Avainsana-arkisto: paketti

5: Tähti toiveen toteuttaa

Hainpesä

Soihdut valaisivat joukkiota kun zyglakit tunkeutuivat Hainpesäksi kutsuttuun entiseen ah niin mahtavan Pridakin linnoitukseen. Liskomaiset soturit, joita universumi yleisesti ottaen paheksui, jopa vihasi, olivat lähteneet tutkimaan tätä hylättyä ennen niin loistokasta linnoitusta, jonka sisällä haisi kuolema ja väkivalta. Lattiat ja kammiot olivat täynnä taistelussa kuolleita sotureita ja niiden luita. Haarniskan kappaleita ja muumioituneita aseita, esineitä ja sotureita makasi pitkin rikottuja pöytiä, tuoleja ja lattioita. Seinien seinävaatteita oli poltettu sieltä täältä ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan ikoneita ja seinäkoristeita oli yleisesti häpäisty. Itse paikan entisen johtajan kuvia oli rikottu ja ajan hammas oli tehnyt viimeiset tihutyönsä näihin maalauksiin, joissa oli ennen komeillut sotureista komein ja shelakhikaaneista mahtavimman, Pridakin muotokuvia.

Zyglakit supisivat ja viittoilivat toisilleen. Isojen liskomaisten otusten mukana oli myös muutamia nuoria yksilöitä, jotka olivat ensimmäisiä kertoja ottamassa osaa ryöstöretkiin. Näistä yksi oli nimeltään Flygel, ja hän tutkaili maailmaa vihreää nokanvarttaan tiiraillen. Flygel oli perin utelias ja ketterä nuori zyglak, jonka isä, Ruhok oli ottanut mukaan joukkion ensimmäiselle metsästysretkelle. Isä Ruhok halusi pojastaan soturin, vaikka Flygel mieluummin tutki ympäröivän maailman kauneutta ja tutki sen ihmeellisyyksiä. Tällä retkellä Flygel voisi hyvällä lykyllä saada koulutusta soturiuteen ja tutkia outoja ja hylättyjä paikkoja jotka voisivat sisältää suunnattomia rikkauksia ja mitä mielenkiintoisimpia aarteita, sekä kätkeä sisäänsä salaisuuksia.
Joukkio hajaantui tutkimaan eri puolille levittäytyvää linnoitusta. Matoranien, vortixxien ja peikkojen ruumiita oli maassa. Muutama tuhottu exo-toa-robottikin löytyi sieltä täältä ja pari onnetonta, hienoilla metallihaarniskoilla siunattua toaakin oli saanut surmansa täällä surun ja tuhon linnoituksessa. Linnoitus oli nähnyt loistonsa ja tuhonsa.
Siellä täällä linnoituksen lattiamosaiikeilla oli verta ja luupölyä ja muuta roskaa. Kivirottia vilisteli siellä täällä, muutama kinlokakin saattoi vilahtaa varjoissa, joita liskomiesten soihdut loivat seinille. Kuoleman haju oli vahva, mutta joukkio etsi aarteita.

Flygel erkani muusta joukosta ja työntyi omille teilleen. Uteliaisuus oli suuri kun hän näki pientä hohdetta edessään, vaikka tuulenhenkäys puhalsikin soihdun sammuksiin. Flygel siirtyi eteenpäin määrätietoisesti kohti valoa.

Zyglakin edessä oli ovi, jossa oli kirveen tekemä reikä. Oven edessä makasi kirves jolla reikä oli tehty ja sitä puristi vieläkin sen kantaja, matoran jota oli lyöty keihäällä selkään. Matoranin naamio oli vääntyneenä ja osittain murentuneena lattialla ja pää retkotti lattian pölyssä. Olennon kohtalo oli ollut julma ja Flygel ei siitä pahemmin välittänyt vaan meni hohteeseen.

Lyöden kirveellä lukon auki, zylgak meni valoon. Huone hänen edessään oli koristeltu valokivin ja se oli kauneimpia asioita mitä hän oli nähnyt koskaan elämässään. Valokivet ja universumin koristeltu kartta olivat huoneen vetonaulat. Huone lähes sokaisi Flygelin mutta se täytti hänet seikkailunhalulla.

