Avainsana-arkisto: Nöpö

Mierolaiset, moukaroidut ja menehtyneet

Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.

Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.

Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.

Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.

Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.

Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.

Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.

Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.

Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.

Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.


Toinen aika, toinen paikka.

Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.

Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.

Sitä ei tohtinut edes ajatella.


Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.


“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”

“Gamm-Peng-Llang.”

Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.


Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.

“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.

Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.


Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.

Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.

Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.

“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”

Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.

“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.

“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.

“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.

“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”

Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”


Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.

“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”

Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.


Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.

“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”

“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”

“Siltikin tulen jos voin.”


Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.

“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”

“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”

“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”

Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.

“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”

Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.

Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.

Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.

Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.

Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.

Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.

Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.

Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.

Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.

Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.

Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.

Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.

Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.

”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”

Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.

”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”

Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.

Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.

Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.

Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.

Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.

Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.

Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.

Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.

Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.

Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.

Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.

Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.

Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.

“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.

“Minä…”

“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”

“Niin…”

“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”

“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”

“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”


Telakka

Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.

Ei tänä aamuna.

Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.

Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.

Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.

Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.

”Luuletko, että…” vaelsi Visokin yksinäinen miete.

”Ei”, Tawa pysäytti. ”Ei nyt.”

Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.

Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.

Harkel, missä viivyt…

Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.

”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”

Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.

”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”

Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.

Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…

Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.

Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.

Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.

Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.

Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.

“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”

Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.

Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.

Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.

Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.

”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”

“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”

Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.

“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”

Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.

Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.

”Auh!” Tongu mylväisi. ”Ottakaapahan rauhallisemmin!”

Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.

Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.

Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.

”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”

Tawa harjoitti kohtalokkaampaa laskutoimitusta. ”Missä Guardian on?”

”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”

Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”

”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”

Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”

Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”

Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”

Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.

”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”

Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”

Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.

”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”

”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”

Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.

”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”

”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”

Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.

“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”

Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.

“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”

Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”

Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.

”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”

Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.

”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”

Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.

Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.

“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”

”Tuota… en… en ole varma.”

Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.

Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”

“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”

”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.

“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”

”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”

“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”

Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus?
”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”

“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.

“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.

Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.

”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”

Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.

”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”

Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.

“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”


Kaupunki

Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.

”Tawa! Odota!”

Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.

”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”

Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.

He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.

”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.

”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”

Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”

”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken.
”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”

Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.

”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”

Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.

”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”

Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.

”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”

Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.

”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.

”Tawa, puhu minulle.”

Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.

”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”

Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.

”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”

Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.

”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan.
”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”

Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.

”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.

Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.

”Tawa…”

”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”

Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.

”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”

”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”

”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen.
”Ei, Tawa, emme voi-”

”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!

Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi.
”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”

Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”

Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.

”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”

”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”

”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”

”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”

”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”

Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.

Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.

Huonoa Karmaa

Bio-Klaani

Vihreää hohdetta tarkkailevan kiikarisilmän omistaja oli viimein tyytyväinen tarkastukseensa. Skakdi asetti toa-taikaa uhkuvan luodin ystäviensä seuraksi panosvyön kärkeen.

Ei Guardian olisi tietenkään enää voinut tehdä muutoksia, jos olisi löytänyt sellaisille tarvetta. Varusteiden läpikäynti kulki Zakazin veteraanille kuitenkin aina samalla tavalla. Ja jos aikaa vain oli, tarkistettiin yksittäiset luoditkin.

Ehkä hän palaisi ilman, että olisi ampunut niistä ensimmäistäkään. Ja jos niin, kenties paluu tapahtuisi ystävän kanssa. Vartijan toiveikkuus ei kuitenkaan ollut peittänyt tämän realistisuutta. Jälkimmäisen vuoksi skakdin huone olikin niin uskomattoman ahdetussa tilassa.

Jokainen tasainen pinta oltiin täytetty esiin levitetyillä varusteilla. Sängyn päällä odotti pinoja pakkaamatommia retkiruokapakkauksia, työtasolla oli purettu zamor-revolveri ja siisti rivi tikareita. Kiikarisilmän huoltovälineitä löytyi sekä hyllyiltä, että lattialtakin. Valkoinen selakhi oli joutunut varomaan askeliaan huoneeseen saavuttuaan.

“Miten olisi tämä?” Same kääntyi telineestä nostettu kaksiteräinen keihäs käsissään. “Toimii ryteikössä, erinomaisesti tasapainotettu. Käsityötäkin jopa?”

Guardian laski täytetyn panosvyön käsistään ja kääntyi seuraamaan, kuinka päämoderaattori tasapainotteli massiivista teräasetta sormiensa kärjellä. Skakdi nappasi välineen selakhin käsistä ja harkitsi hetken vakavissaan sen liittämistä varustukseensa. Vartijan minimaalinen taikausko vei kuitenkin tällä kertaa voiton.

“Tämä on se yksi asia, jota en nyt halua matkaani”, Guardian vakuutti lähinnä itselleen ja laski aseen takaisin telineeseen. Samen kysyvä katse seurasi skakdin toimia, joten admin koki pienen selityksen olevan tarpeen.

“Siinä on ihan hitosti huonoa karmaa.”

“En tiennyt, että edes uskot moisen olemassaoloon”, valkohai ihmetteli. Guartsu kohautti olkiaan ja siirtyi takaisin pöytänsä ääressä olevalle varusteettomalle, noin skakdin jalkojen kokoiselle läntille.

“Maailma on mennyt sen verran oudoksi, että pakko kokeilla uusia asioita”, Gee murahti ja pohti samalla, kuinka monta päivää oli kulunut hänen veitsiensä edellisestä teroituskerrasta.

“Ai kuten taikauskoa?” Same ihmetteli kädet puuskassa yhä hopeista kaksiterää vilkuillen. “Yleensä maailman polkemat turvautuvat väkijuomiin. Toimii ihan yhtä hyvin.”

“Se oli yksi kerta!” Guardian muistutti kärkkäästi. Admineista sinertävin ei muistellut laskuhumalan hengen vierailua mielellään.

