Kaikki kirjoittajan Jake artikkelit

Ruskea Makuta

Bio-Klaani, satama

Notfun ja aikamatkaajaksi itseään kutsuva olento kävelivät Klaanin huonommalla satamakadulla. Paikka oli todella likainen, täynnä tynnyreitä, tyhjiä rommipulloja ja merirosvoja. Tarkkasilmäinen huomasi, että suurin osa vanhanaikaisista ja ränsistyneistä taloista oli kapakoita ja huonoja rommipanimoita. Kyseiset rakennukset oli rakennettu jo viime vuosisadalla tai aiemmin rahan toivossa majataloiksi, mutta koska Klaanin saarelle, etenkin satamaan, eksyy harva, ei majatalobisnes ollut erityisen kannattavaa ja ne oli hylätty melko nopeasti. Vuosien kuluessa uudet klaanilaiset ja muuten vain satamaan asettuneet merirosvot olivat perustaneet kapakoita ja laittomia viinatehtaita väsyneiden merimiesten iloksi. Tässä satamassa oli kuitenkin vähintään kaksi henkilöä jotka eivät todellakaan olleet iloisia. Notfun oli pitänyt sinitakkist- Miten tuon takki on yhtäkkiä sininen. Voisin vaikka vannoa että se oli vielä kolme minuuttia sitten ruskea. Notfun mulkaisi oletettua aikamatkaajaa epäilevästi. Mies tuijotti Notfunia masentuneen näköisenä. Notfun käänsi katseensa miehestä panimoihin. Notfun mietti hetkisen. Jos minä perustaisin laittoman pontikkapanimon, veikkaan että saisin siitä aika paljon rahaa, ja aika moni menettäisi näkönsä. Ainoa kokemus huonosta näkyvyydestä Notfunilla oli hänen nuoruudestaan, jolloin hän oli mennyt jonkin hämärän huvipuiston peilitaloon. Se oli ollut vaikea nähdä mihin kulkee, joten hän oli jäänyt sinne jumiin ja rikkonut joka ikisen peilin päästäkseen ulos. Tästä oli seurannut suuri lasku, jota piraatti ei kyennyt maksamaan, joten hän poltti koko huvipuiston ja ihmiset siellä, ja varasti laivan, josta tuli myöhemmin Yön Timo 0.1. Notfun mietti hetkisen. Miten minä en ole muka koskaan ollut myrskyssä joka näkee huonosti. Miten niin ainoa kokemuus huonosta näkyvyydestä? Ihan sama, Notfun ajatteli ja kohautti olkiaan, jolloin häntä seuraava oletettu aikamatkaaja tarttui tämän olkapäähän.

”Minä sanoin. Sinun pitää auttaa minua. Minä en kuulu tähän aikaan”, hän sanoi.

”Tehdäänpä tämä selväksi. Minä en ole sinun ystäväsi. Minä en aio auttaa sinua, enkä minä usko että sinä olet toisesta ajasta. Suonet anteeksi, kävelen nyt tuohon kapakkaan ja juon rommia siihen asti että jopa sinä näytät kauniilta naiselta”, Notfun vastasi hörähtäen merirosvomaisesti, ja käveli kapakkaan. Perässä tuleva niin kutsuttu aikamatkaaja katsoi oven yläpuolella roikkuvaa nimikylttiä, joka oli selvästi tehty jonkin haaksirikkoutuneen laivan lankusta. Ruskea Makuta.

”En minä ole nainen…”, mutisi matoran.

Kapakka

Notfun käveli puiselle baaritiskille ja istuutui. Hänen perässään käveli epävarman ja masentuneen oloisena pitkä sinitakkinen matoran. Kapakan pöydissä istuvat merirosvot mulkoilivat tätä todella pahasti. Mies päätti kuitenkin olla välittämättä näiden katseista, ja kävellä Notfunin viereen tiskille.

”Kaksi rommipulloa”, Notfun tilasi.

”Ai, kiitos, ei sinun minulle olisi tarvinut”, kiitteli aikamatkaaja.

”Hyvä. En minä sinulle niitä tilannutkaan. Maksa omat rommisi”, Notfun ärähti.

”Onko kukaan sanonut sinulle koskaan, että olet pirun ärsyttävä?”, mies töksäytti.

”Onko kukaan koskaan käskenyt sinua pitämään päätäsi kiinni?”, Notfun murahti.

”Okei. Minä vihaan sinua. Sinä vihaat minua. Minä olen aikamatk-”

”Et sinä ole. Sinä et ole aikamatkaaja ja minä tiedän sen. Mutta jotain epäilyttävää sinussa on. Ja sinä saat auttaa minua hankkimaan uuden laivan ja miehistön ennen kuin minä autan sinua yhtään missään. Ja rommia. Ja omenoita. Paljon omenoita.”

