Aihearkisto: Klaanon Rope

Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.

Kohtalon asukit III:

Kun he lähestyivät sumun peittämää Metru Nuita, Faxadosqin täytti aluksi helpottuneisuus siitä, että kaiken tapahtuneen jälkeenkin Legendojen kaupunki näytti pysyneen melko hyvässä kunnossa – oli helppoa uskoa, että se voisi yhtenä harvoista paikoista jatkaa olemassaoloaan tuhon keskellä.

Heitä yhä tiukasti otteessaan puristavan hirviön laskeutuessa varjon toa näki kuitenkin sortuneet tornitalot, valtavat aukot rakennusten rivien keskellä ja katkenneet kourut. Etäisiä taistelun ääniä kantautui niin monesta suunnasta, ettei hän pystynyt hahmottamaan tapahtumien sijaintia.

”Viimeisimpien tietojeni perusteella Valon vartijat hallitsevat Ga-Metrua”, Megabotarax totesi. ”Jos totta puhutaan, minulla ei ole heihin sen parempia välejä kuin muihinkaan kaupungista kiisteleviin aseistautuneisiin ryhmittymiin, mutta muistaakseni he ovat vähiten innokkaita ampumaan alueelleen saapuvat… neutraalit osapuolet.”

”Olemmeko… olemmeko me neutraali osapuoli?” kyseenalaisti Aragan heidän liitäessään rakennusten ylitse. He olivat niin alhaalla, että Faxadosq erotti yksittäisiä taistelijoita – heihin ei kiinnitetty huomiota, mikä saattoi johtua paitsi apatiasta myös siitä, että kaikilla oli liian kiire katutason sodan kanssa. ”Mehän johdatamme tänne paitsi, ööh, ’paholaiset’, myös ison joukon partioita, jos huomasit.”

”Ei Valon vartijoiden tarvitse sitä tietää”, totesi Megabotarax ja ampui loitsun kohti kerrostalon päällä seisonutta tarkkailijaa, joka oli näyttänyt huomanneen heidät. Tämän osapuolella ei ilmeisesti ollut väliä. ”Älkää sitä paitsi huoliko; kyllä kummatkin niistäkin tappavat meidät, jos vain saavat kiinni.”

Faxadosqista alkoi tuntua entistä vähemmän siltä, että tänne saapuminen oli ollut hyvä idea. ”Mitä… mitä meidän siis tarkalleen ottaen olisi tarkoitus tehdä täällä?”

”Katsoa ja nauttia”, vastasi Megabotarax. ”Jos tämä ei mielestäsi ole tarpeeksi pätevä peruste, muistuttaisin myös siitä, että saari on Bio-Klaanin ja muutaman muun ohella ainut, joka ei pian ole täysin maailmaa kourivan harmauden valtaama.”

He laskeutuivat ainakin ulkoisesti rauhalliselle puistoaukiolle – toat pikemminkin putosivat, kun Megabotarax päästi heistä irti.

Ympäröivissä rakennuksissa oli vähän taistelujen merkkejä verrattuna siihen, mitä he olivat saaren yli lentäessään nähneet. Itse puistokin vaikutti kärsineen hyvin vähän; jos katsoi oikeaan suuntaan, saattoi melkein unohtaa, että lähes koko maailma kävi sotaa joka puolella Metru Nuita.

Faxadosq mietti hetken, miksi tunnelma oli siitäkin huolimatta pistävän aavemainen, ja tajusi pian, ettei matoraneista näkynyt jälkeäkään. Hän ei tiennyt, oliko ennen käynyt juuri tässä puistossa, mutta hänen muistamansa Ga-Metru oli ollut työläisiä täynnä.

”Missä… missä kaikki matoranit ovat?” kysyi Aragan, joka oli ilmeisesti huomannut saman.

”Lähteneet tai kuolleet”, sanoi Megabotarax kohottaen olkiaan. ”Hällä väliä. Matoranien pikku taisteluja paljon hauskempaa on seurata, kun universumin mahtavimmat soturit – tai ainakin vielä elossa olevat – ottavat mittaa toisistaan.”

He kävelivät puiston halki; toat seuraten Megabotaraxia, hirviö itse johdatellen heitä ties mihin. Faxadosq olisi kysynyt, mitä tämä ajatteli heidän konkreettisella tasolla saarella tekevän, ellei olisi ollut aika varma siitä, ettei tämä itsekään ollut päättänyt vielä.

”Jos haluatte välttämättä tutkia typerää teoriaanne”, sanoi Megabotarax, ”Makuta lienee piilossa maan alla. Turha hänen on rhakshejansa haaskata väen teurastamiseen täällä maan päällä, kun se näyttää sujuvan vallan mainiosti ilman apuakin. Tietenkin on mitä todennäköisintä, että hän yksinkertaisesti tappaisi teidät, mutta minuahan se ei–”

”Liikkumatta!”

Faxadosq kääntyi ja näki kahden tummanharmaisiin, piikikkäisiin haarniskoihin puetun hahmon osoittavan heitä jonkinlaisilla kivääreillä. Kummallakin oli punainen rituaalinaamio; kumpikin oli toaa pidempi ja ruumiinmuodoiltaan jykevä.

”Odotin tapaavani täällä Ultiasural Nomuin idiootit”, totesi Megabotarax. ”Näemmä Ga-Metru on vaihtanut hallitsijaa siinä ajassa, kun uutinen ehti mökilleni asti.”

”Nesdrian veljeskunta valloitti tämän metrun Valon vartijoilta viikko sitten”, sanoi toinen olennoista, ”ja sitten me valtasimme sen heiltä.”

”Shadorawos, etkö sinä joskus ollut Pimeyden veljessaalistajien leivissä? Miksi sinulla on Varjogladiaattorien veljeskunnan haarniska?”

”Paljon on ehtinyt muuttua”, totesi puhuteltu.
”Parempi palkka vai loikkasivatko kaikki kaveritkin?” tivasi Megabotarax.
”Ei kuulu sinulle.”
”Se oli nokkela tapa udella, kenellä täällä on eniten muttereita, senkin typerys. Kuten tietänet, minulla on muutamia… hyvin arvokkaita… työkaluja, jotka epäilemättä kiinnostavat kaikkia saarella sotivia ryhmittymiä.”

Sananvaihdon aikana Varjogladiaattorien veljeskuntalaisista toinen oli ottanut esille radiopuhelimen, johon puhui lyhyitä repliikkejä ja kuunteli tarkasti. Megabotaraxin latteuksien ylitse Faxadosq ei kuullut, mistä puhuttiin; tilanne ei vaikuttanut välittömästi uhkaavalta, mutta hänelle ei silti tullut järin rauhallinen olo heitä kohti yhä osoittavien kiväärien vuoksi.

”Varjon veljeskunta on vetäytynyt Po-Metrun autiomaille”, selitti Megabotaraxin kanssa keskusteleva vartija. ”Pimeyden veljessaalistajien kanssa tekemämme yhteishyökkäys harvensi heidän joukkojaan.”
”Vai olette te liittoutuneet! Minä luulin, että Vigtazär ja Darkson ovat verivihollisia.”
”Se oli tilapäinen liitto.”
”Mikä lie teidät sellaiseen ajanut?”
”Varjon veljeskunnan mutatoituneet rakasetankit olisivat olleet liian voimakas vastus kenellekään.”
”Kuulostaa silti naurettavalta syyltä liittoutua Darksonin kaltaisen idiootin kanssa!”

”Vaiti”, komensi radiopuhelimeen puhunut vartija. ”Vigtazär haluaa keskustella kanssanne henkilökohtaisesti.”

”Hah, vai on asia hänestä niin tärkeä!” hykerteli Megabotarax. ”Pelkäättekö, että Ultiasural Nomuin pikku armeija pieksee teidät ilman loistavia paholaisiani? Ovatko Valon vartijat onnistuneet löytämään Ritarikunnan lelut, jos he ovat noin pelottava vastus?”

”Kukaan ei löydä enää Ritarikunnan leluja”, mutisi toinen vartijoista, ”sillä ketään Ritarikunnasta mitään tietävää ei enää ole. Valon vartijat eivät myöskään ole se, jota pelkäämme, sillä he heikkenivät LordLigresgan erottua ja perustettua Varjojen valtiaat.”

”Tuostakaan minä en ollut kuullut!” harmitteli Megabotarax. ”Yritin tivata Edikilleriltä – tehän hänet lähetitte, ettekö vain – tietoja tärkeistä tapahtumista, mutta hän ei vaikuttanut kovin halukkaalta puhumaan, kun kävi ilmi, etten aikoisi luovuttaa teille paholaisiani. Liekö Vigtazär puheliaampi? Ah, sieltähän Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja itse saapuu!”

Toat vilkaisivat Megabotaraxin osoittamaan suuntaan ja näkivät puiden lomasta lähestyvän hahmon, joka oli heidät pysäyttäneitäkin vartijoita korkeampi. Vigtazärin panssari oli täynnä punaista kuviointia – rinnassa komeili kolmeen osaan halkaistu kolmio, Varjogladiaattorien veljeskunnan tunnus.

”Megabotarax”, Vigtazär sähisi.
”Vigtazär”, sähisi Megabotarax takaisin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja ei aikaillut sen enempää, kuin mitä kesti lausua hänen tittelinsä – Vigtazär veti esiin kolmipiippuisen kiväärin, jonka sisällä Faxadosq erotti lepäävän yhtä monta zamoria, ja osoitti sen suoraan Megabotaraxia kohti.

”Edikiller kertoi, että kieltäydyit luovuttamasta joukkojasi haltuuni”, hahmo ärisi, ”ja nyt, kun Metru Nui on tulessa ja Nesdrian veljeshaamukunnan palkkamurhaajat ovellasi, kehtaat anella minulta apua?”

”Minä en anele apua keneltäkään, Vigtazär hyvä. Voit kutsua tätä eräänlaiseksi… lomamatkaksi.”

”Huumorisi ei nyt auta, Megabotarax. Paljasta minulle alkupaholaistesi sijainti, tai teloitan sinut ja ystäväsi omin käsin.”

”Se olisi jopa uskottava uhkaus”, totesi hirviö tyynesti, ”ellen tietäisi tarpeeksi loitsuja selvitäkseni moisesta varmasti.”
Megabotarax levitti siipensä ja nousi ilmaan.

”Pikku toasi saattavat olla vähemmän onnekkaita”, sanoi Vigtazär. ”Mitäs tuumaat siitä?”

”Siitä minä tuumaan, että ehkä teidän kannattaisi kysyä heiltä alkupaholaisten sijainnista!”

Sen sanottuaan Megabotarax kohosi ilmaan. Vigtazär ei aikaillut, vaan huusi ”DESGRADES! SHADORAWOS!” avaten samalla tulen itsekin; zamorit sekä vartijoiden hetken päästä mukaan liittyneet kiväärinlaukaukset lensivät kyllä kohti Megabotaraxia, mutta pysähtyivät jonkinlaiseen suojakenttään ja katosivat olemasta. Paniikkireaktiona toat peittivät kasvonsa ja kumartuivat, mutta huomattuaan elävänsä yhä jäivät seisomaan paikoilleen ja katsomaan loittonevaa hahmoa, joka käkätti maanisesti liitäessään pois.

”TE!” mylvi Vigtazär toia osoittaen hirviön kadottua näkyvistä. Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja nappasi kiinni kurkusta Aragania, joka ei tapahtumista hämmentyneenä ehtinyt reagoimaan mitenkään.