“Yksi kerta josta minä tiedän”, Same venytti adminin kanssa käytävän keskustelun rajoja.

“Tiesitkös, että vaikka oletkin nyt päämoderaattori, se ei vie minulta oikeutta raahata piruilevaa persettäsi Dinemin apupojaksi”, Gee irvisti ja piti kuin pitikin pokkansa.

“Tietenkin”, Same vastasi ja ryhdisti selkänsä.

“Tietenkin..?”

“…söör.”

“Sitähän minäkin”, skakdi murahti ja käänsi katseensa takaisin tikarilajitelmaan. Tämä mahdollisti myös väkipakolla suurenmoisen leuan yläpuolelle myllyttävän virnistyksen leviämisen ilman, että selakhi huomasi sitä.

Se ei tietenkään estänyt Samea kuulemasta lyhyttä, hyvin epäskakdimaista hihitystä, joka pääsi ilmoille suurten hampaiden raoista. Olisi moderaattorilla ollut siihenkin passiivis-humoristista kommentoitavaa, mutta kaksi napakkaa kopautusta Guardianin oveen keskeyttivät kaksisuuntaisen piruilun.

Selakhi havaitsi olevansa sekä pienemmän matkan, että vähemmän vaivan päästä ovesta, joten Geen annettua hyväksyvän nyökkäyksensä Same kurotti kääntämään kahvasta.

Ensimmäinen asia, jonka Same sai vastaansa oli bonsaiussal, joka löysi mukavan lämpimän paikan tarraamalla kiinni selakhin valkoisesta Hausta. Gee taasen huomasi ensimmäiseksi keltaisen toan, jonka olkapäältä pieni rapu oli loikannut.

“Helei”, Tawa vahvisti jo valmiiksi ilmiselvän läsnäolonsa. “En kai keskeyttänyt mitään?”

Juuriadminin kysymys oli lähinnä osoitettu Samelle, joka oli juuri saanut siirrettyä maskotin kasvoiltaan takaisin sähkön toan odottavaan syliin.

“Eiköhän minun työni täällä ole jo tehty”, haimoderaattori uskoi ja vilkaisi kohti Guartsua, joka oli viimein erotellut teräasekokoelmastaan ne yksilöt, jotka lähtisivät hänen mukaansa. “En kyllä väitä, että minua oikeasti tarvittiin.”

“Älähän nyt”, Guardian toppuutteli. “Tiedät kyllä, että arvostan harkintakykyäsi. Otan aina mieluusti vastaan mielipiteesi silloin, kun on aika varustautua.”

“Siinä tapauksessa otat mukaasi jotain muutakin kättä pidempää, kuin Vartija-kiväärisi perän”, Same käytti tilaisuutensa. “Kuten vaikka tuon kivan tikun kahdella terävällä päällä, jonka taikauskoissasi pistit sivuun.”

Selakhi haki selityksellään ilmiselvästi tukea Tawalta, joka visiirinsä takaa vilkuili kohti moderaattorin osoittamaa hyllyä.

“Ai tuo?” toa varmisti. “Lieköhän hyvä valinta tälle retkelle? Eikös tuohon liity vähän ikäviä muistoja?”

Same heilautti käsiään luovuttamisen merkiksi eikä edes pistänyt huomiolle adminien yhteisymmärryksessä syntynyttä virnettä. Selakhi astui Tawan rinnalle oviaukolle ja kääntyi sanomaan hyvästinsä.

“Noh, onnea sitten matkaan. Toivottavasti meitä odottaisi kerrankin voitto rintaman toisella puolella.”

Guardian oli yhtä mieltä Samen toiveiden kanssa, mutta pieni palanen hämmennystä vieraili skakdin kasvoilla.

“Huomennahan minä vasta lähdössä olen. Kai me nyt vielä kahvin parissa törmäämme?”

“Tiedä tuosta”, moderaattori huokaisi työkuviot jälleen ikävästi mielessään. “Meillä on yksi toa kateissa ja olisin todella iloinen jos löytäisimme hänet ennen pimeän laskeutumista.”

Tawa kurtisti kulmiaan Nöpön kieriessä tämän sylissä hurmoksessa. Ussal näki laihaa hai-setää nykyään niin kovin harvoin.
“Teillä alkaa olla kiire sitten”, nainen huomautti. “Pari tuntia korkeintaan.”

Guardianille kävi ilmiselväksi ettei häntä oltu infottu tämän käänteen olemassaolosta. Toisaalta hän olisi muurien toisella puolella jo puolen vuorokauden päästä joten saattoi olla, ettei hänen ollut hyödyllistäkään uida liian syvällä aiheessa.

“Se ilman toa, joka tuli ihan sekopäänä takaisin Veljeskunnan evakuoinnista”, Same selitti nopeasti. “Enkä rehellisesti usko, että kyseessä on mikään vihollisten temppu. Tyyppi on vain vähän… epävakaa. Paaco ja Kupe ovat myös etsimässä.”

Guardian murahti ymmärrystä ilmaistakseen ja Same katsoi, että hänen oli tosiaankin parasta lähteä takaisin kohti valvomoa. Oli jo se vaihe illasta jolloin ilman valvontaa jätetty Paaco alkoi kehittämään ‘luovia ratkaisuja’, jotka edellisten kadonneiden klaanilaisten etsinnässä olivat sisältäneet muun muassa keppien päähän sidottuja porkkanoita.

Selakhi heilautti kättään vielä hyvästiksi ja Guardian teki samoin. Lopulta puinen ovi sulkeutui Samen perässä ja yhdessä ylläpitäjät kuuntelivat hetken admin-tornin portaikkoon katoavia askeleiden ääniä.

