Avainsana-arkisto: Pesä

Perhearvot

Puhtauden pesä

Jos Punaiselta mieheltä kysyttiin, oli pöytä hänen ja hänen keskustelutoverinsa välissä liian pitkä.
Jos Kenraali 001:ltä kysyttiin, olisi se saanut olla pidempikin.

”Hyvä tavata pitkästä aikaa, Kenraali.”
”Vai niin.”

Ovenpuoleisella seinällä seisoi matemaattisen tarkka rivistö kenraalinkaartilaisia imperiumin uusimpien ja tappavimpien aseiden kantajina. Zamor-karbiinit ojossa pistin edellä kattoa kohti nuo sotilaat tuijottivat vastapäistä seinämää elottoman oloisina. Kenraalinkaarti hylkäsi lieskan ja liekin päivinä Ensimmäisen vain käskettäessä.

Avde antoi hymyilevän katseensa levätä rivistössä hetken ennen kuin käänsi hitaasti päätänsä taas Ensimmäiseen.
”Meillä on hieman erilainen käsitys kahdenkeskeisestä keskustelusta, Kenraali.”

”Niin on.”

Hiljainen tuhahdus hyönteisleukojen välistä. Mikään keskustelu Punaisen miehen kanssa ei ollut kahdenkeskeinen. Se oli ensimmäinen asia, jonka Puhtaiden esikoinen oli liittolaisestaan oppinut. Mutta hän ei jäisi tälle huonommaksi. Katse hiljaa yhä matoralaisessa 001 nosti kätensä ylös pöydän kiiltävän tummasta pinnasta ja lähetti yhdellä heilautuksella kaartilaiset ulos. Sekuntiakaan he eivät harkinneet.
Jos Kenraali halusi kohdata tuhatsilmäisen luonnottomuuden yksin, he eivät vastustaisi. Sota oli karsinut kaartista ne, joilla oli omia mielipiteitä ja intohimoja. Vain puhtaimmat jäivät.

”Onko nyt parempi?”

”Huomattavasti, ystävä.”

”En ole ystäväsi”, kenraali murahti. ”Kukaan täällä ei ole.”

”Ikävä kuulla. Onko kukaan sinun ystäväsi, Kenraali?”

Hyönteissilmän kitiiniluomi nyki. Punaisen kanssa jokainen keskustelu oli peli. Avde käänsi jokaisen sanan aseeksi tavalla, jota kenraali kyllä arvosti. Ja tavallaan hän silti halusi heittää punaisen kääpiön toukille aina kun se tapahtui.

Nyt oli kuitenkin hänen siirtonsa.
”Minulla ei ole ystäviä, Avde. Se on valinta. Minulla on perhe.”

Napakymppi. Tämä nostatti Punaisessa miehessä hämmennystä, jota edes ikivirnuileva matoralainen ei saanut piiloon. Hämmennystä, joka sai torakkakenraalissa aikaan voitontunteen.
”Perhettä ei valita, Avde. Perheeseen synnytään.”

Perhe, Kenraali?” matoralainen kurtisti yllättyneenä kulmiaan.
”Oletko yllättynyt, Avde?” 001 hymähti hiljaa. ”Siitä, että minunlaiseni käyttää tuota sanaa?”

”Siitä, että kaltaisesi edes tuntee sen”, suu sinisessä naamiossa kuiski. ”Minua kutkuttaa, että yleensä puhut kansakunnan tai valtion puolesta… mutta nyt sinulla on perhe?”

”Ne ovat minulle yksi ja sama. Ne ovat kielessämme yksi ja sama. Älä luule, että olen heittäytynyt tunteelliseksi, Avde – perhe on yhtä Imperiumin kanssa. Se on minulle kaikki kaikessa, ja jokainen sotilaani on osa perhettä. Jokainen heistä kuolee imperiumin vuoksi.”

”Oletko itse valmis kuolemaan perheesi vuoksi?”

