Avainsana-arkisto: DOKTOR VIKTOR VON NEBULA

Nimeämispäiväkertomus

Tervetuloa, poikani. Ja tyttäreni. Ja kaikki muutkin siellä ruudun takana.

Elämme vaikeita aikoja. On kulunut jo verrattain pitkä aika siitä, kun Visokki ystävineen toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi Joueran synkkään Koneeseen.

Huhutaan, että jotkut teistä olisivat jopa sitä mieltä, ettei tarina oikein etene. Mutta olkootte huoleti, olen järjestänyt teille jotakin, pienen kertomuksen.

Pitäkää sitä lahjana, nimeämispäivän hengessä.

Saatatte tietysti kummastella, kuka ihme tämä mystillinen kertoja oikein on; toisaalta joillekuille teistä se lienee ilmeistä.

Manu istuu takan ääressä nojatuolissa viskilasi kädessään ja hänen kasvoillaan on ilme, joka viestii siitä, että hähää en ole kuollut.

Se olen minä.

”Mutta sinähän kuolit!” saatatte huudahtaa yllättyneenä. Nii’in, ehkä kuolinkin. Ehkä olen kummitus, ja ehkä kummittelen teille nyt. Mistä sitä tietää, niin? Ehkä olen vain menneisyyden aave, joka istuu mukavassa nojatuolissa takkatulen äärellä nauttimassa mitä mainiointa kristallisaarten viskiä.

Mutta ihan oikeasti, uskoiko kukaan koskaan hetkeäkään, että kuolisin? Että joku saatanan diplomi-insinööri päästäisi minut päiviltä, häh?! Ei helvetissä! Minä aion kertoa teille pienen nimeämispäivätarinan, eikä teillä ole minkäänlaisia keinoja estää minua.

Että parempi lukea eteenpäin. Aion kertoa teille tarinan itsekkyydestä. Tarinan välinpitämättömyydestä. Ja tarinan kummituksista. Kyllä, kummituksista. Loppuupahan se valitus, että haamujututkaan eivät ikinä etene.

Olkaa hyvät, tässä teille…

Nimeämispäiväkertomus. Proosana. Ollen myös nimeämispäiväinen kummitustarina

Ficus oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Kuollut kuin kivi. Päästäksemme tarinamme alkuun on hyvin tärkeää ymmärtää, että Ficus oli totaalisen, täysimittaisen kuollut, eikä hänen kuolleutensa voisi jäädä epäselväksi kenellekään. Sillä tapaa hänen kuolemansa lankesi tämän tarinan ylle, värjäsi sen synkeillä sävyillä. Miten olisi edes klassikkoteos Suurten henkien aamunkoitto päässyt alkuun, jos sen sankarin äiti ei olisi ollut jo kuollut ennen oopperan ensimmäistä sanaa? Mitkä olisivat olleet tunnelmat peikkosankarin aloittaessa matkansa, jos eivät hiljainen epätoivo ja synkeys?

Samalla tapaa lankesi Wie-Nuin kaupungin kreivin ylle varjo hänen rakkaan ystävänsä ja työkumppaninsa valitettavasta poismenosta. Jäätynyt Tona-Wahin joki kimalteli kauniina nimeämispäivän aaton illassa, kun aristokraatti ihaili historiallisen steltiläiskaupungin maisemaa rapukärrynsä sisältä.

Koristeellinen kärry teki jaokkeisine jalkoineen matkaa jäätyneen joen yli pitkin Randarakin siltaa. Se ohitti valloittajasankarien aukion jylhät patsaat ja tuomiokapitulin kunnioitusta herättävät holvikaaret. Kauppatorin kohdalla aristokraatti pyysi kohteliaasti rapukuskiaan jarruttamaan – illan ateria kaipaisi tuoretta kalaa ja jonkin kilpailukykyisen, vain muutaman tuhannen rattaan hintaisen siniviinin.

Astuttuaan ulos vaunuista aristokraatti tunsi kuitenkin kulmiensa painuvan kurttuun silinterinsä lierin alla ja koki pöyristyksen hiipivän sieluunsa. Mitä halvattua? Hänen kauniilla historiallisella torillaan kehtasi olla joku muukin tämän illan tällä hetkellä, vaikka hän oli paikallislehdessä useampaan kertaan muuta pyytänyt?

“Humpuukia!” kreivi tuhahti herrasmiesmäisesti.

Kuten viimeiset parisataa vuotta oli ollut uhkaavana trendinä, matoralainen juhlimiskulttuuri oli ottanut haltuunsa perinteikästä steltiläistä kaupunkimaisemaa. Pohjoisesta kotoisin oleva nimeämispäivän perinne roikkui valoina jokaisen räystään nurkasta, nousi nimeämiskuusena torin keskellä ja paistoi nimeämistunnelmana kauppiasmatoralaisten, peikkojen ja enenevissä määrin jopa sivistyneistön kasvoilta.
Tämä ei käynyt millään tapaa päinsä, kreivi mietti pudistellen päätään. Hänen katseensa kierteli ympäri toria ja pöyristyksen tunne vain voimistui. Tilanne oli päässyt jo siihen pisteeseen, että täytyisi olla todella varovainen.

Mitä jos ylitsepursuava matoralainen kulttuuri-imperialismi söisi kokonaan alleen ylitsepursuavan steltiläisen kulttuuri-imperialismin???

Harva se yö hän valvoi tällaisia kauhukuvia miettien.

Hiljalleen putkiviiksiinsä hienostuneesti jupisten, talvinen röyhelöviitta takanaan heiluen ja nyrkkiään välillä puiden asteli kreivi halki Wie-Nuin torin. Vaan sieltä hän ei löytänyt etsimäänsä – hänen laadukkain kalakauppiaansa oli selvästi jo valmistautumassa nimeämispyhiin. Vielä pahempaa, laatuviinien sijasta kaupattiin vain jotain barbaarimaista telaöljyä nimellä “gölgi”. Ha ha ha! Mikä nimi se edes oli? Olisivat keksineet litkulleen edes jonkun fiksumman nimen, kuten vaikka “nimeämisen malja”, “Mata Nuin kyynel” tai “Ultiasural Nomui”.
Äkäisenä äristen asteli aristokraatti kärryjään kohti. Kauhukseen hän siinä samalla tajusi, että oli jo tullut huomatuksi.

Kirottua! Kuka olisi uskonut, että hänen suunnitelmansa kulkea huomaamatta läpi suurkaupungin yhtiönsä tunnuksella ja valtavilla viiksillä koristetuilla kärryillä epäonnistuisi???

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

Paroni suoristi ryhtinsä. Ääni oli kuulunut hänen takaansa – se oli nuoren miehen ääni, jossa oli ollut äänenvoimakkuutta mutta ei juuri intoa.

“Mikä on asianne, nuori herra?”
Hän kääntyi ja laski katseensa alas. Tanakka ja matala shasaalipoika tärisi pakkasessa hänen edessään. Päässään tällä oli syvälle painettu lätsä ja kädessään rullalle kierretty sanomalehti, jota hän osoitti tohtoria kohti.

“Саисико олла нимеäмиспäивäн ерикоиснумеро, арвон херра парони?” poika mutisi. “Се он тäысин илмаинен.”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei heti vastannut mitään, heristi shasaali lehteä. Tai sitten tämän käsi vain tärisi pakkasessa, oli vaikea sanoa.
“Eh, ei kiitos”, tohtori tuhahti asialliseen sävyyn. “Käytän rahani mieluusti johonkin muuhun.”

Shasaalin huulet menivät entistä enemmän mutruun. Perusteellista hoitoa kaipaavat pienet neulamaiset hampaat paljastuivat.
“Сиис, тäмä он тäысин илмаинен. Нимеäмиспäивäн кунниакси.”

Paroni naurahti kylmänviileästi ja kääntyi ympäri. Miksi he häntä luulivat?
“Nuori herra, uskon vakaasti, että kirjapainotaito on ohimenevä trendi! Historian seinä on perinteikäs ja universaali media, jonka haastaminen – varsinkaan noilla hinnoilla – ei ole erityisen viisasta! Kuunnelkaa minua yritysmaailman eksperttinä, ja saatatte säästää aikaanne!”

Shasaalipojan apaattinen mutina hidastui ja hidastui. Puheensa tueksi hän yritti tehdä koko joukon käsimerkkejä, joita paroni ei enää edes nähnyt.
“Арвон херра тохтори, ен уско еттä тäысин ыммäррäтте митä пухун? Тäмä, тäмä лехти он тäысин илмаинен.”
“Pelkään pahoin, että sitä tämä teidän ‘nimeyttämispäivänne’ vain on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA julisti mahtipontisesti. “Kapitalistista riistoa! Varakkaan yläluokan suorittamaa hiljaista sortoa, jolla bioletariaatti pidetään tyytyväisenä ja vaiteliaana! Miettikää siis tarkkaan, minkälaista kulttuuria tuette!!!”

Niine voitokkaine sanoineen arvon tohtori marssi teatraalisesti takaisin rapuvaunujaan kohti. Shasaalipojan irtonumeroa tyrkyttävä käsi laskeutui lannistuneena alas. Jos katsoi kauempaa, kykeni huomaamaan että lumisade torilla yltyi tuiskuksi, mutta vain hänen yllään.
“Хывää нимеäмиспäивää.”

Väistettyään ansiokkaasti tämän vapaan markkinatalouden hirvittävän harpyijan arvon herra paroni ei voinut kuitenkaan hellittää saati haukata henkeään – torin kansa oli kyllä huomannut Von Nebulan sukutilojen omistajan ja kaupungin rikkaimman miehen, ja yksi toisensa jälkeen juoksi nimeämiskansaa kiinni hänen takkinsa hännyksissä.

“Seis, makutan karhean ja kostean tiistain nimeen! Näpit irti! Tämä ei ole ollenkaan suotavaa!”

Kolme erityisen tungettelevaa kansalaista sai hänet yllättäen ahdistettua nurkkaan. Tohtorille täysin tuntematon aristokraatti paljon vähemmän vaikuttavine viiksineen ja skakdihännystelijöineen tyrkytti hänelle jonkinlaista paperia.

“Kyllä, tiedostan olevani tällä hetkellä naimaton, vapaa ja hyvin salskea!” paroni pihisi. “Mutta tämänlainen huomio on kyllä jo aivan liikaa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… totesi rotanviiksinen suipponaama punaisessa samettiviitassaan ja huomattavan paljon vähemmän vaikuttavassa silkkipytyssä kuin paronin. Tämä nosti varovaisesti hattuaan ja heilutteli kädessään lepattavaa komeaa pergamenttia.

“Omassa persoonassani”, paroni mutisi pyyhkäisten lumihiutaleita olkapäiltään.

”Toivoimmekin, että saapuisitte. Pormestari lähetti meidät tiedustelemaan, haluaisitteko osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen teidän äveriäisyytenne tason jakava kaupunkilainen on jo kantanut kortensa kekoon, te olette viimeinen. Kaipa tekin nyt tahtoisitte lahjoittaa hieman rahaa orpokodin lasten nimeämispäivälahjoja varten?”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vilkuili pöyristyneenä nahkatakkisia skakdiyrmyjä – toinen tulen ja toinen veden skakdi – ja kohotti sitten lopulta katseensa näiden välissä seisovaan aristokraattiin. Tummakasvoisen, luikeron oloisen ylimyksen pärställe oli venynyt bumerangimainen leveä virne ja hänen punertavista silmistään loisti nimeämismieltä.

”Ei kai paroni hyvä tahtoisi olla ainoa, joka ei osallistu yhteiskuntamme ylläpitoon?”
jatkoi puhetta sitten aristokraatin punainen gorilla. Tai gorilla oli ehkä huono ilmaisu, sillä skakdi ei ollut järin kookas vaikka olikin jokseenkin lihaksikas. Kuten sininen toverinsa, tämä pukeutui mustaan nahkatakkiin kuin mikäkin Irnakkin piru. Tämän vasemman silmän päällä oli pitkähkö arpi, joskaan ei tarpeeksi paha arpi, että sen aiheuttanut viilto olisi vienyt edes tämän näköä. Aika laimeaa, ainakin paronin mielestä. Skakdi oli trimmannut piikkinsä terväkärkisten nuolten muotoiseksi ja tällä oli hammaskoru suunnilleen jokaisessa suuressa hampaassaan, jotka muuten näkyivät perverssin virneen alta aika hyvin.
”Ei kai arvon kreivillä lopu empatia kesken, kun on kyse orpolapsista?” jatkoi tällä kertaa sininen skakdi. Tämän nahkatakissa itse asiassa oli kuin olikin Irnakkin pirujen hihamerkki. Tällä oli, mikäli paronin huomiokyky ei häntä pettänyt, kuusitoista lävistystä naamavärissään, ja oli ihme, että moisenlaisella naamalla uskalsi… näyttää naamaansa näinkin sivistyneessä paikassa. Lisäksi veden skakdilla oli päässään niin ruma fedora, että paronin teki melkein mieli antaa ylen.

