Avainsana-arkisto: Yö

Kapuralla on asiaa

Klaanin käytävät

Askel. Toinen. Kolmas.

Niin nopeasti, että kiire selvästi oli – sen olisi huomannut vastaantulijakin, jos autioilla käytävillä olisi sellaisia liikuskellut.

Mutta silti niin hitaasti, ettei Kapura vahingossakaan herättänyt hänen ohittamissaan huoneissa nukkuvia. Uinukoot ne, jotka pystyivät – hänellä oli tärkeämpää tekemistä, ja kunhan toa ehtisi tavoittelemansa henkilön luokse, niin olisi tälläkin. Yhtäkkinen kohtaaminen Tagunan kanssa oli jo tuhlannut liikaa aikaa, vaikka sen päätteeksi solmittu sopimus olikin sepälle mieluinen.

Nyt Kapuran mielessä oli kaikkea muuta kuin Pajan juoniminen takaisin hänen käyttöönsä.
Passiivis-aggressiiviset kirjeet poliisilaitokselle, admineille ja oikeastaan aika monille muillekin olivat olleet vain turhautunutta, epätoivoista ajanhaaskausta, sillä riistäessään Kapuralta hänen työpajansa viranomaiset olivat samalla vieneet paitsi kallisarvoisen ajanvietteen myös keinon olla hyödyksi järjestölle, joka hänet niin auliisti majoitti ja ruokki.

Uuden hänen huomiotaan vaativan asian ilmaannuttua toan yksityinen sota byrokratiaa vastaan ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.

Kukapa olisi arvannut, että kaikkien niiden hämärien diagrammien ja sekavien taulukoiden jälkeen hänen hakkunsa olisi iskenyt suoraan keskelle salaliittojen ja mysteerien kultasuonta?
Tai että niiden kohde olisi oleskellut niinkin lähellä kuin hänen parhaan ystävänsä päässä?

Tietenkin joku olisi saattanut kyseenalaistaa sen, oliko tulen takojalla todella syytä olla niin huolissaan siitä, että Punaisen miehen loiseliö oli astunut myös Matoron päähän, mutta tähän kellonaikaan ja tässä mielentilassa Kapura ei niin tehnyt. Kahviossa oli liikuskellut huhuja siitä, että administo oli ryhtynyt tutkimuksiin koskien Avden nimeämien petturikandidaattien pääkoppia, mutta kukaan ei ollut maininnut epidemian levinneen sitäkin laajemmalle alueelle.

Oman uhkaavan elementtinsä juttuun toi se, ettei kukaan vaikuttanut tietävän, mikä virka loisilla itse asiassa oli – yhden löytyminen Matoron päästä ainakin vihjasi, että jokin muukin kuin silkka petturiehdokkaiden merkitseminen.

Kapuran mieleen palasi se ainoa varsinainen keskustelu, jonka hän oli käynyt aiheesta – ennen Metru Nuita, ennen Aft-Amanaa, ikuisuus sitten.

Paja
Ennen

PLASMAA AMPUVA MOOTTORISAHA.

Kaikkea sitä voikin keksiä, Kepe mietti rullallinen piirustuksia ja kaavakuvia kainalossaan.

Toa koputti Pajan oveen, ja hetkisen päästä seppä avasi sen, tervehti ja otti piirustukset vastaan.

Tutkailtuaan niitä minuutin tai pari Kapura pudisti päätään epäuskoisena. ”Vau. Enpä olisi uskonut, että noin tehokkaan plasmageneraattorin saa noin pieneen tilaan. Pitää katsoa, ehtisinkö rakentamaan tämän.”

”Pehkui-pakkaamisen pitäisi onnistua plasmageneraattorillekin ilman suurempia ongelmia”, Kepe kommentoi osoittaen sormellaan kutistuskiekoista kehitettyä generaattorin koteloa. ”Kanohi-tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita.”

”Siltä näyttää”, sanoi seppä. ”Tällaista ei siinä hypoteettisessa opistossa opetettu, jossa olen mahdollisesti opiskellut ennen saapumistani tälle saarelle.”

Kepe jätti kysymättä, kärsikö kollega sankaruuden ja insinööriyden aloilla kenties jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei ollut tainnut kuulla tulen toan menneisyydestä sanaakaan heidän vähäisten keskustelujensa aikana.

Kapura jatkoi: ”Hei muuten. Kuulin, että Snowielle… ööh, tapahtui jotain salaperäistä ja epäselvää vähän aikaa sitten? Osaisitko kertoa tarkemmin?”

Kepen päähän muistui kuva närhi-ilmiöstä, joka lumiukon sisältä oli purkautunut. Tuore muisto puistatti häntä. ”Snowie sai postipaketin, jonka sisältä häneen päätyi jonkinlainen… loinen?” hän vastasi. ”Hän vaikuttaa onneksi olevan nyt kunnossa, joskin vielä tovin sairasosastolla. Se oli kuitenkin aika karmaiseva tilanne. Tuo loinen onnistui ottamaan Snowien jotenkin hallintaansa ja puhumaan hänen suullaan. Sitten se loikkasi ulos Snowiesta koettaen käydä Tawan kimppuun, mutta tuolloin Same pisti sen kahtia.” Kepe mietti tilanteen absurdiutta. Mikä kumma se olento oli ja mistä se oli tullut?

”Kuulostaa aika pahalta”, sanoi siihen Kapura. ”Mistä se paketti tuli? Oletko tutkinut asiaa? Voisi olla jopa torakoiden juoni.”

”Jotain sensuuntaista minäkin mietin”, Kepe vastasi. ”Paketin alkuperä ei ole vielä selvinnyt. Olen kuitenkin tutkinut sen jäänteitä ja koittanut saada niistä jotain irti. Ensinnäkään loinen ei ollut yksin. Sinä yönä, kun ne lentävät koneet hyökkäsivät, loisia ilmestyi toinen. Olin juuri viemässä pakettia admineille, kun olento loikkasi Geen kimppuun. Sitä mäjäytin vaahtosammuttimella, ja se suli pois samaan tapaan kuin Snowien kimppuun käynyt.”

”A… ahaa?”

”Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta”, Kepe muisteli äskettäin tekemiään kokeita. ”Minulla ei ole vielä mitään hajua mitä se on, mutta hajusta puheenollen, se on vahvasti metallinhajuista. Ja todella kevyttä. Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin. Se tuotti… kummallisia reaktioita, mutta se ei selvästikään ole myrkyllistä.”

Kapura nosti kulmiaan kysyvästi Kepen mainitessa elävillä olennoilla testaamisen selittämättä asiaa sen tarkemmin, mutta Kepe jatkoi. ”Ja ai niin, mikä tärkeintä, loiset eivät itse olleet kaivautuneet paketista ulos. Paketti oli avattu siihen kätketyllä pienräjähteellä. En ole saanut selville, mikä signaali sen laukaisi, mutta se toimi hyvin samaan tapaan kuin se sähköpulssipommi, joka lamautti linnakkeen valot ja sähkölaitteet sinä yönä.”

”Se ainakin viittaa sodan vastapuoleen”, totesi Kapura.

”Jep. Jos se oli jokin nazorakien salainen ase, ei se onneksi onnistunut tuottamaan suurta pysyvää vahinkoa. Mutta tuollaiset hirviöt eivät vaikuta niiden luomuksilta. Luulen, että kyse on jostain muusta, joka toimii heidän puolellaan.”