Nöpö oli tällä välin kammennut itsensä irti Tawan otteesta ja puski itselleen pientä koloa Guardianin patjaan. Hiljaa hyrisevä ussal piti kaksin jääneiden adminien mielenkiintoa hetken, kunnes sähkön toa rikkoi hiljaisuuden ottamalla kaksi askelta lähemmäs skadia ja nuuhkaisemalla.

“… haistoitko sinä juuri minua?” Guardian ähkäisi suu ammollaan. Tawa oli jo ottanut askeleen taaksepäin ja nostanut katseensa kohti kattoa pohtivana.

“Viiksivahaa?”

“Että mitä?”

“Oletko laittanut sitä harjaasi?” Tawa mietti ääneen hämmentyneenä.

Geeltä kesti hetki toipua juuriadminin oudosta keskustelunavauksesta. Normaalin ajatuksenkulun lähdettyä ravaamaan mielikuvituskavioeläimen lailla ymmärsi Vartija, mihin Tawa oikein reagoi.

“Harkel!”

“Harkel?” Tawa ensin mietti. Kunnes: “Harkel!” hän ymmärsi.

“Tarpeeksi pitkä tovi sen miehen kanssa samassa huoneessa ja se näemmä tarttuu”, Guartsu tuumasi ja istutti itsensä työtuolille keskelle huonettaan. “Eihän se paha ole?” tämä halusi vielä varmistaa.

“Hyvin miellyttävä”, Tawa vakuutti. “Mietin vain, että et sinä yleensä näe vaivaa… noh… kuontaloosi.”

“Mitä tuo edes tarkoittaa?” Guardian ihmetteli enemmän toteamuksena, kuin oikeana kysymyksenä. Tawa kohautti olkiaan ja nojasi keltaisella haarniskallaan vasten Samen takanaan sulkemaa ovea.

“Kuulin kahakasta”, juuriadmin jatkoi huolestuneempaan sävyyn. “Kuulin myös, että onnistuitte purkamaan sen.”

“Komisario lähinnä”, Guardian tahtoi tarkentaa. “Ja hyvästä syystä. Se mies ymmärtää niin paljon paremmin, mistä tämä muuriemme sisälle survottu väki tulee. Ihan luonnollista, että hänen sanansa on painavampi.”

“Kuulostaa melkein siltä, ettet edes murhedi aiheesta?” Tawa ihmetteli. “Yleensä tässä vaiheessa sinulla on jo pitkälle viety ajatus siitä, kuinka järjestys on lopullisesti hajoamassa.”

“No niin”, plasmamies myönsi. “Mutta niin kauan, kun edes jonkun järjen ääni kuuluu kovempaa, kuin massojen kaaos niin olen ihan tyytyväinen. Olkoonkin, että suunta kaupungissa on menossa hallitsemattomampaan suuntaan.”

Gee ei todellakaan halunnut ottaa puheeksi sitä, millaisissa yhteyksissä Tawan nimeä oltiin huudeltu päivällä tapahtuneen mellakan aikana. Hän ei ollut aivan varma siitä, kuinka kattavan raportin toa oli tapahtuneesta saanut, mutta juuriadminilla oli varmasti kaikkien mielestä tarpeeksi murehdittavaa ilman väkijoukon vihoilla pelottelemistakin.

Sinertävän visiirin takaa Guartsua tuijottava admin antoi yllättävän positiivisuuden upota hetken. Oli ilmiselvää, ettei skakdi halunnut vaivata päätään nyt millään ylimääräisellä. Geen täysi keskittyminen oli jo seuraavana päivänä alkavassa retkessä.

“Huomennako siis?” Tawa varmisti vaikka tiesikin täsmälleen admintoverinsa tulevan aikataulun.

“Aamunkoitteessa. Veljeskunnan väki on myös valmistautumassa. Lähdemme linnoituksesta yhdessä.”

“Ja meinasit saada kaiken tämän tavaran mukaasi?” toa tuhahti ja tuomitsi katseellaan Vartijan huoneessa vallitsevaa kaaosta.

“Ajattelin jopa tulla takaisin tältä retkeltä. Tämä ‘tavara’ auttaa minua tekemään niin”, Gee puolustautui. Tawan kasvoilla kävi hymynpoikanen siinä vaiheessa, kun hän sai kuulla haluamansa.

Sitten sähkön toa teki jotain, mitä Guartsu ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Tawa nappasi suurimmaksi osaksi kootun revolverin puiselta työtasolta, heilautti rullan aseen sisälle ja osoitti ammuksettomalla tuliluikulla käsi suorana kohti seinää. Toinen silmä visiirin takana sulkeutui helpottaakseen tähtäämistä.

“Piu”, juuriadmin lopulta kuiskasi ja nytkäytti asetta kädessään, kuin olisi juuri vetänyt liipaisimesta. Toa hymähti hyväntuulisesti esitystä seuranneen Guartsun ilmeelle. Keltaiset kädet laskivat revolverin takaisin paikalleen samalla, kun visiirinen pää pyöri puolelta toiselle mietteliäänä.

“Ei minun heiniäni”, Tawa lopulta myönsi ja rojahti laiskasti takaisin huoneen ovea vasten. Nöpö oli tällä välin kiivennyt pöydälle nuuhkimaan sähkön toan laskemaa tuliasetta.

“Ääniefekteistäsi huolimatta näytti siltä, ettei ollut ensimmäinenkään kerta”, Guardian huomioi. Tawa teki olkapäillään liikkeen, jonka pystyi tulkitsemaan myöntymiseksi.

“En ylpeile ainoastakaan kerrasta. Enkä väitä olevani tarkkakaan. Jokainen laukaus on ollut pakon sanelema.”

“Panostaloudellisestikin ihan järkevää, että miettii ennen kuin antaa sormensa lipsahtaa”, Gee yritti myönnytellä, mutta luisteli taitavasti Tawan jahtaaman sanoman vierestä.

