Avainsana-arkisto: Verstas

Nimetön osasto

Nazorak-pesä
Tunti ennen sarastusta

Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.

Mutta ei täällä.

Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.

Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.

Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.

Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.

Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.

Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.

007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.

Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.

Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?

007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.

Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.

Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.

Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.

Vuosia sitten

”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.

”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”

11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.

”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.

”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”

Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.

Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:

”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”

”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”

”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”

”Mitä yrität sanoa?” Arkkiagentti kysyi siristen silmäänsä.

”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”

Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.

”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”

Nykyhetki

007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.

Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.

“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan.
“ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.

007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää.
Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?

Eiväthän?

Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.

Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.

Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.

VASTARINTA: PUHDISTETTU

ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA

PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.

Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.

Harmin paikka

Kepen paja

Se huone, joka aiemmin tunnettiin Verstaan eteisenä, oli muuttanut muotoaan. Sen asukki oli järjestellyt paikat, pöydät, hyllyt ja kaapit, uudestaan niin, että kaikki tavara oli mahdollisimman lähellä käsillä. Kalustolaskenta oli selvästi suoritettu vastikään. Monessa paikassa oli kuitenkin tyhjää, ja kalustuksessa oli huomattavissa selviä puutteita. Pesualtaan luona ei ollut hammasharjaa ja kunnon sängyn sijaan oli nurkkaan lattialle asetettu vanha patja. Tyynyn virkaa toimitti purulla täytetty jätesäkki. Sillä seinällä, jolla oli ollut ovi jota ei koskaan ollutkaan olemassa, oli nyt nojatuoli, selkä huoneeseen päin.

Jääkaapin ovi aukesi. Viileä ilma alkoi hitaasti vuotaa huoneeseen. Kaappi oli varsin tyhjä, eikä sen sisältö vaikuttanut edustavan kenenkään tasapainoista ruokavaliota, sekin oli huoneen tapaan jollain lailla vajaa. Tai sitten huoneen asukki vain eli piparitaikinalla ja omituisilla levitteillä. Kepe nappasi hyllyltä aludermiksisen tölkin joka sisälsi … jotain virvoitusjuomaa, Kepe ei vilkaissut tölkin kylkeä ennen kuin napsautti sen auki. Sisältö maistui vadelmalta. Sitten hän palasi päivän polttavaan kysymykseen.

Vai että kummituksia.

Viime aikoina Kepe oli kovasti yrittänyt vääntää ajatuksensa johonkin maallisempaan, pois Verstaan kohtalosta ja Nimdasta. Siinä hän ei ollut onnistunut kovin hyvin. Suurin osa Kepen maallisesta omaisuudesta oli nimittäin kadonnut – tai sitä ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Hän ei vieläkään osannut pureskella tuota ajatusta päässään kovin tehokkaasti. Maallisempi puuhastelu ei myöskään ollut suuremmin auttanut. Kepe ei voinut olla ajattelematta, että tämä kummitusjahti saattoi liittyä jollain tavalla Nimdaan. Tällainen yliluonnolliselta näyttävien tapahtumien ajallinen läheisyys ei voinut olla sattumaa.

Jos mitään hänen viime aikoina kokemaansa oli ylipäätään tapahtunut. Hän ei voinut väistää tällaisia ajatuksia vaikka miten yritti. Koetti hän johdattaa mielensä juoksun mihin tahansa suuntaan, epäilyksen ja eksistentiaalisen skeptisyyden tahmeat kourat yrittivät napata häntä kiinni – ja usein onnistuivatkin. Ne hetket olivat kurjia.

Kuten myös nykyinen ajatusketju joka johti näihin ”kummituksiin”. Jokin asia oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana, jos sitä edes oli. Jokin mysteerin sydän. Tällaisen tapauksen tutkiminen alkoi Kepestä tuntua jonkinlaiselta kosmiselta ivalta. Ensin häneltä vietiin kaikki syyt uskoa siihen, että maailma oli sellainen, millaiseksi hän oli sen koko ikänsä kuvitellut. Sitten, kun hän koetti kaapia kasaan syntyneitä sirpaleita ja liimailla niistä uutta koherenttia maailmankuvaa. Sitten täysin selittämättömät väitetyt aaveolennot ilmestyivät mottaamaan Kepen maailmankuvapeiliä uudestaan. Ja palasten kasaaminen alkaisi taas alusta, ja tämä jatkuisi luultavasti kierteenä hänen loppuikänsä.

Äh. Kepe tunsi taas turhautumisen mielipiteitä odottamattomilla ja jälkikäteen ajateltuna lähinnä ikävillä tavoilla muokkaavan voiman nousevan sisältään. Kaikkea muutakin oli tapahtunut, mihin hän ei voinut mitenkään vaikuttaa. Hän oli saanut vastikään kuulla Harkelista. Hän ei ollut voinut tehdä mitään tämän hyväksi, hän ei ollut edes paikalla, hän ei ollut saanut tietää ennen kuin oli liian myöhäistä.

Entä sitten Snowie? Tämä oli ollut hänen paras ystävänsä koko sen ajan kun hän oli linnakkeessa asunut. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei Snowie kyennyt ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoitti hänelle. Verstaan… tapahtumien jälkeen hän ei montaa kertaa ollut edes puhunut tälle.

Kepe oli tottunut voivansa rakentaa kasaan mitä vain, korjata mitä vain. Mutta nyt hän oli törmännyt karuun, kylmään Totuuteen. Se, mitä hän oli nähnyt ja kokenut Verstaassa – oliko se ollut vain valetta, harhaa ja illuusiota hänen mielessään, jonka herra hän ei edes itse ollut – vai oliko se ripaus jostain peremmästä Totuudesta?

Kepen mekaanikontaidot eivät kuitenkaan auttaneet, kun tehtyjä juotoksia ei voinut enää purkaa. Rikottuja piirejä liimata yhteen.

Äh.

Jälleen kerran, ehkä turhaan, Kepe yritti karistaa nämä ajatukset mielestään. Hän rakentaisi vaikka Eldan ja Idenin avulla koneen, joka havaitsisi ja kaappaisi minkä tahansa entiteetin joka Klaanin linnoituksen käytävillä liikkui. Jonkinlaisen… jonkinlaisen imurin. Kummitusimurin. Hän kaivoi lipastosta kyniä ja paperia, istuutui pöydän äärelle ja otsikoi tulevan kaavakuvan. Säiliö tuohon, hänen edellisellä viikolla käyttämänsä havaitsin tuohon, …

Juuri kun Kepe oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan vajoamassa työskentelyn virtaan, kuului ovelta koputus. Ajatus katkesi. Hän kuitenkin nousi ja suuntasi ovelle.

”Moi!” oven takaa paljastuva Snowie tervehti.
”Öh… hei”, hämmentynyt Kepe vastasi.

Lumiukko vaihtoi painoa jalaltaan toiselle. Ja sitten toiselle.

”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe aprikoi. ”Morjens.”

Kepe ja Snowie katselivat toisiaan.