”Toivottavasti tutkimukset vielä paljastavat, kuka oli kyseessä.”
”Toivon näin. No, nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan matkaani.”
”Matkaa?” Kapura kysyi.
”Tajusin tietäväni Verstaasta, tästä linnakkeesta ja Klaanin saaresta vähemmän kuin saatoin uskoa”, Kepe sanoi kääntyessään jo poispäin. ”Toivottavasti noista piirustuksista on muuten apua! Minun pitää nyt lähteä tekemään listaa kaikista saaren asutuskeskuksista, jotka olivat täällä ennen Klaania… Siru Verstaassa, voiko näin olla… Ja vielä se videonauhakin… Kezen ja Selecius-säätiö… Oi voi, täällä tapahtuu aivan liikaa…” Kepe mutisi tallustaessaan hitaasti käytävää jättäen Kapuran jälkeensä.

”Palataan plasmaisiin asioihin myöhemmin!” huusi seppä tämän perään. ”Olen itsekin lähdössä eräälle matkalle, mutta ehkä vähän vähemmän dramaattisista syistä.”

”Syistä?” Kepe huikkasi päätään kääntäen.

”Ihan henkilökohtainen reissu, en minä noin suuria mysteerejä ole lähdössä tutkimaan.”

”Hehe, no, näkemisiin!”

Nykyhetki

Siitä hänen mieleensä tuli parikin uutta ajatusta. Jos yksi loisista oli jo tehnyt pesänsä Snowien pääkoppaan, lumiukkoa ei ainakaan kohdannut tartunnan vaara, mikä saattaisi olla tehtävässä hyödyksi – olihan loinen Kepen tarinassa yrittänyt tartuttaa muita paikallaolijoita. Kuulosti siltä, että eliö oli lopulta saatu pois Snowiesta, mutta joku mieliasiantuntija saisi varmistaa tilanteen.

Ja olihan hän sitä paitsi juuri tajunnut hyvän syyn epäillä muuta.

Se toinenkin hyvä puoli lumimiehessä oli, että aika moni muu Avden petturiehdokkaista tuntui kadonneen jonnekin. Killjoy? Domek? Kapura ei muistanut nähneensä kumpaakaan sitten palattuaan Metru Nuilta. Jake ja Gekko linnakkeen seinien sisällä ilmeisesti yhä oleilivat, mutta jälkimmäinen ei ilmeisesti tehnyt niin täysissä mielen ja sielun voimissa, eikä hän tuntenut kumpaakaan erityisen hyvin.

Tärkeä huomio, mutta ei hälyttävin, jonka Kapura osasi keskustelusta tehdä saatuaan Metru Nuilla karvaan muistutuksen erään aineen vaikutuksista.

Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta… vahvasti metallinhajuista…

Vai oli se ollut vahvasti metallinhajuista?

Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin… kummallisia reaktioita…

Ai että ihan kummallisia reaktioita? Niinkö on, että se vaikutti oudosti koe-eläimesi psyykeeseen? Ja itsekin olitte nähneet pelottavia oltuanne kontaktissa mönjään?

Kepe saisi tehdä tarkemmat kemialliset analyysit itse, jos vielä ainetta omisti, mutta sepän ajatukset pyörivät paljastuksen jäljiltä ihan toisaalla. Klaanilaisille järjestetyillä harhanäkymillä saattoi olla vain yksi tarkoitus – saada heidät sekaisin siitä, mitä loiset todella olivat. Usko siihen, että Punaisen miehen lemmikit levittivät tautiaan fyysisillä tartunnoilla, sallisi niiden mellestää vapaasti kenenkään huomaamatta, jos ne eivät ainetta olleetkaan, vaan… vaan…

… jotakin… ei-aineellista? Mieliä? Ajatuksia? Ainakin Kapuran oma oli puhunut hänelle unen välityksellä. Se tuskin onnistuisi olennolta, joka oli piilossa hänen kehossaan fyysisesti.

Tämä herätti välittömästi epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jonkin ei-aineellisen saisi poistettua? Oliko Snowienkaan tartunta sittenkään kadonnut, jos loiseliön fyysinen muoto olikin ollut silkkaa hallusinaatiota?

Ja toiseksi…

… jos joku oli nähnyt niin kovasti vaivaa sekoittaakseen heidän ajatuksiaan aiheesta, miksi hänen oma loisensa oli ryhtynyt puheliaaksi juuri nyt?

Jotenkin tartunta oli heidän huomaamattaan levinnyt, jos se oli ehtinyt Matoroonkin – ehkä juuri siksi, että he olivat olleet varomattomia ja kuvitelleet tartuntojen vaativan fyysisen kulkuyhteyden.

Oliko nyt jo liian myöhäistä estää sitä, mitä loiset yrittivät?

Kapura kiihdytti askeliaan. Matoro saisi unohtaa tervetulotoivotukset – heillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavaksi.
Ja sen lisäksi toan uutinen puhui mainiosti omasta puolestaan.

Joten tervetuloa vaan – siitä Kapura ei ollut täysin varma, mihin, mutta tuskin mihinkään hänen mielipaikoistaan; sen verran uhkaava kohde oli kyseessä.. Tervetuloa, Matoro, hän lausui mielessään. Tervetuloa…

Kirje, keskustelu ja lupaus

Tagunan kämppä
Bio-Klaani

Kun pakolliset koomanjälkeiset kahvit oli kahviteltu asianmukaisesti (ikiaikainen rituaali, joka oli tiedettävästi suoritettu yhden kerran Klaanin pitkän historian aikana), Taguna oli sanonut livahtavansa nopeasti kämpille ennen töiden jatkumista. Kello oli jo tikittänyt keskiyön ohi, mutta lainvalvontahommissa oli vähän sama asia kuin seppänä toimimisessa: silloin taottiin, kun rauta oli kuumaa.

Taguna oli huomauttanut vain kolmasti vertauksen hauskasta yhteydestä piakkoin kuulusteltavaan henkilöön.

Maininta Guartsun katoamisesta oli hieman latistanut Tagunan juhlamieltä, mutta toisaalta oliko ilonpitoon kriisiaikoja parempia hetkiä? Jos muuten meni huonosti, piti vastata juhlistamalla sitä, mikä meni hyvin, ei lisäsynkistelyllä.

Yleisesti näin myöhäinen ajankohta teki kuulustelupuuhista vähintäänkin arveluttavia, mutta Tagunan kuuleman mukaan kumpikin Metru Nuilta saapunut jätti aika ajoin tottelematta vastuullisen kansalaisen unirytmin perussäädöksiä. Häntä voisi hyvin onnistaa, ja sitä paitsi Taguna ei keksinyt mitään muutakaan tapaa viettää aikaa. ”Takalek”, hän muisti sanoneensa, ”minä olen ollut arveluttavassa jänisteemaisessa tajuttomuuden tilassa ties kuinka pitkään. Takaisin nukkumaan en mene!”

Moderaattorit olivat yksimielisesti päättäneet, että hän pitäisi seuraavat päivät eräänlaista sairaslomaa, mutta mikään ei estänyt Tagunaa hoitelemasta pienempiä projekteja. Jääköön sotkuisan petturikuvion selvittäminen niille, jotka olivat täysissä mielen voimissa, tämä plasman toa päätti ottaa ratkaistavaksi tapauksekseen sen, jonka hänellä oli parhaat edellytykset selvittää.

