Avainsana-arkisto: Abzumo

Verenperintö

Tuhansia vuosia ennen sarastusta

Oli kolmannen kuukauden ensimmäinen päivä Käskynhaltijan vaihtumisen jälkeen, kun kerubi matkasi etelään.

Hän antoi siipiensä kantaa kauas sodissa palavien titaanikuningaskuntien toiselle puolelle, aina kaakkoissakaran juurelle asti. Sinne, missä raivoavan, hyytävän meren hopeakuohut piiskasivat vasten maailman seiniä ikuisesti ja rauhoittumatta. Siellä, kiinni hänen tuntemansa todellisuuden läpäisemättömässä seinäkivessä, oli valtava rakennelma, joka taittoi avaruutta ympärillään outoihin väreihin. Se oli nivottu kiinni meren äärellä olevaan protopintaiseen muuriin tahmeilla, vihreillä rihmoilla.

Rakennelma oli ollut siinä jo ennen Käskyhaltijan kaatumista. Se olisi siinä vielä pitkään senkin jälkeen, sillä sisällä työskentelevä olento ei ollut vastustanut Veljeskunnan vallanvaihtoa. Sisällä työskentelevän olennon ainoa periaate oli selviytynyt puhdistuksesta.

Se periaate oli edistys. Kaikki muut olivat saaneet mennä sen tieltä.

Makuta laskeutui rakennelmalle ja sulki siipensä. Hän naksautti niskojaan ja vaihtoi vaivattomasti hahmoaan. Yhtä helposti kuin kolmiulotteinen olento astuu lattiaan piirretyn kaksiulotteisen ympyrän sisään, lipui makuta rakennelmaan neljännen ulottuvuuden kautta ja muunsi olemuksensa jälleen kuolevaisten täysin havainnoitavalle tasolle.

Sieltä hän löysi huoneen, jolla ei ollut erikseen kattoa, seiniä tai lattiaa, vaan yksi pinta, joka kaartui ollakseen ne kaikki. Suurenmoinen monitahokas jatkui tyhjänä ja kolkkona hänen yllään ja ympärillään satoja metrejä. Makuta tiesi tilan laboratorioksi, koekammioksi, mutta kuolevainen ei olisi osannut kumpaakaan sanaa rakennelmaan yhdistää. Oviaukkoja ei ollut, ei portaikkoja ylemmille tasoille nousemiseksi. Ei mitään, mikä konkretisoisi yllä hahmottuvaa kaaosta muuksi kuin kaaokseksi.

Valtaisan polyedrin seinämiä pitkin levittäytyi kuin suurenmoisten hämähäkinseittien verkosto, monimutkaisten fraktaalien kudelma, joka nivoutui toisiinsa ja itseensä silmiä hämäävänä sekasortona. Nämä verkostot eivät olleet orgaanista ainetta, vaan kristallimaisia, läpikuultavia, kivikovia rakenteita, joiden läpi tilan hailakan vihreä valaistus hajosi muukalaismaisten spektrien sävyihin. Hetken hämmästyttäviä muotoja ihailtuaan makuta valitsi yksittäisen verkoston säikeen ja alkoi astella sitä ylemmäs. Jokaisella askeleella verkko natisi alla kuin säröilevä jää, mutta kuitenkin kesti.

Purppuran makutan askel verkkoa pitkin johti ylös, aivan kammion keskelle, josta hän oli nähnyt liikehtivien hahmojen kuultavan muotojen läpi. Suuren monitahokkaan ytimessä levittäytyi yksi, massiivinen verkko, jonka päällä asteli pari nelijalkaisia hahmoja. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin makuta tunnisti ne visorakeiksi. Kaksi araknidia, sininen ja ruskea, mittailivat toisiaan verkoston yli. Ne siirtyivät sulavia sivuttaisaskelia sen keskuksen ympärillä rikkomatta katsekontaktia toisiinsa. Edes makutan saapuminen ei tuntunut harhauttavan niiden huomiota.

Suuren Hengen kerubi katseli hetken visorakien jännittynyttä tanssia, ennen kuin käänsi katseensa verkoston yläpuolelle. Sieltä, toisesta kristallisesta seitistä, tuijotti alas häneen joku.

”En muista kutsuneeni vieraita”, se kuiskasi.

Se joku oli tarkkaillut visorakeja jo hetken. Sen jonkun muoto erottui varjoista viirusilmäisenä kahdeksan raajan kaaoksena, ja se tarkkaili makutaa hetken hiljaa. Kun se taas puhui, ääni ei ollut sen enempää miehen kuin naisenkaan.

”… mutta sinä taidatkin olla se, jota kutsutaan Arkkitehdiksi.”
”Niin”, Arkkitehti vastasi, ”ja olen sssaapunut tapaamaan sssitä, jota kutsutaan Verkonkutojaksi.”

Kahdeksanjalkainen siluetti kyhjötti hetken liikkumatta paikallaan vain varjona.
Sitten, kuin yhdessä sätkähdyksessä, se oli kipittänyt alas yhtä verkoston säiettä kymmeniä metrejä Arkkitehtiä lähemmäs ja taas pysähtynyt paikoilleen.
Nyt ainakin tuplatulla määrällä jalkoja. Puhe tuli raajakkeiden keskeltä. Suusta ei ollut havaintoa.

”Arkkitehti, Arkkitehti, Arkkitehti… aivan. Arvostan työtäsi Rexiatoksen pilarien parissa.”
”Niin arvosti myös Käskynhaltija, ennen kuin Hovimestari sssyöksi hänet tornistaan alas”, Arkkitehti tuhahti ja arvioi keskustelukumppaniaan katseellaan. Seitillä etenevä jalkojen kaaos oli muodoltaan epävakaa, ja jokaisella lähestyvällä askeleella sen jalkojen määrä tuntui vain kasvavan.

Sitten se taas vain pysähtyi.

”No, kauan eläköön Käskynhaltija”, sen pehmeän, ruumiittoman äänen sanat kaikuivat. ”Ensimmäinen meistä. Periaatteen ajama. Edistysaskelten tiellä.”
”Ehkä niin”, Abzumo nyökkäsi. ”Mutta en ihmettele sitä. Hän… ainakin uskoi perin vakaasti olevansssa meidän omantuntomme ääni.”
”Eikä vain omatunto”, Verkonkutoja kuiskasi. ”Syvin periaate.”

Inho koristi Verkonkutojan seitinohutta ääntä, kun hän maisteli sanojaan.

”Käskynhaltija… Mata Nuin ääni. Punainen lohikäärme. Makutan platoninen ihanne. Meidän kohtalomme. Meistä vanhin. Tiedätkö, miksi juuri hän astui ulos Perikohdusta ensimmäisenä?”
”Koska hän luuli tietävänsssä, mitä tehdä?” Arkkitehti kysyi kankeasti.
”Ei”, jalkojen kaaos vastasi. ”Vaan koska se, mitä siitä sammiosta nousi viimeisenä, repi hänet irti itsestään ensimmäisenä.”

Siinä oli lause, joka hiljensi molemmat hetkeksi. Arkkitehti haki sanottavaa pitkiltä tuntuvia sekunteja.
”Tiedätkö hänen suunnitelmastaan, Verkonkutoja?” hän lopulta kysyi varoen.
”Lopun enkelin?”
”Niin. Niin kai. Hovimestarin. Vai miksi hän nykyään haluaakaan tulla kutsutuksi.”
”No… ei ole minun tehtäväni kysyä, Arkkitehti”, puhuja sanoi ja lähestyi taas. ”Kun Hän laskeutui tänne ja kysyi, kenen riveissä seison, vastaus oli ilmiselvä: sen, joka ei pysäytä työtäni vain siksi, koska se on vastoin ‘Mata Nuin tahtoa’.”
”Seisot siis täysin hänen takanaan?” Arkkitehti kysyi.
”Tieteentekijänä minun täytyy uskoa tulevaisuuteen, Arkkitehti. Ja vaikka profetiat, tähdistä tehdyt laskelmat tai ekstrapolaatiot muotoilisi miten, yksi asia on selvää: Tulevaisuus näyttää Häneltä.”

Arkkitehti vilkaisi jalkojaan taas hetken hiljaisuudessa.
”Lienee ilmiselvää, että siitä, mitä teet, on hänen suunnitelmissaan hyötyä”, hän aprikoi. ”Ja jos ei olisi, häntä ei kiinnostaisi tekemisesi suuntaan taikka toiseen.”

Verkonkutojan kutsumaton vieras tuijotti tiiviisti lähestyvää isäntäänsä, kuin valtavaa hämähäkkiä, jonka ruhosta syntyi jatkuvasti uusia, pienempiä hämähäkkejä. Mitä lähemmäs sätkivien raajojen kuhina laskeutui kohti sitä verkostoa, jolla Abzumo ja visorakit seisoivat, sitä enemmän toisiaan kiertelevien visorakien huomio tuntui hahmoon nauliintuvan. Mitä lähempänä se oli, sen varmempia ja tarkempia niiden sivuttaisaskeleet verkon keskellä olivat. Sitä järkähtämättömämmältä niiden tanssi näytti.

”Arkkimakutalla on mielihalunsa”, Verkonkutoja vastasi. ”Enemmän ne ovat koskeneet työkumppaniani. Enkä suinkaan ihmettele, koska se, mitä Chirox tekee on… konkreettisempaa.”
”Ehkä niin”, Abzumo myhäili, ”tai ehkäpä olet nauttinut siitäkin, ettei nimeäsi sotketa näihin asioihin julkisesti, Relak.”

Sätkivä kasa raajakkeita oli astellut kristalliseittiä pitkin jo aivan Abzumon eteen. Sitten, ilman sen kummempaa fanfaaria tai huomiota, se aloitti yhden askeleen kymmenellä jalalla ja lopetti sen seisten kahdella.

Nyt hahmon ranka oli hoikka, punertavat raajat pitkiä ja jänteviä, ja tummanpuhuvan haarniskan pinta täynnä verkostomaisia fraktaaleja. Jalkoja oli enää kaksi, käsiä myös. Matoralainen tai vortixx, joku binäärisemmin ajatteleva, ei olisi ollut aivan varma, oliko olennon uusi hahmo miehen vai naisen, mutta makutalle näillä asioilla ei tarvinnut olla väliä. Abzumo tiesi, että Verkonkutoja – Makuta Relak – oli niitä, joille sillä ei ollut.

Yllään Relakilla oli vaaleanpunainen viitta eteläistä silkkiä ja punainen naamio, joka muistutti hieman visorakin kasvoja. Tylppä sarvimainen evä nousi silmien välistä. Syvistä silmäkuopista tuijottivat vihreät viirut, joista oli vaikea sanoa, mihin ne katsoivat.
Kun makuta puhui, tämän ääni oli jostain miehen ja naisen väliltä, eikä se tuntunut olevan aina itsensäkään kanssa samaa mieltä siitä, kumpaa oli enemmän.

