Aft-Amana 6

Aft-Amana

Ja siinä he taas seisoivat. Klaanilaiset.

Paitsi yksi heistä, jonka suuri sukeltaja oli surman portteja päin lyönyt.

”DELEVA!”
Omista murtuneista luistaan välittämättä Umbra säntäsi maahan tuupertuneen ystävänsä luokse. Sukeltajan tyrmännyt plasman toa oli heikkona, hengitti niin kovin vaimeasti ja availi suutaan vain vapauttaakseen lisää puistattavia veriysköksiä.

“Äkkiä! Parannuskivi tai jotain!” Umbra huusi epätoivoisena. Deleva ei saisi kuolla tänne painajaisten parantolaan. Deleva… Deleva ei saisi kuolla.

Matorokin havahtui ajatuksistaan, kuningattarensa kauniista sanoista. Hänen petturinsa. Siinä hän oli, ikuisuuden jälkeen. Sanaakaan sanomatta jään toa irroitti sinisen kivensä haarniskastaan, siitä Epsilonin vierestä, ja heitti sen Umbralle.
Jään toan katse oli poissaoleva. Kylmä.
Edes kaiken Aft-Amanassa näkemänsä jälkeen hän ei pystynyt katsomaan petturiaan silmiin.

“Kiitos”, Umbra sanoi ääni hiljaa väristen ja otti sinisen kiven käsiinsä. “Antakaa kaikki anteeksi! Minä sain tämän kaiken aikaan”, varjon elementaalienergia alkoi virrata siniseen parannuskristalliin kun langennut soihdunkantaja asetti sen ystävänsä sydänvalolle.

“Ei mietitä sitä nyt”, jään toa kuiskasi miltei ääneti päätään pudistaen, ja veti syvään henkeä. “Kapura, käsittääkseni sinä tunnet paikat yllättävän hyvin. Osaatko kertoa, miten pääsemme täältä pois?”

Tulen toa tuijotti jääveljeään kulmat kurtussa sekä päätään pyöritellen. Eikö hän voisi päästää jo irti?
“… suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi minun pitäisi tietää oikea tie”, mutisi Kapura, “mutta loogisesti voin veikata, että idänpuoleinen ovi vie johonkin järkevään. Muut ovat liian pieniä.”

Umbra piteli kämmentään parannuskiven päällä ja syötti siihen elementaalienergioitaan. Savumaiset varjot tanssahtelivat kiven sinisen hohteen ympärillä, kun hän kiinnitti sinisen kristallin Delevan haarniskaan. Sen olisi autettava. Sen olisi pakko auttaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaessan hän vihdoin tohti katsella ympärilleen. Huone, johon raivohullu kalaolento oli heidät ajanut oli sekasorrossa. Kirjahyllyjä oli kaatunut ja suuria muuttolaatikoita lojui levällään pinoissa hylättyinä, ja… Toa pani merkille takaseinällä olevat kanisterit, jotka näyttivät varsin tutuilta. Yksi oli haljennut keskeltä riekaleiseksi metalliksi, ja sisältö oli tyhjän mustaa. Ilmanautin koko huonetta ravisuttanut kaatuminen oli pyörittänyt yhden sellaisen lähemmäs. Kanisterit… niitä oli ollut kylmiössä!

Toan uteliaisuus heräsi ja hän lähti tutkimaan yhtä. Ne paljastuivat raskaiksi kaasupulloiksi. Tummanvihreän metallin kyljessä oli punaista tekstiä varoitusleimalla.

”KOEMATERIAALI
Cr.s.6 100%”

Mitäköhän sekin tarkoitti, varjojen soturi mietti. Se ei sanonut hänelle mitään. Ja Matoronkin katse oli juuttunut tutkimaan samaa.

“Tohtori”, Matoro kääntyi Cehayan puoleen vilkuillessaan ympärilleen. “… mitä… mitä täällä tehtiin? Mitä tämä on?”

Naistohtori yskäisi hiljaa. ”Minulla… minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se oli kaupungin valtaapitävien ajatus. Heillä oli… kokeellinen lääke. Jotain mullistavaa.”
Matoron täytyi kumartua lähemmäs Kapuran olkapäällä makaavaa tohtoria, joka tuntui hakevan sanojaan pitkään. ”Pysykää… pysykää kaukana noista pulloista. Meillä ei ole aikaa.”


Jään Sotilas oli sanomassa jotakin, mutta repivä ääni jähmetti hänet. Se ääni.

Ei, tämän hän tiesi jo. Tästä hän oli varma. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut!

Ei, sitä ei ollut.

Mutta miksi se kuului silti?

“Lähdetään”, jään toa sai sanotuksi. “A-auttakaa Delevan kanssa”, hän käski nostaessaan vanhaa toaa hartiaansa vasten, eikä se ollut helppoa. Mies olisi painanut liikaa yhdelle heistä kannettavaksi jo ilmankin KAL-puoliskoaan, mutta Umbra harppoi nopeasti jään toan luokse ja otti haavoittunutta toaa toisesta hartiasta.

Hämärän lyhty vilkaisi siruista kirkkaana hohtavaa ystäväänsä silmiin, mutta ystävä katsoi vain hänen lävitsensä. Valon toasta tuntui pahalta, todella pahalta. Jäärailo oli heidän välissään, ja vaikka sitä yritti miten kiertää, paljastui aina vain uusi railo. Mutta nyt heidän välillään olisi edes Deleva, eikä tämä saanut pudota siihen railoon.
Yhdessäkään he eivät saaneet plasman soturia liikkeelle kovin nopeasti. Delevassa ei ollut enää hiventäkään voimaa auttaa.

Cehaya supatti jotain Kapuran korvaan. Tulen toa vilkaisi Matoroa. “Voimmeko tehdä mitään metsästäjän hyväksi? Vaikkakin”, Kapura mutisi ja vilkaisi kultaista taskunaurista, joka ei vieläkään käynyt, “meillä ei todellakaan ole kamalasti aikaa.”

Jään toa vilkaisi tiedotonta syväläistä ja huokaisi. “Hänellä on rauha”, Matoro vastasi tosiasioiden pakottamana.

Delevalla ei ollut. “Näkee kaiken, näkee minut”, puolikuollut puoliepäkuollut sopersi hiljaa. Hänen hengityksensä oli raskasta, mutta vakaata, eikä hän ollut enää tukehtumassa vereensä. Parannuskivi siis toimi… mutta ei tarpeeksi nopeasti. Nyt mies vain makasi raskaana painolastina heidän harteillaan kykenemättä itse liikkumaan.

Ja silloin kun he olivat heikoimmillaan, ovi avautui. Se sama ovi, jolta veriset jättiläisjalanjäljet olivat astelleet.

Ja kaksi aivan liian tuttua draakkia ilmestyivät ovensuuhun.
Ja aivan, aivan liian tuttu konetuliase käsissään. Toinen heistä pyöräytti sen kyljessä olevaa värikästä rulettikiekkoa ja panosvyö raksahti sisään mielettömän tuhon viljelijään.

Jään toa huokaisi erittäin syvään. “No terve teillekin, herrasmiehet.” Ääni oli puhdasta turhautumista. Eikä liskokaksikolla ollut kasvoillaan sen tyytyväisempiä ilmeitä.

“Teidät minä halusinkin nähdä”, Umbra murahti. Matoro laski Delevan varovasti Umbran varaan ja astui pari askelta eteenpäin, Kapuran ja Cehayan viereen.

“Jään toa voisi käyttää sirua, jos olisi viisas”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Kraa, Kraa se oli.

”Naurattaako sinuakaan toien vitsit, veljeni?” toinen lisko lausui sulavasti, mutta se ei enää huijannut Matoroa. Se oli pelkkää esitystä. Hän oli kuullut jo kerran sen läpi, Cehayan toimiston ja portaikon välissä, missä linnut olivat herkutelleet.

”Ei”, vastasi toinen, ”Ei naurata.”
”Lieneekö meillä mitään syytä antaa heille mahdollisuutta?”
”Ei. Ei äskeisen jälkeen. Antaisiko kummisetäkään?”

Toinen hymähti.

“Voi nyt-” Matoro valitti. “Minä yritin pelastaa peikkonne! Kun linnut tulivat, minä olin ainoa, joka teki mitään!”

“Te ette pääse täältä pois”, Umbra kertoi katse naulittuina liskomiehiin. “Konetuliaseenne ei auta tämän paikan hirveyksiä vastaan.”
Jakaja ja Panostaja jakoivat painostavat katseet keskenään.

”Puhuiko hän… linnuista, veli?”
”Jään toa lienee oikeassa paikassa siinä tapauksessa”, toinen vastasi ja sitten korotti ääntään, ”Mistä kirotun linnuista? Sinä sen teit!

Jään toan suu loksahti auki. Ei, ei taas tätä. Ei TAAS. Hetken hän epäili todellisuudentajuaan, mutta absoluuttisen kauneuden vitivalkoinen hohde sirusta vakuutti hänet selväjärkisyydestään.
“Linnut- linnut- mitä siellä tapahtui? Mitä te näitte tapahtuneen?

”Älä sinä yhtään yritä”, odinalainen sanoi hampaat yhdessä. ”Sinä, sinä poppaskonsteinesi sen sait aikaiseksi.”
”En ole koskaan uskonut poppaskonsteihin, veli hyvä”, toinen jatkoi huomattavasti rauhallisemmin, ”Vaikka kummisetä niiden perään onkin.”
”Sillä ei liene väliä. Kuollut poppamies ei paljoa taikuroi, joka tapauksessa.”

“Olkaa hiljaa!” Kapura ärähti ja suuntasi vihaisen katseensa huoneen halki jokaiselle paitsi naiselle olkapäällään. “Kaikki te. Me voimme odottaa, että ne tulevat taas. Eikö se olisi mukava todiste?”
Tulen toa nosti esiin kellonsa ja osoitti sen käymätöntä viisaria.
“Valitettavasti ajalla on tässä seikkailussa ollut sellainen hassu ominaisuus, että sitä ei ole tarpeeksi. Siirretään tämä keskustelu/taistelu ulos.”

”Ulkona oli ikävän kirkasta, toa”, Jakaja tai Panostaja sanoi. ”Haittaa tähtäystä.”
”Ei, kyllä me mielellämme sen täällä teemme.”
”Paitsi jos…”
”Paitsi jos?”
”Jos he antavat molemmat sirut saman tien.”

“No jo on perkele. Ette tajua ollenkaan mitä sirut merkitsevät”, Umbra suuttui. “Ne eivät ole mitään leluja, jotka te voitte vain viedä, koska olette hiekkalaatikon kingejä. Läpimädät salamanterit”.

“Tuo ei auta, U-”, Kapura aloitti, mutta niiden –


Niiden äänet kuuluivat taas. Tulen toa jatkoi hermostuneesti: “M-meidän ei pitäisi riidellä. Me olemme tässä samalla puolella. Ja yhteinen vihollisemme lähestyy koko ajan.”

Minä en ymmärrä teitä!” Matoro korotti ääntään puhuessaan draakkiveljeksille. “Miksi te teette tätä? Mitä te kuvittelette voittavanne? Te ammuitte minuun kolme lippaallista, EIKÄ SE TOIMINUT! Ettekö te näe, että tuosta ei ole kenellekään mitään hyötyä!” Jään Sotilas otti toiseen käteensä Epsilonin, ja kun se yhtyi toisessa kädessä olevan Deltan hohteeseen, valo moninkertaistui. Kahden sirun välillä iski äänetön sininen salama, joka valaisi sekunniksi koko pimeyden ja kaikkien kasvot – ja kaksi odinan lohikäärmettäkään eivät voineet piilottaa reaktioitaan, kun se tapahtui.

“Te siis saitte sirun?” Umbra kysyi hiukan hämillään. Delta ja Epsilon säkenöivät voimaa ja kelmeää hohdettaan. Umbra oli tuntenut yhden sirun mahdin kerran, mutta kaksi sirua samaan aikaan? Ajatus kutkutti. Myös mielen syövereiden asukkia, puhtaimman penumbran korppia kutkutti. Siru voisi olla keino päästä pois mielestä, ajatukseksi ilman ajattelijaa!

Mutta jos luodit lopettaisivat ajattelijan, mätkähtäisi lennokas ajatuskin kuolleena maahan.