Synkeä hyönteispää nousi niin, että sen kantaja katsoi Punaista miestä leukojensa alta.
”Ratas koneistossa. Ilman sitä eivät muut rattaat pyöri. En aio tulla korvatuksi heikommalla rattaalla, Avde. Jos minä kaadun jonain päivänä, kaatuu Imperiumikin. En salli sitä… enkä kuvittele sinun ikinä ymmärtävän.”

”En kuvittele itsekään”, Avde hymyili ja antoi katseensa vaellella mietteliäästi. ”Ajattelutapasi on tavallaan kaunis. Olen yllättynyt. En vain voisi kuvitella, että perhe voi toimia siten, että sen pää lähettää sisaruksensa kuolemaan.”

”En lähetä heitä kuolemaan. Lähetän heidät tappamaan.”

”Kuinka monta vuosikymmentä olet hionut tuota sotilaallista retoriikkaa, 001? Se hurmaa minut kerta toisensa jälkeen. Kuinka monta vuotta on vaatinut hioa noin virheetön ilmeettömyys, ja tarvitseeko sinun enää edes yrittää pitää sitä yllä? Oletko alkanut uskoa siihen jo itsekin?”

”Uskon siihen”, sanoi jäinen hyönteisääni, ”koska se on totta, Avde.”

”Totta kuin Totuusministeri 005:n sanat voitoistasi?”

”Hah. Jos voit elää sellaisessa maailmassa, jossa totuuksia on vain yksi, olet naiivimpi kuin olen koskaan kuvitellutkaan.”

”Totuuksia on vain yksi, Kenraali. Tiedän sen, koska olen katsonut siihen”, matoralainen sanoi haltioituneena. ”Ja sinäkin… noh, tiedät, että totuuksia on vain yksi, mutta sinulle se vain sattuu olemaan totuus, jonka voit päättää.”

Syvä hiljaisuus. Molemmat antoivat toisensa vastauksen olla, vaikka kumpikaan ei sitä hyväksynyt. Vain pesä sykki painokkaasti piskuisen hetken.

”Olet kummallinen pieni mies, ja huvitat minua”, sanoi 001 ilman huumorin teeskentelyäkään. ”Mutta en kutsunut sinua siksi. En anna aikaani narreille…”

”En yllättynyt. Miksi kutsuit minut?”

Vanhan sotilaan tummat sormet puristuivat pöydän pintaa vasten.
”Koska en luota sinuun.”

Avde näytti synkeän pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. ”Sääli. Miksi et?”
”En luota kehenkään, joka ei kanna vertani… tai jota en voi ostaa. Ja sinua en ole koskaan voinut ostaa. Kerro minulle, miten ostaa mies, joka ei halua mitään materiaalista?”

”Se, minkä haluan on hyvinkin materiaalista. Et vain usko siihen.”

”Sinä et halua sotia tätä sotaa”, 001 sylki.

”En yritä väittääkään muuta, Kenraali.”

”Miksi sitten edes istut siinä?”

Avde hymyili niin rehellistä hymyä, että se peitti allensa rehellisyytensä syyt.

”Kuvittele, jos voisit saada rauhan yhdellä kuolemalla. En usko että näet ikinä, miksi kukaan niin tekisi, mutta yritä edes kuvitella. Yksi kuolema, joka estäisi tuhansia, miljoonia jälkeisiään. Eikö se olisi kunniallinen teko? Niin minä tämän sodan näen. Samassa suhteessa siihen, mitä on tulossa. Sota, joka päättää kaikki jälkeisensä ennen niiden alkamistakaan. Verenvuodatus, joka pysäyttää paljon itseään pahemman. Eikö se olisi kaunista?”
Kenraali 001 ei vastannut, eikä Avde sitä häneltä odottanutkaan.
”Tietenkin saatan olla vain idealisti, Kenraali.”

”Niin olet”, sanoi ääni, jonka suusta ’idealisti’ olisi kirosana. ”Enkä ymmärrä, miksi haluaisit sellaisena työskennellä kanssani.”