Kuinka kauan hän olikaan edes maannut sairasosastolla? Oikea luku oli saattanut tulla esille jossain vaiheessa iltaa, mutta plasman toa ei millään muistanut. Päivän? Viikkoja? 12 viikkoa ja 5 päivää? No, ajantaju katoili muutenkin kiireisimpinä tutkimusaikoina, joten ei kai sillä niin paljon väliä ollut. Aika oli legendaarinen elementti siksi, että sen pelottava polkuja pitki asteleminen ei käynyt tavallisille pulliaisille.

Taguna sivuutti tässä välissä pohdinnat siitä, oliko aika teknisesti ottaen elementti ei. Elementaalitutkimus oli tieteenalana vielä siinä vaiheessa, jossa paradigmat kiistelivät verisesti – kuka lähestyikään asiaa filosoisesti, kuka päättikään heittää zyglakeja erilaisilla kappaleilla ja katsoa, mille otukset olivat immuuneja.

Mitä minun pitikään täältä hakea, pohti toa työntäessään avainta avaimenreikään. Varmaankin joku korttipakka, mutta mitkä niistä olivat taukohuoneessa? Viime hetkellä Taguna muisti myös valmistella itseään henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella aina välillä odotti, mutta eihän siellä mitään–

Siellä oli jotain.

Taguna syöksyi salamannopeasti sisään ja sulki oven yhtä pikaisesti. Ehkä turhan dramaattinen ele, kun otti huomioon, että järkyttävä näky oli pelkkä kirje ovimatolla, eikä kukaan muu olisi sen merkitystä ymmärtänytkään. Postin saaminen on luonnollisten asioiden jumalaisessa järjestyksessä jossakin verojen maksamisen ja kuolemisen välissä.

Mutta Taguna tiesi. Hän tiesi, mitä tarkoittivat korea sinetti, jonka keskellä oli B-kirjain ja kolmion mallinen leima sen alla. Ehkä tiesivät muutkin, mutta kyse ei ollut siitä, vaan jostakin paljon syvemmästä, paljon henkilökohtaisemmasta.

Mitä noille kuului tehdä? Toa seisoi paikoillaan hiljaisen paniikin kouristuksessa ja yritti käsitellä kaikkia mieleensä pulpahtavia ajatuksia. Aiemmat hän oli… hän oli…

Vaistonvaraisesti hän vilkaisi sotkuiselle pöydälleen, mutta se ei ollut oikea ratkaisu. Epäiltyä piti vielä hiillostaa kielikuvassa, jossa epäilty oli hänen oma mielensä ja kuulustelija oli hän itse. Ei verbaalisten ilmausten parhaimmistoa, mutta herran tähden, hänhän oli ainakin puoliksi paniikissa. Elokuvien suurin valhe oli se, että sankari keksi siistiäkin siistimmän toimintarepliikkinsä takuuvarmasti riippumatta mielentilastaan.

Toa naurahti hermostuneesti ääneen, kun muisti. Niin yksinkertainen oli vastaus, että tuntui uskomattomalta, että hän oli sen koskaan unohtanutkaan. Taguna kohotti toisella jalallaan kirkkaanpunaisen ovimaton reunaa. Jep, siellä lepäsivät. Hauskaa, kun ongelmansa saattoi lakaista maton alle. Kirjaimellisesti.

Vaikka hän tiesi vallan mainiosti, ettei ketään ollut lähettyvillä – ja sitä paitsi hänhän oli sulkenut oven – Taguna vilkaisi nopeasti taakseen. Ei. Kirjeiden asettaminen ovimaton alle ei ollut rikos missään lakikirjassa (paitsi ehkä yhdessä), vaikka se ehkä epäilyjä saattaisikin herättää. Ja eikö epäilyttävämpää ollut useammin ylivarovainen toiminta, ei itse suoritettava epäilyttävä teko? Jos käveli itsevarmasti paikalle ja näytti siltä, kuin tietäisi asiansa, kukaan ei kyseenalaistanut, ja jos laittoi kirjeen itsevarmasti maton alle vilkuilematta hyödyttömästi taakseen, kukaan ei kyseenalaistanut. Hänen täytyi ryhdistäytyä ja rauhoittua.

Taguna toisti aiemman menettelynsä, ja pian oli kuin mitään uhkaavaa kirjettä ei olisi koskaan ollutkaan. Hah! Uhkaavat kirjeet! Kuka Tagunaa muka uhkaisi? Eipä tullut ketään mieleen. Ehkä joku murjottava skakdi kantoi yhä kaunaa huonon korttipelionnensa johdosta, mutta skakdit kai postittivat sellaisessa tilanteessa useimmiten räjähtäviä asioita.

Ei, tämä kortteja lätkivä poliisi (määreet juuri tuossa järjestyksessä) oli tyyneyden perikuva. Ja sellaisena hän aikoi pysyäkin, vaikka paikalle olisivat samaan aikaan rynnänneet kani, jota hän aikoi tutkia, toa, jota hän aikoi kuulustella ja vaikkapa Arkkimakuta itse.

Toa ei toisaalta teeskennellyt, ettei häntä olisi äskettäin vallannut hetkellisesti vastustamaton tarve katsoa, mitä kirjekuori oli syönyt ennen antautumistaan postilaitoksen toimitettavaksi. Mutta jotkin haavat kannatti jättää repimättä auki. Jotkut sillat oli poltettu lopullisesti. Hän oli kelannut menneitä tapahtumia loputtomasti päässään läpi ja oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei ollut mitään velkaa saarivaltiolle, jolta oli karannut.

Mutta… miksi kirjepommitus oli alkanut vasta pari kuukautta sitten?

Oliko heiltä kestänyt niin kauan löytää hänet?
Vai oliko iskenyt jokin uusi syy ottaa yhteyttä Tagunaan?

Ei, toa kielsi itseään. Tuollaiset aatokset johtivat vain vaarallisille poluille. Hän oli jo päättänyt, että ei ollut Bro-Korolle velkaa mitään, ja jos he olivat eri mieltä, saisivat selvittää ongelmansa itse. Ja sitä nopeammin Taguna jätettäisiin rauhaan, mitä nopeammin hän täsmentäisi, ettei enää halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, lopettakaa uhkaavat kirjelähetykset tällä sekunilla. Ja paras keino täsmentää oli jättää kirjeet huomiotta, lakaista ne matonalaiseen unohduksen ja ankeuden maailmaan.

Se oli ihan hyvä rationalisaatio, mutta ei tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvää tuskin oli olemassakaan. Taguna huokaisi ja silmäili kämppänsä sekasortoa – jokainen suursiivousyritys tähän asti oli päättynyt siihen, että jokin kiinnostava löytynyt esine tai asiakirja oli saanut toan ryntäämään muihin puuhiin. Lopulta hän oli saavuttanut sisäisen rauhan asian kanssa. ”Parempi puhtaus mielessä kuin puhtaus kämpän lattialla”, oli toa todennut Takalekille, joka oli vain katsonut häntä skeptisesti epäonnistuneen siivousoperaation jälkeen.