“No siis, ei tietenkään lopu”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi, mutta äkkiarvaamatta valaistus saavutti hänen paronillisen katseensa niin, että monokkeli huurtui.
”Hienoa!” suipponaamainen aristokraatti hihkaisi. ”Siinä tapauksessa vain allekirjoittakaa tämä sopimus, jossa –”
”Hetkinen, arvon herra!” tohtori keskeytti sormi pystyssä. ”Vaikka tietäisin, kuka tämä mystinen ’pormestari’ edes on… tai mikä on ‘orpokoti’ – tai miten siellä voisi olla ‘lapsia’…”

Paronin syyttävä sormi tärähti osoittamaan suoraan kohti toisen aristokraatin yhä hölmistyneempää rotannaamaa.
“Tuette turmiollista järjestelmää! Ajatus siitä, että Mata Nui laskeutuu joka vuosi kouruja pitkin jokaiseen kotiin ei vain voi olla kestävää kehitystä!!! Oletteko hölmö, arvon herra?? MIETTIKÄÄ sitä energiamäärää, oletteko harkinneet, mitä sillä voisi tehdä?”

“No, tuota…”

Humpuukia! Humpuukia, minä sanon!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säntäsi huutaen kohti kärryjään. Ja liukastui kertaalleen torin talvisen liukkailla mukulakivillä, mutta mainittakoon että hän muutti kyseisen horjahduksen hyvin taidokkaasti osaksi kävelyrytmiään.
Vaikka paroni sai karistettua kannoiltaan aristokraatin skakdeineen, alkoivat yhtä sun toista vailla olevat nimeämispäivän odottajat ympäröidä hänet toiveineen ja haaveineen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… huusi rähjäistä hattua tarjoava koditon matoralainen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… lausahti katusoittajana toimiva peikko soitinkoteloaan kohti viittoen.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

… toisti yhä kintereillä juokseva aristokraatti skakdikumppaneineen loistetta silmissään. Kerta ei sille riittänyt.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

RIITTÄÄ! paroni mylvi kärryjensä edessä loikkien. “Humpuukia, humpuukia, humpuukia! Näettekö kuinka pahasti te ryövärit ja roistot olette erinomaiselta vaikuttaneen iltani pilanneet?”
Viikset sauhuten ja silinteristään kiinni pidellen Wie-Nuin kreivi antoi katseensa matkata hämmentyneen väkijoukon yli.

“Te houkat olette saaneet minut MELKEIN katumaan sitä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vaahtosi, “että olen täyttänyt kaiken tämän kupolin hengityskelpoisen ilman nanokoneilla, jotka soivat kun nimeni mainitaan!”

Paronin syyttävä sormi matkasi hiljentyneen väkijoukon päästä päähän.

“Luuletteko, että voitte satuttaa suurinta iloani rangaistuksetta? Teidän nimeämishumpuukinne ei tule saamaan minulta rattaan ratasta! Olette saaneet koko kaupungin halutuimman poikamiehen viettämään iltansa AIVAN YKSIN!!! ”

Siinä hämmennyksen savussa marssi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kärryihinsä, paukautti oven juhlallisesti takanaan ja alkoi lipua Randarakin siltaa pitkin kohti Viisaudenhampaan vuorta, mistä hänen perinteikkään sukunsa kartano kaupunkia katseli.

Vaan sinä iltana unimyssyänsä päähän vetäessään ei paroni voinut aavistaakaan, miten nuo sanat – hänen omansa – häntä vielä kummittelisivat.


Von Nebulain klaanin historiallisen kartanon ruokasali oli tehty yksinomaan hyvällä maulla. Sen kieltäminen olisi pelkkää tieteellisten tosiasioiden väistämistä. Niin kuin universumi oli meritähden muotoinen, kuut litteitä ja palanut metsä yleisesti tunnistettu elementti, oli tuhatvuotisen steltiläisdynastian satoja metrejä leveän tyyssijan kokonaan halkaiseva ruokasali järkevästi suunniteltu ja tyylikäs kaikessa hienovaraisuudessaan. Suvun merkittävän historian huomioiden sen länsipuolista seinää koristava muotokuvien sarja oli vähintä, mitä sille oltaisiin voitu asettaa.

Aina kantaisästä, valloittajasankari ja hammasteknikko DOKTOR VIKTORAK VON NEBULASTA modernin merimiinateknologian keksijään DOKTOR HEKTOR VON NEBULAAN oli taltioituna ylväs muotokuva lähes kaikista uljaista viiksenkantajista. Ja pelkästään se kattaus tällä seinällä olisi ollut liian hienovarainen – olisiko mikään sukuhistoriallinen ruokasali mitään ilman suvun omaa laivaa?

Satametrisen ruokapöydän ylle ripustettuna sadoilla kettingeillä roikkui DOKTOR S.S. VON NEBULA, uljas sotalaiva ja hammaslääketieteen kunniatohtori, jolla suvun uljaimmat miehet olivat halkoneet steltiläisen imperiumin päättymättömät meret. Pitkän merenkäynti- ja hammaslääkäriuran päätteeksi se oli ripustettu kunniapaikalle tähän uljaaseen ruokasaliin ihastelemaan kartanon nykyisen omistajan illallista.

Kartanon nykyinen omistaja puolestaan odotti vielä muutaman minuutin, kun keittiönurkkauksen gamma-aaltouuni pommitti tappavilla säteillään hänen illallistaan: tyhjiöpakattua, jos kohtuullisen kaukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettua valmissoppaa.
Tähtikuvioituun yöpukuunsa verhoutunut paroni nappasi sihisevän muoviastian uunista, istahti silkkityynylle ruokapöydän päässä olevalla antiikkituolilla, raotti paketin kantta ja alkoi sivistyneesti ryystää hopeisella lusikalla keittoa. Tai ainakin yritti.

“Au, au, shh! SENKIN KELMI!

Yllättäen keitto oli ollut joistakin kohdista jääkylmää ja toisista tulikuumaa. Mutta… mikä olisikaan sivistyneistön aterioissa tärkeämpää kuin vahvat kontrastit?

Paroni ei ollut silti voinut hetken aikaa olla kyseenalaistamatta, miksi hän löysi lusikallaan jotain, joka näytti ravulta. Entäs tuo, oliko tuo nautaa? Paketti oli ollut kovasti sitä mieltä, että kyseessä piti olla kasviskeitto. Sinänsä kohtuullinen yllätys kuului ateriaan kuin ateriaan, mutta yllättävä klunssi jäistä sinappia keskellä valmisruokaa pisti kyllä kovimmankin kulinaristin hetkeksi miettimään.

Ei enää ollenkaan nälkäinen tai ruokahaluinen paroni siirsi herkkuillallisensa hieman sivuun ja päätti jatkaa sitä myöhemmin. Ehkä… ehkä siitä saisi vielä melko kohtuullisen aamiaisen?
Kantaessaan kädenlämpöiseksi keskiarvoistunutta soppaa jääkaappiin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säpsähti hetkellisesti. Se oli ollut vain tuntemus, mutta aivan pienen hetken hän oli luullut näkevänsä edesmenneen työkumppaninsa, Toa Ficuksen, huutavat kasvot heijastuvan keittiökaapin messinkisestä ovennupista.

“Humpuukia”, paroni mutisi marssiessaan ruokasalin halki kohti yhtä makuuhuoneistaan.

Ficus oli kuollut. Perusteellisen, lopullisen kuollut. Se oli asia, joka paronin olisi hyväksyttävä kunnioituksena heidän pitkäaikaiselle ystävyydelleen. Sellaisia asioita yksinkertaisesti tapahtui toisinaan hyville, reiluille tiedehenkilöille. Toisinaan biomekaaniset skorpionit raatelivat hyviä, reiluja tiedehenkilöitä syötävän kokoisiksi palasiksi, vaikka nämä kuinka yrittivät edistää maailman hyvinvointia. Ficuksen lopullisen, pysyvän kuoleman kyseenalaistaisi vain tyhmä idiootti, joka ei osannut keskittyä havainnoimaansa. Ei ollut mitään skenaariota, jossa Ficus olisi olematta kuollut, ja sellaisten rakentelu kertoi vain korkeamman tason todellisuuspakoisuudesta!

Kääriytyessään silkkisiin lakanoihinsa ja vaihtaessaan uljaan silinterinsä pitkänhuiskeaan yömyssyyn oli paroni silti vielä hetken varma, että joku katselisi häntä. Se tuntemus katosi kuitenkin pikaisesti, kun hän loikkasi fiktiivisen kavioeläimensä selkään ja ratsasti sillä unten valtakuntaan.

Ei kyllä sitten kovin pitkäksi aikaa.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA havahtui kolinaan. Hän pomppasi ylös sängystä ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympärilleen pälyillen. Ääni oli kuin metalliketjuja olisi raahattu pitkin lattiaa. Pitkin portaita. Jokin eteni portaita pitkin kohti hänen makuuhuonettaan.
”Kuka siellä!” hän huudahti, joskaan ei kovin vakuuttavasti.
Ovi narisi auki. Ja sisään laahusti hitaasti kolistellen…

”Kuka…? Ei, tämä on yhä humpuukia, en usko tätä!” paroni kiljahti, vaikka hänen silmänsä väittivät muuta.

Hänen edessään seisoi kelmeä maan toa, hieman läpikuultava mutta ehdottomasti tunnistettava. Naisen kasvoilla kellui surumielinen ilme, ja tämän jalat ja kädet oli kahlittu yhteen kettingeillä, jotka olivat yhtä eteerisiä kuin kantajansakin. Mutta siitä ei voinut erehtyä; paronin edessä seisoi Toa Ficus.
”Miksi? Miksi olet täällä? Mitä haluat minusta?” hän vaikeroi perääntyen kohti seinää.
”Paljonkin!” korahti olento, ja verinoro valui hänen suupielestään alkaen tehdä lattialle pientä lätäkköä. Ääni oli täysin epäilyksettä Ficuksen.
”Kuka sinä olet?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi, vaikkei tahtonut tämän vastaavan.
”Kysy minulta, kuka olin, tämä vastasi.
”No kuka sitten olit?” Tohtori vastasi aavistuksen verran närkästyen. ”Sinulla on melkoisen hyvin valikoitu muoto joksikin synkeäksi varjo-otukseksi!”
”Entisessä elämässäni olin Toa Ficus, vanha liikekumppanisi”, haamu vastasi.
”Jaa, jaa. Pystytkö vaikka… istumaan alas, niin… minäkin voisin istua. Voisin oikeastaan istua joka tapauksessa”, paroni sanoi ja haparoi kohti sänkyään.
”Et taida uskoa olemassaolooni?” haamu kysyi, hieman huvittuneena.
”No en totisesti! Yritä olla vähän empiirisemmin todistettavissa!!!”
”Kuinka voisin todistaa sinulle, että olen todellinen? Valehtelevatko aistisi? Oletko kenties… hyvissä höyryissä?”
”Onhan tiede osoittanut”, keskustelun vähemmän kuollut osapuoli mutisi, ”että aisteja voi häiritä kaikenlainen. Esimerkiksi se, että olen nyt melko nälkäinen. Ehkä se hämärtää aistejani. Tai sitten ruoansulatuksessani on ongelmia. Ehkä olet vain huonosti sulanut köntti Turkanen-sinappia!”
”Ei nyt millään pahalla, mutta tuossa ei ole enää mitään helvetin järkeä”, haamu hörähti.
”Ficus, sinä olit vakavastiotettava tiedehenkilö, sinun kuuluisi tietää nämä jutut!” paroni pillastui. ”Ja sitä paitsi tutkin haamuja hyvin pitkään, enkä ole ikinä saanut vakuutettua itseäni niiden todellisuudesta!”

Ficus hymyili irvokkaasti ja ravisutti hieman hartioitaan. Jolloin hänen toinen kätensä irtosi liitoksistaan ja putosi maahan, kelmeä köntti haamulihaa.
”Minut revittiin kappaleiksi, tiedäthän?” hän sanoi – äänellä, joka vaikutti huomattavasti todentuntuisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ketjut kalahtelivat irti, kun koko Ficuksen keho hajosi pieniksi palasiksi. Pienen pienet lihankappaleet lähtivät hirmuisella vauhdilla leijumaan paroniparan ympärille ja pyörivät tämän ympäri hektisesti.

”Minä kuolin, Tohtori, minä kuolin! Mutta olen palannut kummittelemaan!” kirkui kauhistuttava ääni samalla, kun putkiviiksinen aristokraatti lankesi polvilleen ja sulki silmänsä ympärillään pyörivältä kaaokselta.

Viileä tuulahdus, ja kaikki oli ohi. Tohtori kohotti katseensa ja näki jälleen suurin piirtein kokonaisen toan seisomassa edessään, tällä kertaa hyvin lähellä.
”Uskotko minuun nyt?” palasi kuiskaava ääni. Tohtori nyökytteli innokkaasti.
”Uskon, uskon. En minä ole mitään näin voimakasta nauttinut, en saanut edes viiniä ostettua… Mutta miksi haamuja käyskentelee maan kamaralla? Ja mikä tärkeämpää, miksi niitä käy minun luonani, taivaan tähden!”
”Älä minulta kysy, en minä näitä asioita päätä”, Ficus tuhahti. Paroni piti tätä varsin kummallisena.
”No mistä ketjut. En näe yhteyttä.”
”Ne ovat siteet, jotka itse rakensin elämässäni rajoittamaan itseäni. Tein kaikenlaista pahaa, ja nyt maksan siitä vapaudellani. Tai jotain sinne päin. Mutta se ei ole pääasia.”
”Jaha, jaha”, paroni mutisi antaen ymmärtää, että ymmärsi. Vaikkei ihan ymmärtänyt. Vuosikymmenen seurapiirihenkilönä hän tiesi, että niin täytyi joskus tehdä.