”Luuletko, että päämäärämme sulkevat toisensa pois?” Avde kysyi. ”Voin vakuuttaa, että silloin et ymmärrä päämäärääni. Voi, kuinka helppoa olisi, jos maailma olisi vain musta ja valkoinen. Hyvät olisivat hyviä ja pahat pahoja…”

”Olisivat?”, 001 tokaisi karheasti kuin yrittäen esittää huvittunutta. ”On me ja ne. Toivon omaksi parhaaksesi, että olet meitä.”

”Mielipide, joka sinulle sallittakoon. Mutta minun laudallani on musta, valkoinen ja punainen, ja sekin on vain yksinkertaistusta. Kaikki valkoisetkaan eivät ole oikeastaan samalla puolella.”

”Niinpä, Punainen”, Kenraali puristi kouransa näkyvästi nyrkkiin. Aika jonka hän oli halunnut tähän keskusteluun varata oli ylitetty jo kolmesataa sekuntia sitten. ”Olemmeko me samalla puolella? Mitä olet tuonut minulle Arsteinisi koneiden lisäksi? Strategisia ohjeita?”

”Lähetin myös Miekkapirun siipirikkona luoksesi, Kenraali”, shakkimestari sanoi nöyränä.

”Niin. Teit sen epäonnistumalla Miekkapirun tappamisessa. Ja hänen rekrytoimisensa osaksi puhtauden armeijaani jäi kokonaan omille sotilailleni… enkä voi olla miettimättä, jätitkö eversti Ämkoon henkiin vain omia tarkoituksiasi varten.”

Punaisen miehen punainen katse loisti pöydän yli samaa totuttua vaivaannuttavaa rehellisyyttä hehkuen.
”Et usko, että minäkään ajattelisin niin pitkälle, Kenraali. Pelaan vain niillä nappuloilla, jotka minulle annetaan.”

”Kuten hänellä?”

”En voi sitä kieltää. Mutta käyttäisinkö häntä sinua vastaan, tai voisinko edes? Kenraali, en ole vain loinen lihassasi. Voimme elää symbioosissa, kuten olemme tähänkin asti eläneet.”

”Siksikö sinä tätä kutsut? Imbesilli leipuri ja kuollut makuta ja zyglak toivat minulle edes armeijan. Missä sinun armeijasi on? Oliko se kenties polttamassa viidakkoa? Niittääkö se mainetta Nui-Koron kentillä? Miten kuvittelet, että antaisin mielipiteillesi arvoa osana tätä liittoumaa, jos et edes sodi sotaa sotilailla?”

”Kenraali hyvä, toiset armeijat eivät hyökkää linnakkeisiin”, Avde kuiski tyytyväisenä. ”Toiset armeijat hyökkäävät mieliin.”
001 ei sanonut siihen mitään.
”Tulet kyllä huomaamaan minun armeijani marssin, kun on sen aika… ja voin kertoa, että se marssii jo. Se marssii paikoissa, joista en voi sinulle kertoakaan. Sinä jos joku tiedät näkymättömien sotilaiden tärkeyden. Pelko on suurin aseistasi. Vai etkö väitä, että sillä tapaa kaitset perhettäsikin?”

Ja hyönteisen katse oli terävä kuin hänen ikivanha sapelinsa.

”Eikä se ole halventamista, Kenraali. Ihailen tapaa, jolla olet istuttanut itsesi sotilaidesi mieleen. Me teemme aivan samaa asiaa. Vaikkakin… sinä valheilla, minä totuudella. Silti välillä tuntuu, että minullakin olisi sinulta opittavaa.

He kuolisivat vuoksesi, Kenraali, ja ovat varmasti kuolleetkin. Kuolevat tälläkin hetkellä jossain tuolla, metsissä tai merellä. He eivät pidä sinua veljenään, ja miksi pitäisikään? He pitävät sinua jumalana. Enkä tiedä, voinko syyttää sinua perheellesi valehtelusta, jos uskot siihen oikeasti itsekin.”

Tuijotus oli virittynyt kuin pöydän yli suunnattu varsijousi.