Ruokapöydällä oli pari astiaa, joiden tähdepinnoite oli kasvanut kooman aikana entistä voimakkaammaksi, sekä pino sekalaisia pelitarvikkeita. Yhtäkkiä Tagunalta katosi kaikki into korttien lätkimiseen, vaikka kahdesta universaalista tarpeesta – kahvi ja kortit – vain toinen oli kooman jäljiltä täytetty.

Se ei ollut ollenkaan tavallinen tila Tagunalle, mutta jos oikein yritti, hän onnistui teeskentelemään itselleen, että se johtui suuresta tarpeesta paiskoa hommia juuri nyt keskellä yötä. Hän päätti toimia suunnitelmien mukaisesti, jos vain takoja olisi tänä yönä yhtä uneton. Toasta tuntui, että Kapuralla saattaisi olla vielä kerrottavaa aiheesta eriskummallinen pinkki kani, joka jotenkin onnistuu luistelemaan kivellä ja betonilla.

Ehkä edes jokin menisi tänään hyvin.

Käytävä

Jokin meni tänään hyvin. Jokin ylitti kaikki järkevät odotukset siitä, kuinka hyvin asiat saattaisivat olla.

”Oho”, sanoi Taguna ja katsoi tulen toaa, joka oli pysähtynyt juoksusta hänen eteensä. Kapura tuijotti takaisin, kasvoillaan sekä yllättyneisyyttä että ärsyyntyneisyyttä.

”Ehdin jo toivoa, että olisit hereillä”, tokaisi plasman toa, ”mutta että sen lisäksi juokset suoraan päin? Enpä olisi uskonut.”

”Sinun piti olla koomassa”, tulen takoja huomautti.
”Oikea aikamuoto”, virnisti Taguna. ”Mutta enpä ole enää.”

Siihen ei Kapura sanonut mitään.

”Palataanko puoli käytävää huoneeseesi, vai käppäiletkö mieluummin ympäri Klaanin öisiä käytäviä?” kysyi Taguna.
”Virkaintosi ylittää kaikki järkevät odotukset, jos ajattelit kuulustella minua tähän aikaan yöstä”, vastasi Kapura siihen.
”Itsekin olet hereillä tähän aikaan”, puolustautui Taguna.

Siihenkään Kapura ei sanonut mitään. Vaikutti suostuvan aika vähästä, huomioi Taguna, jos kerta oli menossa johonkin tähän aikaan. Ja vielä juoksien.

”Kävellään”, mutisi Kapura. ”Toivon todella, että sinulla on hyvä syy häiritä minua näin myöhäisenä ajankohtana. Vai onko tämä kenties administon uusi kuulustelutaktiikka, yllättää petturi väsyneenä? Se taitaa valitettavasti vähentää huomattavasti–”

”Ei minulla mitään sellaista”, sanoi Taguna. He kävelivät kohti aulaa, sillä linnakkeen huonounisten häiritseminen ei kuulostanut hyvältä idealta. Sota-aikana heitä varmasti oli. ”Tämänpäiväisen tuokion aiheena on se pinkki mössö, jota nimitetään kaniksi, mikä on oikeastaan aika hassua, koska viimeksi kun tarkistin, kaneilla ei ollut tekokorvia ja–”

”Johan minä sanoin, että kerroin sinulle kaiken tietämäni”, Kapura ärähti. ”Kello. Arupak. Varkaus. Kosto ystävänpäivänä.”

”Tarinointia en nyt kaipaa”, sanoi Taguna. He astuivat ulkoilmaan, joka alkoi tänä aikana vuodesta jo viilentyä, mutta tämänhetkinen lämpötila oli onneksi vielä jossakin virkistävän lähimaastossa.

Linturahit ääntelivät etäällä. Muita merkkejä elämästä he eivät havainneet.

”Mitä sitten?” tivasi Kapura. ”En ymmärrä, mitä hyötyä minusta enää on.”

”Rauhoitu ja kuuntele”, kehotti Taguna. ”En minä kallisarvoista aikaasi hukkaan heitä. Minulla on eräs teoria kaniinin toimista, ja haluan kuulla, sopiiko se siihen vaikutelmaan, jonka sait tyypistä ennen merirosvona ja sen jälkeen toana, jonka kimppuun hyökättiin.”

”Kerro.”

”Tuntuuko sinusta mahdolliselta…” aloitti Taguna, ”… että sen uhrilistassa on jotakin… suunnitellumpaa?”

”Toki. Se haluaa aarteensa takaisin”, sanoi Kapura. ”Jos tuo on neronleimauksesi, taidan painua takaisin.”
”Äläpäs nyt. Sinä olet sellainen kohde. Entä muut?”

”Entä muut?” toisti Kapura. ”Se toimittaja, joka jostakin Mata Nuilta tuntemattomasta syystä näyttää pinkiltä kissalta. Ja sinä. Kumpikin vaikuttaa aika satunnaiselta valinnalta, ja kumpikin on selitettävissä myös sivullisena.”

”Kissabio ei”, sanoi Taguna. ”Sinä et ole kuullut tätä, mutta minä vietin useammankin illan sen kanin kanssa tyrmässä. Pelasin korttia… tai ainakin yritin, koska ainut sääntö, jonka se koskaan oppi, oli ’syö kortit’, ja sekään ei oikeastaan ollut sääntö. Mutta siis. Se mainitsi siitä kissasta aika usein – useammin kuin sinusta, veikkaisin, vaikka en laskenut. Kuulostaa aika oudolta, eikö? Yritin kerran huijata sen kertomaan, miksi se vihaa kissaa niin paljon, mutta se tajusi aikeeni ja pysyi vaiti. Selvästi noilla kahdella kuitenkin on jokin yhteys.”

”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Ihan hauska huomio, mutta teoriasi ei ole kamalan vakuuttava, jos kolmesta uhrista kaksi sopii kuvioon.”

Taguna ei sanonut mitään.
Kapura ei sanonut mitään, vaan katsoi Tagunaa tajuamisen iskiessä hiljalleen.

”Väitätkö, että… olet itsekin ollut joissakin tekemisissä sen hirvityksen kanssa?”

”Minä…” Taguna aloitti ja pohti, kuinka esittää asiansa tavalla, joka ei innostaisi tulen toaa liikaa. Se kuului niihin päiviin, jotka hän oli päättänyt unohtaa.

”Minä… olen, mutta ei nyt keskitytä siihen.”

”Vai niin”, sanoi Kapura. ”Vai niin. Oletko nyt ihan varma, ettei… meidän pitäisi juuri keskittyä siihen?”

”Minä olen poliisi, en minä tietoa pimitä”, Taguna sanoi ärtyneenä. ”Se oli lyhyt kohtaaminen, mutta sellainen, josta se kani saattoi saada haluja vetää minua turpiin. Minun viimeinen huomioni tälle illalle on tämä: Olet täysin oikeassa siitä, että kissa voi yhä olla viaton sivullinen, ja siksi aionkin kaivella asiaa. Haluatko osallistua Kissabion kämpän tutkimiseen?”

”Aika outoa luottaa minuun nyt, kun petturitutkintaan en kelpaa”, sanoi Kapura kylmästi.

”Eri asiat!” sanoi Taguna. ”Sillä kanilla ei ole mitään tekemistä isompien kuvioiden kanssa. Osallistuisit siihen yksityishenkilönä, jolla voi olla tietoja kanista – muistisi saattaa hyvin virkistyä, jos löydämme jotakin hyödyllistä.”