”Enemmän ne Chiroxin lapsia ovat kuin minun, Arkkitehti.”
”Me molemmat tiedämme, että tuo ei ole aivan totta.”

Abzumo ja Relak

Punaiset kasvot kääntyivät Abzumosta kohti visorakeja, jotka jatkoivat toistensa kiertelyä kuolettavassa baletissaan.
”Tulkitse se aivan, miten haluat. Makuta Chirox oli se, joka kaiversi tuon muodon esiin alkupinnasta. Hän piirsi ilmaan jokaisen jänteen ja hammasrattaan ja täytti niiden kehot kymmenillä erilaisilla myrkyillä nähdäkseen, mistä ne itse selviytyivät. Hän oli se, joka istutti prototyyppinsä kasvamaan syvälle useammankin saaren peruskallioon.”

Vihreät viirusilmät kääntyivät jälleen hitaasti kohti Abzumoa.

”Minun kädenjälkeni ei näy ulospäin, joten lienee vain sopivaa, ettei siitä myöskään kuulla.”

Abzumo puristi hitaasti kämmenensä nyrkkeihin ja availi suutaan mietiskelevästi.

”Älähän nyt nöyristele, Relak. Minä kyllä tiedän osallisuudestasi Visorakein sydämen valmistuksessa. Joku voisi jopa sanoa, että olet… eräänlainen indoktrinaation mestari.”

Relak ei vastannut heti, katseli vain kahden visorakin tanssia entistä intensiivisemmin pienen hetken.

”Niin, niin”, hän kuiskasi itsekseen niitä katsoen. ”Eteenpäin vain. Antautukaa tanssille.”

Visorakien kiertely lakkasi. Sätkivät olennot, ruskea ja sininen, alkoivat kauniilla, rauhallisilla askelilla lähestyä toisiaan. Niiden syöksyhampaat jännittyivät ääriasentoonsa, kun molemmat ottivat askelia kohti verkon keskustaa. Silloin Relak kääntyi taas Abzumoa kohti.

”Lempeitä sanoja, Arkkitehti”, pehmeä ääni sanoi eleettömästi. ”Miksiköhän olet täällä?”
”Olen saapunut pyytämään konsultaatiotasi erääseen projektiini. Voitaisiin jopa sanoa, että se teoreettisesti muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä sinä ja Chirox yhdessä saitte aikaan. Chiroxin työpanos minua ei kiinnosta, sinun sen sijaan… sinä olet tehnyt erinomaista jälkeä Visorakien parissa.”

Vihreät viirut keskittyivät Abzumon silmiin. Relak mietti hetken, ennen kuin alkoi puhua.

”Kun aloitimme silloin aioneja sitten Chiroxin kanssa, ei kumpikaan meistä ollut uskoa, mitä niiden aivot saivat oma-aloitteisesti aikaan. Ne nimesivät asioita, jopa itsensä. Sitä oli vaikeaa estää. Tietoisuus on, miten sanoisin… kuin pirullinen loiskasvi. Se kasvattaa uusia oksia nopeammin kuin sitä ehtii polttaa.”

Relak kääntyi taas poispäin ja otti yhden kokeilevan, varovaisen askeleen lähemmäs visorakeja. Sen seurauksena kaksi hämähäkkiä tuntuivat lähestyvän toisiaan entistä nopeammin.

”Projektisi, Arkkitehti”, Relak jatkoi. ”Kerro siitä. Jotain Pilareita hämmästyttävämpää?”

Punainen pää kääntyi suoraan kohti Abzumoa, eikä hän voinut olla näkemättä sen katseessa uudenlaista kiiltoa.

”Uusi uljas monumentti kaikkeutemme tulevalle mustalle kuninkaalle?”

Väristys täytti purppuraisen makutan koko varren, kun hän kuuli tuon.
Hän jäi harkitsemaan sanojaan. Liian montaa sellaista hän ei voisi sanoa, sillä ei varsinaisesti ajatellut ojentaa nazorakeja uuden Arkkimakutan mustaan kouraan.

”Minä ja… työtoverini loimme eräänlaisia hyönteisiä”, Abzumo aloitti. ”Tarkoituksemme oli valjastaa ne samankaltaisella tottelevaisuudella kuin teidän visorakinne.”
Relakin takana ruskea ja sininen araknidi olivat nyt aivan toistensa edessä. Jokainen lihas niiden kehossa oli täydellisen jännittynyt. Sirkkelihampaat pihtien välissä alkoivat hiljalleen pyöriä.

”Tuollaisellako?”

Hänen olkansa yli Abzumo näki, kuinka visorakit hyppäsivät ääntäkään päästämättä toisiaan vasten. Pihtihampaat painautuivat kuoreen, jalat sätkivät, sirkkelihampaat kirkuivat vertahyytävästi ja sinkosivat vihreää verta ympäri verkkoa suihkuna. Pian ruhjeille raadeltu mutta yhä vahva sininen peto seisoi vikisevän, hädin tuskin hengittävän ruskean päällä ja painoi jännittyneen, tärisevän takajalkansa hitaasti sen silmäkuoppaan. Se painoi ja painoi aina kunnes jotain rusahti, ja ruskea lakkasi liikkumasta.

Tanssi oli päättynyt.

Abzumo vain tuijotti hetken rahisevasti hengittävää, yhä taistelusta sätkivää ja tärisevää sinistä, joka seisoi lajitoverinsa ruumiin yllä. Koko väkivaltaisen tanssin aikana Relak ei ollut kääntynyt katsomaankaan. Sininen visorak seisoi kuolleen lajitoverinsa raadon päällä ja katseli Abzumoa täydessä hiljaisuudessa. Purppuraisen makutan katseeseen ei päässyt myötätuntoa, kun hän siirsi sen taas Relakin silmiin.

”Jotkut epäilevät, että visorakinne tottelevat pelkästä uskollisuudesta, tai ehkäpä pelosta luojiinsa.” hän maisteli. ”Mutta ei, minä tiedän, että asia ei ole niin yksinkertainen.”

Relak nyökkäili hiljaa. Vaaleanpunainen viitta keinahteli hiljaisesti, kun hän lähti kävelemään rauhallisin askelin kohti sinistä visorakia. Hän pysähtyi hämähäkkiolennon eteen ja katsoi sitä silmiin.

”Tiedätkö sinä, miten voittajat palkitaan? Totta kai sinä tiedät. Sinä olet merkityksellinen. Sinä olet eliittiä.”

Relak kääntyi taas kohti Abzumoa punaisilla kasvoillaan taas se, mitä voisi paremman sanan puutteessa hymyksikin kutsua.

”Haluatko nimetä hänet?”

Abzumo tuijotti pitkän hetken Relakia silmiin, ja teki parhaansa ollakseen laskematta niitä sinisen visorakin omiin.

”Onko hän ansainnut sen?” hän kysyi.

Hiljaisuus jäi Abzumon itsensä täytettäväksi, ja hän siis jatkoi.

”Minä nimittäin en koe asiakseni nimetä omia luomuksiani siinä vaiheessa, kun he ovat voitokkaita. Sen sijaan olen miettinyt järjestelmää, jossa kullakin on jokin sijainti arvojärjestyksessä. Edistämällä tahtoani he voivat kohota järjestyksessä ylöspäin. Ehkä sen voisi jotenkin syväkoodata niiden perimään, ehkä istutan ajatuksen alitajuisesti. En ole vielä kokeillut.”
”Kuulostaa viisaalta, Arkkitehti”, Relak nyökkäsi. ”Siinäpä ehkä tietoisuuden suurin ongelma. Kaikki on hyvin vielä silloin, kun on vain Me. Kun niille on annettu Minä, ne menevät rikki.”

Sitten hän nosti hitaasti kätensä vaaleanpunaisen viitan alta ja suuntasi siron punaisen sormen takanaan olevan sinisen visorakin silmiä kohti. Hän liikutti sormea ilmassa hitaasti kuviossa sen kasvojen edessä, ja aivan itsestään aukesi sama kuvio araknidin silmien ympärille viiltona.
Sininen visorak jatkoi seisomista, mutta oli lopettanut liikkumisen. Sihisevä veri laskeutui vanoina sen kuoreen auenneesta haavasta.

Seuraavaksi Relak nosti lempeästi kättään. Kappale visorakin otsalohkoa irtosi ja leijaili itsekseen ylöspäin paljastaen altaan vain märän, sykähtelevän orgaanisen möntin. Hän käveli lähemmäs ja tarttui siihen sirosti. Kimpale litisi ja rutisi, kun makuta nykäisi sen rauhallisesti paikoiltaan. Kun viimeinenkin säie katkesi, lyyhistyi sininenkin visorak kuolleena ruskean toverinsa päälle. Ääntäkään päästämättä.

”Sinä tiedät Visorakein sydämestä”, Relak sanoi tuijottaen käsissään olevaa kimpaletta. Syytös vai kysymys, Abzumo ei tiennyt.
”Sydän iskee, lauma siirtyy”, hän vastasi vilkaisten Relakin pitelemää verta valuvaa massaa. ”Sydän hakkaa, kone liikkuu. Ilmeisen vastustamaton, telepaattinen. Olen alkanut hieman perehtyä mielenvoimien loputtomaan potentiaaliin, ja se on vain lisännyt mielenkiintoani.”

Makuta vaaleanpunaisessa viitassa käveli violetin ohi ja ojensi aivot huolettomasti tämän kouraan. Ne tuntuivat Abzumon otteessa niin, niin kovin heiveröisiltä. Kuin olisi pidellyt tuulenvirettä sormissaan – yhtä väliaikainen, yhtä häilyvä. Jo poissa, vaikka sen tunsi vielä.

”Tiedätkö mikä noissa aivoissa on erikoista?” Relak maisteli, ”Moni meidän kaltaisemme on luonut raheja, joiden psyykkinen potentiaali on voimakas, ja havainnut surukseen, etteivät ne olekaan sen jälkeen enää kovin helposti hallittavissa. Se, mitä minä tajusin… mitä Chirox tuskin mietti sekuntiakaan, oli, että on tärkeämpää, että ne ovat herkkiä vaikutteille.”

Hän askelsi mietteliäästi verkostoa pitkin. Vaaleanpunainen viitta katosi Abzumon näkökentästä ja tuli pian esiin sen toiselta puolelta.

”Tiedätkö edes, että yksi kuudesta parvesta, oohnorakit, kehitti kyvyn… napata ääniä toisten olentojen mielistä ja kääntää ne niitä itseään vastaan? Minä en edes suunnitellut sitä, Arkkitehti. Se oli heikkous suunnitelmassani, ja ne käänsivät sen vahvuudeksi. Ne olivat niin herkkiä, että kuulivat sellaisiakin asioita, mitä niiden ei pitänyt. Osa niistä tuli hulluiksi ja lopetti itsensä. Ne, jotka selviytyivät, olivat vahvempia.”