Faxadosq valmistautui manipuloimaan varjoja – hämärässä alkuillassa niitä piisasi sekä puiston puista että heidät löytäneistä taistelijoista – mutta pysähtyi tajutessaan, että oli viimeksi kokeiltuaan todennut, etteivät kummankaan heistä elementaalivoimat enää toimineet. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Toinen Vigtazärin korstoista – Shadorawos taisi olla hänen nimensä – lähestyi varjon toaa kivääri ojossa. Aragan rimpuili Vigtazärin otteessa tämän karjuessa sanoja, joista Faxadosq ei enää saanut selvää. Hän keskittyi…

… enemmän intuition kuin järjen varassa kurottautui ja…

VAPAUTA SE

… ja havahtui, kun kultainen miekka iski häntä lähestynyttä varjogladiaattoria rintaan.

”VALON VARTIJAT!” kuului Vigtazärin rääkäisy. Miekasta saanut Shadorawos kaatui maahan kuolleena; purppuran veren roiskahdus oli tahrinut hänen takanaan seisovan taistelijan. Naisen kirkkaanvihreän, virtaviivaisen panssarin keskellä oli Valon vartijoiden symboli. ”Sam Secure”, hän esittäytyi.

Kolme muuta soturia – kaksi sinistä ja yksi vihreä – oli hypännyt Desgradesin kimppuun; nähtävästi tämän kivääri toimi myös sapelina. Etäämmällä Vigtazär oli jumittunut miekkataisteluun valtavan, kirkkaana hohtavaa kultahaarniskaa käyttävän titaanin kanssa.

”Ultiasural Nomui! Tapaamme jälleen!”
”Varjogladiaattorien veljeskunnan aika Ga-Metrussa päättyy tänään, Vigtazär”, tämä vastasi jylisevällä äänellä.

Faxadosq haki katseellaan Aragania ja löysi tämän makaamasta maasta taistelijoiden takana; ilmeisesti Vigtazär oli hylännyt tämän huomattuaan tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Sam Secure ryntäsi tovereidensa apuun – yksi oli saanut kivääristä ja kaatunut maahan, mutta loput kaksi olivat onnistuneet riistämään sen –

”RIITTÄÄ!” karjui Vigtazär ja painoi jonkinlaista nappia ranteessaan. Kului etäistä moottorin hurinaa. ”Maahan”, kuuli Faxadosq äänen sanovan mielessään ja tulkitsi sen Ultiasural Nomuiksi. Hän teki työtä käskettyä; moottorin jyly yltyi. Varjon toa huomasi lähestyvät valokeilat, jotka osoittivat kohti Desgradesin ja Sam Securen kumppaneineen taistelua.

Eräänlainen moottoripyörä ajoi esiin puskista ja kylvi tuhoa lasersäteiden, Cordak-ammusten ja jonkinlaisten hedelmien muodossa. Sam Securen kolmihenkinen joukkio sekä varjogladiaattori pikemminkin räjähtivät ilmaan kuin saivat osumia; Vigtazär nauroi maanisesti ja hyppäsi ajoneuvon kyytiin, kun se ajoi hänen ohitseen.

”KIITÄ DARKSONIA JA PIMEYDEN VELJESSAALISTAJIA!” huusi Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja kaasuttaessaan pois.

Hänen kadottuaan laskeutui täysi hiljaisuus. Ultiasural Nomui käveli kaatuneiden sotureiden luokse ja huokaisi raskaasti.

”Sam Secure”, hän luetteli. ”John Blast. Mack Power. Odd Shock. Valon vartijoiden urheimmat.”
Sitten titaani kääntyi katsomaan kohti Faxadosqia.
”Tämä oli kallis operaatio; sinun on puhuttava, toa. Missä ovat Megabotaraxin alkupaholaiset?

”Mitä tapahtuu”, vaikeroi Aragan.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat ovat liittoutuneet”, lausui Ultiasural Nomui, ”mitä minulla ei ole syytä epäillä – tuo Baronus saattoi olla peräisin vain heidän varastoistaan – kaikki toivo on menetetty. Varjon veljeskunta on vetäytynyt nuolemaan haavojaan, Nesdrian veljeshaamukunta on heikko ja Varjojen valtiaat liian vihamielisiä meille, jotta liittoutuisivat uhkaa vastaan. Minä tarvitsen Megabotaraxin armeijan, toat, tai Metru Nui on mennyttä.”

Faxadosq ei vieläkään vastannut. Hän vilkaisi kohti Aragania, mutta tämänkään kasvoilla ei ollut lainkaan itsevarma ilme.

Lopulta hän päätti kertoa totuuden kaikessa yksinkertaisuudessaan.

”Ulta… Ultiasural Nomui”, Faxadosq sanoi, ”kaikki alkupaholaiset ovat kuolleet. Paholaisten joukot ovat matkalla Metru Nuille.”

Titaani katsoi häntä hetken katseessaan suunnatonta kylmyyttä.

”Siinä tapauksessa saatte olla muulla tapaa hyödyksi Valon vartijoille.”

Ultiasural Nomui kurotti reppuunsa, otti esille jonkinlaisen paperin, taitteli sen suurimpaan mahdolliseen mittaansa ja asetti nurmikolle. Faxadosqilla ei ollut vaikeuksia tunnistaa sitä Metru Nuin kartaksi; Aragan käveli heidän luokseen kurkkuaan yhä pidellen.

”Sodan jakolinjat tottelevat pääosiltaan metrujakoa”, titaani selitti. ”Meidän sotajoukkomme ovat etelässä puolustamassa Le-Metrua Nesdrian veljeshaamukunnalta; lopullinen yllätyshyökkäys Ko-Metruun on paraikaa käynnissä, joten meiltä liikeni tänne vain pieni iskuryhmä, kun uutinen tuli Megabotaraxin saapumisesta. Minä lähden jahtaamaan Vigtazäriä – teidän tehtävänne on tämä.”

Hän osoitti kohti kartan keskikohtaa.

”Coliseum sekä koko Ta-Metru ja Onu-Metru ovat Varjon valtiaiden hallussa. Jos etsitte LordLigresgan ja saatte hänet vakuuttuneeksi Varjogladiaattorien veljeskunnan sekä Pimeyden veljessaalistajien liittoutuman mahdista, hän keskittää sotatoimensa välittömästi saaren pohjoisosaan. Jos me onnistumme sillä aikaa valtaamaan koko etelän, paholaisten huomio kiinnittynee taisteluihin saaren keskusosissa.”

Faxadosq ja Aragan katsoivat toisiaan.
Se ei vaikuttanut suunnitelmalta, jossa oli miellyttävä määrä jossittelua ja mahdollisuuksia.

”Tämä… tämä on hullua”, tulen toa mutisi. Faxadosq yhtyi mielipiteeseen nyökkäämällä hitaasti. ”Minä en edes ole koskaan tavannut LordLigresgaa.”

”Siitä on vain apua”, vastasi titaani tylysti. ”Jos hän tulkitsee teidät neutraaliksi osapuoleksi, hän uskoo todennäköisimmin väitettänne Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien liitosta.”

Kumpikaan toista ei vieläkään näyttänyt kovin vakuuttuneelta.

”Ja tietenkin”, sanoi Ultiasural Nomui kuin ohimennen, ”jos ette suostu, käsken Valon vartijoita kohtelemaan teitä vihollisina.”

Lyhyen neuvottelun jälkeen toat olivat päättäneet kävellä Po-Metrun pohjoisosiin varastamaan lähes kukistetulta Varjon veljeskunnalta jonkinlaisen kulkupelin – Ultiasural Nomuin mukaan Krikorastin johtama ryhmittymä oli kärsinyt niin vakavia tappioita, että muuta Po-Metrua hallitsevat Pimeyden veljessaalistajat olivat jo saattaneet ottaa alueen haltuunsa.

Faxadosq ei ollut aivan varma siitä, olisiko siitä mahdollisuudesta pitänyt olla mielissään vai ei.

Ga-Metrun ja Po-Metrun rajalla ei ollut vartijoita, ja miksi olisikaan ollut, jos niitä hallitsevat sotilasjoukot olivat solmineet liiton? Aragan ja Faxadosq vilkuilivat hetken toiseen metruun johtavaa siltaa rakennusten varjoista, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt tai kuulunut.

”Piilota meidät kuitenkin varjoilla”, kuiskasi Aragan, ”jos voit.”

Faxadosq sulki silmänsä ja yritti keskittyä elementtinsä hallitsemiseen. Varjoja oli kaikialla – heidän varjonsa, sortuneiden tornitalojen varjot, jykevän sillan Hopeiseen mereen laskema varjo.

Mitään ei tapahtunut.

”Meidän täytyy nyt pärjätä ilman”, Faxadosq mutisi vastaukseksi.

He olivat yhä vailla seuraa – yksikään sielu ei vahtinut heidän matkaansa rakennusten katoilta tai toiselta rannalta. Parempaakaan hetkeä toimia ei olisi voinut olla, joten toat tyytyivät ylittämään sillan ilman elementaalivoimien apua.

Varjojen veljeskunnan leiri löytyi – tai ainakin siihen osaan metrua Ultiasural Nomui oli kartalla osoittanut – mutta sekin oli autio. Toat erottivat kanjonin pohjalla rivin moottoripyöriä sekä pinon mustiin haarniskoihin puettuja ruumiita, ja koska merkkejä elämästä ei näkynyt, he etenivät tavoitettaan kohti. Jos joku olisi halunnut järjestää heille ansan, tämä olisi ollut siihen oiva tilaisuus; mistään ei kuitenkaan hyökännyt palkkamurhaajia tai villipetoja, kun he saapuivat leirinuotiolle, joka ei enää edes savunnut.

Faxadosqin arvion mukaan oli yö, mutta Metru Nuita peittävä sakea pilvikerros ei sallinut tähtien loistaa lävitseen.

”Jokin ei nyt täsmää”, Aragan mutisi heidän kävellessään moottoripyörien luo.
”Hmm?”
”Miksi… miksi missään ei ole ketään?”

Faxadosqia itseään mietitytti enemmän se, mikseivät he olleet nähneet Po-Metrun autiomaan läpi kulkiessaan nähneet merkkiäkään raheista. Matkalla Megabotaraxin luokse ne olivat vähitellen kadonneet maisemasta kaiken harmahtaneen ilmiön vaikutuksesta; oliko se edennyt niin pitkälle täälläkin? Jos oli, saattoi olla, ettei edes Metru Nuilla ollut toivoa säilyä asuinkelpoisena rappion keskellä.

”En vieläkään ole ihan varma, mitä tarkoitat”, sanoi varjon toa muistettuaan olevansa keskustelussa Araganin kanssa.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat tekevät yhteistyötä”, sanoi tulen toa, ”eikö Varjon veljeskunta ollut heidän ainoa vihollisensa pohjoisessa? Jos missään täällä ei ole sotilaita, mihin ne ovat hyökänneet? Varjojen valtiaat hallitsevat Ultra… Ultiasural Nomuin mukaan koko saaren keskiosaa, eikä ohi voi päästä kiinnittämättä heidän huomiotaan.”

”Vastauksia on tietenkin kaksi”, mutisi Faxadosq. ”Joko liittoutuneet ovat hyökänneet Varjon valtiaiden kimppuun tai… tai sitten nämä ovat päästäneet heidät läpi etelään.”