Flygel tutkiskeli karttaa ja innostus matkailua ja mahdollista soturin uraa, johon hänen isänsä hänet halusi, kasvoi. Hän mietti mitä elämä toisi hänelle tullessaan ja oliko hänellä sittenkään niin paha kohtalo kuin Zyglakit usein väittivät heidän lajinsa omaavan. Universumihan vihasi heitä ja syytti heitä kaikesta pahasta.

Flygel käveli ympäri huonetta, muttei huomannut sitä että lattia oli perin hauras ja sen ulkopuolista julkisivua oli pommitettu ahkerasti. Zyglak rämähti lattian läpi ja putosi alla olevalle kielekeelle, missä oli linnoituksen kappaleita ja muutamia onnettomia sotureita, kuolleina tosin.

Oli pimeää ja hän etsiskeli soihtuaan, joka välkkyi heikosti rojun seassa. Tulen voima oli alkanut loppua ja tuuli löi sitä vasten jäätäviä henkäyksiään. Flygel konttasi maassa ja yritti saavuttaa soihtua, mutta hän hapuilikin jotain muuta.

Luisevissa sormissaan zyglak piteli ruskeaa, riutunutta pussia, jonka sisällä oli laatikko. Esine vaikutti antiikkiselta ja kovia kokeneelta. Pölystä ja olinpaikasta päätellen se oli ollut täällä kielekkeellä kauan. Uteliaana nuori zyglak kurkisti pakettiin, mutta sulki sen taas. Hän oli vihdoin löytänyt saaliinsa. Muiston tästä ensimmäisestä retkestään aikuisten zyglakien kanssa. Hän kantaisi pakettia mukanaan ja pitäisi siitä hyvää huolta.

Flygel aloitti kapuamisen sortumakohdasta ja laittoi pussukan reppuunsa. Hän kurotti kämmenillään kiviä ja otti tukea jalkojensa kynsillä. Pimeydessä hän kapusi ylöspäin, pitäen soihtua hampaidensa välissä, kuin matoranpiraatit pitävät peitsiään suissaan.
Zyglak puhisi ja puhkui kun hän kampesi itseään ylös. Häntä toimi viidentenä tarttumaelimenä, ja auttoi kapuamisessa. Soturitaidoista oli siis todellakin hyötyä tutkimusmatkoilla.

Viimein hän pääsi sortumareiästä takaisin valaistuun huoneeseen ja valoon. Ilo täytti Flygelin mielen ja hän oli muutenkin iloinen retken onnistumisen takia. Zyglak ajatteli ottavansa jonkun valokivikoristellun esineen täältä huoneesta, esineen jonka hän voisi sitten esitellä muille ryhmän jäsenille ja pitää huomion poissa hänen repussaan lepäävästä pakettipussukasta.

Muut Zyglakit olivatkin jo palanneet retkiltään ja huutelivat Flygelin nimiä Hainpesän käytävissä. He olivat huolestuneita, sillä lauma ei helposti jättäisi yksilöitään pulaan ja nuorten, kohta aikuistumisiässä olevien zyglakien säilyminen hengissä oli elintärkeää lajin säilymisen kannalta.

Flygel saavutti nopeasti aikuiset ja lauma oli pian koossa. Oli aika tutkailla mitä muita esineitä muut olivat löytäneet ja ottaneet mukaansa.

”Olimme huolissamme sinusta, Flygel, kun katosit niin yllättäen”, joukon johtaja Starkax huudahti, halaten nuorukaista. Harmaaruskea zyglak näytti suurelta löytämänsä turkisviitan alla. Joukkion muillakin jäsenillä oli mitä erikoisimpia esineitä joita he olivat löytäneet Hainpesän nurkista ja salahuoneista, Miekkoja, haarniskoita, kypäriä ja keihäitä. Muutama turhamainen zyglak oli ottanut korujakin mukaansa ja nyt kaulaketjuja koreili heidän kauloissaan.

Zyglakit tutkailivat Flygelin mukanaan kantamia valokiviesineitä ja riemastuivat näistä, koska niillä oli kaupallista arvoa ja ne voisi myydä helposti Steltille tai muualle universumin uusrikkaille. Nämä auttaisivat heitä saamaan tarvikkeita pian saapuvan talven varalle.