”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”

Tiedemies astui pois suuaukosta, Snowie tallusteli sisään.
”Enpäs…” lumimies mumisi, ja katseli ympärilleen työhuoneessa. Moni asia oli niinkuin ennenkin, mutta sitten taas toisaalta… ”Enpäs olekaan käynyt täällä sitten… aikoihin.”

Kepe nyökkäsi ja kääntyi takaisin kohti pöytää, jonka äärellä oli aloittanut kummituksenkaappaajan suunnittelun. Hänellä oli ollut jokin hyvä idea muhimassa, mutta nyt se vaikutti kadonneen. Mihin se liittyi?

Normaalisti Snowie olisi hyökännyt uteliaana jollakin lukuisista pöydistä olevan härvelin kimppuun, napannut hyllystä kirjan selattavaksi tai aloittanut kuulumisten utelun ja/tai omiensa kertomisen. Mutta nyt huoneessa leijui hetken aikaa vain kiusaantunut hiljaisuus. Sitten lumimies aloitti, Kepeä sillä hetkellä ärsyttävän kepeällä äänensävyllä:
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi epävarmalla äänensävyllä.
”Mietin vain, että kun tässä on ollut tätä hiipivää elintarvikepulaa…”
”Niin?”

Snowie yritti virnistää velmusti. ”Niin että oletko sinä saanut piparitaikinaa syödäksesi?”
”Äh, älä nyt jaksa.”
”Älä itse jaksa!”
”…”
”…”

Huoneen vilkkuvat härvelit jatkoivat raksuttamista.

”…”
”…”

Mutta se yksi seinä oli edelleen täysin tyhjä.

”…ei, ei tämä oikeastaan sovi. Et sinä voi vain tulla tänne mököttämään”, Kepe poikkesi totutusta käsikirjoituksesta. ”Miksi sinä tulit tänne? Riitelemään?”

Snowien kasvoille levisi hämmentynyt ilme. ”Häh. Miten niin?”
”Miten niin miten niin? Täällä minä istuin, työskentelemässä… ja sitten sinä vain tulet tänne haastamaan riitaa.”
”No enhän, tai siis, kyllähän sinä tiedät… tätähän me teemme…”

Tiedemies kurtisti kulmiaan. Hän asteli muutaman askeleen työpöytänsä taakse ja pudisti päätään. ”Ei. Tätä me teimme. Et sinä voi vain tulla tänne ja käyttäytyä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
”Mutta enhän minä sitä”, lumiukko pisti vastaan.
”Niinkö? Mitä sitten?”

Snowie nosti sormensa pystyyn, sitten laski sen, ja sitten nosti sen taas pystyyn. Ja sitten laski sen. ”Äh. Okei, ehkä en. Kyllähän muutos koskettaa meitä kaikkia. Mutta… Ajattelin, että vähän vanhaa kunnon meininkiä voisi, tai siis… emmekö me voisi vain, en minä tiedä, olla niinkuin-”
”Ei, Snowie. Emme voi!”

Työtilan keskellä seisova kaksikko tuijotti toisiaan. Toviin siivoamattoman tilan pölyhiukkainen leijaili heidän välistään. Snowie yritti:

”Mutta, jos me vaikkapa, ööh, jos me-”’
”Mitä osaa sanasta ’ei’ et ymmärrä?”
”No, entäpäs jos-”
”Aargh!” Kepe parkaisi. Hän heilautti käsiään turhautuneena ilmassa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”

”Hah!” lumiukko äännähti loukkaantuneesti. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”

Snowie astui uhmakkaana eteenpäin ja jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”

Kepe juuri ja juuri hillitsi itseään pyöräyttämästä silmiään.
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, miitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”

Lumiukko nosti kätensä puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies oli aikeissa vasta, mutta lumiukko jatkoi vielä. ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro näyttää loukkaantuneelta. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”

Kepe ei tahtonut purkaa Snowielle enempää niitä ajatuksia, jotka Profeetan valtakunnan tapahtumat olivat hänessä herättäneet – tämä ei selvästikään tahtonut kuulla niistä. Mutta kun hän esitti väitteen panoksestaan todellisen maailman pulmiin, nousi jostain epäilys hänen sanomansa täydestä rehellisyydestä. Ei hän lopulta ollut päässyt juuri eteenpäin, ja eksistentiaaliset pohdinnat täyttivät hänen päivästään suuremman osan kuin hän uskalsi myöntää. Mutta juuri nyt tiedemies ei sitä myöntäisi – ties mihin lumiukko sitten tarttuisi.

”Ei se kyllä suoraan sanottuna siltä vaikuta! Pikemminkin siltä, että olisit kaiken tällä saarella tapahtuvan yläpuolella! Ihan kuin et ymmärtäisi, mikä on oikeasti tärkeää!”

Aivan pienen hetken verran ainoastaan työhuoneen piipittävät ja surisevat laitteet puhuivat.

”Mitä sinä oikein tahdot minun tekevän?” Kepe älähti väsyneesti.
”No… En minä tiedä! Tee keksintö joka ratkaisee pakolaisongelmamme! Tee sampo joka tuottaa ruokaa nyt kun suurin osa pelloista on menetetty! Väkerrä ja improvisoi! Kuin vanhoina hyvinä aikoina!”
”Luuletko sen olevan niin helppoa? Kyhäelmäni ovat mitättömiä noin suurten ongelmien edessä!”
”Joten käytät aikaasi–” – Snowie vilkaisi pöydällä olevaan paperiin – ”kummitusimurin suunnitteluun? Missä on todellisuudentajusi?”
”Ai todellisuudentajussani on jotain vikaa vai? Kun suoritan Bio-Klaanin adminilta saamaani tehtävää?”
Kummitusimurin??

Iva kiehutti Kepen sisuksia.

”Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat klaanin?”
”No… no… ainakin… autan evakkoja sopeutumaan, ja saamaan ruokaa, ja…”
”Soppatykistö ei tainnut suojata ketään kentällä, vai koitko olevasi hyödyllinenkin sissisotilas?”

Jälleen lumimiehen valkoinen sormi nousi pystyyn, mutta siihen Snowien vastaväitteet sitten jäivätkin. ”…en ollenkaan.”

Kepekään ei viitsinyt enää jatkaa. Oli olemassa mahdollisuus, että nyt oltiin menty liian pit-
”Mutta minäpä tästä sitten lähden, olemaan hyödytön”, Snowie lausui melodramaattisesti. ”Kun täällä ei ilmeisesti saa oleskella.

Valkokasa käännähti kannoillaan ja tepasteli oviaukolle. Uksesta ulos marssittuaan hän kuitenkin vielä kurkisti sisään. ”Mutta mitäpä minä tietäisin, kun en toisaalta ymmärrä mitään.

Ovi sulkeutui.

Se ei mennyt ihan putkeen, Kepe ajatteli, sanomatta kuitenkaan ajatustaan ääneen. Ja hän tiesi, että Snowie ajatteli aivan samoin. He eivät koskaan olleet riidelleet keskenään näin, ja tiedemiehen tuntemukset muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi. Tämä sota tuntui muuttaneen kaiken peruuttamattomasti.