”Ultiasural Nomui väitti, etteivät voitolla olevat osapuolet vielä uskaltaisi sotia keskenään, sillä sekä Nesdrian veljeshaamukunnan että Valon vartijoiden runsaat resurssit voivat määrätä lopullisen tasapainon.”

Faxadosq nousi moottoripyörälle, käynnisti moottorin ja totesi, että näillä liikkuminen ei ainakaan onnistuisi kovin huomaamattomasti.
Toivottavasti nopeus korvaisi sen.

”Sitten meidän on varmaankin tulkittava”, varjon toa sanoi, ”että kaikki ovat lähteneet sotimaan etelään.”
”Sinne, mihin paholaiset ovat saapumassa.”
”Ja partiot, älä niitä unohda, Fax.”

Sitä varjon toa ei voinut tehdä, vaikka kuinka olisikin halunnut.

Heidän hypoteesinsä osoittautui päteväksi, kun myös Po-Metrun ja Onu-Metrun raja oli vartioimaton. Joko Varjojen valtiaat olivat liittyneet pohjoisen liittoutumaan tai sitten lähteneet itsekin sotimaan etelään; Faxadosq ei osannut arvata, eikä vastauksia näkynyt missään. Heidän olisi pitänyt pyytää Ultiasural Nomuilta radiopuhelin, mutta asiaa oli liian myöhäistä korjata nyt.

Toat pysäyttivät moottoripyöränsä Onu-Metrun puolelle johtavan sillan päähän.

”Sielläkään ei näy mitään”, sanoi Aragan. Faxadosq nyökkäsi kertoakseen, että oli tehnyt saman havainnon. ”Kaikki ovat lähteneet etelään.”

Kumpikin oli hetken hiljaa.

”Mitähän meidän nyt pitäisi tehdä”, tulen toa kysyi. ”Ultai… Ultiasural Nomuin tehtävää emme voi täyttää, jos emme löydä LordLigresgaa.”
”Eikä hänen löytämisestään mitään hyötyä enää olisikaan”, totesi Faxadosq, ”jos hän on jo päättänyt liittoutua Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien kanssa sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan heitä vastaan.”

Taas hiljaisuus. Suurkaupungin hiljaisuus oli vähintäänkin aavemaista; jos hän ei olisi nähnyt taisteluja ollessaan Megabotaraxin kannattelemana, Faxadosq olisi melkein voinut uskoa toien olevan saarella yksin.

”Pitäisiköhän… pitäisiköhän meidän käydä varoittamassa Valon vartijoita?” Aragan pohti.
”Emme välttämättä ehdi Le-Metruun ennen marssivia armeijoita”, sanoi Faxadosq, ”jos ne siis sinne ovat matkalla. Sinne tai Ko-Metruun Nesdrian veljeshaamukunnan kanssa tappelemaan. Ja… ja sitä paitsi en ole ihan vakuuttunut siitä, että Valon vartijat ovat se osapuoli, jota meidän pitäisi tukea. Eivätkö nekin ole muiden tapaan lähinnä Pimeyden metsästäjien raunioista ja ympäri maailmaa vaikuttaneista pikkurikollisliigoista noussut sotilasjoukko, joka päätti liittyä taisteluun Metru Nuin herruudesta?”
”Älä minulta kysy”, sanoi Aragan pudistaen päätään. ”Minä en edes tiedä, mitä eroa on Varjon veljeskunnalla ja Varjojen valtiailla.”
”En kyllä minäkään.”

Jälleen he olivat hetken hiljaa.

”Minusta alkaa tuntua, että tämä ei ole meidän taistelumme”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Ei mikään niistä lukuisista taisteluista, joita lähes täysin identtiset järjestäytyneet sotajoukot tällä saarella käyvät. Mikään niistä ei ole meidän taistelumme.”
”Siitä kyllä olen kanssasi samaa mieltä”, myönsi Aragan.
”Joten… joten pitäisiköhän meidän etsiä käsiimme Varjojen herra, jos Megabotarax puhui totta höpisten siitä, kuinka hän piileksii saaren alla?”
”Me olemme kaksi toaa, jotka eivät edes tiedä, mistä tarkalleen etsiä.”
”Se… se on totta.”

Faxadosq olisi kaivannut mitä tahansa rikkomaan hiljaisuuden heidän lausahdustensa välissä. Linturahien kirkumista. Suurkaupungin asutuksen ääniä.
Jopa kaukaiset laukaukset ja sotahuudot olisivat kelvanneet.

Täysi hiljaisuus vain muistutti häntä siitä, että he olivat loukussa kuolevassa maailmassa ilman mitään keinoa estää sen tuhoa.

”Ultiasural Nomui osaisi ehkä kertoa, missä Makuta on”, huokaisi Faxadosq lopulta. ”Tai… tai Megabotarax, jos hän ei kaikessa järjettömyydessään päättänyt kohdella meitä vastedes vihollisinaan. Kumpikin löytyy etelästä, kuvittelisin.”
”Sinne siis”, sanoi Aragan kohauttaen olkiaan. ”Saat minun puolestani päättää. Eipä tule mieleen mitään muutakaan tekemistä, Fax.”

”Ei minullekaan, Aragan”, sanoi Faxadosq. ”Ei minullekaan.” Hän mietti vielä hetken, kuinka muotoilla sanoiksi se, mitä tunsi – kuinka hän ei halunnut vain seisoa paikallaan siihen asti, että rappion kita nielaisisi Metru Nuin paikoista viimeisimpänä – mutta tajusi yhtäkkiä, että Aragan tunsi varmasti samoin. Vaikka hän ei tapahtumia muistanutkaan, olihan tulen toa lähtenyt hänen mukaansa matkalle Megabotaraxin luo; oliko se jopa ollut Araganin idea?

Läsnäolo todellisuuden toiselta puolelta oli pysynyt vaiti siitä lähtien, kun he olivat eronneet Ultiasural Nomuista. Faxadosq ei ollut aivan varma, mitä mieltä tästä käänteestä olla; eihän siitä hänelle mitään hyötyä ollut ollut, mutta… mutta…

… se oli ollut jotakin?

Se oli ollut ratkaisematon mysteeri.
Se oli ollut suuntaviiva, jota hän ei vain ollut vielä erottanut.

Se oli ollut lupaus siitä, että epätoivonkin hetkinä hänen tiensä kävi kohti jotakin, kohti jonkin syvällisen salaisuuden paljastumista.

Nyt Faxadosqista oli alkanut tuntua siltä, että mitään salaisuutta ei ollut, ei mitään paljastusta matkan lopussa – oli vain pilvinen taivas, autio kaupunki ja etelässä käytävä päämäärätön sota, jossa universumin viimeiset henkiinjääneet vuodattivat toistensa verta ilman muuta tavoitetta kuin hallita viimeistä turvapaikkaa.

Ja niin vaarallinen kuin matka olikin tähän asti ollut, vielä pelottavammalta tuntui kohdata se mahdollisuus, että kaikki olikin tapahtunut ilman mitään seurauksia, ei minkään vuoksi, vailla kaiken selittävää vitsiä. Makuta oli heidän viimeinen johtolankansa – jos se ei johtaisi mihinkään, hän olisi vain toa autioituvan maailman keskellä.

Faxadosqia puistatti.

”Mennään, Aragan”, hän sanoi ja käynnisti ajopelinsä moottorin. Sen pärinä oli ontosta kaiustaan rakennusten keskellä huolimatta oudon rauhoittavaa. ”Tehdään vielä viimeinen matka. Antaudutaan sen valtaan.”

Sekä Valon vartijoilla että Nesdrian veljeshaamukunnalla oli ollut heidän kuulemansa mukaan runsaasti aseita, korkeaa teknologiaa ja mittavat ruokavarastot. Kummankin alueelle hyökkääminen olisi ollut järkevä teko. Ko-Metru tai Le-Metru.

He olivat veikanneet ensimmäistä.

Ja kun hento lumipyry alkoi laskeutua heidän ylleen ja valtavat Tiedon tornit ilmestyivät näkyviin, Faxadosq näki, että arvaus oli osunut oikeaan.

Heidän edessään oli käynnissä Metru Nuin viimeisen sodan viimeinen taistelu – soturit, joiden haarniskat olivat illan aikana tulleet heille tutuiksi, ja soturit, joita he eivät tunteneet, ottivat toisistaan mittaa. Laukausten etäiset äänet ja tuskanhuudot täyttivät ilman.

Faxadosq pysäytti ajoneuvonsa, ja Aragan teki hetken kuluttua samoin. Se ei johtunut siitä, että he olisivat olleet vaarassa ajautua liian lähelle taistelua; se johtui siitä, että hän tunsi sen jälleen.

Varjon toan sydän pamppaili kovemmin kuin koskaan.
Pimeys toisesta todellisuudesta, pimeys häntä kohti kurottavissa käsissä, oli jälleen ottanut hänet valtaansa.

vapauta se vapauta se vapauta se

Maailma sykki hänen ympärillään – hän oli prisma, josta kaikkeuden läpi etenevät aallot taittuivat. Hän oli akseli, jonka ympärille loputon kausaalinen ketju oli vääntynyt. Hetki vielä, vain hetki, ja hän löytäisi viimein tarkoituksensa. Hän vapauttaisi sen.

”Fax!”

Faxadosq ei edes huomannut, kuinka oli poistunut moottoripyöränsä kyydistä ja antanut sen kolahtaa maahan. Hän ei edes tajunnut Araganin juoksevan häntä kohti tai kuullut tulen toan huutoja.

Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta juuri sillä hetkellä varjon toasta tuntui siltä, että hän olisi halutessaan voinut murskata jokaisen taistelijoista vain sormiaan napsauttamalla.

”FAX! Vastaa!”

vapauta se vapauta se vapauta se

Kynnet raapivat hänen olkapäitään, mutta se ei merkinnyt mitään; miksi merkitsisi, kun hän vapauttaisi sen pian? Todellisuus oheni, ja häntä lähestyvä tulen toa olisi aivan yhtä hyvin voinut olla miljoonan kion päässä, mutta mitä väliä sillä oli?

Mitä väliä sillä oli, että etäämpänä sadat soturit tahrivat lumen toistensa verellä?

Mitä väliä sillä oli, että yllä parveili mustien demonien lauma?

Mitä väliä sillä oli, että täydellisen säännölliset kappaleet, jotka leijuivat veden yllä vaikkei niiden olisi pitänyt leijua, levittäytyivät ympäri Metru Nuita ja asettuivat muodostelmaan?

Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä, jos hän vain vapauttaisi sen.

Vai oliko?

Oliko sillä väliä, että sinisen veren peittämä Ultiasural Nomui asteli heitä kohti taaempaa?

Oliko sillä väliä, että tuttu kulkuneuvo kiihdytti heitä kohti takaa?

Oliko sillä väliä, että vaikka hän ei erottanut Vigtazärin sanoja, hän näki kaiken tämän kasvoilta?

Cordakien laukaisusta syntyvä viheltävä ääni halkoi ilmaa.

Aragan ei ehtinyt väistää – miksi olisi ehtinyt väistää, jos hän näki vain Faxadosqin? Miten hän olisi voinut välttää sen, että hänen vieressään räjähti, eikä hänellä pian ollut vasenta jalkaa?

Uusi räjähdysten sarja iski lähiympäristöön hidastettuna – varjon toan moottoripyörä sai osuman ja lensi ilmaan.

Faxadosq lyyhistyi maahan eikä voinut katsoa muualle kuin tulen toan kasvoihin, joille oli jäätynyt kauhistunut ilme. Kasvoihin, jotka kuuluivat toalle, jolla ei enää ollut alaruumista.