”Jos sovimme niin”, konetuliveljeksistä enemmän panoksia kantava – Panostaja – sanoi, ”että luovutat toisen.”
”Huono kompromissi, veli hyvä.”
”Vitsailin lähinnä. Ei, haluamme molemmat. Jos annatte molemmat, kukaan ei kuole. Ei puolimekaaninen luonnonoikku, ei jääritari, ei varjo-toa, ei epäonnistunut rauhanneuvottelija eikä… rouva tohtori.”

“Jos sovimme niin”, Mustalumi sanoi tahdonvoimaa uhkuvalla äänellä. “että te painutte destralille täältä, tai minä tapan teidät.” Ja hohde vain voimistui, vaikkei toa halunnut tunnistaa sanoja omikseen. Ne olivat sen toisen. Hän kuuli korvissaan Oraakkelin sanat; miten jumalaista voimaa ei saisi käyttää aseena, ei tappamisen välineenä.

♬ Älä kuuntele Vanhaa näkijää ♬
♬ Teit oikean valinnan ♬
, vastasi toan onneksi hänen kuningattarensa, ja epävarmuus katosi.

“Ihan kuin jäädyttäjä olisi kuunnellut neuvoani”, ääni Umbran mielessä kertoi. “Ei. Se on jokin muu. Jokin varjoisa?” Umbra oli hiljaa. Hänellä ei ollut kommentoitavaa veljensä puheisiin. Matoro ei vaikuttanut itseltään. Mikään täällä ei vaikuttanut siltä miltä piti.

”Asia harvinaisen selvä, veljeni”, lisko tuhontykin varressa maiskutteli.
”Niin on”, toinen sanoi ja veti sormensa.
Luotien lyijyinen raekuuro kilpistyi sinisyyden loisteeseen. Niin paljon luoteja… niin vähän aikaa. Mutta Matoro ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Mieli ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Miten nopeasti ne tulivat. Ne jähmettyivät ja räjähtivät ympäriinsä lumimyrskyn lailla.

Osa osui seiniin. Kiviseinä ja ammus pirstoivat toisiaan. Toien taakse, heidät kiertäen lensi rypäs lyijyä. Yksi kalahti kirjahyllyyn ja pölläytti paperia kuin pulverina ilmaan. Toinen kilahti sammuneeseen lamppuun sen rikkoen. Kolmas napsahti jossain taaempana kipakasti metallia vasten kimahtaen. Liskoista toinen karjaisi ja romahti olkapäätään pidellen ja uikuttaen. Toinen huudahti peloissaan ja tarttui veljeensä.

Sini himmeni.

Ymmärrättekö te mitä minä sanon teille?”, Matoro kysyi liskoilta.

”Senkin… SENKIN SAASTA”, liskoista veljeään pitelevä karjui vailla aiempaa sulavuutta. Toinen uikutti verta olkapää valuen seinää vasten.
“Itse olisin ampunut noiden lelun, mutta käy se näinkin”, korppi puheli Umbran mielimaailmassa. “Tuo ei-Matoro on jännä tuttavuus. Sirujen mestari, vai orja?”

“Minulla ei ole mitään intohimoa tappaa teitä. Te voitte kävellä pois täältä elävinä, jos vain haluatte. Mutta tietäkää, että jos yritätte vielä jotakin, en myöskään epäröi lopettaa teitä siihen paikkaan”, Matoro lausui jääkylmästi kuin sieluton tuomari sanelemassa rangaistuksia. “Ja vielä yksikin himoitseva sana rakkaastani, ja revin tietoisuutenne kappaleiksi.”

Synkeistä saalistajista vähemmän uikuttava sylkäisi lattialle Matoron suuntaan. ”Olet mieleltäsi sekaisin, poppamies! Odota kun kummisetämme kuulee tästä! Ei ole mitään saarta sakaroilla, joka suojelisi sinua hänen vihaltaan!”

“Ei olisi kannattanut tulla mielisairaalaan”, Umbra murisi kohentaen Delevaa olallaan ja jatkoi “Me olemme kaikki hulluja täällä! Pieni ipana leikkii suurtakin soturia kummisetänsä takia, mutta astuikin isojen poikien leikkiin vielä keskenkasvuisena.”
Matoro ei viitsinyt puuttua petturinsa kommenttiin, vaan seisoi uhmakkaana roistojen edessä. “Hyvä, menkää! Menkää ja kertokaa mestarillenne!” mustavalkea manasi.

“Ei Varjottua”, Deleva kuiskasi hiljaa. Hiipuvassa unessaan hän näki muistoja Odinalta, välähdyksiä leikkauspöydästään, välähdyksiä Kummisedän luona käynnistä. Ja sitten hän oli aivan hiljaa, mutta hengitti kiihtyneemmin.

“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Parannuskivi? Cehaya sai osuman.”
Jään sotilaan uhmakkaat kasvot särkyivät.
Ei.

Kapura korotti ääntään. “Meidän kaikkien on mentävä. Jakaja. Panostaja. Ettekö näe? Ette te pysty meitä tappamaan. Ne haluavat meidät hengissä. Te olette tässä kaikkein suurimmassa vaarassa.”
Draakit eivät siihen vastanneet. Tai jos vastasivat, Matoro ei enää kuunnellut.

Jään sotilas ulvahti henkisesti, kun kuuli matoranista. Onneksi Delevan tila oli ehtinyt vakautua. Hän repäisi kiven tältä kiireisesti ja kääntyi Kapuran maahan laskeman Cehayan puoleen. Nainen piteli vatsaansa, ja keltainen veri valui laattalattialle.

“M-menkää…” hän kuiskasi ääni yhä ontompana. “J-jättäkää minut.”

Jään toa halusi vain takoa pahojen kalloja purkaakseen raivoaan. Turhautumistaan. Se oli hänen syynsä. Hän oli ottanut riskin. Miksi, miksi, miksi.
“Ei ikinä”, Matoro vastasi ja painoi selakhialaisen kristallin matoranin rinnalle. Hän antoi elementaalivoimansa virrata Cehayaan, kiihdyttäen paranemista.

♬ Vain yksi parannuskivi… ~ ♬
♬ Tohtori vai soturi? ♬
♬ Soturi vai tohtori? ♬

Meillä on aikaa… meillä on vielä aikaa.

♬ tik tok ♬
♬ Sanoi nainen kellossa ♬
♬ Sepä hauskaa… minäkin olin nainen kellossa ~♬
♬ Valkoinen ja kaunis ~♬

En usko, että se, jonka Xen on näyissään nähnyt, on sinua kauniimpi.

♬ Voi, vanha imartelija ~ ♬
♬ Imartelu ei osta sinulle aikaa ~♬

Heillä oli aikaa. Heillä oli aikaa päästä pois ja pitää kaikki elossa. Hän oli siitä satavarma.

Matoro sysäsi kiven Kapuralle tähän vilkaisemattakaan. “Kiellän sinua antamasta hänen kuolla, kapteeni. Olet sen velkaa.” Sitten toa tarttui taas Delevaan petturinsa kanssa, ja he lähtivät taas kohti isoja pariovia.
“Unohda jo se typerä merirosvo ja nimiimme liittynyt yhtäläisyys”, Kapura mutisi. “Oikeastaan. Unohda koko Arupak! Mene mielesi tietopankkiin ja kirjoita siihen kohdalle ‘merirosvo’. Ei muuta. Selvä?”

Delevan altakin Umbra vahti katseellaan liskoja. Kepulikaksosia, joista oli ollut vain harmia. Ja heistä olisi harmia jatkossakin jos mitään ei tehtäisi. Kukaan klaanilaisista ei ollut hakenut pois liskojen asetta. Toa huomasi, että toinen salamantereista kurotteli lyijynsylkijäänsä.
Varjokoura, mustista sulista kudottu muotopuoli, alkoi rusentaa luotilelua ennen kuin draakki sai aseen käsiinsä. Musta, kuin tervasta muodostunut kämmen rutisti asetta möykkyiseksi ja toimintakyvyttömäksi kasaksi halpaa terästä. “Opittepahan olemaan, Odinan rakkikoirat!” Umbra huusi raivoissaan. “Pitääkö teillekin tehdä samoin?” Mulkaisu liskoja kohti kertoi, että ne pelkäsivät.

”Kummisetämme on arvovaltainen mies”, toinen supatti huomattavasti vähemmän uhmakkaana.

“Kummisedällänne ei ole täällä mitään valtaa”, Umbra tokaisi. “Hänellä voi olla valtaa muualla, mutta ei Aft-Amanassa. Täällä olette vain hullujen seurassa.”

”No se on kyllä käynyt jo selväksi”, kuului Jakajan ääni, joka oli tarkoitettu vain hänen veljelleen. Mutta kylmässä hiljaisuudessa se kyllä kaikui kaikkialle.

Petturi, petturi, olitko aina tuollainen? Matoro huomasi pohtivansa. Oliko Umbra ollut aina yhtä töykeä, ja nyt hän vasta sen tajusi, kun valheet olivat repeytyneet jäärailoihin. Onneksi hänen rakkaansa vastaus rauhoitti hänen mieltään heidän raahatessa vaivalloisesti plasman toaa kohti suuria ovia.

Ei rauhoittanut sen jälkeen.

Silloin pariovet avautuivat.


Se.

“S-sinua ei ole”, Matoro sanoi pettävällä äänellä. “Sinä olet vain tyhjyydestä parsittu kuvajainen, merkityksettömyydestä kudottu… n-nnukke!” Sirut hohtivat hänen käsissään. Hänellä oli vielä molemmat kätensä. Hänellä oli vielä molemmat kätensä.

Oven avaaja saattoi puhua jotakin. Ei, eikä saattanut. Ei sitä ollut olemassa. Sitä, eikä sen veljiä ja sisaria, ei, niitä ei ollut olemassa. Ei se puhunut. EI SE, MIKÄ EI OLE OLEMASSA, PUHU.

Ja valon soturikin lakkasi hengittämästä. Kraa-Umbra, musta korppi tämän olkapäällä… huusi kauhuissaan ja lensi pois.

Mikä…
Mikä…
Mikä…

Mikä tuo oli? Umbra mietti. Matoro kutsui sitä nukeksi ja tyhjyydestä parsituksi. Hän ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa, mutta Matoro tiesi näistä jotain, ja niin tiesi arvatenkin Kapurakin.

Se olisi astunut askeleen eteenpäin, jos se olisi ollut olemassa. Se olisi sanonut jotakin, jos se olisi ollut olemassa.

Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.

Hänen rakkaansa oli hiljaa.

Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.

Ja jokin uusi Umbran sisällä puhui. Outoja sanoja, jotka eivät olleet hänen negatiiviaan. Ei Kra, ei Av.

PETTURI
PETTURI
ANSAITSET KAIKEN
P E T T U R I

Olennon sanat haisivat. Sanat eivät haisseet mädiltä, tunkkaisilta tai kuolleelta. Ne haisivat kivulta! Haju alkoi syödä sammunutta valokiveä sisältäpäin, uurtaen palasia pois. Tuhoten itsetunnon, velvollisuudentunteen, kohtalon. Yhtenäisyys oli kuollut jo ennen Aft-Amanaa. Ennen Nimda-jahtia. Sen siemenen moderaattori oli itse kylvänyt.

Draakit. Matoro erehtyi vilkaisemaan niitä. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Ne eivät reagoineet.

Tietysti. M-miksi ne muka reagoisivat johonkin, jota ei ole.

SINUA EI OLE, KUULITKO?

KUULITKO?

MIKSI OLET S I I N Ä?
E I S I N U A O L E

♬ Eihän sitä tietenkään ole ♬
♬ Mutta tarkoittaako se että se voisi satuttaa sinua yhtään vähemmän? ~♬
♬ Mieti vaikka sinun ja Valon Ritarin ystävyyttä ~♬
♬ Miksi se satutti sinua ~♬

♬ vaikka se oli valhetta? ♬

Rajapinta hämärtyi jatkuvasti. Matoro tunsi, miten hänen musta ja valkea maailmansa säröili. Ei, hän ei vapauttaisi sadetta, ei hän tekisi niin… hän kuolisi jos tekisi niin…

Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänen musta ja valkea maailmansa ei ehkä olisi niin totta kuin mitä hän oli olettanut sen olevan.