Abzumo näytti hieman mietteliäältä.

”Jos ne ovat herkkiä vaikutteille, mikä estää vihollisia vaikuttamasta niihin tavalla, jota et halua?”
”Tärkeintä ei ole olla ainoa ääni, jonka ne kuulevat, Arkkitehti”, Relak kuiskasi. ”Tärkeintä on olla niistä kovin.”

Hän pysähtyi taas Abzumon edelle ja osoitti tämän käsissä olevia aivoja.

”Jos kuuntelet hyvin tarkkaan… voit kuulla sen. Nuo aivot eivät lakkaa vastaanottamasta sitä kuolleinakaan.”

Ja kun Relak hiljeni, Abzumo sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi vain kuuntelemaan. Ei niitä aaltoja, jotka kuka tahansa muukin kuulisi, vaan niitä, jotka hurisivat kaiken taustalla. Niitä, joista tietoisuus muodostui. Niitä, josta todellisuus muodostui.

Ja jokin todella sykki edelleen hänen käsissään kylmenevän lihakimpaleen sisällä. Jokin lähetti viestiään, eikä se viesti edes ollut monimutkainen. Se oli yksi sykähdys, joka toistui muuttumattomana vakiona kymmenien sekuntien välein. Sitä oli helppo juuttua kuuntelemaan.
Relakin ääni tuntui kuin sulautuvan siihen.

”Sydän itsessään ei ole kovin erikoinen. Mutta jos se jotain on, se on niiden peruskallio. Se ei mene koskaan pois. Se on niiden… pohjakoodi.”

Sykäykset tuntuivat raskaammilta, unenomaisemmilta. Abzumo avasi silmänsä ja vastasi Relakille.

”Tarkoitat varmaan”, hän sanoi, ”että se on niille jumala.”
”Niin”, Relak vastasi, ”tai jumala.”

Punainen käsi ojentui Abzumoa kohti ja otti vastaan aivot tämän otteesta.

”Mielenkiintoinen ajatus, Arkkitehti. Jos ei kovin tieteellinen. Mutta ehkäpä jokainen tietoisuus kaipaa jonkinlaisen… jumalan.”
”Niin”, Abzumo vastasi. ”Siitä olen varma, Relak.”

Vaaleanpunainen viitta keinui rauhallisesti puolelta toiselle, kun Verkonkutoja harppoi mietteliäästi kristallisen seitin yllä. Hänen ja Arkkitehdin katseet eivät kohdanneet hetkeen, ja hiljaisuus puhui puolestaan.

”Haluan näyttää sinulle vielä jotain, Arkkitehti. Ehkä se kirkastaa ajatteluasi.”

Makuta Abzumo seurasi Makuta Relakia pitkin verkostoa, kauemmas sen keskipisteessä valuvista ruumiista. Sivusilmällä hän näki, kuinka myrkynvihreitä kristalliseinämiä pitkin laskeutui lisää visorakeja. Varovaisin, täydellisen synkronoiduin askelin ne kiipivät seinää pitkin katseet naulittuina raatoihin tilan keskellä.

Abzumo kuuli niiden äänet. Hän kuuli niissä hirvittävän, päättymättömän nälän. Ja sen takaa, sykähdyksiä: loputtomia, tasatahtisia sykähdyksiä. Se ei ollut hiljentynyt, vaikka hän oli laskenut aivot käsistään. Kun hän ja Relak alkoivat nousta taas kristallisia seittejä huoneen ylemmille tasoille, alkoi jostain alempaa kuulua, kuinka tusinan visorakin pihtileuat louskuivat, sirkkelihampaat pyörivät ja liha ja kuori pettivät alta.

Arkkitehti ja Verkonkutoja jatkoivat. Ylhäällä, tiheämmissä verkostoissa alkoi hämärtyä. Näissä kompleksin ylemmissä tasoissa ei näkynyt enää elämän viejiä. Kiinni suurista seinistä sojottavista kristallisista piikeistä roikkui kudosmateriaalia, avattuja pääkalloja ja sarjaankytkettyjä heikompia mielenvoimien naamioita, joiden läpi virtasi elementaalienergia. Jos heillä olisi ollut kiire, Relak olisi näyttänyt tien lentäen. Nyt tämä selvästi otti aikansa suorastaan huoneilmaa maistellen. Tämän kerroksen kohdalla Relak pysähtyi, laski käsissään pitelemänsä visorakin aivot huolellisesti kristalliselle tasolle ja jatkoi matkaa.

”Työtoverisi projektissa. Kuka hän on?”
”Hassua, että kysyit”, Abzumo vastasi kylmään sävyyn. ”Minun olisi ehkäpä ollut sopivampaa käyttää ilmausta ’entinen työtoveri’. Hän päätti asettua poikkiteloin uutta Käskynhaltijaa vastaan, joskin riittävän myöhäisessä vaiheessa, jotta hänen henkensä ei ollut välittömässä vaarassa.”

Relakin punaiset kasvot jäivät vaille näkyvää reaktiota.

”Valitettavaa kuulla. Niin perin valitettavaa. Sääli menettää kirkas, toimintakykyinen mieli. Meitä ei ole koskaan liikaa.”
”Niin”, Abzumo vastasi jättäen tietoisesti mainitsematta sen seikan, että hänen toverinsa kaikkoaminen, tai jokin siihen liittyvä, oli saattanut myös hänet uuden Arkkimakutan epäsuosioon. ”Yhdessä olisimme voineet saavuttaa monia suuria asioita. Mutta nyt projektimme loppuun saattaminen on yksin minun vastuullani. Kaipaan… edistystä, niin. Siksihän minä vaivauduinkin saapumaan tänne Suuren Hengen selän taakse, tapaamaan edistystä itseään.”

Hymyn esiaste viipyili Relakin vaikeasti tulkittavilla kasvoilla.

”En tiedä sinusta paljoa, Arkkitehti, mutta kysyt ainakin oikeita kysymyksiä. Toivottavasti vastaukseni auttavat sinua kysymään niitä jatkossakin. Oliko projektinne Arkkimakutan tilaama vai omaa intohimoanne?”
”Minkä luovan työn kanssa intohimolla ei olisi tekemistä, Relak hyvä? Mutta ei, ei hän tilannut, enkä ajatellut luomuksemme olevan Hänen huomionsa arvoinen. Vain eräänlainen koe matkalla kohti suurempaa. Mutta kenties, jos pääsen niin pitkälle, ne voidaan lopulta esitellä hänelle. Mutta askel kerrallaan, pieni askel kerrallaan.”

Relak pysähtyi hetkeksi erään kerroksen kohdalle, ja Abzumo pysähtyi myös. Pienen hetken Verkonkutoja käveleskeli seinänviertä. Tasaisin välein seinämästä törröttävissä piikeissä oli seivästettynä kokoelma kalloja, lähemmäs toistakymmentä täysin erilaista. Sakaroilla ei ollut tietoista lajia, jonka pää ei olisi ollut esitteillä tässä tilassa, ja jokaisen ympärillä leijaili muistiinpanoja aineettomina, neliulotteisina kirjaimina enkelten kieltä.

”Kunnianhimoa täytyy olla. Muistutat minua eräästä kaltaisestamme. Rozumin vartijasta, Naamiontakojasta.”

Relak katsoi sivusilmällä Abzumoa erään pääkallon edestä.

”Oletko osoittanut kiinnostusta siihen… mitä… hän ikinä tutkikaan?”
”Täytyy myöntää”, purppura makuta vastasi ilmekään värähtämättä, ”että olen kuullut lähinnä huhuja. Joskin mielenkiintoani tosiaankin kutkuttaa. Kuten jo kerran mainitsin, mielenvoimat ovat alkaneet syvästi kiinnostaa minua. Ehkäpä sinä tiedätkin sitten enemmän siitä, mitä Rozumin vartija tutki, ennen valitettavan aikaista poismenoaan?”

Relakin vihreät viirut skannasivat pitkään Abzumoa, sitten hänen edessään olevaa vortixxin pääkalloa, sitten taas Abzumoa. Purppura makuta teki parhaansa estääkseen pienimmäkin värähdyksen näkymästä ilmeessään.

”En”, Relak vastasi. ”En uskonut sen olevan kovin tärkeää.”
”Sääli. Kuulin, että hän ei lopulta saanut sitä, mitä tavoitteli, kun uusi Arkkimakutamme määräsi hänet teloitettavaksi. Sydäntäni lämmittää, että samaa ei tapahtunut sinulle.”
”Tiedän vain, että se, mitä hän tutki oli melko… mytologista”, Relak sanoi. ”Enkä suinkaan väitä, että sellaisen tutkimus olisi turhaa. Alempien lajien toisilleen kertomat tarinat kertovat myös jotain tärkeää siitä, miten meitä pienemmät mielet toimivat. Ehkä se, mitä Naamiontakoja etsi, olisi ollut tärkeä osa jotain toista kokonaisuutta?”
”Ehkä.”

Pimeys oli äärimmillään, kun he nousivat kompleksin ylimpään kerrokseen. Vain hentoinen vihreä kajo alhaalta saavutti tiensä tänne kristallisten verkostorakenteiden läpi.

”Sääli vain, että Naamiontakoja ei kyennyt joustamaan uuden suunnan edessä”, Relak jatkoi vielä. ”Jälleen yksi terävä mieli menetettynä iäksi.”
”Niin… jos rattaat eivät suostu pyörimään yhdessä konetta pyörittääkseen, ne täytynee vaihtaa”, Abzumo vastasi. ”Mutta jos viallista osaa ei voi korvata uudella, miten koneen käy?”
”Se jää nähtäväksi. Olemme perillä.”

Kaksi makutaa oli pysähtynyt aivan koko rakennelman katossa kiinni olevan tumman protokristallisen kuution eteen. Kuutio oli täysin ristiriidassa ympäristönsä orgaanisemman muotokielen kanssa. Tässä, heitä molempia monta kertaa suuremmassa muodossa, oli yksinkertainen oviaukko. Arkkitehti oli nostattanut tarpeeksi monta rakennelmaa konseptitasolta todellisuuteen tietääkseen, että tämä kuutio ei ollut niitä materiaaleja, mitkä louhittiin maan povesta. Tämä oli niitä, jotka syntyivät siellä, missä raaka elementtienergia tuli kuudesta yhdeksi. Vain toat pystyivät sen tuottamiseen.

Relak pysähtyi kuution oviaukon vierelle ja nyökkäsi Abzumolle.