Hän vapautti sen.

Faxadosq kurotti läpi todellisuuksien, läpi avaruuden, läpi ajan – käsi pimeydestä kurotti hänen mukanaan, ja niin oli hyvä – hän löysi Araganin, hän tarrasi kiinni, hän kiinnittyi kaikkeuden lainalaisuuksia määrittäviin vipuihin ja veti –

Aragan makasi maassa, täysin ehjä Aragan, makasi maassa ja itki.

Itku ei ollut lohdutonta – se oli säikähtänyttä itkua, sellaisen itkua, joka ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta ehkä sittenkin arvasi enemmän kuin itselleen myönsi. Faxadosq nousi seisomaan; hänen päänsä tuntui räjähtävän, hänen mielensä oli kaikenlaisten tuntemuksien yhteiskirjon sokaisema.

Kauempana taistelun äänet olivat vaienneet hetkeksi; muutkin olivat tunteneet, kuinka todellisuus oli pienen hetken ajan vierinyt eri suuntaan, parempaan suuntaan. Ei se lopullinen kehityssuunta ollut; koulutettu sotilas ei lakannut taistelemasta, vaikka kaikki muutkin lopettaisivat hetkeksi.

”MITÄ SINÄ–”

Vigtazärin ääni oli niin täydellinen sekoitus raivoa ja pelkoa, ettei Faxadosq epäillyt kummankaan tunteen aitoutta. Sotalordi osoitti häntä kiväärillä, vaikka tämän kädet tärisivätkin huomattavasti.

”Kaikki muuttuu paremmaksi, Vigtazär”, varjon toa sanoi. Hän ei tiennyt, oliko se totuus vai vain hänen oma tulkintansa, mutta ainakin sillä hetkellä Faxadosq uskoi siihen täysin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja laski aseensa käskemättä. Taivaalla lumihiutaleet jatkoivat hidasta tanssiaan alas maahan; paholaiset liitelivät ylhäällä Faxadosqista piittaamatta. Olivatko ne silti tunteneet sen?

Tietenkin olivat tunteneet – olivathan nekin olemassa.

”Mitä täällä tapahtuu”, jylisi Ultiasural Nomuin ääni.
”Hae sotilaasi ja käske heitä lopettamaan taisteleminen”, sanoi Faxadosq. Hän ei tiennyt, oliko sen ääneen sanomiselle todella tarvetta – sekä Vigtazär että Ultiasural Nomui vaikuttivat kasvojensa perusteella ymmärtävän, mitä oli tapahtumassa – mutta niin oli kuitenkin helpompaa.

Valon vartijoiden sekä Varjogladiaattorien veljeskunnan johtajat poistuivat sanomatta sanaakaan. Aragan, itkien yhä, käveli Faxadosqin luokse ja syleili häntä; varjon toa antoi hänen tehdä niin. Se, mitä oli tapahtumassa, oli varmasti pelottavaa, jos ei tiennyt sitä, mitä hän tiesi.

Kului jonkin verran aikaa, ja sitten Vigtazär ja Ultiasural Nomui palasivat. Heidän mukaansa oli liittynyt kolme muuta; Takigamocos, Nesdrian veljeshaamukunnan ylipappi, LordLigresga, Varjojen valtiaiden johtaja, Darkson Pimeyden veljessaalistajista.

Rivistä puuttui yksi: Faxadosq tiesi kertomattakin, että Krikorast, Varjon veljeskunnan lordi, oli kuollut päivää aiemmin. Sen kummemmin asiaa miettimättä varjon toa nyökkäsi kohti yhä vierellään odottavaa Aragania; tämä käveli muiden luokse, ja nyt heitä oli kuusi.
Se oli hyvä.

Se oli ratkaisu kysymykseen, jota Faxadosq ei tiennyt. Kysymykseen, joka oli karkoittanut hänen mielestään pois kaiken muun – sodan, Makutan, kotisaarella annetun tehtävän. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän oli löytänyt oikean suunnan; tie oli aina ollut olemassa, ja nyt hänen oli vain käveltävä sitä niin pitkälle kuin se vei.

Marssi alkoi. Ei vain Faxadosqin marssi; ei vain hänen kuuden seuraajansa marssi – sitä mukaa, kun taistelijat havahtuivat todellisuuteen ja laskivat aseensa, liittyivät hekin joukkoon. Faxadosq ohjasi joukkiota kohti rannikkoa, ja viimeisetkin taistelujen äänet vaikenivat heidän kulkiessaan; sota oli viime hetkinään levittäytynyt joka puolelle Ko-Metrua, ja hänen tehtävänsä oli nyt kerätä kaikki.

Paholaiset seurasivat heitä ilmateitse. Faxadosq tiesi sen, mikseivät ne hyökänneet, yhtä varmasti kuin tiesi sen, kuka heidän matkansa päässä odotti – kaikki epävarmuus oli kaikonnut. Nyt täytyi vain odottaa, kuinka heidän kohtaamisensa päättyisi.

Lumi satoi alas maahan. Sotilaat liittyivät kulkueeseen sitä mukaa, kun se heidät tavoitti. Kaatuneet jätettiin maahan; Faxadosq arveli, ettei heidän hyväkseen ollut mitään tehtävissä.

Näkymä rannikolle avautui. Hopeisen meren aallokko oli lähes seisahtunut, vaikka varjon toa kuvittelikin, että pieni aalto olisi saattanut kulkea sitä pitkin silloin, kun hän oli vapauttanut sen. Partioiden rivi katsoi häntä kohti etäältä; niitä hän ei pelännyt.

Miksi olisi pelännyt?
Aragan oli ollut oikeassa – ne olivat vain vankiloita. Mitä pahaa ne olisivat halunneet maailmalle?

Mutta joku, joka halusi, seisoi kielekkeellä selkä heihin päin.

Faxadosqin kaapuihin puettu seurue – hän ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet – pysähtyi, ja vain varjon toa itse astui kohti purppuraa hirviötä, joka ei huomioinut hänen olemassaoloaan mitenkään.

”Sinä sait tämän kaiken aikaan”, sanoi Faxadosq. ”Sinä teit sen.”
Megabotarax ei vastannut.

”Minä en tiedä, miten ja miksi”, varjon toa jatkoi, ”mutta sinä olet kaiken alku ja loppu. Kun minä tapan sinut, kaikki palaa entiselleen.”

Hirviö kääntyi katsomaan häntä kohti.
”Väärin, oikein ja väärin”, se sähisi. ”Sinä tiedät paljon vähemmän kuin uskot tietäväsi, Faxadosq.”

Paholaiset liitivät varjon toan yli ja asettuivat leijumaan Megabotaraxin taakse sinne, missä maata ei enää ollut. Oliko Faxadosq milloinkaan uskonut, ettei paholaisten luoja ollut tehnyt niitä itselleen uskollisiksi siitä huolimatta, mitä oli väittänyt? Ei, ei ollut uskonut; tieto oli ollut hänessä aina, mutta vasta nyt se oli päässyt esiin.

Toisin kuin hänen muistonsa.

Faxadosq ei vieläkään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen Megabotaraxin mökkiä; hän ei vielä ollut varma, kuinka huolissaan siitä olla. Kaikki selviää aikanaan, hän sanoi kuitenkin itselleen. Nyt Megabotarax on tärkeämpi. Onhan? Onhan se kaiken loppu?

”No?” hirviö ilkkui. ”Mitä odotat? Minä olen nähnyt totuuden, eikä tässä maailmassa ole enää mitään minulle. Sitä en tiedä, mitä sinulle käy, mutta toivoakseni ei mitään kamalan mukavaa.”

Megabotarax kohotti kättään ja muodosti hohtavan tulipallon – loitsuilla vai elementtivoimilla, sillä ei ollut merkitystä.

”Mutta kuinkahan kävisikään, jos minä tappaisin sinut? Sietää kokeilla!”

Ja heti kun Megabotarax oli sen sanonut, hyökkäsivät paholaiset – eivät Faxadosqin kimppuun vaan hänen takanaan odottavien kimppuun. Tuskanhuudot ja sekaannuksen äänet kantautuivat varjon toan korviin; enää hän ei epäröinyt.

”Mitä odotat, sinä–” aloitti Megabotarax, mutta lausettaan hän ei saanut milloinkaan loppuun. Faxadosq kurotti ja tarrasi kiinni hirviöstä – tämä yritti taistella vastaan loitsuillaan, mutta Faxadosq käänsi ne häntä vastaan, ja jokainen hänen voimistaan vain sai Megabotaraxin ruumiin vanhenemaan ja luhistumaan kasaan entistä voimakkaammin.

Purppura luuranko kolahti maahan. Paholaisten kuolonhuudot täyttivät ilman.

Taivas repesi; Faxadosq luuli aluksi, että kaksoisauringot olivat muuttuneet tulenpunaisiksi ja laskeutuneet aivan Metru Nuin ylle, mutta sitten hän tiesi, mitä ne olivat.

Ne olivat silmiä.

SINÄKIN OLET SYNTINEN
SINÄKIN RIKOT SÄÄNTÖJÄ

Ihan tavallinen matoran.

Sellaisena Faxadosq oli pitänyt itseään, ihan tavallisena onu-matoranina. Hän oli kaivoksessa aamusta iltaan ja nukkui yönsä ilman murheita, hän keskusteli kahvitauoilla hiljattain lukemistaan kirjoista ja kävi katsomassa akiliniotteluita aina silloin, kun niitä järjestettiin.

Sellainen hän kai oli edelleenkin – ihan tavallinen onu-matoran – vaikka näin oli käynytkin. Vaikka hän oli saanut kutsun sinne, mihin hänen kaltaisiaan ei koskaan kutsuttu ilman vakavia perusteita.

Suurimman osan elämästään maan alla viettäneenä häntä hämmästytti ensiksi palatsin suunnaton avaruus. Käytävä, jonka päässä hänen tuomionsa odotti, oli varmasti tilavampi kuin yksikään huone maan alla; loputtomien sivutunnelien kaivamisesta syntyvää kivitulvaa oli niin hankalaa siirtää pois tieltä, ettei kookkaampiin asuinsijoihin minkään niin turhan kuin estetiikan nimessä ollut varaa.

Täällä sen sijaan tyyli oli tärkeintä – huoneella ei näyttänyt olevan muuta tarkoitusta kuin vakuuttaa hallitsijan puheille saapuvat siitä, että saarella oli varaa rakentaa kymmeniä kioja pitkä käytävä ihan vain sen vuoksi, että se oli mahdollista.

Faxadosq asteli eteenpäin tulenpunaisella matolla ja yritti koota itsensä. Hänelle ei ollut kerrottu tapaamisen luonteesta yhtään mitään; miksi hän muka oli niin varma siitä, että kyseessä oli jonkinlainen rangaistus? Mitä jos hänet vaikkapa palkittaisiin jostakin?

Se oli miellyttävä ajatus, ja olisi ollut vieläkin miellyttävämpi, jos matoran olisi voinut uskoa siihen – hän ei ollut koskaan kuullut, että tavallinen, merkityksetön kaivostyöläinen oltaisiin palkittu jostakin hyvästä.

Kaikki muut vaihtoehdot, kaikki uhkaavat ja vaaralliset vaihtoehdot, olivat paljon todennäköisempiä.