Monet isoista zyglakeista taputtivat Flygeliä olalle, joka myhäili tyytyväisenä, koska oli onnistunut tehtävässä. Myös isä Ruhok oli ylpeä pojastaan ja se oli tärkeintä.
Joukkio alkoi lähteä linnan uumenista. Oli tongittu jo tarpeeksi ja lähtö kotia kohti alkaisi. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat heidän ympärillään kun he astuivat ulos linnoituksen hai-ikoneilla koristelluista tammiovista.
Starkax nojasi jättiläismäiseen lyömämiekkaansa turkisviitta harteillaan. Vanha johtaja-Zyglak tiesi että talvi oli tulossa ja kovat ajat saapuisivat Zyglakeille. Nyt heitä kuitenkin lämmitti taivaalla loistavan punaisen tähden loisto, vaikkeivät he Suureen Henkeen uskoneetkaan.

Tätä päivää matoranit kutsuivat nimeämispäiväksi. Zyglakit eivät sitä tienneet, mutta päivä täytti heidän sydämensä toivolla paremmasta tulevaisuudesta.

Flygel puristi reppuaan jossa paketti oli. Sen kovat kulmat tuntuivat repun läpi. Hänkin oli löytänyt aarteen joka matkaisi hänen matkassaan monet monituiset seikkailut.

”Kiitos Punainen tähti”, Flygel kuiskasi hiljaa yötaivaalle.

3: Uskon puolesta kai kuollakin voin, vaik’ ei valinnanvaraa ehkä liene

Metru Nui, kauan sitten

”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.

”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”

Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.

”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”

”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”

”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.

”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”

Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.

Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.

Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”

Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.


Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.

Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.

Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.


Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.


”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.

”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”

Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.

1: Kaupunki, joka ei nukkunut

Pimeys väistyi yhteistyökykyisesti, kun keihäsmäinen valokiila halkaisi sen. Varjot pakenivat kohti nurkkia, kun kauan kiinni pysyneen pahvisen laatikon kansi nostettiin auki. Ilmassa tanssivia pölyhiukkasia pitkin sillan muodostava valonsäde yhdisti kirkkaan ulkoilman tunkkaisen pimeyden kehtoon. Pahvisen laatikon koruttomasta tummanruskeasta pinnasta näki, että se oli odottanut avaamistaan kauan. Ehkä vuosia. Ehkä vuosituhansia.
Laatikon ympärillä rapistuva käärepaperi oli ollut ehkä joskus kovinkin värikäs, mutta nyt sen sävy toi mieleen syksyn viimeiset lehdet.

Laatikon kantta raottava siro sininen kämmen siveli käärepaperia sormenpäillään. Pari jadenvihreitä silmiä katseli hämmästyneenä, kun ulkomaailman valo paljasti paketissa kauan piilotelleen salaisuuden. Tämä paketti oli matkustanut pitkän matkan.

Minua vanhempi pahvilaatikko, avaaja pohti. Hullun siistiä!

Jos paketin sisältö olisi osannut puhua, sillä olisi riittänyt tarina jos toinenkin kerrottavaksi.

Tämä on tarina, jonka paketti olisi kertonut.


Merituuli työnsi pakkasen kylmän ja elottoman voiman etelää kohti. Matkallaan se työnsi pois viimeisetkin jäänteet kesästä. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutuivat iltapäivän aurinkoinlaskun punaoranssiksi maalaamalta taivaankannelta. Pilvipeitteen lämmin punahehku heijasteli menneen kesän helteitä, mutta lämpö oli poissa.
Talvesta ennustettiin kylmintä vuosisatoihin.

Kylä eli ja kuhisi. Oikeastaan se ei ollut enää kylä, mutta kukaan ei tiennyt vielä, miksi sitä olisi kutsunut. Vähitellen lumeen peittyvillä kaduilla tepasteli sadoittain kirjavia matoraneja. Liikehdintä oli sekavaa – suurin osa matoraneista oli vasta muuttanut kauas pohjoiseen etelän verkkaisemmilta pelloilta ja metsiltä. Kaikki eivät olleet selviytyneet merimatkasta kauas pohjoisimman sakaran kärkeen, mutta lupaus vehreästä maasta ja kaksoisaurinkojen kotisatamasta oli ajanut pieniä matkalaisia eteenpäin voimalla, joka herätti kunnioitusta.
Lopulta se oli saavutettu. Saari oli sitä, mitä vanhimmat olivat luvanneetkin. Ja enemmän.

