Avainsana-arkisto: Zeeron

Lukeneisuutta ja vanhoja ystäviä

Bio-Klaanin kaupunki

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”

Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
”Ha, kiitos!”

Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”


Bio-Arkistot

Ring ring!

Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

Mihin ne ajat puikkelehtivat?

Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
”Hetkinen vielä, anteeksi!”

Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
”Kas vain. Päivää.”
”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”

Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”

Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
”Opuksia juurikin!”

Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
”Ahaa?”
”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
”Hetkinen, athismia?”
”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”


Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”

Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
”Juu?”

Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
”Jeh!”

Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”

Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?

Hengen lentoa syksyisessä Klaanissa

Bio-Klaani
Suuren Hengen Temppelin puutarha

Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

“Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

“Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
”Oh, juu!”

Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

“Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

“Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

“Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

“Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

“Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”

Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”

”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”

Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

“Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

Lisää kahvia.

”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

“Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

Vai että santsikierrosta…

Bio-Klaanin kaupunki
Tuokiota myöhemmin

Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

”Hiljaa!”
Ei sitten.

Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

”Mm-hm.”

Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

”Jep.”

Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”

Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
”En keskeytä mitään?”

Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
”Isä Zeeron.”
”Isä Zeeron.”

Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

”Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
”Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
”Mm, niin, aivan…”

Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
”Öh siis vertauskuvallisesti.”

Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

Eihän?

”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
”Onko?”
”Niin, onko?”
”Niin niin, onko?”
”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
”Nooh, omasta mielestäni juu.”
”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”

Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!
”Mitä aiot, poika?”
”Aion oppia!

Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

”Niin, kiitos niistä! Tsau!”

Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.

Profeetan valtakunta, osa II






* * *


Kaikkialla alkoi jyristä. Valkea taivas halkeili. Valkea lattia täyttyi ammottavilla, mustilla kuiluilla. Jopa seinät, joita tilalla ei vaikuttanut ikinä olleen, alkoivat rapistua kuin tapetti, ja valkeat hiutaleet satoivat yhä leveneviin railoihin jättäen jäljelle vain uhmaavan pimeyden.

Vaiko kenties valon?

Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.

Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.

Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.

Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.

Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.

Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: ”moi”.

Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.

He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…

”heh”
”…”
”…”
Ja sen toisen tutun tyypin.

Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.

Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
”Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, ”mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
”Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. ”M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
”Mikä niin?”
”Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
”Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. ”… Niin hän ainakin luuli.”
”Spinä. Niin luulimme mekin.”

Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
”Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. ”Me näimme sen omin silmin.”
”Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. ”Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
”… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
”Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.

Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
”nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
”Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
”Loppu?” Snowie yritti jatkaa. ”Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”

”ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
”Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.

”läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”

Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
”… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
”… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
”vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”

Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen ”heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.

”hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”

* * *



Peli 4




Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
”… Kepe, öööh… mitä tämä…”
”Niinpä”, Kepe vastasi. ”Kysyn yhä samaa.”

Jänö hekotti. ”moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:

”Moi.”

Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.

Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.

Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.

Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä ”ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.

”Niin”, Valvojan ääni kaikui. ”Minä olen kaikkialla.
Minä olen täällä.
Minä olen enemmän kuin minä.”

”Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. ”Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.

”Kyllä.”


”Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”

”Vuokraaja”, punainen olemus kupli takaisin. ”Sopimuksesi on ohi.”


Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.

”Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. ”Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.

”Voiman Viipale ei ole Verstaassa.
Ehei.
Se ei ollut täällä koskaan.”

Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? ”M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.

”Viipale halusi Varkaan luulevan niin”, Valvoja sykki kuin olisi lapselle selittänyt. ”Kerran se hänellä olikin. Hän kaivoi sillä haudan.”


”Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.

Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.

”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.


Ja henki oli vahva, mutta mieli ei.
Ensin Varas kokeili, mihin Viipale pystyi. Ja Viipale pystyi paljoon. Viipale pystyi lähes kaikkeen.
Sitten oli Viipaleen vuoro kokeilla. Se halusi nähdä, mihin Varas pystyi. Ja se näki.

Nyt työhaastattelu on ohi. Ja paikka varattu toiselle.”

Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.

Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?

Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?

Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?

Valvoja puhui.

”Älä menetä päätäsi, Vuokraaja.
Kaikki menee algoritmin mukaan.
Näin kuului aina käydäkin.”


Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. ”Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
”Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
”… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. ”Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
”heh”
”… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
”… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”

”Viitoittaja”, Valvoja pärskähti. ”Suuntasi on väärä.”


Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. ”… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”

”Sitä ei ole, Viitoittaja. Turvaan ei pääse.
Missään ei ole turvaa.
Turva on ohi.”

Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.

”Vaanija”, se lopulta töräytti, ”hukkasit hattusi.”


Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut ”hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.

”Vainottu”, Valvoja vastasi Doxin hiljaisuuteen, ”olit joskus luonani Vierailijana.
Nyt olet vihdoin Valaistunut.”


Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ’eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.

Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.

”Vihollinen on kintereillänne, Viitoittaja”, Valvoja sanoi, ja Snowie yhdisti sanat heti Sinisiin Käsiin, ”kaksittain kintereillänne. Sitä ei kauaa pidätellä. Sen ei olisi pitänyt päästä tänne.
Vartija voisi ehkä pysäyttää sen, tai Veistäjä. Mutta Veistäjä ei ole enää puolellanne.
Eikä Veistäjää miekkoineen tänne koskaan kuulunut päästääkään.
Eikä Varoittajaakaan. Varokaa Varoittajaa.
Valotun olisitte voineet päästää. Valotulla on hieno hattu.”

”Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
”Niin?”
”Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen.
… hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
”… harvinaisen hyvä pointti.”
”Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. ”Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.

”soita musiikkii, valvoja”

”En.”


”soita musiikkii, a-haa”

”Vemmelsääri. Runosi ovat hirveitä.”


”heh joo tiedän.”

Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.

Valvojan vahtiessa Vuokraaja, Viitoittaja, Vaanija ja Valaistunut viilettivät vauhdilla Verstaan varjoihin. Viitoittajan vetämä Vaanija vilkutti Valvojalle.
Vemmelsääri viipyi vielä Valvojan vaimeassa valossa.

”Viiletä, Vemmelsääri. Viiletä perään. Näytä tie pois Ihmemaasta.”


Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
”heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”

”Mene nyt jo.”

Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.

* * *


Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.

Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.

Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
”Tuo ovi!” Kepe huusi. ”Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.

Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.

”heh”
”Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.

Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.

* * *

Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?

Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.

Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.

Ehkä hekin olivat ylösalaisin.

Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.

Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.

Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.

Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.

Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.

Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.

Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.

Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.

Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.



Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.


Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.

Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.



Hetkessä tämä oli poissa.

* * *


Snowien huolestunut kutsu kuului jostain ylempää, katkenneelle lankulle näkymättömistä. ”Dox! Iggy! Oletteko hengissä!?”

Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. ”Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”

Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.

”Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri ”kire ja hopu” heillä oli.

Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.

Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.

”Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. ”Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.

”Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
”He ovat niin viattomia!”
”Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. ”Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”

Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.

Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: ”valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.

* * *

Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?

Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.

Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.

Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.

Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.

Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.

Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.

Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.


Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.

* * *


Kepe ja Snowie seurasivat vaaleanpunaisen jänön loikkaa yhä edelleen.

Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.

Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.

Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.

Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.

Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.

”Snowie! Saatko hilattua tuota lautakasaa lähemmäksi?”

”Voin, öö, yrittää!”

Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.

Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?

”Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. ”Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.

”Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas ”heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.

Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.

Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.

”…Tässä ei ole mitään järkeä.”

Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?

Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.

Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.

Jänö hyppäsi ”laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.

Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.

Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.

Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.

Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.

”Snowie. Nyt hypätään.”

”Mihin?”

”Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.

Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.

Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.

”menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.

Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.

Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.

Vielä pari ovea.

Verstaan ”suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se ”pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.

Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.

* * *




Peli 5



* * *

Se oli Dox.

Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.

”Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…

Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.

”Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.

Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.


Täysin paljas seinä.















Tuona yönä Verstas lakkasi olemasta.






sinulle alkaa vähitellen valjeta että kaikki saattoi olla massiivista ajanhukkaa



* * *


Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.

”Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. ”Öööh…”

Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?

Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.

”Kepe”, lumimies yritti uudelleen. ”Kepe, oletko kunnossa?”

”En…” Toa vastasi.

Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”

Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. ”Älä sano sitä…”

”Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”

”Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”

Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.

”Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. ”Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”

Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.

Hän ei pitänyt siitä.

”Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. ”Dox… Ja Iggy.”

”Siinä se?”

Kepe nyökkäsi hitaasti.

”Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.

Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.

”Ei edes Tawa.”

Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.














”Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. ”Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”











Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.

Klak.

Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.

Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.

”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.

Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.

”Kepe…”

Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.

”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”

Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.

Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.

”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”

”Kepe…”

”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”

”Oletko varma, että-”

”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”

Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.

”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”

Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.

”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”

”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”

Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.

”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”

Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”

”Oi voi, Kepe…”

”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”

”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”

Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.

Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.

”…niin…”






Sitten he olivat aivan hiljaa.






* * *


Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.

Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.

Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.

Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.

Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.

Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.

Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.

Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.

Eikä mitään tapahtunutkaan.

Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…

Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.

Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
”Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
”Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. ”Pitkästä aikaa!”

Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. ”Isä Zeeron”, hän tervehti, ”teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
”Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”

Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
”Poika”, hän lausui jähmeästi. ”Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.

”Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. ”Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. ”Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.


Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.

Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.

Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.

Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
”Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
”HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
”Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. ”Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
”Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
”Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”

”…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”

Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
”Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. ”Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, ”… on silti jossain todella lähellä?”

Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). ”Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”

Mitä jos kaikki oli väärää.

Mitä jos mitään ei ollut.

Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.

”Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
”Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”

Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.

Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.

Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.

Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.

Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
”Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. ”Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
”Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”

Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
”Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
”E-en ymmärrä.”
”Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
”…”
”Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. ”… jonkin sortin ’aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ’taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.

Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?

Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.

Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.

Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”

Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.

Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.

Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.

Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.

Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?

”Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
”Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- ”EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
”Tuota… niin kai. Niin täytyy.”

Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.

Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.

Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…







Hetki.

Seeeeis.

Iggy?

Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.

Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.

…Siispä… missä Iggy oli?

Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?

Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. ”Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
”Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.

Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?

Muistivathan?

”En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, ”… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. ”… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”

Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan ”Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.

Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.

”Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. ”Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. ”… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
”Niin, tuota”, munkki köhi, ”ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. ”Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”

”Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.

Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.

Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.

Eihän?

* * *



Teknisesti ottaen ei missään

Valtaistuinsalin rippeiden keskellä seisoi kaksi.
Kaksi, jotka olivat odottaneet pitkään päästäkseen toteuttamaan tehtävän, joka niiden koko olemassaolon määritti.
Kaksi, jotka joutuisivat odottamaan vielä pitkään nähdäkseen kättensä työn tulevan valmiiksi. Odotus tulisi kestämään monta kertaa niiden elinkaarta pidempään… tai kestäisi, jos ne olisivat olleet vielä eläviä. Mutta työn vaikutukset tulisivat kestämään ikiaikaisesti.

Ja ne muistettaisiin ikuisesti.
Mutta kädet, jotka sen aikaiseksi saivat, unohtuisivat.

Niin kuuluikin.


Niin oli puhdasta.



* * *


Olion nimi oli Iggy, eikä hän todellakaan tiennyt missä oli.



* * *

Bio-Klaanin linnake

Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.

Punainen silmä. Musta sulka.

Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.

Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.

Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.

Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.

* * *










Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.

Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Valon keskeltä hän erotti muotoja. Kalkinvalkealta kallionkielekkeeltä avautui näkymä usvaiselle merelle. Maailma oli haljennut, ja synnyttänyt rantakallion.

Tuolla rannalla oli kuusi hahmoa.

Yksi, joka näki kaiken.


Toinen, joka tahtoi Aarteen.


Kolmas, joka istui väsyneenä kivellä.


Neljäs, joka vannoi kostoa.


Viides, joka ei tiennyt missä oli.


Ja meren ylle oli laskeutunut kaiken pahan ydin.


















julisteeeehh


Äänten sun muiden lähteet

Profeetan valtakunta, osa I

Tästä interaktiivisten osuuksien Windows-versiot jos webplayer alkaa sylkeä naamalle. OSX ja Linux -versiot toimitetaan Kepeltä pyydettäessä. Jos interaktiivinen asia syö kursorin, paina ESC!