Katon himmeät, punasävyistä valoa säteilevät valokivet valaisivat Faxadosqin askelia muuten valottoman tilan halki. Kultaisella materiaalilla päällystettyille seinille oli isketty marmorisia pylväitä, joiden välissä seisoi pyhimysten patsaita. Lattia oli rakennettu syvän mustista kivilaatoista, joista jokainen oli häntä suurempi.

Onu-matoran näki jo sen, mitä huoneen päässä odotti – kultaisen, punaisen valon aavemaiseksi maalaaman verhon. Hänen ei olisi tarvinnut havaita valtaistuimella istuvaa tummaa hahmoa sen takana tietääkseen, kuka siellä odotti.

Tulisiko hänen puhua vai tulla puhutelluksi? Väärän vaihtoehdon valitseminen herättäisi epäilemättä hallitsijan pohjattoman raivon, joten Faxadosq päätti pakottaa itsensä odottamaan pari sekuntia toistelemalla mielestään ohittamiensa patsaiden kuvaamien pyhimysten nimiä.

Per Kele. Viisauden pyhimys. Kirjoitti kauan, kauan aikaa sitten perustuslain 1. artiklan ensimmäisen muotoilun.
Pas-Ka. Sodan pyhimys. Pelasti saaren omin käsin hyökkäävältä rosvojoukolta.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys. Leipoi ensimmäisen Bioriton reseptillä, jonka oli nähnyt unessa.

Hän seisoi hiljaa paikallaan. Bro-Koron keisari istui hiljaa valtaistuimellaan.

Per Kele. Viisauden pyhimys.
Pas-Ka. Sodan pyhimys.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys.

Hän seisoi hiljaa paikallaan ajan madellessa eteenpäin. Bro-Koron keisari istui Tietämättömyyden verhon takana hiljaisuuden täyttäessä valtaistuinsalin.

Per Kele.
Pas-Ka.
Saa Ta-Na.

”Bro-Koron keisari tervehtii lämpimästi ja ironisesti vierailijaa, joka on epäilemättä kulkenut matkoista pisimmän päästäkseen ihailemaan valtakuntamme loistoa”, lausui jylisevä ääni verhon takaa, ”ellei se ole se matoran, ja jos on, mitä sinä siinä–”

”O-olen”, sopersi Faxadosq, ”luulen olevani, minä–”

”Siinä tapauksessa säästä keisarillista aikaani kuuntelemalla kiltisti”, sanoi hahmo verhon takana, ”sillä minulla on epäilemättä muutakin keisarillista tekemistä.”

Faxadosq nyökkäsi nopeasti ja tajusi sitten, ettei ele välttämättä näkynyt verhon toiselle puolelle, joten olisikohan hänen pitänyt–

”Asiani”, sanoi keisari ja keskeytti hänen pohdintansa, ”koskee erästä valitettavaa tapausta, joka kohahdutti kansakuntaamme viime viikolla. Kuulit epäilemättä huhuja siitä, että yksi Bro-Koron keisarillisen kolmiokaartin jäsenistä valitsi petturin polun – hän jätti tottelematta käskyjäni, pakeni saarelta ja on nyt ja ikuisesti mitä pahimman luokan petturi, joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuoleman.”

”Kyllä”, onu-matoran sanoi, ”plasman toa Tag–”

”Älä julkea lausua petturin nimeä”, karjaisi verhon takana lymyävä hahmo, ”saati sitten uhmata keisarillista käskyäni pysyä vaiti! Sillä ei ole väliä, mitkä ovat petturin elementti ja nimi – vaikka ensimmäinen ominaisuus erästä kolmiokaartin toista jäsentä hyvin paljon kiinnostaakin – vaan sillä, onko hänen elämänsä päättynyt ja onko hänen anastamansa arvoesine palautettu oikealle paikalleen.”

Vapiseva Faxadosq tiesi nyt olla sanomatta mitään.

”Älä myöskään julkea tulkita liian kirjaimellisesti keisarillinen käskyäni olla vaiti!” huusi Bro-koron keisari. ”Ilmaise välittömästi ehdoton suostumuksesi, mikä on keisarillinen käsky, joka on tulkittava äärimmäisen kirjaimellisesti!”

”M-minä en, minä en ole milloinkaan poistunut kotosaarelta”, sopersi matoran, ”miksi minut–”

”Kerropa, sivistymätön maamies, oletko kuullut Bro-Koron 420-pykäläisen perustuslain 1. artiklan uutta kieliasua, josta perustuslakityöryhmä päätti ja jonka se julkaisi juuri eilen?”

Matoran ei ehtinyt edes pudistaa päätään, kun keisari jatkoikin itse: ”Uskoakseni et ole, sillä tuskinpa byrokratiaa on edes keksitty vielä maan alla. Kuuntele siis, moukka, ja opi: Toimi tai muuten tee tai nykyistä toimenpidettäsi suorita aina sekä alituisesti niin, että toimintaasi sekä tekemisiäsi että työtäsi, vapaa-aikaasi, sanomaasi ja ajattelemaasi ohjaava sekä opastava periaate, ylin syy, alin syy tahi minkä tahansa korkeuden määreen mukainen syy on ironia.. Sana ajattelemaasi on uusi lisäys; pitkällisen, vuosia kestäneen prosessin jälkeen työryhmä päätyi sen kannalla sanaa miettimääsi vastaan. Se kieliasusta – tarkoitukseni on yksinkertaisesti ilmaista, että koska sinut valittiin tehtävään ainoastaan ironian nimissä, matoran hyvä, sillä, että et ole milloinkaan poistunut saarelta, tai millään muullakaan ominaisuudellasi, ei ole mitään merkitystä. Esitän keisarillisen käskyni uudelleen: suostu tehtävääsi välittömästi.”

”En minä voi”, Faxadosq kuiskasi.

Seurasi pitkä hiljaisuus.

”Jos seuraava mielivaltaisten kansalaisten mielivaltaisiin tehtäviin nimittämisestä vastaavan työryhmän kokous ei olisi vasta ensi viikolla”, totesi keisari, ”lähettäisin sinut teloitettavaksi välittömästi, mutta asiamme on kiireinen – petturin vene on kauempana joka sekunti, ellei hän ole vahingossa kääntänyt alustaan ympäri. Pohjattomassa, keisarillisessa armeliaisuudessani päätän täten yksinkertaisesti tulkita, että suostuit tehtävään, ja lähettää sinut sitä suorittamaan välittömästi pohjattoman innostuneisuutesi tähden. Mutta yksi asia vielä!”

”Minä–” aloitti onu-matoran, mutta hänen ei taaskaan sallittu lausuvan ajatustaan ääneen.

”Mainitsemani arvoesine, jonka petturi kähvelsi häikäilemättömästi”, selitti hirmuhallitsija, ”on eräs kartta. Eräs hyvin kallisarvoinen kartta. Niinkin vahvasti voisin sanoa, että sen kartan tilanne määrittää valtakuntamme kohtalon. Valmistautuessaan säälittävään pakomatkansa petturi anasti keisarillisesta varastosta yhden tavallisen karttakirjan – se sattui olemaan juuri se, jonka väliin tämä aarre oli ironian nimissä sujautettu säilöön. En tiedä, sattuiko kartta hänen mukaansa vahingossa vai tarkoituksellisesti – toa oli yksinkertaisesti napannut kirjahyllyn päädyssä olevan, eikä hänellä tietääkseni ollut aavistustakaan kartan olemassaolosta – mutta sillä on hyvin vähän merkitystä. Tuo kartta takaisin ja varo katsomasta sen hyvin salaista sisältöä, sillä muuten sinut teloitetaan.”

Faxadosq oli ollut niin pelosta kangistunut, ettei hän ollut kuullut erään toisen kävelleen hänen taakseen. ”Yo”, sanoi matala ääni, ”vene on valmiina tätä matorania varten, mikä hänen nimensä sitten onkaan. Taisin olla sen kokouksen järjestelemässä solmioitani.”

”Hyvä on!” pauhasi Bro-Koron keisari verhon takaa. ”Vie hänet mennessäsi. Muista vielä selittää, että odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta.”

”Odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta”, sanoi oranssi toa ja nappasi Faxadosqia kädestä. ”Aika mennä, yo.”

Faxadosqin mieli prosessoi yhä juuri tapahtunutta, joten hän ei pannut vastaan, vaan käveli kiltisti perässä. Hän ei sanonut mitään tai yrittänyt paeta, kun heidän tiensä kävi palatsilta satamaan; hän vain seisoi hiljaa paikallaan, kun toa osoitti hänelle hankittua venettä ja kertoi hänelle, mihin suuntaan petturin nähtiin lähteneen.

Vasta sitten, kun Bro-Koro oli kutistunut pieneksi pisteeksi horisontissa, hänen mieleensä mahtui uusi ajatus.

Oliko hän juuri nähnyt kotisaarensa viimeistä kertaa?

Yö oli kylmä, joten Faxadosq sytytti nuotion siitäkin huolimatta, että se oli löytänyt hänet viime kerralla.

Matoranilla oli kaikki maailman syyt uskoa, että hän oli jälleen oikeilla jäljillä – maailmassa ei varmaankaan ollut kovin montaa plasman toaa, jotka kiersivät korosta toiseen ja voittivat aina kaikissa korttipeleissä. Kaiken lisäksi hän saavutti jahdattuaan joka päivä; Taguna kai luuli, että oli kadottanut hänet lopullisesti, ja vietti ylimääräistä aikaa joka kylässä.

Päivä oli ollut pitkä ja raskas, eikä pehmeä makuupussi ollut tuntunut milloinkaan houkuttelevammalta, mutta onu-matoran päätti siitä huolimatta pysyä valveilla vielä pari tuntia. Heidän yhteinen varjostajansa, jos oli myöskin säilynyt heidän jäljillään, ei ollut niin älykäs, että olisi odottanut hänen nukahtamistaan; jos vain oli lähellä, se hyökkäsi välittömästi.

Sitä kauemmin hän ei ehtinyt asiaa miettiä, kun niin todella tapahtui – vaaleanpunainen hirviö hyökkäsi oikealta. Luistimilla jotenkin ilman jäätä pystyssä pysyvä, punaisilla kiilusilmillään häntä tuijottava vemmelsääri syöksyi Faxadosqia kohti jotakin epäselvää öristen, mutta tämä oli valmis. Oli ollut valmis siitä asti, kun oli ensimmäistä kertaa joutunut öisen ahdistelijan uhriksi.

Hänen revolveria pitelevä kätensä nousi värähtämättä yhtään, saavutti kaniinin pään korkeuden ja ampui.

Jänis kaatui taaksepäin tuskanhuudon saattelemana ja löi päänsä kantoon, mikä tuskin lisäsi sen hyvää oloa lainkaan.

”Ei tänä yönä”, Faxadosq sanoi ääni täristen vain hieman. ”Ei tänä yönä eikä minään muunakaan. E-etkö jo huomannut, ettei tätä matorania noin vain yllätetä?”

Vemmelsääri ei saanut äristyä vastaukseksi mitään selvää, makasi vain maassa päätään pidellen.

”Kyllä sinä siitä parannut kuten olet aina parantunut”, onu-matoran mutisi. ”Tuliko mieleesi, että voisit vain lakata jahtaamasta minua ja sitä, jota minä jahtaan?”

”eI KOSKAEI KOS KA KOS KA”, ärvelsi kani, ”on NÄLKÄKH”
”Syödäkö sinä minut–”
”EI SELAINEN NÄL KÄSENKIN NOOB”, vemmelsääri huusi.