”Se minkä halusin näyttää, odottaa sinua sisällä. Joudun kuitenkin varoittamaan, että voidaksesi täysin havainnoida sen siten miten tarkoitin, joudun telkeämään sinut hetkeksi sisälle. Toivon, että ymmärrät.”

Abzumo nyökkäsi vähäeleisesti vastaukseksi tuijottaen kristallia ajatuksiinsa vaipuneena. Vaikka näky oli kaunis, askarruttivat hänen mieltään yhä kysymykset siitä, kuinka Hovimestarin puhdistukset saattaisivat, ironista kyllä, tuhota tämän suuren suunnitelman. Ja kuinkahan moni oli jo kuollut, kuinka moni yhä pakosalla? Ja oliko Makuta Nui todella tehnyt jotakin niin röyhkeää, että Arkkimakutaa kiinnosti saada tämä hyppysiinsä?

Se ei olisi enää hänen huolensa. Mietteet keskeytyivät, kun Relak avasi reitin sisään kuutioon. Sisällä oli pimeää, vaikka kristallinen pinta kimaltelikin hentoisesti.Kyse ei ollut siitä, etteikö Abzumo olisi nähnyt sen pimeyden läpi, mutta tuo materiaali, josta koko huone oli tehty, oli niitä harvoja, joiden läpi eivät edes Suuren hengen enkelit päässeet. Sisällä hän olisi vankina.

Silti, siinä hiljaisuudessa Arkkitehti astui sisään tilaan. Ensimmäinen tuntemus, jonka hän siellä tunsi, oli… litinä. Märkä litinä hänen jalkojensa alla.

”Mitä tämä…”

Kun hän laski katsettaan, hänen jalkojensa violetit kynnet olivat painautuneet kellertävään, kaalimaiseen, märkään massaan, joka vuoti läpinäkyviä nesteitä kun hän siirsi painoa sen päälle.
Hän nosti katsettaan ja antoi sen vaeltaa. Koko lattia, kaikki seinät ja katto olivat tuon saman aineksen peittämät, ja massan paksummista könteistä sitoutui kellertäviä suonia ja rihmoja kaikkialle huoneeseen.

Koko kuution sisäpinta oli peitetty aivokudoksella. Ja kun Abzumo keskittyi, hän kykeni taas kuulemaan sykkeen.

Ja jotain muuta.

Isä…

Miksi satutat meitä, isä?

Missä jalkamme ovat, isä?

Emme… emme voi marssia sen tahtiin ilman jalkoja, isä!

Kun Abzumo tajusi tilanteen, hän kääntyi rivakasti vielä ovea kohti, ja ehti nähdä Relakin ilmeettömän katseen sen aukosta ennen kuin ovi sinetöityi kokonaan. Kuution sisäänkäynti umpeutui vetisin äänin keskelle seinän täyttävää aivoainesta.

Tyypillistä, hän ajatteli. Relak oli kertakaikkisen kuvottava. Päällystää nyt kokonainen huone luomustensa aivoilla? Ja tehdä siitä vielä elävä, vaikkakin hän itsekin oli eläväisen arkkitehtuurin ystävä… Mutta hänellä oli periaatteita, hänellä oli näkemystä… tämä oli silkkaa rikkinäisen mielen tuotosta! Relakilla täytyi olla jonkinlainen jumalkompleksi.

Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala. Sinä olisit hyvä jumala.

Abzumo hätkähti ajatusta, jonka kuuli yhtä selkeästi kuin visorakein telepaattisen voihkinnan ja anelun. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ajatus oli hänen omansa.
Joskaan ei hänen itselleen suuntaama.

”Mikä tämä huone on?” hän kysyi ääneen.
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. On niin sääli palauttaa sinut, mutta aika ei ole vielä kypsä meille kahdelle.
Ajatus kaikui hänen mielessään, kuin joku olisi huutanut sen hänen päänsä sisällä. Hän tunnisti jälleen kerran ajatuksen omakseen.
”Oohnorakit”, makuta manasi. ”Yrittääkö Relak kääntää minun ajatukseni minua itseäni vastaan?”
Ja se näyttää toimivan.
”Hetkinen, seis.”
Kimpoilee kuin kanoka seinistä.

Abzumo murahti ja istui alas. Hän tunsi uppoavansa keskelle aivoja, ja ne voihkivat entistä kovempaa hänen mielessään. Hän keskittyi tarkkailemaan ympäristöään. Kaikkialla näytti samalta, eivätkä äänet tuntuneet tulevan mistään muualta kuin hänestä itsestään.

Nyt kun tässä on kiinni kaikki, kaiken kustannuksella…

Makuta sulki silmänsä. Aivot hänen jalkojensa alla sykkivät ja valittivat yhä äänekkäämmin. Hänen mieleensä alkoi virrata erinäisiä kuvia, muistoja. Hänen luomustensa kuningatar, ja ympäröivä pesä. Rannalta poispäin seilaava ystävä. Polvilleen vajoava Makuta Mutran. Tyhjyyden ammottava katse. Nimdan houkutteleva hohde, maassa makaava Itrozin eloton ruumis.

Viimeiseen ajatukseen hänen alitajuntansa tarttui, mutta hän puski sen pois. Mutta vaikka hän yritti pitää suojauksen yllä, kirottu huone alkoi peilata mielikuvia tehden muistoista entistä todentuntuisempia.

… mitä sitä saa, pystynkö sen velan maksamaan?

Yhdessä hetkessä lihamassa hänen allaan muuttui rantavedeksi, joka lempeästi lainehti hänen jalkapanssariensa ympärillä. Hänen katseensa oli nauliutunut haaleaan horisonttiin, jota kohti hänen ystävänsä vene pieneni.

”Sinä olisit hyvä jumala”, hän kuuli toistavansa venettä kohti, ja huomasi suunsa liikkuvan mukana.

Sitten meren horisontti muuttui kuin sihiseväksi kyyksi, joka puristui hänen kaulansa ympärille niin, että hän ei saanut henkeä.

Ei, ei hän ollut rannalla, hän oli huoneessa, jonka seinät ja katto sykkivät ja litisivät ja huusivat kivusta. Hän ponkaisi pystyyn lattialta, horjui ylös ja sulki pois rannan, ja vaelsi sokaisevassa sumussa seiniä pitkin etsien ovenrakoa. Lopulta hän tunsi sormiensa uppoavan rakoon seinässä, ja repi ja raastoi tiensä läpi lihamassan. Hän löysi oven protopinnan ja raon ovessa ja kaikkien voimiensa takaa työnsi ja –

Avasi toisen oven aivan muualla.

Huone sen takana oli hämärä, hädin tuskin valaistu, kliininen. Ainoalla tasolla hänen edessään oli lasinen kuutio, jonka sisällä sykähteli ja liikahteli ruskeaa sieniainesta. Sieniaines suorastaan helli ja syleili vihreänä läpikuultavaa munaa. Munan sisällä silmätön pikku toukka availi pieniä, väpättäviä tuntosarviaan.
”Ensimmäinen”, tuttu hahmo hänen vierellään sanoi haltioituneena.
”Ensimmäinen monisssta”, hän kuuli itsensä sanovan.

”Pois päästäni”, Abzumo ärähti.

Orgaanisen massan syke koveni ja koveni ympärillä. Abzumo oli taas rannalla, taas katseli ystävänsä pienenevää ja pienenevää venettä, tunsi veden kylmenevän jalkojensa ympärillä, tunsi Destralin valtavana takanaan. Taas kerran jokin otti hänen leukansa haltuunsa, ja pisti ne sanomaan nuo sanat ystäväänsä kohti.
”Sinä olisit hyvä jumala.”

”Minä en…”

Sitten vesi muuttui upottavaksi ja hyytävän kylmäksi ja nieli hänet kokonaan.

Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?

”Mikä minä olen?” hänen äänensä kaikui.
Seuraava mielikuva oli sellainen, jossa hän ei niinkään nähnyt kuin tuntenut. Neste kiersi hänet: aineeton, hahmoton, pyhä alkuneste, joka ympäröi hänet kaikkialta, helli häntä, oli hän.

Hän kuuli sen liplatuksen, oli sen liplatus. Hän tunsi altaan kiviset reunat, kuuli nesteen kuiskinnan kaikuvan muinaisia holvikaaria pitkin. Hän oli pieni ja vailla merkitystä, mutta turvassa. Se mikä hänet ympäröi oli hänen kohtunsa. Se ruokki häntä, piti hänet turvassa, antoi hänelle merkityksen.

Epäkohta epäkohdalta tunteita kuumentaa.

”Kuka minä olen?” hänen äänensä kaikui uudestaan. Ja hän säikähti, kuinka vieraalta se kuulosti. Kuinka pehmeältä, kuinka yksinkertaiselta, kuinka puhtaalta. ”Missä minä olen. Mikä minä olen? Kuka… kuka minä olen?”

Keskellä sitä iätöntä kaikua hän avasi kaksi silmäänsä maailmalle ensimmäistä kertaa. Ja se, mitä hän siinä olemassaolon aamunkoitossa näki, määritti kaiken siitä eteenpäin.

Musta torni seisoi keskellä utuisaa valkoisuutta ja katsoi häneen tyhjillä silmillä.

”Sinä”, sen kita sanoi, ”olet tarpeeton.”

Ja silloin sen kehosta syöksyi pitkä, piirteetön koura, kuin palaneen puun oksa, joka tarttui terävillä sormillaan kiinni hänestä.

Ja repi hänet irti.

Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.

Abzumo oli taas huoneessa.

Hän oli taas huoneessa, ja huone sykki ja eli ja huusi ja huone eli ja hän huusi ja hän ei ollut hän ja hän ei ollut huoneessa mutta hän oli mutta hän oli yksi aivoista ja hän astui itsensä päältä ja hän tunsi helvetillisiä tuskia ja hän katsoi Tornia silmiin uudestaan ja uudestaan ja –

”Lopeta”, hän käski. ”Lopeta tämä.”

Nyt kammio oli toinen, kylmä sininen sävyltään, koeputket täynnä kimaltavia nesteitä ja tasot pullollaan luonnoksia, kaiverruksia ja muistiinpanoja. Kerta toisensa jälkeen toistui kolmio, jonka keskellä oli silmä. Se katsoi häneen paperista, ja kun hän katsoi takaisin, se katsoi häneen hänen kämmenpohjastaan, johon se oli palanut kiinni, ja sen hohde oli sinisempää kuin mikään muu, ja hänen oli pakko saada tietää enemmän.

Ath… Ath ko relthe…

Lopeta”, Abzumo sähisi.

Pitää väkisin kiinni siitä, minkä joskus menettää.

Taas ranta, taas vesi hänen polviaan vasten. Hädin tuskin tunnistettava veneen muoto vasten horisonttia. Destralin varjo takana. Lause, jota hänen suunsa jo alkoi sanoa ennen kuin muisto sen hänelle antoi.

