Avainsana-arkisto: vortixx

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä
Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Loispistiäinen 3

Xia

Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä ”tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.

”Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
”Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, ”Kuten makuja tai tunteita?”

Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.

”Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. ”Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
“Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
”Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.

He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.

“Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
”Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. ”Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
“Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
“Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
“Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. ”Älkää huoliko.”

He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..

“Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
“Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. ”Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
“Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi ”lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
”Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
”Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.

Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
”Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.

”Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: ”Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
”Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.

He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
”Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
“Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
”He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. ”Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
”Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. ”Mistä on kyse?”
Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
“Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
”Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. ”Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
”Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.

Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
”Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.

He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.

”Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
“Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
”Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
“Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
”Mitä tarvitset?”
“Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.

”Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. ”Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
“Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
”Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. ”Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
“Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
”Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
“Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.

Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
”Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. ”Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
”En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
“Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
”No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. ”Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”

Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
”Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
”Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. ”Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
“No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
“En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.

Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
”Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.


Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: ”Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.

Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
”Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.

Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.

Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.

Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.

Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.

Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
”P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. ”Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.

Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.

Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.

“Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.

”… mitä ajat takaa? Puhu!”

“Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.

”Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.

“Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
”Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
”Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.

”No, tuota”, lisko nielaisi.
Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.

Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.

“Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
”Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. ”Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
“Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”

Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.

“Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.

”Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. ”Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”

“Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
”Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
“Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
”On!” selakhi huusi. ”Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
“Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”

”Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. ”Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
”Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.

Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
”Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. ”Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.”
Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
“Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
”Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”

”Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
”Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
”Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. ”Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.

Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.

Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. ”Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. ”Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
“Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
”Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. ”Te toat olette ihan hulluja.”
“Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
”Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. ”Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
“Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
”Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. ”No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”

Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. ”Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. ”Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
”Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.

He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
”Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
“Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
”Olet aina niin rohkaiseva.”

“Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”

He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
“Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
”Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
”Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
“Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.

”Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
”Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
”Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
”Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
”Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. ”Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
”Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
”Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. ”Maahan.”
”Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. ”Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”

Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
”Kaikkeen?” hän varmisti.

”Suunnittelin valtaosan itse.”

”Exo-Nova?”

Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.

”Näytä kristalli”, hän määräsi.
Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. ”Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. ”Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”

Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.

”Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.

Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
”Anna minulle Exo-Nova.”

”Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. ”Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
”Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. ”Mitä sinä teit?”
”Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. ”Tiesit siitä.”
”…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. ”… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. ”Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: ”Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. ”Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
”Terävä huomio, arvon neiti.”
Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.

”Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.

”Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
”Ensin anna ase.”
”Sinä bluffaat.”
”Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”

Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.

”Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.

”Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. ”Poista se varotoimi tästä-”

Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.

Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.

”Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.

”Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.

Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
Siltä hengen vieminen tuntui.
Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.

Meri
Tunteja myöhemmin

Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.

“Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
”Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.

Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. ”Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
”Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. ”Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
“Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
”Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
”Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
“Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
“Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
“Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
”Entä… Tasenda?”
Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
”Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
“Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.

Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.

”Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
“Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”

Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
”En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. ”Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”

“Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.

Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.

”Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. ”Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”

“Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.

”Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. ”Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.

“Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.

Valkoinen Käsi I

PROLOGI

Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.

Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.

Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.

Kummaan paikkaan itsesi karkotit
syyttä syyllisten seuduille


Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.

Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin


Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.

Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?

Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?

Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.

Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat


Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.

Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.

Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua


Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.

Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys


”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.

Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin


Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.

Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?

Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.

Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan


Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.

Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.

Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.

Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.

”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.

Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.

”Mustalumi”, Muodonmuuttaja aloitti. ”Muistatko minut.”

Pudistan päätäni.

”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.

”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”

”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”

Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.

”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”

”Hetk- miten tämä liittyy-”

”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”

”K-kellot? Niistäkö haluat kuulla?” parahdan epätoivoisesti käteni nivelten kärsiessä.

”MONTAKO HEITÄ ON ALHAALLA. MITÄ SANANSAATTAJA TIETÄÄ. TIETÄVÄTKÖ HE VERKOSTA.”

Parkaisen tuskasta, kun etusormeni nyrjähti paikaltaan. ”XEN, CODY, NNURUKAN! JJOTAIN KAKSIKYMMENTÄ VAHKIA! KALEJA! NNAINEN KELLOSSA, B, KELLOT, KELLOT!” huudan tuskissani.

”KAIKKI. TIETO.”

En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.

Vai oliko?

Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.

Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin


Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?

Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.

Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.

Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?

Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus


Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?

Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.

Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.

♪Matoro~♪

Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.

♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫

Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.

♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫

M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.

♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫

Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.

♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫

Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…

♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫

Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”

♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫

Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.


































Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.

Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.

Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.

Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.

Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.

Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.

Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.

VALKOINEN KÄSI I


Olen palannut, Itroz.

Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.

Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.

Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.

Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.

Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.


Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen

Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.

Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.

Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.

”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.

”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”

”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”

Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”

”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.

”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”

”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”

”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”

”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.

”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”

”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”

Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”

Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”

”Mitä seppä teki?”

”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”

”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.

”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”

”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”

Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.

”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”

Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”

”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”


”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”


”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”

Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.

Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.

Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen

Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.

Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.

”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.

Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.

”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”

Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.

”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”

Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.

Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.

Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.

Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.

Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.

Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.


Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.

Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.

”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.

”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”

Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.

Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.

Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”

”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.

”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”

”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.

Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”

Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.

”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.

”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”

Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”

Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.

Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja…
Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.

Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.

”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.

”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä.
Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.

Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.

”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.

Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.

Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.

”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!”
Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.

He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.

Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.

”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.

Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.

Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?

Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.

Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.

Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.

XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen


Kaikkialla oli valkoista.

Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.

Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.

Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.

Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?

Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia.
Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.

Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.

Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.

Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.

Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.

”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.

”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.

”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.

”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”

Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”

”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”

”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.

”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”

”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”

”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”

”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”

”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”

”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.

”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”

”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”

Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.

”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”

”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”

”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”

”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”

”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”

Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.

Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.

Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.

”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”

”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”

”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”

”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”

”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”

Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”

”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”

Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”

Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.

”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.

”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.

Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.

”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”

”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.

”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”

”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”

”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”

”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”

”Hmm?”

”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”

”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”

”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”

”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”

”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”

”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”

”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”

”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”

”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”

”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”

”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”

”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”

”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.

”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.

Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?

Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.

”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”

”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”

”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”

”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.

”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”

”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.

Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.

”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”

”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.

”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.

”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”

”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.

”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”

”Makutat minä Nimdasta”, Rautakala tuhahti. ”Spesialisti. Ilmanautti. Kersantti. Jakaja. Panostaja. Kerro minulle heistä.”

”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”

Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.

”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”

”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.

”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.

Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.

”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.

”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”

”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.

”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.

Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?

Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.

Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.

D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.

”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.

”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.

”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”

”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”

”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”

”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”

”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”

”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”

”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”

”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”

”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”

”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”

”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”

”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.

”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”

Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”

Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.

Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.

XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen

Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.

”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.

”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”

”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”

”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”

Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.

Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.

Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.

Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.



”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”

Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.

Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.

Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”

”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”

”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.

Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.

Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.

Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.

Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.

”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”

Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”

”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.

Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.

”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”

”Radak. Siinä ei ole mitään.”

Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.

”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”

”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.

”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.

”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.

Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.

Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.

”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.

Koko alus aloitti.

”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.

”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…

Mutta näkökulma ei enää ollut sama.


Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.

”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.

”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”

”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.

Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.

”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”


Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!

”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.