Kapura ei vastannut mitään.

”Tämä vie vain yhden aamupäivän”, maanitteli Taguna. ”Oikeastaan voisin jopa käskeä sinua, mutta minusta tuntuu, että sinusta on hyötyä vain asiaan myönteisesti suhtautuvana.”

”Jos tulen mukaasi katsomaan, mitä kisun kämppä kätkee sisäänsä…” aloitti Kapura, ”… hoidatko minun pajani vapaaksi byrokratian kurimuksesta, johon se on imeytynyt?”

”No, se on Guardianin–”
Sitten Taguna näki, kuinka Kapura katsoi häntä.
”Voinhan minä yrittää, mutta–”
Kapura katsoi edelleen häntä siten.
”Hoidan asian niin hyvin kuin–”
Kapura katsoi häntä vieläkin siten.

”Eikö sinulle mikään kelpaa”, Taguna huokaisi. ”Saat pajasi takaisin.

Kapura naurahti. ”Koska?”

Hemmetti.
”Viikon sisällä.”

”Ja kuinka aiot varmistaa, ettei kukaan – vaikkapa eräs rakas ylläpidon edustaja – estä lupauksesi täyttymistä?”

”Minä… minä kärrään kaiken johonkin, jossa admin voi tutustua papereihisi omalla ajallaan.”

”Ja miten aiot toimia siinä tapauksessa, ettei Guardian palaa sieltä, mihin on kadonnut?”

Ai ei ollut Kapura mennyt siihenkään lankaan.
”No… No… puhun sen kanssa, joka asiasta siinä tapauksessa vastaa. Riittääkö tämä?”

Näytti hetken siltä, kuin Kapuran päässä olisivat kamppailleet vaihtoehdot ”kysy Tagunalta lisää ’lyhyestä kohtaamisesta'” ja ”painu hoitamaan sitä asiaa, joka oli sinut sängystä nostanut tähän aikaan”.
Jälkimmäinen voitti.

”Riittää mainiosti”, toa myhäili. ”Palataan asiaan parin päivän kuluttua. Minulla on tekemistä.”

Ja sitten toa lähti kääntymättä katsomaan taakseen. Tagunakin päätti lähteä kohti kotia, ja totesi olevansa kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen päivän saldoon.

Koomasta herääminen ja hyvä edistyminen rikostutkinnassa vastaan lupaus, jota ei voi täyttää.

Kuiskauksia yöhön

Bio-Klaani

Matoro säpsähti hereille hiestä märkänä.
Unohda, hän toisteli itselleen antaessaan hengityksensä tasaantua. Kellon mukaan auringonnousuun olisi vielä tunteja.

Toa irvisti muistolleen unesta. Tietokristallien palaset eivät olleet jättäneet ainuttakaan kohtaa sen sinisen matoralaisen kehosta ehjäksi.

Onneksi hän unohtaisi unen pian. Onneksi hän ei muistanut uniaan.

Hän vain istui hiljaisuudessa.

Jäätävä tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta. Se ei tuntunut enään rauhoittavalta. Hänelle tuli siitä mieleen vain Angoncen teräksinen kansi. Deika ja Ko-Metru. Enkelin kuiskaukset.

Hän vain toivoi, ettei näkisi sitä unta enää koskaan. Se oli melkein yhtä hirveä kuin se uni Aft-Amanasta.
Siitäkään hän ei muistanut yksityiskohtia. Riitti, että hän muisti siellä olleiden kasvot.

Yleensä sellaiset yön tunnit Mustalumi käytti Metru Nuin virheiden läpikäymiseen. Hän oli ajatellut ne läpi uudestaan ja uudestaan. Eikä se auttanut. Lainkaan.

Matoro oli vilkaisemassaan itseään peilistä, mutta muisti vieneensä sen pois. Hän ei ollut kestänyt katsella itseään. Rintakehää peitti pitkä arpi Marionetin terästä. Mies siveli sitä tunnustellen herkkää kudosta. Kämmenessään Arkkienkelistä muistutti haavakolmio. Viilto huulien yli teki hymyilemisen vaivalloiseksi.

♫ ”En halua olla pelkkä virheitteni summa~” ♫
♫ Muistatko, kuka sen sanoi~ ♫
♫ Sotilas?~ ♫

Hän oli myös työntänyt suuren osan kirjahyllynsä sisällöstä varastokoppiin. Sotahistoriassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Myös ne naiivit sankaritarinat ja miekkailuoppaat olivat mennyttä. Ne muistuttivat häntä liikaa siitä toisesta Matorosta, jolla oli mennyt hyvin.

♫ Sotilas?~ ♫
♫ Kuuletko minua! ♫

Ulkona oli sysipimeää ja jääkylmää, kun hän avasi parvekkeensa oven. Hän jäi nojaamaan huurteiseen kaiteeseen. Kaikkialla oli pimeää. Klaanin yöelämä oli hiljentynyt melkoisesti pommituksen jälkeen. Se oli herättänyt kaikki kylmään todellisuuteen.

Siellä se vuori kohosi. Torakoiden sotakone vaani sen alla.

Matoro vilkaisi alas. Pudotus kiviselle aukiolle tappaisi varmasti.

Hän oli katunut hieman tylyyttään Oraakkelin kanssa, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää. Oikeastaan hän välitti enää hyvin harvoista asioista. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hänen lähimmät ystävänsä olivat kadonneet tai liian kiireisiä.

Hän oli tajunnut vasta viime päivinä, miten vähän hänellä oli ollut oikeasti läheisiä ystäviä. Kaikki klaanilaiset jotka hän tunsi olivat kyllä kivoja tyyppejä, (paitsi Killjoy) mutta läheisiä?

Hän ei ollut lopulta tuntenut parasta ystäväänsäkään kovin hyvin. Hänen olisi pitänyt olla katkera, mutta… kaikesta huolimatta Matoro toivoi vain, että olisi saanut sopia välinsä Umbran kanssa ennen loppua. Hautajaiset olivat tuoneet toisille sielunrauhan, mutta toan unia ne eivät parantaneet.

Kapuraa hän ei kestänyt edes ajatella. Takoja todennäköisesti vihasi häntä, eikä olisi siinä edes väärässä. He vain teeskentelivät, ettei mitään olisi tapahtunut. Että he pystyisivät edelleen keskustelemaan normaalisti. Kohtaamaan toisensa.

♫ Olenhan minä täällä~ ♫
♫ Olin paras ystäväsi kun kaikki muut jättivät sinut~ ♫

”Lopeta!” Matoro huusi. Se kaikui hiljaisen linnakkeen holveissa.

Kukaan ei vastannut. Ei tietenkään vastannut.

Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
Mihin hän oli käyttänyt päivänsä ennen? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän oli aina ajatellut tulevaisuutta. Kehittänyt itseään. Lukenut, treenannut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ehkä suunnitellut jotakin tulevaa matkaa. Kerran hän oli vetänyt huippusuosittua miekkailukurssia kaupungissa. Se oli ollut melko huono idea.
Ennen kaikkea, hän oli tähdännyt tulevaan. Siihen, että voisi auttaa muita vieläkin paremmin. Siihen, että kokisi vieläkin enemmän. Voimakkaammin. Paremmin.