Hän istui nojatuoliinsa ja koetti palauttaa ajatuksensa Tawan antamaan tehtävään. Se kuitenkin osoittautui toivottomaksi; hän ei ollut arvannutkaan, miten suuri merkitys hänen työmoraaliinsa Snowien tuella oli ollut. Nyt hän ei voinut kuin ajatella lumiukon sanoja. Ja hän velloi niissä pitkän aikaa.

Ja Kepe tunsi olevansa nyt yksin, täysin tyhjän seinän kanssa.

Nimdan lapset

Bio-Klaani

”Tule sisään”, Matoro tervehti hiljaa. ”Mitä silmällesi on tapahtunut?”
”Seikkailuja”, oviaukkoon ilmestynyt Kepe vastasi. ”… entä sinun naamiollesi?”

Matoro harkitsi hetken vastaavansa vain ’seikkailuja’, mutta se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, mitä hän olisi vastannut, kun oli vielä ollut hilpeä seikkailija.
”Nimda”, Mustalumi vastasi.

”Siinäpä juurikin syy, jonka vuoksi luoksesi tulin. Luulen, että meillä on keskusteltavaa aiheesta, mikäli tutkimuksesi ovat johtaneet yhtään samaan suuntaan kuin omani.”

”En tiedä, haluanko olla enää osallisena Nimda-tutkimuksissa”, Matoro vastasi ja istui työpöytänsä ääreen. ”Istu toki.”
Kepe veti tuolin alleen.
”Minä, veliseni, pohdin joka päivä aivan samaa. Sinäkin olet nähnyt, mitä sirut tekevät. Mutta meidän on silti jatkettava.”

Kepe etsi hetken sanoja joilla jatkaa.

”Minun täytyy tietää. Mitä sait Deltasta selville? Missä se on nyt? Ja mitä…. se teki?”
”Minulla oli lyhyen aikaa hallussani yhteensä kolme sirua”, Matoro mietti, mikä olisi tiedemiehen kannalta kiinnostavinta. ”En ole aivan varma, miten kuvailla mitään siitä, mutta athistit sanovat sitä vapaudeksi. Se ei ollut kovin kestävää. Tarina tiivistettynä, kuvittelin voivani estää sen Metru Nuin katastrofin, epäonnistuin ja tajusin, miten sokeaksi sirut olivat tehneet minut. Oikeastaan ne… ne kai sekoittivat pääni täysin. Tiesin, että minun olisi pakko luopua niistä.”

”Minä puolestani etsin Zeetaa tältä saarelta. En ole vieläkään varma, löysinkö sitä koskaan, vai löysikö se vain minut. Mutta minunkin todellisuudentajuni sumeni sen läheisyydessä. Tai näin olen sitä alkanut ajatella. Mutta jossain takaraivossani kalvaa ajatus, josko se todellakin muutti itse todellisuutta. Jolloin kaikki, mitä Nimda näytti, ei ollutkaan vain illuusiota.”

”Se ei ole illuusiota”, Matoro vastasi ja ojensi kämmenensä toa-kollegansa eteen. Siihen oli palanut tasakylkisen kolmion muotoinen arpi.
”Sain tämän, kun ensimmäisen kerran ’käytin’ Nimdaa. Kuulin makuta Abzumon saaneen identtisen kappaleen.”
Toa sipaisi viiltoa huulensa yli.
”Tämä tuli Nimdan todellisuuteen loihtimasta miekasta. Ne sirut pystyvät muuttamaan todellisuutta.”

Kepe mietti hetken. ”Näin uskot itse. Mutta voisiko olla mahdollista, että sait nuo jostain muualta? Ja nyt vain uskot, että Nimda aiheutti ne?”

Matoro ei osannut vastata mitään heti.
Hän ei ollut missään vaiheessa harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.
”Oraakkeli, se athistimunkki, puhui kolmioarvista ’Nimdan merkkinä'”, Mustalumi perusteli.

”Kenties juuri siksi arven muoto saa sinut uskomaan vielä vahvemmin siihen, että se on peräisin Nimdasta.”

”M-mutta- minä- Tarkoitan, olin aivan varma, että-”
Hän hiljeni.
Hänen arpensa olisivat voineet tulla taisteluista. XMS Angoncen ilmaan sinkoamista sirpaleista. Pudotuksesta Ko-Metrun hankeen.
”Mutta- mutta-”

”Mutta ymmärrän kyllä uskosi. Mato. Muistatko Verstaan? Varastoni? Sitä… sitä ei koskaan ollutkaan.”

”… mitä tarkoitat?”

”Siitä on nyt jo pari viikkoa, mutta en ole vieläkään saanut selitettyä sitä itselleni. Se on ylitsepääsemätön este sille, etten voi itsekään uskoa kaiken, mitä Nimda teki, olleen vain pääni sisällä. Minä ja Snowie laskeuduimme työpajani perältä alkavien varastojen ja portaikkojen läpi alas, etsimään Zeetaa, sillä saimme Nui-Korolaisista kirjoituksista selville Verstaan olleen täällä jo ennen Klaania. Ja että siitä oli tullut Zeetan piilopaikka.

Luulimme löytäneemme sirun, mutta sitten kaikki romahti. Emme löytäneet Zeetaa. Emme vastauksia kysymyksiimme, vain pohjattomasti uusia kysymyksiä. Eikä Verstaan ovea sen yön jälkeen enää ollut olemassa.

Me molemmat muistimme Verstaan. Moni klaanilainen tiesi siitä myös. Mutta nyt kaikki jäljet siitä ovat lakanneet olemasta. Tuolloin kaikelta, mihin uskoin, meni pohja.”

Matoro oli näyttänyt hyvin mietteliäältä koko tarinan ajan. Mitä enemmän hän vertasi sitä omiin kokemuksiinsa, sitä pelottavammalta Nimda tuntui.
”Tiedätkö, tuo muistuttaa aika paljon minun kokemaani. Kuvittelin pitkään, että naamiotani asutti jonkinlainen makuta – tiedän, jälkikäteen katsottuna melko typerää. Olin oikeastaan aivan varma siitä. Kuulin sen äänen kuiskivan minulle. Yleensä se rohkaisi minua tekemään asioita siruilla.
Sitten kävi ilmi, ettei sitä ollut olemassa, ja että kyseessä oli Nimda-pohjainen skitsofrenia. Aika masentava lause.”