Ja rutto. Rutto. Rutto täytti ilman.
Rutto. Rutto.
Tohtori, joka oli tehty rutosta.

Umbra tunsi hengittämisensä vaikeutuvan. Tuntui kuin jotain pientä ja tappavaa työntyisi hänen keuhkoihinsa. Mustaa ruttoa.

Ei… ei täällä, ei tänään, ei tässä…
Kynnet, mustat, lattiaa vasten… nokka, pitkä, heitä kohti… silmät, punaiset, punaiset kuin isällään…







Mutta lopulta se pysähtyi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se vain katsoi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se haisteli.

Nokka aukesi. Nokka, naamio, hirvittävä ja musta. Se huokaili. Raskaasti.

“M-mitä sinun kokoonkursijasi haluaa meistä, olematon?” Jään Sotilas kysyi uhmakkaana, katsoen sitä, mitä ei ollut. “Kerro viestisi!”








Ja r u t t o t o h t o r i käänsi selkänsä. Se astui oveen, josta oli tullut.




Ja ovet etelässä aukesivat




ja sisään astui mies




keltainen ja pieni




vihainen




lintujen haavoille nokkima.







Liskoveljet hätkähtivät perääntyen oviaukosta.
”K-kessu?” toinen heistä sanoi ääni vapisten.

Turrrrpaan”, steltinpeikko vastasi äänellä, josta puuttui tunnesisältö. Se vihaisuus, joka hänestä oli aiemmin tihkunut ulos veren mukana.

“… s-sinä selvisit…” Matoro sopersi, aivan kuin jokin olisi pudonnut hänen omantuntonsa päältä.
“Tuo ei ole se Kersantti”, Umbra sanoi hiljaa. “Vääräkersantti”.
“Ei ole”, Kapura sanoi hiljaa. “Matoro… oletko nähnyt sen niistä, joka voi tehdä noin?”




Jään toa oli hetken hiljaa.

“Musta Suu”, hän vastasi kuiskaten.

Pitkästä aikaa”, sanoi hirviö Kersantin äänellä. ”Jään sotilas.”

Sitten se tuli Kersantin takaa oviaukosta. Jään sotilaan painajaisunesta takaisin todellisempaan painajaiseen. Vääristyneine raajoineen. Posliinisine naamioineen. Ikuisine hymyineen.
Kikattaen.

Aivan uudenlaiset kylmänväreet valtasivat Umbran kehon.“Mikä piru tuo on?” sammunut majakka kysyi. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään yhtä outoa kuin tuo lapsekas olemus posliininaamioineen, joka ei ollut tästä maailmasta.

“Olenko minä liian syvällä?” Matoro kysyi synkästi, eikä hän tiennyt, keneltä. Suultako? Rakkaaltaanko? Makutaltaanko? Itseltäänkö?

Posliinin läpi kikatti kaikuen jokin, jolla ei ollut omaa suuta.
Luuletko, että isäni haluaa tappaa sinut?” kersantin kuollut kita puhui sen puolesta.

Matorolla oli vaikeuksia saada sanoja muodostettua, sillä ne sanat, jotka hän lausui, olivat mielettömiä: “Valkoinen Käsi… Valkoinen Käsi yritti pelastaa minut.”

Olet viisas, Jään sotilas”, pirullinen, kylmä, huuleton ja kieletön kikatus, ”Niinkuin isänikin. Isäni on viisas. Isäni on kaunis. Isäni on hyvä. Isäni laulaa tuutulaulun.

Mielen kellokoneisto raksutti valon toan pääkopassa. Jotenkin shasaalin katoaminen, tämä lapsekas ja niin väärä olento, sekä r u t t o t o h t o r i, jota hän hetken hengitti… ne liittyivät toisiinsa. Hän ei tiennyt vielä miten soppaan liittyivät vielä maininnat asiasta, joka ”näkee minut, näkee sinut”.
Mutta hän tiesi, että se asia katseli häntä tälläkin hetkellä.

Ja oli katsellut kaiken tämän aikaa.

Draakkiveljekset olivat perääntyneet oviaukolta nähdessään entisen johtajansa kävelevän jälleen. Oikeastaan sen kutsuminen kävelemiseksi oli todella kohteliasta. Heiveröinen musta posliininaama raahasi steltiläistä mukanaan lähestyessään toia.

”M-mikä Mata Nuin nimeen tuo on?” draakeista olkavammaton karjui. ”Kessu? Mitä se on tehnyt sinulle?”
Siihen kauhistuttava vatsastapuhuja vastasi vain… taas yhdellä kylmällä kikatuksella. Hyvä että edes sillä oli hauskaa. Ei, ei ollut.
Sinunko taikuuttasi tämä on?” Jakaja tai Panostaja karjui Matoron suuntaan suu vaahdoten.

“Minä keskustelen tuon asian kanssa! En kai minä itseni kanssa puhuisi, mitä? Mikään näistä ei ole minun!” Jään Sotilas vastasi turhautuneena. Sitten hän kääntyi … keskustelukumppaninsa puoleen. Puhuiko hän Suulle vai Kersantille? Hän ei tiennyt, mutta sanat tulivat silti ulos: “… mitä isäsi haluaa meistä?”

Isäni tietää, että teillä on kaksi sirua. Siskoni näki sen. Ja isäni haluaa sirut… mutta hän on myös kiinnostunut siitä, mitä niillä saattaisit tehdä.

Posliinikasvoinen pää keinahti sivuttain kuin ei olisi edes kiinni kaulantyvessä.
Isäni on odottanut vuosituhansia. Isälläni ei ole kiire. Se, miten sinä pudotit pahan… pahan miehen taivaalta… hän piti siitä. Isäni… isäni haluaa varmaan olla ystäväsi!
Niin lapsellisia sanoja Kersantin äänellä. Siinä ei ollut mikään kunnossa.

“… isäsi… isäsi haluaa samaa kuin minä, sitäkö sanot? Hänkin haluaa voittaa pahan, ja tehdä maailmasta paremman?” Matoro vastasi.

Tietenkin. Isä on hyvä. Isä on kaunis. Isä tekee asiat niin kuin niiden kuuluukin tulla tehdyksi. Isä haluaa nähdä paremman maailman. Ja… hän uskoo sinuun.

“… minä… minä kiitän. Minä yritän… olla isäsi luottamuksen veroinen. Tosissani.”

“Ei, Matoro”, Kapura kuiskasi katse posliinipaholaiseen jäätyneenä. “Ne valehtelevat. Matoro…”

Synkeä, lohduton kikatus.
Siinä ei ole kyse yrittämisestä.

“… vaan mistä?” Jään Sotilas kysyi.

Etköhän löydä sen sisältäsi. Niin isä sanoisi. Isä sanoo paljon viisaita asioita. Isä on suuri. Isä on viisas. Isä on kaunis. Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.

Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.



Hihitystä. Hihitystä.
Raksetta. Kuin viisarien naksahduksia ja sydämen tykytystä.





“Matoro!” Kapura huudahti hädissään. “Älä kuuntele sitä, Matoro!”

Tulen toa käveli jään soturin viereen ja kumartui eteenpäin.
Ja kuiskasi asiansa.

“… mutta”, Matoro vastasi puoliääneen toverinsa kuiskaukseen. “Se… he…”

Ai”, hirviömäinen nukkemestari liikutti Kersantin leukoja niin, että draakit taas värähtivät. ”Yrittääkö Tulen takoja vietellä sinut? Oikealle tielle? Tulen takoja… eikö hän ollut isämme ystäviä? Saattoi hyvinkin olla! Mistä sitä tietää…

Umbra oli hyvin ihmeissään tästä sananvaihdosta. Hän ei tiennyt kaikkea ja ei siksi osannut kavahtaa “vatsastapuhujaa” yhtä paljon kuin Kapura ja Matoro. Sentään… se toinen oli poissa. Tuntui kuin valon toalla olisi ollut isokin tietoaukko päässään.
Mutta tuo kammottavuus oli kömpinyt siitä aukosta ylös ja seisoi nyt hänen edessään ruumiilla leikkien, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Eikä edes korppi olalla ollut sitä kertomassa.

“Oliko siinä kaikki, mitä isäsi halusi meille kertoa?” Jään Sotilas kysyi.

Isäni ei halua sekaantua tähän. Isäni haluaa, että teet omat valintasi. Jään sotilas, kaikki on valinnoista kiinni. Valintoja, valintoja. Isä ei niihin puutu.

Valintoja, valintoja. Hän muisti sen sointuvan äänen, joka oli hänelle ensimmäistä kertaa sanonut niin.

“… miksi sitten… miksi se toinen oli täällä? … veljesi?”

Koska teidät täytyi löytää. Ja niin pitkään, kun… P E L K Ä Ä T T E, veljeni haistaa teidät.

Korpit, kuuletteko ne?

Ne eivät mene koskaan pois.

Ne pysyvät aina kintereillänne.

Ne ovat a i n a tulossa.
Ne ovat aina olleet.









Matoro avasi epävarmana suutaan katse lattianrajassa. “Nyt, kun olet puhunut meille… voimmeko lähteä?”

Se riippunee teistä.

Ja… haluan vielä pahoitella isän puolesta, että en voinut pelastaa veljeksiä.

On jo liian myöhäistä.

”Mitä…” toinen liskoista ehti sanoa.


Tump.
Tump.
Tump.

Sukeltaja oli noussut jälleen siitä, mistä sen ei pitänyt aiemminkaan nousta.
Mrhm.

”Ilmanautti, vanha ystäv-”, Jakaja ehti sanoa ennen kuin suuri rautakäsi tarttui tämän päästä kiinni.







KRUTS.

Draakki ei ehtinyt edes huutaa. Toinen ehti. Sukelluspuvustaan verta ja vettä vuotava metallijättiläinen oli nostanut tämän korkealle ilmaan kaulasta.
Matoro erehtyi katsomaan ja halusi antaa ylen.

E-EI! AUTTAKAA! JOKU!

Ne ansaitsivat sen. Ne ansaitsivat sen. Niin jään toa vakuutteli itselleen, mutta halusi peittää silmänsä.

“… pois täältä, kaikki”, Deleva vaikeroi. “Se… se…”

“Lähdetään. Nyt.”, Matoro vastasi, ja lähti riuhtomaan kyborgia kohti ovea, jossa oli joskus ollut t o h t o r i, joka ei ollut olemassa.
Umbrasta tuntui siltä, että Deleva oli heistä onnekkain, koska oli tajuttomuuden ja valvetilan rajamailla. Mutta haavoittunut kyborgi kuuli kaiken. Ja mielikuvitus ei ollut hänelle armollinen! Hän näki välähdyksiä Metorakkista lyömässä tikaria hänen vatsaansa.

“Emmekö… emmekö me voi tehdä mitään?” Kapura sopersi. Jakaja tai Panostaja, kumman heistä pää ei sitten vielä ollutkaan…
… lattialla… ja muualla…
…huusi kauhuissaan metallijättiläisen otteessa. Ja Matoro kuuli sen heistä selkeimmin.

♬ Miksi hän tappaa? ♬
♬ Sinä rauhoitit hänet. Paransit hänet. ♬
♬ Ei hän ole sellainen. ♬
♬ Kuten et ole sinäkään. ♬

“Y-yahal?” Matoro kysyi varovaisesti jätiltä. “Yahal, mikä on vialla?”
Mutta syväläinen näytti olevan hallitsemattoman vihan vallassa, eikä edes sellaisen, mihin linnut olivat hänet pakottaneet. Se oli ollut pelkoa. Tämä… tämä oli vain hulluutta.

“Kanisterit!” Kapura huudahti yhtäkkiä. “Luodit! Osuivatko…”

Olivat osuneet. Jään toan täytti aito kauhu kun hän tuijotti pientä luodinreikää yhden tummanvihreän kaasupullon kyljessä… ja muisti Cehayan sanat, joita hänen olisi pitänyt pelätä paljon, paljon enemmän.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”

“Pois. Nyt”, Matoro totesi lyhyesti. Se haisi merimiehen mielenmaisemassakin. Hulluuden haju.

”Koemateriaali… Cr.S.6, sata prosenttia, luki kanistereissa”, Umbra sanoi muistellen kylmiötä. “En tiedä mitä se tarkoittaa, mutten pidä siitä.”