”Sinä… sinä olisit hyvä”, hän henkäisi, ”ei.

Hän halusi kuristaa, tappaa ja tuhota tämän muiston. Ja kun hänen kämmenensä puristuivat yhteen, puristuivat ne sittenkin kiinni jonkun muun rintapanssariin, ja äänet – nyt niitä oli useita, kaikki hänen – sanoivat kuorossa yhden sanan:

Tapa.

Valkea hahmo lensi hämärästi valaistun huoneen keskelle hirmuisella voimalla ja räsähti tilaa dominoivan pyöreän pöydän päälle.
”Katso, että pakeneminen on mahdotonta”, Abzumo sihahti Gorastille, joka nyökkäsi ja vetäytyi käytävään. Vihreä makuta liikutteli käsiään muunnellen todellisuuden rakennetta heidän ympäriltään.
”Tästä ei ole hyötyä”, Itroz yskäisi. ”Tulitte liian myöhään.”
”Liian myöhään mihin? Mitä sinä olet ehtinyt tehdä sirulla?” Abzumo kysyi ja heilutteli vaarallisesti mahtipontista viikatetta. Itrozin kasvoille vääntyi ivallinen, joskin kivulias hymy.
”Mitä ajattelit tehdä, Arkkitehti? Tappaa fyysisen ruumiini?”
”Sssiitä ei ole epäilyssstäkään, Naamiontakoja”, Abzumo sihisi. ”Mutta sitä ennen varmistan, että mielesi lojuu pienenpieninä sirpaleina josssakin Tren Kromin syvyyksisssä.”
”Kuulostaa kivuliaalta”, Itroz pilkkasi.
”Täydellinen tuhoamisesi on pahinta, mihin pyssstyn”, Abzumo myönsi. ”Kuten tiedät, sielusi ei kuole, täysin… jotain on jäätävä Arkkimakutalle.”

Ajatus sai Itrozilla aikaan kylmän värähdyksen – kuten se sai heissä kaikissa.

Taistella heikkopäisenä sellaista vastaan, mitä ei nää.

Abzumo lähestyi kristallimaista kulmikasta hahmoa, mutta tunsi yhtäkkiä piikin aivoissaan, kun tämä nosti hehkuvan kätensä häntä kohti. Viikate putosi kolisten lattialle. Alakynnessä oleva makuta hyökkäsi Abzumon mieltä vastaan kynsin ja hampain. Krokotiilinvirneinen enkeli murahti ja vastasi hyökkäykseen. Kaksi puolijumalaa kietoutui toisiinsa ja tanssi värien, äänien ja tuntemusten psykedeelisessä surutulituksessa.

Taistelu ei kestänyt kauan. Psyykkisen kamppailun siimeksessä Abzumo siirsi kehonsa aivan Itrozin viereen, eikä Itroz hurjassa vimmassaan huomannut varoa iskevää varjoenergiasta hohtavaa nyrkkiä. Abzumo iski kerran ja lennätti Itrozin päin pyöreän huoneen seinää. Salamannopeasti purppura makuta oli jälleen vastustajansa vierellä ja iski uudestaan, ja uudestaan… ja uudestaan. Hyvin heikoksi Gorastin näivettämä prototeräs valkean makutan haarniskassa antoi periksi Abzumon varjovoimille ja päästi tämän käden murtautumaan sisään.

Itroz parkaisi ja havahtui todelliseen maailmaan.

”Josss olisin tehnyt saman virheen kuin sssinä ja antautunut mielensisäiseen taisssteluun”, Abzumo nauroi kolkosti, ”olisit voinut voittaa minut. Mielten valtakunnassssa saatoit olla kuningasss, mutta sssiksi olisikin ehkä ollut sssyytä kessskittyä myösss tähän maailmaan.”

Näin sanottuaan tuhon kyykäärmeeseen verrattavissa oleva paholainen repi sydämen irti Itrozin kehosta. Tämä lankesi polvilleen yskien verta. Kaasumaista vihertävää antidermistä leijaili tämän ympärillä.

”Ja koska tämä hädin tuskin tappaa sssinut”, Abzumo jatkoi. Hän survaisi lasisen, violetin ja sinisen väreissä kuplivaa nestettä sisältävän ampullin Itrozin sisään, ”ajattelin tuhota antidermiksesi hitaasti sssyövyttävällä viruksella.”

Hoikka valkoinen hahmo katsoi kirkkaan punaisilla silmillään suoraan Abzumoon. Se värähti kivusta ja käpertyi kaksinkerroin, kun ampulli alkoi kirkua ja savuta ja vapautti aineensa.

”Tämä on sinun, Abzumo”, Gorastin ääni sanoi takaa. ”Käyn puhdistamassa muut huoneet. Viimeistele työ.”
”Ilomielin”, Abzumo vastasi.

Kun Gorastin askeleet loittonivat pois laboratoriosta, kivusta voihkiva ja rintakehästään kiinni pitävä Itroz nosti hitaasti päätään kumarasta ja katsoi tappajaansa himmenevillä silmillään.
”Abzumo, miksi… miksi sinä teet tätä?”
”Teen mitä? Murhaan sinut? Kässsky kävi, ja kukapa minä olen kyseenalaissstamaan Kässskynhaltijan kässskyä?”
Itrozin koko keho tärisi, kun virus teki töitään. Hänen ampiaismaiset siipensä surahtelivat refleksinomaisesti kuin pakoreaktiona, mutta eivät olleet enää tarpeeksi vahvoja.
”Kuka… kuka sinä olet kyseenalaistamaan?” Itroz sanoi vapisten. ”Kuuletko edes itseäsi? Sinulla… sinulla on vapaus valita! Me, me kaksi olemme, me olimme yhtä! Me synnyimme yhdessä! Veremme… veremme on sama! Meidän ei kuulu tappaa toisiamme!”
”Ei, ei kuulu”, Abzumo kuiskasi ja polvistui kaatuneen enkelin tasolle. ”Hovimestari ei sitä kylläkään ymmärrä. Ja jos minä en tee tätä, joku muu tekee.”
Kanohi Avsan kasvoille levisi jälleen virne.
”Ja kenties arvelin, että samalla voisin riistää sinulta tarvitsemani muistot.”

Voiko tuhkasta temppeleitä rakentaa?

Kauhu kiipesi kuoleville kasvoille.
”Älä, älä ota niitä”, Itroz vaikeroi, ”älä lähde sille polulle. Sinä, Abzumo… ne sirut… ne eivät ole hyväksi sinulle. Ne, ne tarttuvat siihen, mitä sinussa on, ja… ne k-kasvattavat sitä. Abzumo, minä… minä rukoilen sinua.”
Itroz horjahti polvilleen, yskäisi kivuliaasti ja syöksi naamionsa suuaukosta lattialle haihtuvaa, porisevaa, kirkuvaa antidermistä.
”S-sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa sielusi! A-a-aina on! Sinä, sinä et…”
”Älä sinä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä!” Abzumo karjaisi. ”Teeskentelet, että haluat vain pelastaa sieluni, mutta todellisuudessa sinä epäonnistuit, etkä halua minun hyötyvän tiedoistasi! Eikö olisi hienoa, että viimeisenä asiana elämässäsi osallistuisit johonkin hyödylliseen? Auttaisit minua polulla, jonne Makuta Nui minut haluamattaan sysäsi ja jätti kulkemaan yksin?”

Vertaan ja olemustaan ulos yskivä Itroz pysähtyi katsomaan hänen silmiinsä. Hetki hetkeltä häntä oli vähemmän ja vähemmän jäljellä, mutta jotenkin hän silti puhui. Miksi se puhui?
”Ei… ei Makuta Nui sinua sille polulle sysännyt.”

Silmänräpäys. Rantavesi. Perikohtu. Torakkakuningattaren kehto. Hänen perillisensä kehto. Temppelin seinä täynnä kaiverruksia siruista. Mustan tornin tyhjä katse.

Abzumo ei ollut enää Itrozin laboratoriossa.
Aivomassa sykki taas hänen jalkojensa alla, seinillä ja katossa. Siinä kohtaa hänen edessään, missä Itroz oli ollut polvistuneena, oli nyt polvistuneena…

Purppurainen enkeli, Kanohi Avsa kasvoillaan, kuolemanpelko punaisissa silmissään. Hänen täydellinen peilikuvansa, mutta niin, niin heikkona.

”S-s-sssinulla on vielä mahdollisuus kääntyä”, peilikuva vaikeroi hänelle.
”Temput riittävät, Itroz!” Abzumo kirkaisi, uskomatta itsekään sanojaan.
”Etkö näe, minne olet matkalla?” vastasi peilikuva. Abzumo vastasi läimäisemällä tämän kasvoja kämmenselällään.

Itrozin suusta lensi laboratorion lattialle mustaa nestettä ja pieniä valkeita ja mustia sirpaleita purppuran piiparin iskusta. Tärisevä, sätkivä pää kääntyi hitaasti taas kohti Abzumoa.

”Minä… minä annan sinulle anteeksi. Kaiken…”
Itroz aloitti lauseen. Silmänräpäys, maisemanvaihdos, ja lauseen viimeisteli toinen ääni.
”… mitä olet tehnyt”, Abzumon oma ääni sanoi hänelle.

”Ei”, Abzumo sanoi painaen kynsikkäitä sormiaan vasten ohimoitaan, ”lopeta. Lopeta. Ulos sieltä.”
”Tämä et ole sinä, Abzumo”, toinen sanoi. ”Sinä olet Mata Nuin enkeli.”

Tykytys kiihtyi ja kiihtyi. Hänen oma peilikuvansa vaihtui taas Itroziksi.
”Sinä olet Athin enkeli,” Itroz vaikeroi.

Ja edessä oli taas Abzumo.
”S-sinä olet paljon parempaa!”

Abzumo. Itroz. Abzumo. Hahmot vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa ja olivat yhtä.
”Sinä… s-sinä-”, ne molemmat itkivät.
”Ei”, Arkkitehti vastasi.

Laboratorio katosi. Sykkivä huone katosi. Rantavesi oli taas täällä, tanssi lämmöllään hänen jalkojensa ympärillä. Makuta Nuin vene etääntyi horisonttiin, mutta hän ei katsonut enää sitä. Hänen katseensa oli laskeutunut siitä veden liplatukseen, ja siihen uskomattoman kauniiseen olentoon, joka katsoi sieltä takaisin.

”Sinä olisit hyvä jumala”, Abzumo lausui purppuraiselle kuvajaiselle liplattavissa laineissa.

Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista.

Ja niin oli oikein.

Seuraavalla silmänräpäyksellä laineet katosivat ja hän tarttui molemmilla käsillään Itrozin kalloon. Omaan kalloonsa.

