Avainsana-arkisto: zma

Mestarin illallinen

Feterra-asema

Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.

Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.

Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.

Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.

“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.

“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”

Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.

Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.

Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.

Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.

”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”

Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.

“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”

Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.

”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.

”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”

Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.

”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.

”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”

Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.

”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”

“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”

Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.

Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.

”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”

“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.

Hän oli menossa liian pitkälle.

”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”

Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.

”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”

Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.

“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.

Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”

Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.

”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”

Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.

Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.

”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.

“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.

“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.

Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.

Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.

Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.

”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”

Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?

Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.

Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.

Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.

“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.

Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”

Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.

”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.

Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”

“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.

Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.

Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.

”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”

Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.

”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”

“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.

Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.

”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.

Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.

Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:

Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…

Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.

Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.

Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.

“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.

Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.

”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”

Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.

”Siksi käytimme kredipselleeniäkin”, Zorak jatkoi.

Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.

Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”

Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”

Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.

“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”

Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.

”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”

Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.

”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”

Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”

Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.

”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”

“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.

Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.

”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.

“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.

”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”

Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.

”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”

Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.

”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.

”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”

Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.

“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”

Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”

Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.

”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”

Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.

”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”

Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.

Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.

Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.


Alempana

Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.

Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.

Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.

Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.

“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.

Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”

“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.

Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”

“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.

”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”

“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.

”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”


Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.

Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.

Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”

Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.

”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”

Historian taidegalleria

Feterra-asema

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tukikohta oli hiljainen. Rauhan rikkoivat ainoastaan erilaiset tietotekniset laitteet äännellessään ja välkytellessä valojaan. Maanalaisen tukikohdan valot loivat keino-yön.
Olihan pimeys toki vain tunnelman takia. Zorakin palvelijat, Feterrat ja lautasmaiset Vat työskentelivät valaistuksesta huolimatta. Mekaaniset, sulavalinjaiset olennot olivat työssään hiljaisia ja elegantteja.

Se oli Zorakin luomusten vahvuus. Elegantit tappajakoneet olivat niin kauniita, mutta myös kovin tehokkaita siinä, mitä ne tekivät. Arstein oli nero syystä ja sai aina haluamansa. Kuten esimerkiksi valon toan.

Bio-Klaanilainen oli osoittanut oikeaksi mutta vääräksi sijoituskohteeksi. Hän ei ollut tarpeeksi puhdas. Valon toa, jossa ei ollut tarpeeksi valoa oli vain toa. Zorakin Va oli yrittänyt poistaa majakan mielen mustaa korppia, jonka Arstein oli tulkinnut jonkinlaiseksi omatunnon ja ajatusten sikermäksi, mutta leikkaus-operaation tulokset eivät vielä näkyneet.

Zorakin toinen sijoitus, Sheelika, oli oma lukunsa. Nainen oli viettänyt paljon aikaa toisen toan kanssa yrittämässä auttaa tätä – ja samalla auttamassa Mestarinsa suunnitelmia. Skakdin pohtiessa miten käyttää varjo-toan elämää omiin tarkoitusperiinsä, kyseinen varjon toa heräsi omaan elämäänsä.

Sheelika makasi silkkilakanoissaan ja kurkotti valokiven vakan pois. Se putosi lattialle kolahtaen, ja lämmin kivi täytti huoneen valolla. Hän ei juuri pitänyt varjoista, vaikka kykenikin kyllä komentamaan niitä. Nainen tiesi, että ne kätkivät sisäänsä voimaa ja tietoja, johon hän ei uskaltanut tai halunnut kajota. Joskus varjot kuiskivat hänelle ajatuksiaan pimeässä ja varsinkin unissa. Toa istui sängyllään ja katseli valokiveä mietteissään. Varjon toa, joka pelkää pimeää? Se olisi ollut jossakin toisessa ympäristössä lähes hauskaa.

Vo-toa oli jo pitkään miettinyt, että valotun kanssa hän voisi voittaa pimeyden. Monenmoiset Mestarilta salatut ajatukset virtasivat naisen päässä, koska häntä ei oltu tehty odottamiseen. Toisinaan hän havahtui täydellisen epärealistisesta pakohaaveesta. Hän tiesi, että pelkkä sellaisen ajatteleminen oli vaarallista. Mitä jos Zorak saisi jotenkin tietää?

Lähettäisipä herra Arstein hänet pian jollekin tehtävälle ulkomaailmaan. Matkustaessaan hän pääsi pois mekanoparatiisista. Tukikohta teki Sheelikan hulluksi – kaikki oli niin kliinisen hienoa, tarkoin harkittua ja taiteellista. ”Oksettavan täydellistä” oli kielikuva, jota Sheelika käyttäisi. Eikä seurakaan ollut kovin monipuolista – Feterroista ei ollut keskustelukavereiksi, ja Zorakin sairas pikku kone sai kenet tahansa lähinnä huonolle tuulelle.

Päivien, ellei viikkojen ajan, Umbra oli ollut hänen ainoa oikea keskustelukumppaninsa. Toa oli ollut pitkään vaisu eikä ollut antanut itsestään mitään, mutta moderaattorin kielenkannat olivat alkaneet pikkuhiljaa höllätä. Toa oli lopulta kertonut itsestään, Bio-Klaanista ja menneisyydestään Metru Nuilla. Kerran hän oli jopa kuvaillut väläyksiä maailman sydämestä, josta Valon väki oli tullut, ja Sheelika oli kuunnellut sitä haaveillen.

Zorakille näiden seikkojen informaatioarvolla Sheelika ei uskonut olevan paljoakaan, mutta varjottu arvosti itse keskustelukumppania. Hän oli itsekin alkanut kertoa itsestään, ammatistaan kirjurina ja Toa Tawasta.
Toa Tawasta ja oikeudenkäynnistä.