“Minä tiedän”, Kapura sanoi kauhistuneena. Seuraavat sanansa hän pakotti läpi vaikka ei enää tohtinut hengittää.
Credox… selecium.”

Se haisi. Eikä enää edes Painajaisten lähetti. Vaan jokin muu.
Jokin joka oli syössyt parantolan painajaisiin.

Jokin jota he olivat hengittäneet jo minuutteja.



Kredipselleeni.

Ja silloin, kun he sen lopulta tajusivat, se puri heihin. Samalla tavalla kuin se oli purrut kalaan. Viimeistään silloin järki poistui rakennuksesta.

MITÄ
MISSÄ
MIKSI
MITEN





Matoja. Matoja pään sisällä. Ne kaiversivat tietään valon toan päässä, jolloin se alkoi vaikuttaa kuin juustolta. Tai joltain muulta, mikä oli täynnä reikiä. Madot. Inhottavat madot. Ne söivät kaiken tieltään ja pesiytyivät lihaan. Vetivät rihmojaan ja käytäviään ympäriinsä. Ja linnut tulivat niiden perässä raivaten loputkin aivoista tieltään.

Varjon syvin olemus katosi jonnekin.

M u u a l l e.






Mutta. Korpit.
Ei, Matoro ei antanut niiden tulla mieleensä. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana soihtuna pimeydessä. Hänen piti pitää mielensä selvänä ja näkevänä.

Mutta… mutta korpit. Korpit. Kraa, kraa, ne lauloivat nokkiessaan häntä. Ei, ei, ne eivät ole todellisia. Kraa, kraa. Ne nokkivat häntä. Hän sumeni. Haihtui. Pakkaslumi tuuleen.

Ei… kyllä hän löytäisi jotain johon keskittyä, kuten vaikka…
… kuten vaikka sukeltajaan, jonka rautakäsi puristui draakkiroiston pään ympärille, ei tämä oli huono idea, o-olisit katsonut edes vaikka sinne ovelle…
Kruts. KRUTS.

He. He. HE?

Liskomiehen pää A U K E S I Ilmanautin kourassa kuin ylikypsä hedelmä, mutta veren sijasta sieltä tulivat S A T E E N K A A R E N kauniit V Ä R I T jotka tuntuivat niin H Y VÄ L T Ä. Ja hetken kaikki oli taas T A I K A A kuin S A D U I S S A.

Ai, onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.







t-tai ainakin o l i n

















































E-ei, veli…















T-taistele sitä vastaan, v-veli!


































ET OLE HÄNEN INSTRUMENTTINSA!


















Kauhukaasu söi Umbran valoa ja varjoa aivan yhtä ahnaasti, nieli sen kuin ahnaat korppikotkat. Enää eivät hänen veljensä kirkaisut kaikuneet, nyt tämänkin ääni katosi kuin syvään kuiluun.







Ja kuilun pohjalla oli vain yksi Umbra. Kun hän katsoi itseään, hän ei nähnyt valon kultaista hohdetta tai varjon kaikennielevää mustuutta. Hän oli jäänyt harmaaksi, sävyttömäksi, ja oli nyt polvillaan pimeydessä jota ei ymmärtänyt tai osannut hallita.

Tilan lattia oli mustaa ja punaista marmoria vuorottelevina kuvioina. Sitä ylemmäs hän ei ollut uskaltanut katsoa.

Toa-soturi keräsi rohkeuttaan ja katsoi vihdoin ylös. Yläpuolella oli suuri musta tila, joka jatkui loputtomiin. Harmaa soturi kavahti tätä näkyä ja päätti, että oli parempi katsoa alas. Musta ja punainen marmori muistuttivat erehdyttävästi jotain kuviota.

Niinpä tietenkin! Jättiläismäinen paholaisen shakkilauta.

Mutta ketkä tätä peliä pelaavat? soturi mietti. Joku… sairas kyllä, mutta kuka. Siihen hän löytäisi joskus vastauksen. Nyt tärkeintä oli selvittää mikä vääristynyt maailma tämä oli.

Soturi aisti vieressään molemmilla puolillaan hahmot. Hän ei tohtinut vilkaista niitä. Vai tohtiko? Aivojen kellokoneisto alkoi taas raksuttaa. Shakkilauta. Oliko hän pelinappula? Hän katsoi vielä millä seisoi. Totta. Se oli shakkiruutu. Ja hän oli sen Sotilas.

Sammunut valosotilas näki vierellään ystävänsä. Ne, jotka hän oli pettänyt. Tahdottomina sinisilmäisinä sotilaina. He pitelivät käsissään jotain. Jotain mikä ei kuulunut shakkiin. Punaisia soittimia.

Verenpunaisesta messingistä kursittuja soittimia?

Umbra voi melkein pahoin. Tämä kaikki. Sitä oli liikaa! Ei yhtään vastauksia. Vain lisää ja lisää kammottavia kysymyksiä. Ei elämä ollut vain peliä, eihän? Hän halusi uskoa ettei ollut. Että Mata Nui loi heille heidän Kohtalonsa. Mata Nui oli hyvä. Tämä shakkilauta ei.

Jostain kaikui puhetta.




”Valon toa.”

Umbra hätkähti. Tarkoittiko se häntä?

”Liity orkesteriin, VALON TOA”

Niin puhui mekaanisten äänien lohduton kuoro hänen yläpuoleltaan. Jokin laskeutui. Jokin nelikätinen. Jokin…
Jokin joka tuijotti häntä kolmella silmällään.

Umbra muisti mekanoidin ulkonäön käyvän yhteen Feterroiksi kutsuttujen olentojen kuvailun kanssa. Hän oli kuullut, että pian hänen klaanista lähtönsä jälkeen rautaiset kuolemat olivat kylväneet kuolemaa klaanilaisten kesken. Olisinpa ollut siellä taistelemassa, toa mietti.

“Mitä tarkoitat orkesterilla?”

”K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTINNE”, kone puhui. ”KUIN KOHTALO ITSE. MUTTA PAREMMIN. OIKEUTETUMMIN. JA SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA.”

“Kukaan ei voi parantaa Kohtaloa”, Umbra sanoi uhmakkaasti. “Kerro minulle kapellimestaristasi ja tehtävästäni. Olen kiinnostunut, Avrahk Feterra.”

”S i n u l l a on tehtävä, joka on tärkeämpi kuin kuvittelitkaan. Ja siihen ryhtyminen on valinta, Toa. Valinta. V A L I T S E T K O Kohtalosi?”

“Kylvitte kauhua ja kuolemaa Klaanissa. Miksi tekisin teidän kanssanne yhtään mitään? Olette vihollisiamme”, harmaa toa kertoi. Hän mietti mekaanisen olennon sanoja. Valita kohtalonsa?

”Valon toa. Jos et suostu valitsemaan K O H T A L O A S I. Kohtalo valitkoon sinut. ”

Ja taivaasta alkoi laskeutua lisää k o n e i t a. Niiden mekaaniset kourat sätkien kuin… orkesterin tahtiin.

Feterrat näyttivät kauniilta. Ne laskeutuivat täydellisessä harmoniassa alas taivaista. Täydellisessä harmoniassa. Vaikka ne olivatkin tappamiseen tehtyjä asioita olivat ne silti kauneimpia näkyjä mitä Umbra oli pitkään aikaan nähnyt. Huippuunsa hiottua teknologiaa. Vailla virheitä.

”A L L E G R O .”

Kaunis musiikki kantautui Umbran korviin. Koneorkesterin musiikki sai hänet tanssimaan heidän tahtiinsa. Antautumaan täysin harmonisen sinfonian sulosoinnuille, joissa ei ollut sijaa virheisiin tai soraääniin.

”A L L E G R O .”

Ja silloin ystävät samassa rivistössä repivät kasvonsa irti.

Eivät vain naamionsa.

Vaan kasvonsa.

Ja korvasivat ne uusilla.
Tahtipuikko heilahti jossain.

”C R E S C E N D O .”

Ja Umbra tunsi tanssivansa sen tahtiin.

Toa antautui täysin Kohtalon tanssille. Mestarinsa sulosoinnuille. Hän oli täysin sen vallassa. Hänen värityksensä oli pian yhtä hopeinen kuin Hopeameri.
Ja hän seurasi ystäviensä esimerkkiä. Laski hopeiset kätensä kasvoilleen pudottaen ensin naamionsa, ja sitten antaen sormenpäidensä pureutua lihaansa. Kyllä, se sattui. Se sattui viimeiseen lihasäikeeseen asti, joka piteli toan harmaita kasvoja kiinni hänen päässään, mutta lopulta sekin katkesi.
Uusi naamio kasvojensa tilalla Valottu astui kohti vastapuolta.

Ja alkoi soittaa melodiaa vihollisensa tuhosta. Laulua hävityksestä. Serenadia kuolemalle. Fanfaaria voitolle. Sinfoniaa uudelle mestarilleen.

Umbra oli osa orkesteria. Yksi monista sen soittajista.

Ja se kaikki tuntui ihmeen hyvältä.







”A L L E G R O !”

”P I A N O !”

”A C C E L E R A N D O !”

”C R E S C E N D O !”

” F I N A L E !”














Ja silloin suuren kapellimestarin nelikätiset soittimet raastoivat hänen kehonsa kappaleiksi.


































Lääke selväjärkisyyteen pureutui Matoron tajuntaan.

Ensihenkäyksellä se tuntui pelottavalta, kivuliaalta, kauhistuttavalta. Aluksi se tuntui repivän hänet pois omasta kehostaan, toisella henkäyksellä kaikki minkä silmät näkivät muuttui polttavan punaiseksi. Hän halusi repiä riekaleiksi jokaisen, jokaisen, joka tuli hänen ja s i r u n väliin.

Mutta… sitten lääke tuntui vaikuttavan.

























Matoro rauhoittui. Enää ei hulluuskaasu sirpaloinut Jään Sotilaan mieltä. Deltan rauhoittavat kuiskaukset tulivat sen tielle ja peittivät alleen huudot jotka työnsivät häntä väkivaltaan ja veriseen hurmioon.

♬ Älä pelkää, Jään sotilaani ♬
♬ Sinua he eivät satuta. ♬

Jään toa löysi itsensä tyhjän valkeasta tilasta, joka oli joko loputon tai äärettömän pieni.
Sillä ei ollut väliä. Delta oli siellä hänen kanssaan.

Delta – ei, Nimda, Nimda kaikessa kokonaisuudessaan seisoi hänen edessään. Eikä naamiona, vaan kauniina naisena. Läpikuultavana, kristallikolmioista tehtynä jumalattarena, jonka sinisten silmien katse kutsui luoksensa unohtamaan kaiken ulkopuolella. Kolmioiden sädekehä loisti hänen kasvojensa takana, karkoittaen kaiken pahan sinisellä hohteellaan. Veri ei enää vuotanut, hänen ystävänsä eivät olleet pettureita kaikki tyynni.
Matoron sydän ei tiennyt, miten toimia.
Sirujen muodoista tehty hehkuva käsi laskeutui nuoren miehen olkapäälle ja laukaisi kylmät väreet kaikkialla tämän ruumiissa.

♬ Tätäkö halusit, Jään sotilas? ♬

Minä… minä… minun piti parantaa kaikki. Klaani, koko maailma… Mutta ei, ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Hän ei enää tiennyt, mikä… mikä hänen kohtalonsa oli.

♬ Pystyn kyllä enempäänkin, Jään sotilas. ♬

Minä t-tiedän, rakas…. minä vain…

♬ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ♬

Tunnen itseni… itsekkääksi. Ahneeksi, kun unohdan ystäväni. Velvollisuuteni… sotilas sopersi.

♬ Voin rauhoittaa mielesi. ♬

Heleä, hieman metallinen naisääni naurahti Matoron oikealla puolella. Kääntyessään hän näki Killjoyn tyttären, viehkeän rautaneito Xenin, jonka vahkinkasvot hymyilivät hänelle.
”Olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen”, vahkinainen sanoi aivan kuin hänen muistoissaan. Mutta niin paljon lämpimämmin.

Ja Mustan Käden kenraalin keinotekoisen tyttären solakat jalat astelivat häntä lähemmäs.

“Et sinä oikeastaan ole edes sataa vuotta vanha, Xen”, Matoro vastasi tilanteesta epävarmana. “Et sinä ollut siellä alhaalla kuin neljäkymmentä vuotta.”
Ja hän tunsi Xenin sormen aivan liian tuttavallisesti huulillaan.