Nykyään sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Toimettomuus tuntui ahdistavalta, mutta miksi vaivautua? Ei mikään, mitä hän enää tekisi, korjaisi virheitä. Tai toisi takaisin ystäviä. Klaanikin oli pian Allianssin jyräämä. Vuori pohjoisessa muistutti siitä jatkuvasti.

Synkät ajatusketjut olivat hänelle uusia. Yleensä hän oli ollut se, joka oli taputtanut toista olkapäälle, ja sanonut, että kyllä se siitä, sinullahan on vaikka miten monta syytä olla onnellinen.

Hänellä ei tainnut enää olla ketään sellaista.

Ainakaan sillä puolen maailmaa.

Niin, Matoron ajatukset olivat ajautuneet monen monta kertaa Xeniin. Typerää, hän tiesi. Hän näki mielessään, miten kirkkaat ja elävät vahkin silmät olivat. Sitä hennon vaaleanpunaista hehkua loisti niin monesta kohtaa hänen vartaloaan. Se heijastui hänen kuparinsävyisistä pinnoistaan, saaden ne kiiltelemään.

Hänen olisi pitänyt sanoa viime näkemällä, että heidän ei kannata edes yrittää mitään. Etäisyys, velvollisuudet… niin monta hyvää syytä unohtaa romanttiset harhaluulot. Helpompi kummallekin. Ei turhia toiveita.
Mutta.

Huh, hän oli säälittävä. Huokaili kuin korviaan myöten rakastunut jonkun perään, jonka kanssa on viettänyt muutaman päivän. Vieläpä niin sekavassa mielentilassa, että hänen arvostelukykynsä oli todennäköisesti ollut hyvin kyseenalainen.

Mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, hän ei päässyt sen yli. Hän halusi ennemmin olla Xenin luona kuin oikeastaan missään muualla. Kaikki oli menettänyt merkityksensä, ja oikeastaan ainoa uusi asia, josta hän jaksoi kiinnostua, oli kyseinen vahki.

Hän ei edes osannut selittää sitä itselleen kovin hyvin. Xen oli kasvoiltaan siro, mutta ei varsinaisesti sellainen, mistä toa olisi luullut pitävänsä. Katsekontakti oli niin vaivaannuttavan vaikeaa. Se sai Matoron ajatukset sivupoluille ja kuvittelemaan, millaista olisi suudella sellaista suuta. Nainen todennäköisesti maistuisi metallille ja limetille. Toan kylmä hengitys huurustuisi vahkin kasvojen pintaan.

Matoro pysäytti ajatuksensa ja tajusi, ettei ollut ajatellut koskaan kenestäkään samalla tavalla. Aina oli jotakin parempaa tehtävää. Miten surkeaa, toa naurahti itselleen. Alan ajatella rakkautta ja muuta pumpulista vasta, kun kaikki muu mielekäs tekeminen on kadonnut.

Hän ei oikeastaan arvostanut Xenin elämänvalintojakaan. Vahki oli ajattelematon, ennalta-arvaamaton eikä tiennyt mitään alkoholin kohtuukäytöstä.
Silti nainen pyöri hänen päässään jatkuvasti.

Lisäksi kenraali oli Killjoyn… keinotekoinen luomus, joka sai tilanteen entistäkin kyseenalaisemmaksi.
… ja vielä kyseenalaisempaa oli se, että Matoro tunsi vahkin niin kiehtovaksi osittain juuri sen takia. Miten jokin lähes kokonaan metallinen voi olla niin sileä ja täydellinen koskettaa? Ja kun hän painoi päänsä vahkin rintaa vasten, hän saattoi kuulla hengityksen sijaan, miten sielut tämän kuulassa kuiskivat hiljaa.

Hän kuuli mielessään jonkin Xenin näsäviisaan kommentin. Luoja, se nainehnan oli sanailussa melkein yhtä ärsyttävä kuin Matoro itse.
Xen oli myös naiivi. Ja optimistinen. Ja idealistinen.
Vähän niinkuin Matoro silloin itse.

Se oli taas niitä hetkiä, kun hän olisi antanut mitä vain ollakseen vahkin kanssa. He voisivat vain valvoa yön puhuen. Vahki utelisi toan suurista seikkailuista ja kaukaisista matkoista. Matoro kertoisi. Xenin silmät loistaisivat innosta. Pullo tyhjenisi pikkuhiljaa. Lopulta aamuyöstä he eivät jaksaisi enää pysyä hereillä, ja käpertyisivät toistensa viereen nukkumaan. Aamu olisi kamala, mutta kaiken arvoinen. Hän odotti niin paljon, että he tapaisivat taas. Koska ja missä? Todennäköisesti he eivät tapaisi. Liikaa sotilaspolitiikkaa välissä. Mutta jos?

Se oli todennäköisesti ensimmäinen jollakin tapaa tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuva ajatus, jonka Matoro oli löytänyt päästään viime aikoina. Hän oli oppinut kantapään kautta, että pilvilinnat putoavat aina, mutta silti hän vain rakensi sellaista heille kahdelle?
Heille kahdelle. He eivät edes tunne toisiaan kovin hyvin, hän huusi itselleen. Siinä ei ollut mitään järkeä!
Ehkä sen takia hän oli vältellyt rakastumista. Se teki järkevistä henkilöistä melko typeriä. Epärationaalisia haihattelijoita.

Toisaalta hän oli jo mokannut sen verran pahasti, että vähän typeryyttä päälle ei haittaisi mitään. Ehkä hänen pitäisi hyväksyä se, että kaipasi Xeniä.

… ja mitä enemmän hän vahkia ajatteli, sitä enemmän Matoro kaipasi. Xenin kiusoittelevia naurahduksia. Huonoja sanaleikkejä. Hiljaista servojen surinaa hänen käpertyessä toan kylkeen.

Kaivata oli liian mieto sana, mies ajatteli tuijottaessaan taivasta. Vahki oli ainoa asia, mikä piti hänet järjissään. Muisto Xenin iloisesta ajatusmaailmasta oli kuin joku olisi tallentanut sen menneen Matoron kauniiseen kiveen. Ionienkeli oli kaikki se, mitä Matoro halusi.

Hän vain toivoi, että saisi kertoa sen Xenille. Hän oli monesti harkinnut palaavansa Metru Nuille, mutta se tuntui väärältä. Hän ei voisi hylätä Klaania. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

Ainoa tie, jonka hän antoi itselleen, oli Klaanin kanssa, piti hän siitä tai ei.

:(

La Notte

Bio-Klaanin linnoitus

Matoran-Umbra heräsi oudosta unesta. Hän oli tavannut toa Umbran jossain Karda Nuiksi kutsutussa paikassa. Mukana oli ollut myös varjomainen lintuhahmo, joka raakkui ja oli mennyt hänen kimppuunsa. Lisäksi olento oli puhunut jotain siitä, että hän ei tiedä oikeata menneisyyttään.

”Mitä se edes tarkoitti?” pyöri pikkumiehen mielessä. Kuin suuri kysymysmerkki.

Oli aamuyö, mutta hän ei saanut nukuttua. Hän oli taas hiestä märkä. Peitto lensi lattialle ja Umbra hyppäsi perässä.