”Tämän illan aikana luonasi käy vielä kolme muuta henkeä. Mikäli kaikki menee suunnitelman mukaan. Tai siis, niin. Luonasi käy kolme haamua. Aavetta. Ja… odotas.”

Hetken aikaa Ficus vain seisoi paikallaan kuin miettien, mitä aikoikaan sanoa.
”Olen täällä varoittamassa sinua. Noista kolmesta. Jos et kohtaa heitä ja kuuntele tarkoin, ota vaaria heidän sanoistaan, sinua odottaa sama kohtalo kuin minua! Hah, olisin voinut edistää yhteistä hyvää, olisin voinut edistää hyväntekeväisyyttä, hyväntahtoisuutta… armoa! Mutta en tehnyt niin!”

Paroni oli tästä vahvasti eri mieltä, mikä ei ehdottomasti liittynyt siihen, että suurin osa hänen projekteistaan sitoutui Ficuksen omiin ja olivat siten yksinomaan hyväntahtoisia ja vastuullisia ja perusteltuja. Etenkin se junajuttu.

”Ööh, teitpäs?”
”MUTTA EN TEHNYT NIIN. Ja niin et tee sinäkään! Ja sinua odottaa sama kohtalo, ketjuihin kahlittuna ikuisesti vaeltamassa maan päällä, kummittelemassa niille, jotka ovat yhtä typeriä. Mutta voit vielä pelastaa itsesi. Kuuntele kolmea kummitusta.”
”Voi sentään, kolmea. Onko ihan pakko?”
”Jos haluat pelastaa sielusi.”
”Mutta siihen kuluu varmaan tosi paljon aikaa ja vaivaa? Eivätkö kaikki kolme voisi käydä samalla kerta, niin päästäisiin siitä sitten ja voisin jatkaa omiin ilta-aktiviteetteihini? Minä olen kiireinen ja haluttu henkilö, Ficus hyvä!”
Näytti siltä, että kummitus mietti hetken. Mutta sitten hän tuhahti:

”Ei.”
“Pliis?”
”Heippa.”

Sitten kaamean kirkaisun sekä paukahduksen säestämänä Ficuksen maallinen olemus räjähti tuhansiksi pieniksi verisiksi könteiksi ympäri huonetta. Tohtori heittäytyi peiton alle suojautuakseen, ja kun hän viimein uskalsi raottaa peittoa, sotku oli poissa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jäljellä oli vain makuuhuone seinämaalauksineen ja perintötussareineen – ei merkkiäkään kauhistuttavasta kummituksesta, joka oli kovin epäherrasmiesmäisesti päättänyt käydä hajoamassa hurmeisiksi lihanpalasiksi hänen sänkynsä yllä.
“Mitäs tämä nyt sitten”, paroni mutisi sängyllään istuen. “Ei ole kunnollista tämä.”

Hetken aikaa tohtori mietti sitä mahdollisuutta, että Ficus ei olisikaan ollut kuollut. Sen ajatusleikin hän tappoi kuitenkin nopeasti. Samalla tapaa kuin joku oli tappanut Ficuksen. Tämä oli kuollut, uskotteko?

Ehkä mitään äskeisestä ei koskaan ollut tapahtunutkaan, tohtori mietti. Jos, kuten Etelä-Steltin halutuimman poikamiehen kuului, halusi olla hieman dramaattinen ja mystillinen, voisi ehkä asian muotoilla niinkin, ettei kummitusta koskaan ollutkaan. Juonenkäänteenä tähän elämänsä oopperaan ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kyennyt pitämään sitä kovin onnistuneena, sillä lähtökohtaisesti hän ei ollut moisten olemassaoloon uskonutkaan. Kummitustarinat olivat höpöpuhetta taaperoille! Miehenä, joka uskoi vain tieteellisiin asioihin, kuten avaruusolentoihin ja horoskooppeihin, ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut antaa hetkellisen hallusinaation määrittää kuvaansa todellisuudesta!

Tästä löytämällään itseymmärryksellä arvon paroni laskeutui tohveleihinsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kävelemään von Nebulain sukukartanon hiljaisia käytäviä pitkin. Ehkä hän käyttäisi löytämänsä uuden keskiöisen virran tähtien tutkimiseen? Ehkä hän yrittäisi prototypoida viktornium-reaktorinsa seuraavaa versiota? Herran pieksut, mitä jos hän kehittäisi pidemmälle vallankumouksellista ideaansa heitettävistä kiekoista, joiden sisällä oli taianomaisia voimia?

Näiden ideoiden hautoessa DOKTOR VIKTOR VON NEBULA löysi itsensä jääkaapilta, kuten kaikki yöllistä inspiraatiota hakevat nerot kautta aikain. Väistettyään monokkelisoidulla silmällään tehokkaasti sen ovessa olevat muistilaput “vaihdata viktornium-sauvat ennen kuin reaktori sulaa taas” ja “soita välillä isälle” arvon paroni löysi itsensä levittämästä onu-pähkinävoita arkeologisessa eksursiossa komeron pohjalta löytyneille yllättäville suolakekseille. Kuten herrasmiesseikkailijan, tieteentekijän ja arvokkaan seurapiirihenkilön kuuluikin, jessöör, kahdelta yöllä, yöpuvussa, aivan yksin, ja niin, ettei kukaan varmasti nähnyt.

Ennen kuin paroni ehti haukata nokturnaalista herkkuaan, kuuli hän takaansa äänen, joka sai hänet lähestulkoon loikkaamaan endo- saati sitten eksoskeletoneistaan ulos. Hirvittävän, pelottavan, kauhistuttavan äänen. Hitaasti paroni kääntyi ääntä kohti, ja mitä hän näkikään.

Ficuksen hahmon varoitus siitä, että yön kauhut tulisivat vielä olemaan pitkiä, kaikui hänen korviensa läpi uudestaan ja uudestaan. Kauhistuttava hahmo, tumma ja korkea, leijui paronin edessä oudolla tavalla, ikään kuin veden alla lilluva ruumis.

”Tule lähemmäksi”, ääni kähisi hirvittävällä, jos tutulla äänellä. Valaistus ei ollut eduksi tässä tilanteessa. Kun tohtori lähestyi varovasti keksi yhä kädessään, hän huomasi, että tämäkin oli läpikuultava. Kuin musta harsoinen lakana. Ja lakanaan oli pukeutunut…
”Ei”, paroni henkäisi. ”Et se voi olla… et voi olla…”

Kummituksen hahmossa häntä tuijotti suuri, jykevä, tumma aristokraatti. Vanhan ukon olkapanssarit olivat kuin kaksi piikikästä merimiinaa, monokkeli kiilteli ylväänä, silinterihattu oli kuin valtava puhallinsoitin ja spiraalille kiertyvät putkiviikset olivat niin ylväät, että niiden alla olisi voinut olla toiset, pienemmät viikset.

Paroni haukkoi henkeään tunnistaessaan hahmon.

”… DOKTOR HEKTOR VON NEBULA!”

”Kyllä”, haamu henkäisi – tavalla, jota olisi voinut pitää jopa hieman pilkallisena, ”minä se olen, sinun edesmennyt isäsi!”
”Mutta et sinä ole kuollut!” nuorempi tohtoreista ölähti ja perääntyi takaisin jääkaappia kohti.
Haamu näytti täysin rehellisen hämmentyneeltä pienen, pienen hetken, mutta kokosi itsensä nopeasti ja korahti:
”Nyt olen! Sinun olisi kannattanut soittaa useammin!”

Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla valahtivat lannistuneina sivuille. Paroni tuijotti pienen lannistuneen hetken kummituksen läpi ja availi suutaan etsien sanoja. Hiljalleen hän istahti keittiönsä lattialle. Ja puraisi vihdoin öisestä keksistään.

“Isä armas”, hän lausui suu täynnä keksiä, “olen niin pahoillani, että en voinut olla läsnä viimeisinä hetkinäsi, sulkemassa silmiäsi ja ohjelmoimassa automatisoituja drooneja ampumaan kunnialaukauksia. Olen siitä vilpittömän pahoillani perillisenäsi!”
”EN OLE ISÄSI ENÄÄ! SE AIKA ON OHI!” haamu ärjyi kuiskimalla. ”Olen Menneiden Nimeämispäivien Kummitus.”
”Miten kauan menneiden? Tosi kauan? Ajalta ennen aikaa?”
”EI, vaan sinun menneisyytesi, tolvana!”
”Ai.”
”Kulje kanssani, vien sinut pienelle matkalle.”
Poika yritti tarttua isäänsä kädestä, mutta tämä kavahti taaemmas.
”Ei kirjaimellisesti! Kuvannollisesti!”

Ja näiden sanojen päätteeksi koko huone alkoi pyöriä tohtorin silmissä. Kaikki pyöri ja pyöri, kunnes hän ei enää erottanut, missä oli. Ja kun pyöriminen lakkasi, hän huomasi olevansa jossain aivan muualla kuin keittiössään.

Huone oli silti Nebulain sukukartanosta, sen ikkunasta näkyi Wie-Nuin kaupunki. Talvisen tähtitaivaan valot heijastuivat Tona-Wahin jäätyneestä pinnasta. Oli monella tapaa samanlainen nimeämispäivän aatto kuin sekin, joka oli päättynyt paronin mennessä nukkumaan.

Paroni katseli kummallista näkyä – huomattavasti nuorempaa versiota omasta itsestään istumassa tunnelmallisen takkatulen edessä. Käsissään nuorempi tohtori piteli pientä puista alusta, tähtiä kohti suunnatun sukkulan leikkisää versiota, jolla hän viihdytti itseään. Ilmassa oli nimeämispäivän iloa.

“Gu gi gu gu”, nuori DOKTOR VIKTOR VON NEBULA äännähti. “Raketti!!!!”

Tämä oli ollut helpompaa aikaa, vanhempi versio paronista muisteli. Maailma oli ollut nuori ja viaton, ja niin oli hänkin!

Nuoren paronin vierellä istuvan aristokraatin kasvoilla ei silti hymyä ollut.

“Gi gi gu gi gu. Tahtoo raketin!!!”
Se oli hänen siskonsa, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA, joka katseli veljensä nimeämislahjaa kateutta ja surua kasvoillaan.
”Gi gu gu gi gu!” nuori paroni vastasi vielä. ”Ja muita vauvaääniä!!!”

“Veljeni, vertani sama”, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA vollotti, “epätasa-arvo juhlapyhinä saamistamme lahjoista tuottaa prepuberteettiseen minääni suurta ahdinkoa, epätoivoa ja epätyytymystä, joka sieluani kalvaa!”

Ja kun nuoremman DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN katse kohtasi tämän siskon katseen, tuli hyvin pientä monokkelia kantaviin kasvoihin ymmärrystä.

“Älköötte pelätkö, siskoni, sieluuni sidottu!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. “Täten teen teille lahjoituksen, joka toivottavasti nostaa tyytyväisyytenne tasoa ja parantaa markkina-arvoanne nuorena seurapiirihenkilönä!”

Lämmin hymy nuorten viiksiensä alla ja nimeämispäivä sydänvalostaan hehkuen ojensi nuori paroni puisen rakettinsa siskolleen.

”Sinä vielä silloin tunsit sielussasi Nimeämispäivän riemun”, Menneiden Nimeämispäivien Kummitus kuiskasi muistojen udussa. ”Mitä sinulle tapahtui? Mihin jäi anteliaisuutesi? Miksi et tänään suostunut heittämään rattaan ratasta siihen oikein luotettavalta ja uskottavalta kuulostavaan keräykseen orvoille?”

Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sulki silmänsä, oli menneiden päivien nimeämispäivä poissa. Palannut oli kylmä lattia hänen takamuksensa alla ja kolesterolipohjainen herkku hippusina hänen käsissään, kitalaessaan ja viiksissään.

“Humpuukia, minä sanon”, paroni murahti. “Minulla on annettavaa tälle maailmalle muilla tavoin! Kuten tieteen, löytämisen, ymmärryksen keinoin.”

Hän mutusti hetken keksiään miettien.
“Ja sitä paitsi mistä lähtien sinä olet välittänyt hyväntekeväisyydestä, isä? Parasta mitä sinä eläessäsi teit oli miinojen tunkeminen toisten miinojen sisälle!!!”

DOKTOR HEKTOR VON NEBULAN kummitteleva kuvajainen jäätyi pieneksi hetkeksi täysin. Sitten se poksahti ja lörtsähti kuin ilmapallo, ja kuihtui olemattomiin.

“Hei!!! Takaisin sieltä käsittelemään vaikeaa isä–poika-suhdettamme tai haastan sinut kaksintaisteluun!!!”

”Ei ole aikaa. Seuraava haamu”, murahti jostain käsittämättömän aivoja tärisyttävä ja ylimaallinen ääni, joka sai paronin pomppaamaan pöksyistään.

Hän katsoi keittiönsä lattialta ylöspäin ja näki kattonsa rajaan painautuneen olennon, joka ei millään voinut mahtua huoneeseen. Oikeastaan huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin yleensä, mitä sille oli tapahtunut? Hänen kanssaan laajentuneenakin heille kahdelle suppean tilan jakoi valtaisa lohikäärme. Lohikäärme oli tosin nähnyt parempiakin päiviä eikä ehkä voinut ihan hyvin: sen lihasta oli irronnut lukuisia palasia sieltä täältä, sen keho selvästi mätäni pystyyn. Puuttuvista palasista ammotti vain synkkä mustuus, ja välillä rei’istä sisään ja ulos pyörteili vihreää nestekaasun kaltaista usvaa. Aavemaisen näkymän viherävät silmät hehkuivat kiivaasti.