”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.”
Nainen tarttui tiukasti kiinni Matoroon molemmilla mustilla käsillään ja painautui hänen olkapäätään vasten. Toa kuuli vaimeasti, miten valkoinen kuula kuiski satojen sielujen äänillä naisen rinnassa. Miten rauhoittava se ääni olikaan.

”Äitini halusi todistaa, että hän kykenisi luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan”, vahki mumisi toan kaulaan ja katsoi suurilla, vaaleanpunaisilla silmillään jään toaa. Sotilas tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän siveli varovaisesti kylmillä sormillaan naisen kasvojen siroja vahkimuotoja.
“L-luulen, että hän onnistui siinä”, Matoro henkäisi, ja kenraali hymyili.

“Sinussa on jotain” Xen kuiskasi painaessaan kehonsa vasten miehen vartaloa. Toa tunsi sulavansa, kun Nui-Kralhin tytär antoi hänelle hellän suudelman. “Ionienkelini”, huokaisi Mustalumi ja vastasi suudelmaan.

Nimda puhui kuuden kauniin äänen kuorolla. Ne olivat kaikki ääniä, joista hän välitti, joihin hän uskoi, joita hän rakasti. Joihin hän luotti?
♬ Pidätkö tästä? Voin… näyttää enemmänkin.. ♬

Matoro sulki silmänsä. Hän sulki soimaavan omantunnon. Hän ansaitsi tämän, hän vakuutti.
Hän oli yrittänyt auttaa muita heidän ongelmissaan, mutta oli tajunnut, että muut olivat hänen ongelmansa – enää ei hänen tarvinnut heittää elämäänsä muiden auttamiseen, toa oli ymmärtänyt. Hän saisi tehdä elämällään kuten halusi.
Nyt vasemmalta puolelta kuului toinen tuttu ääni.

“Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. “Matoro?”
Ritarikunnan vaaleanpunainen mielen toa katsoi häntä niin kaipaavana ja innokkaana. Mutta nyt Matoro oli varma siitä, että Deika teki kaiken oman tahtonsa takia.

Hän oli täysin varma siitä.

Matoro ei tiennyt enää miten reagoida. “D-deika?” hän tavaili nimeä, jonka oli kuullut vain kerran. “Miten sinä…” hän kysyi, yrittäen saada tapahtumiin järkeä, kunnes tajusi, ettei niissä tarvinnut olla.

Hän oli nyt turvassa. Kolme naisääntä nauroi heleästi. Paransi hänen haavansa. Mitkä haavat? Haavoja ei ollut. Täällä hän oli turvassa.
”Matoro Mustalumi! Elämäni rakkaus!” Deika hihkui Matoron sylissä. Hänen kätensä kulkivat toan vatsalihaksilla; ne irroittelivat lempeästi kylmää, mustaa metallia, johon toa oli itsensä kietonut. Sitä ei enää tarvittu. Vaaraa ei ollut.

“E-emmehän me oikeastaan edes tunne”, jään toa sopersi vastaukseksi viimeisellä rationaalisuuden sirpaleellaan, mutta se kaikkosi mielen neidon suudelmaan.

♬ Liika ajattelu pilaa kaiken♬
♬ Totuudet vain rikkovat sinut ♬
♬ Eikö näin ole parempi? ♬

Matoro nojautui taaksepäin valkoisessa tyhjyydessä. “Selvitä arvoitukseni”, Xen kuiskasi kiusoittelevasti toan kainalossa, hivellen toan kirkkaana loistavaa sydänvaloa. Deika huokaili jään sotilaan nimeä hyväillessään tämän mieltä aavekäsillään, joiden kosketuksen hän antoi viedä pois muistot tuskasta ja kivusta.

Näin on parempi, äänet toan päässä sanoivat. Hänen ajatuksensa. Vai sen toisen ajatukset? Hän ei välittänyt. Niin oli parempi.

Toa veti heidät maahan kanssaan. Tyhjyys oli niin pehmeä, niin hellä. He hymyilivät. Nauroivat heleästi. Tunsivat toistensa lämmön. Maailman virheet sulivat, pahan kovettama kuori oli riisuttu.

Ja silloin kaikki jäätyi.

Oli kylmää, oli kylmää tuo aavoilla jää.
Ja kylmää riitti koteihinkin.

Oli jäässä, niin jäässä, nuo sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä…

♬ Et usko siihen, Matoro. ♬
♬ Et usko tästä mihinkään. ♬
♬ Ja jos et usko, et voi pelastaa ketään meistä. ♬



Ja silloin Marionetti, sätkynukke, tyhjäkasvoinen miekkademoni ilmestyi kristallista ja kolmioista tehdyn naisen taakse ja työnsi Äären tämän lävitse.

”Kuole”, sanoi olento ilman kasvoja työntäen miekkaansa yhä syvemmälle silti hymyilevän mielen jumalattaren sydämeen.

Aivan kuten se oli työntänyt sen Matoron sydämeen.

Taas.

♬ Muistatko hänet? H Ä N kyllä muistaa s s s s sinut! ~♬

Kaunis uni. Se tuntui hajoavan. Kaunis, virheetön valkoinen säröili. Jäänpinta antoi periksi. Euforia alkoi sortua.

“E-ei, mitä- mitä tämä-”
Deika puhui jotain Matoron vasemmalta puolelta rakastavalla äänellään.
Mielen toa seisoi nyt hieman kauempana Jään sotilaasta ja… p-pureskeli omien käsiensä nahkaa irti ilmekään värähtämättä.
”Matoro. Elämäni rakkaus. Löysin hänet. Matoro… Matoro…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Mutta verisen nahan alta ei paljastunut luuta, vaan kylmät siniset konekädet, jotka sätkivät itsensä irti verta vuotavista vaaleanpunaisista ranteista.

Käsivarrentynkiä pitkin kävellen kalmakourat astelivat itsestään vaaleanpunaisen naisen kasvoille, asettuivat tämän ohimoille, ja…

Painoivat metalliset peukalonsa Deikan silmiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä nainen edes huutanut, ei edes silloin kun luu alkoi rutista, vaan hymyili yhä.
”Matoro…” sanoi sama rakastava ääni vaikka mekaaniset sormet saivat tämän itkemään suuria verikyyneliä. ”Muista, rakkaani… muista…

Ei. Ei. Ei.

Xen kikatti yhä Matorossa kiinni viehkeänä. Hänessä ei voinut olla mitään vikaa, hänessä ei-

”ON AIKA YLITTÄÄ RAJA, MATORO. RIKKOA SYKLI. ON AIKA KATSOA VERHON TAAKSE.”
Kenraalin tytär, uusi kenraali hymyili yhä kauniisti vaikka tämän ääni oli muuttunut mekaaniseksi, lohduttomaksi. Ei, tässä hymyssä ei voinut olla mitään vikaa, e-ei tässä voinut…

Hampaat työntyivät läpi siitä, missä naisen silmät olivat olleet.
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä tämän leuka oli.

Hampaat aukesivat ja repivät riekaleiksi Xenin kasvot. Vahkin keinoverta sylkevä pohjaton kita huusi metallia ja lihaa yhä leveämmäksi suuksi raastaen. Nauroi Matoron kasvoille kuin kirskuva metalli ja satojen arkkikranojen sielukuoro kupariviisarin kaiku hälyssä taustalla.

”VERHON TAAKSE”, kirkui konekenraalin kasvatti.

M- m- muista, rakkaani”, riemuitsi Ritarikunnan repimä rakastaja.

Ja kaiken tämän yllä lauloi Nimda naisen hahmossa, jota Punaisen Miehen sätkynukke lävisti terällään.
♬ A I KA L O P P U U ~♬

Siniset sormet sumensivat sotilaan silmät, eikä toa enää nähnyt mitään niiden painaessa peukalonsa hänen aivoihinsa, raapien pois hänen elämänsä, hänen mielensä, hänen nimensä. Kellokoneisto raastoi hänen sieluaan pieniksi kappaleiksi, silppusi sen ja työnsi hehkuvaan vankilaan tuskaiseen ajattomuuteen.

Kaikki loppui, kun Ionienkeli vei hänen sydämensä.

Hampaillaan.

”TIK TOK…”

Muista, rakkaani!

♬ kaikki loppuu ~♬

”TIK…”

M U I S T A r a k k a a n i…

♬ k a i k k i loppuu ~♬



















































J-jos kuvittelet tarpeeksi kovaa, voitat kaasun.

Eikö? Eikö niin?

Lääke, jota kapteeni Arupakille ei oltu koskaan tohdittu Aft-Amanassa syöttää toi välittömästi takaisin kaiken sen, minkä hän oli päättänyt haudata käännettyään elämänsä ja nimensä ympäri.

Tämähän ei voinut olla todellista.

Eihän? Eihän?

Nyt hän seisoi puurakennuksessa liekkien keskellä ja näki sytyttäjän.
Tuijotti sytyttäjän rintakehässä muljahtelevaan vetistävään silmään. Leikkisän lohduton puutyttö loruili ja lauleli vailla tunteita roihun keskellä. Kalisevan metallisen naamion takana lonksui näivettyneen pääkallon leukaluu.

Ja vaikka tuli oli sepälle luontaista, kohta rakennus olisi hänen hautansa.

Mutta Nukentekijälle kuolema olisi vain hidaste.

Ääni joka oli joskus tullut kapteeni Arupakin suusta puhui Kapuralle liekeistä kuin aivan toisena henkilönä. Kärventyen. HUUTAEN.

”SINUSTA TULEE NUKKE”, Arupakin ruumis kirkui. ”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

Kaiken kivunkin läpi Kapura yritti epätoivoisesti löytää jotain. Ulospääsyn? Pakokeinon?
Niinhän hän oli aina tehnyt.
Paennut.
Ei vain temppelistä. Juuri nyt toan mieleen ilmaantui ajatus jostain toisesta todellisuudesta: Zairyhin saaren tulipalo oli niiden… syy…
joten minä pakenin
tarip jäi tunneliin tarip kuoli minä pakenin
saari syttyi tuleen minä hätäännyin minä sytytin minä pakenin
missä on pako nyt

”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

”Eikö meistä kaikista?” Punainen Mies puhui udun keskeltä.

Eikä Kapura tiennyt, mistä. Mutta olivatko sanat Avden vai loisen, jonka toa tiesi kasvaneen mielensä syövereissä sitten siitä yhdestä kohtalokkaasta illasta lähtien?

Ja oliko niillä lopulta edes eroa?

”Kohtalo… punaisen tähden mestarin synkät narut…”, jatkoi Mies Punainen, ”ne vetelevät meitä kaikkia. Vai luulitko elämäsi olevan sattumaa?”

“Saritre sanoi, että meillä on vapaus valita”, Kapura mutisi muistaen yllättäen joskus lukemansa sanat. “Minä… minä en tällä kertaa valitse paeta. Cehaya. Cehaya.”

Ja kuten kapteeni Arupak kerran ymmärsi, hetken ajan ymmärsi Kapurakin. Hän ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.






… vaan rikkoakseen sen, hän jatkoi sanoja jostain kaukaa.

Ja juuri nyt… hänkin halusi seisauttaa kellot.
Enintä mihin hän oli pystynyt, oli siirtää viisareita siihen suuntaan, mihin ne vääjäämättä menisivätkin.



”Pakeneminen ei ole väärin joskus, Kapura”, Avden pehmeä ääni sanoi ja tuntui rauhoittavan liekkejä. ”Pelko on luonnollista. Sen mukaan toimiminen on luonnollisempaa kuin mikään.”

“Pakeneminen oli virhe”, Kapura mutisi. “Kummallakin kertaa. Hän varoitti minua sirusta. Hän väitti, että siitä oli muodostunut minulle pakkomielle. Hän suostui kuitenkin laskeutumaan temppeliin kanssani, ja… ja… mitä minulle jää, jos pakenen kaikkialta? Jos pakenen täältäkin?

”Tiedätkö”, Avde sanoi hiljaa. ”Teit oikean valinnan kanssani silloin, kun puhuin sinulle unessasi. Sinulla ei ole siinä mitään hävettävää. Se oli valintasi. Sinun täytyy vain… elää sen kanssa.”