Bio-Klaanin linnake, kauan sitten

Olipa kerran pieni olento, jonka nimi oli Dox. Dox oli asunut Bio-Klaanin mahtavassa linnakkeessa jo kauan. Hän ei muistanut aiemmasta elämästään paljoakaan. Bio-Klaani oli hänelle ainoa koti, jonka hän oli koskaan tuntenut.

Sitten hän löysi Verstaan. Verstaaksi sitä ei vielä tuolloin kutsuttu. Se oli vain mystinen, metallinen ovi Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa, pienen varastokopin perällä, eikä sen toisesta puolesta tiedetty mitään. Se oli tabu, siitä ei puhuttu, vaikka sen olemassaolo tunnettiin. Aikojen saatossa monet unohtivat sen olemassaolon kokonaan. Kukaan ei ollut ottanut asiakseen selvittää sen mysteerejä. Mitä toisella puolella oli?

Eräänä yönä eräs Bio-Klaanin jäsen, Kepe nimeltään, oli tarkkaillut taivaan merkkejä linnakkeen mahtavassa tähtitornissa. Jotain oli kuitenkin tapahtunut; mitä, sitä Kepe itsekään ei muistanut. Tuo tapahtuma oli kuitenkin merkittävä ja tuli vaikuttamaan suuresti sitä seuraaviin. Kepe oli nimittäin saanut haltuunsa avaimen. Vanhan, rautaisen avaimen. Tai raudalta se ainakin vaikutti.

Pian selvisi, että avain sopi tuon mystisen metallioven suureen lukkoon. Niin aukesi ensi kertaa Verstaan ovi. Kepe ja Dox astuivat sisään. Oli vain pimeys.

Kepe kaivoi esiin taskulampun, osoitti sen kohti pimeyttä ja vapautti valokeilan. Pimeä, tyhjä huone. Sen seinät mitäänsanomattoman harmaat, siellä täällä oviaukko yhä edelleen jatkuvaan pimeyteen. Huoneessa oli myös puisia pöytiä ja tuoleja sekä joitakin puisia laatikoita, jotka olivat säilyneet vuosisatoja elleivät jopa tuhansia kuivassa, pölyisessä ilmassa. Pöytiä ja tuolien istuimia peitti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt kuitenkaan merkkejä minkäänlaisesta elämästä; ei hämähäkkien seittejä nurkissa, ei kuolleiden torakoiden raatoja lattialla.

Tai näin Kepe ja Dox luulivat. Jos Kepe ja Dox olisivat olleet tarkkaavaisempia, he olisivat tutkineet pölyä tarkemmin. Se ei ollut hiekkatomua, lasikuitupölyä tai mitään rakennuksiin mahdollisesti ajan myötä kertyvää pienainesta. Se oli huonepölyä. Sitä, joka koostui orgaanisesta aineesta, kaikesta mikä oli rapissut irti kuidusta, kankaasta ja ihosta. Sitä ei kerry asumattomiin tiloihin.

Tässä huoneessa oli elänyt joku tai jokin. Tätä Kepe ja Dox eivät osanneet päätellä.

Kun Kepe vielä tutki pimeään eteishuoneeseen kasattuja laatikoita, Dox kurkisti seuraavaan kammioon edeltä. Sen huoneen seinät olivat puisista laudoista rakennetut, mutta muutoin se ei eronnut suuresti ensimmäisestä huoneesta. Tästä huoneesta johti vielä ovi eteenpäin. Dox osoitti soihdullaan pimeään oviaukkoon. Valo ei osunut mihinkään. Huone oli varmasti suuri.

Ja suuri se oli. Kun Dox uskaltautui astumaan hiljaiseen saliin, hän joutui täysin ymmälleen. Miten tällainen jättimäinen tila saattoi mahtua Bio-Klaanin linnakkeeseen? Miten kukaan ei tiennyt tästä? Eikö linnakkeen vankilaosaston olisi pitänyt olla näillä kohdin? Vai hahmottiko Dox suunnat jotenkin väärin?

Huoneessa oli jättimäisiä varastohyllyjä silmänkantamattomiin. Hyllyille oli kasattu kaikenlaista tavaraa, puisia laatikoita, rautaisia laatikoita, häkkejä, purkkeja, purnukoita, koteloita, pusseja, säkkejä, tynnyreitä, ämpäreitä, joista jokainen oli täynnä…kaikkea. Hyllyille kasatuissa tavaroissa ei ollut minkäänlaista yhtenäistä järjestystä. Niitä ei oltu aakkostettu eikä järjestetty koon, arvon saati värin mukaan. Yhdellä hyllyllä oli onkivapoja, toisella autonrenkaita, kolmannella säkeittäin itäneitä perunoita, neljännellä laatikollinen pienempiä laatikoita, viidennellä pultteja, muttereita ja rattaita, kuudennella läjittäin kirjoja sekalaisissa, huteran näköisissä pinoissa.

Dox, luonnostaan uteliaana otuksena, jatkoi matkaansa varaston läpi. Vaan varaston takaseinäpä ei tullutkaan vastaan niin pian kuin hän oli luullut. Kun hän lopulta saavutti sen, hän oli kulkenut niin pitkän matkan hyllysokkelossa, ettei ollut varma osasiko enää takaisin. Jokin lankakerä tai muu opaste olisi ollut hyvä ottaa mukaan.


Dox nielaisi.

Peli 1




Bio-Klaanin linnake, nykypäivä

Oli Nui-Koron evakuointioperaation päättymisen ilta.

Kepe askelsi sinimattoisella käytävällä ja pyöritteli olkapäitään. Jatkuva repun raahaaminen oli nyt ohi, mutta hartiat olivat yhä jumissa. Loputtoman pitkän patikkamatkan päätteeksi tiedemies oli käynyt viemässä matkatavaransa vastaanottotiskille ja alkanut kirjoittaa lopullista matkaraporttia. Ja nyt hän etsi Snowieta.

Kotilinnakkeeseen päästyään he olivat hajaantuneet. Kepe oli mennyt suorittamaan velvollisuuksia, ja lumiukko oli painunut inkiväärioluelle Telakan väen ja pohjoisen porukan kanssa.
Tosi reilu jako hei.

Ei sillä, että valkovihreä Toa olisi oikeasti pannut pahakseen. Retkikertomuksen tekeminen oli lopulta helpompaa omassa rauhassa. Ja nyt Kepenkin askeleet veivät kahvioon.

Pahuksen täyteen kahvioon. Kepe toivoi löytävänsä jonkun, joka voisi kertoa mahdollisia havaintoja lumimiehestä. Jonkun suuren, joka näkee koko kahvion. Jonkun suuren ja mahdollisesti keltaisen.

Tiedemies änki halki väenpaljouden.

”Terve Tongu.”
Keltainen kyklooppi käännähti puhujan suuntaan.
”Hip heijaa, Kepson!” mekaanikkojätti kajahti. Myös muu pöytäseurue kiinnitti huomionsa Kepeen. Matoralaiset Tehmut ja Sulfrey, steltinpeikko Kapher, Toa Hai ja muutama tiedemiehelle tuntematon, ilmeisesti pohjoisesta kotoisin oleva Toa tervehtivät Kepeä kukin vuorollaan. Kaikilla oli edessään syötävää tai juotavaa tai kumpaakin.
”Anteeksi, mutta minulla on hieman kiire ja menen suoraan asiaan…” Kepe aloitti. ”Oletteko nähneet Snowieta?”
”Haa, olemmepa hyvinkin”, Tehmut tiesi kertoa.
”Juu. Hmm, koskas lumiveikko hävisikään…”, Tongu tuumaili ääneen. ”Oliko se ennen vai jälkeen Hain saapumisen?”
”En ole varma”, Tehmut epäröi. ”Eikö se vanha maahai Samekin käynyt täällä?”
”Taisi olla samoihin aikoihin kun hain uuden kupposen”, Kapher arveli.

”Kas kummaa. Mitäs hait?”
”Teetä.”
”No mitäs he, kumpikin vähän allapäin.”

”…” Kepe ilmoitti. ”Mutta Snowiesta ette ole varmoja?”
”Itse asiassa”, Sulfrey nosti sormensa pystyyn ”Hän taisi poistua sen pitkän valkoisen henkilön kanssa. Selakhilaani, terävät hampaat.”
”Kurttuinen otsa?” Kepe vielä varmisti.
”Ehkä kaikkein kurttuisin.”

Same, Kepe ajatteli. Mutta mitä hän Snowiesta tahtoo?
”Öh, kiitos tiedoista”, hän mumisi. ”Minun pitääkin jo mennä. Hyvää kahvioilua!”

Hilpeä seurue kiitteli ja hyvästeli ja jäi taakse. Kepen matka jatkui kohti ylläpitosiipeä. Hetken käytävillä sompailtuaan onni päätti kuitenkin olla myötä. Tuttu valkoinen pullero löytyi varsin pian.

”Siinähän sinä olet”, Kepe huokaisi. ”Miten sinusta on näin katoavainen tullut? Kenties kadonneen massan takia?”
”Hee, terve Keps!” Snowien kasvoille levisi hymy. Lumiukko näytti väsyneeltä. Niin kuin Kepe itsekin. Lähipäiviin oli mahtunut maanalaista rymistelyä, salajuonia Nui-Korossa ja miltei Rautasiiven rei’ittämäksi tulemista.
”Itse asiassa, siitä massasta…” Snowie jatkoi ja taputti mahaansa. Sitä oli tosiaan tavallisen verran eli aika paljon, Kepe pisti merkille kuunnellessaan porkkananenän puhetta. ”Se ehti tänne meitä ennen!”
Kepe kohotti kulmiaan.
”Joo joo!” lumimies innostui. ”Troopperi oli partioinut Lehu-Koron tiellä torakkatiedustelijoiden varalta, ja kuuli metsästä rapinaa, ja sitten se olikin osa minua! Heh heh, oli kuulemma aikamoinen näky: kaksi valkoista jalkaa ja sellainen möntti, mikä lie lanne taikka pakarat vain oli ilmestynyt puskan keskeltä Tröppiksen päivän piristykseksi. Tai ehkä hämmennykseksi… Hän otti yhteyttä Klaaniin, ja Paacs tajusi, että vanha kunnon Snoppelihan se sieltä tuli, tavallaan!”
”Sitäkö olit hakemassa?” Kepe kysyi. ”Metsään hukkunutta massaasi? Aloin jo ihmetellä.”

Tiedemies oli huomaavinaan lumiukkelin silmissä synkän välähdyksen. Snowien katse käväisikin nopeasti lattiassa.
”No, sitäkin…” hän vastasi. ”Modet tahtoivat puhua minulle.”
”Ai?”
”Joo, heillä oli vähän kyseltävää, niitä näitä… Tiedäthän, kerroin heille tapiirista ja muusta.”
”…en?”
”…no, ei puhuta siitä.”

Snowien ilme meni oudon vakavaksi.
”Kepe…” lumiukko aloitti.
”Snou.”
”Sinähän tiedät, että, ömm, on hienoa, että, eeh, et pidä minua ihan outona.”
Kepe lisäkohotti kulmiaan.
”Tai siis”, pyylevä valko-olemus jatkoi ”Minä olen kuitenkin vähän tällainen, no, merkillinen.”

Kepe yllättyi keskustelun kulusta.

”Snowie, mistä tämä nyt tuli?”
”No eei mistään sinänsä, kunhan… Mmm… No kun kaikki eivät ehkä ottaisi minua noin avoimesti vastaan. Olen aika epämääräinen, kaikille, itselleni, sinulle. Minunkaltaiseeni luottaminen ei ole itsestäänselvyys.”
”…mitä moderaattorit sinulta kysyivät?”