“Voisin lähteä yöretkelle selvittämään päätäni. Ehkä jokin klaanin yökukkujista voisi olla seuraksi tai jotain”, hän puhui itsekseen. Yleensä kahviossa oli sinne nukahtaneita tyyppejä tai siellä jostain oudosta puhuvia henkilöitä keskellä yötä. Huhuttiin, että jotkut asuivat kahviossa!

Fikou nukkui kopassaan. Kahu oli taas mennyt yölliselle retkelleen. Ehkä se ei nyt toisi biohanhen raatoa mukanaan. Lintu toi usein asioita retkiltään. Kerran se toi nazorakin raajan. Ehkä rahi oli silloin löytänyt klaanin vihollisia ruoakseen.

Ylisuuri matoran hiipi hiljaa kämppänsä läpi. Kukaan ei ollut tarvinnut vielä tätä päämoderaattorin lukaalia mihinkään. Hänen retkensä tutkimusmatkoille olivat myös hiukan estyneet kun hän moderaattorien mukaan tarvitsi jonkin koulutuksen ennen matkaa.

“Ihmeellisen byrokraattisiksi ne ovat menneet viime aikoina”, hän mutisi ääneen.

Matoran avasi oven. Puuovi narisi saranoissaan. Koiramainen fikou ei onneksi herännyt, se siitä puuttuikin, että lemmikki lähtisi hänen matkaansa. Ei tällä kertaa.

Linnoituksessa oli täysi hulina. Matoraneja ja toia juoksi ympäri portaita ja tuntui kun maailma olisi loppumassa.

“Nazorakit ovat ampuneet Viidakkosaaren tohjoksi!” joku tärtäläinen huusi.

Itku ja kirkuminen sekä yleinen kaaos olivat läsnä Bio-Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat poissa, he olivat varmasti adminien kanssa hätäkokouksessa.

Umbra käveli käytävää pitkin ikkunalle, jossa oli joukko tuttuja katsomassa kaukana olevaa paloa, jonka musta savu näkyi varoittavana esimerkkinä Bio-Klaaniin. Äksä, Blezer ja Bloszar olivat hänelle tuttuja lähinnä kahvion hillomunkkien ääreltä.

“Niin monet lajit kuolivat sukupuuttoon”, Blezer mutisi. “Niin paljon kuolemaa ja hävitystä”.

“Ötökät haluavat että antaudumme niiden niveljalkojen alle”, Äksä puristi nyrkkiään.

“Nazorakeilla on Tronie ja meikäläisiä. Tämä vain vahvistaa haluani taistella heitä vastaan. Olen jo kehitellyt erilaisia aseita öttiäisiä vastaan. Olen kehitellyt niitä yöt ja päivät”, Bloszar sanoi varjoista.

“Älkääpäs vaipuko synkkyyteen”, Umbra aloitti. “Bio-Klaani kyllä puolustaa meitä ja me sitä. Olemme kaikki sotureita”.

“Sinäkö soturi? Olet aika hintelä ollaksesi soturi”, Äksä naurahti.

“Senkin talonmies. Olet hyväkin puhumaan”, Umbra näpäytti. “Istut vain kahviossa juomassa karhuhaita ja sitten pelaat pokeria”.

“Itse olet joku moderaattorin kaima ja käytät sitä hyväksesi, että saat käyttää sen tavaroita”, titaani napsautti.

“Lopettakaa kinailu. Maailma palaa ja me olemme muurien suojissa turvassa, mutta kuinka pitkään?” violetti mies päästi suustaan. Sitä sopi kyllä miettiä, sillä Allianssi oli osoittanut mahtinsa.

Kuka heitä suojelisi jos he eivät itse siihen kyenneet? Kuka pitäisi julmat niveljalkaiset poissa?

Kuinka kauan menisi ennen kuin linna sortuisi kuin palikkarakennelma…

Onu-Metru, Mustan Käden tukikohta

Maan kenraali istui nojatuolissa hyvä gendopolislainen savuviski yöpöydällään. Hän vahti ystävänsä, konetoa Delevan unta. Mekanisoidun ystävän unet eivät näyttäneet kauhean mukavilta, niin monet hikikarpalot nousivat miehen punaiselle naamiolle. Hän pyöri levottomasti pedissään ja välillä säpsähti hereille, mutta kaatui sitten nopeasti horteisiinsa.

Pieni annos po-metrulaista viinaa johon oli laitettu pikkiriikkinen loraus kredipselleeniä olisi pitänyt auttaa nukkumisessa, mutta se näytti vain pahentaneen toan unia. Toa nousi usein istumaan ja katsoi ystäväänsä lasittunein punaisin silmin ja toisti lausetta: “Sinusta tulee yksi meistä” ja kaatui sen jälkeen takaisin tajuttomuuden ja unen rajamaille. Todellisuuden ja unimaailman häilyville rajaseuduille.

Nurukan oli jostain löytänyt mekaniikasta kertovan kirjan, joka kertoi Mekaniikan tutkijoista ja heidän keksinnöistään. Sen oli ilmeisesti kirjoittanut vahkien keksijä Onu-Matoran Nuparu joskus vuosia sitten. Sen oli pakko olla vuosikymmeniä vanha kun se löytyi Käden kirjahyllystä.

Kirjassa vilisi nimiä Doktor Viktor Von Nebulasta Niziin ja siellä oli maininta heidän tutkimustöistään ja keksinnöistään. Nelikätisistä mekaanisista mekkotappajaista kirjassa ei tuntunut olevan sanaakaan.

Ehkä vastaus ei löytynyt näistä vanhoista kirjoista. Angien varmaan tietäisi, jos häntä jututtaisi paremmalla ajalla ja nainen olisi paremmalla tuulella.

Kenraali kaatoi viskiä kurkkuunsa. Savun maku ja vuosikymmeniä vanhan juoman pehmeys valtasivat hänen suunsa, kurkkunsa. Se poltti ja hiveli hänen makunystyröitään. Tämänkin juoman oli joku valmistanut ennen Sotaa ja nyt hän joi sitä.

Kaksoisauringot olivat menneet maillensa jossain maan pinnalla. Kaiken järjen mukaan Käden kenraalin pitäisi olla nukkumassa. Mutta hän ei voinut nukkua. Ei kaiken sen jälkeen.

Kaikki oli mennyt niin väärin jo siitä Umbran kutsusta lähtien. Kutsusta Avra Nuin saarelle voittamaan “Makuta”. Mitä toa ei ollut kertonut tai tiennyt oli se, että koko tyranni oli valon toan puolikas, joka kutsui itseään KraUmbraksi tai joksikin vastaavaksi. Nurukanin muistot tuolta retkeltä olivat perin hajanaiset, mutta hän muisti väläyksiä sieltä täältä. Varjoja ja väläyksiä, koska niitä Kra tuntui hallitsevan.

Saarella oli kuuden toa-veteraanin tiimi, vastassaan epätodennäköinen pienen zyglak-armeijan ja “makutan” illuusio-olentojen joukko. Epätodennäköisyyksien liitto.

Kenraalilla oli vieläkin vaikeuksia käsitellä saaren tapahtumia. Kaikki oli tuntunut kuin todentuntuiselta painajaiselta, mutta yksi heistä oli silti kuollut. Ja zyglakit olivat menettäneet johtajansa. Kuin ihmeen kaupalla he olivat selvinneet, mutta he olivat joutuneet eroon Ruthakasta ja Aknokasta, jotka lähtivät viemään maan toa Ornokan ruumista Välisaarten alla sijaitsevaan kyläänsä.