”Yhdellä sormien napsautuksella saisit kenraalinkaartisi hiljentämään minut, eivätkä he kyseenalaistaisi. Minä kunnioitan sinua – jopa sitä sinua, joka valheiden takaa paljastuu. Tunnet mielenhallinnan voiman, vaikka et Nimdaan uskokaan. Elät ja hengität kontrollia. Parsit kokonaisen kansakunnan nukketeatteriksesi, ja olen vaikuttunut siitä. Sinun kaltaisesi kädessä sirut kirjoittaisivat todellisuuden uudelleen. Sen verran olet isältäsi perinyt.”

”Minulla ei ole isää”, 001 sanoi hiljaa.

”Niin… jos noin haluat sen muotoilla. Minulla on, tietyssä isyyden merkityksessä”, Avde sanoi hiljaa, ”ja ’isäni’ työnsi minut polulle, jota nyt kävelen. Siinä taidamme olla samanlaisia, 001… emmekä kumpikaan voi lopettaa, sillä tuo polku on kaikki, mitä meillä on.”

Hetken hiljaisuus.

”Kiitos mielipiteestäsi”, hyönteismies punaisessa viitassa sanoi laskien koko kyynärvartensa pöytää vasten. ”Poistu.”

Avde ei sanonut vastaan. Hän nousi tuoliltaan ja käveli rauhallisin askelin oviaukolle. Ennen siitä astumistaan hän kääntyi Allianssin johtajaa kohti ja katsoi tätä vielä pitkään nyökäten kunnioittavasti. 001 ei katsonut takaisin.

”Haluan todistaa, että olemme ystäviä, Yksi. Haluan todistaa, että meillä on sama polku. Iskin jo särön vihollistesi yhtenäisyyteen. Pian rikon sinulle heidän hyveistään toisenkin.”

”Tuletko nauttimaan siitä?” 001 kysyi tunteettomasti.

”Jatkan polkua, jolle minut työnnettiin. Jonka siksi valitsinkin. Se on velvollisuuteni.”

Mutta tuletko nauttimaan siitä?” hyönteisupseeri korotti ääntään.

Punaisen ilme oli synkeän rehellinen.
”En. En tule.”

”Siinä taidamme olla erilaisia”, hyönteisen hampaat kiristyivät, ”Avde.”

Matoralainen nyökkäsi. Punainen mies oli hetkessä poissa ja jälleen kerran Ensimmäinen oli yksin. Hän nosti pöydällä olevan kätensä ylös ja hieroi suurta otsaansa. Avden poistuttua jyskytys oli taas pinnassa, ja se toi mukanaan kivun silmien välissä. Mihinpä se olisi kadonnutkaan.

Kenraali, en ole vain loinen lihassasi.

001 nousi tuoliltaan. Puhtauden kieli kaikui äreänä huoneessa.

Polvenkorkuinen saasta.

Torakka veti haarniskansa rintapanssarin raosta esiin mustan metallilaatikon ja napautti ruoskamaisella heilautuksella esiin sen valtavan antennin. Hyönteissormenpäät rullasivat metallista valintakiekkoa kunnes taajuus asettui.

”008, pesäasiainministeriö.”
”008.”
”Herra Kenraali!”
”Pääesikunta, huone 11Z. Nyt.”
”… sain, herra kenr-!”

001 sammutti laitteen.
Juuri nyt ”nyt” tarkoitti nyt. Kenraali laski päässään sekunteja tilan oven seuraavaan aukeamiseen. Niitä ehti kulua tasan 328 ennen kuin hengästynyt ministeri rämähti monokkeli huurussa sisään.

”Herra Kenraali!” nahkatakkinen kalpea hyönteinen huudahti sotilastervehdykseen ponnistaen.

”Lepo. 008, hanki Amiraali 002:lle kuljetus ja majoituspaikka seuraavaksi kahdeksi vuorokaudeksi esikuntatiloista.”

”Sain… ja herra Kenraali, voinko… voinko puhutella?” pesäasiainministeri kysyi ja nosti esiin mukanaan tuomaansa tuhtia asiakirjakansiota.