Snowie rapsutti päätään.
”Ja luottamus on tärkeää. Tärkeintä?” valkoisilta kasvoilta oli luettavissa helposti, että Snowie pinnisteli saadakseen asiansa sanottua. ”Joskus minusta tuntuu, että olen sinulle eheämpi tyyppi kuin itselleni. En ole aina kovin…”
Lumiklaanilainen länttäsi käden kasvoilleen. ”Eeei, en minä voi tätä näin muotoilla.”
”Öh, miten?” Kepeä kiinnosti.
”…en ole aina kovin kiinteä lumiukko.”
”…”
”…ymmärrät, miksi tämä on niin vaikeaa muotoilla. Eikun hei, siinä se! Muotoilla, kyllä!”

Lumiukko piti pienen tauon, mutta Kepe antoi ystävänsä puhua rauhassa loppuun.

”On oikeastaan aika hupsua, että tämä on minun ongelmani, muotoilu. Koska, no, tiedäthän, voin tehdä niin aika konkreettisestikin, muovata itseäni uudelleen. Sitä vasten on ehkä kohtalon ivaa, että olen aika… No, tuuliviiri. Lehti tuulessa. Oikeastaan Isä Zeeron sanoi asian aika hyvin, että olen risteyksessä. Ehkä kantani Mata Nuin ja Athin suhteen kertoo vähän liikaa yleisestä asenteestani? Että en ole riittävän jyrkästi mitään mieltä?”
”Snou hei, sinä tiedät että ihailen puolueetonta kantaa. Tiede perustuu siihen.”
”Niin niin, mutta se menee joskus aika pitkälle. On mennyt. Mieti vaikka Sugaa. Hän on tosi klaanilainen! Samanlaista omistautumista ei synny itsensä jatkuvalla uudelleenmuotoilulla.”

Jälleen pieni paussi puheessa, lumimies keräsi ajatuksiaan.

”Joten, mitä jos teen ja olen tehnyt valintoja väärin perustein? Minä ja Mäksä riitelimme yhteisellä keikallamme siitä, pitäisikö meidän auttaa paikallisia vai etsiä sirua… Minä en asettanut Klaanin etua edelle, olin valmis tinkimään siitä. Eikä se ole edes ainut vastaava tapaus.”

Kepe taputti Snowieta olalle. ”No hei. Sinähän sen Nimdan sirun lopulta löysit, vai mitä?”
”Mniin…”
”Otat tästä liikaa paineita. Meillä on rankka reissu takanamme, ja kunnon unet Klaanissa maistuisivat” Kepe hymyili. Tarttuipa se Snowieenkin.

”Josko nukkuminen?”

Lumiukkeli nyökkäsi vastaukseksi.
”Jatketaan keskustelua toki toiste, kuuntelen mielelläni, jos sinulla on sanottavaa. Mutta luulen vähän, että olemme kumpikin vain tosi väsyneitä.”
”Kuulostaa fiksulta, niin kuin tiedemieheltä sopiikin olettaa.”
”Hehe. Öitä!”
”Hyvät unet.”

Tavallisesta poiketen Kepe ei kuitenkaan tohtinut yöpyä Verstaassa. Ensimmäistä kertaa aikapäiviin Kepe painui nukkumaan viralliseen huoneeseensa. Yleensä tiedemiehen työinto piti hänet Verstaassa yötä myöten, mutta mysteerien verhon lipuessa syrjään hän ei ollut varma, osasiko enää rentoutua siellä.

Huoneeseen päästyään Kepe pällisteli ympärilleen. Niin paljon pölyä. Hän laski repun huoneen nurkkaan ja vetäisi päiväpeitteen pois sängyltä. Unioption realisoitumisen lähetessä silmäluomet alkoivat painaa entistä enemmän.

Äkkiä unille.

Vähän käytetyssä sängyssään loikova tiedemies ei ollut varma, kävivätkö hänen aivonsa yli- vai alikierroksilla. Toisaalta hän tahtoi vain nukahtaa, mutta hänen päässään pyöri niin paljon asioita. Palapelin puuttuvat palaset vaivasivat Kepeä vielä unen ja valveen rajamaillakin. Löytäisivätkö he Doxin ja Iggyn, vai jäisikö raukkojen kohtalo ikuiseksi arvoitukseksi? Epäonnistuisivatko he yli sallitun rajan? Mitä he saattaisivat vapauttaa avatessaan Verstaan ovet?

Mikä Verstas oikeastaan oli?

Huominen tulisi olemaan tärkeä päivä. Kaikki, mitä Kepe oli pitkällä matkallaan oppinut, viittasi edessä siintävän tutkimuksen pahaenteisyyteen. Niin paljon oli vielä hämärän peitossa, ja Kepen oli myönnettävä, että hänkin pelkäsi joskus pimeää. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hyvin perustavanlaatuinen kauhu odotti horisontin takana.

Mutta kaikki tulisi olemaan vaivan arvoista. Kepe saisi tietää, mistä tässä kaikessa oli kysymys.

Bio-Klaanin linnakeen kellari

Bio-Klaanin linnakkeelle voimansa antoi suuri päägeneraattori, kuten se oli jo kauan tehnyt. Generaattori säteili energiaa johtoja pitkin, jotka luikertelivat kuka minnekin. Muuannen piuha kulki linnakkeen eteishallin kattolamppuihin. Toinen kahvion kyökin jääkaappeihin. Kolmas ties minne.

Muuannella johdolla, muista mitenkään poikkeamattomalla, tallusteli kaksi pientä otusta. Hyvin pientä otusta, jotka muistuttivat torakoita. Niillä oli kaksiosainen ruumis ja tuntosarvet.

Nämä pienet biomekaaniset torakat astelivat molemmat kuudella raajallaan pitkin sähköpiuhaa, joka kulki käytävän reunaa myöten jalkalistan päällä. Piuha kääntyi ja suuntasi sisään huoneeseen, jolla oli avonainen ovi. Jos torakat olisivat voineet nähdä tekstin ovessa, siinä olisi lukenut ”Paja”. Johto jatkoi seinustan viertä.

Johto johti ovelle huoneen toisella laidalla. Suurelle metalliselle kulkuaukolle, jonka paksut karmit reunustivat ikivanhaa ovea. Johto katosi pieneen aukkoon oven juuressa. Torakat työntyivät peräkanaa koloon, joka oli sopivasti hieman johtoa laajempi.

Ne ilmestyivät esiin toiselta puolelta. Ne saapuivat hämyisään tilaan, johon…

Verstas

…samalla hetkellä astuivat Kepe ja Snowie.

”Ah, koti”, olisi Kepe huokaissut, ellei heidän matkansa olisi muuttanut heidän käsitystään Verstaasta lopullisesti. Tämä aiemmin niin kotoisa ja viihtyisä majapaikka oli nyt paljastanut heille todelliset kasvonsa. Se oli Profeetan piilopaikka. Kauan, vuosituhansia sitten, tämä oli sytyttänyt Nimdan sirun avulla kipinän, joka oli tuonut tälle saarelle sivistyksen. Tämän jälkeen hän oli palannut saaren eteläosaan ”omiensa” luokse ja tuhonnut heidät, kertoi Sanansaattaja Tadnen Kartasto, opus Nui-Koron kirjastosta. Heidän identiteetistään ei ollut tietoa.

Hän oli palannut saaren eteläosaan, jossa nykyään sijaitsi Bio-Klaanin linnake.

Viimeiset jäljet Profeetasta ja Zeeta-sirusta johtivat Verstaan syövereihin. Elikö Profeetta täällä yhä sirunsa kanssa, vai oliko hän hajonnut tomuksi jo aikakausia sitten? Ja oliko siru yhä täällä?

Sanansaattaja Tadnen Kartasto oli ehkä konkreettisin matkasta käteen jäänyt asia. Kirja jonka he olivat… tuota, lainanneet Nui-Koron kirjastosta. He olivat olleet vähällä menettää sen Lehu-metsäseikkailun aikana. Erakkokylän päämies oli tahtonut saada sen itselleen.

Mitä kirja olikaan kertonut? Se oli saarella muinoin eläneen matoralaisen kirjoittama, niin vanhaa tekstiä, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Se kertoi, miten Profeetta oli saanut aikaan Nimdan voiman avulla valtaisaa tuhoa paikalla, jolla nyt sijaitsi Nui-Koro. Tämän seurauksena Profeetta oli lähtenyt vaellukselle, jonka lopullisena määränpäänä olivat olleet saaren eteläisemmät osat…ja paikka, jolla tämä linnake nykypäivänä sijaitsi.

Kirjan kantta olivat koristaneet monimutkaiset kuviot, jotka olivat kietoutuneet kaiken ytimessä olleen säteilevän silmän ja sitä ympäröivän kolmion suojaksi. Kun Kepe oli kuullut nimen ”Kartasto”, hän oli alkanut miettiä kuvioiden todellista merkitystä. Olivatko ne jonkinlainen…Verstaan kartta?

Kepe napsautti ovenpielessä ollutta valonkatkaisijaa ja eteishuoneeseen syttyivät valot. Ei kätösiä sinisiä. Ei nimettömiä petoja. Kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin.

Matkan varrella he olivat kokeneet ja nähneet monenlaista, ja olivat jossain määrin ehtineet irtautua tämän paikan todellisuudesta. Kepe oli ollut vielä äskettäin hyvällä tuulella, mutta hänen mielialansa oli madaltunut suuresti sen jälkeen, kun tuli aika palata ratkomaan tapaus Verstasta.

”Missäköhän Iggy on?” Snowie pohti, sillä kyseistä olentoa ei näkynyt missään. Totta tosiaan, eteishuone oli tyhjä. Pöydällä oli levällään tavaroita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet Manun jälkeensä jättämiä. Yleensä Iggy tervehti iloisesti kaikkia Verstaaseen astujia. ”Olisiko se lähtenyt Manun matkaan?”

”En usko”, Kepe vastasi. ”Se ei nykyään enää koskaan poistu Verstaasta. Ehkä se on jossain muualla täällä. Mutta se ei ole tämänhetkinen huolenaiheemme. ”
”Tuo kuulostaa aika raa’alta.”
”Iggy pärjää kyllä. Dox taas ei.”
”Totta. Kauanko se on ollut jo poissa?”
”Katosi hieman ennen kuin katsoimme sen Nimdaa tutkineita tiedemiehiä käsitelleen videon.”
”Ja viimeinen asia, minkä saimme kuulla, oli ’kaksittain, kätöset siniset’?”
”Jep.”
”Hrr.”

He olivat olleet poissa jo useamman kuukauden. Tuona aikana ainakaan päällisin puolin Verstaan tilanne ei ollut kehittynyt miksikään. Jos täällä oli Allianssin vakoojia, ne olivat jo syvällä sisällä.

Ja niin oli luultavasti myös Dox. Mutta uskalsivatko he lähteä perään?

”Me olimme poissa aivan liian kauan. Mitenköhän Doxilla menee? Ja ovatko Siniset kädet jo saaneet sirun jo näppeihinsä?”

Kepe syöksyi seinälle, jolla oli jonkinlainen ohjauspaneeli. Hän kiersi kytkimestä, joka naksahti muovisesti. Seinää pitkin matelevaa kaapelia pitkin kulki signaali, joka herätti jonkun.

”Tervehdys”, totesi Valvoja. Järjestelmäpäivitys oli näemmä onnistunut.

”Valvoja”, Kepe kysyi. ”Onko tässä huoneessa käynyt kukaan lähtömme jälkeen?”

…pienempi kuin kolme…”, Valvoja sanoi. Sitten se pysyi vaiti.

”Eeeeh. Ei, ei nyt.”
Kepe napsautti kytkintä vielä pariin kertaan. Klak. Klak. Klak. Raks.
”Hei? Huhuu? Oletko siellä?”
Valvoja oli yhä hiljaa.