”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”

”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”

”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”

Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.

Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.

Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.

He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.



Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.

Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?

Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.

Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.

Mutta sitä ei ollut.

Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.

Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.

”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”

”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.

”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”

”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.

Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”

”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”

Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”

”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”

Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”

”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”

”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”

”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”

Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.

Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.

Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.

”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.

”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”

”MISSÄ HÄN ON?”

”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”

Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.

Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.

”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”

Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.

”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.

”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”

”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.

Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.

Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.

”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”

”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”

”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.

Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.

Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.

Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.

Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.

Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.

Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.

Ёс ваин саисин олла икуисести
таи аинакин аика питкДДн луонаси
ваикка сиеллД олиси кылмДД я аика пимеДД,
питДД синуа сылиссДни
таи но еихДн силлД ниин палёа вДлиД оле куинка лДхеллД он
паици ехкД ихан вДхДн
еннен куккаси лакаистумиста.

Сеураисин синуа, раккаани
таи аинакин хенкилöни ёста вДлитДн аика палён
ваикка хелветтиин асти
таи но еи вДлттДмДттД ниин питкДлле муттен икинД
таи аинакаан аика питкДДн аикаан
синуа поис пахууделле
тосин олисихан пахуускин вармаан вДхеммДн кылмД
я аика пимеД куин минун котини
антаиси.

Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.

Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!

Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.

Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.

”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.

”Halawe!” hän toisti kohinan yli.

”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.

”Rakas, kuuntele. Missä olet?”

”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”

”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.

”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.

”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”

”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”

”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”

”Mut-”

”Rakastan sinua, Hal.”

”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”

Kohinaa.

Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.

”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.

Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.

”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”

”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.

”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.

”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.

”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”

”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.

”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.

”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.

”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.

”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”

”Nyt, kun minä olen vankinasi.”

”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”

Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.

”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.

Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”

”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.

”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”

”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.

”Hei, hillitse its-”

Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.

”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”

Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.

Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.

Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.

Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.

Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.

”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”

”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”

”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”

Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”

Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.

Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.

”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.

”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.

”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.

”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”

”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?

”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.

”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”

”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”

Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”

Katkera xialainen vilkaisi keskustelukumppaniaan syyttävästi.

”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”

Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.

”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”

”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.

Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.

Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.

”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”

Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.

”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”

”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”

”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”

”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”

Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.

”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”

Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.

”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”

”MITÄ?” hai huusi.

”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”

”M-mutta Varjottu-”

”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”

”-mut- mut-”

”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”

Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”

”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”

”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”

”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”

”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.

”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”

”E-en näe point-” lisko aloitti.

”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”

”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.

”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.

”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.

”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.

”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”

”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”

Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.

”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.

”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”

Radak tunsi visionsa särkyvän.

”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”

”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.

”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”

”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”

”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”

Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.

”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.

”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.

Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.

”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”

”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”

Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…

Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.

Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.

Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.

Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.

Mutta Angien. Mutta Mustalumi.

Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.

Mutta Angien.

Hitto.

”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”

Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.

”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.

Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.

Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”

Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.

Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.

”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”

”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”

”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.

Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.

”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”

Tik. Tok.

”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.

Tik. Tok.

Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen

”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”

Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.

”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.

Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.

“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”

”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”

”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”

”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.

”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”

”Ja siinä on seuraava ongelma.”

Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.

”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”

”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”

”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.

”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”

Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.

”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”

”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”

Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.

”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”

”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”

Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.

”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”

Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.

”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”

Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka te toimivat.”


”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.

Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.

Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.

Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.

”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”

Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.

”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.

Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.

”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.

Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.

Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.

Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”

”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.

Vahkien komentotorni, Ta-Metru

Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.

”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”

”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”

Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.

”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”

Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.

”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”

Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.

”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”

Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.

”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”

Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.

”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.

Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.

”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”

Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.

”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”

Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.

Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.

XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen

Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.

Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.

Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?

Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.

”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.

Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.

”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.

”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”

”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”

”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.

”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.

”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”

”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”

”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”

Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.

”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”

He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.

”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”

”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”

”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”

”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”

”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”

”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”

”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”

”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”

Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”

Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.

Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.

”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”

”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?

”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”

”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”

”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”

”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”

”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”

Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”

”Kuulostaa aika… toamaiselta.”

”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”

”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”

Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.

Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.

”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”

Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.

”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.

”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”

”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.

”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.

Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.

”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.

”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.

Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.

”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.

”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.

”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”

”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.

”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”

Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.

”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”

”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-

JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”

metalli kirkui repien päätään.

”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”

Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.

Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.

Vahkien komentokeskuksen takapiha

”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”

”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”

”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”

”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”

”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”

”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”

Teknisesti ottaen kaikkialla

Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.

Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.

”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”

Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.

”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”

Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.

”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”

”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.

”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”

”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”

”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”

Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.

”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”

Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.

”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”

Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.

”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.

”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.

Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.

Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?

”Kuka hän on?”

Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.

”Hän… hän olen minä.”

Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.

”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”

Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”

Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.

”Katso taaksesi.”

Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.

Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.

”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”

Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.

Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.

Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.

”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”

”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”

He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.

”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”

Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.

”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”

”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.

”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”

Ja silloin Xenkin aisti sen.

”ANTAKAA NE TAKAISIN.”

Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.

”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”

”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”

”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”

Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.

”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”

”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”

”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”

Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.

”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”

Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.

”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”

Nurmikko, keinometsän reuna

Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.

“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”

Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:

“Lähetti.”

Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.

“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”

“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”

“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”

“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”

Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.

“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”

Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.

“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”

Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.

“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”

Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.

Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.

Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jätilläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.

“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”

Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.

“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”

Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.

“Bianca.”

Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.

Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.

Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.

Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.

Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.

Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.

“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”

Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.

Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.

“Pois. Pois minun päästäni.”

Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.

“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”

Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.

“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”

“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”

Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.

“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”

Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.

“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”

Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.

“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”

Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.

“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”

Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.

“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”

Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.

“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”

“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”

“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.

“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.

Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.

“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”

“Mutta kellot?”

“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”

Tik, tok. Se sykki.

Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.

Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.

Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.

Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.

“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.

“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”

Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.

“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”

Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.

“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”

“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”

“Mitä siis teemme?”

Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.

“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”

Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.

Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.

“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”

, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,

“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”

Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.

Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.

Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.

Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.

Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.

Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.

Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.

“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”

Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.

Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.

Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.

Teknisesti ottaen kaikkialla

typedef unit|group {

unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;

}

unit|group METRU|NUI

vahki|units = 4 430

unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\

takes|commands|from = ALL|SEEING,MANGAI|TOA,DUME|TURAGA,COUNCIL|METRU

typedef vahki|unit :: general|unit {

unit|group* group;
vahki|hardware* hardware;
const unit|type type = vahki|type;

}

vahki|hardware = ORB|DRONE
connection|to = ai/:/ALL|SEEING\:\

def reboot|all/:/unit|group* METRU|NUI\:\ {

for/:/vahki|unit vahki : group::units\:\ {
reboot/:/vahki\:\;
}
log/:/’Succesfully rebooted ’ + size/:/group::units\:\ + ’ units’\:\

}

def change|to|group/:/vahki|unit[]* units, unit|group* group\:\ {

for/:/vahki|unit vahki : units\:\ {
list|rm/:/vahki, vahki::group::units\:\;
list|add/:/vahki, group\:\;
vahki::group = group;
}
log/:/’Changed ’ + size/:/units\:\ + ’ to group ’ + runtime|name/:/group\:\\:\
reboot|all/:/group\:\;

}

XMS Angonce

>>SULETA control system r1.2.6 /:/c\:\ Radak
>>Please enter a valid security code.