Lämpimät kesät toivat kuitenkin mukanaan myös pohjoisen maailman pelkoa herättävät talvet. Jonain päivänä matoranit vannoivat oppivansa valjastamaan luonnonvoimat puolelleen.

Kaikki oli pohjoiseen vasta saapuneille matkalaisille uutta ja ihmeellistä. Korkealle puidenlatvojen yläpuolelle ulottuvat kivi- ja rautarakennukset keräsivät lunta ja routaa vielä varsin paljaisiin ja alastomiin rakenneosiinsa. Valo alkoi kaikota aurinkojen mukana, mutta kyläläisiä ei suinkaan lannistettu noin helposti. Katujen asukkaat alkoivat jo ripustella valokiviä puista ja talojen katoista. Kellertävän keinotekoinen kristallivalo täytti kadunkulmat, mutta kylän keskiön täyttävät taivasta kohti kurottavat rakennukset jäivät täysin pimeiksi. Niistä kaikkein huomiotaherättävin seisoi aivan keskellä nuorta kylää. Se oli itseasiassa aivan tämän saaren sydämessä.

Valtavat kivipalkit ja niiden muodostama hämähäkin seittiä muistuttava kehikko tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tuuli puhalsi onttojen rakenteiden läpi. Luonnonvoimia uhmaava torni haki vielä muotoaan. Sen rakenteet olivat joistain kohdin kaksoisaurinkojen ytimiäkin tiheämpää laavakiveä, kun taas osa rakenteista oli peitetty pelkällä puulla. Autio ruohokenttä tornin ympärillä kumisi tyhjyyttään.

Kunnioitusta herättävän ”pilvenpiirtäjän” rakennustöiden arveltiin kestävän vielä kuusi aurinkoinkiertoa. Tornilla ei ollut vielä nimeä, mutta etelään asti kuulluissa legendoissa sitä kutsuttiin ”Mata Nuin tikapuiksi”.

Auringonlaskussa kiiltelevä kivijätti oli nuoren kaupungin – ja ehkä koko matoran-rodun suurin saavutus. Tähän asti.
Ehkä jonain päivänä tikapuut oikeasti kantaisivat ylös Mata Nuin ja Suurten Olentojen luo.

Auringot nuolivat Hopeisen meren ja iltataivaan rajaa. Talviyö ja sen kaiken alleen peittävä kaamos voittivat taistelun. Ylhäältä ”Tikapuiden” huipulta kaupungin valokivin valaistut kadut näyttivät kuin suurilta kiiltomadoilta. Rakennusten varjot seisoivat pimeinä. Vain joidenkin puumökkien seinillä hohtava kolmen hyveen merkki toi valokivillään pilkettä mustaan yöhön. Tämä oli vanha merkki. Vanhin.

Tänä yönä sen pyhää kolminaisuutta kunnioitettin hiljaisen hartaasti.

Viileä tuuli viilsi keskustassa seisovan tornin kattorakenteita kuin näkymättömän miekan jäänkylmä terä. Ylhäällä tornin huipulla oli pienen kaupungin tai suuren kylän yöllisten äänten kuuleminen entistä vaikeampaa. Lumisade muutti Mata Nuin tikapuiden kivistä luurankoa yhä valkoisemmaksi. Kaksi hahmoa, nuori mies ja nuori nainen, kävivät keskustelua.

”Uskomaton näkymä”, nainen kuiskasi. Tuuli söi sanojen kuuluvuutta, mutta mies nyökkäsi.

”En ole koskaan ollut näin korkealla!” nainen hihkui. Tummansininen ga-matoran tasapainotteli aivan järeän kivipalkin reunalla. Musta kaulahuivi viuhui tuulessa kuin lippu ja purppuraisen Mahikin posket punertivat pakkasesta. ”Kaikki näyttää niin pieneltä!”