Jokin oli mennyt pieleen. Kepe ei tiennyt syyttääkö itseään jostain viallisesta koodinpätkästä vai oliko kyseessä sabotaasi. Jos jälkimmäinen, kenen taholta? Käsien? Iggyn? Vaiko oliko tämä vain pelkkää surkeaa sattumaa? Vai oliko Valvojan…Kepe nielaisi…’ohjelmistopohjassa’ jokin häiriö? Selvittelyyn tulisi kulumaan taas tarpeeton määrä aikaa.

”Tämä on turhauttavaa. Saimme matkan aikana niin paljon uutta ja mahtavaa tietoa, joka on vaalimisen arvoista. Mutta miten kotirintamalla? Nyt meillä ei ole enää mitään hajua siitä, mitä täällä on tällä aikaa tapahtunut. Kuka tästä ovesta on kulkenut ja minne mennyt. Kädet vai Dox? Iggy vai Manu?”
”Ehkä meidän pitäisi kysyä?”

”Jos joku olisi nähnyt täällä jotain kummallista, olisimme kyllä varmaan jo kuulleet siitä.”
”Ei tätä paikkaa koko aikaa vahdita.”
Kepe ei tahtonut myöntää jättäneensä Verstaan valvontaa hieman epävakaalle pohjalle. Kukapa olisi arvannut, että se saattaisi koitua ongelmaksi yhdessä saaren parhaiten vartioitujen tukikohtien ytimessä?

Kepe syöksyi viereiseen huoneeseen jättäen Snowien eteiseen. Hän kiskaisi narunpätkästä joka naksautti hehkulampun katossa päälle. Hän kolusi läpi paperipinoja. Kurkisti kaappeihin ja kävi läpi sisällön. Ei, mitään tärkeää ei ollut kadonnut. Ainakaan tästä huoneesta. Huoneita, joihin hän oli säilönyt hyvinkin arkaluonteista materiaalia, oli kuitenkin vielä ainakin puoli tusinaa lisää.

Hän palasi eteiseen. Niitä kaikkia hän ei voisi käydä läpi nyt. Jos joku olisi jotain etsinyt, hän olisi luultavasti aloittanut ensimmäisestä vastaan tulevasta huoneesta. Näiden säilytystilojen järjestyksen tunsi vain Kepe itse.

”Kaikki muu näyttäisi päällisin puolin olevan kunnossa. Mutta siltikin…”
”…Kin?” Snowie yritti saada Kepeä jatkamaan.
”…täällä on jokin pielessä. Se ei voi olla vain mielikuvitukseni. Kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin, jos Valvojan hiljenemistä ei lasketa, mutta jotain muutakin täällä on takuuvarmasti tekeillä, tunnen sen luissani…”
”Pitäisikö sinun kurkistaa Valvojan koneistoon?”
Kepe katsoi Snowieen ilmeellä, jota käytti vain harvoin. Ilmeellä joka sanoi: ’ei, en tahdo tehdä sitä’.
”…Eikö?”
”…Kai se sitten on pakko. Muuten emme etene. Tule.”

Kepe ohjasi kaksikon huoneeseen, jonka laatikostoja Kepe oli hetkeä aiemmin tonkinut. Sen perällä oli toinen ovi. Ennen sen avaamista Kepe avasi erään arkun ja nappasi sieltä muutaman esineen laukkuunsa.

Oven takana oli metallinen kierreportaikko yhä alempaan kerrokseen. Alemmassa kerroksessa oli pimeää, kunnes Kepe naksautti katon loisteputket päälle.

Huone oli suunnilleen samankokoinen kuin eteishalli yläkerrassa. Täynnä hyllyjä, laatikoita, kehikoita, pöytiä, tavaraa jota näkee keskiverrossa varastossa. Eräässä nurkassa keräsi pölyä sähkökäyttöinen trukki.
Huoneen peräseinällä oli vielä yksi ovi. Seinä oli harmaata kiveä, sellaista, jota yleensä näkee muinaisten linnojen seinissä. Ovi taas oli puinen ja hyvin vanha. Sitä reunusti hiilenharmaa valurautainen kehys.

Kepe avasi oven suurella rautaisella avaimella. Se narisi raa’asti auetessaan.

”Täälläkö se on?” Snowie kysyi.
”Jep.”

Tällä kertaa Kepe ei painanut valonkatkaisijaa, koska sellaista ei ollut. Oven vieressä oli pieni puinen pöytä, jolta hän poimi myrskylyhdyn ja tulitikut. Lyhdyn lepattava valo paljasti taas uuden portaikon. Tällä kertaa kivisen.

”Tämä on vanhempaa Verstasta. Näin pitkälle minulla ei usein ole tarvetta tulla, siksi en ole vaivautunut edes asentamaan kattolamppuja. Näitä käytäviä jatkuu ties miten syvälle ja pitkälle. Näissä käytävissä Dox ja Iggy menettivät järkensä.”

Kiviseinäinen käytävä jatkui pimeyteen. Oli hiljaista. Tai olisi ollut, ellei jossain kaukana olisi tasaisin väliajoin vesipisara pudonnut katosta lattiaan.
Haju oli tunkkainen. He jatkoivat matkaa lyhdyn valossa.

”…Muuutta eikö meidän pitänyt mennä kurkkaamaan Valvojaa?” Snowie kysyi ihmeissään.
”Sitä me olemmekin menossa tekemään.”
”…Miksi se on näin pitkällä pimeässä ja synkässä ja kylmässä kolossa? Kai sekin on niin fiksu, että sillä tavallaan voisi olla tietoisen olennon arvo, ja se ansaitsisi vähän paremmat olot?” Snowie aloitti hämmentyneen ääneenpohdintansa, kunnes tajusi, ettei Kepe ole toa joka pitäisi älyllisiä olentoja vangittuna kylmissä katakombeissa. ”…Vai. Tälle on joku oikea syy?”
”On. Neljä kerrosta alempana.”

”Tuo on vähän liian kryptistä. Ei tämä ole tapaistasi.”
”Nokun…minä en oikein rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten suhtautua tähän.”
”Eikö Valvoja ole sinun rakentamasi?”
”Nnno osa siitä tavallaan.”
”…Toitko sen tänne jostain?”
”Niinkin voisi sanoa. Tai siis. Yritän puhua mahdollisimman selvästi. Ei, en tuonut. Se oli täällä jo kun löysin Verstaan. Sitä, kenelle se kuului, kuka sen rakensi, sitä en osaa sanoa. Se ei osannut edes puhua meidän kieltämme, sen puhe oli aivan käsittämätöntä. Se oli maannut ikiajat tämän kolon pohjalla, tekemässä jotain käsittämätöntä. Jos sitä kutsuisi tietokoneeksi, se oli laskenut koko ajan jotain mystistä algoritmia. Ja se laski yhä kun löysin sen.

Kuukausien kummastelun jälkeen löysin tavan kommunikoida sen kanssa. Sain tietää yhtä ja toista; että Verstas oli valtavan suuri ellei jopa ääretön, ja että Valvoja näki kaiken jonkin epämääräisen matkan säteellä Verstaan ovesta. En tuntenut sen käyttämää teknologiaa, mutta jonkinlaisen rajapinnan sain kyhättyä, jotta sain sen puhumaan meidän kieltämme. Siitä tuli hyvä apulainen, joka auttoi auliisti, mutta se oli itsessään silti yhä suuri mysteeri minulle. Se ei tuntenut rakentajaansa, vai pitäisikö sanoa kasvattajaansa, ei ikäänsä, eikä alkuperäistä tehtäväänsäkään. Se kertoi unohtaneensa sen algoritmin, jota oli laskenut löytäessäni sen, kaikki parametrit ja jäänyt jumiin ikuiseen silmukkaan.”
”Tuo kuulostaa…aika hurjalta.”
”Ja niin se onkin. Tilanne on vielä pahempi nyt, kun tiedämme tästä paikasta enemmän. Sen rakensi Profeetta, tai joku hänen ’tovereistaan'”.
”…Oho.”

Kepe vaihtoi aihetta. ”Mites muuten. Kun lähdemme retkelle etsimään Nimdaa täältä. Sitten kun olemme varmistaneet, että ainakaan ihan pintakerroksissa ei ole Käsiä. Ketkä otamme mukaan seikkailuun?”
”Hmm”, Snowie pohti. ”Manua eivät pelota ne asiat, joita täällä saattaa lymytä. Makekin olisi ehkä hyvä valinta. Ja entä Same? Mielestäni…”

Kepe antoi hetken aikaa Snowien puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän tarvitsi tämän miettimistauon. Heti kun he olivat palanneet, kaikki oli muuttunut taas paljon sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Kunpa tämä olisi jo ohi ja hän voisi palata tuttuun ja turvalliseen Verstaaseen. Tämä profeettaepisodi. Koko sota Allianssia vastaan. Kaikki Nimdaan liittyvä. Legendaariseen naamioon.

Hän tiesi, etteivät hän ja Snowie kaksistaan voisi mitenkään kohdata sitä, mikä tämän paikan syövereissä möyrysikään. Mutta voisiko koko Klaanin väkikään, edes yhtenäisyyden voimalla?


“Minä uskon, että hän on Atheon.”

Atheon, siksi sienipappi Zeeron oli Profeettaa kutsunut.

”Suurimman Aarteen Varas.”

”Tuhon Isä.”

”Maailmain Repijä.”

Snowie, Same ja Bladis eivät olleet ehkä kyenneet sisäistämään sitä, mitä tämä implikoi. Tai sitten kaikki olivat vain pysyneet siitä hiljaa. Kepeä suoraan sanottuna pelotti aivan tavattomasti.

Ja kuten se ennustus sanoi.

”Atheon vapautuu Ahjostaan.”

Kepen mieleen nousi taas ajatus, joka oli vaikeuttanut hänen nukahtamistaan joka ilta Zeeronin tapaamisen jälkeen.

Mitä jos…me emme voita tätä sotaa?

Mitä jos Allianssikaan ei voita?

Mitä jos…tämä Atheon voittaa?

Milloin tahansa muulloin hän olisi ehkä jopa naurahtanut, jos ei ääneen niin ainakin mielessään, profetialle maailmoja tuhoavasta jumaluudesta Mata Nuinkin yläpuolella, varsinkin jos tarina oli metsämökissä asuvan erakon kertoma. Mutta nyt hän oli nähnyt vähän liikaa asioita, jotka puhuivat puolestaan. Toki muinaiset tarinat ovat liioiteltuja ja iän myötä eeppisemmiksi muuttuneita, mutta…

…silti.

Kepen oli pakko tarkistaa yksi asia.

”…kunpa Gee olisi täällä, hänkin varmasti tahtoisi nähd–…” Lumiukko jatkoi yhä pohdintaansa.
”Snowie.”
”No, Rätsie?”
”Odotas hetki.”

Kepe avasi laukkunsa ja koppasi sieltä päällimmäisen esineen. Esineen, jonka hän oli arkusta napannut mukaansa ennen heidän laskeutumistaan näihin käytäviin.

Se oli valkoinen Kanohi Elda. Havaitsemisen naamio. Moisten avulla näki näkymättömät, kuuli henget ja… haistoi tietyt naamiot. Ignikan, legendaarisen Elämän naamion etsintäänhän ne kapistukset oli alunperin tarkoitettu.

Nimenomaan alunperin. Kaikkea voi aina parannella.

