Avainsana-arkisto: Kenraali

Mustavisiirit

Nazorak-pesät

”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.

”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.

Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.

”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.

”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.

”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”

”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.

”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.

007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.

Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.


Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.

Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.

Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.

Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.

Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
”Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
”Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. ”Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
”Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
”Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.

”Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”

Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.

Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
”Onko siellä?”

Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
”Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
”Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
Mekaanikko pudisti päätään. ”Enpä ole kuullut hetkeen.”
”Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”

Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
”En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”

Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
”En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. ”Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
”Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
”Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. ”Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”

Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
Se tuntui liian helpolta.

Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
”Totesit hetki sitten olevasi ’Imperiumia arvostava työläinen’ ja ’haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
”Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
”Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ’hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
”273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”

Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.

”Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.

”Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. ”Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.

”No”, silmäpuoli sanoi. ”Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.

Juippi kohotti kaulaansa katsoakseen Arkkiagentin loittonevaa selkää. ”Öh, hei! Mitäs minulle nyt tehdään!?”

Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.


”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.

”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”

”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”

”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”

Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”

”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”

”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”

”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”

”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”

Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.


Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.

Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.

Asiaan oli tulossa muutos.

Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.

Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.

”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.

”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”

Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.

Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.

”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja.
Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.

”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
Teknikkokapteeni nyökkäsi.
”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.

Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.

Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.

Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.

Bakmein kova kokkikoulu

Klaanin linnake
Nelisen kuukautta sitten

Hämärän työhuoneen katosta roikkuva vanha hehkulamppu teki kaikkensa tehdäkseen huoneesta edes melkein viihtyisän, mutta huonoin tuloksin. Guardian nojaili seinään huoneen ovensuussa vilkuillen kuluneen puisen työpöydän ääressä puuhaavan admintoverinsa toimia.
“Tämä toimi vielä ihan hyvin silloin kun käytin tätä viimeksi”, Ämkoo mutisi ravistaen pitelemäänsä ikiaikaisen näköistä kahvinkeitintä. “Siitä kerrasta on kyllä hetki.”
Tummanpuhuva admin laski keittimen pölyiselle pöydälle ja kaivoi pöydän laatikosta kapean heittoveitsen. Sitten miekkamies väänsi laitteen väkivalloin auki ja survoi teräaseen sen sisään.

“Tuo varmasti auttaa”, puhui Gee epäillen. Skakdi tunsi toverinsa hyvin ja tiesi, että tämä ei ollut erityisen taitava sähkölaitteiden kanssa.
“Kyllä tämä täst- perhana!” Ämkoo kirosi. Kahvinkeittimen sisältä kuului outoja ääniä samalla kun sekalainen läjä keittimen osia levisi pöydälle ja lattialle.

Sininen skakdi nyökkäili syvään ja siirsi katseensa keittimestä tutkailemaan ympäröivää huonetta. Näytti siltä, että ennen toverinsa saapumista toa olisi yrittänyt siivoilla huonettaan vaihtelevalla menestyksellä. Menestys vaihteli yliyrittämisestä alisuoriutumiseen. Lattia kiilsi kyllä oikein nätisti, jos ei liikuskellut sillä liikaa ja herättänyt pimeydessä odottavan pölypallopataljoonan sotaisaa marssia.

”Tarvitsetko apua tuon kanssa?” Gee kysyi varoen.
“Tilanne hallinnassa”, kuului Ämkoon vastaus. Toa oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa, ja tällä hetkellä hän tunki keittimen osia väkivalloin takaisin paikoilleen. “Tai no, voisit ojentaa teipin.”
Gee teki työtä käskettyä ja jäi tuijottamaan toverinsa työskentelyä. ”Pentele. Kauanko siitä on, kun joimme viimeksi kupposet täällä?”
Ämkoo onnistui kuin ihmeen kaupalla pahoinpitelemään keittimen osat takaisin paikoilleen. Seuraavaksi miekkasankari osoitti kädentaitojaan kiertämällä rullallisen teippiä kahvinkeittimen ympärille. Lopputulos näytti enemmän hyönteisansalta kuin laitteelta, jolla valmistetaan juotavaa.
“Mitä siitä olisi, neljä vuotta? Tuntuu kyllä siltä kuin siitä ei olisi kuin hetki”, vihreäkasvoinen vastasi ja heilautti keittimen pannun sitten Geelle. “Täytäpä tämä.”

”Aika lailla”, skakdi sanoi kävellen huoneen seinustalle siivouksellisesti laiminlyödyn lavuaarin ääreen. ”Miten ihmeessä sinä olet saanut niin pitkän ajan kulumaan ilman meitä?” hän virnuili täyttäen pannua. Tai ainakin avaten vesihanan, jolla kesti hetki ryhtyä yhteistyökykyiseksi. Äänistä päätellen se yritti ainakin tosi kovaa.

“Hei, minä saan aina aikani kulumaan”, Ämkoo naurahti. “Eksymällä paikkoihin joissa minua ei kaivata, tapaamalla vanhoja tuttuja…”
”Mm-hm”, vartija nyökkäsi tuoden vedellä täytetyn pannun. ”Mitä sinä edes teit siellä? Arvostan kyllä sitä, että et antanut torakanjärkäleen räjäyttää suoliani pitkin Ath-Koron toria, mutta… miten sinä sinne eksyit?”

Haalea vesi lorisi kahvinkeittimen sisään. Ämkoo kääntyi katsomaan Guardiania kohti, ja tämän naamalle levisi maailman ilkikurisin virne.
“Puhutaan siitä myöhemmin. Mutta kerro minulle ensiksi, mitä tänne oikein kuuluu. Yhteydenpitomme oli siinä määrin harvaa, että en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään mitä täällä tapahtuu. Ath-Korossa sain vähän sellaisen käsityksen, että olette saaneet taas uusia vihollisia.”

Gee kiskaisi jonkin jakkarantapaisen pöydän alta ja istahti pöydän ääreen kuuntelemaan kahvinkeittimen rentouttavaa papatusta. ”No näin kai voisi sanoa”, hän hymähti ilottomasti. ”Kerro ihmeessä, kuinka paljon tiedät nazorakeista.”
Miekkapiru nousi tuoliltaan sen verran, että yletti poimimaan työpöydän yläpuolella olevalta tummalta hyllyltä kaksi kulunutta kahvikuppia. Ensimmäisen kupin kylkeä koristi haalistunut kuva ussal-ravusta. Toisen kyljessä taas luki, jostain syystä xiaksi, ‘tervehdys parhain ylläpitäjä.’
“Rumia kavereita. Turhan paljon raajoja. Tuntuvat tottelevan miekkaa.”
Guardian naurahti. ”Eli ihan tarpeeksi.”

Ämkoo poimi pöydältä harmaanruskean rätin. Sitten admin nosti kasvojensa eteen kahvikupeista jälkimmäisen, sylkäisi siihen ja hinkkasi kupin sitten mielestään puhtaaksi. Ämkoo tutki kupposta vielä hetken arvioivasti ja ojensi sen sitten tyytyväisen näköisenä toverilleen.
Gee sanoi hiljaa ”kiitos” ja käytti kuppiansa hanan alla tällä kertaa oikeasti heti kun havaitsi kaverinsa katsovan poispäin.

”No asia on niin, että olemme ehkä kohta nupit vastakkain niiden pirulaisten kanssa”, skakdi jatkoi istahtaen taas paikalleen, ”ja en oikein usko, että diplomatialla saa aivan valtavasti aikaiseksi. Tawa ja Visu ovat yrittäneet sitä jo aika pitkään. Russakat ovat vastanneet lähinnä kuljettamalla lisää tulivoimaa pohjoiseen.”
“Hmmh”, murahti Ämkoo puunaten vuorostaan omaa kahvikuppiaan. Kahvipannu porisi ja täyttyi tummasta kahvista, tai ainakin jostain nesteestä.
”Arvostaisimme kovasti, jos voisit tarjota apuasi jotenkin”, skakdi sanoi. ”Meillä ei ole ollenkaan liikaa hyviä miehiä laitettavaksi rintamalle.” Hän tuntui pysähtyvän hetkeksi, ja kurtisti kulmaa omalle sutkautukselleen. ”Rintamalle? Mitäköhän minä soperran. Koska sitä kahvia on tulossa?”
“Eeeei vielä…” miekkamies mutisi odotusta äänessään. Adminin sarvipäiset kasvot valuivat hitaasti keitintä kohti. “Valmista!”

Ämkoo kaatoi kahvia ensin itselleen, sitten Guardianille. Kahvi kupli epäilyttävästi kummankin kupissa, ja kaverukset päättivät odottaa hetken ennen kuin maistaisivat sitä.

”Niin”, palasi silmäpuoli skakdi asiaan naputellen kuuman kupposen korvaa sormillaan. ”Kaikki apu jonka voit tarjota kyllä kelpaa. En tiedä, olemmeko koskaan olleet tätä ahtaammalla. Ja sinä muistat kyllä sen vompattijutun.”
Siinä samassa Ämkoon virnuilme pyyhkiytyi tämän kasvoilta. Admin katsoi toista adminia kuolemanvakava ilme pohjattoman punaisissa silmissään.
“Älä muistuta minua vompateista. Koskaan.”
Guardiankin vakavoitui. ”Anteeksi. Ei toistu.”

Ja hetken he olivat vain hiljaa.

“Mutta tosiaan”, miekkamies aloitti, ja jatkoi: “Jos minä nyt vaikka alkuun käyn noutamassa teille sen sirun. Neuvotellaan jatkosta sitten kun palaan.”
Ämkoo vilkaisi toiveikkaasti kahvikuppinsa suuntaan. Kupliminen oli lakannut, mutta sen sijaan kupista nousi nyt epäilyttävän käryistä höyryä. Kahvi sai odottaa vielä hetken.
“Pienet ystäväni viidakkosaarella voisivat varmaan olla teille avuksi. Olen heihin yhteydessä tämän reissun jälkeen.”
Geen kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän paiskasi kätensä toverillisesti miekkamiehen olkapäälle.

”Kyllä minä tiesin, että sinuun voisi luottaa”, skakdi tokaisi.
“Älä nyt vielä innostu”, miekkamies vastasi ja työnsi toverinsa kouran pois olkapäältään.
”No en tosiaan”, admineista sinisempi hekotti. ”Ensiksi testaan tätä kahviasi.”

Kaverukset vilkaisivat toisiaan kuin merkiksi. Sitten kumpikin heistä nosti kahvikupin huulilleen ja hörppäsi.

Epäonnistumisen varjo laskeutui Ämkoon kasvoille kun tämä tutkiskeli kahvin muodon ottaneen myrkyn epäilyttävää makua suussaan. Miekkapiru nielaisi, yskäisi ja veti pöydän nurkalla lepäävän sokeriastian luokseen.
“Sinulle?” tämä kysyi ystävältään kaadettuaan arviolta kaksi kolmasosaa sokeriastian sisällöstä juomansa sekaan.

Skakdin ilme näytti siltä, kuin jokainen sisällissodan sotahaava olisi revennyt samanaikaisesti auki. Hän pakotti hädin tuskin nestemäisen pahuuden hitaasti alas kurkkuaan pudistaen hitaasti päätään.

”Mitä helvettiä?” skakdi karjaisi yhtäkkiä rehellisemmin kuin koskaan. ”Onko tämä sinusta kahvia?”
“Älä viitsi”, virnumies nurisi puolustellen. “Ainakin tämä pitää hereillä. Et voi kieltää.”
”Eikö joku kansainvälinen sopimus kiellä tällaisen keittelemisen?”
“Sinä tiedät mitä mieltä minä olen kansainvälisistä sopimuksista”, Ämkoo vastasi ja hörppäsi uudemman kerran. Puheistaan huolimatta admin ei voinut olla irvistämättä maistaessaan kupissaan lilluvaa liejua.
”Uusi keitin ei maksa mitään! Kuinka vanha tuo sairas irvikuva on?”
“Sillä on tunnearvoa! Voitin sen Keskiuuden Kievarin pokeripöydässä!”
”Pitääkö sinulla olla ikimiekan lisäksi vielä yhtä vanha keitinkin?”
“Heeei! Tämä on laatuvehje! Vanha ehkä, mutta laatuvehje!”
Ikikeitin!
“Hiljaa!”
Ikikeitin!

Jossain vaiheessa Ämkoonkin oli pakko myöntää, että kyseenalainen kahvi oli ainakin melko kyseenalaista.

Silti he joivat sen loppuun.
Hurtta ja lintu taistelivat kaikki taistelunsa yhdessä.


Viikkoja sitten
Viidakossa, viidakossa, nukkuu jellona

Nyt kyllä kelpaisi melkein edes se kahvi, väsymyksen kalvama sissiskakdi mietti.

Aamuaurinkojen ensimmäiset säteet värjäsivät valtavia kiviportaita ympäröivän metsän kullankeltaiseksi. Sademetsän paksujuuriset puut vaihtuivat tiheäksi bambumetsiköksi sitä mukaa kun Guardian asteli portaita ylemmäs. Metsikön tukahduttavan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan yksinäisen paratiisilinnun varovainen huuto.