”Onpa nättiä”, mies sanoi hymyillen hermostuneesti. Harmaa huna-kasvoinen onu-matoran oli ystäväänsä lyhyempi ja heiveröisempi. Mies seisoi ga-matorania kauempana tornin reunasta. Näky reunalla ilomielin tanssahtelevasta naisesta hieman hirvitti häntä. Mies hivuttautui hitaasti lähemmäs vanhinta ystäväänsä. Musta käsi oli jo koskea ga-matoranin olkapäätä. ”Tule kauemmas reunasta”, hän kuiskasi ystävänsä takaa.

”Älä nössöile”, nainen hymähti. ”Tämä on aivan kuin kotona etelässä, kun tasapainottelin aitojen päällä.”
”Joo, mutta tässä aidan toisella puolella ei odotakaan pari lahopäätä lehmää, vaan ISOIN PUDOTUS IKINÄ MISSÄÄN”, mies intti hampaat irvessä. ”Jos sinä horjahdat ja putoat, kestää vuosi ennen kuin olet edes puolivälissä tornia!”
Nainen hihitti hiljaa. ”Eihän se niin…” hän oli jo sanomassa. Hänet keskeytettiin.

”Tai muistatko, mitä Vanha Mestari sanoi painovoimasta?” mies vaahtosi. ”Entä jos olemme niin korkealla, että putoatkin YLÖSPÄIN?”
Nainen kääntyi ystäväänsä kohti ja hymyili. ”Joo, suoraan Mata Nuin syliin.”
”MINÄ EN VITSAILE, puron tyttö!” mies kivahti. ”Tiedäthän, miten taivaalta putoaa välillä kiviä? Silloin kun Mata Nui on vihainen. Tiedäthän, miten ne syttyvät pudotessaan tuleen ja osuvat välillä lehmiin, kun ne ajattelevat syntisiä? Entä jos sinun jalkasi sanoo että SLIP ja… ja ja ja sinä putoat WHOOH ja sytyt tuleen FISS-BUMM?”

Mies ei ollut koskaan kuullut naisen nauravan yhtä kovaa. Hänellä oli vaikeuksia käsittää, mikä tässä äärimmäisen vakavassa puheenaiheessa oli millään tasolla huvittavaa.
”Hyvä on, hyvä on”, nainen sanoi hengästyneenä naurusta ja astui kauemmas reunasta. ”Sinä kyllä pelkäät pikkuasioita.”

”Minä olen onu-matoran. Luoja ei tarkoittanut minua tosi tosi korkealle. Itseasiassa tosi tosi kauas tosi tosi korkeasta.”

”Te myyrät olette hassua väkeä”, nainen sanoi.

Mies olisi tuhahtanut ja pitänyt luennon rasistisista ennakkoluuloista tai poliittisesti epäkorrekteista lempinimistä, jos kumpikin äsken mainituista konsepteista ei olisi ollut esimatoraneille yhtä hyödyllinen kuin opastekyltti sokealle.

Mies ja nainen istuivat alas. Pienet silmät katsoivat ensin toisiaan ja sitten tähtiä. Aikaa kului.
”Tänään on taas se päivä, eikö olekin”, nainen sanoi heilutellen jalkojaan tornin reunalla.
”Mikä niistä”, mies kysyi hölmistyneenä.
”Muistatko Vanhan Mestarin tarinan?” ga-matoran. ”Tänä päivänä kauan, kauan sitten Mata Nui antoi matoraneille kaikkein isoimman lahjan.”

Mies keskittyi katselemaan tähtiä. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä nainen haki. Avaruuden tuike vei hänen kaiken huomionsa. Silloin hän muisti vain, että Vanha Mestari oli joskus väittänyt tähtien olevan siivekkäitä enkeleitä.
Makutoja, Mata Nuin taivaallista sotajoukkoa, joka suojeli siivillään ja miekoillaan matoraneja korkeuksista.

Historia ei ollut vielä opettanut, että enkeleillä oli tapana langeta.
”Ei muistu mitään mieleen.”