”En ymmärrä nälkääsi sen enempää kuin niitä aarteita, joista aina välillä höpiset”, sanoi Faxadosq ja osoitti revolverillaan uhkaavasti. Toivuttuaan saamastaan luodista kani huomasi eleen ja pakeni, mutta sitä ennen se sanoi jotain, ja se jokin piti Faxadosqia ylhäällä useita tunteja siitä huolimatta, ettei hän uskonut vemmelsäären enää palaavan.

Eikä luottanut lainkaan sen uhkauksen totuudenmukaisuuteen.

Mutta siitä huolimatta hän vain vääntyili makuupussissaan ja toisti mielessään sanoja, jotka se oli jäähyväisviestinään matoranille lausunut.

”kylä minä vie länäytän heh”

Faxadosq oli toa. Hän oli varjon toa. Hän oli varjon toa, joka seisoi Ko-Metrun rannikkoseudulla kielekkeellä, ja taivaalle auennut silmäpari katsoi häntä.

Se puhui samalla äänellä kuin läsnäolo hänen päässään, pimeydestä kurkottanut vaaleanpunainen käsi.

”SI NÄOLET SYTNINEN JA RIKOT SÄNTÖJÄ HEH”

”Minä…” Faxadosq aloittii ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän halusi vakuuttaa pelastamilleen, että kaikki oli kunnossa; hän halusi tehdä niin siitäkin huolimatta, ettei uskonut siihen itse.

Mutta kun varjon toa näki häntä kohti tuijottavat kasvot – Araganin kasvot, Vigtazärin kasvot, Ultiasural Nomuin kasvot, lukemattomat muut kasvot – hän ei sanonutkaan mitään, koska näki edessään vain silmitöntä vihaa.

Hän oli pettänyt kaikki.
Hän tiesi sen siitäkin huolimatta, että ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui; ei enää, hän ei tiennyt mitään.

Vai tiesikö?

Oliko todellisuus jälleen ohuempaa… vai oliko hän vain havahtunut siihen, että se oli aina ollut?

ei ei ei ei ei

Hän ei ollut varjon toa Metru Nuilla. Hän oli ollut Onu-Matoran Bro-Korosta, ja vaikkei hän tiennytkään, missä oli nyt, hän ei voinut olla Metru Nuilla eikä voinut olla varjon toa.

ei ei ei ei ei

Hän halusi herätä. Jos kaikki oli valhetta, jos mikään ei ollut totta, hän halusi herätä. Millään muulla ei enää ollut merkitystä; mikä hän oli? Missä hän oli? Kuka hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Faxadosq vapisi tuntiessaan sen, mistä kani oli silloin puhunut, mutta jonka hän oli ymmärtänyt vasta nyt: nälän, nälkä oli nyt hänen ainut matkakumppaninsa. Loputon nälkä. Hänen täytyi syödä, millään muulla ei ollut merkitystä.

”NÄLKÄ ON KAIKILA HEH……
LOPUTLA KAIK KI SORTUVAT HEH………
…… JA NIINSE ON HEH…….
…… JA SINÄKIN HALUAT ARRTEET……”

Hän halusi aarteet. Hän ei halunnut mitään muuta kuin aarteet.
Hänellä oli nälkä.

Vihaiset ilmeet eivät merkinneet mitään; ne eivät häntä voineet satuttaa, ja vaikka olisivatkin voineet, hän olisi tehnyt sen silti. Darkson. Hän kohotti kohti tummansiniseen haarniskaan puettua titaania; hänen vapisevat sormensa olivat muuttuneet veitsenteräviksi kynsiksi; hän kaivautui sisään ja varasti aarteen. Darksonin kasvoilta kuvastui suunnaton kipu, mutta hän ei liikkunut paikaltaan. Hän ei voinut.
Se olisi vaatinut sitä, että oli todellinen.

Faxadosq söi sydämen pureskelematta – sen olisi pitänyt takertua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, mutta niin ei käynyt – mutta nälkä ei talttunut yhdestä. Sen tyydyttämiseen tarvittiin merkittävä numero; useimmille Mata Nuihin uskoville kuusi.

”SINÄ KIN…… TEET MITÄTAHANSA SADAKSESI ARTEET JA VAPAUTU AKSESI VANKILASTA HEH…….”

Darkson.
Takigamocos.
LordLigresga.
Ultiasural Nomui.
Vigtazär.

Ja vaikka Araganin kasvoilla oli kyyneleitä, ei vihaa, Faxadosq ei empinyt.

Aragan.

”SINÄ KIN…. OLET RIKONUT SÄÄNTÖJÄ……. JA SIKSI OLET VANKINA…. JA, TEET MI TÄ TAHANSA PÄSTÄKSESI PAKOON……”

Taivaan punaisuus yltyi niin kirkkaaksi, että se satutti silmiä, mutta Faxadosq ei voinut sulkea niitä. Pieni ja sen jälkeen suurempi maanjäristys ravistuttivat Ko-Metrua, ja kaikki hänen ympäriltään alkoi sortua ei mereen vaan tuleen; jäljelle jäi vain pieni kaistale lumesta sulanutta maata, jolle Faxadosq romahti täristen.

”JA HALUAT TYDYT TÄÄNÄLÄN…. JA VAPAU TUA VANKILATSA…..
………….
……
…………
…….
…………. VAIKA SE TUHOAISI SINUT KIN”

Minun nimeni ei enää ole Faxadosq ei enää ole ei. Minä olen mitä teen ja mitä minä teen on mitä minä olen ja mitä minä olen on mitä minä teen ja mitä minä olen on RIKON SÄÄNTÖJÄ. Minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, minä rikon sopimusta, koska minä pelkään.

Koska minä pelkään, että ilman ankkuria todellisuuteen lennän pois tuulen mukana ja kuihdun.

Koska minä pelkään, että ilman yhteyttä kaikkeuteen kaikki loppuu.

Koska minä pelkään merkitysetöntä maailmaa täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta, koska minä pelkään olla minä jos kaikki on turhaa eikä millään ole merkitystä.

Koska minä pelkään ja pelkään ja niin pelkään ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, sillä MINULLA ON NÄLKÄ, vaikka se on kiellettyä ja hän kärsi rangaistuksensa rikottuaan sopimusta ja me kaikki kärsimme rangaistusta rikottuamme sopimusta ja se on olemassaolo ja se ei ole hyvä, koska ilman NÄLKÄÄ me kaikki lennämme pois tuulen mukana ja kuihdumme.

Minun lihani ei enää ole lihaa ja se pursuaa ympäriinsä ja minä huudan ja kaikki on hirvittävää ilman ankkuria. Minä sidon NÄLÄSTÄ siteet itselleni ja olen taas kuten hänkin sitoi. Minä olen tehnyt hirvittävän rikoksen ja kärsinyt hirvittävän rangaistuksen mutta minä en ole valmis päästämään irti, vaan minulla on NÄLKÄ, ja se hirvittävä NÄLKÄ ankkuroi minut todellisuuteen ja nyt minä taas hetken olen.

Kaikki aineellinen on poissa ja minä leijun välissä ja jossakin kaukana minä huudan. Hyvin kaukana, ennen kaikkea ja kaiken jälkeen ja eri suunnassa ja eri puolella ja eri todellisuudessa. Hän käärii minut siteisiin kuten kääri joskus itsensä.

Minä ymmärrän, että NÄLKÄ on totuus ja sen puute on valhe ja minä huudan, koska minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että meissä kaikissa on NÄLKÄ ja hän ei ole mitään muuta kuin se meistä jonka aidat on poistettu ja pian olen minäkin ja pian olen minäkin ja pian minulla on NÄLKÄ.

Ja kun ennen on nyt ja tuleva on poissa minä avaan silmäni ja kun minä avaan silmäni hän on poissa ja hän on lähtenyt ja on kulunut päiviä ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia ja kun minä avaan silmäni siellä ei ole häntä vaan kalterit ja kuulen askelia mutta näen kalterit.

Minä olen vapautunut yhdestä vankilasta mutta silti minä näen kalterit.

Minä olen vapautunut kerran mutta NÄLKÄ ei lakkaa ja niin ei lakkaa hänenkään sillä yksi vapautuminen ei riitä vaan LOPUTON NÄLKÄ vaatii lisää.

NÄLKÄ haluaa aarteet mutta nekin ovat vain väline ja NÄLKÄ haluaa syödä kaikki ja sekin on vain väline ja se mitä NÄLKÄ haluaa on paljon enemmän. NÄLKÄ haluaa olla vapautunut maailmasta täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta ja olla vapautunut vankilasta mutta vielä minulla on ylläni monet monet monet vankilat.

Siksi minä huudan ja siksi minulla on NÄLKÄ ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ.

Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota

Kolme täydellisen säännöllistä, kulmikasta kappaletta tuijotti heitä kohti silmillä, joita yhdelläkään ei ollut. Kun partio lipui Megabotaraxin mökkiä kohti ilman halki, sulavasti ja elegantisti kuin tuulen lennättämä höyhen, Faxadosq ei osannut tuntea pelkoa.

Ei osannut, vaikka hän muisti hyvin, mitä ne olivat tehneet skakdille ja aristokraatille, joita hän oli jahdannut Destralille.

Ei osannut, vaikka hän enemmän intuitiolla kuin järjellään tiesi, että ne olivat syyllisiä siihen, mitä maailmalle oli tapahtunut.

Toan täytti vain järjetön, luonnoton tyyneys, joka synnyttyään jossakin hänen sisällään oli kulkenut hermoratoja pitkin Faxadosqin kehon jokaiseen ääripisteeseen ja turruttanut hänen lihaksensa epämääräiseksi, veteläksi massaksi, joka kuului jollekin toiselle toalle jossakin muualla.

Araganin oli ilmeisesti vallannut sama velttous – tulen toa seisoi hiljaa paikallaan, mutta horjuen. Faxadosq pohti, oliko hänellä itselläänkin hankaluuksia pysyä pystyssä; viestit hänen ruumiinsa eri osista aivoihin tuntuivat kulkevan ikuisuuksien pituisella viiveellä. Hän oli aika varma siitä, että vaikka jokin villipeto olisi syöksynyt metsästä ja puraissut hänen kätensä irti, kipu olisi saapunut vasta vuosikausien päästä jos sittenkään.

Näin oli ihan hyvä olla, eikö vain? Tuskinpa hän edes tuntisi mitään, kun niiden kaikkeutta hajottava vaikutus tulisi tarpeeksi lähelle hioakseen hänen fyysisen olemuksensa sileäksi aineettomuudeksi.

Miksi tehdä mitään?

Miksi paeta?
Miksi taistella?
Miksi huutaa apua?

Ja…

… ja miksi vapauttaa se?

Faxadosq ei ehtinyt miettiä, mistä ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, sillä ovi kävi ja läimähti mökin ulkoseinään – Megabotarax astui ulos ja osoitti syyttävällä mutta vapisevalla sormella kohti Faxadosqia.

Sinä!” olento huusi. ”Sinä houkuttelit ne tänne!”

”… minä mitä?” pystyi Faxadosq mumisemaan vastaukseksi siitä huolimatta, ettei suu, jolla hän puhui, tuntunut hänen omaltaan. Ympäristön yksityiskohdat sumenivat pois – etäisen metsän puut eivät enää muodostaneet selviä, kohti taivasta sojottavia piikkejä, vaan liukenivat osaksi yhtä väritöntä vallia näkökentän rajoilla.