Metsän värein maalattu naama nyrpistyi. No ei nyt oikeasti.

Sininen skakdi tiiraili ympäristöään tarkkaavaisena. Enkin kartta ei ollut auttanut juuri tätä pidemmälle. Nyt hän oli omillaan, ja valkoisen turagan ja vanhan mestarin salattu tyyssija oli ehkä täällä jossain.

Guardian oli siis ehkä saaren vaarallisimmalla alueella.

Nazorakeja ja skakdeja hän osaisi sentään ehkä harhauttaa pari sekuntia ennen kuin ne avaisivat tulen. Guardian ei tiennyt, kuinka monta sekuntia valkoisella turagalla kestäisi työntää nyrkkinsä hänen silmäkuoppaansa. Mutta ehkä ne olisivat tarpeeksi edes parin sanan sanomiseen.

Niiden on muuten parempi olla todella hyviä sanoja.

Kynsikkäät jalat kahlasivat eteenpäin matalassa joessa. Korkeat bambut peittivät näkyvyyden lähes kaikkialta, ja kiikarisilmäinen köriläs yritti edetä hiljaisesti soljuvan veden äänien alla. Pohjamuta oli upottavaa ja hidasti suurten sinihopeisten jalkojen etenemistä. Siinä tarpomiseen oli vaikea totutella, mutta hetken kamppailun jälkeen skakdi luuli löytäneensä oikean tekniikan.
Vaan siitä ei ollut iloa kovin kauaa, kun hän huomasi jalkansa solahtaneen sisään jostain aivan muusta.

Jostain turvonneesta.

Pehmeästä.

Jotain oli rusahtanut skakdin jalan alla. Ja se oli rusahtanut muuten aika kovaa.
Ole kiltti ja ole bambunpätkä.

Yhden silmän ja yhden konesilmän yhteinen katse laskeutui edessä häämöttävästä metsiköstä jokeen jalkojen alla ja ympärillä. Väsynyt silmä ja ikuisesti virkeä konesilmä etsivät joesta skakdin alla sitä, minkä päälle tämä oli astunut.

Se löytyi, eikä se ollut bambunpätkä.
Ei sitten.

Se oli turvonnut ja pehmeä ja se oli ollut joessa jo jonkin aikaa. Se ei ollut miettinyt sanojaan etukäteen astuessaan Valkoisen turagan alueelle. Se virnisti suurilla petoliskon hampaillaan soljuvasta vedestä, ja se mitä sen tunnistettavan kallonmuodon silmäaukoissa oli vielä jäljellä katsoi kahteen eri suuntaan.
Bambukeppi törrötti vettyneen skakdi-palkkasotilaan rintakehän läpi. Guardian ei ollut aivan varma, miten se oli sinne päätynyt. Mutta hänellä oli vahva veikkaus.
Jos hänen veikkauksensa oli edes puoliksi oikein, hänellä ei välttämättä ollut valtavasti aikaa jäljellä.
Nyt niitä sanoja ja äkkiä.

Sinisen soturin katse keskittyi joenpohjassa olevan turvonneen raadon sijasta soljuvan veden pintaan. Hänen omaan peilikuvaansa ja punertavaan aamutaivaaseen, jotka heijastuivat nestepeilistä aaltojen vääristäminä.

Jos skakdilla olisi ollut muutama sekunti enemmän, hän olisi kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka saastaiselta näytti muhittuaan viidakossa puoli vuorokautta. Se ei kuitenkaan ollut potentiaalisesti viimeisten elinsekuntien arvoinen miete.
Vaan se, että joku muukin seisoi matalassa vedessä.

Guardian ei ehtinyt väistyä ajoissa turaga Bakmein hyökkäyksen tieltä, ja skakdin selkäpuolelle tähdätty väkivahva potku kaatoi adminin suoraan jokeen. Guardian syöksyi pärskyen ylös vedestä haukkoen happea vain huomatakseen, että turaga oli uudemman kerran tämän kimpussa. Skakdi sai leukaansa voimakkaan osuman vanhuksen nyrkistä, ja horjahti uudestaan veteen.

“Minä-”, Guardian aloitti ja pyyhki leukaansa pitkin valuvaa verta kämmenselkäänsä, mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun. Valkoinen hahmo syöksyi kuin myrskytuuli adminia kohti, vieden tämän mukanaan kohti joen vaaleaa rantatörmää. Guardianille ei jäänyt vaihtoehtoja. Skakdi tähtäsi vanhusta kohden vahvan kyynärpääiskun, mutta turaga torjui yrityksen kuin yrittämättä. Pian sininen skakdi huomasi makaavansa puoliksi joen rantapenkassa yrittäen samalla saada valkoista vanhusta irti kurkustaan.

“Tulitko etsimään ystävääsi, säälittävä irvileuka?” Bakmei karjui ja osoitti joessa makaavan raadon suuntaan. “Ei huolta, pääset kohta pitämään sille rumilukselle seuraa!”
“Arvon turaga”, Gee vastasi. Tai yritti. Ääni hukkui kurkunpäähän, kun puoli jokea vyöryi skakdin kitaan. Kaulan ympärille puristunut vanha valkoinen käsipari saattoi myöskin edesauttaa asiaa.
Sininen sotilas yski vettä keuhkoistaan yrittäen saada edes yhtä pientä ääntä ulos. Maailma sumeni ja sekunnit alkoivat loppua.
”Klaanilainen!” skakdi sai joen kanssa taistelultaan lopulta karjaistua. ”Olen klaanilainen!”

Hetken ajan vanhan turagan silmissä vilahti hämmennys. Bakmei kohottautui hieman ylemmäs Guardianin rintakehän päällä ja hellitti otettaan skakdin kaulalla.
“Kas”, vanhus puhui. “Tuo oli uutta!”

Seuraavaksi Guardian ei ollut aivan varma, mitä tapahtui. Sininen skakdi tiesi ainoastaan lentävänsä yllättäen korkeassa kaaressa ilman poikki ja putoavansa sitten pää edellä bambuja kasvavaan pensaikkoon.

“Selityksiä!” huusi valkoinen vanhus kasvoillaan raivokas ilme. “Te vähäpäiset typerykset keksitte aina kuolemanne hetkellä selityksiä!”
Guardian pakotti itsensä ylös ja yritti hakea etäisyyttä itsensä ja lähestyvän vanhuksen välille. Viiksekkään turagan hahmon ottanut kuolema lähti kuitenkin harppomaan lujaa vauhtia adminin perään saaden tämän vaivattomasti kiinni.
“Allianssi! Klaani! Nauran teille kaikille!” vanhus puhui ja heilautti nyrkkinsä uudemman kerran Guardianin kasvoja kohti. “Olette kaikki samaa roskasakkia! Vanno uskollisuuttasi kelle tahdot, mutta teit viimeisen virheesi kun erehdyit häiritsemään minua!”

Turaga iski vieressään maassa törröttävän bambunvarren poikki ja kohotti sen kuin keihään Guardiania kohti. Mudassa polvillaan odottava omaa vertaan nieleskelevä skakdi tuijotti ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan keihään lähestyvää kärkeä. Hän ei ollut varma, milloin hänen kätensä olivat päättäneet toimia ilman erillistä käskyä, mutta seuraavalla sekunnilla hän huomasi tarttuneensa molemmin käsin itseään puolet pienemmän vanhuksen aseesta.
Vain hänen kätensä pidättelivät sydänvaloa kohti hakeutuvaa puupiikkiä päätymästä suoraan maaliinsa.
Seuraavan kahden sekunnin aikana se olisi jo siellä. Bakmei pitäisi siitä huolta.
Viimeinen yritys. Vihoviimeinen yritys.
Oli yksi nimi, joka saattaisi tarkoittaa Bakmeille jotain.

”Ämkoo!” Guardian huusi tulevan murhansa instrumenttiä pitelevälle miehelle. ”Vannon uskollisuutta Toa Ämkoolle!”

Turaga Bakmei ei päästänyt irti bambukeihäästään. Vanhus kuitenkin jähmettyi paikalleen, ja Bakmein kirkkaankeltaiset silmät muuttuivat hetkessä pelkiksi kapeiksi viiruiksi. Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa toiveikkaana kohti vanhuksen naamiota, tuota armottoman ja ikiaikaisen näköistä naamiota, jonka kantaja päätti nyt adminin elämästä ja kuolemasta.

“Mistä sinä tunnet Ämkoon?” Bakmei lopulta kysyi laskematta kuitenkaan keihästään yhtään alemmas. Vanhuksen kasvoilta paistoi epätieto ja varovaisuus, eikä skakdilla ollut varaa tehdä ainuttakaan virhettä.
“Olen klaanilainen”, Guardian toisti toivoen, että turaga uskoisi väittämän tällä kertaa. “Ja hänen ystävänsä.”
Silloin valkoinen vanhus räjähti ilkikuriseen nauruun ja iski bambukeihään pystyyn maahan.
“Ha! Ystävä! Siinä tapauksessa säälin sinua! Lähettikö se rotta sinut hoitamaan asioitaan kun ei itse vaivautunut paikalle?”
”Ei lähettänyt”, Guardian pudisti päätään. ”Mutta asiani koskee häntä. Olen Guardian, Klaanin admin.”
Katsekontaktia rikkomatta ja silmääkään räpäyttämättä Guardian siirsi kättä kohti asevyötään. Tasku avautui ja sotilas nosti hitaasti esille himmeän punahehkuisen admin-kiven. Valkoisen turagan katse kävi siinä yhden pitkältä tuntuvan hetken ajan.
Gee tiesi, että jos tämä ei riittäisi, hän ei ehkä ehtisi pysäyttää sydämeensä hakeutuvaa bambuohjusta. Kaikki saattaisi olla kiinni tästä pienestä hetkestä, tai jopa siitä, oliko Ämkoo edes koskaan maininnut hänen nimeään.

Tai siitä, oliko sillä Valkoisen turagan vuosituhansia vanhojen silmien edessä pienintäkään merkitystä.

“Nouse”, sanoi Bakmei yllättäen, ja viittoi adminia mukaansa. Epäilys ei ollut vielä kadonnut kokonaan vanhuksen viiksekkäiltä kasvoilta, mutta Guardian oli kuitenkin onnistunut pelaamaan itselleen ainakin aikaa.
“Saat kertoa asiasi”, turaga murahti ja lähti kahlaamaan jokea pitkin vastavirtaan. “Anna minulle pienikin syy epäillä sinua, ja sinusta ei jää mitään jäljelle.”

Täysin perinteisen toimintamallinsa vastaisesti Gee päätti olla vastaamatta uhkaukseen mitään.


Valtaisan vesiputouksen taakse kätkeytynyt luola ei ollut järin avara. Luolan siniharmailla seinillä kasvoi harvalehtistä köynnöskasvia, ja tilan lattia oli miltei kauttaaltaan vaaleiden olkien peitossa. Valkoinen turaga oli tottunut elämään niukasti.

Bakmei murahti ja heilautti kättään kohti luolan ikävimmän näköistä nurkkaa. Gee ymmärsi käskyn ja kävi luolan perukoille istumaan samalla kun Bakmei keräili vastakkaisen kiviseinän laitamilta muutamia kuivia polttopuita. Pienen hetken kuluttua vanhus sytytti luolan keskelle pikkuisen nuotion.
Hiljaisia hetkiä kului. Sananvaihto oli loppunut bambujen keskelle. Sen jälkeen ei sininen skakdi taikka valkoinen turaga ollut päästänyt ääntäkään. Keinotekoinen pikkurupattelu ei tuntunut Guardianista viisaalta. Hän ei ollut aivan varma, olisiko se liian pieni syy Bakmeille taittaa hänen niskansa.

Hänen oli kuitenkin saatava vastauksia. Epävarmasti sanoja hakien Gee pakotti suustaan kysymyksen.
”Turaga hyvä… tiedättekö te mitään siitä, mitä tällä saarella on tapahtunut?”
Bakmei ei vastannut oitis skakdin kysymykseen, vaan sen sijaan vanhus tuijotti pitkän aikaa keskittyneen näköisenä sytyttämäänsä kitukasvuista tulta. Pienet oranssit liekit nuoleskelivat aikansa ohuita polttopuita, mutta lopulta nuotio lähti kunnolla palamaan. Sitten turaga kurkotti luokseen pienen ja kuluneen saviastian. Vanhus kurkisti astiaan ja huomasi sen olevan tyhjä.
“Vettä”, Bakmei murisi ja ojensi astian Guardianille katsomatta vieläkään skakdia päin.