“Tiedät oikein hyvin, että en tarkoittanut sitä ihan noin”, juuriadmin murahti kera katseen, jonka päällepäin näkyvästä vakavuudesta ei voinut olla täysin varma.

“Ja minä tiedän myös, ettet sinä nauti siitä, kun ympäröin itseni tällä sälällä. Voimme me mennä muuallekin keskustelemaan. Iltaa on vielä jäljellä ja ehdin pakata myöhemminkin.”

Skakdin sanat eivät kuitenkaan tehneet toaan vaikutusta. Tawa oli tarttunut aiheeseen aivan omista syistään. Hän olisi mielellään purkanut tuntojaan vaikka ymmärsikin, ettei Guartsun vaivaaminen juuri sillä hetkellä ollut paras hänen ideoistaan.

Kelta-admin havahtui piikkiselän kiikarisilmän tuijotukseen. Tawa oli viimeaikoina hulahtanut kiusallisen usein ajatuksiinsa kesken tilanteiden. Hämmentyneenä tuijottavat keskustelukumppanit olivat yleensä ne, jotka vetivät Tawan ylös mielensä syövereistä.

“Olen pahollani”, juuriadmin ähkäisi. “Tartuin taas turhiin pikkuseikkoihin.”

“En nyt kyllä ihan ymmärrä”, Gee tuumasi hieman hämmentyneenä Tawan tavanomaistakin erikoisemmasta tuumauksesta. Skakdi laski käsistään tarvikevyön, johon hän oli saanut valikoitua ne veitset, jotka lähtisivät aamulla hänen matkaansa.

“Olen vain huolissani”, Tawa yritti jatkaa.

“Kuten yleensä?” Guartsu naljaili.

“Siitä, miten vielä jaksat…”

“Ainahan minä jaksan.”

“Mutta miten pitkään?”

Sotakoiran oli pakko pysähtyä hetkeksi jahtaamaan Tawan kirmaavia taka-ajatuksia. Oli päivänselvää, että juuriadmin yritti esittää tuntojaan hienovaraisesti, mutta onnistui lähinnä hämmentämään Guartsun huomattavasti suorasukaisemmin toimivaa ajatuksenkulkua.

“En ole edes harkinnut eläkettä, jos sinä sitä yrität minulle ehdottaa.”

“Eih…”, Tawa voihkaisi ja osoitteli käsiään levittämällä huoneessa vallitsevaa arsenaalikaaosta. “Miten pitkään sinä jaksat tätä? Tätä elämää. Sitä, että ratkaisu ongelmiin syntyy ampumalla tiensä läpi niistä.

Gee uskoi viimein ymmärtävänsä, mitä hänen visiiripäinen kollegansa ajoi takaa. Skakdi kuitenkin toistaiseksi lajitteli Tawan murheilun tämän yleisen muakaemopersoonan piikkiin.

“Näytänkö minä jotenkin tavanomaista kuolleemmalta?” Gee alkoi pohtimaan ääneen. Nöpön pöydän alta kajauttama inahdusmuotoinen vastaus uhkui armotonta sarkasmia.

“Ja kuinka pitkään me voimme vaatia muilta kärsivällisyyttä? Emme me voi loputtomiin jatkaa tätä sotaa näin. Mihin me olemme oikein pysähtymässä? Koska jos suunnitelma on ampua vihollista takaisin siihen asti, että viimeinenkin kaatuu… on sanomattakin selvää, että emme tule onnistumaan.”

“Olet taas näemmä miettinyt liikaa”, Guardian viimein vakavoitui. “Emme me tee näitä asioita koska haluamme, vaan koska vaihtoehtoja ei ole. Me yritimme ratkaista tämän puhumalla ja voin puhtaalla omallatunnolla todeta, että yritimme siinä parhaamme. Russakat eivät nyt vain hirveästi tunnu haastamisesta välittävän.”

“Oletko varma?” Tawa tarttui sinisen sanoihin. Guardian raapi hetken leukaansa.

“Voihan toki olla, että sellaisilla leuoilla puhuminen tekee kipeää tai jotain…”

“Ei!” Tawa ärjähti, kunnes tajusi olleensa itse jälleen epäselkeyden rajamailla. “Anteeksi… tarkoitin vaihtoehtojamme. Oletko miettinyt, että eikö meillä muka oikeasti ole helpompaa ratkaisua tähän sotaan? Jotain jota emme ole vain harkinneet riittävällä vakavuudella.”

“Kuulostaa ihan siltä, kuin sinulla olisi idea”, Guardian murahti ja antoi ryhtinsä valua tuolinsa selkämystä pitkin. Hän ei osannut enää keskittyä varustekaaokseensa. Tawa oli tuonut huoneeseen kitukasvuisen ravun lisäksi myös isoja ajatuksia.

“En sanoisi niinkään. Voihan olla, että vain toivoisin sellaista”, admin kaarteli. “Ja välillä tuntuu siltäkin, että onnekkailla toiveilla saa kaiken vain särkymään.”

Guardian kiristeli hampaitaan. “Ai hieman niinkuin kansikuvapoikamme maailmalla? Kuulostaa siltä, että Matoron reissu on pistänyt miettimään.”

“Eikö sinua?” Tawa pohti aidosti uteliaana.

“Jos minä jotain siitä tarinasta opin niin sen, että mitä pikemmin ne toivomuskapistuksen palaset leviävät mössöksi sulaan kiveen niin sitä vähemmän meidän tarvitsee katsoa, kuinka ystävämme tulevat puolikkaina kotiin.”

“Eli pysyt yhä kannassasi siitä, mitä siruille tulisi tehdä?” Tawa tiedusteli varovaisesti.