Todellisuus oheni sameaksi, piirteettömäksi sumuksi, jossa kirkkaina muotoina loistivat vain häntä lähenevät partiot ja pimeydestä kurkottava käsi, joka oli jälleen materialisoitunut hänen olalleen.

vapauta se vapauta se vapauta se vapauta se

Faxadosq oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt merkityksettömään mantraan, joka oli vaivannut häntä niin unessa kuin valveilla – mitään vapautettavaa ei ollut. Hän oli hän, epätoivoiselle ja turhalle matkalle lähetetty toa, joka kohtaisi pian loppunsa partioiden käsissä; kaikki muu oli sisällötöntä valhetta, jota maailma kertoi itselleen jatkaakseen olemassaoloaan.

”MINÄ PUHUN SINULLE, TOA!”

Megabotaraxin karjaisu havahdutti Faxadosqin siitä tilasta, johon hän oli vajonnut. Partiot olivat lakanneet lähestymästä; nyt ne leijuivat ilmassa parinkymmenen bion päässä mökistä.

”Minä en tehnyt mitään”, varjon toa vastasi häneen murhaavasti katsovalle olennolle. ”Ne tulivat tänne itsekseen.”

”Siinä olet väärässä”, Megabotarax sihisi, ”sillä ne eivät vain livu maailman halki vailla päämäärää. En tiedä, mistä olet tietosi saanut–”

”Minä olen kuullut tarinoita”, Faxadosq keskeytti. ”Useita. Useita kymmeniä tarinoita, ja sen lisäksi olen henkilökohtaisesti nähnyt, kuinka ne veivät eräät Destraliin jahtaamani–”

Tarinoita”, Megabotarax sanoi. ”Vai olet sinä kuullut tarinoita? Nimiä, Faxadosq. Minä haluan tietää, kuka on laverrellut sinulle valheita.”

Varjon toa katsahti ärtyneesti kohti hirviötä, jonka mielestä tämä oli partioiden hyökkäyksen keskellä järkevintä ajankäyttöä, ja avasi suunsa vastatakseen. Kului muutamia sekunteja; hän pinnisti muistiaan, sulki suunsa ja avasi sen uudelleen, mutta taaskaan toan mieleen ei ilmaantunut mitään.

Hän oli kuullut tarinoita. Hänen oli ollut pakko kuulla tarinoita – kuinka muutenkaan Faxadosq olisi saanut tietää mitään partioista? Tiedon oli ollut pakko kantautua hänen korviinsa jotakin tietä; Megabotarax oli selvästi hänen kanssaan samaa mieltä siitä, mitä partiot olivat, joten jostakin hän oli saanut niistä tietää.

Mutta mistä?

Faxadosq keskittyi parhaansa mukaan – jossakin näkökentän sivupuolella kolme hahmoa alkoi jälleen lähestyä mökkiä – mutta ei muistanut.

Ei muistanut partioista kuulemiaan tarinoita eikä mitään muutakaan. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Kuka oli tuo purppura, siivekäs olento, joka viittoi hänelle jotakin ja jonka kasvoihin ilmestyi jatkuvasti rakoja, joista ei tullut ääntä?

Ja kuka oli tuo tulen…

Aragan!

Aragan oli jähmettynyt paikoilleen hieman kauemmas – toan silmät kyynelehtivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen uhkaavasti heitä kohti leijuvia hahmoja.

Faxadosq pakotti itsensä kiinnittymään todellisuuteen – kaikki olisi ohi, jos hän vajoaisi uudelleen – ja syöksyi kumppaniaan kohti. Hän tarrasi kiinni Araganin kädestä ja riuhtaisi tämän mukaansa; he etenivät pari juoksuaskelta, kaatuivat maahan ja kierivät poispäin mökistä. Varjon toa kompuroi ylös ja näki, että kolmen partio jatkoi kohti mökkiä; ne olivat muodostaneet heidän ja Megabotaraxin välille kuolettavan jakolinjan.

”FAXADOSQ!” huusi Megabotarax, kun niiden kaiken hajottava aura alkoi työstää hänen mökkiään. Kattotiilet sulivat muodottomiksi möykyiksi; seinästä tuli leijuvaa, hahmotonta nestettä, joka sekoittui yhtä lailla partion vaikutukselle altistuneeseen ilmaan ja muodosti sumeaa, harmaata sakkaa. ”Meidän välimme eivät ole vielä selvitetyt, mutta ensiksi meidän täytyy paeta.”

Toa olisi saattanut kysyä, miten olento ajatteli niin tehdä, jos tämä ei olisi jo vastannut itse. ”Järjestän meille harhautuksen. ALKUPAHOLAISET!”

”Fax”, maassa makaava Aragan kuiskasi. ”Minä… minä näin kaiken.”

”Ei nyt”, mutisi Faxadosq vastaukseksi. Leijuvat tuhoajat olivat sulattaneet tiensä Megabotaraxin mökin keskiosaan – sen koko ulkopinta oli muuttunut vellovaksi, värittömäksi massaksi, joka pakeni pilviä kohti vain sumetakseen pois ja lakatakseen olemasta olemassa ennen sinne pääsyään.

Megabotarax karjui ilmoille sanoja, joita Faxadosq ei ymmärtänyt. Varmaankin käytti jotakin niistä lukuisista loitsuista, joita huhupuheiden mukaan osasi.

”Fax, minä näin totuuden…”

Maa Faxadosqin jalkojen alla alkoi värähdellä. Hän hyppäsi kauhistuksissaan pois tieltä ja huomasi, että siihen, missä hänen oikea jalkansa oli äskettäin ollut, oli nyt työntynyt maan läpi musta piikki.

”… e-eikä se ollut mukava totuus.”

Varjon toa katsoi kohti Aragania tietämättä, oliko edes kuullut saati sitten ymmärtänyt sitä, mitä hän oli juuri äsken sanonut. Joka puolelle tulen soturia oli ilmestynyt samanlaisia piikkejä.

”ALKUPAHOLAISET!”

Tismalleen samalla hetkellä kaikki niistä nousivat ylöspäin ja paljastivat olevansa kaksittain kiinnittyneitä kasvottomiin, pikimustiin päihin. Aluksi kasvottomiin, siis – yksi avasi silmänsä, ja niiden takaa loisti sokaiseva, kaikkia ympäröiviä värejä kirkkaampi punainen valo.

Aragan kirkaisi kauhistuneesti ja kompuroi pois ruohikosta nousseen armeijan päältä. Näky olisi voinut olla koominen, jos tilanne olisi ollut mitä tahansa muuta.

”Alkupaholaiset”, puhui Megabotarax kauempaa. ”Minä loin teidät paholaisten komentajiksi sekä kaikkien elementtien mestareiksi, mutta epäonnistuitte kummassakin, kuten kaikki minun luomukseni!”

Kolmen partio oli jälleen pysähtynyt. Mökin jäänteiden kadotessa Faxadosq näki ne selvästi; niiden vaikutus oli kaivertanut maahan pallosektoria mukailevan, savuavan kuopan.

”Lopulta ette voineet pelastaa minua partioilta”, saarnasi Megabotarax syyttävään sävyyn, ”sillä mikään ei voi. Mikään ei pelasta mitään partioilta. Mitä ikinä ne ovatkaan, yksikään olento tässä kurjassa maailmassa ei voi asettaan kohottaa niitä vastaan, ja siksi kaikkeus on tuhon partaalla. Minä loin teidät taistelemaan, mutta tällaisten asiaintilojen vallitessa ette enää johda hyökkäystä Destralin herraa vastaan – teidän tehtävänänne on kuolla, ei taistella.”

Olennon puhuessa luomuksilleen ne nousivat jotenkin maasta sen muotoa mitenkään häiritsemättä. Ruohonkorsikaan ei katkennut, kun epämuodostuneet, mahdottoman lihaksikkaat ruumiit kohosivat säilöstä, jossa ne olivat odottaneet vuosikausia. Sarvekkaista päistä osa kääntyi katsomaan kohti sitä, mikä oli joskus ollut Megabotaraxin mökki; osa suuntasi kiiluvat silmänsä kohti Faxadosqia ja Aragania. Toat tajusivat sanomattakin vihjeen paeta.

Eivätkä ne ilmestyneet vain siihen kohtaan maastoa – toinen parinkymmenen ryhmä nousi esiin Megabotaraxin vierestä ja kolmas mökin takaa.

”Teillä ei ole muuta asetta kuin säälittävää lihaa oleva kehonne”, julisti itsekin mökistä ja partiosta perääntyvä Megabotarax. ”Teillä ei ole muuta järkeä kuin syöksyä kohdetta kohti ja heiluttaa naurettavia raajojanne. Kun silmienne valo sammuu lopullisesti, tietäkää, että häpeän teitä, itseäni ja koko maailmaa. HYÖKÄTKÄÄ, ALKUPAHOLAISET!”

Faxadosq ja Aragan eivät jääneet seuraamaan, mitä tapahtui, vaan juoksivat.

Ja sitä paitsi heidän ylitsensä lentävät savuavat, mustat ruumiinosat, alkukantaiset tuskanhuudot sekä valonvälähdykset kertoivat aivan tarpeeksi.

Faxadosq huohotti ja nojasi puuhun. ”N-no… mitä seuraavaksi?”

Araganilta ei kuulunut vastausta. Varjon toa kääntyi katsomaan, olivatko he eksyneet toisistaan rämpiessään metsän halki, mutta siellä hänen matkakumppaninsa seisoi tuijottaen tulosuuntaan.

Jos näky etäisestä, savuavasta kraaterista siellä, missä Megabotaraxin mökki oli joskus ollut, oli se, mikä oli saanut toan pysähtymään, Faxadosq ei voinut häntä syyttää.

Se sitten Megabotaraxista. Mikä pahempaa, mikäli hirviö oli ollut oikeassa, se myös heidän ainoasta johtolangastaan – siitä, että varjojen herran itse täytyi olla kaiken takana. Megabotarax ei ollut vaikuttanut niin vakuuttavalta, että Faxadosq olisi tätä välittömästi uskonut, mutta ei hänellä itselläänkään ollut ylitarjontaa todisteista teorian tueksi.

Mikä olikaan saanut hänet ajattelemaan, että maailman rappio oli Makutan käsien työtä? Oliko hän unohtanut senkin, vai eikö ollut koskaan tiennytkään? Olisivatko hän ja Aragan lähteneet pitkälle ja vaaralliselle matkalle Megabotaraxin luokse ilman sen vahvempia perusteita epäillä, että erakolla olisi ollut heille tärkeää tietoa?

Faxadosq piteli päätään ja yritti setviä menneisyyttä koskevia muistojaan, jotka tuntuivat vaarallisen sumeilta – jos hän ei pitäisi kaksin käsin kiinni, huomenna hän ei muistaisi enää nimeäänkään. Hänelle oli kotisaarella annettu tehtävä, jota hän oli poistunut suorittamaan, ja vuosien kuluessa tämä tehtävä oli johdattanut hänet Bio-Klaaniin. Suunnilleen niihin aikoihin – hieman ennen tai hieman jälkeen – ensimmäiset merkit kaikkeuteen iskeneestä rutosta olivat ilmenneet.

Mutta sen jälkeen oli vain harmaata usvaa, jonka läpi yksittäiset hetket loistivat kirkkaina pisteinä.

Hän muisti jahtaamansa henkilöt ja sen, kuinka partio oli iskenyt hänen seuratessaan heitä kohti Destralia.