Sininen skakdi käytti savikippoa nopeasti luolan pauhuavan oviaukon luona, ja toi sen sitten varovasti takaisin turagalle. Bakmei otti vesiastian vastaan ja ripusti sen sitten nuotion ylle roikkumaan.
“Teidän typerä sotanne”, vastasi Bakmei lopulta. “Ulottuu tälle saarelle saakka. Torakat, vai miksi hölmö oppilaani niitä kutsuikaan, käyvät päivä päivältä röyhkeämmiksi. Kuten myös ne sinun kaverisi.”
Missä tahansa muussa keskustelussa Geen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että kaikki maailman skakdit eivät olleet keskenään kavereita. Nyt admin kuitenkin osasi vain kuunnella nöyränä.
“Ämkoo lähti luotani kuullessaan tästä kaikesta. Se typerys ei ole koskaan osannut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kalat.”
“Kalat?” Gee toisti hämillään, ja sai vastaukseksi vanhuksen vihaisen katseen. Silloin skakdi huomasi vierellään punotun korin, ja sen sisällä makaavat kuolleet vedenelävät. Skakdi siirsi korin nopeasti turagan ulottuville.
“Koulutus on vielä kesken”, turaga jatkoi ja alkoi perata kaloja pienellä veitsellä. “Kerro sille päästään laholle pirulaiselle, että minä en aio odottaa ikuisuuksiin saakka.”

Bakmei pilkkoi kaloista irronneet vähäiset lihanpalat ja heitti ne lähes kiehuvan veden sekaan. Sitten turaga kokosi perkuujätteet yhteen ja vilkaisi ensin niitä, sitten Guardiania.
Skakdi nousi jälleen seisomaan, asteli vanhuksen tykö, korjasi jätteet kouraansa ja heitti ne sitten putouksen vietäväksi. Gee huuhtoi kätensä pauhuavassa vesimassassa hakien samalla sanoja.
”Turaga hyvä”, hän sanoi kääntyen varoen muinaista miestä kohti. Ei ollut hienovaraista tapaa sanoa seuraavaa, joten hän ei edes yrittänyt. ”Kertoisin varsin mielelläni ellei se päästään laho pirulainen olisi hypännyt vihollisen leiriin.”

Ilme valkoisen turagan kasvoilla kiristyi. Bakmein pää kääntyi hitaasti Guardiania kohti, ja muutaman sekunnin ajan Gee harkitsi aivan tosissaan hyppäävänsä vanhuksen katseen tieltä vesiputouksen vietäväksi.

”Mitä sinä sanoit?” Bakmei ärähti ja nousi seisomaan. Vanhus otti jokusen pitkän askeleen skakdia kohti.
”Vannoin uskollisuutta sille miehelle”, Guardian sanoi nopeasti. ”Tunne ei mitä ilmeisimmin ollut molemminpuolinen.”
Bakmein silmissä leiskui selitystä vaativa raivo. Vanhus puristi toisen kätensä tiukkaan nyrkkiin ja huitoi sillä sitten Guardiania kohti.
“Sinä kerrot minulle kaiken, ja äkkiä! Ja pilkot nuo juurekset!

Skakdi räpäytti hämillään silmäänsä. ”Asia harvinaisen selvä.”
Leukaisa sotasankari katsoi epäuskoisena valkeaa vanhusta ja tarttui varoen tämän tarjoamaan karuun bambuiseen leikkuulautaan, jolla makasi Geelle tuntemattomia purppuraisia juureskasveja, ja muinaiseen veitseen, joka törrötti sen keskellä. Juurikaan epäröimättä skakdi laski leikkuulaudan luolan lattialle polvistuen.
”Hän petti meidät kaikki. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää.”
Skakdi iski veitsen juurekseen ja yritti kutsua sanoja ulos kurkunpäästään.

”Arvon turaga…olen tuntenut toa Ämkoon jo pitkään. Hän on toiseksi vanhin elävä ystäväni”, Guardian huokaisi, ”oli? Aseveljeni, jos jotain.”
Hän nosti katseensa ylös leikkuulaudasta. Bakmei tuijotti yhä vihaisena, mutta nyt ainakin hiljaa ja paikallaan. Puhuminen vaikutti turvalliselta, joten skakdi laski katseensa kättensä töihin. Veitsen terä kolahti uudelleen ja uudelleen bambua vasten.

”Se virnuilija piti minulle seuraa kaikissa pahimmissa paikoissa ja kaikkina pahimpina aikoina. Siellä, minne kukaan muu ei kanssani suostunut tulemaan. Ja niinä hetkinä, jotka olivat liian kamalia kenelle tahansa muulle.”
Kivenkovat vihannekset muuttuivat veitsen alla entisiksi. Guardian pilkkoi niitä taukoamatta.

”Ja kyllä minä tiedän, miksi hän oli niin hyvä siinä. Hän oli sellaisesta pimeydestä itsekin. Ne sanovat häntä Miekkapiruksi, ja ehkä hänessä vähän pirua olikin. Kieroa pikku sarvipäätä, jonka kanssa sai aina olla vähän varuillaan.”
Skakdi hymähti. Veitseniskut kovenivat. Purppurainen aines silpoutui yhä pienempiin siivuihin. Skakdista tuntui siltä kuin juurekset, mitä ne sitten olivatkaan, olisivat saaneet osakseen hänen oikeutettua raivoansa.
”Mutta ei hän ollut vain sitä. Pirun lisäksi se pirulainen oli mies, ja hyvä sellainen.”

Bakmei tuhahti. Guardian ei tiennyt, oliko se huvittuneisuutta vai sääliä, vai jotain aivan muuta. Kun turaga ei muuta sitten suustaan päästänytkään, Gee päätti jatkaa.

”Hän oli aina tukenani… ja oikeastaan tavallaan silloinkin, kun ei ollut läsnä. Jopa silloin, kun hän päätti lähteä Klaanista. En tiedä, minne hän sitten lopulta lähtikään. Jonnekin kauas. En kysynyt koskaan syytä, mutta tiesin aivan tarpeeksi hyvin, että hänellä täytyi olla sellainen. Onhan sen miehen menneisyys kuitenkin täynnä verta ja kyyneliä.”
Mutta etköhän sinäkin sen verran tiedä, skakdi mietti itsekseen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Gee nosti katseensa, mutta turaga ei yllättäen vastannut siihen. Tämä oli istunut nuotiolla kuumenevan savipadan ääreen ja hämmensi kiehuvaa vettä pienellä puukauhalla skakdin suuntaan katsomatta. Mutta Bakmei kuunteli, ja Guardian oli siitä varma.
”Tuntemani Ämkoo lähti etelään silloin, jo neljä vuotta ennen nazorakien rantautumista. Ennen sotaa. En ole aivan varma, palasiko sama mies. Ehkä – ehkä minun olisi pitänyt huomata jo aiemmin, että hänessä oli jotain vikana. Ja en tiedä, laukaisiko kaiken lopulta käden – ja Äären – menettäminen vihollisen omalle miekkademonille -”
Kaikkein pienimmän hetken verran Bakmei näytti pysähtyneeltä. Vihdoin tunnistettava reaktio, Guardian mietti. Turaga selvästi tiesi jo ikimiekan kohtalosta.

Ja pysähtyipä skakdi itsekin. Synkeät mietteet kalvoivat takaraivossa.
Hän oli katsonut aivan väärällä hetkellä pois vanhasta ystävästään. Hän oli keskittynyt aivan vääriin asioihin.

Hän ei ollut tarjoamassa auttavaa kättä edes silloin, kun Miekkapiru olisi sellaista todella kirjaimellisesti tarvinnut.

Mistä minä sen olisin tiennyt?

Sota oli vienyt hänen kaiken huomionsa. Vanha tarkka-ampuja oli katsonut kiikaritähtäimen läpi niin kauas, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle.

Mistä pirusta minä sen olisin voinut tietää?

Järkeily ei auttanut. Mutta ei myöskään itsensä syyttely.

Hän ei ollut se, joka oli pettänyt ystävänsä.
Paitsi jos pettämiseksi riitti se, että oli katsonut väärällä hetkellä poispäin.
Riittääkö se?

”- vai tapahtuiko se vasta myöhemmin. Mutta tämän saaren miehitystaistelussa hän katosi Veljeskunnan matoraneilta … ja kun hänestä kuultiin seuraavan kerran, hänellä oli torakoiden riepu yllään.”

Ehkä se riittää.
Ehkä se sitten joskus riittää.

Sininen sotaveteraani nousi hiljaa kivilattialta juureksia kantaen. Hän käveli yhä hieman varuillaan leikkuulaudan kanssa kohti kiehuvaa pataa ja hiljaisesti naamionsa partaa sivelevää vanhusta. Kun verbaalista protestia tai vanhaa kunnon väkivaltaa ei ilmaantunut, antoi skakdi juureksien pulahtaa kiehuvaan veteen.
Bakmein keltainen katse pysyi porisevassa nesteessä. Guardian seisoi padan vieressä yrittäen hakea vanhan mestarin katsetta.

”Ajattelin, että ehkä arvostaisitte tietoa”, skakdi köhäisi kaapien veitsellä keittoon viimeisetkin juurespalat. ”Teidän oppilaanne, kuitenkin.”

Tuijotettuaan pikkuhiljaa valmistuvaa ateriaansa vielä pienen tovin nousi vanhus seisomaan. Turaga käänsi selkänsä Guardianille, loittoni muutaman askeleen verran ja ärähti sitten:
“Minä en tiedä mitä Ämkoo teki neljä vuotta sitten, tai missä hän oli. Nulikka ei vieraillut silloin lainkaan luonani.”
Bakmei käveli luolan laitamille asetetun pienen saviruukun luo, kumartui ja poimi sen sisältä kourallisen kuivatettuja yrttejä. Sitten vanhus kääntyi ympäri ja vastasi viimein Guardianin katseeseen.
“Mutta rikki se typerys on ollut aina”, Bakmei jatkoi tuimana. “Eikä Äären menettäminen ainakaan auttanut asiaa.”

Bakmei palasi savipatansa tykö, istuuntui ja heitti sitten kuivatut kasvit skakdin eteen. Guardian ei enää edes epäröinyt, vaan alkoi pieniä yrttejä syötävän kokoisiksi paloiksi.
Silloin valkoisen vanhuksen otsa painui mutrulle, ja tämä kysyi:
“Missä Alku on? Veikö se typerys toisenkin miekoista viholliselle?”
Skakdi katsoi turagaa pitkään. ”Siihen en ikävä kyllä osaa vastata. Hänellä ei videoviestissään-”
Vanhin Guardianin kohtaama mies ei välttämättä ollut teknologiasta erityisen perillä.
… muotoillaan suosiolla uusiksi.
”… no sitä ei ole nähty hänellä”, Guardian lopulta sanoi. ”En tiedä sen säilän kohtalosta juuri mitään.”
Skakdi oli jopa ehtinyt unohtaa, että miekkoja oli kaksi kappaletta. Ämkoo ei toisesta ollut juuri koskaan puhunut, mutta nyt skakdi osasi yhdistää nimen Matoron kertomukseen Hautasaarilla käydystä taistelusta. Siihen oli sisältynyt kaksi kappaletta epäkuolleita ritareita, iso varjokäsi ja taikakivi, ja Guardian ei valehtelematta muuta muistanutkaan. Hänellä oli liikaa ajateltavaa.

Yhtäkkiä Bakmei ojentui Guardiania kohti, tarttui maassa lepäävään veitseen ja nosti sen sitten nopealla liikkeellä skakdin sinisiä kasvoja kohti.
“Säilä? Hah! Sinä et tiedä mistä oikein puhut!” vanhus puhui äänessään pilkahdus raivoa. Bakmei jos kuka tiesi Ikimiekkojen todellisen voiman, eikä vanhus pitänyt sopivana puhua niistä vailla kunnioitusta.

Turagan äkkinäinen reaktio sai skakdin vetäytymään hitaasti lähemmäs luolan seinää. Guardian avasi suunsa pahoitellakseen, mutta vanhus ehti jo jatkaa:
“Sinä kurja tulet kyselemään minulta vastauksia kysymyksiisi, vaikka kaikki on päivänselvää! Mitä sen vihreänaamaisen typeryksen päässä ikinä liikkuukin, Ääri on siihen syy!”
“Mutta tehän sanoitte-”, Gee yritti puhua, mutta Bakmei keskeytti tämän jälleen.
“Ei kyse ole pelkästään siitä, että Ääri päätyi viholliselle! Tunnetko sinä Ämkoon historiaa ollenkaan?”
Kysymys pysäytti adminin paikoilleen. Ämkoo ei ollut varsinaisesti pysynyt menneisyydestään hiljaa hänen seurassaan, mutta ei varjoritari kovin perusteellinenkaan ollut. Skakdi muisti tarinat toa-tiimistä, jonka jäsenet olivat yksitellen kuolleet omaan kunniaansa. Ja ilman toasta, joka oli ollut kyvytön estämään johtajansa loppua.