“Nimdastako tässä onkin siis kyse?” Guardian tuumasi ymmärtäväisesti.

Tawa tuhahti vaivaantuneena.“En sanonut niinkään.”

“Et nyt oikeastaan sano yhtään mitään”, Gee harmitteli ääneen. “Emmeköhän me ole jakaneet toisillemme tarpeeksi, ettei meidän enää tarvitse varoa sanomisiamme?”

“Ehkä kyse on siitä, etten ole itsekään varma, mitä sanoa”, Tawa ehdotti vastaukseksi. Guartsun työpöydän jalkaa järsivä rapu hyrisi tyytyväisenä tämän emännän nostaessa saksikkaan olennon taas syliinsä.

“Tilanne elää koko ajan. En syytä ketään, jolla ajatuksenkulku pysähtyy näihin”, Gee yritti tukea ajatustensa kanssa kamppailevaa sähköilijää. “Mutta jos luen rivien välistä oikein, varoisin myös hieman suuntaa johon olet menossa.”

Tawa jopa hieman yllättyi siitä, miten suoraan Gee häntä ohjeisti. Tilanne oli harvinainen. Vakavahenkiset varoitukset harvemmin saapuivat hänelle skakdin suunnalta.

“Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, Tawa puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”

“Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, Vartija huomautti. “Meillä ei loppujen lopuksi ole kovin montaa sääntöä, jotka erottaisivat meidät muista maailman epäilyttävistä hiihtäjistä. Periaatteemme massatuhovempeleiden hallussapidosta on yksi niistä.”

“En ole kanssasi eri mieltä”, haukasvo vakuutti, “mutta et voi kieltää sitä, että nykyisellään me poltamme itsemme loppuun paljon ennen kuin kitiininen rivistö odottaa muureillamme.”

“Siksi lienee hyvä, että joukossamme on meitä, jotka eivät väsy vetämään liipaisimesta”, Guardian murehti ja hypisteli Tawankin käsissä käynyttä revolveriaan.

“Ehkä niin, mutta voimmeko enää ratkaista siten mitään? Luoti ei ystävääsi takaisin tuo” Tawa tuumasi vihreänä hohtavaa panosvyötä vilkuillen. Ämkoon televisioruudulta irvistävät kasvot kummittelivat adminien mielen perukoilla.

Naisen sanat viilsivät syvälle Geen vielä vähän aikaa sitten tuntemaan toiveikkuutteen. Irvistys vieraili skakdin kasvoilla hetken, mutta kerrankin hän tiesi täsmälleen, kuinka vastata.

“Ei, mutta se voi estää menettämästä enempää.”

Adminit tuijottivat toisiaan hetken silmiin. Kummallakaan ei ollut asiaan lisättävää. Geen kanta oli ilmiselvä, eikä Tawa halunnut haastaa matkaan lähtevää everstiä liikaa. Erimielisyydestään huolimatta pakolaislinnoituksen päälliköt ymmärsivät toisiaan.

Nöpön säpsähdys keskeytti hiljaisen hetken. Antennien päässä mollottavat silmät kääntyivät vilkaisemaan kauhistuneena Tawan ohitse kohti Guardianin huoneen ovea. Kumpikaan admineista ei ollut kuullut mitään, mutta maskotin hätääntynyt reaktio sai keltaisen adminin kuitenkin tarkistamaan tilanteen. Gee oli ristinyt kätensä kummastuneena ja odotti kärsivällisesti, kun keltainen käsi väänsi oven varovaisesti auki.

Oven takana odottivat kaksi isoa vihreää silmää ja robottisesta kallosta ulos työntyvä kaasunaamari. Vähäilmeisen konemiehen käsi oli yhä pystyssä valmiina koputtamaan. Tawa oli kuitenkin keskeyttänyt toimet ennen kuin musta metallinen käsi oli ehtinyt iskemään tummaa puuta.

“Hei!” Peelon synkästä olemuksesta kajahti pirteästi. Pystyssä oleva nyrkki aukesi leikkisään kädenheilautukseen. Geen ainoa kunnolla kurtistumaan mahtuva kulma nytkyi. Tawa ei näyttänyt aivan yhtä hämmentyneeltä.

“Helei…”, sai ovea avannut admin lopulta sanotuksi. Geen huomio oli kiinnittynyt lattialle vipeltäneeseen ussal-rapuun, joka oven takana odottaneesta robotista välittämättä kurkisteli huolestuneen näköisenä kohti Klaanin tyhjiä käytäviä.

“Hetki sitten matkannut ystävä ei näyttänyt henkilökunnalta”, Peelo avasi keskustelun. “Odotatteko enemmänkin vierailijoita?”

Kumpikaan admineista ei ilmiselvästi ymmärtänyt, mistä “ystävästä” huoneeseen putkahtanut robotti oikein puhui.

“Niin, että mitä?” Guardian ihmetteli ja sai vastauksen käytävälle osoitetun mekanisoidun eleen.

“Hohtava laiha laahustaja”, Peelo selitti. “Yritti näemmä koputtaa, mutta hänen kätensä tainnut olla todellinen. Ette varmastikaan kuulleet mitään.”

Tawa kääntyi vilkaisemaan Guartsua, joka näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. Tai siis ei ollut. Oli kuullut aaveesta, jota ei ollut nähnyt.

Skakdi oli tavannut robotin tarpeeksi monesti tietääkseen tämän nimeltä, mutta ei tarpeeksi monesti oikeasti tunteakseen tämän. Tähän keskustelunavaukseen Vartija ei kuitenkaan osannut reagoida. Reissukiireitä mielensä perukoilla pohtiva eversti olisi halunnut vain viitata Peelon tarinan kintaalla.