”Katsopa tätä.”
”Elda? Mistä sinä olet moisen saanut? Eikö noita ole aika…vaikea hankkia?”
”Kunhan vain sattumalta löysin taannoin. Näetkö tämän lootan?” Kepe osoitti valkoista muovilaatikkoa, jonka hän oli sulattanut kiinni naamion poskeen.
”Mitä se tekee?”
”Muuttaa naamion etsintätaajuutta ja kaistanleveyttä. Kun meillä vielä oli se yksi Nimdan siru, tein pari mittausta sen ympärilleen päästämästä sähkömagneettisesta säteilystä ja säädin tämän naamion sen taajuudelle. Tämä naamio havaitsee nyt Nimdan sirut.”
”…Voi veljet, tuo on fiksua.”
”Eikö. Voimme käyttää tätä sitten kun lähdemme sirun perään. Ajattelin kuitenkin testata jo nyt, että tämä toimii. Täällä luulisi saavan edes jonkinlaisen signaalin, pohjakohinan ei pitäisi olla niin voimaka–…” Kepen lause jäi kesken, kun hän sai naamion päähänsä. Seuraisi tuskallinen rääkäisy – ”…aaaaEEEEÄÄÄÄÄÄÄRRÄÄH” – ja Kepe heitti naamion maahan.
”…Miksi. Miksi tuon naamion pitää kertoa havainnoistaan jonkin fiksumman keinon kuten vaikka sellaisen tutkakuvan sijaan päänsäryllä.” Tälli oli ollut kamala. ”Tahdotko kokeilla?”
”Jätän väliin, kiitos vain. Onkohan siinä jotain vikaa?”
”…Toivon niin. Tai sitten Nimdan vaikutus täällä Verstaassa on niin vahva, että Eldan sensori aktivoituu saman tien maksimitehollaan.”
”Siitä ei taida siis olla apua, ellet saa jotenkin…” – jossain rasahti jokin – ”…heikennettyä naamion käyttäjäpalautetta…” – toinen rusahdus.

Rysähdys.


Lattia heidän allaan repesi. Käytävän seinät kaatuivat. Seinustojen puuovet levähtivät auki. Kattoon aukesi tyhjyys. Kylmä tuuli raivasi kaiken tieltään.

Kepe ja Snowie putosivat.

* * *


Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.

Putoaminen kiihtyi. Kepe ja Snowie erkaantuivat toisistaan.

Ensin ei erottanut mitään. Sitten pimeyteen ilmestyi pieniä valoja. Kepe oli pudottanut myrskylyhtynsä kompastuessaan kuiluun. Kepe erehtyi luulemaan ensimmäistä valoa lyhdykseen, ja lyhtyhän se totta tosiaan olikin, mutta ei hänen. Sitä piteli jokin muu.

Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.

Valoja ilmestyi lisää. Lyhtyjä oli pian sadoittain. Ne viilettivät heidän ohitsensa, niiden kantajat katsellen kahden klaanilaisen putoamista. Uteliaat katseet tutkivat kahta painovoiman uhria.

Kepe yritti huutaa Snowielle, mutta ilmavirta oli liian kova, jotta ääni olisi kantautunut tämän luokse. He pyörivät villisti viitisen metrin päässä toisistaan. Kumpikin heistä yritti uida ilman halki toisiaan kohti, mutta heidän välillään oli liikaa vertikaalista eroa, jotta matkaa olisi saanut kurottua umpeen. Snowie oli muutaman metrin alempana.

Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.

Sitten Snowie sai idean. Hän lähti muovaamaan ruumiinsa massaa litteämpään, laskuvarjomaisempaan muotoon kasvattaakseen ilmanvastusta. Näin sankarimme lopulta tavoittivatkin taas toisensa. Kepe kaivoi laukustaan köyden ja heitti sen toisen pään Snowielle. He sitoivat itsensä yhteen, jotta kumpikaan ei enää karkaisi.

Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.

Nyt he vasta ehtivät miettiä, mitä ihmettä olikaan tekeillä.
”Miten syvä tämä kuilu oikein on, ja mitä se tekee linnakkeen alla? Ketkä tämän ovat kaivaneet?” Snowie kummasteli tuulen ulvoessa. Maailman syvin kaninkolo.
”Ei tämä ole linnakkeen alla, muistatko. Tämä on Verstaassa.”
”Tämä kuoppa ei siis noudata minkäänlaisia tunnetun fysiikan lakeja? Tällä ei välttämättä ole pohjaa?”
”Huonoimmassa tapauksessa niin. Meidän kuitenkin ehkä kannattaisi nyt keksiä joku keino pysäyttää pudotuksemme. Mielellään joku joka ei pääty sottaisesti. Tuo laskuvarjomallisi ei hidasta meitä tarpeeksi.”
”Tämän parempaan en pysty. Onko sinulla ideoita?”
”Odotas”. Kepe kaivoi laukkuaan. ”Minulla piti olla täällä jossain Kadin-liidin, mutta taisin unohtaa sen jonnekin…”
”Tämä ei mene ihan putkeen.”

Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa. Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.

Ne, jotka sankareidemme putoamista olivat lukemattomina joukkoina seuranneet, päättivät käydä toimeen. Pian Kepe ja Snowie huomasivat valonvälähdyksiä ympärillään. Jokin lensi ilmassa seuraten heitä. Ei, jotkin. Niitä oli useampi.

Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi. Niin julma Nimda voi olla.

Myrskylyhtyjen liekit lepattivat tuulessa, mutta eivät jostain syystä sammuneet. Ne valaisivat valkoisia naamioita, ja niiden kantajien yön värisiä ruumiita. Verstaan vangit olivat päättäneet puuttua peliin.

”Jjja mitä ihmeitä nuo ovat?”, kaksikko ehti kummastella. Yksi olennoista, joita oli ainakin viisi, tuli lähemmäksi.

Lopulta hänet syöstiin syvälle, pimeimpien syöverien vangiksi. Vereen tahrittuun turvapaikkaan, jonka Mustaksi Ritariksi kutsuttu varas oli luonut.

”Te – pääsette tap – aamaan mestariamme”, se kertoi katkonaisella äänellä. Äänellä, joka kuulosti Kepestä ja Snowiesta jollain karmivalla tavalla tutulta.
”Terv – etuloa maahan, jossa kaik – kien toiveet täyttyvät, jossa mestarim – me ikiaikai – nen viisaus valais – ee kaikkien polkuja.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Mitä tämä olento oikein tarkoitti?

Tuo turvapaikka oli luotu Nimdan voimalla. Tämän myötä Nimda langetti kirouksen Mustan Ritarin ylle, ja pakotti tämän palvelemaan ikuisesti turvapaikan valtiasta.

”Täs – sä paikassa pitää valtaa suuri i – sä… hän joka luo maail – mat parsimalla revityt yhte – en.”

”Maa – ilma hä – nen siipiensä al – la. Parat – iisi. Ihm – emaa”, säestivät neljä muuta. ”Tie tot – uuteen on revittävä au – ki paljain kä – sin”.

”Tuooota noin.” Kumpikaan ei tiennyt mitä ajatella.

Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.

Sitten, viimein, tuli lattia.

* * *

Kop. Kop. Kop. Kop. Kop.

Valkoinen lumiukko oli mustuuden ympäröimä.

Mmmmh..? Snowie sai ajateltua. Päätä särki. Kepeä ei näkynyt missään.

Kraa kraa.

…lintuja? hän ihmetteli. Kiihkeän raakunnan alta erottui toinen, hennompi ääni. Etäistä kujerrusta.

Snowie huomasi makaavansa maassa, ja nousi jaloilleen. Hän etsi lintuja katseellaan. Pienempi siivekäs läpytteli säikähtäneenä tiehensä. Isompi jäi paikalleen. Se oli närhi.

Raakunta oli hätääntynyttä.

Snowie otti askeleen kohti närheä. Lintu pelästyi, levitti mustat siipensä ja räpytti tiehensä. Varjoa mustemmat sulat pöllysivät ympäriinsä. Yksi kulkeutui lumiukon jalkoihin. Klaanilainen kumartui ja noukki sulan peukalolla ja etusormella. Hän kohotti sen aivan kasvojensa likelle.

Ammottava punainen silmä avautui sulan keskelle.

Snowien silmät avautuivat.

Hän puisteli päätään surrealistisen unen jäljiltä. Todellisuus ei ollut yhtään vähemmän hämmentävä.









Valkoinen suola-aavikko peitti kaiken. Se jatkui tasaisenkalpeana joka suuntaan, silmänkantamattomiin. Se oli jalkojen alla kova ja karhea.

Taivas ei eronnut maasta paljoa väriltään. Se oli harmaa, katoton, ääretön. Siellä täällä samea värivirhe, jonka saattoi tunnistaa pilvenriekaleeksi. Tähän ankeaan todellisuuteen tulija saattoi luulla tulleensa värisokeaksi, ellei hänellä olisi mukanaan jotain omasta maailmastaan muistuttavaa.

Aavikolla oli myös kaksi värivirhettä.

Kepe ja Snowie.

He olivat rysähtäneet suoraan lattiaan, tai näin he ainakin luulivat. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan ollut käynyt mitään. Jokin oli suojellut heitä. Ehkä ne kuilun olennot?
Niistä ei kuitenkaan ollut enää jälkeäkään.

Kepe avasi silmänsä, huomasi suureksi ja riemuisaksi yllätyksekseen olevansa vahingoittumaton, ja nousi istumaan. Hän irroitti vyötäröltään köyden. Hän seurasi katseellaan köyden maassa matelemaa reittiä, joka johti Snowieen. Tämä oli myös jo noussut istumaan.

Kumpikin heistä katseli ympärilleen ja mittaili tilaa silmillään. Se oli selvästikin jossain aivan muualla kuin Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa.

”Semmoinen pudotus.”
”Keps, aiheellinen kysymys.”
”No?”
”Miten me pääsemme pois täältä?”
”Ihan hyvä kysymys tuo. Meillä ei ole mitään vertikaalista työntövoimaa, jolla pääsisimme takaisin sinne mistä tulimme.” He katsoivat ylöspäin. Taivaankanteen oli revennyt reikä. Sen halkaisijaa oli mahdotonta arvioida, sillä sen etäisyyttä heistä ei voinut päätellä mistään. Sen sisällä tanssi himmeitä valoja.

”Nuo kaverit taisivat ainakin pelastaa henkemme”, Snowie kiitteli. ”Kai sekin on parempi kuin ei mitään.” Hänen ilmeensä vakavoitui. ”Mutta nyt me kaiketi olemme…Profeetan pyhimmässä?”
”Ainakin melkein siellä. Täällä ei kuitenkaan näytä olevan ketään. Ei merkkiäkään elosta, saati Nimdasta.”
”Huu. Kylläpä olemme melkoisessa kiipelissä.”
”Lähdemmekö liikkeelle? Katsomaan jos vaikka…” Kepe nousi seisomaan, pyöri hetken paikallaan ja osoitti satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan. ”…tuolla on jotain?”
”Kuulostaa suunnitelmalta.”

Eivät he oikein muutakaan voineet tehdä.

* * *

Ilma, jos se nyt ilmaa oli, oli äärettömässä tilassa hieman viileä. Kaksikkoa se ei kuitenkaan haitannut. Vaikka tila oli melko valoisa, ei kuitenkaan niin valoisa että lumisokeus olisi iskenyt, ei minkäänlaista valonlähdettä näkynyt missään. Taivaalla paistoi kyllä jokin, mutta se oli musta ja uhkaava, eivätkä Kepe ja Snowie uskaltaneet tarkastella sitä sen enempää.

He olivat vaeltaneet jo tunteja, tai ainakin tunneilta se tuntui. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään. Sama valkeus jatkui kaikkialle. He eivät antaneet kuitenkaan epätoivon saada valtaa itsestään, vaan koettivat piristää tunnelmaa juttelemalla.