Ja nyt ei ollut enää kunniaa, vaan vain piru miekkoineen.
Enkä ole muuten varma siitä miekastakaan.
”Hän on kyllä kertonut minulle kaiken”, skakdi sanoi hiljaa. ”Hän puhui Atyasta useinkin.”
“Jos hän olisi kertonut sinulle kaiken, et olisi nyt täällä häiritsemässä minua”, Bakmei tuhahti. Vanhus sekoitti hetken keitoslientään, ja jatkoi sitten: “Atya oli Ämkoolle paljon enemmän kuin pelkkä johtaja.”
Vanhuksen katse ajelehti vaihteeksi savipadan alla loimuaviin liekkeihin.
“Minä opetin Ämkoolle paljon, mutta Atya sitäkin enemmän. Atya antoi sen pirunketaleen elämälle tarkoituksen.”

Pienet liekit muuttuivat hetki hetkeltä pelkäksi hehkuvaksi hiillokseksi. Turaga heitti padan alle vielä yhden polttopuun, ja nuotio elpyi hetkeksi.

Se, mitä Guardian ei tiennyt, oli että silläkin hetkellä valkoinen vanhus upposi muistoihinsa.

Turaga muisti elävästi sen päivän kun tiimistään erotettu Ämkoo oli hätäpäissään matkannut vanhuksen tykö kysymään neuvoa. Turaga ei ollut unohtanut Ämkoon silloista pelonsekaista epätoivoa. Vaan vanhus ei ollut auttanut kunniansa tahrinutta toaa. Sinä päivänä Bakmei ajoi ilman toan tiehensä ja uhkasi tekevänsä tästä selvää jos tämä ikinä palaisi.

Bakmei ei osannut odottaa miekkamiehen paluuta. Vanhus sai kuulla Atyalta Ämkoon muodonmuutoksesta, ja veden toan vaarallisesta tehtävästä etsiä ja tuhota Miekkapiru. Turaga tiesi, että Ämkoosta ei olisi Atyalle vastusta. Vaikka Toa-naista vastassa olisikin väkivahva olento jostain makutan ja toa-soturin rajamailta, oli Atya silti ollut valkoisen turagan mahtavin oppilas.

Mutta turagan yllätykseksi tämän tykö palasi kuitenkin Ämkoo. Eikä makutan henki ollut ainoa Miekkapaholaisen ylle langennut varjo.
Atya on kuollut, oli Miekkapiru tullut kertomaan. Surun murtama soturi ei ollut enää sama toa, jonka Bakmei oli aikoinaan kouluttanut. Ilman toasta oli jäljellä vihan ja pettymyksen täyttämä kuori. Laumansa menettänyt petoeläin. Mies vailla tarkoitusta.

Turagan katse pureutui syvemmälle nuotioon tämän pohtiessa, että oliko hän tehnyt sinä päivänä virheen. Kuultuaan Atyan kohtalosta oli turaga kenties ainoan kerran elämässään osoittanut myötätuntoa. Turaga olisi voinut hetkessä päättää Miekkapaholaiseksi nimetyn sortuneen miehen elämän, mutta hän ei ollut tehnyt niin. Turaga tiesi, että Atya oli jättänyt Ämkoon henkiin syystä. Ja mikä se syy sitten olikin, oli turaga tahtonut uskoa siihen.

”Alku ja Ääri”, Bakmei lausui hiljaa, jatkaen: ”ovat Ämkoolle Atyan perintö. Ikimiekat ovat ainoa, mitä sillä hölmöllä on jäljellä Atyasta, ja elämästään.

Nuotion viimeinen liekki sammui. Turaga vilkaisi savipataan ja laski padan sitten varovasti luolan lattialle. Vanhus hämmensi keittoaan vielä hiljaa, ja puhui:
”Se piru liittyi teihin pian Atyan kuoleman jälkeen. Kaipa se mokoma yritti täyttää avullanne Atyan jättämän aukon.”

Guardian oli vihdoin tohtinut istahtaa alas jonkin matkan päähän hiljaa sammuvasta nuotiosta. Hän tunsi hiilloksen punahehkun vielä skakdinvarpaissaan asti.
”Ja olette siis sitä mieltä”, sininen mies maisteli sanojaan hiljaa, ”että noiden miekkojen edessä me olemme hänelle toissijaisia.” Se ei ollut enää edes kysymys, eikä Bakmei siihen vastannutkaan muulla kuin tuhahduksella. Guardian huokaisi.
”Että hän olisi valmis ryhtymään torakoiden pikku papukaijaksi vain saadakseen miekkansa takaisin”, skakdi murahti puristaen sormissaan olevaa juureksen viipaletta murusiksi. ”Ja unohtamaan kaikki valansa vain kahden aseen tähden.”
Vartijan punertavat silmät tuijottivat viiruina Bakmein kurttuisia kulmia. Gee tiesi käyttäytyvänsä julkeasti aivan väärän turagan edessä, mutta juuri nyt hänen tajuntansa halki leijaili lause, jonka hän oli yrittänyt piilottaa. Mutta se oli tullut aina esiin.

”Ei se Ämkoo, jonka minä tunnen”, skakdi sanoi tulisesti. ”En usko siihen edelleenkään.”

Guardian odotti Bakmeilta nyrkkiä leukaansa, kuumaa keittoa kasvoilleen tai edes jonkinlaista reaktiota. Lumenvalkoinen menneen ajan mies kuitenkin jatkoi vain kalakeitoksen hämmentämistä ilmekään värähtämättä.
”No miksi sitten uhmaat henkeäsi tuhlaamalla aikaani, rakki?” hän kysyi jäiseen sävyyn.

Vihaansa käsittelevä skakdi henkäisi jälleen syvääkin syvempään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hieroi suurella kouralla otsaansa päänsärkyisenä. Bakmei oli kalauttanut tappelussa miehen kalloa kovaa rantahiekkaa vasten, ja kaikkialle edelleen sattui. Mutta kipu oli kilpi, joka piti hänet hengissä. Särky oli komentaja, joka piti hänet ruodussa.

Skakdi hymähti. ”Arvon turaga”, hän sanoi, ”en ehkä ymmärrä etelän Toien koodin päälle… mutta minä kyllä tiedän, miltä uskollisuus näyttää.”

Sisällissodan äänet. Rivistö sinihopeisia Vartijoita osoitti kunniaa etelän kenraaleille.

”Sanokaa vain rakiksi. Tiedättekö, mistä minä pidän niissä?”

Tulimyrsky. Konekivääripesäke satoi kuolemaa Tendilliun pelloille. Kenraalimajuri Zakran kantoi haavoittunutta sotamiestä suurilla olkapäillään kohti suojaa.

”Hurtan ei tarvitse vannoa miekan tien tai minkään jumalan nimeen, mutta silti se ei horju.”

Zer-Korin taistelu. Majuri Roqce piti asemansa, vaikka taivas paloi ja linnake mureni käsiin.

”Ja sanat voivat olla aivan pirun petollisia. Mutta vahtikoira ei juuri pukahda.”

Voitonjuhlien ilta. Kenraali Warrek horjui humalapäissään halki tavernan.
Ja olisi sen lattialle kaatunutkin, ellei nimetön nuori tarkka-ampuja olisi ehtinyt tueksi.

”Sen ei tarvitse.

Minä vannoin Ämkoon kanssa sanattoman valan. Ja sen tarkoituksen tiesimme puhumattakin. Vannoimme, että seisoisimme toistemme tukena jokaisena pimeyden hetkenä. Seisoisimme selkä selkää vasten keskellä taistelun tulta.”

Sinisen ussal-lipun ensimmäiset vuodet. Sininen kämmen puristi vihreää.

”Jos jokin uhkaisi meistä toista, olisi toinen aina selän takana.

Mutta lopulta sitten kai epäonnistuin. Katsoin poispäin. En ollut hänen kilpenään silloin, kun Miekkapiru voitti ja upotti miekkansa hänen selkäänsä.

Tappoi sen, mitä oli jäljellä Ämkoosta.”

Guardian risti hitaasti jalkansa katse nauliutuneena vanhukseen. ”Ämkoo oli ystäväni. Vähin, mitä voin tehdä, on kostaa hänet.” Admin paljasti petomaiset skakdinhampaansa ja puristi kätensä hitaasti nyrkkiin kuin viimeiseen kuristusotteeseen. ”Pysäyttää hirviön, joka hänen paikkansa otti.”

Skakdi ei pitänyt sanoista, joita joutui turagalle sanomaan. Ne olivat totuuksia, jotka hän oli tiedostanut Miekkapirun viimeisestä viestistä alkaen. Hän oli omaksunut ajatuksen, jota nyt vihdoin sanoiksi puki. Ja uskonut siihen jokaisella hetkellä, kun oli vetänyt liipaisimesta maalitaulua kohti.
Sininen silmäkulma värähti. ”Arvon turaga. Te autoitte luomaan hänet.

Nyt joudun pyytämään teiltä, että autatte minua tuhoamaan hänet.”

Nyt skakdi ei voinut muuta kuin odottaa vastausta ikiaikaiselta mestarilta ja Miekkapirun oppi-isältä.
Valkoinen turaga nousi seisomaan ja kääntyi sitten ensimmäisen kerran katsomaan Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään. Turagan kellanhohtoisissa silmissä loimusi halventava katse samalla kun vanhus räjähti ivalliseen nauruun.

“Ha! Oletko sinä karzahnin äpärä tosissasi? Vai oikein rakkikoira? Hankkiudu sitten vaikka sirkukseen, sillä minulla ei ole aikaa koiran kouluttamiseen!”
Vanha vartija mietti hetken. Yleensä sanavalmis skakdi oli oppinut viimeisen tunnin aikana huomattavasti nöyryyttä. ”Arvon turaga-”
“Sano minua vielä kerrankin ‘arvon turagaksi’ ja revin kielesi ulos”, vanhus keskeytti.
Jaa, mietti skakdi. Ehkä nöyryydellä ei sitten tehnytkään valtavan paljoa.
”En aikonutkaan pyytää sinulta-”
“Kuka sinulle antoi luvan olla teitittelemättä, rotta?”
Ai nyt se on rotta, ilmeisesti nykyään vahtirotta mietti.

”… pyytää teiltä samaa koulutusta, jonka Ämkoolle annoitte”, hän lopulta tokaisi. ”En nimittäin ajatellut lähteä haastamaan häntä omassa pelissään. Ei. Kyllä minä ajattelin vain ampua häntä päähän.”
Bakmei hymähti.

”Tiedän kyllä täsmälleen, miten se mies miekkaansa käyttää. Hänen miekkakätensä on pelastanut nahkani tarpeeksi monesti. Hänellä on kuitenkin uusi käsi, ja en rehellisesti tiedä, miten se toimii”, skakdi piti merkitsevän tauon ja käänsi päänsä kenoon.

”En ole ennen tappanut makutaa. Jotenkin minusta ei ole kovin kauaskantoinen ajatus, että te tietäisitte miten se tehdään.”
“Kierrepotkulla leuan alle”, kuului Bakmein happaman sävyinen vastaus. “Niiden päät eivät ole erityisen hyvin kiinni.”
Sillä hetkellä Gee ei epäillyt hetkeäkään, etteikö valkea vanhus olisi niin joskus tehnyt.
“Mutta se tieto ei nyt auta sinua, sillä sinua vastassa ei ole nyt pelkkä makuta. Se, mikä Ämkoo on, on minullekin mysteeri. Mutta oli se hölmö sitten mikä hyvänsä, niin makuta tai toa hän ei ainakaan ole! Ei ainakaan kokonaan. Ja se sinun täytyy kääntää häntä vastaan.”

”Niin”, vartija lausui mietteliäänä. ”Mutta olen kuullut, että hänessä ei tätä nykyä ole enää juuri toaa jäljellä.”
“Olet mieleltäsi hidas, rakki”, vanhus vastasi. Sitten turaga kääntyi ympäri ja asteli luolan perukoilla nyhjöttävän vähäisen omaisuutensa luo. Bakmei kaivoi hetkisen ajan tavaroitaan, ja vaikutti sitten löytäneen jotain. Sitten Bakmei kääntyi takaisin skakdia kohti, ja adminin yllätykseksi heitti tätä jollain.

Ja heitti muuten aika kovaa. Onnekseen Gee otti murikkaprojektiilin vastaan kasvojensa eteen nostamilla käsillään eikä esimerkiksi otsallaan.
Mikä helvetti sinua riivaa, skakdi ajatteli mutta ei onnekseen ääneen. Sitten hän laski hitaasti kätensä alas ja tutkiskeli käsissään olevaa esinettä.

Guardian huomasi pitelevänsä hailakanvaaleaa sileäpintaista kiveä. Murikan muuten sileää pintaa kiersivät pienet halkeamat, joiden alta skakdi saattoi erottaa varovasti sykkivän vihreänkirjavan hehkun.
”Kivi”, Gee totesi.
“Fiksu koira”, vanhus murahti ivallisesti.
”Käynkö minä lyömässä häntä päähän tällä?”
“Jos et pidä kivestä, anna se takaisin.”
“En.”