“Auta minua nyt”, Kapura kuiskasi. “Minä… Cehaya. Minä lupasin, ettei sama saa toistua. Kerro minulle. Mitä minun on tehtävä?”

Vaikka Kapura ei sitä nähnytkään, hän pystyi kuvittelemaan punaisen miehen leveän hymyn.
”Herättävä Tulinoidan taian aiheuttamasta unesta. Vai oliko tuo isompi kysymys? Liittyen siihen, mitä sinun pitäisi tehdä kasviin istutetun riekaleisen vainoajasi ja tämän kylmän sieluttoman isän kanssa?”
Sekunnin ajan varjot, jotka liekkien valo lattialle piirsi muodostivat synkeitä kasvustoja, jotka kurottelivat toan jalkoja kohti liekkejäkin ahnaammin.

“Kumpaakin”, Kapura voihkaisi.

”En auta sinua vielä jälkimmäisen kanssa. Ensimmäinen on varmasti… kiireisempi.”
Tik, tok, sanoivat viisarit jotka eivät liikkuneet. Hetken aikaa Kapura… tunsi kellon kädessään? Painajaisenkin läpi hän tunsi ajannäyttäjän kylmän metallin kourassaan.

“Olkoon niin”, tulen soturi mutisi. “Minä haluan herätä. Minä tiedän, että minun täytyy herätä. Ehkäpä vielä jollakin tasolla tiedostan, ettei tämä ole totta. Ja kuitenkin myönnän, että todellisuus on hyvin häilyvä käsite. Mitä voin tähän lisätä?”

”Et paljoa. Ehkä sinun täytyy… keskittyä johonkin todellisuudessa. Johonkin, josta pitää kiinni.”

Cehaya.

Hän, joka kaikesta huolimatta yritti auttaa Arupakia.
Hän, joka ymmärsi. Katsoi pidemmälle ja näki ohi Arupakin painajaisten.
Ymmärsi kapteenia.
Ymmärsi tätä painavan syyllisyyden.
Cehaya. Hän, joka makasi jossain toisessa todellisuudessa.
Hänen tohtorinsa.


Tik, tok. Aika oli kuolleita tohtoreja.

Kapura tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Riippumatta sen vaatimasta hinnasta. Tulen takoja pinnisti, keskittyi häntä ympäröiviin todellisuuden tasoihin.

Pelasta tohtori Cehaya. Muulla ei ole väliä.
Muulla ei ole väliä.
Sama ei saa toistua.

”Sama ei saa toistua”, Kapura sanoi ääneen muttei ollut varma, oliko Mies enää kuulemassa. Saattoivatko sanat kantautua myös johonkin ylempään todellisuuteen?
Kapurasta tuntui, että niin voisi käydä.
Kunhan hän keskittyisi.

Sama ei saa toistua.
Temppelin tunnelien pimeys. Kaksi laskeutui Nimdan valtakuntaan, vain y-yksi poistui. Se tapahtui.
Aft-Amanan mielisairaala. Potilaiden mielenterveyden sirpaloiva kredipselleeni, mutta yksi suojautui. Se toistui.
Kylää hävittävä tulipalo. Tulen soturi kanisterissa, matkalla pois. Se toistui.
Jälleen Aft-Amanan mielisairaala, oikea painajaisten parantola, ja Cehaya makaamassa jossain. Vuotamassa verta lattialle.
Sama ei saa toistua.

Todellisuus hämärtyi. Palavan rakennuksen liekit loimusivat epäaidosti, kuin unessa. Arupakin ääni, joka oli kuin kuiskaus.
Sama ei saa toistua. Herää.
Koko rakennus sumentui pois. Sen piirteet hävisivät varjoiksi, ja lopulta liekitkin katosivat.






Sama ei saanut toistua.
Tässä sinun tilaisuutesi.
Kello käy.

Herää.





































Arupak… tule luokseni…

Täällä on niin kirkasta, Arupak…

V-viihtyisit täällä…

























A-arupak?

Ä-älä jätä minua.
















Ä-ÄLÄ JÄTÄ MINUA!








































Ja ikuisuuden jälkeen tulinoidan taika lakkasi ahmimasta aivoilla.

Mutta sen otteessa he olivat menettäneet tunteja.

Rikkinäiset ikkunansirpaleet kimaltelivat auringonlaskussa.

Umbra heräsi lattialta varsin epämukavasta asennosta… ja turtana. Kontrollinsa menettäneenä… kuin unessa. Uni, jonka hän oli juuri kokenut oli ollut niin… outo. Mutta niin realistinen. Jos ei ottanut huomioon sitä lautaa.

Kaikkialla oli paksua sumua. Sumua, joka kätki syleilyynsä kaikkeuden. Lohduttoman kylmää sumua, joka hyysi Umbraa. Sumua, joka teki minkään erottamisen mahdottomaksi. Siluetteja, niitä nousi sumusta. Kasvot, ne lähestyivät heitä.
Matoro tunsi ne kasvot. Vain etäisesti. Kaukaa muistoista. Sinisen takaa. Hän ei osannut yhdistää niitä, mutta hän tiesi nähneensä ne.

Jokin esti heitä nousemasta. Tämä ei ollut enää unta… ei kai tavallaan, mutta mikään ei liikkunut. Kaikki oli luonnotonta pysähtyneisyyttä. Kuin aika olisi pysäytetty kokonaan.

Oviaukossa seisoi suuria, punaisia harteikkaita hahmoja. Hahmoja, joista he eivät saaneet selvää.
Hahmoja, jotka puhuivat kieltä, jota kukaan heistä ei tuntenut.
Ilmanautti hengitti jossain nojaten seinään. Nyt rauhallisena, mutta tuskaisana. Itkien, nyyhkyttäen ja seinälaattoja takoen kuin olemattomaan oveen koputtaen. Mutta kukaan ei vastannut.

Lopulta yksi pitkistä punaisista puhui kovaan ääneen kieltä, jota he tajusivatkin.
”Kuka olet, qaliil?” lohduton ja muinainen ääni kysyi.

”C-cehaya”, sininen nainen vastasi. ”Tohtori… tohtori Cehaya on nimeni.”

”Et kukaan tärkeä.”

Ga-matoralainen yski hinkuen.
”Niin. Niin kai.”

Ja yksi punaisista otti hänet otteeseensa ja veti sahalaitaisen terän esiin.

“CEHAYA!”

Muut näkivät Kapuran hoipertelevan ylös. Ja astelevan kohti punaisia hatarin askelin.

Älkää. Koskeko. Häneen.

Usvaa, usvaa vain. Kapura oli muiden silmissä yksi punainen muiden joukossa. Mutta tämä punainen seisoi muita heikommin.
”Uhmaatko minua, l’sayf?” lonkerosoturi kysyi. ”Mielen etsijä pyysi, että jättäisin teidät henkiin. Eikä Syvyyden Omaa ole viisasta uhmata. Varsinkaan sen jälkeen, mitä se noille kahdelle teki… mutta lisko ei sanonut mitään naisesta.”

“Me emme suostu yhteistyöhön ilman häntä”, Kapura mutisi ja yritti seistä mahdollisimman uhmakkaasti. Se oli vaikeaa. Epätodellinen usva täytti näkökentän ja hämärsi todellisuuden. “Ette… ette saa sirua ilman taistelua.”

Kromidi hymähti iloa vailla. ”Voisimme kävellä kuolleiden ruumiidenne yli. Viedä Viimeisen Silmän kankeista käsistänne. Eikä kukaan teistä voisi tehdä asialle mitään. Millä luulet neuvottelevasi kanssani?”

Matoro… Matoro kuuli ne sanat. Mutta hän ei päässyt ylös.

Hän halusi takaisin. Takaisin muuttamaan sen, miten kävi. Takaisin korjaamaan asiat. Takaisin uneen.

k ä y m a a h a n m a k a a m a a n
s e o n h e l p o i n t a

“Minä… minulla on…” Kapura sopersi. Epätoivon aalto pyyhki toan ylitse.

”Mikään ei muuttuisi, vaikka katkaisisin naisen kaulan, l’sayf,” lonkeroratsastaja sanoi synkeällä äänellä. ”Hän on vuotamassa kuiviin. Lipumassa pois. Saamassa rauhan. Voin nopeuttaa sitä.”

”K-kapura”, Cehaya yski, ”e-et sinä ole mitään velkaa… sinun ei tarvitse heittää omaa elämääsi hukkaan…”

“Olen minä velkaa, tohtori”, Kapura kuiskasi. “Jos en sinulle, niin sitten itselleni. En… en suostu olemaan vain virheitteni summa.”

Sitten tulen toa kääntyi kohti kromideja. “Parannuskivi. Onko se vielä tohtorilla? Hän… hän selviää sen avulla. Hänen on pakko.”
”Välitätkö noin paljon?” lonkeroinen sanoi. ”Ja tärkeintä, luuletko että minä välitän, sadiq?”

Umbrakin voi pahoin. Syyllisyys kaiversi häntä kuin madot, jotka kiemurtelivat unessa hänen päässään. Se ruokki itse itseään toan sielulla. Syyllisyys siitä, että he veivät Cehayan mukanaan tähän paholaisen shakkilautaan. Toa ei voinut liikuttaa itseään, vaan vain kuunnella vierestä mitä tapahtui. Ja edes hänen veljensä ääni linnun nokasta ei ollut kertomassa, mitä tehdä.


“Matoro”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen. “Pystytkö liikkumaan? Edes vähän?”

Yksikätinen toa yritti. Epsilon oli lattialla hänen katkenneen ranteensa vieressä, hohtaen pimeässä. Delta oli vielä hänen puristuksessaan.

Hän näki jumalattarensa kasvot mielessään. Ne, mitkä oli nähnyt jo silloin, kun oli kellon auki kääntänyt. Hän näki sen autuuden, missä hän olisi voinut olla.

Ja kun hän nosti katseensa, hän näki kromidit. Heidän lihaa repivät ja raastavat aseensa. Sieluttomat muukalaisensilmät. Kylmyyden. Hän halusi vain satuttaa kaikkia, jotka tulivat hänen tielleen.

Mutta hän ei pystynyt. Toa romahti vatsalleen, kaikkensa antaneena. Hän halusi vain takaisin. Takaisin suloiseen uneen.

“Tulkitsen kielteiseksi”, Kapura mutisi. “Sitten teen sen itse.”

Tulen toa kääntyi kohti Matoroa ja lähti hoipertelemaan kohti tätä välittämättä siitä, mitä hänen takanaan mahdollisesti tapahtui. Sirut. Toinen maassa, toinen jään soturin nyrkissä.

Tohtorin vuoksi. Tee se. Sinun on pakko. Se on ainoa tapa.

“Ei”, Matoro sai sanotuksi, ja ponnistautui polvilleen. “En eroa hänestä”, hän kuiskasi, ja haparoi toistakin sirua käteensä hatarin ottein.

Terä tohtorin kaulalla. Sirut vaakalaudalla.
Historia toisti itseään. Syklit, samat syklit toistuivat uudelleen ja uudelleen. Ne pyörivät ikuista ympyrää kuin viisarit, jotka laukkasivat samojen numerojen yli välittämättä, kuinka kaikki loppui niiden laukan alla.
Kaikki loppui paitsi ne.

“Pahoittelen”, tulen takoja mutisi ja poimi yhden palasista lattialta. Toinen oli Matoron nyrkissä, eikä tämä aikonut luopua siitä. Kapura joutui vääntämään ystävänsä käden auki kivuliaammin mitä olisi toivonut, mutta Jään Sotilaalla ei ollut voimia estää häntä.
Sirut. Ohikiitävän hetken (kuudella tuot hänet t a k a i s i n) Kapura luuli luhistuvansa niiden ääreen ja ottavansa voiman itselleen, mutta pysyi päättäväisenä.

Kapura astui vapisten kohti kromideja, jättäen jään toan taakseen.
Toisessa kädessä sirut.
Toisessa kädessä kello.

Matoro tavoitteli Hämäräteränsä kahvaa. Vavisten nousi hän, ja hänen päässään paloi vain yksi ajatus.

Yksi ajatus. Hän.

Kapura lähti kääntämään viisaria. Tunnit kuluivat sen kuvitellussa maailmassa. Aluksi kello oli kuusi. Nyt se oli jo kymmenen.