”Minä –”

Sormet painautuivat Itrozin kanohin silmäreikiin, ja tämä ulvoi kuin lopetettava eläin.

”– käskin –”

Abzumo alkoi puristaa, ja sormet kaivautuivat hänen peilikuvansa reptiliaanimaisiin silmiin.

– lopettaa!

Kaksi täysin ristiriitaista ääntä ulvoi päättymättömästä kivusta.
Makutan kämmenet puristivat niin kovaa, kuin niissä oli voimaa. Sormet pureutuivat silmiin niin lujaa, että jokin antoi periksi. Itrozin kallo – ei, vaan hänen omansa – halkesi, ja ruumiinnesteitä purskahti ympäriinsä. Hänen sormensa peittyivät vereen, ja hänen kasvoilleen roiskui aivonkappaleita. Ja rauhallisesti Abzumo nousi täyteen pituuteensa kuolleen yläpuolella, ja asteli siitä poispäin. Katseensa laitamilla hän kykeni yhä näkemään liikkumattoman, tyhjän, hurmeisen haarniskan eikä voinut olla varma, kenen ruumis se oli.

Se ei ollut tärkeää enää. Ainakin se oli hiljaa.

Älä väitä, ettet siedä.
Kuihtunut kukkakin kukkinut on.


Protodermisen kuution ovi aukesi hiljaa naristen. Se kolahti vasten kuution seinämää, ja kaiku otti haltuunsa koko valtavan tilan. Hiljaisen hetken jälkeen Makuta Abzumo asteli ulos kuutiosta.

Täysin ilmeetön tuijotus naamiollaan hän käveli Relakin viereen ja laskeutui hitaasti polvilleen katse seinää päin, kuin ei olisi huomioinut toisen makutan olemassaoloa. Relak katsoi lajikumppaniaan, nosti hennot kätensä kaulalleen ja irroitti silkkiviittaansa paikallaan pitävän kultaisen soljen. Arkkitehti tunsi, kuinka viitta laskettiin hänen olkapäilleen, ja Relak kävi hänen vierelleen istumaan lootusasentoon.

”Halusin näyttää sinulle sen, mitä tuolla sisällä oli”, Verkonkutoja rikkoi hiljaisuuden, ”koska tulit kysymään minulta indoktrinaatiosta.”
”Niin… ” kuului poissaolevainen vastaus tauon jälkeen. ”Niin taisin tulla.”
”Halusin kertoa sinulle jotain, mitä et unohda. Ja… tein sen noin, koska haluan sinun ymmärtävän, että Visorakin sydän ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan kova ääni, jonka taajuudelle pystyimme ne virittämään. Koska tärkeämpää kuin kova ääni, on se… että lapsesi toivottavat sen tervetulleeksi. Että he ottavat vastaan paikkansa perillisinäsi. Kaikkein vahvin indoktrinaatio… tapahtuu niiden omasta tahdosta.”

Relak piti pienen tauon. Kun hän puhui taas, oli sävy muuttunut täysin. Se oli väsynyt, turhautunut, jopa pettynyt.

”Minä en ole tyhmä, Arkkitehti”, hän henkäisi. ”Minä näen, että et ole uuden Käskynhaltijan suosiossa. Minä näen, että… sieluasi kalvaa epävarmuus Hänen ikuisesta loistostaan.”

Abzumo nosti tyhjän katseensa lattiasta.

”Hah”, hän yskäisi ja nousi toisen polvensa varaan. ”Gorastista tuli välittömästi hänen fanaattinen seuraajansa. Mutta ehkäpä, niin, kenties – kenties minä ajattelen itse. Ja olisin odottanut samaa sinulta. Miten olet onnistunut vakuuttamaan itsesi siitä, että Tyhjyys voittaa lopussa?”

Relak hymähti ilman edes teeskentelyä ilosta. Punaisen naamion vihreä katse haki Abzumon omaa tämän vierestä.

”Alatko ymmärtää jo? Alatko ymmärtää, miten jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka maailma muuttuu ympärillä? Silloin joustetaan, Arkkitehti. Ja asiat, jotka eivät jousta, menevät sirpaleiksi.”

Abzumo katsoi, kuinka Relak nosti kättään vasten kasvojaan. Väreilevä, tumma polte alkoi hehkua hänen kämmenpohjastaan, ja sen vaikutuksesta ilma täyttyi palaneiden ruumiiden hajulla.
Relakin visorakia muistuttavat punaiset kasvot paloivat, ne mätänivät, ne näivettyivät. Silmät sulivat päästä pois, ja pian Abzumo tuijotti näivettynyttä, silmätöntä kalloa, joka puhui hänelle.

”Minä yritin kaikkea”, puhui ruosteinen ääni. ”Minä yritin kaikkea, mutta en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että Hän oli parasta tälle maailmalle. Minä en kyennyt näkemään, koska olin omien kunnianhimojeni sokeuttama, liian suuri ja liikaa oma itseni palvellakseni konetta. Sitten, eräs päivä, minä tapoin itseni.”

Relak laski kätensä, ja hänen kasvonsa olivat ehjät ja entiset. Mutta nyt niille oli ilmestynyt jotain, mitä Abzumo ei ollut koskaan todella nähnyt. Hymy.

”Minä kävelin sinne, missä sinä juuri vietit minuutin, Arkkitehti. Minä koin sen, minkä sinä juuri koit, ja olisin halunnut lopettaa… mutta en lopettanut. Minä… minä valjastin omien luomusteni aivot ja annoin niiden pommittaa omaa minuuttani omalla itselläni, kunnes olin valmis. Kunnes rakastin Hänen Tyhjyyttään, eikä millään muulla ollut enää väliä.”

Abzumo tuijotti Relakia. Hänen katseessaan oli enimmäkseen inhoa, mutta myös muita tunteita. Hämmennystä. Vaikuttuneisuutta. Katkeruutta. Ehkä jopa pieni rahtunen… sääliä.
”Indoktrinaation mestari indoktrinoi itsensä”, hän sanoi kylmästi. ”Ehkä se oli vain ajan kysymys.”

Se hiljensi Relakin hetkeksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä vain hieman kuiskausta voimakkaampi.
”Me kaikki teemme niin, ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kaipaamme olla osa jotain. Jotain perintöä.”
Hän käänsi katsettaan poispäin Abzumosta.
”Toivottavasti avasin silmäsi, Arkkitehti.”
”Tavalla tai toisella”, Abzumo huokaisi. ”Tavalla tai toisella. Oletan, ettet aio estää minua lähtemästä.”
”Jos opit jotain, olen auttanut sinut löytämään paikkasi koneistossa. Jos et… tiedän, että Hän etsii sinut käsiinsä vääjäämättä. Ei ole minun tehtäväni päättää, miten käy.”
”Siitä olen samaa mieltä. Jos kohtaamme vielä, ehkä sinä saat selville, löysinkö paikkani.”

Abzumo ravisti viitan olaltaan ja alkoi muuntautua jälleen neliulotteiseen muotoon, sillä rakennuksessa ei ollut fyysisiä sisäänkäyntejä lainkaan. Poispääsy olisi kuolevaisen silmissä aivan yhtä vaikeaa kuin sisääntulo. Relak seurasi katseellaan aika-avaruuden vääristymistä makutan kohdalla.

”Ennen kuin lähden”, Abzumo sanoi elementaalienergiasta muodostunut kuutio yhä takanaan välkkyen, ”kerro minulle vielä yksi asia.”

Vaaleanpunainen viitta leijaili itsestään takaisin Relakin olkapäille ja hän sulki sen paikoilleen soljella. Relak tuijotti Abzumoa ilmeettömästi hetken, kunnes vastasi:
”Kysy, niin kerron.”
”Sano, että…” Abzumo aloitti, mutta keskeytti sitten. Tuskinpa Verkonkutoja ymmärtäisi. ”Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.”

Makuta Relak tuntui olevan hetken vain hämmentynyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Abzumo ei tiennyt, tiesikö tämä itsekään, mitä vastasi ja miksi, vai oliko tämä vain luonut nahkansa uuteen tilanteeseen. Sopeutunut rooliin, joka hänelle oli annettu.

Sillä ei ollut väliä, sillä vastaus, jonka Relak antoi, lähetti Abzumon matkaan tyytyväisenä.

”Siihen, Arkkitehti”, hän oli kuiskannut, ”siihen tarvitaan vain siemen, sadekuuro… ja päivänsarastus.”

Tervetuloa Koneeseen — Välinäytös 1

Metsä

Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.

Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.

Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.

Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.

Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?

Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.

Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se ”työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?

Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.

Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.

Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.

”mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.

Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.

Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? ”Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.

Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.

Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.

Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama ”työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?

Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?

Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.

Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?

”TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. ”ja muten kin best”

Ja kuka tämä ”työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.

”en kero heh”

Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.

Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.

Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.

Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.

Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.

Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?

Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.

Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.

Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.

Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…

… vierasta.

Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.

Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.

Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?

Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.

Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.

”hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.

Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?

Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: ”loiss setä heh”

Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?

”ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.


Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.

Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.

Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.

Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.


Pikimustalta, piirteettömältä taivaalta satoi äärettömistä korkeuksista tasainen lumisade keskustelijoiden ylle luistelevan kanin mielen sopukoissa.

He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.

Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.

”En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, ”mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
”Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, ”mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
”Vai niin”, makuta vastasi. ”Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”

”Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, ”ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”

”Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”

”Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, ”paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”

Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.

Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.


Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.

Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.

Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.

Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.

Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.

Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.

Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.

Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.

Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?

Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.

Vapaus. Kaaos. Järjestys.

Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.

Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.

Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…

… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.

Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.

Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.

Hyvissä Höyryissä

Taivaassa, Kirottujen karnevaalit

Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.

Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.

Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.

Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.

Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.

Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.

Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.

Ne suojelisivat kuningatartaan.


Hyvissä höyryissä

Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.

Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.

Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.

Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”

“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.

Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”

“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”

Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.

“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”

Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.

“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”

Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.

“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”

Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.

“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.

Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.

“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.

“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”

Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.

“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”

“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.

“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”

Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.

“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”

Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.

“Sarajista?”

Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.

“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”

Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.

“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”

Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.

Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.

“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.

“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.

Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.

“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.

“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.

“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.

Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.

“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.

”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”

“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”

”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”

“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”

”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.

“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”

Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”

”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”

“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.

Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.

Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.

”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan isäntämme ja emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”

“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.

“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.

”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”

“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”

Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?

”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.

Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.

“Hyvä on.”

Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.

Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”

Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.

“Tohtori linjoilla. Pahoittelen, mestari. Unohdin muistuttaa.”

Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.





Viktornet




Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.

“Arvon vieraat”; Purifier julisti. “Logistisen puolen erityisosaajamme.”

Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.

“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.

Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.

“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”

Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.

Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti.
”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”

“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.

”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”

Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.