Valkea vanhus käveli Geen vierelle ja alkoi puhua:
“Sinulla on käsissäsi se, mitä toa Ämkoosta on jäljellä. Tarvitseeko minun selittää tarkemmin vai alkaako kirppupesäke vihdoin ymmärtää?”
“Toa-kivi”, skakdi totesi puoliääneen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun admin pääsi sellaisen näkemään. Hän oli ehkä odottanut jotain hohdokkaampaa. Mystisiä symboleita. Sanoja tuntemattomalla kielellä, ehkä. Aavemaisesta hohdostaankin huolimatta skakdin käsissä oleva asia ei ollut sen kummempi kuin tavallinen kivi.
Guardian oli kuullut kyllä legendat. Matoranista toa, hän pohti. Toasta turaga. Turagasta raato?
Jos olisi ollut mahdollista vain antaa toa-kivi vaikkapa Dinemille ja kuvitella Miekkapirun ilme tämän muututtua turagaksi keskellä marssivaa torakka-armeijaa, Guardian olisi tehnyt niin. Mutta zakazilainen ei uskonut, että hänen entisessä aseveljessään oli enää tarpeeksi toaa että niinkään perimmäiset lait enää pätisivät.

“Ämkoo maksoi varjonsa hallitsemisesta kovan hinnan”, vanhus selitti. “Hän ei kyennyt komentamaan sisäistä makutaansa ennen kuin luopui toa-voimistaan. Siinä heikkous jota etsit.”
”Eli jos tässä on se, mikä esti häntä käyttämästä makuta-voimiaan”, skakdi sanoi vaihdellen kiveä kädestä toiseen, ”jos hänen sisäinen toansa tappeli kaiken aikaa sisäistä makutaa vastaan… minun täytyy yksinkertaisesti vain saada sen voima siirrettyä takaisin häneen.”
”Yksinkertaista se ei ole”, Bakmei puhui, “eikä ainakaan helppoa. Edes minä en ole kuullut toa-kiveä käytettävän tällä tavalla. Ne on suunniteltu toimimaan vain ‘yhteen suuntaan.’ Mutta luulen, että se on silti mahdollista.”
Guardian puristi kätensä tiukasti kiven ympärille. ”Oli miten oli, luulen ymmärtäväni. Entä jos vain ammun tämän häntä päin tosi tosi lujaa?”

Vanha turaga ei liiemmin arvostanut ampuma-aseita, ja pitkän ikänsä aikana vanhus oli tullut siihen tulokseen, että ampuminen oli heikkojen tapa puolustautua. Mutta jos turagalta kysyttiin, mietiskeli hänen edessään tällä hetkellä pelkkä poikkeuksellisen leveällä hammasrivillä varustettu sininen rääpäle, ja siispä turaga sanoi:
“Se voisi toimia. Mutta kivi ei kelpaa aseeksi tuollaisenaan. Eikä sen valmistelu onnistu täällä.”

Valkoinen turaga kiskaisi toa-kiven skakdin hyppysistä ja tyrkkäsi sitten tämän syliin kuluneen puukulhon.

”Ja lähdemme sinne huomenna.”
Skakdi aisti ilmapiiristä, että tämä oli viimeinen asia, jonka Bakmei tulisi tästä aiheesta tänään sanomaan.

Sitten turaga nyökkäsi jo hieman jäähtyneen keiton suuntaan.

No oli kyllä nälkäkin, skakdi mietti tarttuen keitoksen keskellä olevaan puukauhaan. Hän koki ansainneensa annoksen määrittelemätöntä juureskalakeittoa, jota oli ollut mukana valmistamassa.

Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vanha vartija katsoi ikiaikaista turagaa uusin silmin. Ei kirjaimellisesti, sillä tämä ei välttämättä välittänyt tuijottelusta. Mutta hän vähitellen ymmärsi, miksi Bakmei oli sellainen kuin oli.
Sinustahan voisi melkein oppia pitämään. Jos pääsee kaiken sen mielivaltaisen väkivallan yli.

Skakdi ei uskaltanut edes kuvitella, koska vanhus oli viimeksi oikeasti puhunut jollekulle. Kun joku eli niin pitkään kuin Valkoinen turaga, lopulta kaikista sanoista tuli sisällöttömiä. Silti skakdi ei voinut olla miettimättä, oliko muinainen mies jossain sisällään edes vähän tyytyväinen siitä, että sai pitkästä aikaa puhua.
Vaikka ei olisi aikoihin muistanut sitä kaivanneensa.

Luolan seinilläkään ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt siitä vähän enemmän jonkun kodin näköisen. Ehkä kodikkuus oli joskus asunut täällä, mutta Bakmei oli elänyt sitä pidempään. Guardian ei ollut varma, muistiko vanhus edes, miltä sellainen tuntui.
Mutta vaikka Valkoinen turaga ei elämänsä lämpimiä puolia enää muistaisikaan, hän silti jatkoi. Kaikella luolassa olevalla oli tiukkaan määritelty tarkoitus, ja se tarkoitus oli jatkaa elämää, joka oli alkanut aikana, jolloin taivaalla tuikkivat vielä ehkä täysin eri tähdet.

Jos Bakmei halusi kaikkien näiden vuosituhansien jälkeenkin vielä vain jatkaa eteenpäin, hänellä täytyi olla jotain, jonka takia hän jatkoi.

Guardian ryysti väljähtänyttä keittoa. Tällä hetkellä se maistui paljon paremmalta kuin se todennäköisesti todellisuudessa maistui. Skakdi nyökkäsi syvään katsoen valkoista turagaa osoittaakseen tälle jonkinlaisen kiitoksen eleen.

Katsoessaan Bakmeihin hän tajusi välittömästi, että keittoa ei oltu tarkoitettu hänelle.

Gee tuijotti Bakmeita.
Bakmei tuijotti Geetä.
Gee Bakmeita.
Bakmei Geetä.














”Jos auttaa yhtään, tämä oli kyllä oikein hyvää.”














Valkoinen vanhus muuttikin selvästi mielensä skakdin kouluttamisen suhteen.
























pakkaa ylös ja painu vittuun

Ensitöikseen turaga päätti opettaa Guardianille vauhdikkaan ilmalennon salat.










Puhtauden pesä

Pesä sykki jossain lattiana toimivan metalliritilän alla.
Miekkailijat pidättivät hengitystään.

Muut äänet hautautuivat sykkeen alle. Hetken oli vain syke. Pesän syke. Miekkamiesten syke.

Punaiset silmät tuijottivat vihreitä. Kumpikin odotti mitä tahansa liikettä.












helvetin hyviä makkaaroooiiiitaaaaaaaaaaaa

Hetken olemassa oli vain kaksi jäistä katsetta. Jos muuta oli, sillä ei ollut väliä.

Metalli haki kahden olennon käsissä tilaa ympäröivästä ilmasta, kun terät vaihtoivat hitaasti asentojaan. Säilät olivat ohuita. Suorastaan neulamaisia. Mutta jos oli kerrankin nähnyt sellaisen liikahtavan, tiesi todellisuudessa, kuinka paljon tilaa ne veivät. Kuinka iso alue metallin ja sen kantajan ympärillä hohkasikaan puhdasta, nopeaa kuolemaa.

Jokainen pienikin värähdys tai heilahdus toisesta miekasta vaikutti toiseen. Jotkin liikkeistä olivat vain miekkailijoiden nähtävissä. Lihaa ja metallia leikkaavan sapelin liikahdus joko veti toista miekkaa puoleensa tai hylki sitä.

Ne kokeilivat toisiaan. Ja hiljaisesta kokeilusta alkoi tanssi.

Upseerimiekat vihelsivät ilman halki. Käyrät terät iskeytyivät kirskuen toisiaan vasten.

Ympärillä pidäteltiin yhtä lailla hengitystä.
Kymmenkunta vihreää silmäparia tarkkaili viuhuvaa terästä etäältä. Aseitansa tiukasti puristavat jääkärit tarkkailisivat, että taistelu menisi juuri niin kuin pitikin.
Kuten oli ennalta sovittu.

Metalli yhtyi, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa. Kumpikaan torakkaterien kantajista ei antanut toiselle hetkeäkään aikaa ohjata omaansa. Iskut olivat nopeita ja kosketus ohi nopeasti. Metallit kirkuivat kuin metsästävät villipedot, mutta eivät koskaan pesän sydämen sykkeen – tuon ikuisesti tikittävän kellon – piinaavan pitkää sekuntia pidempään.

Jos ei paremmin tiennyt, olisi voinut luulla osumien näyttävän hellävaraisilta. Kokeilevilta. Harjoittelevilta.
Jos tiesi, ketkä miekkojaan tilan keskellä kipinöivissä kosketuksissa kylvettivät, tiesi myös, että kukin hetkellisistä osumista oli täynnä vuosien raivoa.

Molempien miekkailijoiden käsille oli roiskunut vuosien varrella vaihtelevan väristä verta. Vanhan nazorakin terä oli vuodattanut kerran toa-verta, ja vihreän toan terä ties kuinka monen nazorakin.
Mutta makutan verta ei Kenraali 001:n kalpa ollut vielä maistanut. Ja vaikka se oli sen perään jo vuosikymmeniä nälkäisenä kirkunut, tänäänkään se ei maistiaisiaan saisi.

”Tiedätkö, mikä tehtäväsi on, toa?” sanoi nazorakin vahva korostus. Harva huoneessaolija ymmärsi kieltä, jolla Kenraali vastustajalleen puhui.

Miekkapaholaisen miekka pysähtyi. Vihreäkasvoinen soturi laski sapelinsa alemmas ja korjasi sitten ryhtiään.
“Vaimentaa vahtikoira, herra Kenraali”, kuului vastaus Miekkapirun virnuilevilta kasvoilta. Miekkamiehen punaiset viirusilmät tarkkailivat nazorak-johtajan miekan liikkeitä edelleen varovaisen arvioivasti.
Nazorakeista vanhin otti muutaman hallitun askeleen taaksepäin. Miekan asentoa hän ei kuitenkaan vaihtanut. Teristä vanhempi kiilteli taisteluareenan himmeässä valaistuksessa osoitettuna Ämkoota kohti.

”Kenelle osoitat uskollisuutesi”, kysyi upseeri kysymyksen, johon hän hyväksyisi vain yhden vastauksen.
Vihreä virnuilija heilautti miekkaansa kerran vierellään ja iski sen sitten pystyyn areenan lattiaan. Sitten Miekkapiru otti muutaman harkitun oloisen askeleen Kenraalia kohti, ja puhui:
“Absoluuttisen rotupuhtauden, tahrattoman perimän ja kuudennen imperiumin loisteelle, herra kenraali.

Kenraali 001 ei yleensä hymyillyt, eikä hymyillyt nytkään. Hän ei suostuisi vastaamaan miekkapaholaisen virneeseen. ”Polvistu.”
Herra kenraali.”
Tarkkailevien torakoiden yllätykseksi toa totteli. Miekkaansa ojossa pitäen Imperiumin ensimmäinen lähestyi punasilmäistä ritaria ja laski teränsä tämän olkapäälle kuin teloitusta odottamaan. Näky oli kuin Totuusministeriön lähetyksestä. Entinen Klaanin johtaja polvistumassa puhtaiden edessä.

”Sinusta on tullut osa suurempaa koneistoa kuin koskaan osasit kuvitellakaan”, 001 lausui hitaasti. ”Nouse ylös, eversti. Ja tuo minulle Vartijan pää.”
Miekkapiru nousi hitaasti seisomaan ja kohotti terävän katseensa nazorak-johtajaa kohti. Soturi katsoi kenraalia suoraan silmiin hymyillen pahansuopaa hymyä.

Kernaasti, herra kenraali.

Musta Käsi II

Viimein; astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan. Kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.

Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Kaikki se on niin kaukana. Minä välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.

He ovat poissa. Jokainen. Kuten heidän kuuluukin. On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen on taas hiljaista. Mutta paratiisissa on käärme. Hiljaisuudesta kuuluukin kuiskaus. Unohdettu kuiskaus, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Mutta nyt on hiljaista ja kuiskaus kuuluu taas. Minä muistan jälleen.

Yhtäkkiä tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta ei. Veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu. Vaan menneisyys. Se kaikki.

Ja nyt. Muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.

Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan etten. Lupasin kohdata itseni.

Mutta en halua. Eikä minun tarvitse kauaa. Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.

“Ei enää.”

Kuulen sanat ja olen samaa mieltä niiden kanssa. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Syvyydet odottavat. Tiesinhän sen. Kipua pääsee pakoon vain näin.

Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.

Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…

…ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.

Musta Käsi II

PROLOGI

Mustan Käden tukikohta, yhdeksäntoista vuotta Metru Nuin sodan jälkeen

Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Suuren F-12-kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi sekunneissa aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua. Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten, keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden osastojen läpi, suoraan hissin metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla massiivinen, kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli selkeästi huolissaan tilanteesta.

Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja hopeahaarniskainen vahki kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia metallisia juoksevia jalkoja. Kevyeen taistelupukuun sonnustautunut punamusta vahki rynni kohti hissiä odottavaa osastoa, pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät hissille saapuneen naisen matkanteosta epävakaata. Selkeästi pitkän matkan juossut vahki yritti tasata hengitystään puheensa keskeltä.

“Mitä pirua oikein tapahtuu? Meiltä katkesi juuri yhteys kaikkialle. Miksei kukaan raportoi?”

Cody heilautti päätään kohti kattoa, irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.

“Metsästäjiä. Pirulaiset osasivat iskeä juuri oikeaan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne riehuvat jo kommunikaatiokeskuksessa.”

Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat rynnimään hissiin heidän ympäriltään.

“…metsästäjiä? Miksi sinne lähetetään kokonaisia joukkoyksiköitä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee!?”

Hopeinen vahki pudisteli päätään toverinsa kysymystulvan keskellä, toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla, estäen ovia vielä sulkeutumasta. Mies peruutti hitaasti hissin sisään, yrittäen epätoivoisesti vältellä nuoren naisen puoliksi järkyttynyttä, puoliksi miltei syyttävää katsetta.

“Kuules, Xen… yläkerrasta pyydettiin sinua jäämään tänne alas. Kuulemma erittäin tärkeää. Sinuna… tottelisin.”

Punamusta vahki pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä, vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.

“Cody… mitä sinä et kerro minulle?”

Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitettyjä hihnoja ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseensa käsiensä varaan, valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.

“Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla neiti komentajan kommunikaattoria.”

Hämmennys Xeniksi kutsutun naisen kasvoilla vaihtui puhtaaseen raivoon. Vahki heittäytyi suoraan kohti hissin ovia, vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua suoraan hänen edessään, jättäen kaksi nyrkkiä turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Codyn osasto oli aloittanut huippunopean matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.

Turhautunut Xen kääntyi ja lähti rynnimään kohti huoneen toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen työskentelijän syrjään työntänyt vahki toi toimiston ruudulle esiin laajennetun kommunikaatioikkunan. Xen selasi hetken, löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Vahki jäi hermostuneena odottamaan vastausta, ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä. Xen tuijotti intensiivisesti ruutua, käsillään pöydän reunaan nojaten. Muutaman piinaavan pitkän sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän taakse ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt näyttivät ilmenevän toan tilassa massiivisina. Sammutusyksiköitä ympäriinsä raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.

“K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”

Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, huomaten kuitenkin nopeasti edessään olevalla pöydällä pienen, kuutionmuotoisen lähettimen. Yksi vahkin sormista painautui juuri ja juuri sormenpäätä suuremman kuution pintaan, saaden minikokoisen lautasantennin työntymään esiin auenneen kuution sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan ruruhtaville kasvoille levisi huojennus.

“Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä tule ylös! Täällä on aivan liian vaarallista.”

Räjähdys. Liekehtivää materiaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja nainen joutui kumartumaan ulos kuvasta, suojautuakseen seinien läpi puskevalta tuholta. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Hitaasti ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan, nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.

“Xen… ne pääsivät reaktoriimme. Se on jo ylikuormittunut, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”

Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun, kokemuksellaan ohittaen salamannopeasti järjestelmien suojauksia. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä paksua kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Vahki käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.

“Sinä et tee tätä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen veti henkeä hätäännyksissään. Vahkin särkynyt ääni pysyi kasassa vain vaivoin.

Viimeinen maan päälle siirtynyt vahkiosasto rynni tärähdysten keskellä räjähdyksen suunnasta, kahden sen jäsenen pysähtyessä veden toan taakse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti, samalla kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle, kuullakseen käytävän keskustelun.

“Komentaja Niz, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”

Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa halki huoneen, kunnes nämä katosivat kuvasta. Rurun peittämät kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja omansa takana tilannetta seuraavaan Xeniin. Rauta kommunikaattorien avulla keskustelevan kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.

“Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”

Xenin hengitys oli muuttunut raskaaksi. Informaatiotulva ja tilanteen kaoottisuus oli lamauttanut vahkin täydellisesti. Sanat karkasivat hänen suustaan ennen kuin hän sai niitä sanotuksi. Hän oli vain halunnut vastauksia.

“Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”

Niz oli sulkenut silmänsä, kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin, toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.

“Hyvästi, rakas.”

Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.

“ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”

Mutta yhteys oli jo katkennut.

Epätoivo otti lopullisen vallan vahkista, joka yritti paniikissaan saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Yhteys ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti. Kuutiomainen signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta ja surusta rääkyvä nainen vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa Xen antoi kasvojensa kaatua ristittyihin, polviensa päällä lepääviin käsivarsiinsa. Koko maanalaisia tukikohdan kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi toimiston seiniä vahkin ympäriltä, mutta Xen ei enää kyennyt huomioimaan mitään. Rautainen sinetti ulkomaailman ja hänen välillään oli suljettu. Maailma Xenin ympäriltä oli eristetty. Hänelle oli jäänyt pelkkää aikaa. Vuosikymmeniä ja taas vuosikymmeniä aikaa.

Aina siihen asti, kunnes kaksi klaanilaista viimein romahduttaisivat kerroksen hänen yläpuoleltaan.

NYKYHETKI

Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen, yrittäen hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu pinoilla jykevärakenteisia metallisia säilytyslaatikoita. Huoneen molemmilla sivuilla hohti muutama oranssi, seinään telineistään upotettu näyttö. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään, kahden toan rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta, katseet naulittuina Matorossa ja Umbrassa. Sortuvan kerroksen jylinä huoneen takaa alkoi hiljalleen häipymään. Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen ovenkarmeihin, samalla kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken, kääntäen sitten katseensa takaisin toiin ja erityisesti Matoroon.

“Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”

Matoro tuijotti Killjoyn vaikeannäköistä kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan valkomustaa toveriaan.

“Pitkä tarina. Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”

Hiilenharmaa otus pudisteli päätään hitaasti, yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.

“Pitkä tarina sekin. Se pirun makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”

Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.

“Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”

Killjoy naurahti varovaisesti keltamustan toan kommentille, vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Kenraali heilautti päätään sivulle, merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen, sormet vipeltäen hologrammisilla näppäimistöillään. Oveen nojaillut yksisilmäinen komentaja lähti löntystelemään kohti huoneen perää kääntynyttä Killjoyta ja tätä seuraavia toia. Umbra tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa, generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan generaattorin keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa kenraalin sisuksiin.

Hetken hitaan talsimisen jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Kenraali tasaili hengitystään. Pelkkä istuuntuminen oli hänelle kuluttavaa. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.

“Noh. Kohtasitteko te ne? Taistelitteko te?”

Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.

“Kohtasimme… ja taistelimme.”

Hopeinen kauhu kalvoi valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen Umbran korvissa. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio taasen oli kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.

“Tuollako?”

Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Toa höllensi vahvaa otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?

Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Toan ja metsästäjän katseet kohtasivat ja Killjoy vilkaisi merkitsevästi kohti toan nyrkkiä.

“Saanko?”

Ensiksi Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Toverinsa epäilevä katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten ojensi sirun Killjoyn ojennettuun robottiseen käteen.

Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.

“Hyvä.”

Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin ja kääntyi sitten seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuunottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.

Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin metsästäjän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.

“Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu niin väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”

Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan, miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.

”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… eivät koskaan olleet minun vastuullani. Ymmärtäkää se. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”

Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan, pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.

”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”

Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattianrajan lähellä istuvaa Killjoyta, sormi syyttävästi metsästäjää osoittaen.

”MINÄ KATSOIN JA KUULIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN MYRKYLLINEN PASKIAINEN!”

Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa verbaalista hyökkäystään fyysiseksi vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille, jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.

Mustavalkoinen toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta huokui lähinnä varovaista mielenkiintoa. Vaikka Umbra lukeutuikin metsästäjän pisimpään tuntemiin naamoihin, kaksikko ei koskaan varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Keltamustan soturin ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.

Hetken huokaistuaan Matoro jatkoi yrityksiään pitää tilanne poissa kiusallisuuden rajamailta.

”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”

Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta varovaisesti sivummalta seurannut yksisilmäinen vahkikomentaja suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Hopeahaarniskainen sotilas viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle ainoalle vapaalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat vahkia seuranneet yksikätiset toat.

”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla, ilmalaivalla.”

Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta hopeisessa haarniskassaan, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa hologramminäppäimistöllä varusteltua näyttöä.

”Mitä sinulla on siinä?”

Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken työn tuloksena toakaksikon silmille avautui laaja kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin. Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää asiansa itse.

”Olemme seuranneet etenemistänne jäljittimiemme avulla siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte kompleksiin, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”

”…joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi katkeruutta edelleen äänessään edellisestä keskustelusta, ”kunnes se ohitti meidät kompleksiin saavuttuamme.”

”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli epäilevästi. Cody naurahti epävarmasti ja selitti varoen.

”Aikoinaan Käden johtoporras oli hieman… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan kaikkea Käden teknologiaa, joka on valmistettu sodan alkamisen jälkeen. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä taasen… noh, se on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”

Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.

”Olisihan se pitänyt arvata.”

Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin. ”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, joten emme oikein osaa erottaa signaalin tyyppiä teistä. Se on kuitenkin naurettavan voimakas verrattuna siihen, mitä teistä lähtee. Lisäksi…”

Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt. Cody vilkaisi johtajaansa merkitsevästi, mutta jatkoi kuitenkin nopeasti.

”… se teidän signaalinne oli hetken ajan …erikoinen.”

Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili vielä hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä metsästäjää, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.

”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte kompleksiin?”

Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.

“Ei pirulainen! Se pikkukaveri!”

Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa metsästäjä astui nopeasti toien rinnalle, kiristäen johtoja hänen selässään äärimmilleen.

“Pikkukaveri? Millainen?”

Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti, käsillään samalla elehtien.

“Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”

Jo kohdassa “puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan taas tietokonettaan, saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa, jatkaen kuulusteluaan.

“Missä hän on nyt? Missä näitte hänet viimeksi?”

Matoro kohautti olkiaan, Umbran joutuessa virkistämään muistiaan.

“Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”

Cody kääntyi kohti kenraalia, uusi köntti dataa vilisemässä näytöllään.

“Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”

Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo kurkki hänen taakseen, kohti mietteliästä Matoroa.

“Ja ennen kuin alan pistämään asioita matalaksi… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”

Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.

“Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”

Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.

“Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”

Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivältaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta säikähtäneenä ja hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.

“Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh. Ei teknisesti ottaen seurannut teitä.”

Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä, kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.

“Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”

Ja silloin Umbra tajusi koko kuvion. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.

“Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”

Cody nyökkäsi myöntävästi Umbralle ohimennessään. Kapteenivahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni, jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa jo hetken eläneelle Matorolle.

Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen, paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut hänen taannoisen istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa säkin sisältöä. Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä rannekonetuliase. Kenraalin vasen robottikäsi tunnisti sen ranteen koloihin kömpelösti asetetun laitteen ja kiskoi sen pienillä robottinivelillä paikalleen. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli aseistetulla kädellään hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. Koko kuluneen prosessin ajan oli Cody seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui nyt varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.

“Herra kenraali… se, että te pystytte kävelemään ei vielä tarkoita, että olisitte valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi, osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä, “Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä takaisin latailemaan akkujasi.”

Hieman liian myöhään Cody tajusi sanavalintojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.

“Jos se pirulainen kääntää minulle selkänsä jo toisen kerran, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en pysähdy ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”

Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Kuitenkaan, hän ei lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä, Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.

Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukostaan.

“Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”

Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto katosi käytävän pimeyteen.

Huoltokäytävä 28 A

Kapeat taskulamppujen valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt pienikokoiset valonheittimet heiluivat sotilaiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin takaraivon visiiri oli singahtanut taas tämän mekaanisten silmien suojaksi, skannaten edessä jatkuvaa loputonta metallista käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään, jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet rikkoa hiljaisuutta.

Sen sijaan sen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. Joukkio jatkoi matkaansa.

“Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.

“Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”

Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut poistua aiheesta, vaan odotti taas muutaman askeleen ja siirtyi jatkokysymykseen.

“Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”

Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.

“Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”

Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.

Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.

Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosisatoja? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys. Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä klaanitehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia lainkaan. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.

“Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”

Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt toille alkoi valkenemaan, miten valtavasta kompleksista olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei olisi nähnyt matkallaan alas, kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.

“Halkaisija on kaksi kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. Tiimi alkoi lähestyä määränpäätään, Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän tyhjiltä metallisilta käytäviltä.

“Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein puuhataan?”

Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy, että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse, kuunnellen kenraalin selostusta hiljaisesti.

“Tämä osa kompleksia oli täällä ensin. Se tukikohta, jonka valtaosa tunsi oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”

Killjoy keskeytti puheensa, keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
“Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet koko kompleksin sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”

Cody käänsi katseensa toiin lattianrajastaan ja täydensi Killjoyn selostusta.

“Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”

Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.

“Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”

Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.

“Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”

Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.