”Eihän tämä ole mitään verrattuna siihen yhteen luotoon”, Snowie totesi.
”Siihen, joka oli vain pari vaivaista neliömetriä?” Kepe muisti.
”Oli se loppujen lopuksi aika iso.”
”No ei se niinkään.”
”Oli se tavallaan.”
”Suurin osa siitä oli veden alla.”
”Laskuveden aikaan pienempi osa.”
”Sitä länttiä ei ollut tarkimmissakaan kartoissa. Tarkistin asian jälkikäteen.”
”Epäoleellinen seikka. Tärkeintä on se, että me pääsimme sieltä lopulta pois.”
”Ja pääsemme täältäkin?”
”Kyllä kyllä. Totta kai.”
”Ennen vai jälkeen sen, kun…ties mitä tapahtuu, kun päädymme Nimdan ja Profeetan luo.”
”Sekin soppa voidaan varmaan selvittää puhumalla?”
”Jätänkin puhumisen siis sinulle.”
”Tee se.”
”Nyt mietin, voinko uskoa henkeäni karismasi varaan. Tämä skenaario sumentaa järkevän ajattelun. Tämä on niin järjetöntä.”
”Onhan tämä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.”
”Mitä tuokin fraasi tarkoittaa.”
”Sekin on aika mainio kysymys.”
”Meidän pitäisi käydä joskus reissulla selvittämässä maailman etymologisia mysteerejä.”
”Ehkä vähän vähemmän seikkailullisella kuin edellinen reissumme.”
”Joo. Me muuten emme lopulta sitten tainneetkaan ottaa ketään mukaan tänne alas.”
”No mieti millainen kaaos siitä olisi tullut. Läjä klaanilaisia keskellä ei-niin-yhtään mitään. Ehkä näin on miltei parempi.”
”Mekö sitten siedämme toisiamme tarpeeksi tällaisessakin tilanteessa.”
”No näköjään.”
”No, totta.”

Kepe huomasi horisontissa jotain, mikä pisti silmään tasaisen harmauden keskeltä. Hän siristi silmiään, käytti naamionsa kiikaria, mutta kohde oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä selvää. Tai ehkä hän sai, mutta ei uskonut näkemäänsä. Valkeuden keskelle näytti aukeavan ovi, josta astui tumma hahmo, joka piteli kädessään sauvaa. Hahmo asteli muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi. Toinen ovi aukesi. Hahmo astui ovesta sisään. Sitten se oli taas poissa.

Snowiekin oli huomannut tämän. ”Mikäköhän tuo oli. Joku…oli läpikulkumatkalla?”. ”Jaa’a”.

He jatkoivat matkaa. Matka kesti pitkän aikaa. Pidempään kuin kumpikaan kykeni hahmottamaan. Kepen kello oli pysähtynyt. Snowien ajantaju heitti voltin. Kumpaakaan heistä ei väsyttänyt lainkaan, kumpikaan ei tuntenut nälkää tai janoa.

He jatkoivat matkaa halki aavikon. Jatkoivat. Ja jatkoivat.

Ennen pitkää he viimein törmäsivät johonkin.

Vaan miten pitkä aika olikaan jo kulunut?

* * *

Keskellä aavikkoa oli musta viiva. Noin metrin levyinen, tasaisen mattavärinen, hyvin vahvassa kontrastissa ympäristönsä kanssa.

Viiva piteni pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Sitä maalasi jokin olento, jolla oli valkoinen naamio. Sen ruumis oli musta pensseli. Se mateli suoraviivaisesti eteenpäin, raahasi mukanaan mustia, soljuvia nauhoja. Ne värjäsivät alleen jäävät suolahituset – tai siis mustasivat, tässä maailmassa kun ei esiintynyt värejä. Vai kenties valkaisivat? Maasta tuli samanvärinen kuin taivaalla möllöttävä…valaisija?

Kepe ja Snowie näkivät horisontissa taas liikettä. Tämä hahmo ei kadonnut edellisen tapaan mystisestä ovesta, joten he päättivät lähestyä sitä. Jos se oli ystävällinen, se voisi varmaankin auttaa heitä. Jos se taas ei ollut, niin…no, sen kanssa voisi aina yrittää neuvotella? Kai? Toivottavasti?

Kun he pääsivät lähemmäksi, he tunnistivat sen samanlaiseksi otukseksi kuin ne, jotka olivat pehmentäneet heidän pudotustaan. Tämä oli kuitenkin hieman keskivertoa lajitoveriaan lyhyempi, ja sillä oli selvästi jokin muu tehtävä. Se nimittäin…maalasi viivaa?

He lähestyivät olentoa takaviistosta, ja kulkivat jonkin verran sitä nopeammin. He saivat sen pian kiinni. Kun he olivat noin kymmenen metrin päässä, se huomasi heidät ja pysähtyi. Hetken aikaa Kepe ja Snowie tuijottivat mitäänsanomattomia mustia silmänreikiä. Se tuijotti takaisin.

Sitten olento kääntyi heitä kohti. Sen ruumis valahti hetkessä valkoiseksi, ja se lopetti työnsä. Se lähti tulemaan heitä kohti. Musta viiva ei enää seurannut sitä.

”Öö, hei”, Snowie tervehti. Olento jatkoi tuijotustaan. Se ei ollut tottunut muiden olentojen läsnäoloon.

”Tiedätkö, onko täällä mitään…mitään? Kaupunkeja, kyliä…asukkaita?”

Olennon pää kääntyi kysyvästi kallelleen. Tai siis, alkoi kääntyä. Sitten se kääntyi ”kysyvästä” asennosta muutamankymmentä astetta yli, tasolle ”hämmentävä”. Se jatkoi kiertymistään ja ylitti kaikki luonnollisten kiertymäkulmien rajat.

”Tai satutko – satutteko – tietämään jotain hepusta nimeltä Dox?”

Yhä hiljaisuus. Kiertyvä pää alkoi muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista latauskuvaketta.

”Tai jotain artefaktista nimeltä…Nimda?”

Salamannopeasti olennon pää käännähti taas suoraan, ja se nyökkäsi. Viimein tunnistettava ele.

”Voitko viedä meidät sen luok–…” Snowie ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Olennon lukemattomien jalkojen seasta ilmestyi käsi, joka napsautti sormiaan.

* * *







Peli 2
Peli 2




Keskellä valkeutta oli metsä. Metsä täynnä kuolleita eläimiä.

Metsä, jonka puut olivat taivaalle kurottavia, kulmikkaita, keinotekoisia. Tuskin matoranien käsien rakentamia, kenties jumalten kokoamia?

Tässä kaupungissa oli käyty vastikään – vaiko jo kauan sitten – suuri taistelu. Sen uhrien ruumiit makasivat yhä kaduilla. Muuttumattomina kuolinhetkestään. Ne eivät mädäntyneet täällä. Monen eri väristä verta oli kaikkialla. Mustahaarniskaisia sotureita. Värikkäitä ja monimuotoisia olentoja.

Kaksi armeijaa olivat tuhonneet toisensa lähes täysin. Vain muutama oli enää jaloillaan.

Osa oli kuollut jaloilleen.

Valtavien rakennelmien välisissä katukuiluissa ei ollut liikettä.

Jos ajan kulumista olisi voinut jotenkin mitata, sen mittaaja olisi ikävystynyt kuoliaaksi jo aikoja sitten. Vaikka kuinka kauan odotti, mikään ei muuttunut. Maisema pysyi yhtä lohduttomana kuukausia, vuosia.

Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin jotain tapahtui.

Kaupunkia lähestyi suola-aavikolta kolme hahmoa. Hitaasti ne vaelsivat halki lakeuden.

Yksi hahmoista oli muita pidempi ja massiivisempi. Vitivalkoisen olennon pinnassa ei ollut mitään määritteleviä piirteitä. Se liikkui askelin, jotka lähestulkoon jyrähtivät lyödessään maahan. Askelten ääni kaikui varmaankin pitkälle. Tömps. Tömps.

Toinen vaalea olento, joka tuli ensimmäisen jäljessä, oli hyvin pieni tähän verrattuna. Se oli pituudeltaan metrin luokkaa, ja sen liikettä edisti jalkaparin sijaan joukko taipuisampia ulokkeita. Viisisormiset kädet sillä kuitenkin oli.

Viimeisenä astellut neliraajainen kolmas olento oli kooltaan jotain kahden edellisen puolivälistä. Tämän yhtä valkoisesta pinnasta saattoi erottaa muinaisia haarniskanpalasten ääriviivoja. Ne olivat aikojen saatossa haalistuneet lähes tunnistamattomiksi.

Ei enää kauaa.

Yhdessä taistelukentän uhreista pihisi vielä henki. Toamainen, musta olento oli viimeiset järkensä rippeetkin menettäneenä vain seissyt keskellä katua vaitonaisena, paikallaan, jalat kauhun jäätäminä. Koko tuon ajan se oli huutanut mielessään, mutta sillä ei ollut enää mitään millä huutaa ääneen.

Olento näki liikettä. Se käänsi vasemmalle riutuneet kasvonsa, joissa oli vetistävät silmät ja nenä, ehkä joskus suukin. Kasvot, joita joku hänen kaltaisistaan olisi joskus voinut kutsua kauniiksi.

Sitä kohti asteli hitaasti kolme valkeaa hahmoa.

Se oli tietoinen tosiseikasta, ettei se enää ikinä voinut palata kotimaailmaansa. Mistään suola-aavikolla ei löytynyt kulkutietä sinne, mistä hän oli tullut. Vanhat henget eivät suoneet sellaista enää olevan. Ne määrittivät, kuka tuli ja kuka jäi. Kaikki jäivät.

Näin ollen se oli jäänyt taistelukentälle. Tämän helvetillisen, veren tahriman turvapaikan ulkopuolella ei ollut mitään. Tänne oli jäätävä, jos ei tahtonut joutua tyhjyyden kadotukseen.

Nyt sitä kuitenkin lähestyi jokin, mikä uhkasi hänen rauhaansa. Sen oli tehtävä jotain asialle. Ajettava nämä pois. Tuhottava nämä. Mitä vain, mutta ne eivät voineet tuhota hänen rauhaansa. Hän ei enää jaksanut. Ei enää mitään uutta. Kaikki on ollut hyvin tähänkin asti. Niin hyvin kuin tässä kiirastulessa on voinut olla. Ei enää muutoksia. Kaikki on ollut niin hyvin.

Olento yritti liikuttaa jalkojaan. Se ei saanut niitä liikkeelle. Aikojen saatossa maanpinnan pienet hituset olivat sulaneet ja taas kiteytyneet. Ne olivat kivettäneet hänen jalkapohjansa kiinni kamaraan. Hän repi ja riuhtoi kaikilla voimillaan. Muinaisten pilvenpiirtäjien lomitse kaikuivat kaksi rasahdusta. Hän oli vapaa.

Kaikki voimansa rippeet käyttäen ja yhä hiljaa huutaen se syöksyi kohti kolmea tulokasta. Sen enempää ajattelematta se otti kohteekseen etummaisimpana kävelevän suurimman olennon. Olennot eivät reagoineet tähän mitenkään. Sen parempi hänelle. Hän repisi ja raastaisi ja…

Noin metrin päässä suurimmasta valkeasta hahmosta se hyppäsi kohti tämän vatsaa. Vatsa antoi periksi. Se luiskahti tästä läpi, ja ennen kuin ehti tajuta mitään, mursi molemmat kätensä, selkärankansa ja jalkansa kovaan maahan.

Valkeaa olentoa ei kiinnostanut. Se jatkoi matkaansa.

Kolme olentoa kulkivat halki kaupungin katujen. Kohti suunnatonta monumenttia, joka sijaitsi kaiken keskipisteessä. Valkeiden portaiden ja kolmioin koristeltujen obeliskien ympäröimää temppeliä.

Ne saapuivat portaikon juurelle ja pysähtyivät. Pienin olento astui eteenpäin ja kääntyi kahta muuta kohti. Se virnisti leveästi, napsautti sormiaan ja haipui jonnekin aivan muualle.

* * *

Kepe havahtui. Mitä oli tapahtunut? Heeeeetkonen, nyt seis, stop, halt. Vielä hetki sitten he olivat olleet suola-aavikolla, keskustelleet jonkin…asian kanssa. Nyt he olivat mis–…

Ympärillä olivat käsittämättömät raatoläjät. Valtavia monumentteja. Suunnattomia rakennelmia. Luita. Suolenpätkiä. Kaikkea tosi… Kepe meinasi yökätä. Snowien kasvoilla oli suunnilleen sama ilme kuin hänellä. Puistatuksen, kummastuksen ja epätietoisuuden jonkinlainen yhdistelmä. Kepen silmiä kirveli, ja hänen niskansa tuntui jäykältä hänen kääntäessään päätään ympäristön hahmottamiseksi. Hänen hengityksensä tiheni, mutta hän laski tahtia, kun hengittäminen alkoi sattua.