Kepe nyökkäsi. ”Olen koettanut koostaa päässäni jonkinlaista teoriaa siitä, miten Nimda toimii. Kanohi Nimda – tiesitkö muuten, että se on Kanohi…” – Matoro nyökkäsi Kepen suureksi hämmennykseksi – ”…oli joskus kauan sitten luotu johonkin tarkoitukseen – mutta mihin, sitä voimme vain arvuutella. Sitä tuskin tietää kuin sen luoja itse, oli se sitten kuka hyvänsä, suuri henki tai kuolevainen. Jos Zeeronin athismin pitkää oppimäärää on uskominen, muinainen ritari löi sen rikki, kuuteen tuntemaamme osaan, sillä voimanahneudessaan kaikki tahtoivat sen itselleen. Jos yksittäisten sirujenkin voima on näin valtava, en tohdi edes kuvitella, mitä se tekee, jos sirut saatetaan jälleen yhteen.

Mielen naamio. Jo se, että se kantaa noin tärkeää titteliä kertoo jotain sen voimista. Kuten me olemme saaneet kantapään kautta tuta, se kykenee vaikuttamaan kaikkien sen sirujen lähellä olevien mieliin aivan… mielivaltaisilla tavoilla. Se kykenee luomaan esineitä ja paikkoja. Henkilöitä ja muistoja. Ja niistä mistään ei voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, sillä sirujen voima on niin absoluuttinen. Me voimme juuri nytkin olla sirun luomassa unessa, emmekä voisi ikinä tietää siitä, ennen kuin heräämme.

Emmekä me voi siis varmasti tietää, mikä sirujen todellinen muoto on. Nimda, tai sen takana oleva voima, on voinut saada meidät näkemään sen sellaisena kuin me sen näemme. Ja miksi sirut tekevät sen, mitä ne tekevät kantajilleen? Säteilevätkö ne vain luonnostaan jotain, mikä tekee alitajunnan syvimpien kolkkien asukeista todellisia? Vai manipuloiko niitä joku, joka voi päättää kaikesta, mitä me tiedämme ja uskomme? Saako se, joka saattaa sirut yhteen, tämän voiman?”

”Minusta tärkein kysymys on se, mitä me oikeastaan tällä tiedolla teemme. Ja ennen kaikkea, mitä me teemme niillä kirotuilla siruilla.”

”Olettaen, että me edes todella voimme tehdä niille mitään. Olettaen, että meillä ylipäätään on niistä minkäänlaista varmaa tietoa. En tiedä”, Kepe myönsi. ”Tawa on ehkä oikeassa tahtoessaan tuhota sirut. Mutta en tiedä, onko se edes mahdollista. Me olemme molemmat nähneet Nimdan tiedostavan oman olemassaolonsa. Vaikka selviäisimme Allianssista, voi Nimda itse ehkä estää sen. Ehkä parempi olisi haudata kukin kymmenen kilometrin syvyyteen Viisisakaraisen tähden joka nurkkaan. Vaikka sekin olisi ehkä vain väliaikaisratkaisu…”

”… mutta eihän viisi sakaraa riitä kuudelle sirulle”, Matoro huomautti.

”Et keskity nyt olennaiseen. Vaikka en normaalisti profetioista perustakaan, voi Nimdan legendassa olla vinha perä. Ehkä sirut tekevät kaikkensa päästäkseen jonain päivänä taas yhteen. Emmekä me ehkä voi estää sitä. Saati voi tietää, kuuluuko meidän. Kenties on vain hyvä, että niin tapahtuu, vaikkemme voi tietää sitä.”

”Niin. Minusta tuntuu siltä, että meidän ei pitäisi puuttua Nimdan vaiheisiin liikaa. Jos olen sirujen historiasta jotain oppinut, kaikille, jotka tarttuvat niihin, käy huonosti. Kukaan ei voi saada niillä aikaan mitään pitkällä tähtäimellä kannattavaa.”

”Ehdotatko, että meidän täytyy vain estää Allianssia saamasta niitä ja muutoin… vain antaa niiden olla?”

”No, jos teoriani pitää paikkaansa, Allianssi tuhoaisi itsensä, jos saisi sirut. Kuten vaikka Makuta Abzumo tällä hetkellä.”
Matoro todella toivoi, että asia oli niin, ja jatkoi: ”Minusta meidän kannattaisi vain pysyä erossa siruista.”

Vastausten etsijät

Aiemmin

”Ömm. Kiitos?”

Kristallikivi kimalteli punkallaan istuvan Kepen kämmenellä. Tiedemies katseli sen labyrinttimaista, läpikuultavaa rakennetta – halkeamat muodostivat murikan pintaan kuin huurteisen mosaiikin, joka haaleassa valossa toi Kepen mieleen vaelluksen Vuoren sisuksissa pari talvea taaksepäin. Kuinka yksinkertaista sekin aika oli ollut.
”Pitäisikö tämän sanoa minulle jotain?” toa kysyi.

”Mene ja tiedä”, Guardian vastasi niskaansa hieroen. ”Takavarikoin sen muuan… no, takavarikoin sen. En tiedä selakhikristalleista paljoa, mutta näyttää aika paljon sellaiselta. Älä räjäytä sitä naamallesi.”

”N-niin”, Kepe mutisi. ”Voin kyllä vilkaista tätä, kunhan… ehdin vähän siivoilla.”
Skakdi nyökkäsi ja vilkuili huonetta. Oli melko ilmiselvää, että toa ei ollut viettänyt siellä aikaa vuosiin.

”Ei kiirettä. Kunhan selvität asian.”

”Jos- jos tässä on elementaalienergiaa, minulla on kyllä pari anturia jotka löytävät sellaisen lähes satavarmasti.”

”Miten sinulla on muuten mennyt?” admin mutisi. Kepe tiesi, että skakdi oli tarkoittanut sen tuttavalliseksi… mutta juuri nyt se kuulosti vain huolehtivalta. ”Et ole juuri liikkunut julkisilla paikoilla.”

”Öh, en.”

Skakdi nojasi ovennurkkaan kädet puuskassa. ”Kiirettä pitää, vai.”

”Tavallaan.”
Tauko sanoissa oli minuutin pidempi kuin Kepe halusi sen olevan. Toa sormeili kristallia käsissään hetken aikaa kunnes muisti valitettavan todennäköisen räjähdysmahdollisuuden ja tökkäsikin kiven yöpöydälleen.
”On ollut vähän… muuta mietittävää.”

Olikohan Guardian kuullut siitä, kun hän oli… lähtenyt kysymään Iggystä? Jos oli, admin oli liian kohtelias ottamaan asiaa puheeksi. Oikeastaan mitä varmimmin tämä oli jo kuullut siitä, eikä Kepe tiennyt mitä ajatella.
Kyllä hän luotti Klaanin johtoon tarpeeksi puhuakseen asiasta. Hän ei vain luottanut tarpeeksi, että osaisi saada sanansa kuulostamaan joltain muulta kuin hullun horinoilta.

Skakdi tuntui ymmärtävän hiljaisena. Hän tarttui ovenkahvaan ja oli selvästi jo tekemässä lähtöä, kunnes pysähtyi ja nosti yksinäisen etusormen pystyyn.

”Niin, toinen asia”, admin sanoi. ”Pääreaktori.”
”Öh, joo?”