Aikamatkaaja tuijotti Notfunia epäuskoisena. ”Et kai sinä kuvittele, että minä-”, hän katsoi Notfunia, joka ei tuntunut edes kuuntelevan häntä. ”Okei. Minä autan sinua.”

”Hienoa, sitä minäkin! Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi tyytyväisenä.

”En voi kertoa nimeäni.”

”Totta kai voit. Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi uudestaan hämmästyneenä.

”En voi. Tämä universumi räjäht-”, Mies aloitti.

”Okei. Miksikä minä sinua sitten kutsun?”, Notfun ärähti.

”Minua kutsutaan Mattomaakariksi.”

”Teetkö mattoja?”

”En. Minua vain kutsutaan Mattomaakariksi.”

Talon omistaja

Puutalo, klaanin saari

Notfun nousi verkkaisesti lattialta. Rommi oli loppunut. Kokonaan. Piraatti oli viettänyt puutalon lattialla jo useamman viikon. Välillä nukkunut, välillä juonut. Mutta nyt juomat olivat lopussa ja Notfunin oli pakko lähteä talosta. Aiemmilla yrityksillä auringonvalo oli häikäissyt Notfunin krapulaiset silmät ja hän oli joutunut jatkaa nukkumista pimeässä talossa. Notfun lähti kävelemään hitaasti kohti puista ovea, tietäen että- Hetkinen. Notfun huomasi jotakin. Auringonvalo oli itseasiassa tässä talossa nytkin. Mutta miten? Notfun katsoi kattoon todeten että siitä puuttuu jotain. Hetken mietittyään merirosvo tajusi.

Katto. Täältä puuttuu katto.

Hetken tuijotettuaan olematonta peltikattoa Notfun päätti katsella muutenkin ympärilleen. Noin kolmen sekunnin kuluttua hän tajusi että talosta puuttui myös lähes koko takaosa ja hänen takanaan oli suuri reikä. Notfun ei kuitenkaan suuremmin välittänyt tästä, koska tämä ei ollut hänen talonsa, ja vaikka se oli saattanut olla hyvinkin lähellä, hän ei ollut kuollut. Notfun käveli ovelle. Hän tarttui kahvaan, ja juuri kun hän oli avaamassa ovea…

”Hei, sinä siellä.”

”Minä?”

”Sinä. Mitä teet talossani?”

”Ehh. Olen nukkunut täällä kolme viikkoa. Anteeksi rommeista. Maksan ne joskus takaisin.”

”Kolme viikkoa…? Tämä on pahasti rikki.”

”En tiedä mistä puhut, mutta kattosikin taitaa olla rikki.”

”…Rikki? Väittäisin että tuo on ennemminkin poissa.”

”Mistä rikkoutumisesta sinä sitten puhuit?”

”Tämän aikakoneen rikkoutumisesta.”

”Ei sinulla voi olla aikakoneitta. Aikakoneita ei ole olemassa.”

”On.”

”Todista se. Vie minut kymmenen vuoden päähän.”

”Tämä toimii vain minulle. Tai toimi. Se on rikki.”

”Kerro sitten, milloin saan laivani takaisin?”

”En. Minä en kerro yhtään mitään.”

”En usko sinua.”

”Ihan sama.”

”Mutta…”

”Ei. Minä en voi kertoa mitään tulevaisuudesta. Enkä menneisyydestä. Tämä universumi romahtaisi.”

”Ei sen väliä. Kerro minulle milloin saan laivani takaisin.”

”Pää kiinni. Kaiken lisäksi minä en ole enää aikamatkaaja. Tämä ei tule toimimaan enää.”

Notfun ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Hän lopultakin avasi oven ja lähti ulos talosta.

”Hei, odota, sinun pitää auttaa minua!”

”En. Mene pois. Minä menen kapakkaan.”

Notfun jatkoi kävelyä. Ja entinen aikamatkaaja jatkoi seuraamista. Kaksiraajainen piraatti ja pitkä ruskeatakkinen Matoran kävelivät kohti Ruskeaa Makutaa.

Jake

Luon tässä uutta taustatarinaa Jakelle. Unohtakaa KAIKKI, siis KAIKKI, mitä olette lukeneet Jakesta tähän mennessä, ja lukekaa tämä.