”Teri-dax, Teri-dax…” aristokraatin uljas tenori antoi kaikua, ”Sillä poistuu plakki loi-tom-max’…”

Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.

Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.

”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”

Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.

”Aiiiiivan!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”

”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi.
”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”

Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.

”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli.
”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”

TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.

”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”

”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”

”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”

Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.

”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”

TUM.

”AAAAAAAAAAH”

TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.

”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”

Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.

Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.

“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.

“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.

”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”

“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”

Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.

”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”

Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.

”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”

“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”

”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”

Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.

”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”

Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.

“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.

“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.

”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.

”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”

Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.

”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.

Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.

”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”

“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.

“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.

”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”

TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.

”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”

Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.

“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”

Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon.
”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”

”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.

”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.

”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta.
”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”

“Sotilaita”, Bianca vastasi, “Ja pieni määrä aseita.”
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”

”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?”
”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”

Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.

“Kahdeksalle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle kahdeksalle”, tämä vielä tarkensi.

Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella.
”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”

Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.

“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.

“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”

Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita.
”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”

“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.

Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.

”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”

Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.

”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”

Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.

”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”

Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.

”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”

Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.

”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”

Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.

Ja niin oli hyvä.

“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.

“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.

“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.

“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”

Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.

”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”

Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.

Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.

Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.

Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.

Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…

… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?

”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”

Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.

Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.

”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”

Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.

Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.

”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.

”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”

Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.

Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.

”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”

Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.

”… runon”

“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.

“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”

”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”

“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”

”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”

Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.

Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.

”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”

”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”

”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”

Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.

“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”

Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.

”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”

“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.

“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.

Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”

Seurasi hetken hiljaisuus.

”Mielenkiintoista.”

Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.

”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.

“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.

“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.

”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”

“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.

“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”

Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”

”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.

Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.

Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.

“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”

Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.

Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.

Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.

Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.

“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”

Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.

“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”

Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.

“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.

“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”

“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”

Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.

“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.

“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”

“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.

“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”

“Tietenkin.”

“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”

Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.

“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”

“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.

“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”

“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”

Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.

“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.

“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.

“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”

“Hän oli pelkkä kone.”

“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!

Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.

“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”

“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”

“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”

“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”

“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”

Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.

“Sinä et ole enää Ficus.”

“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”

Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.

Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?

“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.

Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.

“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.

“Sinä olet yksinäinen?”

“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”

“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.

Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.

Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.

“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”

Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.

“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”

Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.

Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.

“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”

Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.

Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.

Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.

Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.

Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.




Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:


Ficus




Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:




Ystävä




Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.

Kello löi puoli kaksitoista.

Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.






Baterra-asema, Telakka

Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.

Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.

Kirottujen karnevaalit

Sektori A-55, Xia

Koneet olivat ottaneet saaren pohjoisen kärjen omakseen. Ja nyt ne nauttivat olostaan vielä normaaliakin enemmän. Niiden seppä oli saapunut katsomaan uutta valtakuntaansa. Seuraavaa ratasta kellonsa koneistoon.

Hopeinen metalli peitti jälleen Purifierin kehoa. Haarniska ei ollut lähellekään niin tyylitelty kuin se, joka päällä hän oli kohdannut Kenraalin eteläisillä saarilla, mutta se täytti tehtävänsä. Putket haarniskan selkäpuolella pumppasivat mustasta massasta loputtomasti pursuavaa arkkikranojen energiaa ja musta sankka savu seurasi Puhdistajaa tämän marssiessa halki Xian katujen. Puku pysyi hädin tuskin loputtoman sieluenergian perässä, mutta se piti omistajansa juuri ja juuri järjissään.

Yhden silmäaukon sisältävä kypärä katsoi vasemmalle ja oikealle yhä uudestaan ja uudestaan. Tehdashalleja oli toistaiseksi vain kahdeksan, mutta neuvottelut sektorista A-54 olivat jo käynnissä. Uusia vahkiyksiköitä valmistui satakunta joka vuorokausi. mutta siitäkin huolimatta Puhdistajan ja tämän kuningattaren suunnitelmien toteutumiseen menisi vielä tovi.

Tehdasalueen itäreunalle hätäisesti kasatun laskeutumisalustan luona kuhisi jo melkoisesti. Muutamat palkatut vortixxit pitivät huolta, että vahkeja paikasta toiseen siirtävät kuljetusalukset pysyivät reiteillään ja että Zilla-luokan rahtauspuvut siirsivät uudet kontit linjastoille ajallaan. Purifier seisahtui pienoistelakan reunalle odottamaan. Hänellä ei rehellisesti ollut aavistustakaan, millaisella välineellä hänen vieraansa olisi saapumassa. Hän oli kuitenkin varma, että hän tunnistaisi sen, kun näkisi sen.

Ja tunnistihan hän. Kun horisontin takaa ilmestyivät epämääräisesti värähtelevä kolmeen ulottuvuuteen rajoittumaton musta esine ja sen ympärillä kiertelevät demoniset olennot, Purifierilla ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut kyseessä oleva matkustusväline.

Hetkeä myöhemmin kerubit laskeutuivat näyttävästi kaksin puolin odottavaa Puhdistajaa, ja tesserakti alkoi hitaasti leijua kohti maan pintaa. Nelipäisiä hirviöitä lähimpänä olevat vortixxit tärisivät pelosta ja yksi heistä jopa vääntyili oksennusrefleksiä vastustellen. Kun hyperkuutio oli muutaman senttimetrin päässä maan pinnasta, se painui kokoon erikoisella tavalla ja sitten hajaantui paljastaen sisältään mustan, valkean sekä purppuraisen makutan.
”Hyvää iltaa”, saatanan enkeli totesi lähes aidon kohteliaasti tesseraktin palautuessa alkuperäiseen joskin häilyväiseen muotoonsa hänen yläpuolellaan.

“Melkoinen väline”, Purifierin ääni kaikui hieman tavallista matalampana kypäränsä takaa. Makutojen kanssa työskentelemisessä oli aina ollut omat erikoiset puolensa. Ainakin jos antoi uteliaisuuden voittaa ennakkoluulot.
”Se kuljettaa pelkät matkustajiensa mielet ja hävittää materiaaliset ruumiit matkan ajaksi – tai ainakin… minimoi ne”, Abzumo totesi virnistäen. ”Olet nähtävästi saanut… sielusi jälleen hallintaasi.”

Venttiilit Purifierin selässä päästivät ilmoille tavallista paksumman tuhahduksen. Musta massa metallin alla venytteli niskojaan.
“Väliaikaisesti. Joskaan en oleta minkään koneen pidättelevän tätä enää kauaa. Ymmärtänet, miksi kunnioitettava työpanoksesi muuttuu tärkeämmäksi päivä päivältä. En ole varma, kuinka kauan pystyn enää itse jatkamaan… tuotekehittelyä.”

”Kyllä vain, yhteistyömme hedelmät hyödyttävät meitä molempia yhtä lailla. Metru Nuin välikohtaus päättyi kannaltani hyvinkin edullisesti. Toivottavasti siitä ei koitunut kovin suuria tappioita teidän riveihinne.”

Puhdistaja murahti hieman epävarmasti ja viittoili samalla Abzumoa seuraamaan häntä tehdaskompleksien välisille kaduille. Takaisin asemiinsa hitaasti raahautuvat vortixxit yrittivät parhaansa mukaan pitää katseensa jossain muussa, kuin laskeutumisalustalle jääneessä asiassa.

“Ei mitään liian pysyvää. Agenttini on jo matkalla tänne ja parantumaan päin. Helpottaisi kuitenkin silti, etteivät mielen sirut pääsisi enää moisella tavalla valloilleen. Kuningatar toivoo, että viimeisetkin saataisiin turvallisempiin käsiin.”

”Turvallisempia käsiä tavoitteidenne kannalta ette löytäne”, Abzumo sanoi ja luotasi katseellaan ympäristöä. Vortixxit välttelivät katsekontaktia makutan kanssa ja pyrkivät pysymään kaukana kerubeista jatkaessaan työntekoaan.
”Mistä tulikin mieleeni”, makuta jatkoi, ”että tiedätkö, mitä tapahtui kolmannelle sirulle, joka Metru Nuilla oli?”

Puhdistaja ei vastannut välittömästi vaan pysähtyi yhden rautaisen kompleksin liukuvalle sivuovelle ja ohjasi makutan sairaine saattueineen siitä läpi. Pimeän huoneen keskellä, seinän takana pauhaavan liukuhihnaston vierellä, hohti vihreänä Metru Nuin sodassakin paljon toimintaa nähnyt holopöytä. Noin pari metriä halkaisijaltaan oleva kone oli jätetty tarkoituksella päälle ja sen kelluvalta käyttöliittymältä erotti yhä lukuisia uutisartikkeleita ja itseään toistavia videonpätkiä Metru Nuilta. Niistä suurimmassa tuijotti vahki, jonka kaulassa erottui juuri ja juuri medaljongin ketju.

“Kuten varmaan huomaat, Sanansaattaja koitui kuin koituikin ongelmaksi. Kolmas siru on Mustalla Kädellä.”

Makutan silmät kiiluivat. ”Minulla onkin sinulle jotakin, mitä voimme käyttää häntä ja hänen kaltaisiaan vastaan. Oletan, että ne ovat jo saapuneet von Nebulan lähetyksessä.”

“Varhain aamulla”, Puhdistaja vahvisti, ristien kätensä, katseensa olleena yhä naulittuna holopöydän artikkeleihin, “Harvoin kutsuisin mitään niin keinotekoista taiteeksi, mutta ne kaunokaiset ovat todella jotain uutta ja jännittävää. Parhaat puolet meidän molempien maailmoistamme.”

”Eivätköhän ne aja asiansa, kunhan saamme ne kuljetettua Metru Nuille ilman, että toat huomaavat, ennen kuin on liian myöhäistä Sanansaattajan kannalta.”

“Toivon niin. Minulla ei ole tällä hetkellä varaa laajamittaisiin operaatioihin Dumen maaperällä. Ei niin kauan, kun Varjotulla on katseensa siellä. Yritän venyttää hänen vieraanvaraisuudestaan vielä viimeisetkin pisarat ennen kuin hän huomaa, mitä olemme tekemässä. Olet varmastikin tietoinen hänen sirunsa olinpaikasta?”
”Mikäli eivät ole siirtäneet sitä Odinalta, niin kyllä vain. Mitäs kummisedällenne kuuluu, näin yleisesti ottaen?”

Hopeisella metallilla päällystetty musta käsi pyyhkäisi yli holopöydän ja toi esille uuden välilehden. Laatuaan sellaisen, joka esitti ilmakuvaa aiheeseen huomioon ottaen melkoisen epätodennäköisestä sijainnista.

“Avaa kasinoita Steltille…”, Puhdistaja ärjäisi ja pysähtyi hetkeksi huokaisemaan sille, että oli joutunut sanomaan sen ääneen, “Kasvattaa valtapiiriään päivä päivältä. Tuokin ikuisuusprojekti valmistuu ihan lähiviikkoina.”