Sheelikan viha tiivistyi usein Tawan kuvaan. Hän näki keltaisen visiirihaun, joka muuttui syöpyneeksi ja karrelle palaneeksi Makutan Hau-naamioksi. Se vääristyi ja kiemurteli kuin käärme. Visiirin linssi sirpaloitui tuhansiksi sirpaleiksi, ja jokaisesta sirpaleesta hän näki oman itsensä, mutta varjojen vääristämänä.

Mutta moderaattori oli jotain muuta. Hän ei ollut se mahtaileva ja vallan kyllästämä valottu kuin Sheelika muisti ajoistaan Bio-Klaanissa. Toa oli hauras ja heikko. Hänellä ei enää ollut sitä valtaa ja voimaa. Naista melkein säälitti av-toa.

Aamulla

Sheelika heräsi virkistyneenä. Hän oli kerrankin nukkunut tarpeeksi. Monina muina öinä hän oli turvautunut erilaisiin nukahtamista helpottaviin aineisiin kuten alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta ei nyt. Eikä hän ollut edes nähnyt painajaisia, tai ainakaan muistanut niitä.
Valo oli edelleen päällä öisten mietteiden jäljiltä. Oli aamun askareiden aika. Hän kävisi Mestarin hänelle teettämässä kuntoilutilassa venyttelemässä, ja sitten pitäisi huoltaa ja kiillottaa naamiota, haarniskaa ja aseistusta. Kokki-Va valmistaisi hänelle sillävälin etelämanterelaisen aamiaisen.

Sheelika peseytyi ja laittautui valmiiksi päiväänsä varten. Hänellä ei ollut kovin montaa eri velvollisuutta Zorakin hoteissa, ellei hänellä ollut tehtäviä muualla. Kenties tärkeintä oli olla sievä herra Arsteinille, sillä jos skakdi jostakin välitti, se oli kauneus.
Se oli yksi niistä asioista, joita Sheelika kesti siitä syystä, ettei hänellä ollut muutakaan paikkaa. ZMA kuitenkin suojeli häntä makutoilta. Niin Sheelika uskoi ja niin skakdi oli vakuuttanut hänelle. Hän ajatteli usein, että hän voisi olla oma Mestarinsa, mutta aika ei ollut vielä kypsä sellaiseen. Ei hän ollut pelkkä Zorakin palvelija, hän vakuutteli monesti itselleen: hän vain odotti parempaa aikaa.

Salamatar oli valmis kohtaamaan uuden päivän kirkkauden lähes odottaen.

Ei mennyt aikaakaan kun Sheelika löysi itsensä taas majakkansa luota. Valon toa oli vain tuikku pimeydessä, maanalaisen linnoituksen sydämessä ja kahlittuna. Mikäli Mestarin suunnitelmiin oli uskominen, heiveröinen olio oli kenties tärkein henkilö koko tukikohdassa.

“Huomenta Umbra”, Sheelika tervehti yhä samassa paikassa roikkuvaa moderaattorimiestä.
Toa avasi silmiään. Hän oli saanut Sheelikalta lahjaksi unensa takaisin. Päivien roikottaminen köysissä oli tehnyt hänen lihaksistaan kipeitä ja osa niistä oli revähtänyt. Ainakin aktiivinen kidutus oli loppunut, vaikka pelkkä puussa riippuminen siitä kävikin.
“Hei”, Umbra vastasi hiljaa. “Kauanko pidätte minua vielä täällä? Suunnitelmassanne ei tunnu olevan mitään järkeä.”
“Ei puhuta siitä. Puhutaan jostain muusta. Vaikka jostain tärkeämmästä”, varjotar aloitti.
“Mistä haluat puhua?” valon toa kysyi ja nosti päänsä. Sheelika istui jalat ristissä vähän matkan päässä hämärässä.

“Muistat varmaan Bio-Klaanin silloin kun olin siellä. Sinä olit vielä vihreän ja keltaisen värinen”, nainen kertoi. “Muistatko ne syksyn värit ja hehkun?”
Umbra lähes hymyili. “Syysjuhlien värit olivat niin kauniita. Ja meitä oli siellä niin paljon, vaikka se ei vedä vertoja klaanille nykytilassaan”, Umbra kertoi. “Tawa kulki syysviitassaan meidän seurassamme. Hän suorastaan puhkui johtajuutta oranssilla viitallaan, johon oli ommeltu syksyn lehviä.”
Tawan mainitseminen sai Sheelikan kavahtamaan. Hän näki mielessään keltaisen visiirihaun ja tämän määrätietoiset silmät. Hän muisti ihailemansa toan hymyn. Mutta sitten hän muisti tämän pettäneen hänet.
“Älä syytä Tawaa siitä mitä hän teki”, Umbra arvasi toisen ajatukset. ”Hän on johtaja ja johtajien pitää tehdä vaikeita päätöksiä”, toa yritti lohduttaa Sheelikaa.
“Miten minä voisin antaa anteeksi sen mitä jouduin kestämään teidän takianne?” nainen tiuskaisi. Klaanin syksyn muistelu oli kaikonnut hetkessä.
“Armolla”, Umbra vastasi hiljaa. “Minäkin armahtaisin sinut ja Zorakin siitä, mitä olette tehneet minulle, jos vain päästätte minut hengissä ja voimissani pois”, toa kertoi hiljaa.