; METRU_NUI = unit_group;

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; METRU_NUI::status = SEEK_AND_DESTROY

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; METRU_NUI::target = ALL

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; change_to_group/:/METRU_NUI::units, ANGONCE\:\;

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

>>Changed 4 430 units to group ANGONCE
>>Succesfully rebooted 4 430 units

—————-

Baterra-asema

>>Location:Baterra Station
>>Please enter a valid security code.

;security code = BAHRAG
;take_control_group/:/ANGONCE\:\

>>ERROR: Unable to connect.

;override_angonce;

>>ERROR: Unable to connect.

;show connection;

>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.

;connect to /:/group:ANGONCE\:\;

>>ERROR: Unable to connect.

;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;

>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda

;clear_t…Ath ko relthe Nimda

Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>

{{this/:/\:\.connection}}
{{{die.ath}}}
{{goodbye bianca~}}

>> CONNECTION LOST





Metru Nuin ilmatila
70 minuuttia huomiseen

Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.

”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”

Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.

Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.

”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.

Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.



Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.





Teknisesti ottaen kaikkialla

Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.

Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.

Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.

Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.

Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.

Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.

Nimda.

Ath ko relthe Nimda.

Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.

Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.

Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.

Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.

Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.

















Hytti, Merellä

Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.

Koska totta kai sillä oli viikset.

Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.

”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”

Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.

Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.

”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”

Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.

”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”

Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.

”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”

Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.

”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”

Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.

”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”

Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.














Nascosto

Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.

Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.

Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.

Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.

Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.

Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.

Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.

Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.

Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.

Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.

Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.

Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.

Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.

Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.

Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.

Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.

Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.

Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.

Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.

Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.

Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.



Bioarkistot

Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.

Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”

”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”

”Hmh… ei niin mitään.”

”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”

”Öh, joo.”

Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.

Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.



Reaktorikammio

Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.

Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.



Baterra-asema

Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.

Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.

Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.

Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.

Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.

Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.

Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.

Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.

Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.

Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.

Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.

Vapaus.

Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.

Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.

Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.

Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.

Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.

Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.

Bianca taittoi itsensä irti taulusta.

Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.

Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.

Ja hän tekisi sen tulella.

Paholainen Pukeutuu Pradaan…

Metru Nuin sota, kolmas vuosi

Päivä oli aivan liian hiljainen. Sota-aikana se ei koskaan luvannut hyvää.

Mustan Käden tukikohdan suurimmassa taukotilassa istui vain yksi levottomasti jalkojaan vipattava sotilas. Killjoy ei ollut nähnyt ilmadivisioonaansa kokonaiseen viikkoon. Palovammat hänen vasemmassa kädessään olivat jo käytännössä parantuneet, mutta hänen lääkärinsä ei ollut vielä antanut hänelle lupaa palata Ko-Metruun.

Kahvi Killjoyn pahvisessa kupissa oli ollut kylmää jo pitkään. Ruskea kansio pyöreällä pöydällä oli luettu iltapäivän aikana jo ainakin kolmesti. Sininen arkistovahki oli vakuuttanut, että se sisältäisi kaiken julkisen tiedon Killjoyn tutkimuskohteesta. Mirukasvoinen soturi uskoi pientä apuriaan, mutta julkinen tieto ei ollut tällä kertaa tarpeeksi. Hänen täytyisi kaivaa syvemmälle.

Sekä tiskin takana työskentelevä le-matoran, että Killjoy nostivat molemmat katseensa kuullessaan ensimmäiset metalliset askeleet pitkään hetkeen. Mustahaarniskainen sotavahki pysähtyi, leuallaan molempiin käsiinsä nojaavan Killjoyn eteen tekemään kunniaa.

“Kenraalikapteeni Kralhi. Herra ottaa teidät nyt vastaan.”

Killjoy nyökkäsi vahkille, jotta tämä voisi poistua. Tovin voimiaan kerättyään hopeahaarniskainen mies väänsi itsensä ylös tuolista. Le-matoran jäi katsomaan kaikkoavan punahopeisen hahmon perään, kunnes tämä kääntyi kohti portaikkoa ja ulos matoranin näköpiiristä. Viinipullo aukesi tiskin takana. Oli pitkää päivää kahviossa viettävän ansaitun tauon paikka.


Päätös vetreyttää lihaksiaan käyttämällä portaita kadutti Killjoyta jo neljännen kiivetyn kerroksen jälkeen. Toiset neljä myöhemmin hän puri jo hammasta. Kahdenteentoista kerrokseen saavuttuaan hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi. Paikka lepotauolle oli onneksi erinomainen. Lasinen seinä Herran toimiston ovea vastapäätä tarjosi henkeäsalpaavan näyn kohti pohjoista Onu-metrua ja sen miltei koskemattomia kallioita. Sota oltiin jo työnnetty pois heidän maisemistaan. Ainakin toistaiseksi.

Saatuaan hengityksensä tasattua iski Killjoy kolmesti nyrkillään puiseen tummaan oveen. Hiljaisuutta ei kestänyt kauaa, kun vankka miesääni oven takaa jo ilmoitti oven olevan auki. Killjoy käänsi kahvasta ja astui varmasti koko kompleksin tyylitellyimpään toimistoon.

Punainen sametti hallitsi toimiston tekstiilejä ja mahonkiset käsintehdyt huonekalut oli kaikki aseteltu täydelliseen linjaan toisiinsa nähden. Tavarat leveällä kirjoituspöydällä oli kaikki aseteltu siisteihin pinoihin. Ja luonnollisesti mies pöydän takana oli vähintäänkin yhtä tyylikäs.

Suuren Rurun alta työntyvä musta parta oli muotoiltu lyhyeksi ja pyöristetty siistiksi. Punainen laadukas nahka ja kiiltävät mustat haarniskanpalaset muodostivat toan päälle jylhän asustuksen, jonka Killjoy kuitenkin arveli olevan tarkoitettu edustamiseen enemmän, kuin taistelua kestämään. Kirkkaat silmät seurasivat Killjoyta, kun tämä asetteli itseään mukavammin Herran pöytää vastapäätä asetettuun tummaan nojatuoliin. Toan hymyilevät kasvot toivottivat hopeisen sotilaan tervetulleeksi.

“Näytät väsyneeltä, poika. Miten kätesi voi?”

Killjoy nosti vasemman kätensä vaakasuoraan eteensä ja puristi sen tiukasti nyrkkiin.
“Täysin kunnossa. Joskaan Kupe ei vieläkään suostunut päästämään minua kentälle. Minun täytyy odottaa huomiseen.”

“Ja sinuna kuuntelisin häntä. Asonai oli huomaavainen, kun lainasi häntä meille näinkin pitkäksi aikaa. Otat huomenna aamun ensimmäisen aluksen. Olet taas kentällä tuotapikaa.”