”Kuinka vakaa se on? Onko olemassa riskiä, että torakat voisivat räjäyttää sen?”

Kysymys kylmäsi Kepeä, mutta hän pudisti päätään. ”Ei, se ei tunnu kovin todennäköiseltä… laitteisto on niin herkkää että menisi rikki ennen ylikuumenemista. Voin kyllä tehdä vähän turvatestejä jos sopii. Vaikka heti.”

”Riittää minulle”, skakdi sanoi hymyillen. ”Mutta ylintä johtajaasi kanavoiden on silti pakko sanoa… mene nukkumaan.”
Kepe nyökkäsi poissaolevana. Uneksiminen. Mistä hän tiesi ettei tehnyt sitä nytkin.

Huone oli Guardianin poistuttua kylmä ja etäinen. Kepe ei viitsinyt kutsua sitä kodikseen – eihän se ollut sellainen ollut aikoihin.


Nyt

Tuoksi yöksi Kepe oli päättänyt vetäytyä pajaansa.

Paja ei vieläkään ollut se sama tuttu ja turvallinen, jota se oli aiemmin ollut. Se oli tyhjempi, monin tavoin valjumpi… kuolleempi?

Hän onnistui vain vaivoin nukahtamaan punkkaansa kakkoshuoneessa. Ja kun aamu koitti, oli hän yhä läpiväsynyt.

Ennen kuin hän lähtisi etsimään Nui-Koron väkeä totuuden Profeetasta perässä, Kepe päätti siivota pajaansa hiukan. Sen verran, että sai käsitystä siitä, mitä kaikkea hänellä yhä olikaan tallella tavaroistaan. Hän löysi paljon keskeneräisiä projekteja, jotka olivat jostain syystä tai toisesta unohtuneet johonkin laatikkoon tai nurkkaan… monia sellaisia, joita hän ei enää edes muistanut tehneensä. Ja joitakin todellisia helmiä ja ylpeydenaiheita, ne saisivat nyt aivan oman hyllynsä. Hyllyn jonka voisi asentaa vaikka…
… siihen, missä suuren varaston ovi oli ollut…? Jos ovea ei koskaan ollut, miksi sen paikalla oli tyhjä seinä, miksei siihen oltu asennettu hyllykköä kuten kaikkialle muualle…?

Ovelta kuului koputus.

Kepe havahtui ajatuksistaan. Kuka vieras olikaan, oli hänen ajoituksensa hyvä. Tai hyvä ei ehkä ollut sana, jota hän etsi, sillä tällä hetkellä hän olisi mielellään ollut yksin. Siitä huolimatta ja velvollisuudentunnostaan hän päätti vastaanottaa tulijan. Pajan ovi oli harvoin lukossa, eikä oikeastaan nytkään, mutta Kepe tahtoi osoittaa tälle entisenlaista vieraanvaraisuutta.

Kun tiedemies avasi oven, hän odotti – pelkäsi – joutuvansa taas kasvokkain pienen, luonnotonta valkeaa naamiota kantavan kummituksen kanssa. Sen sijaan, tosi kummallisena helpotuksena, hänen edessään seisoi todella oudosti pukeutunut olento. Kepen katse skannasi tulijan päästä varpaisiin, hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Ovensuussa seisoi hattuun, volitakiin, takkiin, raitahameeseen ja rautakalosseihin sonnustautunut olio. Tämä oli melkein saman kokoinen kuin Kepe.
”Öh… Herra Kele, otaksun?”

Pikaisella silmäyksellä tämä olisi varmasti sulautunut mihin tahansa väkijoukkoon, mutta yksin autiolla käytävällä seistessään tämän olemus herätti paljon kysymyksiä. Hattu (sisätiloissa?) oli vähän tarpeettoman syvällä päässä, ja volitak nostatti omituisen mielikuvan jonkinlaisesta kuminaamarista, mitä ne sitten olivatkaan. Kepe koetti oikaista kiikarisilmänsä objektiivia varmistaakseen etteivät sen säädöt olleet pielessä. Hän päätyi kuitenkin vain haparoimaan tyhjää, sillä hän ei ollut vieläkään koonnut uutta.

”Öö, Kepe, juu, kyllä. Omassa persoonassaan.”
”En kai häiritse?”
”…Et toki. Olin vain… siivoamassa paikkoja. Kuka olet?”
”Öhm”, muukalainen kuulosti miettivän hetken. ”Voitte sanoa minua Jäätutkijaksi. Kuulin että olette tiedemies. Olen… itsekin. Ja tuota. Kuulin myös, että yksi Klaanin admineista olisi antanut teille elementaalikiven tutkittavaksi?”

Tiedemiehuus saattoi selittää tulijan omalaatuista olemusta, sen hän oli kokemuksestaan tieteilijöiden kanssa todennut useasti. Mutta millä saarella ja missä sakarassa oli joku, joka tutki jään elementtiä ammatiksi asti? Useimmat tämän maailman keksijät ja tiedemiehet koettivat rakentaa vain yhä pienempiä ja pienempiä transistoreja ja höyrymoottoreita, tai opiskella flooraa ja faunaa, mutta lopulta yllättävän harva kajosi Toien mystisiin, itsestäänselvyyksinä pidettyihin voimiin tieteen keinoin. Kepen omiin Kanohi-laitteistoihinkin moni kollega suhtautui tietyllä nyrpeydellä, kuin Kanohi olisi ollut heidän yläpuolellaan, pyhä.
”Tuota, voit sinutella, jos saan tehdä samoin.”

Kiveen Kepe ei ollut ehtinyt vielä tarkemmin tutustua, lukuunottamatta sitä, mitä hän oli saanut G:ltä kuulla. Se oli kuulemma vaarallinen, ja varmasti tietyissä käsissä olikin. Mutta minkälaiset kädet tällä tyypillä oli?

Nekin oli peitetty nahkahanskoilla.

”Ja…joo. Ehkä antoikin. Mitä tahdot siitä?”
”Haluaisin itsekin mahdollisesti osallistua tutkimuksiin. Olisin itse tarjoutunut tutkimaan sitä, mutta herra admin oli ehtinyt tuoda sen jo sinulle”, Jäätutkija vakuutti. Kepe pisti merkille sen, että tällä tiedemiehellä oli pehmeä ääni, josta oli hankala määrittää sukupuolta. Hänellä oli voimakas aksentti, joka muistutti ajoittain rahisevia sähähdyksiä.

Kepe puri huultaan. ”Miten voin luottaa sinuun? Se on vaarallinen kapistus.”
Varmasti tämä henkilö, kuka olikaan, nautti Klaanin jonkintasoista luottamusta, kun sai kulkea pääasiassa huoltotiloista ja varastoista koostuvassa kerroksessakin omin nokkineen.