“Viime kerralla, kun otit sirun, aiheutit vain kuolemaa”, jään toa totesi ääni vavisten kuin kylmässä. Hän oli noussut raskaasti hengittäen polvilleen.

“Otan vastaan paremmat ideat”, tulen soturi sanoi ja mulkaisi Matoroa olkansa yli. Kello oli kaksi.
Kromidien johtaja katsoi toia luomettomilla silmillään. Arvioi. Tarkkaili.

Anna hänet takaisin”, Matoro vastasi. Hänen äänessään ei ollut ystävyyttä tai niitä hyveitä, mitä toilta odotettiin. Hänen äänensä oli jääkylmä.

“Tuo ei ollut parempi idea.”
Ja kello oli k u u s i.













Silloin Matoro Mustalumi ponnisti kaikkensa ja upotti miekkansa tulen toan alaselkään.






Umbra katsoi kauhuissaan lattiatasolta tapahtunutta. Matoro, Matoro Verilumi.
“Mitä karzahnia sinä Kuralumi teet!?” hänen petturinsa parkaisi. Jään toa ei vastannut, vaan sortui löysänä kasvoilleen Kapuran viereen.

Kellotaulu raksahti auki ja paljasti sisältään vain synkkää pimeyttä, täydellistä pimeyttä, mikä olisi varmasti aiheuttanut eksistentiaalista kauhua kaikille, joiden ajatukset eivät olisi olleet muissa asioissa.

“Tuoko… on… parhaasi… jääveli?” seppä sanoi kipunsa läpi. Vaaleanvihreä veri valui hitaasti hänen jalkaansa pitkin.

Kapura siirsi toista kättään vain vähän. Imu kellon sisältä hoiti loput. Kuului inhottava imemisen ääni, ja pian aarteet katosivat ajannäyttäjän sisällä vellovaan ikipimeyteen. Samaan ikipimeyteen, joka viisarien laukatessa söisi lopulta heidät kaikki.
Kellotaulu kolahti kiinni ja sai esineen putoamaan lattialle Kapuran käsistä. Hän oli horjahtaa maahan.

Tulen toa astui eteenpäin ja parkaisi kivusta, kun Matoron terä putosi lattialle. Kapura kääntyi kohti kromideja.

“Tässä… kellossa”, Kapura huohotti, “sirut… ovat turvassa. Sen pystyy avaamaan… ainoastaan se… jonka säilöjä haluaisi… niin tekevän. Onko… onko tässä tarpeeksi neuvotteluvaraa?”
Kromidien johtaja oli suorastaan mykistynyt.
”Sinulla on sisua, l’sayf. Vanhan naisen kohtalo, yhden vanhan naisen. Sekö on kuolemisen arvoista?”

Sanat kaikuivat Jään Sotilaan korvissa. Ne olivat epätodelliset. Petturi, hän muisti korpit. Petturi. Petturi olikin hän, jota he tulivat etsimään.. Ja petturilla oli hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa. Toa vajosi maahan.

“Minä kokeilin… kerran toista vaihtoehtoa”, Kapura vastasi hiljaa ja yskäisi. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. “Se ei ollut sen arvoista.”
Ja lonkeroratsastaja hymähti. ”Mitä tapahtui, tulisielu?”

“Sirut”, Kapura huokaisi hengittäen raskaammin. Kipu korvensi hänen kehoaan jossain kaukana. “Tai. Siru. Minä… minulle muodostui siihen pakkomielle. Minä… minä halusin vain sirun. Ja… minä tein arviointivirheen. E-eräs kuoli takiani. Eräs, josta… josta välitin… p-paljon enemmän, kuin voisin…s-s-s-sanoilla ilmaista. En… en enää halua tehdä sitä virhettä.”

Vuosia siihen oli kestänyt… mutta vihdoin kapteeni Arupakin kyyneleet saivat virrata. Nyt ne virtasivat kelloseppä Kapuran silmistä, eikä hän taistellut vastaan.
Lonkeronuttura heilahti. Sinisilmät painuivat kiinni. Hiljaisuus täytti tilan. Kukaan ei tiennyt, mitä Kromin ratsastajien johtajan mielen läpi kulki.
Lopulta hän ojensi punaisen kätensä.

”Anna kello.”

Kapura kaatui polvilleen kuin sätkynukke. Hän poimi maasta kultaisen esineen, ja kohotti sen kohti lonkerotarta.

“Tohtori ensin. Minuun… minuun te voitte luottaa.”

Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.







Matoro Mustalumikin romahti polvilleen, sortuen, särkyen ja päästäen sateen viimein valloilleen.

Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.

Ja siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei tiennyt mitä odottaa, lonkeroritari noudatti sopimusta ja ojensi yhdellä vahvalla kouralla tohtori Cehayan Tulen Takojan käsiin.
”Sinä et pelkää kuolla, liekki. Se meillä on yhteistä.”

“Siinä”, Kapura huokaisi ojentaessaan vihreän veren tahriman taskunauriin, ja laski Cehayan eteensä hellästi. “Oli ilo asioida kanssanne. Toivottavasti… toivottavasti siruista on teille enemmän iloa kuin meille. Käännä viisaria; se aukeaa, koska haluan niin.”
”A-arupak”, matoralaistohtori sai vihdoin ulos, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Mutta kapteeni ei ollut kuulemassa. Hän kaatui eteenpäin verenhukasta heikkona, eikä saanut vastausta ulos.

Kromidit johtajansa takana astelivat raskain askelin toia kohti. Yksi kerrallaan heidän löysät ruhonsa nostettiin ylös, eivätkä he vastustaneet.

Ja Aft-Amanan korpit jatkoivat lauluaan, jota ne olivat laulaneet halki iäisyyksien.

Laulua, joka loppuisi ei milloinkaan.

19 thoughts on “Aft-Amana 6”

  1. Mistäköhän tässä nyt aloittaisi.

    Sen lisäksi, että tämä kokonaisuus oli satavarmasti kuumottavinta, mitä ropessa on päästy kokemaan, hahmokaaret ovat kyllä tämän shown ytimessä. Matoron vajoaminen (kenties lopullisesti?) sirujen huumaan oli oikealla tavalla raastavaa seurattavaa, kun koko ropen seikkailullinen päähahmo päätyy pakkomielteensä vuoksi tekemään hirveitä asioita. Lopun miekanisku oli viimeinen pisara. Niin hahmolle, kuin varmasti lukijoillekin.

    Umbran ja Delevan seikkailut nostivat kyllä Delevan arvoa suunnattomasti silmissäni. Nyt vasta aloin tajuamaan, kuinka kanssahahmojen hermoja koettelevassa häiskässä kuitenkin yhdistyy vahvat moraalit ja erinomaiset taistelutaidot. Rehellisesti Deleva on tällä hetkellä luultavasti eniten oikea toa tuosta joukosta. Ironista, ottaen huomioon, miten vähän hänessä on sitä enää fyysisesti jäljellä. Luottaisin tähän mieheen.

    Umbran tilanne taasen on todella merkillinen. Kra:n läsnäolo kaikesta uhkaavuudestaan huolimatta ei tunnu ainoastaan pahalta asialta. Alkupään hourailuistaan huolimatta U näyttää kuitenkin yhä pyrkivän oikeisiin tekoihin, varjojen läsnäolosta huolimatta. Vaikka Matoron tavoin tämänkin hahmon päässä riehuu jotain, mitä ei kuuluisi, pysyi U kuitenkin selkeästi niiden hahmojen saralla, joiden puolella sympatiat pysyivät halki matkan. Katsotaan, miten tilanne kehittyy.

    Ja sitten Kapura, eli mies joka varasti shown.
    Arupak-kohdassa löin itseäni päähän. Vitsailun kohteena ollut hahmojen yhteys oli jotain niin typerää, että se oli nerokasta. Ja siitäkin huolimatta twisti palveli kuitenkin valtavasti. Se määrä taustainfoa, mitä meillä yhtäkkiä onkin Kapurasta vaikuttaa kyllä varmasti ropen uudelleenlukukokemuksiin. Kaikki ne teoriat Kapuran seinällä ja jokainen infonripe Arupakista tulee avautumaan aivan uusin silmin.

    Kun Kapura astui Aft-Amanaan, oli hän se joka tuntui villiltä kortilta. Poistuessaan sieltä hän tuntui olevan kuitenkin porukasta se rationaalisin. Se mies on oppinut virheistään ja analysoi päätöksiään. Minusta tuntuu, että seppämme on Metru Nuin ilmaan takaisin päästyään se, joka pitää tuon porukan kasassa. Kerrassaan täydellistä hahmokehitystä ja millä rytinällä se tulikaan. Erityismainintana täytyy myös sanoa, että Kapuran ja Taripin välisen menneisyyden käsittely oli täydellistä ja pelasi suurta roolia paketin täydellisen lopetuksen kanssa.

    Mitä tulee lukuisiin nukkeiluihin ja Verstaan aloittaman subjektiivinen totuus -teeman analysointiin, niin se taitaa vaatia postauksen teoriatopiciin ja viisi uudelleenlukukertaa. Substanssia oli niin paljon, että siihen meinasi hukkua ja hahmokaarien upeus ehkä hieman peitti paljastuksia alleen. Minulla on kuitenkin syytä väittää, että ymmärrän isoa kuviota paremmin. Pian luultavasti vielä paremmin.

    Ja sitten näihin viimeisiin sivuihin. Kaikki, mikä tapahtui viimeisen kappaleen alettua soimaan oli vain yksinkertaisesti täydellistä. Matoron päätöksen shokkiarvo ja Kapuran nousu järjen puolesta pistivät tämänkin karskiintuneen äijän herkäksi. Mikään pätkä aiemmin ei ole saanut tämän projektin aikana minusta näin vahvaa reaktiota ulos.

    Joten onnittelut vielä kerran koko kirjoituspoppoolle yhdestä aikojen parhaista lukukokemuksista. Tästä tullaan puhumaan vielä pitkään.

  2. voisi kommentoida, koska tämähän on vain ~1/4 omaa tekstiäni (ehkä vähemmän, ehkä enemmän)

    Ensimmäisistä osista (joita en ennen tätä nähnyt) sanon sen verran, että Deleva on Metru Nuin aikana kehittynyt upeaksi hahmoksi, mutten kuitenkaan osaa nimetä tarkkoja syitä siihen. Tunnistettava puhetyyli? Juuri sopivasti käsitelty menneisyys, joka ei kiilaa päähahmojen ANGST 9000x COMBOBien eteen, mutta tuo hahmoon kuitenkin syvyyttä? En tiedä, mutta Deleva on ropen sivuhahmojen parhaimmistoa. Toivottavasti hahmo pysyy tulevaisuudessakin relevanttina. Myös Uuta käytettiin hienosti, ja hahmo muodosti hyvin toimineen parin Delevan kanssa.

    Lisäksi ensimmäisen osan lopetus oli aika täydellinen ja onnistuneen kuumottava alku viesti6(7?)xcombobille. Kaksi ensimmäistä osaa onnistuivat pohjustamaan Arupak-twistiä ja KREDIPSELLEENI ORIGIN STORYÄ. Metsästäjätkin olivat yllättävän kivoja hahmoja. Noita oli ilo lukea, vaikka valtaosan kuumotuksesta kuvittelisikin sulavan pois siitä, että on tietoinen neljästä muusta osasta. G-setä onnistui myös Arupak-osuuksissa (niihin en itse koskenut, noissa kahdessa ainoastaan Zairyh-pätkään).

    G-setää täytyy kiittää hyvästä editointityöstä. Gurguma parsi tämän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kuin NAKENTEKIJÄ konsanaan (TEEN TEISTÄ KUUMOTTAVAN JA UPEAN LUKUKOKEMUKSEN) ja sopeutui hyvin viime hetken muutoksiin (arvatkaa kerroinko ajoissa että arupak x tarip ja kiva kello heh). Onnistuneesta immersoitumisesta kirjoituksen aikana kertoo varmaan se, että näissä pätkissä näkyvä dialogi säilyi aika muuttumattomana. (ja se, että kuvailut eivät, koska olimme vähän liian KRAAmaisissa tiloissa tuottaaksemme mitään järkevää).