Killjoy laski kätensä ja murahti itsekseen. “Toki. En vain ole tottunut olemaan pois näin pitkään. En tahtoisi ottaa riskiä, etten olisi paikalla, kun Rautalaivasto iskee.”

“Xialaisia ei tunneta yllätyshyökkäyksistä. Tulevat, kun joukot ovat tarpeeksi suuret. He luottavat mieluummin matematiikkaan, kuin yllätykseen. En odottaisi mitään suurempaa vielä hetkeen. Nyt on tärkeintä, että Cody ja Aizen pitävät etelärintaman kurissa ja että sinä pidät aluksemme ilmassa.”

Killjoy nyökkäsi. Hän oli kuullut samat käskynjaot jo kymmeniä kertoja edellisien kuukausien aikana, mutta tieto laajoista laivastojen kokoontumisista piti miestä varpaillaan. Killjoyn vainu suurelle taistelulle oli pettämätön. Hän tiesi pitää koko divisioonsansa täydessä valmiudessa, eikä hänellä ollut luottoa, että kukaan muu pystyisi pitämään yllä samanlaista valmiutta kuin hän. Polte päästä takaisin Ko-Metrun lentotukikohtaan oli sietämätön.

Killjoy havahtui näppäimistön naputukseen, Väsyneenä ja ajatuksiinsa uppoutuneena hän oli vaipunut toviksi hiljaisuuteen. Herralla ei kuitenkaan ollut mikään kiire. Kaikessa huomaavaisuudessaan hän antoi Killjoylle rauhan edetä omaan tahtiinsa. Edeltävinä kuukausina maan toan asenne omiin joukkoihinsa oli ollut harvinaislaatuisen nöyrä. Vahvasta johtamistyylistään tunnettu Herra osasi antaa sympatiaa niille, jotka olivat valmiita uhraamaan henkensä kentällä, kun sodan mukanaan tuoma byrokraattinen helvetti esti häntä itseään osallistumasta taisteluhin. Toisin kuin turaga Dumen lähipiiri, Mustan Käden johto sentään aktiivisesti yritti parantaa kansalaistensa oloa, taistelukentällä tai ei. Se oli jotain, mitä Killjoy osasi arvostaa.

“Miten tiedeosastolla menee? Kaikki hyvin alhaalla?”

Killjoyn kysymys oli ilmiselvän johdatteleva. Herralla oli jo vahva aavistus siitä, mihin kenraalikapteeni oli keskustelua viemässä. Kohteliaisuudestaan hän kuitenkin päätti vain vastata kysymykseen.

“Nizin tutkimus Kirkkaiden kanssa etenee hurjalla tahdilla, jos sinä sitä kysyt.”

“Sen… sen minä tiesin jo. Vietimme hänen kanssaan eilisen Confine-projektin parissa.”

Killjoy ei ollut aivan varma oliko viisasta kertoa, että hän oli viettänyt sairaspäivänsä tukikohdan maanalaisella puolella lääkärin määräyksen vastaisesti. Herran ajatukset olivat kuitenkin jo väistämättömässä jatkokysymyksessä.

“Mistäköhän tiedeosastosta sinä sitten puhut?”

“Sinä… sinä tiedät kyllä”, Killjoy takelteli, “Ficuksen tutkimukset. Emmekö me ole muka menossa liian pitkälle? Tai siis… tilanne siellä melkein räjähti käsiin jo kerran. Mutta hän vain jatkaa armottomasti.”

Aihe meni kuin menikin juuri sinne, minne Herra oli odottanutkin. Hän antoi käsiensä levätä näppäimistön päällä ja soi Killjoylle miltei tavaramerkikseen muodostuneen saarnaavan katseen.

“Koetko, että ystäväni asenteessa on jotain väärää? Eikö hänen omistautumisensa ole ainoastaan ihailtavaa? Hän ei anna vastoinkäymisten pysäyttää itseään tai osastoaan.”

Killjoy irvisti. Hän tiesi epäilystensä ja epäluottamuksensa perustuvan pelkkään spekulaatioon. Kyllä hän tunsi Käden tiedepäällikön omistautuneisuuden, mutta se vain huoletti häntä entisestäkin enemmän. Asiat, joita Niz oli hänelle Ficuksen osastolla näyttänyt olivat syöpyneet hänen verkkokalvoilleen. Killjoy ei olisi halunnut murehtia oman kotinsa moraalista asemaa, mutta jatkuvat merkit Ficuksen omituisesta käyttäytymisestä alkoivat kalvaa häntä päivä päivältä enemmän.

Ei ollut kulunut montaa viikkoakaan siitä, kun tiedeosasto menetti yhden jäsenistään protokollia massoittain rikkovalle testille. Pian sen jälkeen Killjoy oli ensimmäistä kertaa ottanut aiheen puheeksi Herran kanssa. Hopeisen soturin suureksi harmiksi hänen johtajansa mielipiteet aiheesta eivät yhä edelleenkään tuntuneet ottavan tilannetta tarpeeksi vakavasti.

“Mutta Herra. Oletko sinä nähnyt, missä kunnossa hän on? Puhelee itselleen, kuin puhuisi jollekulle toiselle. Niz kertoi, että hän on alkanut siirtämään projektitietoja jonkun… Valkoisen nimiin. Mutta meillä ei edes työskentele ketään sen nimistä. Eikö KAL-projektin pitänyt olla arkaluotontoisin operaatio historiassamme? Kenraali Nurukan vaati sen-”

Herran syvä pettynyt huokaus keskeytti Killjoyn epätoivoisen yrityksen todistaa väitteitään. Mirukasvo tajusi liian myöhään Nurukanin nimen mainitsemisen olleen virhe. Kenraalin ja Herran pitkin sotaa kiristyneet välit olivat olleet jo hetken vaarassa katketa.

“Kuulehan nyt, poikaseni”, Herra aloitti varoen. Hän ei koskaan menettänyt malttiaan, eikä menettäisi nytkään, “Se, mitä Ficus tekee ei ole sinun, eikä enää Nizinkään murhe. Me olemme sodassa ja sodassa epätavalliset metodit ovat usein tie odottamattomiin ratkaisuihin. Ficus on sataprosenttisen vannoutunut päättämään tämän sodan. Hän lupasi minulle henkilökohtaisesti laittaa itsensä likoon vain tätä yhtä tehtävää varten. Ja se, mitä hän juuri nyt käy läpi on kuluttavaa ja äärimmäisen vaativaa. Joten ole kiltti, Kralhi. Anna hänen työskennellä rauhassa ja yritä keskittyä omiin tehtäviisi samanlaisella antaumuksella. Lupaatko sen minulle?”

Killjoy huokaisi syvään. Hän ei katsonut Herraa enää silmiin, vaan naulitsi katseensa johtajansa tummiin käsiin.

“Tiedät kyllä etten voi tehdä lupausta, jota en pysty pitämään. Sinä opetit minut tällaiseksi. Koko projektin olemassaolo on puhdas painajainen, eikä meidän pitäisi ottaa sen kanssa enää pienintäkään riskiä.”