Ehkä hän ja Snowie vielä tottuisivat tähän. Ehkä.

”No, nyt ainakin olemme jossain”, Kepe yritti sanoa, mutta hän ei saanut ääntä käheästä kurkustaan. Se oli rutikuiva, kuin aavikolla vietettyjen vuosisatojen jälkeen. Hän huomasi olevansa kuolemanväsynyt, ja rojahti istumaan. Snowie teki saman, yhä vaihtunutta ympäristöä kummastellen. Hän haparoi kohti laukkuaan, mutta ei löytänyt sitä. Se oli pudonnut jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Kun hän oli kääntämässä päätään varmistaakseen asian, hänen katseensa kiinnittyi omaan käsivarteensa. Se oli myös kuiva kuin kelopuu. Hänen Toa-panssarinsa oli ollut valkoista ja vaaleanvihreää, mutta nyt vihreä väri oli haalistunut pois.

Sama päti Snowien nenään.

Tässäkö se sitten oli?

Kepe antoi itsensä kaatua selälleen.


Hän räpytteli silmiään saadakseen niitä kosteammiksi. Lähestulkoon tuloksetta.

Sitten hän näki taas liikettä näkökenttänsä laidalla. Temppelin portaita laskeutui jokin. Tai joku.



Tuona päivänä Bio-Klaanin jäsenet kohtasivat ensi kertaa tuhon isän.

Kepe ei ollut osannut arvata Profeetan ulkonäköä. Jossain mielensä perukoilla hän näki Atheonin valtavana sarvipäisenä hirviönä. Kenties liekehtivänä. Totuus ei kuitenkaan vastannut tarujen ajan saatossa värittyneitä kuvauksia.

Uskoin teidän saapuvan tänne vielä jonain päivänä. Vuokraaja ja Viitoittaja.

Tämän vaatetus oli vaatimaton, mutta huokui silti jumalallista majesteettisuutta. Tällä oli yllään vain kulunut vanha sadekaapu, mutta joidenkin voimien ansiosta se vaikutti levittäytyvän portaikolle kymmenien metrien pituiseksi, sateenkaaren väreissä kimaltavaksi, kuninkaalliselle sopivaksi viitaksi. Ehkä tämäkin oli joskus tosiaan ollut kuolevainen.

Ja te saavuitte.

Profeetan viitan huppu oli tiukasti tämän päätä vasten, paljastaen kuitenkin tämän kasvot. Monarkin kasvoilla vaikutti olevan jokin, joka muistutti Kanohi-naamiota. Se ei kuitenkaan osannut päättää, mikä oli. Hau vai Iden. Komau vai Rau. Avohkii vai Kraahkan. Vaiko kenties jotain muuta? Skakdin, vortixxin vai syväläisen kasvot? Vai jonkin kauan sitten kadonneen lajin? Jonkin muun maailman olennon?

Muistatteko vielä, kun nousitte ensi kertaa veneeseen kohti sitä paikkaa, joka Ath-Korona tunnetaan? Tietysti te muistatte. Toan muisti ei petä.

Sarvet tällä oli, kuten monet legendat kuvasivat. Tämän ohimoiden kohdilla oli hopeiset, metallisen näköiset, suoraan eteen osoittavat piikit, jotka kaartuivat tämän takaraivoa kohti. Ei, ne eivät olleet sarvet. Ne eivät olleet tämän pään takaosassa kiinni. Profeetan päätä ympäröi leijuva, hopeinen kuunsirppi.

Tuosta hetkestä alkaen tiesin, että joskus vielä te seuraisitte reittiä jonka kuljin, koettaisitte ymmärtää kokemaani, ja tulisitte tänne.

Tämä kaivoi sadeviittansa kätköistä kaksi lasipulloa, jotka olivat täynnä jotain, mikä näytti teeltä. Hän ojensi ne Snowielle ja Kepelle. Kepellä oli uskomaton jano, hän tyhjensi pullon hetkessä. Se oli parasta, mitä hän oli ikinä juonut. Sanoinkuvaamaton energia täytti hänet. Hän vilkaisi käsivarttaan. Tutut värit alkoivat palata. Kurkkua ei enää kuivannut. Snowiekin piristyi suunnattomasti.

Ei, unohdin aivan. Tarinamme alkaa vielä aiemmin. Siitä hetkestä, kun sait avaimen tämän maailman porttiin.

Profeetta osoitti sanansa Kepelle. Kepe muisti.

Profeetta kääntyi viittoen Kepeä ja Snowieta seuraamaan. He aloittivat matkansa temppelin portaita ylös, kohti tämän maailman huippua. He pelkäsivät kompastuvansa Profeetan kimaltelevaan astraaliviittaan, mutta huomasivat jalkojensa solahtavan helposti siitä läpi.

Maailmojen repijä oli ystävällisempi, kuin tätä houkutukseen viekoittelevaksi paholaiseksi kuvailleet legendat antoivat ymmärtää. Ehkä tämä oli vain petollinen valeasu.

Suonette anteeksi, minun muistini ei ole enää entisellään. Olen ollut tässä maailmassa jo liian pitkään.

Profeetta kopautti nyrkillään kuunsirppiä. Kopaus oli metallinen. Sirppi oli ilmeisesti jonkinlainen laite, joka auttoi tätä muistamaan. Atheon oli maallisempi kuin he olivat uskoneet. Tätä oli vaikea käsittää.

Yritän pitää itseni voimissani kaikin keinoin. Jotta olen edelleen Suurimman Aarteen arvoinen.

Suurimman Aarteen? Zeeta-sirun täytyi siis yhä olla Profeetan hallussa.

Se on saanut minut aiheuttamaan niin paljon tuhoa. Tämä maailma on niitä harvoja asioita, joiden luomiseen se on lainannut voimaansa.

Tämän maailman porttiin Kepe oli tosiaan eräänä yönä kauan sitten saanut avaimen. Hän oli ollut linnakkeen tähtitornissa, sillä hän oli pitänyt siellä majaansa ennen Verstaan löytämistä. Siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Aamulla hän oli kuitenkin herännyt portaikosta Verstaan avain kädessään.

Silloin kun sait avaimen tämän todellisuuden oveen tähtitornissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähetin yhden tämän maailman olennoista ulos.

Tarvitsin ovelle ulkopuolisen vartijan. En voinut käyttää tämän maailman asukkeja, sillä ne eivät enää kestä teidän maailmaanne. Avain päätyi sinulle. Olit valinnut samankaltaisen elämäntavan kuin minä. Tahdot tehdä hyvää ympärilläsi oleville keksintöjesi avulla.

Sen jälkeen ne ovat kuitenkin aina silloin tällöin seuranneet sinua ja tovereitasi. Yksi ei seurannut suunnitelmaa, piti teitä vaarallisina, ja yritti estää matkanne Athin kylään.

Joskus ne ovat nousseet lähemmäksi porttia omasta tahdostaankin. Jotkin ystävistänne lienevät törmänneet niihin. Pahoittelen näitä välikohtauksia.

Siinä taajamassa, josta löysitte sen kyläläisparan kirjoitukset…sielläkin oli yksi heistä, joka seurasi toimianne.

Ja viimeiseen törmäsitte metsän keskelle unohdetussa kylässä. Sekään ei seurannut alkuperäistä tarkoitustani – en aikonut teille pahaa, se mitä minusta noissa teksteissä kerrotaan, ei ole kovin…imartelevaa. Tahdoin huomionne pois niistä.

Mutta nyt te olette täällä. Olitte päässeet jo niin syvälle, etten voinut päästää teitä enää menemään.

Ja nyt minun on aika toteuttaa se, mitä olen suunnitellut pitkään. Sekä te, että vihollisenne vakoojat olette Nimda-siruni perässä. Vaikka te jäisitte tänne ikiajoiksi, muita kaltaisianne tulisi. Kuten on tullut muualtakin.

Profeetta vaikutti viittaavan siihen hävitykseen ja sekasortoon, joka portaiden alapäässä yhä oli. Kepe ei uskaltanut vilkaista taakseen. Useampikin armeija vaikutti kilpistyneen Profeetan joukkoihin.

Ja vihollisen vakoojat, näillä tämä tarkoitti selvästikin Allianssin Sinisiä käsiä. Tuosta kaksikosta ei täällä kuitenkaan ollut näkynyt vielä jälkeäkään.

Profeetta nosti viittansa alta esiin oikean kätensä. Se vaikutti ensin tyhjältä, valkealta hansikkaalta, mutta samassa aavemainen valo vaikutti tiivistyvän sen yläpuolelle. Valokiehkurat kiteytyivät kolmion malliseksi, sinihohtoiseksi siruksi. Siru leijui kevyesti kymmenisen senttiä kämmenen yläpuolella.

Nimda tosiaan oli täällä. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.

Vaikka tämä siru antaa minulle kaiken vallan tässä maailmassa, en uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos toinen sen kaltainen kulkeutuu tänne. Niitä on maailmassanne ilmestynyt historian kätköstä taas ikiaikojen jälkeen esiin.

Ja Suurin Aarrekaan ei tahdo muita tänne. Näin se kertoi minulle.

Nimda kuiskasi minulle.

”Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.”

En tarvitse Nimdan kuutta sirua repiäkseni tietä totuuteen. Voin tässä maailmassa tehdä sen yksin, omin käsin.

Rakennan nämä portaat taivaisiin asti, kurotan kohti tähtiä ja kaikki on meidän määrättävissämme. Voimme muovata kaiken sellaiseksi kuin tahdomme. Yhtenäisyyden. Velvollisuuden. Kohtalon.

Mitä sanotte?

Maailmojen repijä vangittiin tänne, mutta pian tuo vankeus kohtaa loppunsa. Nyt, täältä käsin, on aika luoda uusi maailma, repiä vanhat ja parsia kaikki taas yhteen.

Kepe ja Snowie katsoivat toisiinsa. Joko jotain todella, todella suurilla vaikutuksilla siunattua tai kirottua oli pian tapahtumassa, tai sitten Profeetta oli pöpi.

* * *


Portaiden yläpäässä, temppelin suurilla, mustilla, puisilla pariovilla, käytiin viimeistä taistelua.

Kepe ja Snowie hämmästyivät suuresti huomatessaan toisen osapuolen – se oli Dox. He olivat aivan ehtineet unohtaa tämän kaiken tapahtuneen seurauksena. Dox piteli veistään kuin vuosien taisteluiden kovettama veteraani. Tämän katse oli tuima ja määrätietoinen.

Toinen osapuoli oli kaksikolle ennestään tuntematon, mutta se oli selvästi tämän maailman asukki. Suunnaton Musta Ritari piteli valtavaa miekkaansa pelkällä vasemmalla kädellään. Tämäkin oli valpas, ja odotti, tekisikö hänen vastustajansa aloitteen. Pieni toisen todellisuuden olento oli kovempi vastus, kuin tämä oli saattanut ulkonäöstä uskoa.

Doxia ajoi kaikki universumin viha. Viimeisten vuosien aikana tämä oli oppinut pitämään tätä maailmaa kotinaan. Uusia ystäviäkin hän oli saanut – Ristiretkeläisiksi kutsumiensa Nimdan metsästäjien kanssa hän oli vaeltanut halki suola-aavikon, ja taistellut Mustan Ritarin joukkoja vastaan. Noista taisteluista viimeinen käytiin lopulta tässä kaupungissa. Doxin tovereista – Hopeisesta, Tarkk’ampujasta, Keltaisesta, kaikista muista – ei enää yksikään ollut jaloillaan. Hopeinen oli itse kaatunut Ritarin terään.

Tämä ei huomannut lainkaan Profeettaa, Snowieta ja Kepeä. Nämä eivät olleet samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Tällä areenalla oli vain kaksi. Nämä kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään.