“Herran pieksut!!!” paroni kiekaisi. “Eivätkä edes kovin pienet! Kunnon patriarkaaliset selkäsaunat!!!”

Paroni oli pökertyä paikoillensa mutta säilytti itsehillintänsä. Hän pani merkille, että tämäkin ilmestys oli läpikuultavahko, eli varmaankin haamu.
Kuka haamuja sitten rekrytoikin oli päättänyt ampua tämän seuraavan kanssa suosiolla kovemmilla tussareilla. Rekrytoitiinko haamuja? Olivatko ne sittenkin täysin synteettisiä, ja olivatko nämä tulleet suoraan haamutehtaalta?
Ei, sitä ei ehtinyt miettiä nyt. Oli selvästi tärkeämpää huomioitavaa, kuten vaikka esimerkiksi HUI SAATANA EPÄKUOLLUT LOHIKÄÄRME!

”Makuta Miserix!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti tunnistettuaan hahmon.

Sillä totta kai hän tunsi Makuta Miserixin.
Kuka ei? Etkö itse? Kannattaisi käydä enemmän ulkona, siellä, missä elämä tapahtuu!

”Mutta… teidänhän piti olla kuollut”, paroni ymmärsi.
”Hyvä mies, haamujen pointti on olla kuolleita”, lohikäärme ärisi.
”Mutta isäni oli haamu!”
”ISÄSI ON KUOLLUT! HYVÄKSY SE!”

Paroni näytti jälleen hämmentyneeltä ja surulliselta, kunnes löysi jostain uutta virtaa.
“Sanokaapas, eihän kaltaisenne kosmisten lakien serafi sattuisi tietämään, että jos asia tosiaan on näin, niin kuinka monta vuotta kestää, että niiden merimiinojen patentti siirtyy minun nimiini?”
”Riippunee siitä, missä patentti on rekisteröity. Xialla patenttien siirto voi kestää jopa… hetkinen, seis! MINÄ OLEN NYKYISTEN NIMEÄMISPÄIVIEN KUMMITUS. Ja meillä on hieman asioita selviteltävänä!”

Ja ennen kuin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huomasikaan, alkoi huone heidän ympärillään pyöriä vinhasti, ja pyörimisen loputtua selvitettyään päänsä, hän huomasi heidän olevan kaupungin kadulla – Wie-Nuin talvisilla kaduilla. Väkeä juoksenteli sinne tänne viimeisiä askareitaan tekemässä yhä yltyvässä lumimyräkässä, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan valtavan epäkuolleen lohikäärmeen läsnäoloa. Saati sitten kaupungin halutuimman poikamiehen!

”He eivät taida nähdä meitä”, paroni tuumasi, mihin lohikäärme ei viitsinyt edes reagoida. Tarkkasilmäinen paroni huomasi sen lisäksi tunnistavansa usean kaupunkilaisen, jotka olivat ahdistelleet häntä aiemmin.
”Kurjat”, hän mutisi kävellessään lähemmäs eräällekin ikkunalle. Sisällä syötiin jo nimeämispäivän juhla-ateriaa. Ystävät olivat kerääntyneet yhteen syömään ja nauttimaan toistensa seurasta. Ja toistensa seurasta he vaikuttivatkin nauttivan.
”Eikö sinua yhtään kadehdituta, että olet itse niin yksin? Vaikka sinulla on palvelijoita ja alaisia vaikka muille jakaa – mitä et todellakaan tekisi –, olet silti niin yksin.”

Sitä pysähtyi Wie-Nuin paroni hetkeksi miettimään. Hän saattoi olla yksin, mutta aivan omasta valinnastaan, eikö?
“Hah, makuta hyvä, luulisi kaltaisesi henkilön ymmärtävän, että intellektuelli mieli ei kaipaa harhautuksia!”
”Haluan näyttää sinulle jotain”, haamu murahti ja tuuppasi paronia selkään valtaisalla kourallaan. Tämä laskeutui viiksilleen lumeen. Noustuaan pystyyn ja pudisteltuaan lumet ei ollenkaan äkäisiltä kasvoiltaan hän kiinnitti huomionsa ikkunaan, jonka eteen hänet oli ohjattu. Talo oli rähjäinen, ja ikkunassa oli iso särö, joka lähestulkoon jakoi ikkunan kahtia. Sisällä istui sama pieni shasaalipoika, joka oli niin röyhkeäsi yrittänyt kaupata paronille lehteä. Pojan ympärillä olivat tämän sukulaiset, kerääntyneenä halaamaan tätä. He kaikki itkivät, joskaan eivät kovin tunteikkaasti.

”Jokainen Pikku Vladin perheestä on vakavasti sairas, jokainen paitsi hän itse. He kuolevat pian.”
”Mitä ihmettä…”
”Poika olisi normaalisti pyytänyt rahaa lehdestä, jotta olisi voinut elättää perhettään edes niin kauan, kuin he ovat hengissä. Mutta tällä kertaa hän ei edes pyytänyt rahaa. Sinä vain olet niin turkasen torvelo, ettet edes puhu shasaalia.”
”Hei, hetkinen”, paroni protestoi, ”puhunpas! Poika selvästi yritti kiskoa minusta ison summan rahaa pikku lehdykkäisen takia!”
”Minä olen MAKUTA. Minä puhun KAIKKIA kieliä. Minä olen NIIN suuri Makuta Miserix, että oikein sattuu, miten tärkeä olen! Miten olisi, ’tarvitsetko tasoistasi työtä’, paroni? PERKELE.”
”E-eipäs nyt h-hermostuta”, paroni sovitteli ja perääntyi hieman pelottavan lähelle kumartuneesta lohikäärmeestä, onnistuen silti ihmettelemään sävyä, jolla makuta puhui – melkein kuin tämä olisi tehnyt pilkkaa itsestään.

”Kyllä minä uskon; ehkä pitää vielä harjoitella sitä shasaalia.”
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?! Poika jää yksin, KAIKKI HÄNEN PERHEESTÄÄN KUOLEVAT. Se on FAKTA.”
Kaikki???
”JOKAINEN.”
“Mihin ihmeessä?”
”En minä tiedä, ne ovat shasaaleja!”
“Okei, hyvä pointti! Hirvittävän, kauhistuttavan ikävää, ja olin hänelle aika ilkeä…”

Katsellessaan, kuinka melankolinen myyräperhe upotti synkeän juhlallisesti parhaan veitsensä yhteiseen nimeämispäiväperunaansa ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut estää itseään huokaisemasta. Hänen viiksensä huokaisivat myös.
Mutta… mikä oli tämä tunne, jota hän alkoi itsestään löytää? Hän oli toiminut täysin etiketin mukaan shasaalipojan kanssa, ja puolustanut muinaista steltiläistä juhlaperinnettä kävellä naama pilviä kohti kuuntelematta ketään. Mikä syy hänellä oli muhia tilanteessa, josta hän oli selvästi marssinut ulos voittajana?

Sitten jostakin kuului koputusta. Kuin joku olisi koputtanut puista ovea. Kop. Kop. Kop.

”Mikä…?” aloitti paroni, mutta lohikäärme keskeytti hänet.
”Tuota, minä avaan. Ihan hetki vain.”
Ja niin sanottuaan lohikäärme katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi yksin lumisateeseen keskelle katua, jossa kukaan ei häntä nähnyt.
”Mitäs turkasta.”

Paroni jäi yöpuvussaan siihen, keskelle kylmyyttä. Ja vaikka hän näki kaupungin ympärillään uusissa sävyissä, erilaisissa kuin koskaan aiemmin, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko jonkun, mieluiten jonkun häntä kuolleemman ja ektoplasmaisemman, pitänyt olla vieressä sanallistamassa tämän näyn sanoma. Ne perin kummalliset tunteet, joita hän nyt kävi läpi.

“Tuota, herra kummitus”, hän mutisi. “Minä odotan!”


Oveen koputettiin. Se oli hyvin, hyvin selkeää. Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin hulppea, yli nelimetrinen mäntyovi otti vastaan melko kipakoita ja huolestuneita koputuksia. Niin kipakoita, että koputtajalla oli syytä ihmetellä, miksi herra paroni ei noussut vuoteeltaan avaamaan ovea.

“Selityshän siihen on selkeä”, rotannaamainen punamusta hahmo sängyn vierellä sanoi. “Koska herra paroni pysyy tällä hetkellä unessa hyvin voimakkaalla kemikaaliseoksella!”

“Häh”, hätääntynyt punainen skakdi sanoi ja katsoi hölmistyneenä työnantajaansa.

“Kyllä, tämä nimeämispäivän klassikkotarina onkin saanut mitä jännittävimmän käänteen!” työnantaja jatkoi. ”Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää!”

“Okei”, toinen skakdeista ärähti. “Kenelle sinä puhut?”

”En ainakaan sinulle!” äyskähti varmasti lukijoidenkin suosikkimakuta ja siirtyi mulkoilemaan kahta kätyriään pedissä pihisevän paronin sijaan. ”Mutta siitä viis! Meidän pitää tehdä tälle asialle jotain! Emmehän vain saa päästää sisään ketä tah–”

Sillä hetkellä ovi potkaistiin sisään valtavalla peikonjalalla ja vuosien lähitaistelukokemuksella.

“Herra paroni, kuulimme outoja ääniä ja näimme jotain valvomosta, oletteko kun- SINÄ!”
“Hahaa! Minäpä juuri!” Manu huudahti!

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin ovesta syöksyi esiin viiden henkilön värikäs joukkio. Havaittuaan, että tänä nimeämispäivän aattona paronin huoneessa oli selvästi meneillään jotain perin eriskummallista, otti joukko selvästi valmiiksi harjoitellun ja suunnitellun taisteluasennon.

Keltainen yksisilmäinen laiha hahmo laboratoriotakissa heilutti radioaktiivista lonkeroaan kuin ruoskaa. Sininen, lihaksikas peikko joukkion takana otti välittömästi valmiusasennon kotiseutunsa, Pohjois-Steltin Fusidan territorion tappavasta lähitaistelulajista. Punainen, aurinkolasipäinen ja viiksekäs skakdi avasi kannettavan miksauskonsolinsa ja suuntasi olkapäilleen kiinnitetyt kaiuttimet suoraan makutaa ja tämän skakdeja kohti. Kristallisaarten draakki nappasi mekaanisella kourallaan perinteikkään säkkipillinsä eteensä, otti leveän haara-asennon kiltissään ja kulautti alas puoli pullollista viskiä.

Joukkion kärjessä huoneeseen juosseen baskeripäisen syväläisen viiksekäs vihertävä kalannaama otti vakavan ilmeen, kun tämä laskeutui yhdelle polvelle ja laski käsissään pitämänsä patongin varmistimen.

“Le Makuta Grande!” Corrodér kivahti. “Pyydän teitä astumaan kauemmas herra paronin makuusijasta!”
”Otan tuon nimityksen henkilökohtaisena loukkauksena!” Makuta Nui ärjähti takaisin ja heristi nyrkkiään. ”Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinä et oikeasti edes osaa tuota kieltä!”
Syväläinen vastasi vain vihaisella katseella, nosti patonkinsa ylös, tuki sen vasten olkapäätään ja katsoi Makuta Nuita sen silmikon läpi sormi liipaisinta hivellen.

“Hetkinen, seis”, professori Meltdown kurkisti joukkion takaa keltaisella päällään ja siristi ainoaa suurta punaista silmäänsä. “Makuta Nui, mitä sinä ja, tuota, ‘jäbäsi’, kuten nuoriso sanoo, teette paronin makuuhuoneessa??? Voisin väittää, että tässä on nyt jotain melko huolestuttavaa meneillään, hehe! He??”
”Asiahan on niin, professori hyvä”, Makuta aloitti, ”että paronin olisi pitänyt allekirjoittaa sopimus, jota tarjosin hänelle aiemmin tänään. Koska hän ei tehnyt niin, minun oli ryhdyttävä lisätoimenpiteisiin. Tavalla tai toisella hän allekirjoittaa sopimuksen, ja omasta vapaasta tahdostaan!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN palkolliset katsoivat toisiaan ja supattivat järkyttyneinä. Paroni nukkui valtavalla pedillään tiedottomana tilanteesta ja rauhallisena, ja makutan hirvittävä magia teki ehkä jo tuhojaan tämän alitajunnassa.

“Tervetuloa, paroni”, Makuta Nui myhäili ääneen. “Tervetuloa kirjoituskoneeseen!”

“Tuo ei oo nyt ollenkaan jättekul”, DJ-skakdi sanoi miehisen matalalla äänellä viiksiensä läpi. Se pudisti päätään ylikorostetusti, jolloin massiivisen harjan takatukka liehui. “Huonoi viboi tässä huoneessa hej.”
“Eh, ei ole viileää ei”, peikko mutisi valmiusasennostaan. “Mutta miksi kukaan tekisi mitään tuollaista? Mitä sopimus kattaa?”
”Sopimus vahvistaa, että Voitto Korporaation omistajuus siirtyy”, Makuta Nui hihkaisi voitonriemuisesti, ”minulle! Heh heh hee!”