Herra pudisteli päätään pettyneenä. Hän ei ollut tottunut vanhan oppipoikansa niskurointiin. Sota oli jättänyt jälkensä kaikkiin. Maan toa vilkuili lohtua pöytänsä reunalla olevasta kehystetystä valokuvasta. Hunakasvot kuvassa eivät kuitenkaan helpottaneet enää samalla tavalla, kuin ne joskus olivat tehneet.

“Minä en keskustele tästä aiheesta enempää. Projekti jatkuu ja sinä pysyt siitä erossa. Olisin koska vain valmis laittamaan oman henkeni Ficuksen käsiin, enkä halua kuulla noin syvästä epäluottamuksesta hyvää ystävääni kohtaan.”

Kaksikko tuijotti toisiaan lyhyen ja kiusallisen hiljaisen hetken. Killjoy puristi käsiään tiukasti nyrkkiin hillitäkseen itsensä. Hän tiesi astuneensa rajan yli, mutta hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa hän joutui kyseenalaistamaan mentorinsa harkintakyvyn. Pirullisen kokenut Herra luki nämä ajatukset Killjoyn kasvoilta vaivatta. Musta Ruru nyökkäsi haikeana kohti huoneen ovea.

“Sinun lienee parempi mennä.”

“Niin minun taitaa”, Killjoy huokaisi masentuneesti, totellen Herran pyyntöä. Tuokio oli päättynyt juuri sillä tavalla, miten Killjoy oli pelännytkin. Sota oli joko väsyttänyt Herran tai Killjoy oli aina luottanut hänen harkintakykyynsä liikaa. Ovensuusta vielä kerran taakseen vilkaistessaan hän huomasi ettei Herra edes jatkanut työskentelyä. Tämä vain tuijotti sieluttomasti näyttöpäätettään, kädet yhä liikkumatta näppäimistöllä odottaen.

Killjoy sulki oven perässään ja suuntasi askeleensa tällä kertaa suoraan kohti hissiä. Oli hopeiselle sotilaalle kuin itsestäänselvyys ottaa kurssi kohti tiedekerroksia. Herran tuntien Ficuksen osastoa tultaisiin nyt valvomaan entistä tarkemmin, joten Killjoy ei edes ajatellut koetella onneaan. Nyt hänen oli vain pakko saada rentoutua. Ja Nizin osasto oli vielä auki muutaman tunnin.

Kenraalikapteenin piti nostaa katseensa vielä kompleksin selkeästi tyylikkäimmälle käytävälle sijoitettuun kaappikelloon varmistaakseen arvionsa.

“Tik, tok”, se sanoi.

Ja Killjoy katui vilkaisuaan hyvin nopeasti.

Soturi pakottautui teknisesti ottaen kaikkialta kaikuvan kellon paineen alla suuren ikkunan alle pultatulle puiselle penkille. “Tik, tok”, sanoi kello taas. Ääni oli niin kova, että kellon koneistokin kuului. Viisarien naksutus vei Killjoyn huomion hahmosta, joka käveli totutun pettyneen ilmeen kera Killjoyta kohti. Vihreähopeinen selakhi visiiri kasvoillaan oli saapunut päätään puristavan kralhisoturin eteen. Hetken hopeisen sankarin edessä varrottuaan selakhi viimein puhkesi puhumaan.

“Hei! Herra kenraali. Nyt olisi parempi nostaa nuppia.”

Killjoy katseli hämmentyneenä ympärilleen, Hän oli naisen kanssa kahden. Eivät hänen sanansa koskaan noin menneet.

“Miksi sinä minua oikein juuri kutsuit?”

“Hei! Kuuletko sinä? Nyt on aika herätä!”, tivasi selakhi, aivan kuin tämä ei olisi kuullutkaan Killjoyn kysymystä.

“Mitä sinä… sinunhan pitäisi olla…”

“Hei! Isopää! Minä potkaisen, jos sinä et nyt herää!”

Killjoy tuijotti selakhia suoraan tämän tuomitseviin silmiin. Katumus ja syyllisyys liittyivät aikaraudan luoman epämukavuuden aloittamaan kerhoon. Unenomainen epätodellisuus vääristi kenraalin muistoa kellokoneiston ajamalla voimalla.

”Olen pahoillani…”, mies yritti selittää, ”Minä en pystynyt estäm-AU,AU, MITÄ PIRUA SINÄ OIKEIN TEET?”, ulvahteli Killjoy, selakhin todistaessa ollessaan tosissaan uhkauksessaan. Killjoy piteli kipeää osumaa saanutta nilkkaansa hämmennys kasvoillaan.

”Enkö minä pirulauta sanonut, että aika herätä? Ollaan ihan kohta perillä.”

Killjoy havahtui siihen, että penkki hänen allaan alkoi tärisemään. ”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”

Pudotusalus, Meri

”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”

”No voi sun saamari nyt… Brez… Brez! Meidän kenraali on varmaan jotenkin rikki.”

Ja vasta silloin Killjoy oikeasti heräsi.

Ensimmäinen asia, mitä kenraalin oli tarkistettava olivat hänen kämmenensä. Rääväsuisin Brezeistä tuijotti, kun Killjoy huokaili pettyneenä mustille keinotekoisille käsilleen. Hetken ajan Killjoy oli luullut päässeensä takaisin vanhaan kehoonsa. Todellisuuden hämärtyminen oli kuitenkin vain yksi syy, miksi hän vihasi uneksimista.

”Kellotko taas?”, kuului kysymys aluksen ohjaamosta. Killjoy painoi kohoumaa kaulansa panssareissa ja kypärä hänen kasvoillaan vetäytyi levyiksi hänen harmaiden kasvojensa sivuille. Silmäluomiaan tiukasti kiinni puristava kenraali hieroi kasvojaan väsymyksestään. Mies murahti myöntävästi alusta ohjaavalle selakhille.

”Kun pysyisivätkin vain unissa.”

Harmaan pudotusaluksen matkustajatila koostui kahdesta pitkästä penkistä koneen molemmin puolin. Vain hieman pilvien yläpuolella kiitävä alus tärisi turbulenssin voimasta. Killjoyn nilkkaa potkaissut Brez astui sivuun entisen kenraalin noustessa pystyyn. Hän asteli ikkunalle vastapäätään nähdäkseen ainoastaan pilvien aiheuttamaa harmaata vilisevää massaa. Kellojen hiljainen kaiku vetäytyi takaisin kralhin alitajuntaan. Huolestunut, mutta kasvonsa peruslukemilla pitävä Brez asteli takaisin pieneen ohjaamoon, jossa kolmesta pilotintuolista oli vapaana oikeanpuoleisin. Killjoy kumartui hänelle aivan liian matalaan oviaukkoon vain nähdäkseen koko silmiä hämmentävän Brez-rivin. Jokainen oli vaihtanut päälleen samanlaisen hopeisen kevyen haarniskan, joiden helma piteni hohtaviksi, hopeisiksi, nilkkoihin asti ulottuviksi hameiksi.

”Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa parempaa päälle”, totesi keskimmäisessä tuolissa alusta ohjaava Brez, ”Vai ajattelitko kävellä tanssiaisiin Makuta-cosplayssa?”

Killjoy ei edes vaivautunut kysymään, mitä ”cosplay” tarkoitti, mutta tajusi kyllä ettei hänen ulkoinen antinsa ollut tilanteeseen sopiva. Kenraali käänsi vasemman ranteensa tietokoneen esiin ja alkoi selaamaan Nascostolla asetettuja uusia valintojaan. Muutaman painalluksen jälkeen punaiset sotamaalaukset Killjoyn haarniskan päällä alkoivat haalenemaan. Ilma haarniskan ympärillä väreili. Oikeimmanpuoleisin Brez tuijotti suu ammollaan, kuinka kaikki väri haarniskassa häivyttyi ja mustan pohjamaalin päälle alkoi muodostumaan tyylikkäitä, puhtaanvalkeita linjoja. Lopulta Killjoyn koko olemuksen värähdeltyä kuin rikkinäinen data, hän painoi kypäränsä antennit syvälle sen sivujen sisälle. Lopputulos oli yllättävän tyylikäs KAL-haarniskaksi. Brez yritti yhä ymmärtää omituista teknistä tapahtumaa. Killjoy huomasi tämän tuijotuksen.

”Nyrkin vanhaa tavaraa. Selitän joskus.”

Brezin mielestä ”nyt heti” olisi ollut parempi, kuin ”joskus”, mutta selakhi tiesi heidän määränpäänsä olevan jo lähellä. Killjoy tunsi, kuinka alus käänsi jo nokkansa kohti alla odottavaa merta.

”Joten. Kertaus?”, vasemmanpuoleisin Brez tiedusteli. Killjoy tuijotteli jo ranteestaan kolmiulotteista hologrammia XMS Donovanista.

”Olen yhä käytännössä aseistamaton, joten yritetään hoitaa tämä mahdollisimman diplomaattisesti. Minä jututan vortixxia ja te pidätte huolen, etteivät hänen henkivartijansa pääse sotkemaan. Ensisijaisesti olette harhautus. Älkää käyttäkö voimaa, jos ei ole aivan pakko.”

Keskimmäinen Brez nyökkäsi ymmärtäväisesti. Oikeanpuolimmaisin ei ollut aivan vakuuttunut tehtävän luonteesta.

”Se pirun noita yritti ostaa palveluksiamme taannoin. Ja päätellen reaktiosta, hän ei ole tottunut saamaan ”eitä” vastaukseksi. Ollaanko tässä nyt ihan varmoja, että me tarvitsemme juuri häntä?”

Kaksi muuta Breziä vilkaisivat toveriaan hieman kyseenalaistavasti. Killjoy ei kuitenkaan ottanut kysymyksestä nokkiinsa.

”Neitimme on ainoa tuore lähde, jolla on huomattavaa valtaa Xialla. Yhteyshenkilömme Odinalla vahvisti hänen osallistuneen metsästäjien ohjelmiin. Asiamme luonne vaatii hieman hämäräperäisiä taustoja. Me tarvitsemme jonkun, joka tietää salaisuuksienkin salaisuudet.”

Brez hymähti ja käänsi katseensa takaisin kohti menosuuntaa. ”Entä mitä sinulla on tarjota hänelle tarvittavista tiedoista? En usko, että hänen kaltainen nousija vain sokeasti auttaisi meitä.”

”Voi olla vaikeaa”, Killjoy myönsi suoraan, ”mutta vanhan kansan pelottelu puree paremmin nuoriin.”

”Saavumme Donovanin ilmatilaan, Herra kenraali”, keskimmäinen Brez keskeytti, ”Toivottavasti ovimiestä ei haittaa, että plus ykkösesi saapuu kolmena kappaleena.”

Yöllinen meri ei ollut tyyni. Aallokko oli kova, joskaan vaaraa myrskyksi yltymisestä ei ennusteiden mukaan ollut. Aaltojen keskeltä kajasti loputon rivi pieniä valoja. Ikkunasta kauas eteen tuijottavat Brezit hidastivat vauhtia vasta havaitsessaan valojen keskeltä paistavan laskeutumisalustan. Ja siinä vaiheessa kolmikolle kävi selväksi ettei kyseessä oikeastaan edes ollut risteilyalus.

Ilmatukialuksen muotoinen kelluva kaupunki edusti sekä xialaisten suuruudenhulluutta että steltiläisten häiriintynyttä tyylitajua. Mustavioletin aluksen laskeutumisalueelle oltiin jo saavuttu sankoin joukoin. Rivistöjä maailman aatelin yksityiskoneita, pienoiszeppeliinejä ja yksityiskäyttöön muokattuja hävittäjiä odotti omistajiaan rautaisella kannella. Aluksen kyljessä, aivan vedenrajassa oli myös lukemattomia telakoita vesiteitse saapuneiden vieraiden pienemmille laivoille. Brezien hävittäjämäisen, nynrahvalmisteisen aluksen turbiinit hidastivat vauhtiaan ja kääntyivät kohti maata laskeutumista varten. Pehmeästi alus telakoitui ilmailurivin jatkoksi. Killjoy vilkuili ikkunasta aluksia ympärillään. Donovanin vieraat eivät koskaan nousseet laivaan maalta. Tarkoin varjeltujen salaisuuksien alus lipui aina hiljaa Steltin ja Xian välisten vesien turvissa.

Laskeutumisen aikana Killjoy muistutti tiimiään vielä ennalta sovituista valenimistä. Moottorien jyly lakkasi ja Brezit irroittivat otteensa aluksen ohjaimista. Luukku aluksen perällä aukesi ja Killjoyn johdolla juhlava nelikko asteli laivan kannelle, jossa heitä vastaan riensi jo rusettikaulainen po-matoran. Hengitystään hetken tasaava mahikikasvo vilkaisi ensiksi saapuneiden alusta ja kääntyi sitten puhuttelemaan mustavalkoiseen asettunutta Killjoyta.

”Saavuitte viime hetkellä. Illan emäntä valmistautuu pitämään pian puheensa. Saanen saattaa teidät sisään herra..?”

”Herrapa juuri. Herra.”, Killjoy valehteli. Matoran kaivoi takkinsa uumenista kämmentietokoneen ja tarkisti sille säädettyä vieraslistaa.

”Ah… ymmärrän. Kyllä vain. Täältähän se löytyy. Joten tämä hemaiseva neitokainen lienee siis… anteeksi mitä… mutta…”

”Olemme Saraji!”, keskeyttivät Brezit hämmentyneen matoranin. Yhdestä suusta lausuvat selakhit hämmensivät identtisellä käytöksellään ulkonäköääkin enemmän. ”Olemme herra Herran uskollinen avustaja!”