Volitakin pinnassa ei näkynyt matoranin tai toan kasvoille ominaisia ilmeitä, mutta muukalaisen asennon vaihtamisesta ja hengityksestä saattoi huomata Jäätutkijan tuskastuneen. Hän oli hetken hiljaa.
”E-en voi osoittaa luotettavuuttani, kyllä. Mutta uskon, että kivi on sellaisenaan vaaraton. Olisin vain halunnut mukaan tutkimuksiin. Asialla on… minulle arvoa. Mutta jos se ei sinulle käy, niin jätän sen sinun vastuulle.”
Jäätutkijan hame heilahti, kun tämä kääntyi lähteäkseen. ”H-hyvää häivänjatkoa…”

Kepen uteliaisuus petti hänet.

”Hei…odota. Voit ehkä auttaa kiven kanssa, mutta vastapalveluksena toivon vastauksia.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan takaisin matatukasvoiseen toaan. ”Vastauksia mistä?”
”Itsestäsi, lähinnä. Myös siitä kivestä, koska tiedät siitä enemmän kuin kerrot.”
Olenko muka noin huono valehtelija…?
Jäätutkija mietti hetken. Sitten Kepe kuuli huokauksen volitakin sisästä. ”Hyvä on. Mutta tutkitaan ensin se kivi…”


Kepe kaivoi lipaston laatikkoa. Se oli yksi niistä, joita hän oli viimeksi tonkinut ennen… pudotusta. Sieltä löytyi kuin löytyikin se mitä hän etsi, lämpökameran virtapiuha. Itse lämpökamera oli suuri ja vanha kapistus, joskus kauan sitten Ko-Metrussa rakennusten lämpövuotojen havaitsemista varten valmistettu. Takuuaika oli varmasti mennyt jo umpeen. Kyseessä ei ollut tieteellisin instrumentti markkinoilla, mutta muuta Kepellä ei ollut nyt käsillä.

”Hm. Miten tuo toimii?” Jäätutkija kysyi.
Kysymys yllätti Kepen. Jäätutkijassa oli jotain todella kummallista, sillä tämä ei vaikuttanut tuntevan näinkään tavanomaista laitetta.
”Se näyttää tällä ruudulla kuvatun kohteen pintalämpötilan, öö, xiaksi heat mapina, mikä lämpökartta tai kuva se täkäläisittäin onkaan. Lämpimämmät alueet ovat kellertäviä ja vaaleita, kylmät taas sinertäviä.”
Jäätutkija oli hiljaa. Mietin lähinnä, mistä napista se lähtee päälle, mutta okei…

Kepe suuntasi kameran kiven suuntaan. Sen taustalla olivat suurinpiirtein huoneenlämpöiset seinä ja pöytä, molemmat ehkä ihan hitusen kylmemmät. Kivi ei kuvassa kuitenkaan näkynyt. Kepe kampesi laitteen herkkyyttä eteenpäin, mutta yhtäkään poikkeamaa taustasta ei erottunut. Ja vielä. Ei vieläkään. Sitten säätimen asteikko loppui kesken.

Jäätutkija kumartui Kepen viereen. ”Ooh. Mielenkiintoista.”
Kepe hieroi leukaansa katsellessaan laitteen näyttämää kuvaa. ”Guartsu oletti kiven olevan selakhialaista kristalliteknologiaa. En väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa. Same ehkä osaisi kertoa enemmän aiheesta. Olen ainakin kuullut että kaikki elementtikivet ovat louhittu muinoin Kristallisaarten kallioperästä. Sieltä kai tämäkin.”
Jäätutkija nojasi pöydän reunaan. ”Minäkään en tiedä mitään, mistä se on lähtöisin. Mutta… miten se toimii? Tiedän, että sen sisälle on varastoitunut jään elementtiä energiana. Loisikohan energia jonkinlaisen lämmön peittävän auran?”
”Eli tämän kiven puhdas elementaalienergia ei siis näy kamerassa kylmänä mustana läikkänä, vaan…puhtaana olemattomuutena. Kuin se olisi lämpösäteilylle olematon, ja siksi näkymätön. Huh, aika hurjaa. Näen siihen perustuvassa teknologiassa kyllä suurta potentiaalia.”

Kepe kuuli Jäätutkijan naamion alta hymähdystä muistuttavan äännähdyksen. ”Niin, todellakin…”
Hameeseen pukeutunut tiedemies käveli toiselle pöydälle asetetun kristallin luo. Hetken Kepe oli näkevinään lämmöstä kertovia värejä, mutta samassa ne katosivat. Jäätutkija katsoi hetken elementtikiveä naamionsa suuosan pintaa raapien. Sitten hän astui hieman kauemmas ja ojensi toisen kätensä sivulleen.
Kepe katsoi laitteen kuvaa. Hän näki vilauksen värillisistä sormenpäistä. Olennon ruumiinlämpö näytti aika matalalta. Lähes samalta kuin huoneen lämpö.
”Auran säde näyttäisi olevan noin 1,3 metriä.”

Hattupää nyökkäsi. Hän poimi kiven ohuilla sormillaan ja rupesi pyörittelemään sitä nahkakäsineillään.
”Olisiko sinulla muita mahdollisia laitteita, jolla tästä saisi jotain irti?”

”Tällä varoitusajalla en ehdi hankkia parempaa kalustoa. Minulla oli muutama laite, mutta ne eivät ole tällä hetkellä…käyttökunnossa.”
Kepe vilkaisi sitä kohtaa seinässä, jossa Verstaan syvempien syöverien ovi oli ollut. Mitä oli tapahtunut kaikelle tavaralle, jota siellä oli ollut? Hän muisti selvästi vieneensä sinne joitain laitteitaan, mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään. Oliko hän hukannut ne?

Kepe kääntyi takaisin katsomaan vierastaan. Hän havahtui ajatuksistaan, kun huomasi miten Jäätutkija häntä katsoi. Hän näytti raapivan ihoaan plastroninsa alta, tuijottaen Kepeä mietteliään näköisesti kylki häntä päin. Lopulta Jäätutkija uskalsi esittää mietteensä ääneen:
”Tuota noin. Suhuin moderaattori… öhm, Sl- eikun. Kla- öh, LADIKSEN kanssa”, muukalainen aloitti varoen.
”ja hän mainitsi, että olit ollut hänen kanssaan vähän aikaa sitten Lehu-metsässä?”
”Joo, meillä oli siellä eräänlainen…seikkailu. Kuinka niin?” Kepe kysyi taitellessaan lämpökameran jalustaa kasaan.’
Jäätutkija vaikutti taas miettivän hetken sanojaan.
”No… minullakin oli eräs seikkailu siellä säin. Mietin, että olisitko sattunut huomaamaan siellä jotain… outoa?”

”… Outoa? Millä tavalla outoa?”

Kysymys sai hametutkijan hetken hiljaiseksi.

”… selottavalla tavalla outoa. Jotain… vaarallista?”
Kepe alkoi hahmottaa mitä vieras ajoi takaa. Mutta miten tämä saattoi tietää niistä?

”Puhutko nyt… väärään suuntaan lyövistä salamoista?”

”E- en tiedä. Mutta kuulostaa hyvin mahdolliselta.”