Tawakin vain nosti taas syliinsä käytävältä täristen palaavan ussalin ja siirsi ajatuksensa tilanteessa oikeasti ajankohtaisimpaan kysymykseen.

“Mitä sinä täällä oikein teet? Näillä käytävillä ei pitäisi liikkua ilman asiaa.”

“Sinuahan minä etsin”, robotti selitti hieman loukkaantuneen kuuloisesti. “Vastaanotossa sanoivat, että olit liikkunut tänne päin ja ajattelin käydä koputtamassa oveen ja tarkistaa.”

Keltaiselle Haulle nousi hätääntynyt ilme, kun Tawa tajusi, mistä oli kyse. Nainen vilkaisi hätääntyneenä rannettaan vain tajutakseen, ettei hänellä edes ollut kelloa.

“Päätänän päätänä, paljonko se kello oikein on?”

“Puoli seitsemän!” kuului näsäviisas Guartsun tiedote puiselta penkiltä. Tähän juuriadmin reagoi läimäyttämällä otsaansa paljon kovempaa, mitä oli tarpeen.

“Kamalasti anteeksi. Minun ei pitänyt viipyä näin pitkään. Mene vain jo varastolle odottamaan. Minä tulen ihan kohta perässä.”

Peelo teki leikkisästi kunniaa ja kääntyi sen sileän tien kannoillaan. Sanaakaan sanomatta mekaaninen mies lähti kolistelemaan tornia alaspäin ja myöhästymisestään nolostunut Tawa sulki kasvot punottaen oven tämän perästä. Tämän jälkeen visiirikasvoa odotti yhä kädet ristissä huoneestaan tuijottava skakdi.

“Ja mitäköhän siinä oikein tapahtui?” Gee lopulta uskalsi kysyä. Tawalta kesti hetki taas kasata ajatuksensa.

“Kukat! Ulkoa sisälle! Olemme välillä iltaisin siirtäneet istutuksia talvehtimaan. Peelo on ihan uskomattoman tarkka sormistaan. Hänestä on ollut kova apu.”

“Androidi ja admin hoitamassa kukkia syysilloissa. Aika toiveikas ajatus”, Gee sai sanotuksi. Tawa ei ollut aivan mukana Vartijan ajatuksenkulussa.

“Toiveikasta?”

“No eikös kasvien talvehtimaan siirtäminen sisällä oletuksen, että saatte taas keväällä istuttaa ne takaisin?”

“No tietenkin. Emme kai me nyt muuten…”, Tawa reagoi kollegansa ilmiselvään huomioon.

“Tulevana keväänä”, Gee toisti. “Sinä olet silti meistä kahdesta se, joka uskoo yhä ensi kevääseen.”

Viimein Tawa ymmärsi ja sitten huokaisi. Taitavan ongelmien yliajattelunkin keskellä palanen vanhaa toa-sankaria oli päässyt valumaan ulos keltaisen haarniskan halkeamista.

“Minun pitää varmaan mennä. En halua, että Peelo joutuu odottamaan enempää. Hän on muutenkin tosi tarkka kellonajoistaan”, Nöpöä käsiään keinuttamalla rauhoittava toa lopulta totesi. Hän vilkaisi vielä Guardianin ympärillä vallitsevaa asekaaosta ennen kuin avasi huoneen oven poistuakseen.

“Ehkä piipahdan vielä myöhemmin, kun olen nollannut vähän aivojani?” toa kysyi varovaisen toiveikkaasti. Skakdin ilme vastasi leveällä virneellä.

“Ehkä täälläkin on vähemmän kaoottista siihen mennessä. Kahvia?”

“Sen kun”, Tawa myöntyi, heilautti kättään ja veti oven perässään kiinni kitisevä ussal yhä kainalossaan. Sininen piikkiselkä käänsi nopeasti katseensa ovesta takaisin puoliksi kasattuun tarvikevyöhönsä. Ja vaikka jonkun olisi ehkä pitänyt pysähtyä pohtimaan Peelon sanoja oudosta “ystävästä” hieman tarkemmin, älähti Gee ääneen asiasta, joka häntä enemmän onnistui rasauttamaan.

“Vai, että kukkia oikein…”

Jonkin aikaa puuhattuaan eversti oli onnistunut kasaamaan ‘ehkä-kategoriaan’ kuuluvat tavaransa pois lattialta pöytänsä vasempaan laitaan. Panosvyö ja tarvikepakkaukset olivat valmiina lähtöön. Revolverikin sai seitsemännessä tarkastuksessaan viimein puhtaat paperit.

Samen viisaan väkivaltaiset sanat kiersivät kuitenkin yhä paksussa sinisessä kallossa. Veitset ja puukot olivat toki jo lähdössä matkaan, mutta ehkä jokin pidempään kantamaan soveltuva vekotin olisi kuin olisikin viisas ratkaisu.

Guardian nosti takamuksensa penkistä ja käveli taas kerran hyllylle, jossa kaksiteräinen keihäs odotti niin kovin houkuttelevana. Se oli luotettava. Se oli aina onnistunut tehtävässään. Oikeissa käsissä se oli arvaamaton ja tappava.

Kenties liiankin. Sormet miltei aseen kahvalla Gee päätti kuitenkin olla pilaamatta iltaansa enempää menneisyydestä kaikuvilla kivunhuudoilta. Tämän yhden kerran hän soi itselleen taikauskoisuuden. Olihan hän menossa matkaan taiasta taottujen luotienkin kanssa.

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪɪ

Silloin saarellani,
kun tein sinusta täydellistä.

Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.

Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.

Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.

”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.

Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.

Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.

Ei enää.”

Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.

”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”

Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.

”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”

Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.

”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”

Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.

Kaikessa mikä oli, oli virheitä.

Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.

Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.

Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.

Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.

Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.

Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.

Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.

Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.

”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.

Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.

Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.

Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.

Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.

Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.


Tänään,
siellä missä siskosi on.

Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.

“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?

“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.

Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.

“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.

“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.

“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”

”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.

Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.

Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.

Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”

Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.

Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.

Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?

“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.

”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.

“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?

Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”

“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.

“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”

“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.

“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”

“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”

Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”

“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”

“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”

”Mutta…”

“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”

“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.

Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”

“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.

”… Tawa?”

”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”

Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.

“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”

Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.

“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.

”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.

“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”

“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”

”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.

Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.

”En tiedä.”

”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.

”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”

Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.

”Toteutan toiveesi.”

”K-kiitos.”

”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”


Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.

Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.

Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.

”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”

Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.

”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”

”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.

”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”

Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”

Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.

Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.

”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”

”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.

Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”

Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”

Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.

”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”

Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”

”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”

Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.

”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”

Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”

”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”

”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”

Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”

”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”

Se on jo voittanut.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?

Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.

”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”

”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”

Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.

”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”

Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”

Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”

Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”

Ei. Ei hän…

Ei.

Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.

Omaan hymyynsä.

Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.

”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”

Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”

Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.

”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”

Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”

Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”

Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…

”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”

Ei… ei…

”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”

Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?

”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.

Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.

”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”

Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.

”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”

”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”

Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu.
Ei kukaan muu.

”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”

Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.

Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.

Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.

Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.

Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.

Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.

”S-sinä olet vain minun päässäni.”

Oli Ritari. Ja oli Nimda.

Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.

Ritarin sielu halkesi kahdeksi.

Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.

”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”

”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.

”AU!”

Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”

”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”

”…”

Niin. Tietty.

”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”

Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”

”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.

”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.

”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”

Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”

”Niin. Niin meillä oli.”

”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”

”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”

Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”

Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”

”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”

”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.

”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”

”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.

Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”

… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”

Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”

”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”

”En halua tappaa ketään.”

Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”

”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.

”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”

Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.

”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”

Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”

”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”

”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”

”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”

”Miksi? Miksi pelätä?”

”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”

Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”

Tawa hymähti voipuneen oloisena syvälle tuoliinsa nojaten. ”Mikä optimisti sinusta on tullut?”

”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”

Hetken Tawa ei halunnut vastata.

”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”

”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?

… kenen paras ystävä on puhuva visorak?

Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.

Useimmiten ei.

”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”

”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.

”Karkoitin hänet.”

”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”

Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”

Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”

Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”

”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”

Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”

”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”

”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”

Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”

”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”

”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”

”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”

Tawa huokaisi.
Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.


Kun luulit voivasi paeta.

Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.

Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.

”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”

”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.

”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.

Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.

”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”

Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.

”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.

”Sinä…”

”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”

”O-ole hiljaa…”

”Jotain omaasi, Tawa?”

”S-sinä…”

”Jotain, jonka sinne paiskasin?

Vai… jonkun?”

Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.

Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.

Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.

”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.

”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”

”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.

”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”

”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.

”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”


”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”

Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”

”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”

”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”

”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”

”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”

”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”

”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”

Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”

”Se oli hyvää aikaa.”


Kun olit tytölle mieliksi.

Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.

Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.

Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.

”Hei, Tawa.”

”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.

Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.

Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.

“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.

“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?

Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.

”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.

“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.

”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”

“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.

”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”

“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”

Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.

“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”

”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”

“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.

”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.

Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…

“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”

Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.

“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.

”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”

Molemmat nauroivat.


”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”

”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.

”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”

”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”

”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”

He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.


Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.

Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.

Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.

Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.

Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.

”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.

“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”

”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”

Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.

“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.

”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”

“Pelottaa.”

”Minä… minä tiedän.”

”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.

”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”

Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.

”Rowash…” Tawa sanoi nimen.

”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.

Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”

“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.

Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.

”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”

Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”

Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.

”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”

”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.

Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.

Tip, top.

Tip, top.

”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”

Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.

“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…

Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”

”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”

Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.

”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”

“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.

Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.

”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”

“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”

Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.

Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.

”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”

“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.

Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.

”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”

Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.

”T-Tawa…”

Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.

”Tawa, älä jätä minua…”

Askel askeleelta kauemmas siskostaan.

”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!

TAWA, EN HALUA KUOLLA!

EN HALUA KUOLLA!”

Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.


Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”

Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”

”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”

”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”

”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”

”En… en ymmärrä.”

”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”

”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”

”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”

”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”

“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.

”Koska…”

”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.

”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”

”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”

Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”

”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”

Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”

”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”

Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”

”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”

Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”

”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”

”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?

Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”

Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.

”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”

”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”

Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”

”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”

”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”

Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”

”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.

”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”

Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”

”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”

”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”

”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”

”… en. En usko.”

”Miksi et, Tawa?”

”Koska…”


Kun olit vielä hetken luonani.

Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.

”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”

”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.

”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”

”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.

”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”

”Tiedän, Makuta.”

”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”

”Tiedän, Makuta.”


”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.

”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”

”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”

”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”

”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”

”Tawa.”

Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”

”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”

”Hiljaa. Hiljaa.”

”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”

”Mene… mene pois…”

”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”

”Minä… minä en…”

”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”

”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”

”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”

”Ole hiljaa.”

”Tawa…”

Ole hiljaa.
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Ei.

Sinusta tulee tyhjä, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

E-ei.

Sinusta tulee täydellinen, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Lopeta.

Sinusta tulee kuori, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Pyydän.

”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän…

… isä.”

”EI!” Tawa huusi peittäen kasvonsa. ”EI!”

”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”

”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”

Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”

”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”

”OLE HILJAA!”

”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!

”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”

”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”

”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.

Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”

”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”

”O-OLE HILJAA!”

”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”

”… ole hiljaa.”

”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”

”… ole hiljaa…”

”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”

”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”

”Ei, Tawa. Sinä olet.”

OLE HILJAA!

”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”

PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!

”Ä-älä satuta minua, Tawa.”

Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.

Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.

”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.

”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”

”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”

”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”

Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.

”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”

”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”

”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”

”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”

”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”

Tawa oli vain hiljaa.