“Mutta Umbra-kulta”, nainen vastasi virnistäen. ”Emme voi tehdä sitä. Kuulut Zorakin suunnitelmaan. Me kaikki täällä kuulumme siihen.”
Umbran sanat eivät tulleet hänen huulilleen. Hän oli alkanut hyväksyä sen, ettei lähtisi siitä synkästä syöveristä. Zorakin hovi olisi hänen kotinsa hamaan tulevaisuuteen asti.
“Puhu jotain”, Sheelika maanitteli. “Kerro minulle lisää ystävistäsi. Mitä sille jään toalle, Matoroko se oli, tapahtui?”
Jään toan mainitseminen sattui, muttei niin paljon kuin ennen. Av-Toa oli kokenut jo jos jonkinlaista kipua viime viikkojen aikana. Hänen mieleensä oltiin tunkeuduttu. Häntä oltiin hakattu, sidottu ja riiputettu kuin teurastettua ruhoa. Toa oli oppinut monen monta eri asiaa, mitä kipu oli.
“Matoro on toivottavasti kaukana ja turvassa”, valon toa sai sanottua. Mitä vähemmän hän asiaa ajattelisi, sitä parempi, hän päätti: tuskin hän ystäväänsä tulisi koskaan enää näkemään.
“Valo ja jää, kaksi ritaria hohtavissa haarniskoissa”, Sheelika naurahti. “Olitte varmaan mainio pari.”
“Aft-Amanassa kaikki muuttui”, Umbra kertoi synkkänä. “Matoro napsahti sirujen voimasta ja löi ioniterän seuralaisemme Kapuran selästä sisään.”

Sheelika yllättyi keskustelun makaaberista käänteestä. Ei valottu ollut näin avoimesti kertonut retkistään hänelle ennen. Antoiko hän viimein periksi Mestarin käsittelylle ja tajuaisi vihdoin Zorakin olevan hänen parhaakseen?
“Teitä oli Metru Nuilla aika monta”, Sheelika aloitti. “Muistelen kuulleeni entisen Käden kenraalin olleen myös mukana ryhmässänne. Kuinka legendaarista!”
Sheelika palautti Nurukanin mustan kakaman ja vanhat silmät Umbran mieleen. Hän olisi sentään Mustan Käden ympäröimänä, mutta moderaattori ei tiennyt mitään ulkomaailman tilanteesta. Hän pystyi vain toivomaan, että hänen ystävänsä selvisivät Metru Nuilta.
“Nurukan on ystäviäni”, Umbra kertoi. “Yksi urheimmista toista, jonka tiedän.”
“Umbra ja neljä muuta Toa-soturia astuivat Legendojen kaupunkiin etsimään mielen siruja”, Sheelika kertoi haltioituneena.
“Mitä ajat takaa?” Umbra sanoi vihdoin uupuneena. Hän halusi tietää ystäviensä tilanteesta ja epätietoisuus raastoi häntä sisältä.
“Haluan tuntea sinut paremmin”, nainen vastasi hivenen totuutta äänessään.
“Olen ollut täällä niin kauan…” av-toa sai sanottua.
“Ja tulet olemaan niin kauan kun Zorak sinua tarvitsee.”

Umbra oli jo hyväksynyt kohtalonsa ZMAn palvelijana. Hän ei pääsisi pois. Toa halusi itkeä ja käpertyä nurkkaan. Hän halusi vain antaa periksi. Valottu oli alkanut nähdä itsensä vain Zorakin leluna ja luomuksena. Kaikki olisi helpompaa jos hän suostuisi Mestarin käskyihin ja lopettaisi vastaan haromisen. Hän saisi mahdollisesti jotain vapauksia, joita Sheelikallakin oli. Oli vain nieltävä ylpeys ja alistuttava harjattoman käskyvallan alle.

Sheelika huomasi Umbran surumielisen ilmeen tämän naamiottomilla kasvoilla. “En minä nyt niin kauhea ole”, nainen sanoi kauniilla alttoäänellään. Se sai pienen hymynkareen nousemaan toan kasvoille.
“Olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni täällä”, Umbran oli myönnettävä.
“Sitä Mestari on halunnut iskostaa sinuun alusta asti. Emme ole vihollisiasi. Minä olen ystäväsi ja suojelen sinua Va:n julmuuksilta”, salamatar säkenöi.
“Voisitteko sitten päästää minut roikkumasta näistä ketjuista? Tiedän jo konkreettisesti mitä paosta seuraa.”
Toan pakoyritys oli epäonnistunut täysin ja hän oli loukkaantunut pahoin Feterrojen käsittelyssä. Hän ei aikonut yrittää sitä uudestaan.
“Voin ehkä järjestää asian, jos vannot uskollisuuttasi Mestarille”, Sheelika kertoi. “Ei ole olemassa muuta keinoa.”
“Toivottavasti teet sen, Sheelika”, Umbra aneli punertavilla silmillään. Paljaat, naamiottomat, kasvot olivat matoranien yhteiskunnassa suuri tabu ja häpeän aihe. Monissa matoranien kulttuureissa naamiottomuutta pidettiin luonnottomana ja jopa pelottavana asiana. Ennen kaikkea naamiottomuus oli surullista katseltavaa. Toan kasvot olivat vähäilmeiset, rujot ja harmaat ilman peitettään.

Umbra oli surkea näky hänen edessään. Anelevan valotun psyyke oltiin murrettu ja hänen itsevarmuutensa oli poissa. Miehen mielen synkkä korppi oli myös pysynyt poissa. Sitä ei ollut näkynyt sitten Va:n leikkelyn.

Sheelika punnitsi vaihtoehtojaan. Toa oli täysin hänen talutusnuorassaan ja valmis tottelemaan. Suunnitelman mukaisesti hän alkoi avata Toan kahleita.

“Vapautan sinut, valottu”, vo-toa kertoi ruusuisesti ja alkoi availla elementtikahleita. Salamattaresta tuntui hyvältä auttaa Toaa, vaikka se olikin vain osa suunnitelmaa.
Umbran kahleet avautuivat niksahdellen ja naksahdellen. Toa olisi taas läsnä maailmankaikkeuden ja voimiensa kanssa. Vailla voimiaan toa oli vain puolikas. Heikko moderaattori tunsi yhä itsensä huonovointiseksi, mutta hän ei sentään enää roikkunut seinäkoristeena.