Uudelleensijoituksia. Ravinnonhankintaa. Rakennusinvestointeja. Ensimmäinen katsoi paperipinoa pitkään.

Et”, kuului ääni jolla määrättiin pommituksia.

008 veti syvään henkeä ja nielaisi. ”… herra Kenraali, voinko poistua?”

”Ulos.”

Käsky kävi. Pesäasiainministeri 008 oli ulkona tilasta kahdessa ja puolessa sekunnissa. 001 kyllä tiesi. Hän oli hyvä laskemisen kanssa. Hän oli aina ollut. Niin pyöritettiin valtakuntaa.

Jyskytys päässä oli joskus sillä tapaa hyvä. Se oli hänen viisarinsa.
001 oli oppinut jo aikaisin, että sen iskujen väliin mahtui lähes kokonainen sekunti. Sillä sekunnilla hän rytmitti elämäänsä. Taistelukentällä siihen mahtui sata kuolemaa. Tohtori 006:lla oli kuulemma lääke, joka veisi kyllä kivun pois, mutta tuskin jyskettä.
Eikä 001 olisi sitä halunnutkaan. Hänen suonissaan ei saisi kiertää mikään muu kuin hänen oma verensä.

Oli Avde ollut oikeassa yhdestä asiasta. Hänelläkin oli jotain, josta pitää kiinni.

Mutta siitä ei hän ikinä antaisi kunniaa millekään isälle.

Tiedeprojekteja

Nazorak-pesä

Kuusi sotilasta seisoi keskellä avaraa kammiota katsellen suurimman laboratorion ovea. Heidän oli lähetetty vapauttamaan tilat kuolleen makutan palvelijoiden käytöstä, mutta epäilys oli iskenyt heihin. Laboratorion ovi oli nimittäin juuri auennut ja sieltä marssi ulos pikimustia varjomaisia olentoja, täysin kasvottomia ja helposti unohdettavia. Ne kävelivät aina pareittain kantaen isoja kanistereita käytäviä pitkin jonnekin heille tuntemattomaan sijaintiin.
”Tuollaiseen mahtuisi joku meistä sisään”, sanoi yksi sotilaista muille osoittaen kahden Insinöörin kanniskelemaa säiliötä. Se oli tummaa metallia ja kovin säännöllisen muotoinen pallo. Pinnassa oli jonkinlainen kuviointi ja ilmeisesti avausmekanismi, mutta eivät sotilaat niistä ymmärtäneet. Heille se näytti joltakin, mihin heidät voisi tunkea sisään, eikä ajatus miellyttänyt ketään heistä.
”Minä sanon, että mennään vain sisään ja sanotaan, että johtoportaan määräyksestä laboratorio annetaan 006:n käyttöön”, ehdotti joku. Muut kannattivat ideaa, ja he kulkivat yhdessä ovelle.