”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”

Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.

”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”

”Miten.”

”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”

Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.

Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.


Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.

Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.

Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.

Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.

“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.

”No, Sheelika”, Zorak kysyi sormet pianolla tanssien, ”onko Valotun tahto nyt meidän?”

“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”

Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”

“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”

”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”

“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”

”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”

Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.

”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”

“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”

Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…

Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.

Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.

”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”

”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”

Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.

”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”

Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”

“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.

Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”

“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”

”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”

Zorak piti vielä hetken tauon.

”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”

Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.

”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”

”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.

“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.

Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.

Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.

Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.

Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.


Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?

Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.

Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.

”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.

Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.

Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”

”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”

”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”

”Ei se mitään.”

”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”

Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”

Tawa ei vastannut.

”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”

Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.

Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.

Toinen äiti yritti.

”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”

”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”

”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”

Tawa nosti katseensa ylös.

”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.

”… niin, Tawa?”

”Haluan kiittää sinua.”

”Mistä?”

”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”

”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”

”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”

Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.

”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”

Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”

”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”

”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.

”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”

”Hän kyllä yritti.”

”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”

”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”

Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”

Hetken oli peilitär taas vaiti.

”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”

Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.

Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?

Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.

Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.

”Tawa?” Tawa sanoi.

”Olen tässä”, Tawa vastasi.

”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.

”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”

”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”

”Minä vain…”

Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.

Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.

”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”

”Tarvitseeko sinun?”

”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”

”Pelottaako se sinua?”

Hän nyökkäsi.

”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”

”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”

Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”

Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.

”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.

”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”

”Sinun on pakko taistella.”

”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”

”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”

”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”

”…”

Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.

”… ei. Ei niin.”

”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”

”… pystytkö siihen?”

”Minun täytyy yrittää.”

”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”

”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”

”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.

”… luomista. Usko on luomista.”

”Luomista. Niin.”

”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.

Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”

Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.

”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”

”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”

”M-mutta-”

”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”

Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.

Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪ

Saari,
joskus.

Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.

Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.

Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.

Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.

Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.

Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.

”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”

Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.

”Nautitko siitä?” se kysyi.

Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.

Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.

”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”

”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”

”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”

Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.

”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.

”Vähemmän.”

Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.

”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”

”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”

”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”

Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
”Sekään ei riitä sinulle.”

”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”

Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.

”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”

”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”

”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”

Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.

”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”

”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”

Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.

”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”

Neidon huuli värähti.
”Ehkä niin.”

”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”

”Antaa se… vapauden sinusta.”

Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.

”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”

Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”

”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”

Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.

Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
Sillä sen Hän neidolta halusi.

Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.


Klaani,
tänään.

Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.

Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.

Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.

Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.

Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.

Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.

Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä.
Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…

Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.

… vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.

Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.

Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?

Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan.
Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.

Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.

Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?

Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.

Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.

Ne pitivät Hänet läsnä.

Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.

Ilman uskovia jumala lakkaa.

Pois.
Tawa pudisti päätään.

Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.

Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.

Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.

Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.

Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.


Kasvien keskellä

Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.

”Helei.”
Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.

”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”

Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.

”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”

Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”

Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”

Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
”Haluan. Voin yrittää.”
Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.

”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”

”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”

”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”

Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”

Tyhjyys ei tuhoudu.

”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”

”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”

Tawa.

Vain yksi, Tawa mietti.
Vain yksi niistä.

”Ei… ei kukaan ole sellainen.”

”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.

”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
Pieni hymy palasi papittarelle.
”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”

Tawa hymähti hiljaa.
”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”

Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.

”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”

”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”

Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”

”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”

Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.

”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”

Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.

”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”

Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.

”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”

”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”

Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”

Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”

”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
”En ymmärrä.”
”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”

Teen sinusta eheän, tyttö.
TYHJYYS ON EHEINTÄ.

Särkyminen?
Halkeaminen kahtia?

Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.

”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”

”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”

Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.

”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”

Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”

Pirstokaa Jumalan valo.
Nielkää hyveistä kolme.

”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”

”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”

Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”

”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…”
Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.

”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”

”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”

Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”

Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”

”Niin.”
Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?

Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.

”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”

Tyttö.

”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”

Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.

”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”

Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
Silloin vasta on täydellistä.

”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”

”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”

Revi kaikki irti.
KAIKKI.

”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”

”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”

”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”

”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”

”Niin. Ehkä niin.”
Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.

”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”

Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.

”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”

Tawa huokaisi.
”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”

Tyhjyys voittaa lopussa.

”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”

Tyttö.

”N-no. Hänet.”

”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”

Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.

”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
”Tottahan toki, lapsi?”
”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.

Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.


Admin-torni

Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.

”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli.
Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.

Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.

”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”

Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.

”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”

Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.

Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.

”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”

Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.

”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”

Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.

”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.

”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”


Muurinharjalla

Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.

”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.

He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.

”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”

Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…

”Pyhä Äiti.”
”Olen tässä, Tawa.”
”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”

”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”

Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
”Ei se mitään”, Tawa hymyili.

Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?

Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.

Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”

”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”

”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”

”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”

”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”

Tawa nyökkäsi.
”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”

”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”

”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…”
Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?

Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”

”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”

”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”

Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.

”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”

”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”

”Toivon niin.”

Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”

”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.

”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”

”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.

Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.

”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”

Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.

Polttorautojen verestävät sinetit käsivarsien valkeassa ihossa olivat piirtyneet Tawan silmille. Kahleiden raastamat ranteet.

”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”

Pirstokaa jumalan valo.

”… minun makutani.”

Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”

Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.


Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.

Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.

Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.

Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.

Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.

Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.

Sheelika.

Avde.

Loinen.

Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
Häntä ei ollut pakeneminen.

Hän oli aina täällä.

Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.

Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.

Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.

Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.

Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.

Valon lapset.

Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.

Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.

Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.

Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.

Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.

Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.

Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.

Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.

Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.

Epätärkeää.
Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.

Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
Hölmö pikku narri.

Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.

Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.

Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.

Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.

Johtajana hän on vain nimi ja rooli.

Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.

Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.

Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.

”TAWA” .
Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.

Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.