Toa lysähti kiviselle lattialle, josta Sheelika auttoi hänet istumaan ja antoi hänelle pienestä pullosta vettä.
“Kiitos”, Umbra sai sanottua juodessaan ahneesti. Hänen päivittäistä vesimääräänsä oltiin säädelty Feterrojen toimesta tehokkaasti, eikä hänelle oltu annettu sitä ylellisesti. “Mutta miksi?” hän sai suustaan vaikertavan ja ihmettelevän kysymyksen. Mies oli todella hämmentynyt.

“Tule, autan sinut ylös ja jaloittelemaan”, Sheelika kertoi ja kosketti toan naamiottomia kasvoja. Nainen otti klaanilaisen hartiansa varaan. Av-toa tuntui raskaalta, mutta vo-toa jaksaisi häntä kantaa mukanaan. Umbrasta varjo-toa tuntui käsittämättömän sileältä verrattuna kidutuksen maailmaan, jossa oli viime viikot viettänyt.
“Minne olemme matkalla?” Umbra sai sanottua. Hänen käsiensä lihakset ja mekaaniset osat olivat vääntyneet riiputuksesta luonnottomiin asentoihin ja kestäisi oman aikansa, ennen kuin ne olisivat taas kunnolla toimintakykyisiä.
“Haluan näyttää sinulle asemaa”, ex-hagah kertoi.
“Mutta, entä Zorak? Entä jos tapaamme sen Van?”
“Älä heistä huolehdi. Minullakin on oikeuksiani täällä. Olet vieraamme ja sinun pitää vain noudattaa sääntöjämme”, Sheelika hymyili. Surkea valon toa sai hänetkin vähän alakuloiseksi, mutta nainen oli tottunut piilottamaan ajatuksensa karisman naamion alle.
Toan kävelyttäminen oli vaivalloista, koska hän oli niin kangistunut kahleissa roikkuessaan. Kahleet ja naamiottomuus olivat vieneet toalta paitsi elementtivoimia. Tuntui kuin Umbrasta olisi tullut pelkkä tyhjä kuori.

Feterrojen kohtelu ei ollut auttanut Umbran Metru Nuilla saamien ruhjeiden ja haavojen parantumisessa. Hänen jalassaan oleva haava oli jäänyt hoitamatta ja sekin vaikeutti hänen kävelyään.
Askel askeleelta he kuitenkin pääsivät liikkumaan aseman loistokkaissa tiloissa. Feterroja ei näkynyt missään – he olivat kahden. Sheelika tiesi Zorakin tarkkailevan heitä, mutta hän ei antanut sen häiritä.

Varjottu auttoi valotun istumaan tuoliin, joka oli lähellä isoa muotokuvaa. Av-toa joutui siristämään silmiään, jotta erotti maalauksen yksityiskohtia. Naamiottomuus heikensi myös näkökykyä. Hän erotti seinällä kultaisen Hau-naamion, Suuren hengen symbolin.
“Mistä te olette saaneet tällaisia tauluja? Tämänhän pitäisi maksaa vaikka kuinka”, toa innostui puhumaan. Sheelika hymyili tälle ja sanoi “Mestari Zorakin liikekumppanit olivat avokätisiä lahjoituksissaan.”
Hau-naamio toi Umbran mieleen Tawan. Mitä Tawakin ajatteli hänestä? Mitä koko administo ajatteli? Matoro oli toivottavasti jo Klaanissa ja kertonut kaiken matkastaan. Mies tuijotti tyhjyyteen lasittuneella katseellaan.
“Sanoinko jotain väärää?” Sheelika kiinnitti huomiota toan vakavaan ilmeeseen.
“Muistin vain Bio-Klaanin”, Umbra kertoi. “Adminit, Tawan ja muut. Petin heidät. Olin piruvie moderaattori ja myin tietoja, ettei minua vangittaisi”, Umbra puhui itsekseen. Hän näki vieläkin silmissään Matoron epäuskoiset kasvot, kun tämä sai tietää hänen menneestään.
“Ja he pettivät minut”, Sheelika vastasi kylmästi. “Heittivät minut Makutalle, vaikka se oli Rowashin syytä.” Salamattaren tunnepurkaus oli aito, ilman karisman naamion vaikutusta.
“Muistan hyvin”; valomies kertoi nöyränä. “Olen pahoillani. Todella pahoillani.”
“Tottelit vain Guardianin linjaa”, Sheelika yritti piristää miestä. “Tuomari on ankara ja oikeudenmukainen.”
Umbra oli tuntenut Guardianin lähinnä Vartijana. Tämän Tuomari-identiteetti oli todella etäinen olemus, joka pääsi lopulta vain harvoin esille. Sinä iltana skakdi oli kuitenkin ollut se Tuomari, jota nimeä hän käytti metsästäjäaikoinaan.
“Jos joskus pääsen Bio-Klaaniin, kohtaan varmasti Tuomarin enkä Vartijaa”, Umbra sanoi ajatuksensa ääneen. Häntä pelotti skakdin oikeudentunto.
“Sitten ainakin tietäisit miltä minusta tuntui.”
“Minulla on kyllä empatiakykyä muutenkin”, Umbra sanoi apeana. Sheelika antoi merkin ja nosti hänet taas olkapäidensä varaan. Oli aika jatkaa matkaa.
“Tulehan. Meillä on vielä vaikka mitä kaunista nähtävää.”