Snowien teki mieli huutaa Doxin nimeä, mutta käsitti, ettei tämän keskittymistä kannattanut herpaannuttaa.

Lopulta pikku otus Dox teki aloitteen. Kolmella nopealla askeleella se saavutti Ritarin, ja tähtäsi tikarinsa lyönnin tämän oikeaan akillesjänteeseen, kohtaan, jossa tämän saapas näytti heikoimmalta.

Vaan Ritarinpa nilkka ei ollut enää tämän ulottuvilla. Se keräsi momenttia takanapäin ja terävä potku osui…

…vaan eipä osunutkaan. Dox oli jo väistänyt oikealle.

Tämä taisto jatkui tähän tapaan. Kumpikaan osapuoli ei väsynyt. Kumpikaan ei luovuttanut.

* * *

Peli 3
Peli 3


Profeetta, kaksi sankariamme perässään, kiersi tämän tanssiesityksen jota kenenkään ei kannattanut keskeyttää. Valtavat pariovet aukesivat valtaistuinsaliin.

Nimdalla – tai sen palvojilla – oli jonkinlainen erityinen mieltymys mahtaviin temppeleihin, valkoisiin pylväisiin, parioviin, jotka huokuivat muinaista mystiikkaa. Tätä salia hallitsi luonnoton valo, joka tunkeutui joka soppeen, sekä mattapintaista marmoria muistuttavat seinät.

Seinät olivat monimutkaisten kaiverrusten koristelemat. Niiden tekemiseen oli varmasti kulunut elinikä jos toinenkin. Olivatko ne Profeetan omia teoksia? Vai olivatko ne tehneet muut Profeetan valtakunnan asukit?

Kuvioiden keskeltä hän tunnisti matoran-kirjaimia. Ne eivät kuitenkaan muodostaneet ainuttakaan nykymatoranin sanaa. Osa sanoista oli viivattu yli. Osa alleviivattu.

Profeetta pysähtyi keskelle salia. Lattiassa oli suuri, musta kehä, ainakin viidenkymmentä jalkaa halkaisijaltaan. Kehä oli samanlaista jälkeä kuin se, jota heidän tapaamansa valkokasvoinen olento maalasi. Kehän sisällä oli kolmikulmainen kuvio. Kuvion keskellä oli silmä.

Nyt vasta Kepe huomasi, että salin peräseinää ei näkynyt. Se oli valkean sumun peitossa.
Vai oliko se juuri peittynyt? Snowie huomasi saman yksityiskohdan, ja molemmat kääntyivät katsomaan olkansa yli. Myös valtavat puiset pariovet olivat kadonneet näkyvistä. Oli vain aavemainen usva.

Kehä kuitenkin paistoi kirkkaana haipumatta. Mikä tämänkin paikan tarkoitus oli – tai on – ollut?

Atheon seisoi keskellä kehää. Pahaenteiset taikaympyrät olivat vanha fantasiakertomusten klisee. Mutta tämä ei ollut fantasiakertomus, ja taikuus yhtä totta kuin biomenninkäiset. Kepe muisti kauan sitten kuulemansa ja uskomansa väitteen; tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Mutta Nimdan läheisyydessä jopa Kepen usko tieteeseen alkoi horjua.

Mitä tämä kehä oli oikein suunniteltu tekemään? Kepe yritti hakea sille jonkinlaista selitystä. Oliko se vain ylidramaattista rekvisiittaa vai jokin oikea laite? Johtiko maali sähköä ja muodostaisi Nimdaan vaikuttavan magneettikentän? Vai aktivoisiko se itse jonkin masiinan Nimdan indusoimalla virralla? Vai toimiko se jollain tämän maailman ikiomalla logiikalla?

Kun päivä päättyy, koittaa ilta. Tämän maailman päivä ei ole päättynyt vielä kertaakaan, vaan on paahtanut armottomana halki aionien. Mutta kun aurinko lopulta laskee, kuu nousee taivaalle. Ja valaisee aivan uuden maailman.

Atheon oli kääntänyt katseensa ylös. Snowiesta tuntui, ettei tämä puhunut enää heille. Tämä oli uppoutunut täysin johonkin paljon suurempaan. Tämä kohotti toisen kätensä ylös, ja siru ilmestyi siihen samaan tapaan kuin aiemmin.

Kepe yritti kerätä ajatuksensa taas kasaan, ja muisteli Zeeronin sanoja. Atheon vapautuu Ahjostaan. Nytkö sen aika koitti?

Sumuseinä salin päässä väreili. Sen syvyyksistä asteli esiin kaksi tummaa hahmoa.

Hahmot olivat selvästi kärsineet vammoja vaellettuaan tähän pyhättöön ties mistä. Olennoilla oli kuusi raajaa, mustat ruumiit ja jotain aivan muuta siellä, missä silmien olisi kuulunut olla. Mutta aavikon paahde ei ollut syönyt niiden kämmenten väriä. Tuo väri oli sininen.






Paljon tapahtumia seurasi.

Vaikka Kepe ei tiennyt, miten se tulisi vaikuttamaan seuraaviin tapahtumiin, hän ajatteli Profeetan olevan Käsiä pienempi paha, joten hän huusi tälle varoituksen. Atheon ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan tätä.

Kädet pysähtyivät. Ne seisoivat rinnakkain, katsoivat kohti Atheonia. Kumpikin niistä kohotti toisen ylemmistä käsistään; vasen oikean, oikea vasemman. Kuin nuoli jousesta singahti salama liikkeelle. Se loikki ilmassa nopeasti, leikkisästi, kuitenkin tappavasti. Sen kohteena oli Atheon, joka oli alkanut tajuta tilanteen luonteen. Tämä heitti Nimdan sirua pitelevän kätensä kohti nazorak-kaksikkoa, ehkä luodakseen jonkinlaisen kilven, mutta liian myöhään. Salamat iskivät lähes valon nopeudella…

…Mutta eivät Atheoniin. Valonvälähdys sokaisi Kepen ja Snowien. Kun he toipuivat, Profeetan ja nazorakien välissä seisoi valtava musta hahmo, jonka miekasta salama oli loikannut seinään ja jättänyt siihen kaiverrettuun muinaiseen matoran-kylään nokisen jäljen. Musta ritari oli kuin tyhjästä ilmestynyt suojelemaan mestariaan. Osa salaman voimasta oli osunut tähän. Tämän viitta rätisi sähköisesti.

Ritari oli kuitenkin yhä voimissaan. Se katsoi olkansa yli sadeviittaan pukeutuneeseen hahmoon ja nyökkäsi. Atheon nyökkäsi takaisin. Kun Ritari käänsi katseensa taas kahteen uuteen vastustajaansa, Atheon kääntyi kannoillaan ja lähti juoksuun kohti Kepeä ja Snowieta.

Seuratkaa.

Kepe ja Snowie liittyivät tämän pakoon. Kepe vilkaisi vielä Ritarin tilannetta. Hän näki, miten tämä suuntasi toiseen nazorakiin laajakaarisen, voimaltaan varmaankin kanjoneita luovan pystysuunnaisen lyönnin miekallaan. Mutta Nazorak-kaksikko heitti rauhallisen ylävitosen ja ne lukitsivat terän kämmentensä väliin. Kepe ei ehtinyt nähdä enempää.

Dox oli saapunut myös saliin huomattuaan vastustajansa kadonneen. Klaanilaiset eivät ehtineet edes tervehtiä toisiaan. Snowie nappasi Doxin kädestä kiinni ja raahasi olennon mukaansa.

Sumuseinä heidän edessään repesi paljastaen puiset pariovet…jotka eivät kuitenkaan olleet samat, joista he olivat astuneet temppeliin sisään. Nämä olivat pienemmät, eivät yhtä mahtavat ja kuin jumalia varten rakennetut, mutta silti aivan tarpeeksi isot suurimmallekin Bio-Klaanin saaren olennolle.

Kun Kepe tajusi, etteivät he enää olleet tällä saarella, hänen mieleensä tuli korjata tuo ajatus, mutta tähän hätään hän ei keksinyt mitään muuta sopivaa. Ja nyt ei ollut aikaa moiselle.

He juoksivat sisään ovista, jotka aukesivat heille itsestään. Ovien toisella puolella…ei ollut mitään. Heidän allaan levittäytyi valkea tyhjyys. Tai ehkä se oli suola-aavikko, sen tasaisenvalkeasta väristä ei voinut olla varma. Jos se oli kuin olikin siellä, sen etäisyydestä oli mahdotonta sanoa mitään. Joka tapauksessa se oli ihan liian kaukana. Tai he olivat ihan liian korkealla.

Ovi heidän takanaan sulkeutui ja suli pois. Hetken Kepe mietti, minkä päällä he oikein seisoivat, mutta vilkaistuaan Atheoniin, Doxiin ja Snowieen ja sitten omiin jalkoihinsa, hän huomasi, että temppelin portaikkoa muistuttavia valkeita askelmia materialisoitui siihen, mihin hän ikinä jalkansa laskikaan. Näitä huimaavia taikarappusia (ei taikuutta ole olemassakaan!) pitkin he jatkoivat matkaansa ylöspäin tyhjyydessä, jossa ei ollut muuta kuin he, kalpea sumu ja taivaalla paistava se, joka ei kuulunut mihinkään maailmaan.

…En tiedä. Minä en tiedä. Minä en tiedä, miten nuo olennot pääsivät tänne huomaamattani. Portinvartijoiden ohi ei kykene livahtamaan huomaamatta yksikään elävä.

Minulla on vielä yksi keino luoda tahtomani maailma. Toinen paikka, jossa lausua rukoukseni Aarteelle. Teitä en kuitenkaan voi ottaa mukaan.

Tämä pysähtyi ja huitaisi kädellään kohti jotain näkymätöntä. Paikalle epäsuli uusi puinen ovi. Tämäkin aukesi itsestään, tällä kertaa pimeään.

Lentäkää, juoskaa, alamaiseni. Kun valtakuntani tulee, tiedätte sen kyllä. Teille on varattu paikat paratiisiin.

Snowie ja Dox astuivat ovesta, Kepe empi hieman. Atheon kääntyi heistä poispäin ja jatkoi näkymätöntä portaikkoa ylöspäin. Ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Uusi taikaympyrä ilmestyi tyhjästä tämän jalkojen alle. Se leijui ilmassa, eikä sen alla ollut koneistoa. Ei mitään.

”Kepe, minusta tuntuu että me pääsemme tätä kautta ulos”, Snowie sanoi hieman pelokkaasti. Dox nyökkäili hyväksyvästi. Kepe kuitenkin seurasi vielä tapahtumia. Hän tahtoi tietää, miten Profeetan magia toimi. Oliko Nimda todellakin oikeaa taikuutta.


Atheon kohotti taas kätensä ylös. Nimdan siru materialisoitui taas kuten ennenkin.

Nimda! Kuuntele sanaani! Kuumenna taas tämä ikiaikojen kylmentämä Ahjo tulikuumaksi, jotta siinä voidaan taas takoa! Karkota muinaisten tuhkien vanhat henget, ja tee tilaa uudelle!

Jos Kepe olisi nähnyt Atheonin kasvot, niissä olisi kuvastunut paitsi suuruudenhullut toiveet, myös pieni, katkera, epätoivoinen pelko.

Tee minusta tulisijan valtias! Anna liekkiesi syödä tämä maa!

Jos Nimdan siniset liekit jossain päin Verstasta kävivät työhön, se ei tapahtunut Atheonin kämmenellä. Se, mitä tämä oli pelännyt eniten, kävi toteen.



Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen. Kehä Atheonin jalkojen alla surkastui olemattomiin.
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.






Nimdan siru oli poissa.

Profeetta uskoi vankasti, että siru oli hänen. Mutta oliko tällä ikinä Zeetaa ollutkaan?
Oliko se vain harhaa?








Kuunsirppi putosi, kalahti näkymättömään lattiaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Koko siru haipui lopulta pois. Jäljellä ei ollut enää Atheonia. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka seisoi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.

Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.