”Hölmö poika”, nainen hymähti. ”Tämä on se päivä, jolloin Mata Nui antoi meille elämän.”
Lumisade oli loppunut. Mies aprikoi sanoja, joita hän oli miettinyt pitkään. Hän kouraisi mustalla kädellään tornin lumista reunaa. Se oli kylmä.
”Mata Nui on antanut minulle paljon lahjoja”, mies sanoi. ”Elämän. Kauneimman maailman, mikä meillä voi olla.”
Hän kääntyi katsomaan naista. ”Ja parhaan ystävän.”
Nainen katsoi kysyvänä, mutta hymyili. ”Niin?”
”Sinä olet parasta, mitä minulle on sattunut”, mies sanoi ja nosti panssarinsa taskusta jotain. Se oli pieni laatikko, joka oli kääritty punaiseen paperiin. ”Haluan kiittää sinua siitä. Haluan antaa lahjan. En ehkä yhtä hyvän kuin Mata Nui, mutta…”

Nainen oli hiljaa.
”Minä tiedän, mitä siinä paketissa on. En halua sitä.”

Mies meni vaisuksi. ”M-miksi?”

”Sinun olisi pitänyt jättää se saarellemme. En voisi koskaan, koskaan ottaa sitä sinulta.”

”Mutta minä vaadin!” mies tuhahti. ”Haluan, että sinä pidät sen. Sinä. Ei kukaan muu.”

”Minä sanoin, ystävä”, nainen vastasi vakavampana. ”Pidä se. Se kuuluu yksin sinulle. Mata Nui tarkoitti sen sinun kannettavaksesi.”

Mies näytti lannistuneelta. Hän laski hitaasti pienen paketin taaksensa. Hänen ymmärrykseensä ei mahtunut, mikä paketin sisällössä oli niin ihmeellistä.
”Kai on edes jotain, jota voin antaa sinulle?” hän kysyi vaisusti.
Nainen mietti pitkään ja hartaasti. Hänen katseensa kiersi ympäri tähtitaivasta.
”Anna minulle nimi”, hän lopulta vastasi.

Mies näytti siltä kuin matalallalentävä kuolonpeippo olisi osunut häntä otsaan. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonpeipot olivat, sillä muuan puolijumalan voimat omaava hullu tiedemies ei ollut vielä luonut kyseistä biologiaa ja kaikkea elämää olemassaolollaan pilkkaavaa lintulajia hyvin sekavana iltapäivänä.
Mies nosti kättään hitaasti ylös ja nieleskeli sanoja, joita oli sanomassa.
”… mitä?”

”Mata Nui antoi meille paljon lahjoja. Paljon, kauniita, kauniita lahjoja. Mutta hän ei antanut meille nimiä.”
”Mutta, mutta… vanhimmat sanovat, että se on jumalanpilkkaa!” mies sanoi varoen.
”Vanhimmat voivat olla ihan rauhassa”, nainen hymähti. ”Mata Nui ei luonut meitä nukeiksi, joilla leikkiä tai nappuloiksi, joilla pelata. Hän antoi meille vielä yhden lahjan tänä päivänä. Saamme valita. Hän antoi meidän valita… uskommeko häneen.”
Nainen taputti ystävänsä olkapäätä. ”Minusta se on pientä verrattuna nimeen.”

Mies puri hammasta. Keskustelu oli muuttunut yhä vaikeammaksi. Lisäksi tuuli alkoi kylmentyä. ”Miksi minulla olisi oikeus valita sinun nimesi?”
Naisen hymyssä oli kuitenkin vielä lämpöä. ”Koska sinähän sitä käytät. Haluan kuulla sinun sanovan sen. Uudelleen ja uudelleen.”

”Hy… hyvä on. Haluan vain yhden vastalahjan.”
Naisen kulmat nousivat kiinnostuneena.
”Haluan, että… sinäkin annat minulle nimen.”

Nainen ja mies, Vicandra ja Lazoren, istuivat katolla vielä pitkään. Tänä talvisena yönä he kiittivät Mata Nuita kaikesta.
Lazorenin lahjapaketti peittyi vähitellen lumeen, kun talviyö näytti todellisen voimansa. Vaikka sen sisältö oli tärkeääkin tärkeämpi, kumpikaan matoraneista ei juuri nyt välittänyt. Heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat.

Tarina olisi voinut jäädä tähän. Paketti olisi voinut jäädä avaamatta.
Kuten usein sanottiin, Mata Nuin tiet ovat tuntemattomat. Paketille oli määränpää.

Polkua, jota pitkin se sinne kulkeutui, kutsuttiin historiaksi.