Matoran pyöritteli päätään epäuskoisena. Hän tuijotti hetken koordinoitua kolmikkoa ja kääntyi takaisin kohti Killjoyta.

”Ja he… he ovat plus ykkösesi, herra… öhm Herra? He?”

”Arvon Saraji on ollut uskollisesti rinnallani jo kymmeniä vuosia. Toivon, ettei hänen monimuotoinen ilmentymänsä koidu ongelmaksi.”

Matoran punnitsi Herraksi esittäytyneen Killjoyn sanoja hetken ja tuli ajatuksissaan tulokseen, että hän oli päästänyt varmasti läpi jotain oudompaakin, vaikkei hän esimerkkiä sellaisesta välittömästi keksinytkään.

”Eivät… tai siis… ei tietenkään. Tätä tietä”, matoran viittoili ja lähti kulkemaan kohti lukuisia porrasaukeamia keskellä laskeutumisaluetta. Brezit vilkuilivat toisiaan huojentuneena. Killjoy toivoi hartaasti, että Herra oli Xian vuosinaan pitänyt matalaa profiilia. Hän ei halunnut joutua odottamattomiin vaikeuksiin vanhan mentorinsa tekemisistä.

Kävelymatka laskeutumisalustalta portaita pitkin juhlasaliin tuntui ikuisuudelta. Brezit olivat tottuneet hienovaraisuutta vaativiin tehtäviin, mutta Killjoy oli jännittynyt vaikkei sitä myöntänytkään. He olivat valmiita astelemaan keskelle keinottelijoita, valtaapitäviä ja informaatiorikkaita. Killjoy ei edes halunnut ajatella tilannetta, jossa joku tunnistaisi hänet metsästäjien yhdeksi halutuimmista päistä.

Yksikään nelikosta ei ollut aivan varma siitä, millaisia tilaisuuksia aristokraatit vortixxien kanssa oikein pitivät. Huojennus kuitenkin levisi konkkaronkan kasvoille, kun matoran johdatti heidät viimeiselle käytävälle. He kuulivat musiikkia. He olivat valinneet erinomaisen illan.

Ei ollut epäselvää, kumpi juhlien johtavista osapuolista oli suunnitellut laivan sisätilat. Vaikka juhlasalin seinät ja katto olivat pelkkää violettia, ei niitä edes meinannut löytää siltä maalausten ja potrettien määrältä, mitä seinille oli ripustettu. Valtaatekeviä vuosisatojen takaa. Isoja nimiä ja tuttuja kasvoja historiasta. Killjoylle ja tämän erikoisen identtiselle joukkiolle alkoi vähitellen selviämään, kuinka suurta roolia saarien politiikassa Donovan oikein näyttelikään.

Lukemattomien pyöreiden lasipöytien ja niiden välissä pujottelevien samppanjaa tarjoilevien matoranien takana kohosi suuri puinen lava, jota parhaillaan hallitsi ryhmä orkesterin soittimin varustettuja aristokraatteja. Mahikikasvoinen opas viittoi Killjoyta seurueineen astumaan peremmälle. Nelikko otti suuntansa kohti lavaa. Killjoy skannasi katseellaan lukemattomia puheensorinan jäseniä. Vaikka suurin osa juhlasalin vieraista koostui Steltin tai Xian asukkaista, oli aivan salin reunalla väripilkku, joka kiinnitti Killjoyn huomion.

Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

Nelikko jatkoi matkaansa halki salin. Ohikulkumatkallaan he kuulivat palasia mitä erikoisimmista keskusteluista. Kaapuun pukeutunut hahmo yritti vakuuttaa vortixx-seuralaistaan ”Steltinmeren Leviathanin” olemassaolosta. Näiden vieressä aristokraatit väittelivät syistä, miksi Voitto Korporaation edustaja oli jäänyt pois tapaamisesta. Se keskustelu, mikä Killjoyta kuitenkin kiinnosti, sisälsi ryhmän Xialaisia tieteilijöitä. Neljän ko-matoranin joukko vaikutti äärimmäisen huolestuneelta. Killjoy hidasti vauhtiaan heidän kohdallaan, kuultuaan yhden matoraneista mainitsevan ”Liigan”.

”Etkö ole kuullut? Niitä pirulaisia ei olla nähty sitten sodanjälkeisten kaaosten.”

”Mutta toisaalta…”, mietiskeli tämän vierustoveri, ”Xia ei ole vuosikausiin kokenut niin pahaa tunkeutumista, kuin se toien taannoinen operaatio. Jos metsästäjät ja Metru Nui kamppailevat meidän maaperälläm-”

”Mutta ne eivät edes olleet Mangai!”, ensimmäinen puhuja keskeytti, ”Kuuluivat kuulemma johonkin yksityiseen ryhmittymään. Mistä tiedämme, etteivät he vain halunneet tuhota metsästäjien läsnäoloa Xialla?”

”No jos niin, niin ainakin onnistuivat”, pohti kolmas, vanhempi miesääni, ”mutta tunnen oloni turvallisemmaksi, kun Liiga partioi rajoillamme. En mielelläni herää räjähdyksiin omassa naapurustossani.”

Neljäs ääni, tällä kertaa nuori naisääni ei allekirjoittanut kollegansa sanoja. ”Oletko sinä koskaan nähnyt niitä? Ne ovat hirviöitä. Jotain luonnotonta. Minä en luota mihinkään niin karmaisevaan.”

Jos Brezit olisivat nähneet Killjoyn kypärän taakse, olisivat nämä nähneet hyvin huolestuneen ilmeen. Ei Killjoyta Xian operaation paljastuminen ahdistanut tai yllättänyt (se kun oli muutenkin sisältänyt aivan liikaa räiskintää jopa Killjoyn ohjuksiseen makuun), vaan se, kuinka huhut ”Liigasta” olivat taas alkaneet konkretisoitua. Brezit olivat autuaan tietämättömiä aiheesta. Killjoy lähinnä toivoi, ettei olisi kuullut koko keskustelua.

Lopulta nelikko saapui aivan lavan edustalle, jossa heitä odotti vielä muutama tyhjä pöytä. Poppoo veti itselleen tuolit ja istuivat odottamaan. Killjoy skannasi yhä tilaa, etsien tietokonevisiirinsä avustamana kohdettaan.

”Juhlapukeutuminen on aina ollut jotenkin… hupsua”, Killjoyn vasemmalle puolelle istuutunut Brez pohti, hameensa helmaa sormin tunnustellen, ”tai siis, eiväthän tällaiset rääsyt suojaa edes tikarilta, saatika sitten tulitukselta.”

”Rikkaiden pröystäilyä”, ärjähti Brez hänen vieressään, ”luulevat olevansa niin hyväosaisia, ettei heille mitään pahaa voisi tapahtua.”

”Katsokaa nyt tuotakin”, kolmas Brez tuhahti, osoitellen lavan läheisyydessä notkuvaa harmaamekkoista vortixxia, ”kuvittelee olevansa niinkin viehkeä tekstiilisessä kuolemanloukossaan.”