Sheelika ja Umbra saapuivat prismoista koostuvan rakennelman luokse. Valoa taittavat särmiöt loivat erilaisia taideteoksia pinnoille, joille valoa heijastettiin. Kuusi erilaista valonsädettä kuvasivat eri kuningaskuntia. Matematiikalla ja huolellisella kasvattamisella kristallimainen prisma oli saatu lähelle täydellisyyttä.
“Tämä tehtiin Kuuden kuningaskunnan loiston aikaan”, Sheelika kertoi kristallitaideteoksesta. “Selakhien käsityötä.”
Umbralle teos toi mieleen Samen, joka oli ollut hyvä kollega. Selakhi oli aina tehnyt työnsä uskollisesti ja totellut käskyjään. Av-toa tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt velvollisuutensa tekemättä ja lähtenyt seikkailemaan. Hän oli moderaattorien johtaja, mutta ei ollut koskaan paikalla. Jo vuosien ajan Umbra oli tuntenut itsensä valuvan pois moderaattorien sisäpiiristä. Hänestä oli tullut etäinen, koska ritarikunta vaati häneltä yhä enemmän asioita. Eikä se ollut ollut vain ritarikunta – olihan hän itsekin halunnut kiertää maailmaa Matoron kanssa. Seikkailu peittosi velvollisuudet liian usein.
“Klaanissa oli yksi selakhi, johon luotin täysin”, Umbra kertoi. “Hän olisi ollut parempi päämoderaattori kuin minä”, toa puki ajatuksensa vihdoin sanoiksi.
“Tietoihinne oli todella helppo päästä käsiksi”, varjotar naurahti. “Sinun työtietokoneesi suojaukset olivat aivan liian helpot murtaa.”
Umbra hymähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman. Niin paljon oli tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. “Emme osanneet odottaa, että järjestelmiimme käydään sisältäpäin.”
“Siihenkin pitäisi varautua.”
“Mutta miten puuttuisimme? Se luo eripuraa ja epäluottamusta, jos jokaista epäilee”, valottu kertoi. Hän alkoi tajuta mihin Sheelika viittasi.
“Olette Bio-klaanissa jonkinlaisessa utopiassa. Kaikki eri lajit: makutat, skakdit, titaanit, selakhit ja matoranit… kaikki saman katon alla. Paljon sotarikollisia, entisiä metsästäjiä ja muita. Ihmettelen miten teillä ei ole ollut enempää konflikteja.”
“Olemme yhdessä vahvoja. Kunnioitamme admineitamme. Tawaa, Visokkia ja Guardiania”, Umbra jätti sanomatta Ämkoon nimen. Tämän takinkääntö tuli hänen mieleensä, eikä toa voinut käsittää syytä moiseen.
“Toinen admin-toanne loikkasi Allianssiin”, Sheelika lisäsi. Umbra alkoi tajuta järjestelmän heikkouden. Bio-Klaani oli todella helppo myrkyttää sisältäpäin. Saraji, Ämkoo, hän. Ketkä muut pettäisivät vielä Klaanin luottamuksen ja hyväntahtoisuuden?
“Ämkoo”, Umbra vastasi hiljaa. Miehen vihreä naamio kävi häivähdyksen hänen mielessään. Se virne.

He jatkoivat matkaansa ja kohtasivat Arsteinin galleriassa mitä erilaisempia taideteoksia. Kikanalon sarvesta tehty huilu oli erityisen kaunis ja se jäi Umbran mieleen. He ohittivat myös helmistä tehdyn koristeellisen haarniskan, jonka pinta kimalsi helmiäisen öljyisissä väreissä kuin sateenkaari.
“Tuo muistuttaa minua tarinoista, joissa kuusi toaa yhdistää voimansa Yhtenäisyyden hyveen kautta”, Umbra kertoi Sheelikalle.
“Yhtenäisyyden soturi”, kuinka kuvainnollista. “Jotkut uskovat, että Toa Nui kantaisi tuollaista haarniskaa”, Sheelika naurahti. “Satua moiset jutut.”
Umbra katseli lähemmin helmiäisestä tehtyä haarniskaa. Se näytti hauraalta, mutta oli varmasti lujaa tekoa ja vanha kuin mikä. Klaanilainen ei ollut historioitsija tai taideasiantuntija, mutta tiesi, ettei sellaisia enää tehty. Hänen olotilansa koheni kun hän katsoi haarniskaa. Oli kuin se olisi täyttänyt hänet ilolla ja positiivisuudella.

He ohittivat exidian-metallista valmistetun shakkilaudan, jossa oli nynrahlaista muotoilua. Jokainen nappula oli rakennettu oikeassa mittakaavassa, mutta kutistettu metrunuilaisella kanoka-levyllä oikeaan kokoluokkaan laudalle. Lauta oli täynnä muinaismatoranilaista kieltä, joka oli kirjoitettu kullalla.
Umbran mielessä kävi häivähdys Aft-Amanasta ja kredipselleenistä. Häntä kylmäsi ja hän halusi pois shakkilaudan luota.

Shakkilaudasta seuraavana oli etelämanterelainen tuulikello, joka vaihtoi sävelmää aina erilaisen tuulen mukaan. Jos se ei olisi kahlittuna maan alle, se soittaisi kauniita ja uniikkeja sävelmiä. Kelloon oli laitettu koristeiksi kymmeniä sulkia ja kellot näyttivät olevan kaiverrettua valokiveä.
“Olisi kiva kuulla tuon sointuja”, Umbra mietti ääneen laitteen luona. Shakkilaudan karmeus oli jo unohtunut hänen mielestään.
“Se tarvitsee vapaata tuulta ja taivasta”, Sheelika kertoi. “Zorak ei valitettavasti voi tehdä niitä,” hän sanoi äänessään apeutta.

He ohittivat tuulikellon ja Umbra pystyi vain kuvittelemaan musiikin, jota kello soittaisi. Hän oli taas surullinen siitä, että oli lukittuna Mestarin hovissa. Sheelika piteli häntä yhä pystyssä kun he kävelivät yhdessä eteenpäin. Vo-toan kosketus ja ruumiinlämpö miellyttivät Umbraa, mutta hänellä oli ristiriitaisia ajatuksia. Häntä autettiin velvollisuudesta, ei pyyteettömyydestä. Sheelika oli niin pirullinen vanginvartija, että sai Umbran aina välillä unohtamaan, että hän edes oli vanki.