“Siinä!”, Cody huudahti. Kenraalin ja komentajan kädet lähtivät puskemaan täydellisen synkronoidusti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohtaa, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos, paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.

Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti hopeisen komentajan oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä Cody nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyveinen virne kasvoillaan Vahki viittoi toia astumaan portaikkoon.

“Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin?”

F-12

Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä, mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde tilassa. Kymmenet identtiset työpisteet muuten kovin tyhjän hallin keskellä vilisivät Lähetin silmissä, kun tämä kiisi pitkin teknologian tyhjää valtatietä.

Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hahmo pysähtyi kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen betoninkappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapiseva olento käänsi hitaasti katseensa ylös reikään, vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja hiljaista energian rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.

Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot. Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyyn tunikaan. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui yhtä kevyesti, kuin tuuli. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.

“Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”

Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään kommandoon.

”Herra on kuollut”, Saraji lausui matalalla, totisella äänellä, ”säännöt ovat muuttuneet”.

Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa, miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään oikeassa.

”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”

Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.

”Miksi, miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”

Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän. Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun pieni, pitkulainen esine sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin, kuin olisi toivonut ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut kärki kohtasi hallin takaseinän ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi metrien säteellä.

Irvistävät harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki oven suunnassa. Toinen asia, olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin, varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehdessään metsästäjä myös laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten aloittanut matkansa. Käsipuolet toat ja hirvittävällä kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.

”Sinä senkin idiooti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se pirulainen säästänyt ketään? Kuinka moni tulee vielä kääntämään selkänsä minulle?”

Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin tunikan peittämää olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Metsästäjä ei ollut vielä tyytyväinen.

”Montako sinulla jo on?”

Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron, että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä objektin. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa ja oranssin, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattiaan armottomasti seivästetyn Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin, aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.

Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomiin suhteisiin. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri tulla kenraalin takaa ulos. Sekuntien hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa. Hetken hengitystään tasattuaan kenraali jatkoi kuulusteluaan.

”Entä se isukki psykopaattisi sitten? Montako hänellä on? Miten pitkällä teidän pirun kokoelmanne oikein on?”

Saraji oli kääntänyt katseensa pois, esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.

”Sinä olet viimeinen.”

Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta, samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.

”Tappakaa hänet.”

Matoro ja Umbra nostivat raajarikot kätensä suojaamaan kuuloaan, Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.

Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, niille tarkoitetun kohteen ilmestyttyä salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Vahkeista vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan, eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen viereen pieneen kekoon.

Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi laidan heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa, päätään pudistellen.

”Älä… älä edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole täällä hyötyä.”

Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää, toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.

Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.

”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuanne Klaanista, minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”

Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkumaton. Sarajin kasvot olivat vain muutaman kymmenen senttimetrin päässä Killjoyn omista.

”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”

Saraji harkitsi sanansa tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.

”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… poistamaan hänen nappulansa laudalta.”

”…kuka, kenestä sinä puhut?”

Vahki veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran, kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy varmasti kuuli.

”Creedy.”

Mitä tapahtui seuraavaksi, oli yllätys ainoastaan toakaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia ja jättiläismäiset piraijamaiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.

Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen, samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.

”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOTA VALMIIKSI PUOLIKUOLLEENA!”

Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa, tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi,

”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olisit kaatunut jo tänne astuessasi, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”

Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka aseistetuilla raajoillaan yrittivät pitää Sarajia loitolla.

”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin lelujen hävittämisessä.”

Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.

Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Kompleksin takalukot aukesivat. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä pienistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…

…ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Hyppypotku. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävän kohdistettu ja sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti vahkia muutaman metrin eteenpäin.

Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.

Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse, potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle, pudottaen punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun päästään. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan ja katse niiillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan, hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hopeahaarniskaiselle vahkille tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.

Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kyllästyi odottamiseen.

”En meinannut tunnistaa sinua.”

Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Äänestä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.

”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”

Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin valkoisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.

”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”

”…älä. …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”

Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin, samalla kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.

”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”

Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeistä virkettä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.

Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta ranteesta oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen, kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.

Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.

”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta, ”tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”

Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.

”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”

Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.

”Minä teen, mitä täytyy.”

”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”

Vahkit hyppäsivät, ja ainakin toien silmissä, myös katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä, kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.

Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin ranteisiin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitseen. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.

Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.

Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.

”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”

Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.

Xenin ja Sarajin väliseen tilaan ilmestyi räjähdys, joka heitti punamustan vahkin paineaallolla kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.

”EXO-TOA!”

Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta, vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.

”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”

Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin, samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.

Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.

Kamppailukaksikon onneksi, sama ovi josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.

Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.

Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin. Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.

Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia, kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa taottiin vielä pari vuosisataa sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.

Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui zamorsateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.

Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen. Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kaikottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.

Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.

Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle, samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.

“Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”

Jos toakaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksistä pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään, kuin sodan rummut vuosien takaa.

Satoja metrejä korkeammalla

“Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä kun hän mesosi Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Hän tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, mitkä hidastivat hänen pyrkimyksiään.

Maan toan edessä avautui kuvitettu historiakirja Metru Nuin toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.

“Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja saa ostettua läheisistä lelukaupoista.

“Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi muokattu Nidhiki, viehkeä toa Naho, sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot, Turaga Dume, jolla oli täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.

“Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.

“Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain”.

“Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini. Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.

“Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”,  plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.  

“Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.

“En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”; Deleva puuskahti. Toan punainen kakama höyrysi, sillä hän oli todella tuohtunut.

“Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. “Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää”.

“Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmaavasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.

“Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin auringoiden ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.

“Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.

“Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.

“Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. “Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.

“Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme.  Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme”.  Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.

“Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti. “Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille”.

“Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan kertoi hiukan surullisena. “Ehkä meidän ei pitäisi  väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä”.  

“Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.

Tilanteen keskeytti yllätys. Ja kaksikon keskustelun keskeytti Umbra, joka oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt olivat hyvässä tarpeessa pimeässä Onu-Metrussa, maan alla.

“Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi, “Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Vahki Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne”.

“Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. “Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun  hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.

“Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halistaan.

“Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan paljon kirjoja, jotka olivat sikin sokin lattialla ympärillään. 

“Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. “Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”

“Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.

“Käsi…”, Nurukan mietti, “Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”

Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta.

“Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka istui vain kirjakasassa.

“Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. Häntä oli ärsyttänyt jo pitkään tämä reissu, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä. “Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen”.

“Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. “Olen kokenut sen mahdin ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.

“Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.

Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja auttoi Nurukania pakkaamaan muutamia kirjoja, jotka tämä halusi välttämättä ottaa mukaansa.  Ei mennyt kauaakaan, kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista Rorzakhien huomaamatta.  Vahkien sauvat oli suunniteltu siten,  että  niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.

“Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia,” Umbra kertoi.  Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkun suunnitelman, koska lähialue vilisi vahkeja tornin räjähdettyä.

Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeaa sakkia. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoamiseen.

“Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.

Ja he ninjailivat tiehensä Arkistoista.


Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Nurukanin maavoimat tulivat käyttöön, koska heidän piti päästä alas.

“Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi kun katsoi tornimaista rakennusta.  “Voisin käyttää maavoimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.

“Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.

Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan, viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.

“No niinpä tietenkin…”

F-12, kokoushuone

Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, soikeanmuotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kunkin kootessa rauhassa ajatuksiaan. Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan, jonka sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.

Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.

”Niin…”, Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden, ”mitäs nyt?”

Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan, mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Epäröidessään sanojensa kanssa, Matoro kuitenkin ehti ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri.

”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”

Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin, vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta, yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.

”En usko, että tässä on mitään selitett-”

”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, “kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”

Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään, sulkien hetkeksi silmänsä.

”Mistä minun pitäisi aloittaa?”

”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta”.

Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinämään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.

”Alussa… oli kolme.”

Kaukana menneisyydessä

Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.

Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.

Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.

Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.

Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa, tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.

Vuosisadat kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.

Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.

Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen, tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.

Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan, kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen, oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.

Sen kallo oli auki, aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa ja sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan, ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti. Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.

Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa. Juostessani, työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan, ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan. Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…

Takaisin kokoushuoneessa

“Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”

Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kiinnitettynä kuitenkin puhuvaan Killjoyyn.

“Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”

Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä, kuin se olisi heille jo tuttu.

“Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”

Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.

“Kuulat.”

Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa, havainnollistaen samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.

“Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.

…silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, “…minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”

Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. “Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”

“Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, “ja?”

“Ja…”, Matoro mietti, “Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”

“…niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli, antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”

“Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, “mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”

Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili toisen, vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.

Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.

”Varokaa Kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa.”, Xen huokaisi, “…vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”

Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa Kädet puuskassa.

“Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta, kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”

“Krana…”, Matoro kuiskasi hiljaa, “Joten… Bohrok?”

“Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, “Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä Kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen Kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”

“Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.

“Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen Kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, joka sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten Kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö Bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua. Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, “mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”

Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään, nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.

“Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi, yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset päänsä muljautukset huomiotta, “osasi kertoa, että kammio, josta pääosa Bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu, kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin, paljon tuoreempia, kuin sen sisältä löytyvät reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”

Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.

“Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”

“Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”

Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.

“Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”

Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.

Jälleen menneisyydessä, joskaan ei enää niin kovin kaukana siellä

Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. “Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.

Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.

Kokoushuone

“Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, “Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”

“Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”

“Anteeksi…”

Menneisyydessä taas

Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.

Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu misään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.

Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.

Käden vahkit ja yksi sen johtajista, Varjotulle, vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.

Kokoushuone

Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa, nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.

“Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”

Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.

“Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”

Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.

Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.

“SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”

Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.

“Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”

Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.

“SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”

Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.

Kesti ainakin minuutti, ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.

“Miten tarina päättyy?”

Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. “Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-

“Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”

Metsästäjän pää kolahti kovasti, tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.

“Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”

Menneisyys, ei enää kovinkaan kaukana nykyhetkestä

Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…

Käytävä

“Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”

Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten, tiedustellakseen lisää.

“En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”

“Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”

Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.

“Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”

“Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”

“Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia Bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Keetongulle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”

Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.

“Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”

Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.

“Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”

Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.

“Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”

Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.

Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolimmaisimpiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.

“Luutnantti… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”

Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana, hänen jalkansa alkoivat pettää.

“Ken- Kenraali Nurukan? Te… te olette elossa?”

“Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti. “Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”

“Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, “minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”

Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.

“Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.

“Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. “Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.

Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa. Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.

“Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”

Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.

“Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta, kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi’, mutta…”

“Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.

“Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.

“Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, “Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”

“Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?”, Killjoy tivasi.

Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa. “Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.

“Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, “mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”

Silloin tuo ovi tuossa käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen, yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin, uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.

“KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!”, Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.

“Minäkö KAL? Anna minun nauraa.” Ja Deleva nauroi. “Kyllä, jalassani on mustan käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”

“Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.

“Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?”, Matoro ihmetteli.

“No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.

“VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!”, Xen äksyili, “Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”

Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.

“Mitä… mitä sinä oikein teet?”

Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti. “Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”

Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. “Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”

Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.

“Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.

“Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta, hyvin vahkin  kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle, jättäen kaksi kenraalia ja Delevan kolmestaan käytävälle.

“Suonette anteeksi…”, Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, “minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”

Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin, käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, jättäen illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.

F-12

“…no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla, käytävien halki marssiva valon toa, “Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”

Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen, toimien samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana, kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.

“Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”

Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.

Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle, kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle. Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.

“Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”

Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana, hymähtäen tälle myöntävästi.

“Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”

Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.

“Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän Xialaisten, että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Odinalta päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-Kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”

“Proto-Kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.

Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. “Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”

Umbra pyöritteli silmiään, samalla kun Cody jatkoi.

“Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”

Umbra ravisteli päätään. “Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”

Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.

“Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään, edessä lähestyvän vainajan ollessa enää parinkymmenen metrin päässä.

“En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”

Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä, Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.

“Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”

“Joskin?”, Umbra jäi ihmettelemään, Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin vasemman silmän olleen hieman palanut ja mustunut.

“…joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”

Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta “häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.

“Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin, varovasti irrottaen ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.

“Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?”, Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.

“Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut, kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”

Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.

“Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta, ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”

“Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”

Cody hymähti hyväksyvästi, jatkaen siteiden varovaista irroittamista. Groteksi reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä. Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.

“Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”

Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja U:n oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.

“ET OLE TOSISSASI!”

Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.

Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niinkuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.

“Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”

Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä “teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.

“Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”

“En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”

Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta, molemmat hieman piristyneinä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.

“Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”

“Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.

Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. “…että mitenkä oli?”

Codya lähinnä huvitti. “Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”

“Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta, vaiko ei.

“Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”

Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.

Tutkimusosasto 1, Arkistot

Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa, mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta, kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.

Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen, nostaen kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin, Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.

Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään, jopa hieman huvittuneena.

“Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoivaa sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”

Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.

“Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.

Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa, yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.

“Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”

“Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. “Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.

“Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään, tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin, “Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”

Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.

Research profile/ patient 41E. Teksti oli painettu xialaisella, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.

Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.

“Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.

Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.

“Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”

“Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. “Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun, päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.

“Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa, hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”

Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja, vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä, lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.

Ärtyneenä, Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin, tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.

Sen katsominen oli, kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka ruuduista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki, sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, tarkkailen kuitenkin koko ajan sivusilmällä karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi, kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.

“Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.

Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. “Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa …kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.

Mutta sitten tunne meni ohi, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.

Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.

Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.

“Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. “Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.“

“Näytäs”, Xen ihmetteli, kumartuen Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. “Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”

Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan), jättäen Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.

“Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”

Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa, rojahtaen takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.

Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää, kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.

“Kaikki kunnossa?”

Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.

“Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”

Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. “Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”

Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. “Niin. Niin arvelinkin.”

Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut  hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.

“Tiedätkö sinä, mitä ne ovat. Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.

Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.

“Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi Kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”

Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn paussin merkiksi. “Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”

Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.

“Äitini… Tohtori Niz, loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Sodan jälkeen. Oikeastaan, taisin olla juuri isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”

Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.

“Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana, käännellen sitä kohtaa ranteestaan, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat, “Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden sairaiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”

“Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.

“Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”

Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.

Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. “Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”

Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa, ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.

Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti katseensa väkisin huolestuneeseen toaan. Valkoinen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi.

“Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”

Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa, kallistaen päätään niin kauas, kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.

“Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu ja voin näyttää sinulle kaiken.”

Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.

Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Oikea käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.

“Hengitä syvään.”

Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille, levittäen sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä. aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.

“Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”

Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.

Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.

Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.

Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.

Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten.

“Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”

Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.

“B-”

Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Valkoinen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Henkeään, kuin hukkuva haukkoen, vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta hoipperehtien askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä, kasvot vaatien vastauksia.

“Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”

Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.

“B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”

Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.

“…kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”

Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin, Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.

“…mitä?”

Xen nojasi leuallaan käsiinsä, pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.

“Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin jalon Eldan… kiertää minun.”

Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. “Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”

Matoro valui hyllyä pitkin lattialle, uupuneena. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.

“Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”

Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.

“Minä kuulin sen myös.”

Xen nyökkäsi. “Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”

“Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.

Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös, kääntäen selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt, kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.

“Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”

Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. “Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”

Matoro virnisti omahyväisesti. “Mutta?”

“Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”

Toa väänsi itsensä ylös, täräyttäen samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.

“Ja mitäköhän se mahtaa olla?”

“Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.” Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.

Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä, Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä, kuunnellen lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oltiin liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, “Vallankumouksellinen”.

“Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan”, on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”

Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.

“Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”

“Klaani, kyllä”, Matoro totesi, tutkaillen datapakettia kiikarisilmänsä avulla, “Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties jopa arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. “Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä saavat selvitettyä tämän sisällön.”

Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten menossa. “Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”

Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. “Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”

Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.

Jo hetken aiemmin, toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain, hyvin hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, toistellen sanaa hiljaa ääneen.

“Demiurgi… Demiurgi?”

Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.

“Demiurgi.”

Toimistohuone 5, Tukikohdan ylin kerros

Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosisatoja vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.

Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen. Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta taaksepäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken, ennen kuin hahmon jalat siirsivät siluetin valoon.

Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä pitkin huoneen harmaita seiniä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneen betoninkappaleiden alle.

Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.

Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo juuri ja juuri riitti siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirsi olemuksensa kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa.  Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, paljastaen sen alta suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.

Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja, vaan epävarmoja ja kiusallisia. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tulevaisuus ja sen kauhut hallitsivat metsästäjän mieltä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama metsästäjä kykeni päässään tuottamaan.

Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin metsästäjä sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.

Mitä Killjoy todella etsi, sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.

Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.

Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.

Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.

Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.

Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa.

Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.

Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.

Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan, läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä, kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.

Hitaasti, Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki, kuin peläten sen sisältöä. Mielessään, hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.

Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, tämän vasemman kätensä ollessa laskettuna kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäällä.

Nizin ja Killjoyn edessä, kätensä kuin voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kuvassa kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että vahki oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen, Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.

Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen, mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin, joka, toisin kuin muut vahkit, ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.

Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin, että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.

Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin, kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.

Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.

Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.

“Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.

Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan, Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.

“Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”

Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. “Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy? “

Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.

“Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta, kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”

“Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.

Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia, miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, lukuunottamatta yhtä.

“Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa, “Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”

Metsästäjän lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan, “ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”

“Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.

“Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”

Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään pöytään nojaavalla kädellään, näyttäen samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.

“Visokki oli klaanissa kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat metsästäjää kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.

“Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”

“Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti Helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla,” aihetta vaihtava maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.

“Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Ja miksi kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään täällä. Mutta jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Kenraali. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”

“Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti ääneen.

Metsästäjä naurahti varovaisesti. “Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin, vanhus”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat nuoren kenraalin mieleen. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.

“Mielemme muuttuu koko ajan kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.

Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.

“Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”

“Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että kohtalo on se mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille ja elävät elämänsä, tietämättöminä siitä, mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.

Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä, että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.

“Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”

Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.

“Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”

Mennessään maan toa vielä virnisti, jättäen kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Metsästäjän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilottivat sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.

Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan, johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.

Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.

Xenin työhuone

Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.

Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua, kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, saaden vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.

Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin, kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin, vastapäätä Xeniä rojahtanut Cody, alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen, tekemisen puutteen sivuoireena.

Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana, Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.

”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?”, Xen tiedusteli, haukotellen kesken lauseensa, ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”

Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”

Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”

Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”

Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”

Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nosemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.

”Minä en halunnut tätä.”

”Mutta tottako se siis on?”, Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.

”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin, kun tiemme viimeksi erosivat.”

Cody pudisteli päätään, kasvoillaan miltei lohduttava ilme.

”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”

Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään, saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä, kysyvä ilme kasvoillaan.

”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”

Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin, kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”

Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.

”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”…kuten sinäkin”.

Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.

”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen, kuin tästä jälleennäkemisestä.”

Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa, vakavoittaen itsensä, ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston, enkä vallan nimissä.”

Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.

”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”

Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi toisen silmänsä menettäneen ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.

”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”

Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen. ”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”

Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla, oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”

Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.

”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”

Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.

”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”

”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan, ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi, estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”

”Entä, jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”

Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”

Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.

”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”

Cody nyökkäsi, nousten rivakasti tuolistaan, tekemään kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”

Xen teki eleen, jossa näytösti siltä, kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”

Cody naurahti, rojahtaen hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli, ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”

”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.

Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.

”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”

Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta, kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman  vähintään kolmea sellaista.”

Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan, Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.

”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”

Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta, kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä ja nappasi asevaraston koodit, kiittäen.

“Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”

Xen hymähti tyytyväisenä. “Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”

Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.

“Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”

“Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. “Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”

Xen nyökkäsi, ristien samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.

“Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”

Cody pudisteli päätään. “En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”

“Hyvä on”, Xen totesi, “luotan sinuun tässä.”

Sen sanottuaan, vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.

“Minne matka?”

“Ulos,” Xen totesi toiveikkaana, “Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”

Cody sulki silmänsä, ottaen rennomman asennon tuolissaan. “Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”

Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle, antaen itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12-kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.


Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja terapeuttisesti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, päästäen sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.

Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari, Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.

Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.

Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä, ottaakseen sateen vastaan.

Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä, sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.

Lopulta, Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.

“Menetin malttini aikaisemmin.”

“Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.

“Ja olen pahoillani.”

“Mmh”, Killjoy totesi taas.

Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.

“Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”

Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.

“Xen, sillä ei ole väliä.”

Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.

“Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.

Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. “Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.

“Kyllä”, Killjoy vastasi.

“Ja väitit rakastavasi myös minua.”

“Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?”, Killjoy kysyi.

Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä, kurkistaakseen tytärtään, vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.

“Minä yritän vain selittää itselleni miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit, kuin se ei olisi ollut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosisatoja.”

Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa, niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.

“Koska minä olin heikko, Xen. Petetty. Hylätty. Menetin kykyni ajatella. Joten annoin asiani muiden käsiin ja kadun sitä joka päivä.”

Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.

Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.

Tätä miettiessään, Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan saapui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.

“Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”

Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.

“Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”

“Mutta millä hinnalla?”, Xen kuiskasi, “Miten pitkälle olet valmis menemään?”

“Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.

“Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”

Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. “Niin, niin tuli.”

“Joten pysy kaukana minusta.”

Xen asteli pois, jättäen Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.

Kesti hetki, ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi paikkaansa ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.

Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.

Kralhit metsästivät jälleen.

NOIN VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN

Asevarasto

Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.

Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla -ja kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.

“… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.

Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. “Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”

Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.

“U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro, ja heitti ionikatananpätkänsä pois, pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.

“Katsotaanpas mitä täältä löytyy. Olisiko tämä Xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.

“… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.

Cody seurasi sivummalta, hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.

“Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.

“Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.

Cody kohautti olkiaan. “Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”

“… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.

Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.

“Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”

Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.

Hanska särkyi.

“MITÄ KARZAHNIA?”

Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, “Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”

“Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.

“Älä minua syytä”, Cody tuhahti, “Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.

Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.

“Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.

“Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.

Lopulta, valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
“Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.

Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.

“Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.

“Tässä”, Cody selitti sivummalla, irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, “on BH-88 eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.

“… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.

Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. “Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”

“Allianssia”, Matoro korjasi, “miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”

“Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”

Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten, aloittaen sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.

“BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”

“En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”

“Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.

“Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, “Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”

Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.

“Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. “Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”

“Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.

“Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan, laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.

“Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”

“Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.

“Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”

Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.

“Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.

“Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti”, ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.

“Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.

“Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”

Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään, paljastaen takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.

“Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”

“No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.

Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä, saaden sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.

“No niin”, hän hymyili.

Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. “Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”

“Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.

Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin pitkiä käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.

Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.

“He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle, “kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”

Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin, kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.

“Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”

Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. “Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”

Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.

“Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”

Cody pudisteli päätään. “Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”

“Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää, kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.

“Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”

Xen murahti ymmärtäväisesti. “Tässä vaiheessa, hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”

Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.

Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.


“Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi, kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. “Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”

“Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli, tutkien samalla uusia varusteitaan.

“Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.

Jään toa nyökkäsi. “Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. “Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”

“Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.

“… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.

Onu-Metru, pinta

Massiivinen betoninen kuutio, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.

Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan “tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille”. Suuret betoni- ja teräsrakennukset kohosivat seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.

“No. Se oli sitten siinä.”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.

“Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. “Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.

“Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.

“Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. “Kiitos”, toa totesi. “Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”

“Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.

“Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.

“Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.

“Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.

“Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. “En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.

Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. “Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.

“Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.

Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.

“Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.

“Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.

Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta, hänestä tuntui että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.

Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.

“Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”

Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.

“Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi, mutta murheellisesti. Tämä tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten “kiitos arvostuksestasi, vanhus.”

“Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.

“En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, Toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. “Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”

“Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. “Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: “Kiitos, niin minäkin sinua.”

“Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.

“Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.

“Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.

“Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. “Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.

“Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.

“Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. “Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.

“…”, Matoro kommentoi.

“Ko-matoralaista hiljaisuutta vai?” Deleva naurahti.

“Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. “No, me lähdemme. Hyvästit teille.”

Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja Xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen, seuraten poistuvan kolmikon katoamista horisonttiin.

Se toinen epätodellinen kolmikko, mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea, mutta toiveikas Deleva, käänsivät kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.

Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.

Alempana

Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki, taas yhden poispäin.

Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltänyt käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.

Haarniska oli myös raskas. Raskaampi, mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.

Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.


Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita, havahtuivat he merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa vain kaksi yötä sitten seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.

Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä, estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkestä taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kuution liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.

Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.

“Näin on parempi.”

Taivaalla, vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.

Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.

Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään, Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.

Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.

Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.

Heilahtaessa jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.

Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.

”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”

Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.

Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.

”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.

”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”

Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.

”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”

Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”

Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.

”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”

”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”

Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”

Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.

”Mikä on sinun nimesi?”

Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajattelin, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”

”Tiedätkös. Minä vihaan Nazorakeja.”

Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.

”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin, ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”

Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.

”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”

Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan, kuin lumoutuneena. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.

”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”

Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.

”Tunteet johtavat”, Vahki hätkähti. Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.

”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon, vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen, ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”

Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen, kun kypärän silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat, kypärä päässään.

”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”

Mekaanisesta äänestä huolimatta, vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan vielä kerran puhuttelijansa, ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.

”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”

Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”

Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista, ennen saapumistaan merelle.

”Ei enää.”

EPILOGI


Steltin ja Xian Välinen merialue, Baterra-asema

Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.

Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Robottinen jalka paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski
kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.

Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.

Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia, pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen, kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.

“Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, “Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”

Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.

“Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”

Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.

“Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. …hän ei …enää ajattele rationaalisesti.”

Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.

“Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”

“Sinä et ymmärrä, mestari Saraji, hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Ja hän herätti Liigan. Liigan, Saraji. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”

Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot, Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.

Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.

“Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, “Ja kuinka kauan?”

“Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”

Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille, tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi, vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.

“On kulunut hetki, Saraji.”

Sekä vahki, että Kapteeni kallistivat päätään, osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.

“Mestari Ficus. Liiankin pitkä hetki.”

Synkkä metsästäjä murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan, vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.

Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, päätellen niiden läpi tunkevista hohteista.

“Myöhemmin”, Purifier sanoi, “Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”

Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi, jättäen hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.

Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.

Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle, jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle, kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.

Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä, raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.

Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.

“Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”

Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.

Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.

Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat, naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.

Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.

“Minun kuningattareni”, Purifier julisti, “Minun Biancani.”























































Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.

Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.

Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät, naisen kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.




















Musta Käsi II