Voitto Korporaation palkolliset henkäisivät syvään kauhusta. Viskipulloaan tyhjentänyt draakki oli tukehtua juomaansa ja pärskäisi kullanhohtoista nestettä ympäri puista lattiaa. Harmaan draakin ikiyrmeä ilme muuttui vihaisen punaiseksi, kun se tarttui viskipullon kaulasta ja iski pullon pirstaleiksi vasten ovenkarmia.

“AYE AYE, SINÄ ROISTO JA RYÖVÄRI!” tämä manasi osoittaen Makuta Nuita rikkinäisen pullon terävällä päällä. “KAUTTA HAGGIKSEN JA SEN KATALAN JOUTSENLISKON, JOKA KÄTENI VEI, SINUT PYSÄYTTÄÄ AIOMME!!!!”

”Pysäyttää?” naurahti makuta etusormi pystyssä. ”Minua ei voi pysäyttää! Tohtori on syvässä unessa ja uskoo juttelevansa Makuta Miserixin haamun kanssa! Mistä tulikin mieleen, suonette anteeksi… minulla jäi juttu kesken!”

Näin sanottuaan makutan ojossa olleen sormen sijaintina toimiva käsi valahti veltoksi, ja sitä myöten koko mies rojahti selälleen lattialle paronin pöllämystyneiden palkollisten – sekä hänen omiensa – suureksi hämmennykseksi.


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli valtaisan lässähdyksen, kun jotain mätkähti lumeen hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki jälleen Nykyaikaisten Nimeämispäiveiden Aaveen, tai miksi ikinä makutanraato olikaan itseään kutsunut.
”Olet nyt miettinyt hetken itseksesi syntejäsi, ja se on hyvä. Minun on valitettavasti poistuttava, mutta luonasi vierailee vielä viimeinen kummitus. Odota häntä kärsivällisesti äläkä poistu kauas!”
”Mutta –”
Ja kummitus oli jälleen poissa.
“Miksi ne aina menevät ennen kaksintaisteluhaastettani???”


Todellisuuksien tasojen läpi syöksyvä Makuta Nui myhäili itsekseen. Mielessään hän valmisteli jo seuraavaa valeasua, jonka ottaisi paronin mielessä, muistojen kummitusta jonka nahkoihin hän pukeutuisi! Vielä yksi kierros, ja paisti alkaisi olla kypsä! Vielä yksi tönäisy, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN mieli tekisi loput! Ajatus oli juurrutettu, jopa istutettu niin syvälle, että sitä ei sieltä ulos saisi!

Makuta Nui oli kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki pysyisi kasassa ne puolisen sekuntia, jotka hän dippaisi päätään paronin mielessä Makuta Miserixin näköisenä. Kun hän nosti sen sieltä, tunsi hän ison lihaksikkaan peikonkouran tarttuvan kaulastaan.
“URK”, makuta sanoi.

“Haiii-ja!” sininen peikko murahti hänen takaansa. “Ensimmäinen käärö: PÄIHTYNEEN HIRVEN ISKU!”

Muinainen ja mystillinen kanadalainen lähitaistelulaji sinkosi Makuta Nuin komeassa kaaressa kauas uneksivan paronin luota.

Niiden hidastetuilta tuntuvien sekuntien ajan, jotka hän lensi halki huoneilman, hän näki minkälaiseksi kaaokseksi yrityskaappausyritys oli muuttunut. Toinen hänen skakdeistaan, ta-skakdi Moltraz nimeltään, oli potkaissut nurin paronin yöpöydän ja jakeli zamor-pistoolillaan laukauksia sen takaa Corrodérin kanssa. Patongin sinkoamat hylsyt kilisivät huoneen lattialle, ja Corrodérin takana DJ XPlode antoi suojatulta bassovetoisella zakazlaisella elektronisella musiikilla. Jumputus oli kovaäänistä ja sen alta kuului vain hädin tuskin sample jotain xiaksi lausuttua, jossa ei ollut kovin paljoa järkeä.
Bye bye baby yo let’s go dance yo, audiotykistö lauloi.

Makutan toinen skakdi, Manthrax nimeltään, väisteli, kun humalainen draakki huitoi tätä kohti särjetyllä viskipullolla. Kaaoksen turvin professori Meltdown taas oli kyykistynyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN ylle ja yritti analysoida vankalla tieteellisellä silmällään ja Geiger-mittarillaan paronin unen tasoa.

Muistettuaan olevansa vielä ilmalennossa Makuta Nui mätkähti väkivaltaisesti päin seinää ja töytäisi parin paronin perhevalokuvia tömähtäessään epämukavasti lattialle. Siinä uikuttaessaan hän havaitsi, kuinka suuri peikko alkoi lipua häntä kohti taisteluasennossa.

“Eh”, peikko äännähti. “Melko epämukavaa tuollainen juonittelu, naapuri.”
”En ole naapurisi, peikko”, makuta urahti ja muisti sitten radioaktiivisen kykloopin paronin kimpussa. Tämä ei saisi sotkea paronin unia, hän ajatteli, ennen kuin ampui kämmenestään purppuraisen säteen, joka räjäytti Meltdownin pään radioaktiiviseksi mössöksi vasten seiniä.

“EIH!” professori kiljaisi. “EI KOKO AIVOJANI!”

Sininen peikko pysähtyi Makuta Nuin eteen pöyristyneen näköisenä.
“Tuo ei ollut kunnon naapurin tekosia! Toinen käärö: KOHMEINEN VAAHTERASIIRAPPIKÖNTTI!”

Pistävä lähitaisteluisku mäjähti Makuta Nuin kylkeen ja sinkosi tämän väkivaltaisesti huoneen nurkkaan.
Kun Manun näkö selkeni tällistä, hän nosti päätään ja katseli pahenevaa tilannetta. Hirvittävä elektroninen jumputus oli saanut hänen toisen skakdinsa antautumaan rytmiin ja pudottamaan aseensa puhtaan bassodropin voimasta. Yeah yeah disco everybody go go, se sanoi, eikä Moltraz voinut vastustaa sen voimaa ja syvällistä sanomaa.

Mitä makutan toiseen skakdiin tuli, se vihainen draakki istui koko mittavalla painollaan ja kiltin peittämällä ahterillaan tämän kasvojen päällä. Skakdin kaula oli puristunut lihaksikkaiden mutta liskolle ahdistavan karvaisten reisien väliin. Kilttikankaan keskeltä kuului vaimeaa itkua.

Corrodér puolestaan latasi patonkinsa uudelleen ja tähtäsi nurkassa peikko-fu:n pökerryttämää Manua.
“Peli ohi, monsieur”, syväläinen myhäili. Ainakin siihen asti, että sattumalta kiinnitti huomionsa makutan vasempaan käsivarteen. Tai pikemminkin sen puutteeseen.
”Va te faire foutre”, Manu hörähti, ja silloin hänen puuttuva kätensä, joka oli kulkenut kenenkään huomaamatta DJ Xploden laitteistolle ja kehdannut vääntää volyymit kaakkoon, ryhtyi toimeen ja käynnisti toiston.

“OJ OJ OJ! DET HÄR ÄR GANSKA TRÅKIGT!” skakdi huusi kivuissaan.

Äänenvoimakkuus oli suurempi kuin DJ oli koskaan uskaltanut aseenaan käyttää, ja se päräytti jokaisen huoneessa olevan tärykalvot täyteen suunnatonta tuskaa. Ikkunat räsähtivät rikki, ja lasinsiruja lensi lähimpänä ikkunoita oleskelleiden päälle. Itse kukin tarrasi kuuloelimiinsa, ja osa taittui kaksinkerroin pahoinvoinnista tai jopa kääriytyi sikiöasentoon. Tämän hetkellisen, joskin tuskaisan, häiriötekijän aikana Makuta Nui, joka oli harhautuksen järjestäjänä osannut varautua ja sammuttaa kuuloaistinsa hetkeksi, harppasi punaisen skakdikätyrinsä luokse, nappasi injektioneulan paronin sängyn vierestä, jonne se oli pyörähtänyt muttei onneksi särkynyt, ja piikitti tähän unettavaa kemikaalia.
”Sinä olet nyt viimeinen kummitus”, makuta viestitti telepaattisesti, sillä skakdi ei tietenkään kuullut mitään.

Tässä vaiheessa sininen peikko oli jo toennut ja sieppasi makutan jälleen otteeseensa.

“Eh, mitäs kikkailua se tämä on?!” tämä kysyi Makuta Nuilta, tarpeettoman kovaan ääneen, koska ei itse kuullut mitään.
“Hahaa”, Manu naurahti. “Luulitteko, että minulla ei olisi varasuunnitelmaa?”

“No tuota”, peikko mutisi.
Corrodér katsoi Manua peikon olan yli melko hapannaamaisena kädet kuuloelimiensä tiellä.
“Rehellisestikö, monsieur??”

Makutan typertyneestä virneestä pääsi vain loukkaantunut äännähdys.
“Hei!!!!”


Hetken pimeässä Wie-Nuin yössä vaellettuaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULA alkoi epäillä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti. Kaikki ei ollut aivan niin kuin piti jo lähtökohtaisesti sen takia, että groteskit ektoplasmaiset henkilöt olivat estäneet häntä nukkumasta pitkiä ja makoisia kauneusunia. Entistä oudompaa tästä teki se, että kolmas kummitus antoi odottaa itseään. Paroni mietti, että saattaisi haastaa sen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun jo siitä hyvästä.

Jossain päin talvista kaupunkimaisemaa myös kuului oudon tuttu bassojumputus, huutoa ja laukauksia, mutta paroni päätti pitää sen yksityiskohdan häiritsemästä itseään.
“Arvon tulevien nimeämispäivien kummitus”, tohtori julisti pakkasyöhön, “jos tarkoituksenne on pitkittää jännitystä, niin nostan teille hattua!”

Kuului ääni, ikään kuin pieni suhahdus, tiedättehän, vähän sellainen, mikä lähtee tuhkeloista eli savusienistä, kun niiden päälle astuu. Paronin edessä seisoi punainen skakdi, joka näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin hän itse.

”Et kai se sinä voi olla?” hän kysyi epäileväisenä. Skakdi näytti kokoavan itsensä ja kuiskasi: ”Minä se olen. Moltraz. Eikun siis Tulevien Nimeämispäivien Kummitus. Olen tullut tänne, ööh, joo.”
Paroni nyökkäili hetken.
“Arvon kummitus, odotan tässä sitä hetkeä, kun irroitatte päänne tai räjähdätte veriseksi puuroksi. Teillä on lupani toteuttaa!”
”Eeh, tuota, meillä ei valitettavasi ole aikaa sellaiseen, arvon paroni”, skakdi vastasi. ”Tulin näyttämään teille tulevan nimeämispäivän, jolloin olette juuri kuollut eikä kukaan sure teidän poismenoanne, muutoin kuin… huokaisemalla helpotuksesta.”
“Onpas julkeaa”, paroni mutisi. “Eikö… eikö ole jonkinlaista kummitusoikeudenkäyntiä, jossa voin juridisesti hyväksytyllä tavalla haastaa teidät…”
”Öh, ei. Kerron tämän teille, koska… no, vaikka minun piti näyttää se eikä vain kertoa, niin totuus on, että hetkellä minä hyvänsä saatan kadota luotanne. Asia ei ole hallinnassani.”

Surrealistisen matkansa aikana hämmentynyt paroni sai jostain hieman uutta pontta ja silmäili viimeisen kummituksensa pistävällä katseella päästä jalkoihin. Tämä skakdi oli sitä sorttia, joka ei ollut tarpeeksi särmän ja rehdin oloinen kaveri palkattavaksi edustushommiin muttei myöskään tarpeeksi uhkaava hämärähommiin.

“Arvon Tulevien Nimeämispäivien Kummitus”, paroni tuhahti, “toivon että teillä on tälle nimeämispäiväiselle kertomukselle jokin melko… draamallisesti sopiva lopetus ja ajattelemaan laittava opetus! Kaksi kollegaanne eivät vakuuttaneet minua vielä tämän juhlan arvosta!”
”Äh”, skakdi murahti. ”Juurihan minä sanoin! Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja. Lähtö saattaa tulla koska tah–”
Saattaako?” tohtori naurahti keskeyttäen skakdin. “Minä väitän, että se on vasta yliarvostettua! Mikä syy meillä on lopulta kuolla, tai pysyä kuolleena? Ei ole mukavaa kun hyviä ystäviäni kuolee välillä, niin! Voin saman tien paljastaa teille jotain, arvon kummitus – jotain, jonka aioin kertoa vasta kevään VIK-Conissa!!!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tepasteli äkäisenä hangessa poispäin haamusta. Hänen viiksensä puskivat höyryä kuin kaksi raivokasta veturia, eikä hän ollut aikeissakaan antaa haamulle vielä puheenvuoroa.
“Minulla on katsokaas eräänlainen vielä joukkorahoitusta hakeva sivuprojekti, joka ratkaisee tämän ongelman. En tiedä, mahtuuko näin vallankumouksellinen ajatus ektoplasmisiin aivoihinne, mutta yritetäänpäs yksinkertaistaa! Mitä jos olisi olemassa eräänlainen… uudelleensyntymisaula, johon kaikki kuolleet ilmestyvät kuoltuaan??? Ratkaisisi aika paljon maailman ongelmia, eikö?”

