Avainsana-arkisto: 002

Ensimmäinen ja toinen

Satoja, tuhansia vuosia sitten

Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.

Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.

Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.

Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ’muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.

Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.

’Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.

Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi?
Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
Zora”, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
Na Zora.


Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.

Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.

Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.

Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
Kankealla tummalla monitorilla hehkui ”008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.

”Kenraali 001, pääesikunta.”
Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
”008”, 001 tokaisi. ”Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. ”Operaatio onnistunut, herra Kenraali”, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. ”Suurkylä on miehitetty.
Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. ”Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
008 epäröi. ”… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.
”Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. ”Entä vastapuoli?”
008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
Kuusi matorania”, 008 sanoi, ”herra Kenraali.
Linjalla oli hetken hiljaista.
”Kuusi.”
Kuusi, herra Kenraali.
”Kuusi vain.”

008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
”Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
Kyllä, herra Kenraali.
”Ja vain kuusi kuoli.”
Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.
001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että ”yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.

008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
”Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, ”Amiraali 002:n. Ja sinut.”
Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. ”Kyllä, herra Kenraali.


Kauan sitten

Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli ”ruokaa”.
Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.

Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.

Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään.
Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.

Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen.
Muna.

Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.

Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!

Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään.
Sinäkin olet puhdas.

Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.

Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.

Pääesikunta

Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.

Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.

Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat.
Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?

Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.

Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
”Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.

Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
”Kenraalia odotamme?”
Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.

Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.

002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.

Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.

”Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. ”Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
”Mitä tapahtui.”
Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.

”Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. ”Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”

Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
”Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”

Katseet kääntyivät 003:een.
”Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”

Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
”Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. ”Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
”Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
”Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.

Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.

Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
”Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
Kenraali kääntyi 003:a kohti. ”Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
”Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. ”Voit poistua.”
Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.

”Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. ”Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
”Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”

”Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan ”nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
”… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. ”Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
”Polttakaa pellot”, 001 sanoi. ”Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
”Ja sinä”, hän sanoi, ”sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
008 nyökkäsi varoen. ”80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
”Voit poistua.”

Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
”Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, ”mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.

Kauan sitten

”Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”

Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
”Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. ”Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
”Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. ”Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”

Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.

Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
”Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
”En…” pienempi hyönteinen myönsi. ”Mutta siksi minä sinne haluankin.”

Kaksikosta vanhempi huokaisi.
”Ulkona on vaaral-”

Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
”Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. ”Seis!”
Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. ”Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.

Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.

Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen!
Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!

Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.

Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.

Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.

Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.

Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.

Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.

Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
”Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.

Se oli kaunis.

Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
”Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?

Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
”Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
”Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. ”Niin onkin.”

Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
”Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
Asian ajattelu tuntui väärältä.
Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.

Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
”Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.

Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.

Pääesikunta

Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
”Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, ”että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”

Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
”Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
”Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. ”Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”

Kenraali näytti mietteliäältä. ”Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
”Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
”Entä omiaan?”

Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.

”Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. ”Ei moneen viikkoon.”

Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
”Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
”Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. ”Voit poistua.”
002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.

Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.

Siitä oli kauan.