Laboratorio oli yllättävän tyhjä. Yhdessä nurkassa oli iso kasa säiliöitä, mutta muutoin koko valtava huone oli riisuttu paljaaksi. Metalliseinät paistoivat ankeina, ja jäljellä oli yksi ainoa suuri näyttöruutu keskellä leveintä seinää. Pari Insinööriä näkyi kantavan pois lasisia väliseiniä ja paria tietokonetta, mutta muutoin Abzumon tiederyhmä oli jo poistunut huoneistosta. Yksi mustista otuksista ei näyttänyt olevan tyytyväinen heidän oleskeluunsa ovensuussa ja tuli sen suoraan sanomaan.
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, sanoi persoonaton ääni kylmästi, ja torakat vavahtivat kuin yhtenä miehenä.
”Älä sinä sano meille, missä meidän on lupa olla!” kivahti yksi sotilaista hieman turhan kipakasti. ”Meillä on määräys häätää teidät pois tästä tilasta.”
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, Insinööri toisti täsmälleen samalla äänensävyllä kuin aiemmin. ”Ulkopuoliset terminoidaan.”
”A-anteeksi?” parahti takarivissä pysytellyt torakka heikosti.
”Ulkopuoliset terminoidaan”, Insinööri toisti jälleen yksitoikkoisesti ja kuin sanojensa vakuudeksi tarttui lähintä torakkaa otsasta. Sekunnin murto-osissa sähköinen purkaus muutti Insinöörin uhrin tuhkaksi. Muut viisi kavahtivat taemmas erittäin nopeasti kauhistuen siitä, miten heidän toverilleen oli juuri käynyt.
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta”, yksi heistä aloitti, mutta hänet keskeytti uusi ääni: ”Sinuna en vastustaisi tuota olentoa.”
Kapteeni 666 seisoi heidän takanaan. Nopeasti torakat järjestyivät paremmin ja tekivät kunniaa.
”Musta Insinööri on saanut määräyksensä”, kapteeni tuhahti ja risti käsivartensa, kaikki ne. ”Te ette voi muuttaa niiden tehtävänantoa mitenkään.”
”Mutta saimme määräyksen ylemmiltä tahoilta”, rohkeni yksi joukosta kyseenalaistaa.
”Ylemmältä taholta kuin Makuta Abzumo?” 666 tuhahti huvittuneesti. Sotilaat katsoivat vaivautuneina toisiaan.
”Makuta on kuollut”, sanoi se, joka oli kiivastuksissaan saanut Insinöörin tappamaan toverinsa. Kapteeni nauroi hänelle avoimesti, ennen kuin totesi: ”Usko, kun sanon, hölmö. Makuta on antanut käskynsä, ja nuo tottelevat vain häntä. Projekti etenee, kunnes se on valmis.”
Niine sanoineen musta nazorak käveli pois heidän luotaan viitta liehuen ja katosi johonkin käytävään.
”Tuota, nehän ovat muuttamassa”, yksi torakoista totesi, mihin toinen vastasi: ”Meinaatko?”
”Jospa jätämme ne muuttamaan rauhassa ja… menemme tästä… pois?” toinen jatkoi välittämättä toverinsa ivasta. Idea sai kannatusta, ja pian yhdellä mielellä vajavaistunut kuusikko katosi omille teilleen.

Bio-Klaani

Verstaan ovi avautui hitaasti, ja Summerganon kurkisti oviaukosta varovaisesti sisään. Pimeä ja pölyinen huoneisto huokui epäystävällisyyttä.
”Ei täällä ole käynyt kukaan sen jälkeen, kun lähdit”, toa mutisi. Jos joku olisi kuullut hänet, hänen olisi varmasti luultu mutisevan itsekseen tai – vielä pahempaa – puhuvan omalle päälleen, mutta todellisuudessa hän osoitti sanansa mielensä sisuksissa kuin parasiittinä lymyilevälle makutalle. Hänen ei olisi tarvinnut puhua lainkaan, sillä Makuta Nui kykeni tarkkailemaan hänen ajatuksiaan, mutta hänestä tuntui helpommalta päästää sanat ulos suustaan kuin normaalissa keskustelussa.
Kepe ei ole vieläkään palannut, ilmeisesti.
”Ei ole, ei.”
Hienoa! Tuhotaan kaikki todisteet!
”Mistä?” Suga ihmetteli etsiessään valokatkaisijaa. Hänen sen löydettyään valot räpsähtivät päälle ja huoneessa oleva kaaos paljastui.

Useat hyllyt olivat kaatuneet ja työtasot nurin. Esineitä lojui siellä täällä pitkin poikin lattioita, jotkin hajalla, toiset yhä kokonaisina mutta ruhjoutuneina. Se, että seiniin kiinni pultattuja asioita makasi maassa, vihjasi, että niiden päällä oli hypitty, kun ne olivat vielä olleet seinissä kiinni. Kaiken lisäksi lattiassa näkyi veritahroja, ilmeisesti tuntemattoman kamppailun jäljiltä. Tilanne vaikutti olleen vakava.
”Mitä”, Summerganon sai pöyristykseltään sanotuksi, ”helvettiä.”
Tämä… tuota noin. Eeeeeh.
”Mitä täällä on tapahtunut?”