”Mielenkiintoinen valinta, todella. Se mies on mielenkiintoinen poliitikko. Entä miten hän otti Metru Nuin tapahtumat? Oletan, ettei hän pidä Mustasta Kädestä sen enempää kuin sinäkään.”

“Ehkä. Mutta hän ei ymmärrä, miksi tämä Uusi Käsi on niin vaarallinen. Sanansaattaja ei ole sotilas eikä vakooja. Vielä vähemmän poliitikko. Hän on ennalta-arvaamaton ja sattuu istumaan nyt sekä mielen sirun, että maailman suurimman asekasan päällä. Ja se, mistä hän onnistui kaivamaan kenraaleista vanhimman on jotain mitä en täysin kykene ymmärtämään. Siinä jälleen yksi lukuisista ongelmatekijöistä, jotka luulin hoitaneeni kauan sitten.”

”Myönnettävästi huolestuttavaa. Mutta epäilen, ettei vahkitytöstä ole käyttämään Nimdan sirua, joten aseet ovat ainoa huolenaiheemme hänen suhteensa. En epäile, etteikö hän niitä käyttäisi tarvittaessa meitä vastaan, jos hän on yhtään tullut isäänsä.”

“Aloitamme siis varoen”, Puhdistaja vahvisti käyden samalla mielessään läpi listoja Metru Nuin lähettyvillä liikkuvista vahvuuksistaan, “Tarkkailemme varjoista ja odotamme oikeaa hetkeä. Kenties Varjottu polttaa meille vielä valmiin tien tai raivaamme sen myöhemmin itse. Sitä odotellessa kasvatamme voimaamme. Ja kuten lupasin…”, Purifier lopulta keskeytti ja tarttui selkänsä takaa vipuun, joka nosti väliseinän holopöydän ja sen takana odottavan tehdashallin välistä.

“Tässä sinulle hieman lisää sitä voimaa, jota lupasin.”

Hihnaston, jonka ainoa tehtävä näytti olevan pumpata ulos loputtomat määrät vahkiraajoja, edessä oli puinen lava ja lavan päälle oli pinottu muutama suurikokoinen laatikko, joiden sisältöjen hohde oli niin voimakas, että se kuulsi läpi täyspuun. Kymmenet tuoreet, sieluista puristetut paristot velloivat voimaansa ja odottivat ottajaansa.

”Erittäin mainiota”, Abzumo sanoi ja tarkasteli kuulalaatikkoja innostuneena. ”Näille on kyllä käyttöä jo lähitulevaisuudessa.”

“Päätä sotasi vauhdilla. Tällä maailmalla on enemmän tarjottavaa, kuin loputon verenvuodatus.”

”Sotani päättyy, Ficus, kun saan kaikki kuusi sirua. Yksi niistä vapautuu käyttööni, kunhan Sanansaattaja menettää päänsä. Odinan valtiaan siru ei ole heti saatavilla, ja kahden muun sijainnista ei ole ensikäden tietoa.”

Puhdistajan vasta muodostumaan alkanut vastaus keskeytyi holohuoneen rautaoven aukeamiseen. Vapiseva miespuolinen vortixx työnsi päänsä varovasti huoneen sisäpuolelle.

“Teidän… teidän illan toinen tapaaminen olisi… olisi täällä”, se sanoi ja poistui välittömästi paikalta. Liskon juoksuaskeleiden kaiku poukkoili rakennuksien välissä vielä tovin tämän kaikottua. Kyklooppisilmäinen haarniska vilkaisi Abzumoon ja lähti johtamaan joukkion tietä takaisin Xian kaduille.

“Liskot lastaavat tuotteesi valmiiksi. Käydään vilkaisemassa agenttiani.”

Xialaisen matkustaja-aluksen ääriviivat erottuivat kauas ja Purifier marssitti vieraansa perässään takaisin pienoistelakalle, jossa harmaa lentävä metallikasa telakoitui makutan ulottuvuuksia taivuttavan laitteen vierelle. Yhdessä Violetti ja Hopeinen seurasivat, kuinka musta pitkäraajainen ruumis keltaisella Kirilillä laahusti ulos aluksesta.

Muodonmuuttaja oli kokenut kovia. Sen monikulmaisessa olemuksessa oli yhä massiivisia aukkoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet regeneroitua kuntoon. Sen jalkojen motoriikka oli yhä hakusessa vaikka näyttikin, että sen elintoiminnot olivat jo palanneet normaaleiksi. Lopulta se saavutti sen kulkua seuraavan kaksikon ja pysähtyi näiden eteen. Se ei kuitenkaan tuntunut huomioivan lainkaan Abzumon läsnäoloa ja omisti puheensa yksin Puhdistajalle.

“VAHVISTAN UUTISET METRU-NUILTA. RADAK ON KUOLLUT.”

Puhdistaja tuijotti agenttiaan silmiin. He eivät olleet puhuneet kasvotusten kuukausiin. Tehtävä oli ollut paljon odotettua pidempi.

“Radak maksoi virheistään hengellään. Nyt voimme taas keskittyä olennaiseen. Seuraava tehtäväsi odottaa jo. Kapteeni infoaa sinut, kunhan olet taas täydessä toimintakunnossa.”

Muodonmuuttaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja asteli kolmanneksi Abzumon ja Purifierin rinnalle. Niistä kolmesta kaksi kamalinta saivat seuraavaksi todistaa, kuinka Zillaa ohjastava vortixx yritti keksiä, mistä kohtaa kuulalaatikoita voisi yrittää sijoittaa makutan menopelin sisälle.

”Turha vaiva”, makuta tuhahti ja napsautti sormiaan välinpitämättömästi, jolloin tesserakti alkoi pyöriä hallitsemattoman näköisesti ja jollain tapaa nielaisi laatikot sisäänsä. Liskokuski vähäeleisyydestään päätellen pyörtyi ajoneuvonsa sisälle.

“Ehkä me jatkamme asiointiamme hieman paremmissa puitteissa”, Purifier kääntyi takaisin Abzumon puoleen, “Suunta taivasasemalle, oletan? Minä en ainakaan halua viettää Xian maaperällä enempää, kuin on tarpeen.”

“JÄÄN ODOTTAMAAN KAPTEENIN YHTEYDENOTTOA. JATKOYHTEYDET OVAT TÄÄLLÄ PAREMMAT”, Muodonmuuttaja ilmoitti asiallisesti.

”Tuo kätyrisi on kyllä hassu tapaus, täytyy sanoa”, makuta totesi johtaessaan Puhdistajan neliulotteisen aluksensa luokse – joka nielaisi heidät kuin Vuori nielaisee vortixxin.

Liskot huokaisivat helpotuksesta, kun lentävä vääryys poistui hitaasti heidän ilmatilastaan. Telakan keskelle yksin jäänyt Muodonmuuttaja seurasi hartaasti aluksen katoamista horisonttiin. Kirilin takana juoksi julmettu määrä erinäisiä ajatuksia, joista sillä hetkellä päällimmäisin oli ihmetys siitä, kuinka kauan Puhdistaja jaksaisi valehdella langenneelle ystävälleen.

Hämärtyvä iltataivas oli yllättävän kirkas Xialaiseksi. Saarta ympäröivät paksut pilvet rakoilivat harvinaisen hetken ja sitä tovin tuijotettuaan kaksivärinen olento lähti lopulta astelemaan kohti tehdaskomplekseja. Hyvällä tuurilla Puhdistaja oli jättänyt holopöydälleen jotain mielenkiintoista. Vielä paremmalla tuurilla jotain, joka ei muistuttaisi häntä Metru Nuista. Tai ystävästään, joka oli uponnut laivansa mukana.

Merellä

Samat auringot, jotka laskivat sumupilvien taakse Xialla, laskivat Pohjoismantereen rannikolla kirkkaalla taivaalla. Oli se hetki illasta, kun tarkkaavaisimmat alkoivat jo erottamaan tähtien tuikkeen hämärässä. Örveltävien skakdien metakka oli jo alkanut kaikumaan kannen alta, mutta Saraji onnistui tunnelmoimaan siitäkin huolimatta. Sekin tuntui vielä hiljaisuudelta verrattuna edellisiin vuorokausiin.

Vahki sulki pienen kommunikaatiolaitteen ohimoltaan siinä toivossa ettei häneen otettaisi illan aikana enää yhteyttä. Ei hänellä ollut mitään Kapteenin juttutuokioita vastaankaan, mutta toan ääni muistutti häntä töistä jokaisella äänteellään.

Siltä hänen retkensä oli alkanut tuntumaan. Työltä. Ajatus kalvoi kommandoa sisältä. Kunnia ja oikeus oli vaihtunut epävarmuuteen ja pelkoon. Kellot olivat hiipineet taas ionisoturin aatosten taustalle. Valkoinen Kuningatar oli taas hereillä. Se näki taas sen, minkä Sarajikin. Kuuli ja haistoi. Maistoi ja tunsi. Vahki ymmärsi nyt viisauden sananlaskun “tieto lisää tuskaa” taustalla. Hän olisi antanut siskonsa ruhjoa toisenkin puolikkaan kasvoistaan, jos vain voisi unohtaa olevansa vain osa suurempaa koneistoa.

Vahkille olisi hyvin riittänyt lupaus rauhan palauttamisesta. Vääryyksien oikaisemisista. Kostosta kenraalille, jonka poistaminen laudalta toisi rauhan.

Mutta vahki oli alkanut epäilemään omia ajatuksiaan. Olivatko ne todella hänen? Miksei hän kyennyt muistamaan kenraalin rikoksia, vaikka hän tunsi niin suurta vihaa niitä kohtaan? Liikuttiko Saraji edes itse raajojaan vai kuvitteliko hän vain? Oliko Kaikkinäkevä sittenkin jokaisen liikkeen taustalla? Jokaisen teon takana?

Saraji oli koko ajan varma, että hän oli tehnyt oikein lävistäessään Mekaanikon. Niin myös pistäessään Lähetin. Hän ei katunut kumpaakaan surmaa. Mutta miksi ei? Hänen järkensä sanoi, ettei hänen olisi kuulunut, mutta hän ei tuntenut samoin. Moinen epätasapaino kahden suhtautumisen välillä pirstoi Sarajin psyyketä kappaleiksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän ei voinut kuin tuntea sympatiaa kaukana kaukana lepäävää Nurukania kohtaan. Vasta nyt ionilla taisteleva ymmärsi, miten pahasti muistoilla pelaaminen saattoikaan rikkoa.

Metalliset sormet puristuivat metallisen kaiteen ympärille, kun vahki kirosi manalaan omaa pääkoppaansa.

Mitä helvettiä hän oikein oli tekemässä?