Kepe katsoi Jäätutkijaa, valkoisten kasvojen kalvetessa entisestään.

”… Eli tiedät jotain niistä sinikätisistä hirvityksistä. Kerropa nyt, kuka oikeastaan olet.”

Jäätutkija katsoi ensin Kepeä, sitten epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän työnsi hansikoidun kätensä takkinsa povitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperin. Käsi ojensi sen toalle.
”Sinun ehkä kannattaa lukea tämä ensin…”
Kepe nappasi paperin. Hän taitteli sen auki ja aloitti lukemaan. Mitä pidemmäs hän ehti, sitä kurtumpaan hänen kulmansa kävi. Aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa tekstiä.
”Oletko sinä…”

Kepen lause jäi kesken epäluulosta. Hän nosti katseensa taas hopeiseen volitakiin. Jäätutkija huokaisi syvään ja nosti kätensä takaraivolleen. Toatiedemies seurasi, kuinka naamioon kiinnitetty remmi aukesi ja naamio laskeutui oudon vastausten etsijän kasvoilta remmien varaan.


”… nazorak?”


Kepe poimi leukansa lattialta. ”Täytyy sanoa, että tämä tuli vähän puskista.”

Hän kääntyi taas paperin puoleen. ”Mutta jos adminit luottavat sinuun, täytyy minunkin. Ja lisäksi…olet meille arvokas tietolähde ja…tutkimuskohde.”
”Hmm, niimsä kai. Ja jos nyt kunnolla esittäydyn, niin olen Jäätutkija 273. Imleriumista karannut tiedemies ja tämän elementaalikiven omistaja.”

”Tämä itse asiassa selittää sinusta aika monta asiaa, niin olemuksestasi kuin tiedoistasikin… Kulttuurishokki saavuttuasi tänne oli varmasti valtava.”
”Olihan se kieltämättä. Joudun käyttämään tätä valeasua, koska en usko että raikalliset katsoisivat minua hyvällä. Minulla on nyt oma huone linnakkeessa ja annan tietoja Klaanille suojelua vastaan.”
”Tietävätkö entiset esimiehesi sinun loikanneen?”
”Eivät. Tai… ainakin toivon niin. Lavastin kuolemani.”
”Toivottavasti onnistuneesti.”

Jotta toa ymmärtäisi kaiken, nazorak päätti istuutua ja kertoa tarinansa vielä kerran läpi. Hän osasi sen jo miltein ulkoa.
”… ja Figa auttoi minut adminien nuheille, jotka ottivat minut lojulta tänne. Sen nituinen se.”
Kepe nyökytteli ymmärtävästi. ”Mutta mistä sinä olet kuullut kaiken minusta, ja miksi Gee toi tuon kiven minulle tutkittavaksi?”
”Moderaattorit kuulustelivat minua muutama häivä sitten. Kuulin silloin sinusta ja käynnistänne Lehu-metsästä. Sen jälkeen Eversti Guardian kävi kovistelemassa minua Viidakkosaarten jutusta. Hän huomasi kiveni, ja koska hän ei luota minuun, hän takavarikoi sen.”
”Eli tämä kivi olikin sinun kaiken aikaa.” Palaset loksahtivat paikoilleen. ”Kysyit Lehu-metsästä… siispä tunnet Siniset kädet. Mitä voit kertoa niistä? Tiedätkö, mitä ne ovat?”

273 pudisti päätään. ”Kätöset nuo Siniset… ne- ne ovat yhteiskunnassamme enemmänkin myytti. Kauhutarina. Propagandaosaston taga hallita työläisiä helolla. En itse oikeastaan uskonut tarinoita, ennen kuin näin Kädet itse…”
Siniset silmät katsoivat Kepeä. ”Entä sinä? Sinäkin tiedät niistä jotain?”
”Vain sen, mitä olen itse nähnyt. Ne kävivät kimppuumme Lehu-metsässä, kuten ilmeisesti tiedät. Ne vaikuttavat etsivän… sitä, mitä mekin tuolla matkallamme etsimme. Miten paljon sinulle on kerrottu Nimdasta?”

273 kohotti tuntosarviaan.


”Mikä se on?”


Kepe tuntui typertyvän vastauksesta. Viime aikojen nimdajahdin jälkeen hänen oli hankala muistaa, etteivät kaikki tienneet siitä. Keskiverto Nazorak-imperiumin kansalainen todennäköisesti tiesi siitä vielä vähemmän kuin matoralainen.
”En tiedä miten paljon minulla on valtuuksia kertoa, mutta se, että Nazorak-imperiumi tahtoo valloittaa tämän saaren itselleen on vain osa koko tarinasta. Nimda on…ase. Maailman vaarallisin ase, ja viime aikoina olen käynyt kovaa kilpajuoksua yhdestä sen osasta Sinisten käsien kanssa.”
273 tuntui värähtävän joka kerta, kun Kädet mainittiin.
Kepe katsoi lattiaan.

”Nyt olemme kuitenkin sen suhteen toistaiseksi täydellisessä umpikujassa… ja niin toivottavasti Kädetkin.”
Jäätutkija katsoi Kepeä ja huomasi tämän alakuloiset kasvot. Hän kallisti päätään. ”Voitko kertoa, mitä tawahtui?”
”En tiedä, miten muotoilisin sen ilman, että kuulostan seinähullulta. Mutta Nimda tai sen haltija pelaa ihan omaa peliään ja löi oven nenäni edestä kiinni. Ja Kädet jäivät sen oven toiselle puolelle.”

Kepe ei tosiaan ollut ehtinyt vielä suuremmin miettiä, mitä se, että hän näki Kädet Verstaassa implikoi. Hän ei tiennyt niiden sijainnista tällä hetkellä yhtään mitään, eikä näiden tilanteesta. Hän ei voinut mitenkään tietää, olivatko ne kenties saaneet jo Zeetan jotenkin otteeseensa. Ja jos olivat, hän ei voinut tehdä asialle pätkän vertaa…

273 piti alempia käsiään puuskassa takkinsa alla, hieroen leukaansa pitemmällä ja hansikoidulla kädellä.
Tämä ”Nimda” oli aivan uusi juttu minulle… tietenkään siitä ei välttämättä tiedä kuin esikunta ja todennäköisesti Tiedustelupalvelu. Mutta… Imperiumillahan on jo Rautasiipi sekä Tulikärpänen. Nehän ovat sotavoimien tuhovoimaisimmat sotakoneet. Mihin johtoporras tarvitsee enää kolmatta asetta? Ei ainakaan tätä sotaa varten.
Tiedemieskollegan sanat jäivät kaikumaan aavemaisesti 273:n päähän.
Maailman vaarallisin ase…

273 muisteli Totuusministerin pitämiä palopuheita. Muiden lajien epäpuhtaudesta ja aliarvoisuudesta.
Ellei… ellei Imperiumi sitten halua alkaa ”puhdistamaan” maailmaa…