Paroni viittoi mahtipontisesti tähtitaivasta kohti jatkaessaan puhettaan.

“Katsokaas, ensiksi ajattelin, että voisiko maailma olla parempi, jos rauhanomaisesti miinustaisin puolet sen väestöstä! Mutta se ajatus saavutti nerokkaan mieleni väärällä hetkellä – olin istahtanut itsehierovaan tuoliini, ja siltä nouseminen olisi vaatinut huomattavia ponnistuksia! Olisin joutunut tekemään sen itse! Aivan itse!!!”

Turhautuminen ja syvä maailmantuska kaikui paronin syvästä baritonista, kun hän jatkoi.

“Ei nyt sellainen hoidu sormia napauttamalla! Uskon kovaan työhön! Mutta siis… jos kenenkään ei tarvisi kuolla ylipäätään… jos olisi jonkinlainen taivaankappale, johon kuolleet ilmestyisivät… kyllä, jonkinlainen tähti… joo, ja jos antaisin sille rakettirepun…”

Yöpuku heilahti kuin operetin hulppea kaapu, kun paroni kääntyi kohti hämmentävän hiljaista skakdia, jolle oli monologinsa osoittanut.
“Eipähän tarvitsisi teidänkään kummittelemalla häiritä yöpalaani! JA ENNEN KUIN SANOTTE MITÄÄN, ONU-PÄHKINÄVOI KEKSIN PÄÄLLÄ ON TIETYISSÄ PIIREISSÄ HIENOSTUNUT KULINARISTINEN HERK-!!!”

Sillä hetkellä paroni tajusi, että kummitus ei enää seissyt siinä pisteessä, missä oli aiemmin seissyt. Nyt oli taas vain talvinen yö, ja hän yksin.

“Takaisin”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA manaili. “Eikö kukaan teistä ymmärrä kaksintaisteluhaasteen arvoa????”


Moltraz heräsi unestaan saadessaan päälleen sata kiloa raskasta makutahaarniskaa. Peikko oli nimittäin päättänyt heittää häntä Manulla.
”ARGH mitä tapahtuu!” skakdi parkaisi.
”… öyh, miten kävi?” Manu korahti hänen päällään.

“Kolmas käärö: KIEKKOA YLÄMUMMOON!” peikko julisti valmiusasennostaan.
Mutta ei mitenkään tarpeettoman mahtipontisesti. Juuri sellaisella äänellä, jolla pahoiteltiin, että ei jaksettu tehdä lumitöitä tänään myös naapurin tontilta.

“Pois paronin päästä, les hommes”, Corrodérin sulava ääni virkkoi. “Vaarannatte työpaikkamme.”

Syväläinen asteli tyynen rauhallisia askelia Manua ja Moltrazia kohti. Patongin piippu savusi – nyt se osoitti järkähtämättömän tarkasti heitä kohti suunnattuna.
”Ette ikinä saa meitä elävänä!” Manu ärjähti ja pui nyrkkiään. Hänen allaan makaava skakdi ei ollut järin tyytyväinen tähän, kuten ei ollut myöskään Manthrax, joka yhä yritti saada vedettyä henkeä humalaisen draakin kiltin alta.

“Adieu, makuta”, Corroder lopulta sanoi, ja avasi tulen lonkalta Manua kohti.

Mutta patongin ammus ei osunutkaan makutaan, vaan juuri istumaan nousseeseen skakdiin, joka oli tönäissyt makutan pois päältään. Henkeään haukkoen Moltraz tarttui rintavammastaan ja katsoi työnantajaansa silmiin.

Veikeä virne ei kuitenkaan poistunut Manun kasvoilta.
“Luulitko tätä näin yksinkertaiseksi, kalaisa toveri?” makuta kikatti kääntyen kohti Corrodéria. “Sinulta jäi nyt tajuamatta kokonaan se…”
Hän nosti tummanpuhuvaa kouraansa ylemmäs, painoi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen ja napsautti.

Corrodér, professori Meltdown, Tavish, DJ XPlode ja Vapor hätkähtivät. He löysivät itsensä makaamasta työnantajansa sängyn vierestä. Taistelun jäljistä ei ollut merkkiä – makuta ja tämän kaksi skakdikätyriä seisoivat voitokkaina paronin sängyn vieressä.

“… että tämä on vain minun untani!” Makuta Nui hekotti.

“Aivan!” jälleen päänsä kokonaiseksi saanut professori Meltdown henkäisi. “Se käy järkeen! Se kävi aina järkeen näin päin!”
“Eh”, peikko kysyi, “en halua olla vaivaksi, mutta tämä kuulostaa nyt aika tarpeettoman monimutkaisel–”

Peikon mietteet katkesivat siihen, kun raivoisa tappelu Voitto Korporaation omistajuudesta jatkui.
Edellisestä kokemuksesta syvästi traumatisoitunut Manthrax tiesi tällä kertaa väistää tieltä, kun draakin kiltin verhoama takamus syöksyi purkupallon lailla kohti hänen kasvojaan. Moltraz päätti maksaa potut pottuina ja yritti kärventää Corrodérin zamor-pistoolilla. Ankeriasmies kuitenkin väisteli kiitettävän nopeasti ollakseen, noh, ankeriasmies. Sillä välin Meltdownin pää otti uusintaottelun Manun varjovoimien kanssa, ja makutan onnistui räjäyttää varjoenergiapyörteellä tämän koko ylävartalo.

Sitten virheellisellä hetkellä pudotetun meriahvenen seurauksena DJ XPloden laitteisto päätyi oikosulkuun, räjäytti siihen asennetun itsetuhomekanismin ja tappoi heidät kaikki helvetillisissä diskanttiliekeissä.

Yksi kerrallaan jokainen paronin palkollisista pulpahti hereille tietoisuuteen. Makuta Nui ja tämän skakdikätyrit olivat yhä huoneessa, skakdit yhtä hämmentyneitä kuin Tohtorin työläiset.
”Suojatakseni paronin unta ja syventääkseni indoktrinaatiota olen vaivuttanut meidät kaikki useaan sisäkkäiseen uneen!” Manu ilmoitti. ”Kuolemalla pääsette vain alemmalle unen tasolle. Lopettakaa ajoissa, ennen kuin jotakuta teistä oikeasti sattuu!”

Heti näiden sanojen perään makuta joutui väisämään patongista syöksyneen ohjuksen, joka – ja Corrodér itsekin myöntänee tämän ylilyönniksi – räjäytti paronin sängyn taivaan tuuliin.

“Nyt saatana hei!” Manu rääkäisi.
Merde.”
”Ööh”, peikko urahti, ”mitä tapahtuu, jos pomo kuolee?”
”… tällä tasolla paronin herättäminen ei herätä häntä, mutta se voi epästabiloida koko maailman”, Manu henkäisi dramaattisesti.

Peikko näytti järkyttyneeltä, joten hän lisäsi:
”Siis, tämän unimaailman. Ei oikeaa maailmaa.”
“No hyvä.”
Helpottunut peikko tarttui makutaa jälleen kurkusta.
“URK.”

Ja taistelu jatkui. Manthrax yritti taklata peikon, mutta ennen kuin ehti tehdä sen, tämä tuli Meltdownin lonkeron sieppaamaksi ja kuoli välittömästi radioaktiiviseen säteilyyn. Moltraz oli päätynyt painimaan paljon itseään isomman draakin kanssa eikä ollut voitolla. Makuta Nui hyppeli akrobaattisesti pienen huoneen halki väistellen XPloden soonisia iskuja sen jälkeen, kun oli päässyt peikon otteesta tämän tultua Corrodérin vahingossa patongittamaksi. Syväläinen oli polvistunut kaatuneen työtoverinsa vierelle ja kirosi makutaa. Sitten hän huomasi särön. Särön todellisuudessa. Samanlaisen ilmiön huomasi myös Moltraz, sillä tämän vastustajan vartalo oli katkennut todellisuuden ratketessa juuri sen kohdalta.
“OI SUMUISET NUMMET, MITÄ TAPAHTUU”, draakki kirkui.
”Tämä unen taso on niin epästabiili, että se hajoaa. Meidän on poistuttava!” Manu karjaisi ja napsautti sormiaan.

Välähdystä myöhemmin he heräsivät jälleen paronin makuuhuoneessa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yhä sängyssä mutta vääntelehti hieman, kuin olisi heräämäisillään. Tämän huomion ehti Manu tehdä, ennen kuin häntä lyötiin päähän säkkipillillä. Taistelu jatkui, taas. Patonki ampui jo nopeita sarjoja, intohimoinen naisääni jumputuksen keskeltä kehotti, että let’s go everybody to the to the beat yeah yeah.

”Niin akateemisesti kiintoisaa kuin tämä onkin, montako tasoa on jäljellä?!” yritti professori Meltdown tiedustella Manulta samalla, kun hänen kurkkuaan kuristi Moltrazin koura. Draakin lyönnistä hetkellisesti tyrmääntynyt makuta ei vastannut, mutta Manthrax, DJ XPloden ja Corrodérin yhteishyökkäystä paetessaan huikkasi, että muisti työnantajansa suunnitelleen kuuttasataakuuttakymmentäkuutta tasoa.

Tämän kuultuaan Corrodér pysähtyi sijoilleen.
”Sacré bleu”, hän lausui järkyttyneenä ja tähtäsi patonkinsa Makuta Nuin pärstää kohti. Draakin iskusta nyt toipunut makuta nousi ylös ja huomasi tähtäimen osoittavan naamaansa.

”Onko se totta?” syväläinen tivasi. ”Joudummeko me kuolemaan täällä vielä yli kuusisataa kertaa?”
”No, on mahdollista, että paronin uni tuhoutuu ennen sitä ja jäämme ikuisiksi ajoiksi vangiksi unen ja valveen rajamaille”, Manu virnuili.

Syväläinen ei ottanut vitsiä kovin hyvin ja tyhjensi koko patongin lippaan.

”Putain de bordel de merde!” makuta ehti huudahtaa, ennen kuin korkeakaliiberinen vehnäkeskitys räjäytti hänet paronin makuuhuoneen ikkunan läpi ja alas korkeasta rakennuksesta.


Jossain unen syvemmillä tasoilla hammaslääketieteen kunniatohtori, sakaroiden johtava tähtitutkija, Wie-Nuin kaupungin halutuin poikamies ja vakavan yritysvallankaappausyrityksen tietämätön uhri DOKTOR VIKTOR VON NEBULA, alkoi hahmottaa hänelle outoa, vierasta tunnetilaa.

Hän… hän ei ollut varma, miksi hän sitä olisi kutsunut. Sitä vastaan taistellakseen hän oli rakentanut öistä kaupunkia peittävästä lumesta lähemmäs toistasataa sorsannaamaista avaruusolentoa muistuttavaa hahmoa. Hän oli valehtelemattakin unohtanut, mikä oli ollut tämän kunnianhimoisen yritysprojektin tarkoitus. Voisiko niitä kenties myydä? Kaikkea pystyi myymään, kun sille antoi oikeanlaisen nimen. Hyhmä-henkilö? Loskapersoona? Jää-äijä?

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA uskoi, että oikea nimi löytäisi hänet, kuten se aina löysi. Sitä ei voinut pakottaa. Inspiraatio oli kuin loiseliö, joka istutti itsensä kasvamaan mieleen eikä suostunut menemään pois.

Haluamattaan tai ei, Tulevien Nimeämispäivien Kummitus oli myös istuttanut jotain paronin pohdiskelevaan pääkoppaan.

Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin!

Ja se ajatus sai hänet istahtamaan kartanonsa lumisille rappusille ja nojaamaan polviinsa kädet kasvoja vasten.
Sukukartanon käytävien tyhjä kaiku täytti hänen korvansa. Ja sitä miettiessään hän huomasi, kuinka entistä enemmän lumihiutaleita laskeutui unenomaiselta taivaalta.

“En minä… enhän minä voi…”


Sadat eri unen tasot ja niillä tapahtunut kärhämä oli saanut taistelijat turvautumaan luovuuteen. Manua ei ollut koskaan voinut luovuuden puutteesta soimata, mutta jopa tämän skakdi-alaiset olivat tulleet jo aika hyviksi tappamaan paronin palkollisia. Mutta toisaalta niin olivat paronin palkollisetkin tulleet hyviksi tappamaan näitä kahta skakdia, ja heillä oli ylivoima.

Manthrax oli saanut jostain itselleen kaksi sapelia, joita hän nyt pyöritteli kuin miekkailun ammattilainen, vaikka hänellä oli oikean elämän kokemusta lähinnä tuliaseista. Hän miekkaili Tavishin säkkipilliä vastaan. Draakki taas oli vihdoin tajunnut, että oli humalassa vain unessa. Iskut ja torjunnat olivat muuttuneet yllättävänkin tarkoiksi.

Moltraz oli päässyt veren makuun. Hän ei enää välittänyt kuolemasta, sillä se ei muuttanut mitään. Mutta koska totta kai skakdit ovat verenhimoisia murhaajia, tulihönkä sai suurta tyydytystä aina, kun joku kuoli hänen käsiinsä. Hän oli jo murhannut tämän tason Corrodérin, DJ XPloden sekä Vaporin. Seuraavana vuorossa olisi radioaktiivinen tiedemies, joka oli aiempien murhien aikana piiloutunut paronin sängyn alle.