Hän muisti, että eräänä iltana he eivät olleet enää saaneet nuotiota syttymään. Rakasentankit olivat olleet vielä mukana. Yksi nimi – Edikiller – pomppasi esiin sakeudesta, mutta Faxadosq ei enää muistanut, kuka tämä oli ollut tai missä yhteydessä he olivat tavanneet, jos edes olivat.

Hän muisti kävelymatkan Megabotaraxin mökin luokse ja sen hetken metsässä, kun todellisuuden toiselta puolelta häntä piinaava läsnäolo oli näyttänyt todellisen voimansa ensi kertaa.

Hän muisti täysin tarkasti saapumisen hökkelille ja sitä seuranneet tapahtumat päättyen siihen, että he olivat paenneet partion ja alkupaholaisten taistelua.

Mutta kaikki muu siltä ajanjaksolta oli epäselvää – Faxadosq hätkähti tajutessaan, ettei hän edes tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt Bio-Klaanista. Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Voisiko hänen muistoissaan olla vuosien mittainen tyhjä aukko?

Milloin hänestä oli tullut toa? Miten ja miksi hänestä oli tullut varjon toa?

Ja… ja…

kuka oli Aragan?

Vapauta se.

Vapauta mikä?

Totuus.
Totuus on sisälläsi. Sinä tiedät, mikset muista. Sinä tiedät, miksi selkeät hetket ovat vain reikiä tuulen kuljettamassa lakanassa. Sinä tiedät, mutta vielä et
ymmärrä. Se tapahtuu sitten, kun olet oppinut lisää.

Ja sitten voit vapauttaa sen.

Sen enempää Faxadosq ei ehtinyt päässään puhuvan äänen sanoja pohtia, sillä jokin tarrasi häntä keskiruumista ja nosti ilmaan. Hän rimpuili hetken, mutta huomasi sitten häntä pitelevien kynsien purppuran sävyn, katsahti ilmaan ja huomasi Megabotaraxin.

Aragan huusi jotakin – oli itse asiassa jo huutanut vähän aikaa, mutta varjon toan ajatukset olivat olleet toisaalla – mutta vaikeni pian.

”Typerykset”, hirviö sähisi, ”miksi niin kauas juoksitte? Minähän sanoin järjestäväni harhautuksen, en taistelevani itse niitä vastaan.”

Faxadosq ei ollut varma, mitä vastata – minkäänlainen skeptisyys koskien sitä, olivatko he uskoneet Megabotaraxin kykyyn selviytyä tilanteesta, oli kuitenkin varmasti huono idea, sillä puunlatvat etääntyivät koko ajan.

Sen sijaan hän vain vilkaisi taakseen ja kysyi nähtyään, ettei leijuvien kappaleiden joukko seurannut heitä: ”Mitä tapahtui?”

”Jäin seuraamaan, pystyisivätkö luomukseni mitään partiolle, mitä ne eivät tietenkään tehneet”, sanoi Megabotarax ärtyneesti, ”mutta te olitte taistelun laannuttua jo hävinneet. Arvelin teidän lähteneen kohti metsää, sillä se oli ainut suunta, jossa todellisuutta vielä oli, joten lensin perään katsomatta, mitä partio teki teurastettuaan alkupaholaisista viimeisimmän.”

Tässä kohtaa kertomusta myös Aragan vilkaisi pelästyneenä taakseen.

”Kävi ilmi, että partio päätti kadota. En tiedä, mitä ne halusivat, mutta ilmeisesti vuosien ja vuosien aikana kivuliaasti ja hitaasti luomani armeijan tuhoaminen tyydytti niiden tarpeet. En myöskään tiedä, mitä ne ovat, ja se mysteeri ei minulle–”

Faxadosq huomasi Aragonin kuiskaavan jotakin ja keskeytti heitä kantavan hirviön. ”Puhu kovempaa, Aragan! Täällä tuulee niin kovaa, etten–”

”NE OVAT VANKILOITA!” tulen toa huusi. ”Ne… ne…”

Sekä Megabotarax että Faxadosq vaikenivat.

”Ne ovat vankiloita”, Aragan sopersi. ”Sen… sen minä näin, kun… ne… ne ovat vankiloita. Syntisten vankiloita. Sääntöjä… sääntöjä rikkoneiden vankiloita. E-eivät ne ole kenekään luomuksia, jotka ovat s-syyllisiä tähän kaiken loppuun… ne… ne ovat ne, jotka ovat tuhoutuneet. Kun… kun harmauden aalto etenee ja syö… syö sisäänsä kyliä… nuo ovat ne, m-mitä jää jäljelle.”

Tulen toa painoi kätensä kasvoilleen.

”M-minun kyläni… Remalu… Gorduk… Ular… k-kaikki ovat jossakin… muuttuneet…”

Hyvin runollista”, keskeytti Megabotarax, ”mutta osaisitko vielä kertoa, mikä tai kuka on se, joka loi todellisuutta pureksivan harmauden, joka muuttaa älylliset olennot venytetyiksi kuutioiksi ja tuhoaa kaiken muun?”

Vastausta ei kuulunut.

”Siinä tapauksessa millään tuolla ei ole vaikutusta suunnitelmiimme.”

”Hetkinen”, sanoi Faxadosq, ”mitkä ovat suunnitelmamme? Mihin me olemme menossa?”

”Erittäin hyvä kysymys”, totesi Megabotarax. ”Koska asuinsijani on enää pelkkä savuava kraateri, nyt jos koskaan on oikea aika käväistä pikku visiitillä Metru Nuilla ja sanoa hei kaikille vanhoille kavereille, jotka nyt sotivat legendojen kaupungin herruudesta – siitä, ketkä saavat olla kohtalon asukit, jotka jäävät henkiin kaikkien muiden kadotessa. Matkaan sisältyy yksi välietappi, sillä minulla on piilossa eräällä saarella–”

”Minä en vieläkään ihan ymmärtänyt”, keskeytti Faxadosq, ”miksi… ööh, miten me liitymme tähän suunnitelmaan?”

”Voin minä teidät pudottaakin.”

Maisema oli keskustelun aikana vaihtunut täysin autioksi mereksi. Ei kalastusaluksia, ei rääkyviä linturaheja – jopa heidän ohittamansa luodot ja pikkusaaret olivat vailla merkkejä asutuksesta tai elämästä.

Parempi tämä kuin partioita täysi taivas, totesi Faxadosq itselleen, mutta näkymä ei silti parantanut hänen oloaan – he eivät näyttäneet olevan yhtään missään.

Ei maamerkkejä, ei elämää.
He matkasivat sanan abstraktissa merkityksessä halki maiseman, joka oli olemassa vain sen hetken, kun he sitä aisteillaan havainnoivat.

Lentonopeudessa vaikutti olevan jotakin yliluonnollista, mutta Megabotaraxin tiedettiin osaavan monia loitsuja, joten Faxadosq ei maininnut asiaa. Aragan oli täysin hiljaa; varjon toa olisi halunnut esittää tälle paljonkin kysymyksiä, mutta ei tiennyt, kuinka paljon luottaa Megabotaraxiin.

Eikä hän myöskään tiennyt, mitä muut olisivat olleet mieltä hänen järjestään, jos Faxadosq olisi kysynyt, miten ja missä hän oli tavannut matkakumppaninsa.

Ja kaikista eniten hän pelkäsi sitä, että kuultuaan kysymyksen Aragan miettisi hetken, sanoisi ”hmm, enpä juuri nyt muista”, ja palaisi mietteisiinsä.

Niin kauan hän saattoi ainakin teeskennellä kaiken olevan hyvin, kun kyse vaikutti olevan vain hänen omista muistiongelmistaan, mutta entä jos tapahtumat olisivat kadonneet kaikkien muidenkin päistä? Ei ollut hankalaa kuvitella, että taivaan ankean harmaaksi ja kasvit pysähtyneiksi tehnyt ilmiö olisi vaikuttanut myös älyllisten olentojen aivoihin, mutta Faxadosqista siinä oli jotakin sitäkin synkempää ja pelottavampaa, josta hän ei vain saanut kiinni.

”Oikeasti liitytte suunnitelmaan siten, että te tiedätte jotakin tärkeää – Faxadosq ainakin – mutta säälittävät aivonne ovat kaikessa sekaannuksessa unohtaneet. Mietitään sitä lisää myöhemmin; tuossa suunnassa näette ainoan välipysähdyksemme”, keskeytti Megabotarax hänen ajatuksensa. ”Laskeutua emme kuitenkaan voi, jos haluamme pitää henkemme.”

Purppura sormi osoitti kohti pikkusaarta, jolla ei edes kasvanut yhtäkään puuta. Faxadosq ei ollut ihan varma, mitä niin uhkaavaa hänen olisi pitänyt siinä nähdä; pari aivan tavallisen näköistä kiveä törrötti rantahietikossa, muuta huomionarvoista hän ei erottanut.

”On yleistä tietoa, etteivät alkupaholaiset ole ainoita luomuksiani”, selitti hirviö. ”Itse asiassa juuri tälle saarelle piilotetut iskujoukot ovat varsinainen syy siihen, että Metru Nuilla käytävän sodan jokainen osapuoli on tullut maanittelemaan minua puolelleen. Arvatkaapa, kuinka suuressa viisaudessani estin heitä yksinkertaisesti matkaamasta saarelle ja ottamasta armeijaa hallintaansa?”

Faxadosq tai Aragan eivät kumpikaan esittäneet arvausta.

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax ja käytti jotakin loitsua taikoakseen käteensä pikkukiven. ”Tein niin, että paholaiset tottelevat vain alkupaholaisten käskyjä, ja kätkin alkupaholaiset.”

Kivi putosi saarelle kadoten näkyvistä. Suuri joukko mustia hahmoja – sellaisia, joiden toat olivat nähneet työntyvän esiin ruohikosta Megabotaraxin mökin lähellä, mutta ehkä hieman pienempiä – pisti päänsä esiin ja kampesi itsensä ylös vilkuillen, kuka tai mikä niiden unta oli häirinnyt.

Ne osasivat lentää – yksi heidät huomannut paljasti siipensä, lähti taivaalla näkyvää hahmoa kohti ja kirkui muita seuraamaan.

”Eivät… eivätkö alkupaholaiset olleet juuri niitä, jotka mökilläsi kuolivat?” kysyi Aragan. ”Miten me–”

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax taas. ”Me lennämme karkuun tosi kovaa. Nähdään Metru Nuilla, astetta huonommat mutta määrältään lukuisammat luomukseni!”

Sen sanottuaan Megabotarax laukaisi itsensä entistä nopeampaan syöksykiitoon. Aragan huusi jotain, mutta hänen äänensä ei enää kuulunut tuulen läpi; Faxadosq vilkaisi hänen osoittamaansa suuntaan eikä yllättynyt lainkaan, kun näki satojen paholaisten seuraavan kaukana heidän perässään.

Tulen toa pudisti päätään ja osoitti uudelleen.

Nyt Faxadosq huomasi, mitä toa oli tarkoittanut – heidän vasemmalla puolellaan näkyvää, vähintäänkin tuhansista yksilöistä koostuvaa partioiden pilveä. Osa niistä liiti kolmen ryhmissä aivan merenpinnalla; osa leijui heitä korkeammalla ilmassa.

Varjon toa ei tiennyt, mistä se oli tullut, mutta hänen mielensä valtasi järkkymättömän vahva tuntemus siitä, että nekin olivat matkalla kohti Metru Nuita.