Zorakin linnoituksen käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Ne olivat täynnä erilaisia taide-esineitä siellä täällä, mutta taktisesti sijoiteltuna. Kaikki oli todella hyvin suunniteltua ja järjestelmällistä, mutta samalla se säilytti kauneuden ja eleganttiuden. Kiviseinät toivat Umbralle mieleen Bio-Klaanin pitkät käytävät, mutta Zorakilla vain oli enemmän taidetta.

Toat tulivat seinämaton luokse, joka kuvasi Zakazia sisällissodan melskeissä. Taideteos roikkui seinältä ja se oli osittain turmeltunut, palasia reunoista oli lähtenyt pois ja osa kuvasta oli haalistunut. Oli kuin sitä olisi käytetty aseen puhdistamiseen monia kertoja. Zakazilla piikkipellavaa oli yllin kyllin ja siksi tähän teokseen löytyi paljon materiaalia.

“Guardian ei koskaan puhunut meille Zakazin sisällissodasta”, Umbra kertoi “ja Bladis oli aivan liian nuori muistaakseen sitä.”
“Mestari muistaa hyvin kotisaarensa väkivaltaisuudet”, Sheelika kertoi. ”Zorak haluaisi vain pestä kätensä lajinsa menneisyydestä. Mestari ei halua myöntää edes olevansa skakdi.”
“Onko tuo muuten Nektann?” Umbra kysyi ja osoitti yhtä sinistä skakdia. Skakdi oli kaikkia muita isompi ja valokeilassa teoksessa. Soturin alapuolella oli kuolleita ja haavoittuneita skakdeja, joiden päälle kiipesi lisää vihollisia.
“Jos tulkitsen kuvan oikein”, Sheelika vastasi. Hän näki sinisen ja hopeisen skakdin sijaan Guardianin, Tuomarin ja Vartijan. Salamatar näki mielessään tämän kiikarisilmän ja jylhän leuan. Häntä puistatti.
“Tehdään Zakazista taas suuri”, Umbra sanoi ja yritti piristää tunnelmaa. Hän huomasi Sheelikan olevan ajatuksissaan.
Vo-toan ajatukset pyörivät yhä hänen karkottamisestaan. Hän ei koskaan pääsisi eroon tästä traumasta.
Umbra painoi kätensä Sheelikan olkapäälle. “Ajattelet Guardiania”, toa sanoi hiljaa. Hän ei tarvinnut Suletua, Komauta tai edes Nimdaa naisen mielen lukemiseen. “Autan sinua.”

Zorakin taidegalleria oli ripoteltu eri puolille rakennusta. He kohtasivat mitä moninaisempia taideteoksia matkallaan. Tiffanilasityö Metru Nuin suursodasta jäi erityisesti Umbran mieleen, olihan hän taistellut sielläkin. Taidokkaasti leikatut värikkäät lasinpalaset muodostivat Metru Nuin tutun muodon ja sen ympärille oli tehty Varjotun, Turaga Dumen ja Toa Lhikanin ylävartalot. Sodan muistot tulivat Umbran mieleen ja he jatkoivat matkaansa eteenpäin.

He ohittivat erilaisia valkeita, mutta kullattuja soittimia. Oletettavasti jotain norsunluuta. Toat eivät jääneet niitä pahemmin tutkimaan vaan jatkoivat vaivalloista etenemistään. Harppu ja puhallinsoittimet väistyivät ja niiden takaa paljastui yksinkertainen kivipaasi, jossa oli selvät Haun piirteet.
“Mata Nui”, Umbra huokaisi hiljaa. Ei ollut epäilystäkään, että kivi edusti heidän Suurta Henkeään.
Sheelika ei sanonut mitään. Vo-toa kavahti Mata Nuin nimeä. Hän kunnioitti yhä Suurta Henkeä ja häneen uskovia, mutta ajatteli usein tämän hylänneen hänet.
Kivipaasi oli väärässä paikassa siinä kolkossa linnoituksessa. Sen pitäisi olla maan päällä vartioimassa maailmaa ja pitämässä sitä kasassa. Täällä se näytti keinovaloissa vain lohduttomalta, melkein itkevältä.
Umbra antoi Sheelikalle merkin ja he jatkoivat taas matkaansa. Hän ei halunnut olla taas surullinen.

Kului jonkin aikaa ennen kuin he kohtasivat taas mielenkiintoisia taideteoksia joiden luokse pysähtyä katselemaan. Erilaisia sotien muistomerkkejä oli Zorakin kokoelmissa paljon ja skakdi oli erityisen kiintynyt tauluihin ja muotokuviin. Monet Barraki-lajien kuninkaiden muotokuvat keikkuivat aseman seinillä. Tuntui kun Mestari olisi tarkoituksella hankkinut esineitä ympäri maailmaa.

Mutta Makutojen esineitä ja taideteoksia ei hänellä ollut. Kaikki järjenvastaiset makutain luomukset olivat skakdin mukaan roskaa ja saastuneita.

Sheelika ei enää jaksanut kannatella Umbran painoa, vaikka tämä oli jo saanut voimiaan takaisin taiteen ja muistojen voimasta. Hän laski Umbran istumaan tuolille, joka oli lähellä vihreää kääröä. Käärö oli kuution sisällä, kuin jähmettyneenä ajassa ja tilassa.