Manu yritti pitää huolen siitä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei repinyt riekaleiksi heidän senhetkistä todellisuuttaan. Useita Viktoreita matkan varrella oli päätynyt manan majoille, näin kuvaannollisesti lähinnä, kun joku oli osunut harhaan ja muun muassa sytyttänyt paronin palamaan.

”Ei auta, tämäkin taso purkaantuu! Meille tulee ihan penteleen kiire päästä pois koko järjestelmästä!” hän huudahti ja palautti silmänräpäyksessä koko köörin edelliselle tasolle.

Ja siellä, kuolleet odottivat valmiina kuin… epäkuolleet. Peikko takertui Manthraxin päähän ja alkoi mäiskiä tätä seiniin. DJ XPlode oli juuttunut loudness wariin eikä saanut bassoraitaa oikein kuriin, joten hänestä ei ollut hyötyä. Corrodér latasi jälleen tappavan ammuksen patonkiinsa ja tähtäsi sen kohti Makuta Nuita. Moltraz näki tämän ja hyppäsi itsevarmana pysäyttämään ammuksen kehollaan. Manu ehti kääntyä juuri parahiksi nähdäkseen, kun luoti repi reiän Moltrazin rintaan. Joskin nyt kipu oli todentuntuisempaa kuin aiemmin.

”Argh!” skakdi valitti.
”No olipa hölmö temppu, minä olisin selvinnyt tuosta, sinä et”, Manu hörähti ja tuijotti lattialla korisevaa tulen skakdia.

Kaikki muut huoneessa olijat olivat lakanneet mäiskimästä toisiaan ja kiinnitäneet huomionsa Moltraziin, joka oli tukehtua omaan vereensä. Lähes tukehtumista jatkui niin pitkän aikaa, että Manua rupesi epäilyttämään, ja hän alkoi laskea sormillaan – muiden arvausten mukaan ilmeisesti unen tasoja, vaikkei niitä konkreettisesti pystynytkään laskemaan edes kahden käden sormilla – ja väänsi sitten suunsa mutruun.

”Oho.”

Corrodér katsoi hetken verta kakovaa Moltrazia ja sitten patonkinsa savuavaa piippua. Ja sitten Manua. Muutkin Voitto Korporaation palkolliset vain seisoivat ja tuijottivat hurmeista, sätkivää skakdia poikkeuksellisen kiusaantuneina.

“Niin”, syväläinen sanoi makutan vierellä, “pieniä algebrallisia ongelmia, Le Makuta Grande?”
”Öh”, Manu artikuloi, ”saattaa olla, että tein klassiset ja sekoitin tasojen määrän ja tasolta toiselle siirtymien määrän keskenään.”
“Aha. Aha. Oui.”

Väri alkoi kaikota Moltrazin silmistä.

“K-kuolenko minä? Oikeasti?” hän sai sanottua kaiken veren keskeltä.
”Sori, minun mokani”, Manu totesi kiusaantuneena.
”Minkä vuoksi?” skakdi korisi. ”Miksi edes halusit Voitto Korporaation? Mitä meillä oli tässä edes ansaittavaa. Kerro minulle, että se oli sen arvoista!”

Skakdin kysyttyä tuon kysymyksen tuntuivat tohtorin palkollisetkin jäätyvän paikoilleen ja kääntävän katseensa makutaan.

”Tuota…” Manu sanoi yhä kiusaantuneempana. ”En varsinaisesti ajatellut niin pitkälle. Ei minulla tässä mitään pointtia ehkä ollut.”

Samalla kun Moltrazin veri kasteli paronin makuuhuoneen lattiaa, alkoi hänen sydänvalonsa hiljaa hiipua. Skakdin keuhkoissa oli hyvin vähän ilmaa, mutta hän käytti henkäisynsä yhteen, hyvin perustavanlaatuiseen sanaan.
MITÄ.
”Sori! No… olisihan se ainakin ollut hauska jäynä, jos ei muuta.”

Manu kääntyili huonetta hakien reaktiota jokaiselta.

“Eikö? Eikö? Jooko?”

Hän pysähtyi Manthraxin jäätävään tuijotukseen, hymyili takaisin ja kääntyi pois. Sillä välin Moltraz oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.

Hiljaisuus laskeutui paronin makuuhuoneeseen, kun skakdin raato valutti hiljalleen loppujakin veriään imeytymään paronin kalliiseen arjdurunilaismattoon.
Corrodér sytytti savukkeen ja tarjosi toista vastaavaa Manulle. Manu otti savukkeen vastaan ja asetti sen huultensa väliin.

“Eh”, peikko sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan siihen, että on runnonut rapuvaunullaan päin hirveä liukkaalla talvikelillä.

“Sellaista”, professori Meltdown sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan, kun vahingossa aiheuttaa ydinlaskeuman kahvitaukonsa aikana.

Draakki taas avasi uuden pullon viskiä kilttinsä kätköistä ja kaatoi lirauksen Moltrazin ruumiille ja loput kitaansa. DJ Xplode painoi kaikessa hiljaisuudessa miksauspöytänsä nappia ja käynnisti melankolisen valmisbiitin.

Makutan henkiin jäänyt kätyri näytti kaiken keskellä siltä, että olisi halunnut kuristaa tämän mutta ei nyt jostain syystä välittömästi jaksanut.

“Matto menee pesuun huomenna”, syväläinen mutisi viiksiensä takaa. “Varastossa on lapioita. Olen valmis olemaan puhumatta tästä enää ikinä, jos te olette.”

Sängyssä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kietoutui mukavasti silkkipeittoonsa ja jatkoi tuhisemista.


Routainen maa Von Nebuloiden sukukartanon takana ei antanut periksi kovin helposti, vaikka lihaksikas peikko, juopuneen väkivahva draakki, crossfitiä ja itseruskettavia voiteita harrastava skakdi sekä toinen vähän perinteisempiin arvoihin uskova skakdi pieksivät sitä ruostekärkisillä lapioilla. Työnjohtajana toimiva Corrodér seisoi tunnelmallisesti ruumiin vieressä, ja tämän vieressä Meltdown ja Makuta Nui seurasivat, joskin makuta yritti pysytellä ainakin käsivarren mitan päässä radioaktiivisesta professorista. Kuunvalo läpäisi syväläisen savukkeen puskemat kiehkurat.

Aina välillä kun yksi nelikosta piti taukoa, myös Corrodér tai Makuta Nui tarttui lapionvarteen, ja Meltdownille ei lapiota edes tarjottu. Tuntien työn jälkeen hikeä otsaltaan pyyhkivä nelikko heitti tulen skakdin raadon syntyneen kuopan pohjalle. Peikko alkoi kipata maa- ja lumiseosta kuopan päälle.

Eikä kukaan kokenut asiakseen jutustella sen kummempia siitä illasta.


Kun nimeämispäivä koitti, oli lumisade lakannut. Kirkas valo toi pakkasaamuun odottamatonta lämpöä ja sai Wie-Nuin historialliset kadut kimaltelemaan kuulaana paratiisina.
Ylhäällä Viisaudenhampaan vuorella viisi Voitto Korporaation palkollista istuivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä Von Nebulain kartanon ruokasalissa. Antiikkilautasesta improvisoitu tuhkakuppi oli täynnä tumppeja, pöytä notkui tyhjistä viskipulloista ja värikäs viisikko lähinnä tuijotti kukin omaa vapaavalintaista seinäänsä sanaakaan sanomatta. Kunkin silmänaluset olivat tummat.

Hiljaisuuden lopulta katkaisi ruokasaliin säntäävä, riemua täynnä oleva henkilö. Valvotusta yöstä ja krapulaisen post-traumaattisesta tärinästä havahtuvat palkolliset katsoivat ja kuuntelivat hämmentyneinä, kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juoksi sisään hyräillen nimeämispäivälauluja. Yllään tohtorilla oli hulppein silinterihattunsa ja levein virneensä.

“Huomenta! Huomenta, ystävät ja toverit! Huomenta, ja hyvää nimeämispäivää!”

Käytännössä kukaan tohtorin palkollisista ei osannut reagoida siihen. Meltdownin yritys oli urhea.
“Eh… sitä samaa, tohtori hyvä!” professori sanoi hermostuneella hymyllä. “Mistäs nyt kiikastaa?

“Hohoo, vai mistä?” paroni naurahti. “On nimeämispäivä, vuoden iloisin päivä! Anteliaisuuden ja ystävyyden aikaa! Ettekö tienneet?”

Sen kummemmin kuin yleensäkään, Voitto Korporaation luottomiehet eivät kokeneet asialliseksi kyseenalaistaa toimitusjohtajan mielenliikkeitä. Nyt kukin heistä kuitenkin katsoi tätä ilmeellä, joka oli edes kohtelias pyyntö jotain vastausta muistuttavaa kohti.

“Katsokaas”, paroni kihersi, “tänä yönä luonani kävi kummituksia. Hetken luulin niitä oikeiksi tai epäilin tulleeni hulluksi, mutta herätessäni tajusin totuuden! Ne olivat oman nerokkaan mieleni luomuksia; mieleni halusi kertoa minulle, että tulevaisuus on nimeämispäivässä! Etenkin viimeinen niistä haamuista, sellainen hieman kiusallinen punainen skakdi –”

Viisikko yritti säilyttää neutraalin ilmeen.

“– sanoi jotain, joka jäi vahvasti mieleeni: ‘Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja.’ Se… se sai minut ajattelemaan.”

“Ajattelemaan, monsieur?”

Palkollisten kulmat kohosivat. Paroni näytti selvästi herkistyvän, eikä piilottanut sitä. Yksinäinen paronillinen kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa.
“Mikä viisaus noissa sanoissa olikaan? Miksi en tajunnut sitä aiemmin, ennen kuin viisas hahmo unessa sen minulle esitti. Jos… jos kuolen tällaisena masentavana jääränä…”

Tauko paronin puheessa antoi peikolle viestin, jonka hän tulkitsi siten, että nousi tuoliltaan ja käveli tätä kohti kädet ojennettuna halaukseen.
Ja säikähti kauemmas, kun paronin äänenvoimakkuus kymmenkertaistui.

Enkä minä niin siitä kuolemisesta, mutta ENHÄN MINÄ VOI OLLA MIKÄÄN ‘MASENTAVA JÄÄRÄ’! Minun täytyy olla ‘HIP’! Minun täytyy olla ‘COOL’! Ei ole ‘HIP’ saati sitten ‘COOL’ tai ETENKÄÄN ‘LIT’ vihata nimeämispäivää!!!!!”

Mitä paronin mainitsemat sanat sitten olivatkaan, pian ne näki myös ikkunasta, kirkkaalta taivaalta, kirjoitettuna liekehtivinä suihkuina.
Taivaalla Wie-Nuin yläpuolella räjähti niin voimakkaita ilotulitteita, että palkolliset olivat kaatua tuoleiltaan. Tismalleen samaan tahtiin viimeisen räjähdyksen kanssa paroni nosti molemmat kätensä tikkusuoraan yläviistoon ja peitti toisella käsivarrella naamansa.

“Tästä alkaa Voitto Korporaation uudelleenbrändäys! Ja todistaakseni, että olen vielä kykenevä yhteyteen nuorison kanssa…”

Äänekäs pörinä täytti salin, kun levitaatiokanokan kuljettama kapseli lensi ohi ja aukesi. Tohtorin viereen mätkähti matala, kaikin puolin hämmentynyt shasaalipoika, jonka päässä oli lätsä.

“… OLEN ADOPTOINUT TÄMÄN ORPOPOJAN!!!”

“Туота”, shasaali inahti.

Hermostuneesti hymyillen alkoivat alaiset taputtaa.

“Hänen perheensä menehtyi traagisesti viime yönä”, paroni sanoi surumielisesti, “mutta me voimme olla hänelle uusi perhe!”
“Херра парони, тäмä лäммиттää хäдин тускин лыöвää сыдäнтäни, мутта хе оват итсеасиасса виелä елос-”
“LISÄKSI TEIN HÄNELLE SUPERSIISTIN HAARNISKAN”, paroni keskeytti.

Automaattiohjautuva oranssi mekaaninen puku lensi propellirepulla shasaalia kohti ja kalahti kiinni tämän ympärille, ennen kuin tämä ehti vastustaa.
“Туота, митä минä тäллä –”
Propelli puvun selässä käynnistyi hirvittävällä pörinällä ja sinkosi selvästi uuteen elämäänsä onnellisen shasaalin luodin nopeudella ruokasalin kattoon. Jotain kirskui ja pirstoutui, ja kohta kristallikruunun kappaleita satoi ruokasaliin.

“Eikä tässä vielä kaikki!” paroni pauhasi poseeraten. “Nimeämispäivän viimeinen ihme paljastui minulle tänään! Ettekä… ettekä arvaa, mitä se on! Todellinen, todellinen kaunis ihme!”
Hetken odotuksen jälkeen ruokasaliin käveli vaivalloisesti kasa mätivää, vuotavaa mustaa lihaa. Se rusahteli kivuliaasti, kakoi hampaikkaasta kidastaan nesteitä ja rojahti tärisevänä könttinä paronin eteen.

“Rakas ystäväni Ficus ei ollutkaan kuollut! Sanokaa kaikki hyvää nimeämispäivää Ficukselle!”

Alaiset miettivät pienen hetken lihakönttiä tuijottaen, mutta päättivät sitten totella.
HYVÄÄ NIMEÄMISPÄIVÄÄ, FICUS!