Iggystä ei näkynyt jälkeäkään. Manu ei osannut huolestua sen puolesta eikä viitsinyt välittää ajatuksiaan Sugalle, jottei tämä turhaan huolestuisi siitä mahdollisuudesta, että tuon täysin hyödyttömän olennon oleminen oli ehkä muuttunut ei-olemiseksi.
Älä siitä välitä. Minulla oli täällä… pieni kokeilu. Se olisi voinut kenties auttaa meitä kukistamaan nazorakien uhan. Mutta… ööh, se taisi päättää, ettei ollut kiva maata lasiputken pohjalla.
”Sinä siis päästit jonkin väkivaltaisen geneettisen kokeen irti Verstaaseen?” Suga kysyi pöllämystyneenä.
En, Manu vastasi närkästyen. Minä loin väkivaltaisen geneettisen kokeen, ja se pääsi irti Verstaaseen. Siinä on ero.
”Voi Mata Nui!” Suga huudahti. Hän käveli sille ovelle, jonka takaa otus oli murtautunut ulos – eikä ilmeisesti ollut voinut jättää ovea kiinni saranoihin –, ja tutkiskeli näkemäänsä. Lattialla oli paljon särkynyttä lasia suuren astian murenemisen jäljiltä. Astian sisällä ollut neste oli aikaa sitten haihtunut ja jäljellä oli vihertäviä läiskiä lattiassa. Verstas oli kaaoksessa. Lattia oli veriläiskien ja vihertävien läikkien peitossa. Katastrofaalista.
Kepe tappaa minut, Manu tuumaili, ja Suga oli yhtä mieltä eikä viitsinyt edes yrittää peittää sitä.
”Minne uskot sen menneen?”
Varmasti se on seurannut Iggyä jonnekin tuonne syvyyksiin eikä enää koskaan palaa, toivottavasti ainakin.

Ennen kuin Manu ehti paremmin tajuta, mitä oli juuri sanonut, Suga voihkaisi ja tivasi sitten, miksi hän oli jättänyt Iggyn yksin otuksen kanssa. Harmitellen, ettei hänen ollut onnistunut pimittää Iggyn viimeisintä tiedossa olevaa sijaintia kämppäkaveriltaan, Manu vastasi:
No en minä tiennyt, että se kasvaa niin nopeasti tai on niin väkivaltainen kuin veritahroista voi päätellä! Minä loin asian, ja se oli… juttu.
”Aha.”
Parasta lähteä täältä. Mutta ensin! Etsipä sekasotkun keskeltä kirje, jonka jätin Kepelle ja tuhoa se.
”En taida viitsiä.”
Viitsit sinä, tai aiheutan päänsärkyä.
Tuhahtaen Suga tutkiskeli sekasortoista huoneistoa ymmärtäessään, että makutan uhkaus oli perin kirjaimellinen, mutta pian jopa Manu joutui myöntämään, että jos paperinpalasta oli jäljellä enää mitään, sitä ei ikinä löytyisi, ellei Manu sitten halunnut Sugan siivoavan sotkua, mihin tämä ei aikonut suostua. Niinpä he poistuivat Verstaasta mahdollisimman vaivihkaisesti, sillä Manu ei halunnut vahingossakaan tulla nähdyksi sen lähellä siltä varalta, että häntä syytettäisiin tapahtuneesta.
Niin kuin oikein olisikin, Suga ajatteli. Eikö hänellä käy mielessä, että hän on pääni sisällä aika turvassa?
Entä, jos minua vastaan on punottu salaliitto ja sinä olet osa sitä?
Suga ei viitsinyt huomauttaa ajatuksen järjettömyydestä, sillä Manu pystyi sen varmaankin näkemään ilman, että hän ajatteli sen ääneen.