Kepe heitti 273:lle vastakysymyksen. ”Miten sinä puolestaan tiedät Lehu-metsän tapahtumista? Olitko tuolloin paikalla?”
Jäätutkija nosti katseensa takaisin Kepeen. ”Öh, olin. Ehkä… kaksi viikkoa sitten? Käsittääkseni olin alueella sinun ja moderaattorien käynnin jälkeen. Varmaan parempi kerrata asiat kronologisessa järjestyksessä?”
Kepe nyökkäsi. ”Juuri tuolloin minä, Same, Bladis ja Snowie olimme siellä. Same ja Bladis olivat tulleet meitä vastaan, ja kun olimme lähdössä näiden ajoneuvolla, Kädet ampuivat meidät alas.”
273 kohotti tuntosarveaan, ”Millä?”
Kepe oli hetken hiljaa. ”Salamalla.”
”…”
”Sinisten käsien… öh, kädet pystyvät ilmeisesti laukaisemaan voimakkaita energiavirtoja sormenpäistään. Olen nähnyt sen useamman kerran…”
Tykytys nazorakin päässä kiihtyi. Hän viittoi toaa jatkamaan, ”Jatka.”

”Sen jälkeen ne torjuivat cordak-ammuksia vain kohottamalla kätensä niitä vastaan… käsien sininen hehku jäädytti ne ilmaan, ja käänsi ne meitä vastaan. Jonkinlainen telekinesiavoima ilmeisesti.”
”Kuten arvelinkin… Tiedekunnan salaista teknologiaa…” nazorak nyökytteli. ”Kun laskeuduin vuorta alas, satuin aukiolle, jossa oli riehunut metsähalo ja maa oli kuin sotatanner. Oliko se Kätösten tekosia?”
”Oikeastaan se oli Bladis.”
”Ai…”

”Lehu-metsän kohtaamisesta ei ole oikein muuta kerrottavaa. Nyt sinun vuorosi?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Niin. Kun olin päivän samoillut metsän lohjoisreunalla, satuin kuulemaan ylläni olevien puiden kahinaa, ja ylläni himeni. Kohdalleni oli laskeutunut jonkinlainen lentokone. Se oli täysin musta, äänetön, eikä siitä lähtenyt valojälkiä. Säätin niiloutua susikkoon, koska luulin sitä Imferiumin etsijöiksi. Mutta sitten Kätöset laskeutuivat aluksesta. Ne… vaikuttivat etsivän jotain. Luulin, että he olivat normaaleja agentteja kintereilläni, kunnes näin niiden kädet…”

Tiedemiehen hengitys kiihtyi, kun hän muisteli tilannetta. ”Ja sitten… toinen agenteista näki minut.”

”Lähtivätkö ne perääsi? Miten pääsit niiltä pakoon?”

273 pudisti päätään. ”Se… se vain tuijotti minua hetken ja lähti sitten pois.”
Nazorak pyöräytti silmänsä sivulleen jatkaessaan puhettaan, ”Mutta kun duhuin moderaattorien kanssa, aloin miettimään tilannetta uudestaan. Tuota. Kai sinä tiedät, ettei Kätösillä ole… silmiä?”
”Huomasin kyllä niiden kasvoissa jonkin olevan pielessä, niiden silmikot eivät vaikuttaneet kovin näkemiselle edullisilta. Mutta että niillä ei ole silmiä lainkaan… Miksi? Miten ne sitten… ’näkevät’?”
273 kohautti olkiaan. ”Kätösillä voi olla Imleriumin kehittyneintä teknologiaa. Voi hyvin olla, että niiden kehossa on jonkinlaisia sensoreita. Minä itsekin valmistin kerran laseja, joissa oli lämnöskannerit.”
”Silti tuntuu kummalliselta, että ne oltaisiin laitettu luottamaan vain elektronisiin sensoreihin. Lajillasihan kuitenkin on täysin toimivat silmät. Onkohan niiden silmät poistettu… osana sitä, öö, ehdollistamista, jolla ne on… muokattu sellaisiksi kuin ne ovat?”

Jos Nazorak-imperiumin eliittiagenteilla ei ole omaa tahtoa tai minää lainkaan… jos ne on vain ehdollistettu pyrkimään päämääräänsä kohti kaikki esteet tieltään raivaten? Kepe mietti. Jos asian laita oli näin, ne olivat melkoisen hirviömäisiä otuksia. Niitä pelättiin ihan syystä.

”En tiedä. Tämä kaikki on vain swekulaatiota, joka on koottu hatarista tiedonjyvistä. Nazorakeille Kätöset ovat kuitenkin olleet aina vain kummituksia.”
Jäätutkija vilkaisi pikaisesti Kepeen. Hän mietti, pitäisikö hänen mainita vielä eräs asia.

”’Kätöset nuo Siniset, loistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät häästäsi tiedon jyväset’. Siinä kaikki, mitä yhdyskunnassa tiedetään Aavekäsistä”, 273 lausui. Kepe uskoi, että runo saattaisi olla kuumottavampi ilman nazorakin p-vikaa. ”Mutta olen mietiskellyt runoa. Siinä on eräs asia, joka ei täsmää. Kätösten uskotaan vievän Imleriumille tottelemattomat ja kapina-ajatukselliset mukanaan. Mutta minähän olen kapinallinen. Miksei Kätönen tehnyt mitään, vaikka kerran näki minut…”

Kepe mietti. Hän tunsi, että he saattaisivat olla jonkin tärkeän seikan jäljillä.

”Paitsi jos…” keksijä aloitti. Hän nosti vihreät silmänsä nazorakin sinisiin.


”Paitsi jos… ne eivät nähneet sinua?”

Molempien tiedemiesten silmät lasittuivat, kun he tajusivat saman asian täsmälleen samaan aikaan. Molempien katse laskeutui hitaasti


nazorakin kädessä olevaan kiveen.


”… no voihan hitto.”

”Hiivatti. Olisipa meillä ollut tuo murikka mukana Verstaassa…”

”Kaikkihan käy järkeen”, 273 kuiskasi ja kohotti kivensä tieteilijöiden kasvojen tasalle. ”Lämröskannerit… siksi Tiedusteluhalvelukaan ei varmaan löytänyt lämköjälkiäni vuorella…”

”Eli todennäköisesti…” Kepe aloitti ja nosti sormensa ylös, ”tuon kiven ansiosta olet hengissä?”
”Luultavasti…”
”…Vau.”

Valkoinen nazorak tuijotti elementtikiven rosoista pintaa. Hän näki peilikuvansa sen monista halkeamista. Kivi oli ollut hänen mukanaan koko matkan ja hän oli turvautunut sen voimaan vaaran uhatessa.
Mutta nyt vasta hän tajusi, että se oli suojellut häntä hänen tietämättään suurimmalta uhalta.

”Oli miten oli…” nazorak aloitti, itsekin hämmästyneenä siitä, että saattoi todeta näin:


”vaikuttaa siltä, että meillä on ehkä ase Sinisiä Käsiä vastaan…”