“Visorak”, Umbra sanoi hiljaa. Hänelle verkot olivat tuttuja vuosia sitten Eteläisellä mantereella. Kraa häivähti hänen mielensä perukoilla. Se tunsi muistot hyvin, olihan hänen ensimmäinen heräämisensä tuota perua.
“Makutain ikävimpiä luomuksia”, Sheelika sai sanottua. Häntä kiehtoi se miten verkon sisällä oli jokin olento. Myrkynvihreät verkot oli kiedottu taidokkaasti koteloksi surkean olennon ympärille ja tätä odottaisi joko mutaatio tai muuttuminen parvien ravinnoksi.
“Kohtasin kerran visorakeja”, Umbra kertoi. “Ja maksoin siitä kalliisti.” Hän tunsi myrkyn polttavan verisuoniaan, syövän häntä sisältä. Hän muisti alkukantaisen voiman ja näki väläykseltä rhotukat, jotka tuhosivat matoran-kylän rakennuksia.
“Ne maksoivat minulle lopulta ystävyyden”, Umbra sanoi ja muisti taas Matoron. Ritarikunta, kaikki. Klaanin laiminlyöminen.
Sheelika ei kysynyt jatkokysymyksiä. Av-toa näytti niin hauraalta, vanhalta ja uudelta. Matka miehen mieleen oli ollut mielenkiintoinen ja antoisa.
“Eivät kaikki visorakit ole pahoja”, Umbra kertoi. “Tunnen yhden mukavan visorakin.”
“Visokki…” Sheelika sanoi hiljaa. Hänellä oli vain vähän muistoja tästä nelijalkaisesta Tawan ystävästä. Visokki oli hänen klaaniaikoinaan ollut lähinnä omissa oloissaan, mutta silti oleellinen osa adminien dynamiikkaa.
Av-toa muisti mielihämähäkin. Yksi osoitus siitä miten klaani antoi turvapaikan niille, jotka turvaa halusivat. Mitäköhän hänellekin kuului nykyisin?
“Eivätkö visorakit tuhonneet keltaiset kykloopit?” salamatar kysyi hiljaisuuden jälkeen.
“Niin Tongu kertoo”, Umbra sanoi. “Ja silti hän pystyy työskentelemään Visokin alaisuudessa! Kuinka kiehtovaa.”

Umbra huomasi taas kuinka kaipasi Bio-Klaania. Hän kaipasi kaikkia ystäviään enemmän kuin koskaan. Mutta häntä myös pelotti Matoron kohtaaminen uudestaan, Tuomarin ja Visokin viha kun hänen ritarikuntalaisuutensa tulisi esille ja se miten he suhtautuisivat siihen, että hän oli viikkoja Zorakin hoteissa.

Hän kaipasi Bio-Klaanin käytäviä, puheensorinaa ja Snowien varjoleikkejä. Hän halusi ajatella, että pääsisi vielä Kahvioon Mokelin kahvia ja pullia syömään. Toa toivoi, että ruskea hyönteinen ei ollut vielä tuhonnut tätä idylliä täysin.

Ennen kaikkea hän halusi taas hyvittää tekonsa ja auttaa ystäviään, ansaita heidän luottamuksensa. Toa oli ollut liian kauan itsekäs ja velvollisuuttaan pakoileva.

Sheelika silitti hänen päätään. Kyynel vierähti hänen punaiselta silmältään. Nainen särki Umbran muistelmat yhdellä lauseella.

“On aika palata takaisin kahleisiin.”

Con amore

Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa

Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.

Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.

Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.

Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.

Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.

Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.

Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.

Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.

”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”

Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”

“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”

Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.

Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.

“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”

Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.

Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.

Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.

Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.

On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.

On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.

Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.

Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.

Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.

Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.

Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.

Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.

Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.

Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.


Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.

Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.

Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.

Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.

Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.

Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.

Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.

Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.

Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.

Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.

Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.

Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.

Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.

Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja

Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.

Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.

Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.

Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.

Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.

Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.

Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.

Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.

“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…

Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.

Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.


“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.

Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.

Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.

Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.

Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.

Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.

Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.

Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.

Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.

Mutta siitä ei ollut apua.

Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.

Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.


Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?

Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.

”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.

Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.

Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.

”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”

Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”

Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”

Eikä Sheelika sitä kyseenalaistanut.

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪɪ

Silloin saarellani,
kun tein sinusta täydellistä.

Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.

Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.

Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.

”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.

Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.

Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.

Ei enää.”

Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.

”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”

Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.

”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”

Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.

”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”

Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.

Kaikessa mikä oli, oli virheitä.

Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.

Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.

Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.

Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.

Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.

Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.

Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.

Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.

”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.

Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.

Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.

Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.

Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.

Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.


Tänään,
siellä missä siskosi on.

Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.

“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?

“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.

Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.

“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.

“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.

“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”

”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.

Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.

Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.

Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”

Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.

Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.

Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?

“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.

”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.

“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?

Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”

“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.

“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”

“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.

“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”

“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”

Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”

“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”

“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”

”Mutta…”

“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”

“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.

Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”

“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.

”… Tawa?”

”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”

Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.

“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”

Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.

“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.

”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.

“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”

“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”

”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.

Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.

”En tiedä.”

”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.

”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”

Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.

”Toteutan toiveesi.”

”K-kiitos.”

”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”


Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.

Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.

Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.

”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”

Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.

”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”

”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.

”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”

Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”

Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.

Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.

”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”

”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.

Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”

Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”

Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.

”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”

Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”

”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”

Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.

”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”

Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”

”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”

”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”

Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”

”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”

Se on jo voittanut.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?

Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.

”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”

”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”

Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.

”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”

Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”

Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”

Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”

Ei. Ei hän…

Ei.

Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.

Omaan hymyynsä.

Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.

”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”

Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”

Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.

”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”

Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”

Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”

Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…

”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”

Ei… ei…

”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”

Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?

”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.

Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.

”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”

Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.

”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”

”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”

Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu.
Ei kukaan muu.

”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”

Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.

Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.

Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.

Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.

Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.

Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.

”S-sinä olet vain minun päässäni.”

Oli Ritari. Ja oli Nimda.

Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.

Ritarin sielu halkesi kahdeksi.

Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.

”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”

”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.

”AU!”

Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”

”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”

”…”

Niin. Tietty.

”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”

Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”

”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.

”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.

”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”

Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”

”Niin. Niin meillä oli.”

”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”

”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”

Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”

Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”

”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”

”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.

”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”

”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.

Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”

… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”

Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”

”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”

”En halua tappaa ketään.”

Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”

”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.

”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”

Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.

”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”

Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”

”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”

”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”

”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”

”Miksi? Miksi pelätä?”