Lääkintä-vikhit nostivat paareille sätkivää, sykkivää, rahisevaa kimpaletta lihaa, joka kiemurteli lattialla. Ilotulitteiden jäämät aiheuttivat kiusallisia ylimääräisiä juhlakokkoja Wie-Nuin keskustassa. Mekaaniseen lentopukuunsa tottumaton shasaalipoika törmäili katonrajassa.

Ja näistä ja muista syistä johtuen tänään oli erittäin hyvä nimeämispäivä olla DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.

“Ен пääсе енää алас”, orpopoika hihkaisi iloisesti.


Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vain yksi viaton uhri, ja vaikken saanut, mitä halusin, oppipahan paroni jotain nimeämispäivän hengestä. Toivottavasti tekin opitte.

Vaikka tarinan todellinen opetushan on, että seuraavalla kerralla, kun vedän paronia pataan, kuvaannollisesti siis – tai miksen kirjaimellisestikin, en aio säästellä hänen kätyreitään. Ovat lopulta ihan saatanan ärsyttäviä.

”Sekö on tarinan opetus?” kysyy ivallinen ääni. Katson taakseni ja näen Manthraxin seisovan huoneen ovella. Takkatuli valaisee hänen siluettiaan vain vaivoin.
”Mitä haluat minun sanovan? Että pitäisi kunnioittaa muiden elämää? Tai että pitäisi asettaa muut itseni edelle?” vastaan tähän röyhkeään ulostuloon.
”Mietin vain, oletko edes pahoillasi, että sinä – loppujen lopuksi yksin sinä – aiheutit ystäväni kuoleman.”
”Hän oli minun ystäväni, älä sinä yritä.”
”Niinkö?” skakdi sanoo ja kävelee pöytäni viereen. Hän poimii käteensä viskipulloni ja kittaa sen alas yhdellä kulauksella. Pöyristyn niin, että vaivaudun nousemaan mukavasta nojatuolistani ja tönäisen häntä kaksin käsin kauemmas itsestäni.
”Sinä olet kusipää ja tiedät sen”, Manthrax tölväisee hieman horjahtaen. ”Sinä et välitä mistään etkä kenestäkään. Oletko miettinyt, että jos et olisi lähtenyt soolottamaan Joueraa, niin hän ei olisi ehkä heittänyt sinua kuulla päähän, ja muut eivät ehkä olisi joutuneet niin suureen pulaan?”
”Oletko sinä miettinyt koskaan, että SINUA EI OLE OLEMASSA?” karjun päin skakdin naamaa. ”Minä keksin sinut! Minä vedin sinut hatusta. Olet vain joku omantuntoni manifestaatio tai jotain muuta yhtä absurdia sontaa. Tiedätkö mitä, minä poistan sinut. En halunnutkaan sinua tarinaani.”

Näin sanottuani Manthrax väreilee kauhistunein ilmein helvettiin todellisuudestani. Pyydän teitä nyt unohtamaan, että hän esiintyi tarinassa, joka sivumennen sanoen on sataprosenttista faktaa. Jos ei lasketa sitä, että päätin juuri Manthraxin olemassaolon lakkauttamisesta.

Ja sitä paitsi ei Jouera minua tuominnut eristyksiin, ehei, minä valitsin olla palaamatta. Sitä paitsi Visu-kulta osaa asiansa. Hän ei antanut yhdenkään klaanilaisen kuolla. Ja hahahaa, Jouera ei tiedäkään, mitä kaikkea olen häneltä varastanut! Hän luulee olevansa niin tyhjä, mutta oikeasti hänellä on kaikkea salaista sälää, jonka voin vain ottaa ilman, että hän edes huomaa. Esimerkiksi tämä muisto tametrulaisesta salabaarista, jossa en ole ikinä käynyt. Tämä koko muistiosio on merkitty ylikirjoitettavaksi, joten hän ei edes huomaa, jos vain kopioin sen ja kirjoitan tilalle pelkkiä nollia.

Kysytte varmaan, mitä olen tehnyt kaiken tämän ajan. Mutta eikö se ole selvää, vastahan kerroin teille tarinan nimeämispäivän syvimmästä merkityksestä! Sen lisäksi pienenä sivuprojektina olen käynyt läpi arvon Rakentajan aineistoja. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, melko helposti omasta aineistostani ekstrapoloitavia lopputuloksia.
Tutkimus jatkuu. Ehkä. Tuskin täältä mitään hirveän shokeeraavaa ilmestyy!

Se, mihin en kuitenkaan osaa antaa teille vastausta, on, milloin tämä yö loppuu. Ei nimeämispäivän yö, vaan se, joka on jatkunut jo paljon, paljon pidempään.

Uneksijamme uni jatkuu niin kauan kuin häntä kummitellaan. Päivänsarastus voi olla sekuntien päässä, taikka sitten vuosien.

Kaikki se on kiinni Visokista. Tiedän vain, että sen jälkeen, kun hän herätti nuo muut, hän valitsi itse jäädä. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä hänellä oli hoitamattomia asioita? Ehkä hän ei enää pystynyt herättämään itseään.
Ehkä hänkin näki kummituksen.

Ei ole minun tehtäväni kertoa hänelle, mitä kummituksia kuuluu kuunnella. Toivottavasti hän kuuntelee oikeita?

Kun katson piilopaikastani ulos, näen tasaisen meren, kuolleen Koneen luurangon ja tumman taivaan. Taivas on verkosto, kuin kuusenoksa täynnä neulasia. Silmät, jotka tuijottavat sieltä alas, ovat kuin punaisena kiiltäviä palloja sen koristeina.

Kuulen jo esirippuja siirtävien rattaiden natinan. Viimeinen näytös on pian täällä. Se, antaako se tarinalle haluamamme päätöksen… jää nähtäväksi. Sen tietävät vain kapellimestari ja nukketeatterin ohjaaja.

Manthraxin ääni ei kadonnut täysin, vaikka poistin hänet. En tiedä, mistä se johtuu. Minun… lienee nyt parempi lopettaa.

Hyvää nimeämispäivää, rakkaat.

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä
Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Hyvissä Höyryissä

Taivaassa, Kirottujen karnevaalit

Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.

Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.

Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.

Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.

Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.

Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.

Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.

Ne suojelisivat kuningatartaan.


Hyvissä höyryissä

Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.

Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.

Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.

Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”

“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.

Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”

“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”

Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.

“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”

Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.

“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”

Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.

“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”

Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.

“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.

Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.

“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.

“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”

Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.

“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”

“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.

“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”

Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.

“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”

Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.

“Sarajista?”

Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.

“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”

Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.

“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”

Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.

Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.

“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.

“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.

Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.

“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.

“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.

“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.

Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.

“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.

”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”

“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”

”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”

“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”

”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.

“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”

Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”

”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”

“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.

Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.

Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.

”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan isäntämme ja emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”

“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.

“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.

”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”

“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”

Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?

”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.

Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.

“Hyvä on.”

Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.

Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”

Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.

“Tohtori linjoilla. Pahoittelen, mestari. Unohdin muistuttaa.”

Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.





Viktornet




Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.

“Arvon vieraat”; Purifier julisti. “Logistisen puolen erityisosaajamme.”

Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.

“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.

Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.

“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”

Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.

Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti.
”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”

“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.

”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”

Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.

”Teri-dax, Teri-dax…” aristokraatin uljas tenori antoi kaikua, ”Sillä poistuu plakki loi-tom-max’…”

Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.

Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.

”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”

Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.

”Aiiiiivan!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”

”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi.
”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”

Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.

”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli.
”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”

TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.

”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”

”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”

”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”

Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.

”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”

TUM.

”AAAAAAAAAAH”

TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.

”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”

Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.

Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.

“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.

“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.

”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”

“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”

Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.

”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”

Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.

”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”

“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”

”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”

Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.

”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”

Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.

“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.

“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.

”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.

”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”

Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.

”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.

Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.

”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”

“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.

“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.

”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”

TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.

”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”

Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.

“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”

Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon.
”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”

”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.

”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.

”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta.
”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”

“Sotilaita”, Bianca vastasi, “Ja pieni määrä aseita.”
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”

”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?”
”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”

Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.

“Kahdeksalle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle kahdeksalle”, tämä vielä tarkensi.

Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella.
”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”

Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.

“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.

“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”

Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita.
”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”

“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.

Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.

”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”

Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.

”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”

Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.

”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”

Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.

”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”

Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.

”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”

Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.

Ja niin oli hyvä.

“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.

“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.

“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.

“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”

Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.

”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”

Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.

Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.

Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.

Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.

Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…

… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?

”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”

Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.

Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.

”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”

Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.

Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.

”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.

”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”

Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.

Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.

”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”

Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.

”… runon”

“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.

“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”

”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”

“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”

”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”

Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.

Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.

”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”

”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”

”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”

Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.

“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”

Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.

”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”

“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.

“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.

Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”

Seurasi hetken hiljaisuus.

”Mielenkiintoista.”

Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.

”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.

“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.

“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.

”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”

“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.

“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”

Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”

”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.

Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.

Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.

“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”

Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.

Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.

Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.

Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.

“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”

Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.

“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”

Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.

“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.

“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”

“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”

Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.

“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.

“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”

“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.

“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”

“Tietenkin.”

“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”

Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.

“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”

“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.

“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”

“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”

Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.

“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.

“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.

“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”

“Hän oli pelkkä kone.”

“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!

Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.

“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”

“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”

“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”

“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”

“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”

Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.

“Sinä et ole enää Ficus.”

“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”

Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.

Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?

“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.

Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.

“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.

“Sinä olet yksinäinen?”

“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”

“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.

Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.

Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.

“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”

Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.

“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”

Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.

Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.

“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”

Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.

Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.

Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.

Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.

Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.




Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:


Ficus




Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:




Ystävä




Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.

Kello löi puoli kaksitoista.

Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.






Baterra-asema, Telakka

Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.

Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.

Kaksityisetsivä

Bio-Klaani

Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.

Helvetin läpi. Ei kylmyyden.

Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.

Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.

Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.

Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.

”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.

”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.

”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”

Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.

”En minä pelosta piiloudu, Seran.”

”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”

”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”

”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”

”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.

”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”

”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”

”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”

Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.

”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”

Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.

”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”

”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”

”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”

”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”

”Odotamme”, Killjoy virnisti.

”Odotamme?”

”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”

Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.

”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”

”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.

”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”

”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.

”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.

”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.

Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.

”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-

”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”

”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”

”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”

Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.

”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”

Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.

”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.

Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.

”Tunnistikohan hän sinut?”

Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.

”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”

”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”

”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”

Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.

”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.

”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”

Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.

”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”

”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”

Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.

”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.

”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.

”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”

Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.

”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”

”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”

”Että… että mitä?”

”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”

Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.

”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”

”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”

”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.

Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.

”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.

”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.

Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.

”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”

Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.

”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”

”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”

”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”

”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.

”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”

Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.

”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”

”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”

”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”

Killjoy hiljeni hetkeksi.

”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”

”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”

Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.

”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”

”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”

”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”

”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”

”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.

”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”

Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.

”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”

”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”

Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.

”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”

”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”

”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.

”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”

”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”

”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.

”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.

”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”

Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”

Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.

”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”

Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”

”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”

”… minä.”

”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”

”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”

”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”

Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.

”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”

”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”

Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.

”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”

Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.

”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”

”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”

”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”

”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”

”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”

”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”

”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”

”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”

Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.

”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”

”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”

”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”

”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”

”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”

”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”

”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”

Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.

”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”

”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”

”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.

”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”

”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”

Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”

”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”

”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”

Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.

”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”

Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.

Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten

Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.

Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.

Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather'”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.

”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
makuta ärähti.

Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”

Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.

Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.


”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”

”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)

”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”

”Purifier mainosti kranasysteemiä varmaan jonkinlaisena sielujen Pudotusboksi™:na.”

”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”

Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.

”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”

Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.

”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”

”Ahaa.”

Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.

Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.

”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.

”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.

‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”

”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.

”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”

”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.

”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”

Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.

Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.

”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.

”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”

Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?

Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.

”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”

”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.

Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.

Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.

Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.

”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”

punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.

”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.

”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”

Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.

”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”

”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”

Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.

Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.

”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”

Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.

”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”

”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”

Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.

”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”

Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.

”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”

Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.

”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.

”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”

”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”

”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.

”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”

Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”

Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.

”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”

”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”

”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.

”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”

Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.

”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.

”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”

Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.

”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”

”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”

”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”

”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”

”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.

Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.

Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…

Yksityisetsivän päiväkirja

Toinen viikko

Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!

Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.

Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.

Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.

Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.

Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!

Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.

Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”

Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.

Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!

Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!

Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.

Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!

Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.

Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!

Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!

Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!

Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?

Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.

Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.

Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?

Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!

Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.

Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.

Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.

Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.

Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.

Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.

Jäljellä on enää yksi nimi.

Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.

Menen käymään.

Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.

Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana

Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.

Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.

”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.

”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.

Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.

Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.

”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.

Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.

”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”

Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.

Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.

”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.

Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.

Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”

Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.

”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”

Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.

Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.

Neljäs ja viides.

Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.

Kuudes. Seitsemäs.

Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.

Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.

Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.

Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.

Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.

”Olet alkanut remontoimaan?”

Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.

Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.

”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.

”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”

Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.

”Hyvä.”

Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.

Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.

Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.

”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”

Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.

”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”

Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.

”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”

Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.

”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”

Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.

”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”

Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.

Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.

Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.

Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.

Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.

Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.

”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.

”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”

Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.

Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.

Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.

Hän lupasi muistaa.

Bio-Klaani, eilen

Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.

”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”

Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.

Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.

Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.

Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.

Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.

Milloin koittaisi hänen vuoronsa?

Meri

Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.

”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”

Hän muistaisi.

”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”

Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.

”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”

Hän muistaisi itsensä vuoksi.

”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”

Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.

Bio-Klaani, eilen

”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”

”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”

Ja Killjoy hengitti syvään.

Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.