Turvallisen matkan päässä Suga sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja huomasi pitkän jonon matoraneja taittavan matkaa satamasta kohti Klaanin linnaketta.
Athisteja, Manu ajatteli. Jos Suga olisi halunnut konkretisoida ajatuksen ääniaalloksi, kyseessä olisi varmaankin ollut sihahdus, mutta siihen sisältyi sellainen mielenkiinnon häivähdys, ettei sitä olisi mitenkään saanut kuulumaan sihahduksesta. Koska kehon motoriikkaa hallitseva mieli oli myös kiinnostunut Ath-uskonnon harjoittajien saapumisesta Klaaniin, Suga lähti kävelemään kohti aulaa. Manun henkilökohtaisia ajatuksia Suga ei kuitenkaan kyennyt kuulemaan.
Suunnitelma voikin edetä hieman odotettua nopeammin.

Aggression arkkitehtuuri

Klaani
Telakka

Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. ”Admin.”
Guardian veti kätensä lippaan. ”Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.

”Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, ”että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
”Hyvä,” Guardian hymähti. ”Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. ”Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
”Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. ”Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
”Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
”Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”

Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.

Valtavien siivenvärähdyksien kajahtaessa joukkio nousi.


Nazorak-pesä
Pohjakerrokset

Kenraali 001:llä oli kiire.
Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa ”rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.

”Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. ”Mitä teillä oli mielessä?”
”Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
”Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan.
Äiti?
Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.

Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.

”Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
”Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
”Ja entä jos se ei ole?”
”Herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Kohde ’Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ’Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
”Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
”Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. ”Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”

Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
”Olenko, 008?” hän kysyi. ”Olenko todella?”
Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.

Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
”Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. ”185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ’Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.

Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
”Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
”Vaiti.”
Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.

”Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
”Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
”Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.

”Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
”Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
”Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
”Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?”
Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.

Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.

Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
Joskus oli vain otettava loikka.


Ilmatila

Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.

Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.

Yökatse. Pois.
Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.

Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.

Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.

Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
Jahti oli käynnissä.


Metsä

”Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”

Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät.
”Ansa 2, kaikki kunnossa.”
”Loukku 1, sain. Rysä 3?”

Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn.
”Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
Ei sanaakaan.
”Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
”Loukku 1, sain.”

Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä.
”Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.”
”Loukku 1 kuulee.”
”Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
”Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
”Jatkan etenemistä.”

Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten.
”Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
”Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
”Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”

Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan.
”Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
”Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”

Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti.
”Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
”Loukku 1 kuulee. Mitä?”
”Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”

Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus.
”Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”


Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
”Mitä luojan nimeen täällä edes-”
Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.

Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
”VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
Ja metsässä oli jotain.

Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.

”Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. ”Kädet ylös tai ammumme!”
Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
”Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. ”Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
”Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
”Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. ”Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”

Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.

”T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
”Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.

Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
”AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.

Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.

Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.

Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.

”Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan ”Kaikkialta!”
Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.

”Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.

Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. ”M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.

Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.

”Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
”Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. ”Hän heittäytyi luodin tielle.”
Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
”Mata Nui antaa ja ottaa.”
Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.

”Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
”Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
”Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. ”Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.

”Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. ”Meillä on vähän juteltavaa.”
”Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. ”Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
”Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
”Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
”Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. ”Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”

”Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. ”Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
”Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. ”Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
”Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
”Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. ”Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”

”Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. ”Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
”Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. ”En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. ”Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
”En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
Alikersantti vinkaisi.
”… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”

”Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. ”Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
”En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”

Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
”HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. ”Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
”Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.


Nazorak-pesä

Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
”Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
”Olenkin”, 001 myönsi.
”Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
”Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
”Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. ”En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
”Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. ”Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.

”Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. ”Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
”Kaipaan taistelukosketusta.”
”Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. ”Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
”Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. ”Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
”Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
”Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. ”Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
”Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.

”008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää.
”Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. ”Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
”Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. ”Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. ”Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
”Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. ”Pahoittelut.”

”008”, Kenraali puuttui. ”Anna kommunikaattori.”
Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
”Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
”Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.

Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus.
”Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. ”Siitä on aikaa.”
008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
”Eversti Guardian”, nazorak vastasi. ”Olenkin halunnut keskustella.”
”Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. ”Anna Ämkoolle.”
”Ei onnistu.”
”Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”

”Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. ”Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
”Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?”
”Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. ”Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. ”Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.”
”Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. ”Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”

Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
”Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.”
”Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. ”Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
”Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi.
”Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. ”Lähetä puhdistusryhmä.”
008 ei epäröinyt.

Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.

Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.

VAHTIKOIRA ON IRTI
PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA

”Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
”Kertokaa mitä?”
”Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”