”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”

Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”

Tawa hymähti voipuneen oloisena syvälle tuoliinsa nojaten. ”Mikä optimisti sinusta on tullut?”

”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”

Hetken Tawa ei halunnut vastata.

”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”

”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?

… kenen paras ystävä on puhuva visorak?

Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.

Useimmiten ei.

”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”

”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.

”Karkoitin hänet.”

”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”

Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”

Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”

Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”

”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”

Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”

”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”

”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”

Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”

”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”

”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”

”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”

Tawa huokaisi.
Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.


Kun luulit voivasi paeta.

Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.

Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.

”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”

”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.

”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.

Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.

”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”

Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.

”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.

”Sinä…”

”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”

”O-ole hiljaa…”

”Jotain omaasi, Tawa?”

”S-sinä…”

”Jotain, jonka sinne paiskasin?

Vai… jonkun?”

Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.

Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.

Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.

”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.

”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”

”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.

”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”

”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.

”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”


”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”

Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”

”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”

”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”

”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”

”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”

”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”

”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”

Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”

”Se oli hyvää aikaa.”


Kun olit tytölle mieliksi.

Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.

Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.

Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.

”Hei, Tawa.”

”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.

Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.

Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.

“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.

“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?

Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.

”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.

“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.

”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”

“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.

”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”

“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”

Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.

“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”

”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”

“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.

”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.

Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…

“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”

Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.

“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.

”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”

Molemmat nauroivat.


”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”

”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.

”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”

”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”

”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”

He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.


Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.

Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.

Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.

Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.

Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.

”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.

“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”

”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”

Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.

“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.

”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”

“Pelottaa.”

”Minä… minä tiedän.”

”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.

”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”

Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.

”Rowash…” Tawa sanoi nimen.

”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.

Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”

“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.

Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.

”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”

Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”

Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.

”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”

”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.

Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.

Tip, top.

Tip, top.

”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”

Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.

“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…

Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”

”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”

Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.

”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”

“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.

Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.

”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”

“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”

Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.

Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.

”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”

“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.

Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.

”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”

Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.

”T-Tawa…”

Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.

”Tawa, älä jätä minua…”

Askel askeleelta kauemmas siskostaan.

”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!

TAWA, EN HALUA KUOLLA!

EN HALUA KUOLLA!”

Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.


Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”

Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”

”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”

”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”

”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”

”En… en ymmärrä.”

”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”

”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”

”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”

”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”

“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.

”Koska…”

”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.

”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”

”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”

Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”

”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”

Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”

”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”

Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”

”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”

Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”

”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”

”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?

Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”

Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.

”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”

”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”

Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”

”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”

”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”

Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”

”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.

”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”

Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”

”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”

”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”

”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”

”… en. En usko.”

”Miksi et, Tawa?”

”Koska…”


Kun olit vielä hetken luonani.

Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.

”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”

”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.

”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”

”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.

”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”

”Tiedän, Makuta.”

”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”

”Tiedän, Makuta.”


”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.

”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”

”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”

”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”

”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”

”Tawa.”

Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”

”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”

”Hiljaa. Hiljaa.”

”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”

”Mene… mene pois…”

”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”

”Minä… minä en…”

”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”

”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”

”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”

”Ole hiljaa.”

”Tawa…”

Ole hiljaa.
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Ei.

Sinusta tulee tyhjä, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

E-ei.

Sinusta tulee täydellinen, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Lopeta.

Sinusta tulee kuori, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Pyydän.

”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän…

… isä.”

”EI!” Tawa huusi peittäen kasvonsa. ”EI!”

”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”

”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”

Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”

”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”

”OLE HILJAA!”

”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!

”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”

”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”

”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.

Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”

”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”

”O-OLE HILJAA!”

”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”

”… ole hiljaa.”

”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”

”… ole hiljaa…”

”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”

”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”

”Ei, Tawa. Sinä olet.”

OLE HILJAA!

”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”

PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!

”Ä-älä satuta minua, Tawa.”

Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.

Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.

”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.

”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”

”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”

”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”

Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.

”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”

”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”

”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”

”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”

”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”

Tawa oli vain hiljaa.

”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”

Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.

”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”

”Miten.”

”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”

Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.

Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.


Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.

Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.

Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.

Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.

“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.

”No, Sheelika”, Zorak kysyi sormet pianolla tanssien, ”onko Valotun tahto nyt meidän?”

“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”

Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”

“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”

”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”

“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”

”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”

Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.

”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”

“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”

Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…

Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.

Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.

”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”

”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”

Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.

”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”

Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”

“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.

Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”

“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”

”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”

Zorak piti vielä hetken tauon.

”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”

Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.

”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”

”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.

“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.

Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.

Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.

Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.

Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.


Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?

Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.

Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.

”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.

Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.

Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”

”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”

”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”

”Ei se mitään.”

”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”

Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”

Tawa ei vastannut.

”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”

Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.

Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.

Toinen äiti yritti.

”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”

”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”

”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”

Tawa nosti katseensa ylös.

”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.

”… niin, Tawa?”

”Haluan kiittää sinua.”

”Mistä?”

”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”

”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”

”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”

Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.

”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”

Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”

”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”

”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.

”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”

”Hän kyllä yritti.”

”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”

”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”

Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”

Hetken oli peilitär taas vaiti.

”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”

Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.

Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?

Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.

Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.

”Tawa?” Tawa sanoi.

”Olen tässä”, Tawa vastasi.

”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.

”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”

”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”

”Minä vain…”

Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.

Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.

”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”

”Tarvitseeko sinun?”

”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”

”Pelottaako se sinua?”

Hän nyökkäsi.

”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”

”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”

Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”

Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.

”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.

”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”

”Sinun on pakko taistella.”

”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”

”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”

”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”

”…”

Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.

”… ei. Ei niin.”

”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”

”… pystytkö siihen?”

”Minun täytyy yrittää.”

”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”

”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”

”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.

”… luomista. Usko on luomista.”

”Luomista. Niin.”

”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.

Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”

Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.

”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”

”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”

”M-mutta-”

”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”

Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.

Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.