    Matoro oli aika hieno kirjoituskumppani (varsinkin sen sgybereaktiot arupak-twistin jälkeen heh) (mutta pirulainen maksoi takaisin PUUKOTTAMALLA MINUA ALASELKÄÄN ????) (hups olen liian immersoitunut). Näin radikaali muutos päähahmossa pitää suorittaa aika varovaisesti jottei siitä tule OMG MATORO HAS TURDNED TO THE THE DARNK SIDE……., mutta ainakin minusta siinä onnistuttiin. Pisteitä myös Uu sedälle. Matoro/Umbra-suhde oli tosi raastava osa tätä viestiä, vaikka se olisikin vähän hukkunut kaiken muun alle. En haluaisi joutua kuumottavaan mielisairaalaan nakentekijöiden syötäväksi kenenkään muun kanssa!

    Löydän symbolista hienoutta siitä, että tässä paketissa mukana oli kolme ropen ensimmäistä hahmoa ja siitä, että kaikkien niiden hahmokaaria käsiteltiin hyvin.

    plus kiitos manu setä kun autoit epäselvässä jquery taikuudessa
    $(”manu”).thank()

    oliko vielä jotain
    ai niin

    matoro vaadin selitystä siitä miksei kissabio ollut mielihaaremissasi

    ei muuta

    1. … hetkinen

      mitä minä juuri luin

      Kapuran ropekommentin, jossa EI ollut xentoro-mainintaa???

      what is wrong with you man

      lisäksi mitä tulee kissabioon

      fuck her i dont care

      1. voi nyt jumalauta voin vakuuttaa teille ettei matoro edes tunne kissabiota kunnolla

        okei, ei tosin, öh, deikaakaan? tai oikeastaan edes xeniä

        mutta pointti on se, että KISSABIO ON HELVETIN KISSA
        SE OLISI TYPERÄÄ

  3. Pitääpä täältä nukentekijän penkiltäkin sanoa parit ylistävät sanat osittain taustainformaation ja osittain viihdearvon nimissä.

    Luulen tehneeni jo lähes kaikille selväksi, miten Aft-Amanan kirjoittaminen toimi, mutta parempi vähän dokumentoidakin. Tämä kuuden osan kokonaisuus toimi tekstiroolipelinä, jota kirjoitettiin ropeosaksi samalla kun se tapahtui. Juuri kenelläkään ”pelaajista” (Uu, Kapura, Matoro) ei ollut aavistustakaan, mitä mielisairaalan seinien sisäpuolella tulisi tapahtumaan. Ehdoton informaatiokuningas oli tosin luonnollisesti Kapura – kun muut toivotettiin tervetulleeksi helvettiin, itse kapteeni toivotettiin takaisin vanhaan kotiinsa. Ja kyllä, KLAANONIN TYPERIN TWIST on odottanut paljastamistaan jo vuosia, enkä kadu yhtään että asia tehtiin näin. Olisitte ottaneet sen enemmän vakavissanne!

    Aft-Amanan ”pelaaminen” oli itsessään melko yksinkertaista – pelaajat etenivät kartalla ja samalla kun paljastin uusia reittejä, he tekivät valintoja etenemisensä ja oman kohtalonsa eteen. Näiden sankarien valinnat määräsivät kaikkien Aft-Amanan hahmojen kohtalot (paitsi Spesialistin, koska erikoisosaajan polku oli kirjoitettuna Punaisen Tähden synkkään algoritmiin), ja oli suorastaan ihme miten he saivat Cehayan pidettyä tuon kaiken sairaan paskan läpi hengissä, sillä minä muuten saatana yritin tappaa sitä naista!
    Aina välillä varoittamatta iskin pelaajien henkilökohtaisiin dropbox-kansioihin ääniefektejä… mutta subjektiivinen totuus -teemaa kunnioittaen en aina välttämättä samoja sellaisia. Kapura ja Matoro näkivät ja kuulivat seikkailunsa aikana moneen otteeseen eri asioita. Ja voi pojat niitä luottamusongelmia. Ne luottamusongelmat olivat niin tärkeässä osassa, että ne muodostuivat tämän koko paketin pääasialliseksi teemaksi… aivan liian täydellisellä tavalla. Umbran syyllisyys petoksensa takia materialisoitui aivan omaksi persoonallisuudekseen, Kapuran syyllisyys menneisyydensä virheistä määräsi miten tänne oli tultu ja mihin tästä mentiin, ja tuplapetturuus pirstoi Matoron luottamuksen ystäviinsä ehkä lopullisestikin.

    Ja olihan se aivan huikeaa. Työlästä, kyllä, mutta minulle eri tavalla kuin pelaajille. Ensimmäistä kertaa asetuin ihan kirjaimellisesti nukkemestarin rooliin ja vetelin näitä sankareita naruista ja sain ne tanssimaan, mutta vielä parempaa, joskus vain annoin niiden toimia ilman taustatekijöitä, ja lopputulokset yllättivät minutkin. Koko viestin loppupuoli Hollow Talkin soidessa oli pelaajien päätösten määräämää. Matoro päätti itse työntää miekan Kapuran selkään. Kapura teki ne siirrot, jotka pelastivat Cehayan. Ja Umbra katseli lattialla voimattomana ja kauhistuneena. Tämä on nyt sitä kokeellista tarinankerrontaa, ja se oli ihan järkyttävän hienoa.

    Eläytyminen kaikilta kolmelta koko paketin ajan oli aivan huikeaa. Tietty minäkin kirjoitin huomattavasti tekstiä – taustamateriaalit, jotka sankarit löysivät, ja suurimman osan ajasta myös ”NPC-hahmojen” repliikit. Umbran ja Delevan seikkailussa tosin Matorosta oli suunnatonta apua kakkos-gamemasterina . Ja koska halusimme paketin nopeasti finaaliin, otti Matoro Aft-Amana 2:n loppupuolella gamemasterin roolin kokonaan itselleen silloin kun minä en ehtinyt, ja teki siinä loistavaa työtä, kuten ehkä näkyy rehellisesti yhdestä Klaanonin hienoimmista taistelukohtauksista.

    Ja suunnaton kiitos Manulle avusta jäätävässä koodiperkelöinnissä, ja Kapuralle videosta ja kellohulluudesta, jotka tekivät Aft-Amana 3:sta ehkä vähintään Klaanonin toisiksi kokeellisimman viestin.

    En voi muuta kuin kiittää arvon pelaajia siitä, että osallistuivat ehkä hämmentävimpään tarinankerrontakokeiluun, jota olen koskaan ollut tekemässä, ja tuottivat siinä samassa kanssani jotain aidosti pelottavaa ja loppupuolella myös aidosti koskettavaa. Nämä ovat niitä juttuja, joiden takia Klaanonia teen.

    Silloin kun en jostain kumman syystä kirjoita Viktoria. COMING SOON

  4. Ikuisesti kirottuja olkoot Kapura ja Guartsu. Te kaksi ja Umbra, kiitos, Aft-Amana oli paras ropeasia missä olen ollut mukana.

    Mitä tämän kirjoitusprosessiin tulee, siteeraan itseäni jostain kuukauden (vai onko siitä jo kaksi?) takaa: ”En ole koskaan kokenut, että syke nousisi ropea kirjoittaessa.” Ja se viittaa nelosen loppupuoliskoon, kun pakenimme Pelättiä.

    Tapa, jolla Aft-Amanan teimme, oli ihan täydellinen tapa omaan kirjoitustyyliini ja -asenteeseeni. Ylipäätään aina kirjoittaessani immersoidun tosi syvälle hahmojen päihin (en minä voi vihata sinua, Metorakk!), ja tässä se toimi pelottavan hyvin. Monta Kapuran ja Matoron dialogia ovat yhtä lailla meidän, kirjoittajien, keskustelua kuin hahmojemmekin – etenkin Arutwistin jälkeinen dialogi oli täysin sitä, mitä olisi oikeastikin twistin jäljiltä kysynyt.

    Minä en tätä kirjoittaessani epäillyt hetkeäkään Matoron mielenterveyttä. Ihan oikeasti; niin kauan kun ajattelin tekstiä vain Matoron näkökulmasta, kaikessa oli järkeä ja kaikki oli perusteltua. Vasta, kun luin nämä julkaisun yhteydessä ties miten monennetta kertaa uudestaan… tajusin, että ehkä tuolla toalla ei ole kaikki kunnossa. Ehkä siinä vaikutti se, että kirjoitusprosessin aikana minulla oli selvä ”ulkopuolinen taho”, joka Matoa pommitti ajatuksilla – siis Gee. Geen Deltan ja muun epämääräisen mielisäätämisen kanssa tuli kirjoitettua naurettavat määrät näkymätöntä dialogia. Nyt, kun ei enää näy, että Deltan tekstillä olisi eri lähde, koko kuvio muuttui… minua pelottaa.

    Juonellisista syistä luonnollisesti tiesin jo mielisairaalaan mennessäni kromideista ja siitä, että there is not going to be a happy ending. Lopetuksen masentavuus onnistui kuitenkin yllättämään minut. Luulen, että yllätyin itsekin, kun kirjoitin Matoron pistämään Kapuraa. Se oli hetki, jonka Matoron päässä ollessani näin ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Oikeana vaihtoehtona. Ja pahinta tässä on se, että minä ymmärrän täysin Matoroa ja kaikkia sen tekoja tuossa lopussa. Lienee luonnollista, mutta minä olen täysin sen puolella. Matoro on Aft-Amanan uhri.

    Vähän Matoron kaaresta. Minua on aina kiehtonut tosi paljon sankaritragediat. Túrinin tarina Silmarillionissa on ehkä kaikista voimakkaiten minuun vaikuttanut palanen kirjallisuutta ikinä missään. Okei, Silmarillionissa puolet sankarihahmoista vajoaa pimeyteen, mutta pointtini on, se on ihan pirun mielenkiintoista. Matoro on ollut suuren osan ropeajastaan se kiiltävä ritari hyvyyden haarniskassa. Sankarin arkkityyppi. Sitten alkoi hahmon dekonstruktio (joka ei ole välttämättä vielä edes syvimmillään). Tuplapetturuus käytännössä mursi Matoron koko elämänasenteen. Hänellä oli oma pikku mustavalkea maailmansa missä hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja, ja pienet poikkeamat hän pystyi järkeilemään. Mutta U ja Kapura olivat iskut, jotka rikkoivat sen, ja ilmeisesti ajoivat Matoron tarrautumaan maailmansa rippeisiin entistä tiukemmin – korvaamaan ystävänsä Nimdalla, epävarmuutensa Kohtalolla ja pelkonsa voimalla.

    Enkä minä oikeastaan edes tiedä mitä Matorolle tulee Metru Nuin jälkeen tapahtumaan. Jännitän itsekin sitä, mitä valintoja se hahmo tulee tekemään. Ehkä se jää pohjalle katkerana, tai kenties se saa rekonstruktion ja pakottautuu elämään virheidensä kanssa. Tai sitten se tekee Kullervot ja riistää oman henkensä tajuttuaan ne asiat, mitä teki.

    Epätieto on ihanaa.

  5. Minä en ainakaan ollut kuullut kirjoitusprosessista aikaisemmin, joten tuo oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

    Lisäksi se myös vähän avaa joitakin omia ajatuksia tekstin suhteen. Jossain mielessä tämä tekstikokonaisuus tuntui hahmonkehitykselliseltä kannalta tähänastisen klaanonin huipentumalta.

    Varsinkin Klaanonin alkupuolella monien hahmojen ongelma oli (IMO) niiden asema jonkinlaisina oma- ja supersankarihahmojen välimuotona. Siitä on pitkälti päästy eroon, mutta tämä kokonaisuus edustaa minusta tähänastisen klaanonin huippua hahmonkehityksessä; nimenomaan varsinkin tuo loppu tuntui hyvinkin *oikealta*. Siinä oli tiettyä hulluutta, mutta missään vaiheessa en kyseenalaistanut hahmojen toimintaa.

    Ehkä se tuli kirjoitustavasta, tai ehkä keksin tämän kaiken koska luin siitä. Ken tietää.

    Yksi asia josta piti kommentoida heti lukemisen jälkeen oli, että hyvänen aika yleinen teksti- kuva- ja äänimateriaalin yhdistelmä loi ihanan kamalan tunnelman. Minulla lienee elinikäinen fobia erästä ääntä kohtaan.

Vastaa