Matka oli tämän jälkeen ollut meripainotteinen ja he olivat kohdanneet kääpiötoa Samolin ja joukon skakdiryöväreitä, joille he antoivat kunnolla turpaan.

Tämän jäkeen he olivat kohdanneet Metorakkin skakdi-joukot ja voittaneet heidät sekä pelastaneet Matoron. Matka oli johtanut siitä Bio-Klaaniin.

Mitäköhän sillekin järjestölle nyt kuului? onu-kenraali mietti. Hän ei ollut ajatellut Bio-Klaania pitkään aikaan, vaikka olikin teknisesti sen jäsen. Mustan Käden pitää kyllä tehdä jossain vaiheessa liitto Bio-Klaanin kanssa asioista. Me tarvitsemme erinäisiä liittolaisia, vaikka järjestö onkin sodassa sen Allianssin kanssa.

Lopulta Kenraalin keho ja mieli antoivat periksi ja häntä alkoi väsyttää. Hän saisi nukuttua muutaman tunnin ennen aamun rientoja. Onu-toa sulki silmänsä ja siirtyi unimaailmaan, keskelle muistojen mysteerejä…

Feterra-asema

Sheelika käveli ympäri Zorakin tukikohtaa. Hän oli jättänyt valon toan nukkumaan köytettynä ja lopen uupuneena. Mies oli nukahtanut pian naisen suudelman jälkeen joko uupumuksesta tai helpotuksesta. Varjotar ei tiennyt uskoiko moderaattori oikeasti rakastuneensa vai oliko se vain hetken huumaa. Kaipuuta valoon ja lämpöön yksinäisyyden pimeydestä.

Salamatar oli useinkin tehnyt tällaisia operaatioita, joissa hän suostutteli yleensä miehet tekemään asioita Mestarin hyväksi. Jokin valon toassa kuitenkin säälitti häntä. Ja sai aikaan vihaa hänessä. Ristiriitaisia ajatuksia. Umbra kun oli linkki hänen entiseen elämäänsä, elämään, johon ei ollut paluuta.

Joskus Sheelika mietti, minkälainen hänen elämänsä olisi jos hän olisi saanut jäädä klaaniin. Mutta varjot söivät hänet. Hän oli murhaaja ja petturi heidän silmissään. Piraka.

Varjot olivat lähes kirjaimellisesti syöneet hänet Varjojen mestarin hovissa. Painajaismaiset koetukset tulivat yhä Sheelikan uniin, vaikka hänen mielensä pyrkikin unohtamaan ja piilottamaan kokemukset varjoihin. Niihin samoihin varjoihin, jotka olivat häntä kiduttaneet. Hän takoi niistä itselleen haarniskan, piikikkään, myrkyllisen haarniskan. Haarniskan, jonka ansiosta häntä ei voitaisi satuttaa.

Sheelika käveli Toa-Suvalleen, kupolimaiselle rakennelmalle, jossa hänen erilaiset voimanaamionsa olivat tallessa ja josta jollain oudolla ilveellä hän pystyi vaihtamaan kanohinsa lennosta. Kuusikulmion muotoinen rakennelma oli kuin temppeli, monissa paikoissa ne olivat pyhiä paikkoja matoran-kansalle. Mutta ei täällä.

Sheelikalle ja tämän Mestarille Suva oli vain työkalu. Se pystyi pitämään sisällään kuusi voimanaamiota, naamiota jotka Mestari ja tämän toa olivat valinneet tarkkaan. Karisman naamio, Häiveen naamio, Hiljaisuuden naamio, Hylkimisen naamio, Aineettomuuden naamio ja Lentämisen naamio oli laitettu paikoilleen ympäri Suvaa. Ne olivat kaikki osoittautuneet perin hyödyllisiksi erilaisilla tehtävillä.

Toat usein karttoivat Shelekiä ja Crastia, koska niitä pidettiin moraalittomia. Silti soturit pystyivät hyvillä mielin kantamaan karisman ja mielenhallinnan naamioita, naamioita joilla he voivat vaikuttaa muiden mieliin. Nainen ei pitänyt itseään pahemmin Toana, sillä toat olivat hyviä ja jaloja, palvelivat usein Mata Nuin hyveitä ja periaatteita. Varjon ja salaman lumoojatar palveli vain Mestariaan. Mestaria, joka oli antanut hänelle elämän ja paikan tässä maailmassa.

Nainen katsoi Suvaansa. Sen kaunista, hopeista pintaa, josta välkkyi sinistä valoa. Siihen oli kaiverrettu matoraniksi jotain kaunista, mutta aika oli syönyt tekstiä pois. Zorak oli hankkinut Suvan jostain ja modifoinut sen sopimaan paremmin tukikohtansa sisustuselementteihin.

Mestarin uusin lelu tai palvelija oli jossain muualla. Hänellä oli viimein rauhaa olla aivan itsekseen. Ei tarvinnut kuunnella sen robottihärvelin juttuja. Mokomakin idiootti, Sheelika mietti.

Varjotar mietti, mitä Mestarilla oikein olisi hänelle. Hän tiesi, että jokin tehtävä hänellä olisi Mestarin suuressa suunnitelmassa, mutta eihän sitä hänelle kerrottu ainakaan suoraan. Skakdi oli työskennellyt viime aikoina paljon jossain omissa saleissaan.

Hän käveli laboratorioiden ja muiden käytävien läpi kohti omaa kamariaan. Olisi aika mennä levolle ja keräämään voimia. Av-Toan kuulustelua ja luottamuksen saamista olisi jatkettava, mutta siihen hän ei pystyisi väsyneenä.

Sheelikan kammio oli pieni, mutta tarpeeksi kodikas hänelle. Siellä oli hänen iso pylvässänkynsä, joka oli verhoiltu tummin värein. Hänen sänkynsä silkkilakanat olivat myös tummia, samoin pehmeät tyynyt, joihin oli hyvä painaa päänsä.

Vaikka hän olikin varjon olento, piti hänkin mukavuuksista.

Pylvässängyn vieressä oli hänen yöpöytänsä, joka muistutti enemmänkin lipastoa. Sen päällä oli outo laavalampun ja sähkölampun yhdistelmä johon hän laittoi usein virran sormiaan napsauttamalla. Tällöin hänen salamansa alkoivat tanssia lampun sisällä olevassa putkilossa, joka oli täynnä jotain outoa nestettä.

Sheelika laittoi viittansa roikkumaan naulakkoon. Myös hattu löysi paikkansa metallisesta viritelmästä. Häntä väsytti ja hän halusi vain nukkua.

Toa otti peitellyn peittonsa reunasta ja kömpi ihanien vällyjen väliin. Hänen ajatuksensa kävivät hetkellisesti testikammiossa roikkuvassa av-toassa. Miten erilaiset heidän osansa olivatkaan kun moderaattori oli vankina ja hän vapaana. Nainen mietti mitä Mestari oikein halusi hänen tekevän vastaisuudessa nyt kun heillä kerran oli toa vankina.

Uni tuli kuitenkin nopeasti ja hänen mietiskelynsä korvautui unimaailman seikkailulla.