Bio-Klaanin saari, linnakkeen ulkopuoli, vuosia sitten

Tummanpuhuva olento tuijotti Klaanin linnaketta mäen päällä. Kaukaa katsottuna hahmo näytti pyörätuolissa istuvalta Toalta, mutta jos katsoja olisi uskaltanut lähestyä olentoa, olisi hän huomannut että pyörätuoli oli itseasiassa sulautunut kiinni olentoon. Toinen kummallinen yksityiskohta hahmossa oli sen kasvot. Ne eivät olleet Kanohin peittämät. Ne eivät myöskään olleet rahin kasvot. Ne olivat molempia. Tämä olento oli jotain Toan ja rahin väliltä. Se ei kuitenkaan näyttänyt pelottavalta tai minkään onnettomuuden aiheuttamalta. Se näytti täysin tarkoituksella tehdyltä jäljeltä. Joltain nerokkaalta. Tämä tosin saattoi johtua myös siitä että vuosien saatossa olento oli hioutunut noin sulavan näköiseksi. Ehkä se oli alussa ollut jotain hirveää. Peto, hylkiö.

Tuntematon paikka, satoja vuosia sitten

Aurinko paistoi. Oli kaunis päivä. Matoranit olivat taloissaan, töitä tekemässä, seppä takoi maskeja ja uusia työkaluja myytäväksi, pappi ja munkit olivat luostarissa, maanviljelijä keräsi satoa. Joku saattoi hakea vettä kaivolta, joku taas soittaa vaikkapa banjoa tai huilua puun alla. Kylän portit avautuivat. Kylän keskustietä pitkin käveli harmaa Toa, selässään jonkin ison rahin pää. Kävellessään kyläraittia pitkin Toa tervehti Matoraneja joista nuorimmat tulivat innoissaan kyselemään hänen seikkailuistaan. Kokki tarjosi nälkäiselle metsästäjälle leipää. Hän oli sankari. Elämä loisti. Toalla ei ollut mitään valittamista, hän olisi voinut jatkaa tätä vaikka miljoona vuotta eteenpäin. Hän rakasti tätä kylää. Se oli hänen kotinsa, hän sen päällikkö. Mutta jostain syystä kohtalo ei halunnut että kaikki pysyisi näin yksinkertaisia. Asiat muuttuisivat.

Bio-Klaanin saari, linnakkeen ulkopuoli, sama aika kuin ennen takaumaa.

Olento lähti rullaamaan kohti linnaketta. Kukaan ei tiennyt mitä se aikoi. Muisto kaukaisesta onnesta raastoi häntä. Miten hän oli joutunut tähän tilanteeseen. Hän oli nyt yksi hylkiöistä. Hän oli liittymässä klaaniin. Olento tuli klaanin porteille. Ne avautuivat. Hän rullasi ilmoittautumistoimistoon. Virkailija tervehti häntä.

”Vai niin, uusia kasvoja täälläkin. Nimi?”

”Jake.”

(Kyllä, tämä jatkuu. )

Aamu

Puutalo, oletettavasti klaanin saari

Notfun heräsi hämärästä huoneesta mahonkiselta lattialta. Hänen päätään särki ja hänen kätensä oli edelleen poissa. Notfun ajatteli menetettyä kättään päivittäin. Se oli pirun ikävä menetys. Toinen pirun ikävä menetys oli Yön Timon ja Yön Timo II:sen menetys. Unohtamatta tietenkään menetettyä jalkaansa, Notfun lähti nilkuttamaan kohti huoneen ovea. Joka toisella askelmalla hän otti hörpyn rommipullostaan jotta jaksaisi ovelle asti, ja täten joka toisella askelmalla häntä myös huimasi yhä enemmän. Lopulta kun hän pääsi ovelle, hän kaatui uudestaan. Notfunilla ei ollut mitään käsitystä mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään käsitystä edes siitä millä vuosituhannella hän oli. Hän muisti ainoastaan ikäviä asioita kuten yllämainitut menetykset ja hipit. Riivatun hipit. Notfun nousi uudelleen ylös. Hän avasi oven, ja auringon valo tulvi sisään. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun olet herännyt ja joku vitsiniekka päättää avata verhot ja koko huone täyttyy valosta. Se on kamalinta mitä elävälle olennolle voi tehdä. Kuvittele tämä tunteen lisäksi se, että sinulla on kauhea krapula, olet menettänyt lähiviikkoina kaksi laivaa, miehistön, jalan, käden, tekokäden, ja paljon rommia. Pystyt sanomattakin päätellä miltä Notfunista tuntui tällä hetkellä. Hän sulki silmänsä niin nopeasti kuin pystyi, ja hyppäsi takaisin sisälle sulkien samalla oven. Hän jäisi taloon vielä päiväksi. Tai pariksi.