”Ja näittekö te sen skakdin aiemmin? Pirulauta, kun meinasin revetä nauruun. Ei se ollut edes tyylikästä. Vain noloa.”

”En nyt tiedä… minusta se oli aika söpö…”

Killjoyn vasemman puolen Brez keräsi toteamuksellaan kahden muun pettyneet katseet itseensä. Naljailua olisi ollut luvassa, mutta sitten kolmikko huomasi Killjoyn nostaneen kätensä pystyyn. Kralhi nyökkäsi katsomaansa suuntaan ja Brezit näkivät, mitä Killjoy oli huomannut.

Lavan oikealla reunalla, purppuramustan aristokraatin kanssa, keskusteli huomattavan suurikokoinen vortixx-nainen. Toisin kuin miltei kaikilla muilla juhlaväestä, rajoittui mustahopeisen ilmestyksen juhlapukeutuminen raudanväriseen lanteille sidottuun huiviin. Muuten naisen päällä oli hyvin paljon hopeisia haarniskoita aivan, kuin tämä olisi aina varautunut ongelmiin. Myös vortixxin oikeassa kädessä oli jotain merkillistä. Sen sormet olivat aivan liian pitkät. He olivat löytäneet etsimänsä.

Tyytymättömän ja tylsistyneen vortixxin puuhia seurasi kuitenkin myös toinen osapuoli. Ja kun nelikko huomasi sen kaksi jäsentä, eivät he enää saaneet silmiään irti niistä.

”Ovatko nuo…”

”Jep…”, vastasi hämmästyneen selakhin sisko, ”…Vatukoita”

Väkijoukossa pöytien seassa seisoi kaksi toankorkuista tummaa möhkälettä. Humanoidit otukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat koostuneet kivestä (kuka tiesi, vaikka olisivatkin) ja niiden kasvoissa paloi tuli siinä, missä yleensä olivat silmät ja suu. Lajin jäsenten erikoisin piirre oli kuitenkin niiden raajojen massiivinen kokoero. Kivijättien oikeat kädet näyttivät kuuluvan kooltaan enemmänkin steltinpeikolle, kuin jollekin toan kokoiselle. Jotta näky olisi vielä erikoisempi, olivat olentojen vasemmat käsivarret matoranienkin vastaavia hintelämpiä. Pienissä sormissaan kaksikko piteli oransseja, jonkinsortin pedon hampaista taottuja veitsiä.

”…mutta nehän ovat ihan mielettömän harvinaisia! Alle parinkymmenen ollaan nähty putoavan ja nekin ovat suojeltuja.”

”Ja mistä vetoa, että siinä ovat ne henkivartijat joita etsimme”, Killjoy murahti, ”ystävämme resursseilla ei näytä olevan rajoja.”

Nelikko tuijotti pitkään mitä erikoisinta näkyä. Killjoykaan ei ollut koskaan nähnyt Vatukaa, kuin biologiankirjoissa. Kivisissä tallaajissa ihmetytti vielä enemmän se, kuinka kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomiota. Kuin kaikki olisivat tottuneet niiden läsnäoloon.

Samalla kun selakhi-siskokset keskittyivät tutkimaan omaa pelottavaa osuuttaan tehtävästä, oli Killjoy siirtynyt takaisin vortixx-kohteen tarkkailuun. Väkinäistä jutustelua pulisongikkaan aristokraatin kanssa käyvä lisko näytti siltä, kuinka tämä olisi tahtonut olla missä tahansa muualla. Kralhi vilkaisi myös naisen lähellä soittavaa orkesteria. Kappale oli jo loppunut ja bändin jäsenet keskustelivat nyt seuraavasta soitettavasta viisusta.

”Minulla on todella huono idea.”

Selakhit kääntyivät katsomaan mustavalkoista toveriaan. ”Joten älä toteuta sitä?”

”Idea on myös hauska”, Killjoy puolustautui. Haarniska nousi ylös tuoliltaan ja otti lavan ja orkesterin suunnakseen. ”Minä hankin tytön luottamuksen. Pitäkää nuo möhkäleet poissa niskastani.”

Selakhit seurasivat, kuinka Killjoy asteli lavan reunalle jututtamaan bändin aristokraatteja. Kaksi näistä kumartui lähemmäs Killjoyn kypärää kuullakseen tämän ehdotuksen puheensorinan ylitse. Molemmat nyökyttelivät tälle innostuneena. Brezit joutuivat kääntämään katseensa taas Vatuka-kaksikkoon. Heidän osuutensa oli alkamassa, eikä yksikään heistä pitänyt tulevaisuudenkuvasta. Kolmikko oli noussut seisomaan ja yhteistuumin jalkaparit ottivat kivijätit suunnakseen.


”-enkä minä aio antaa sen pirun hammaslääkärin voittaa minua omassa lajissani.”

Vortixx pyöritteli silmiään purppuraisen, punaista drinkkiä naukkailevan aristokraatin jatkaessa turhauttavaa vuodatustaan. Hänen olisi pitänyt päästä pitämään puhettaan jo aikoja sitten, mutta pulisonkiensa alta puhkuvan miehen ylituttavallinen soperrus oli jumiuttanut vortixxin lavan edustalle. Hän tiesi suhteiden ylläpidon tärkeyden etenkin tähän turhamaiseen vallanpitäjään. Se ei kuitenkaan motivoinut häntä tarpeeksi oikeasti kuuntelemaan, mitä aristokraatilla oli sanottavana.

Orkesteri kaksikon takana oli alkanut soittamaan vortixxille hyvin tutun kappaleen alkumelodiaa. Liskonainen vajosi hetkeksi hiljalleen kasvaviin äänimaailmoihin. Tekosyyn aristokraatin lätinän huomiotta jättämiselle saatuaan vortixx ei edes tajunnut, ettei kappale edes kuulunut hänen hyväksymäänsä listaan. Epäilykset heräsivät vasta, kun mustavalkoinen haarniskoitunut hahmo lähestyi häntä lavan reunaa pitkin. Lisko vilkaisi kohti sivummalla odottavia henkivartijoitaan. Nämä olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Hän olisi nyt omillaan. Metalli hänen oikean käden sormissa kirskui, kun nainen valmistautui puolustamaan itseään. Mikä tämä soturinomainen hahmo edes oli ja kuka hänet oli kutsunut?

”Neiti, olisiko teillä suoda minulle pieni hetki?”

Ei hyökkäystä? Ei piilotettua asetta? Oliko räjähdysherkkä tilanne vortixxin juonissa tehnyt hänestä liian vainoharhaisen? Ehkä kyseessä ei ollutkaan mitään uhkaavaa. Toisella vilkaisulla näytti myös siltä, että hänen henkivartijansakin olivat vain päätyneet keskustelemaan vihreänpuhuvan selakhijoukon kanssa…

…hetkonen.

Vatukat?

Keskustelemassa?

”Millä asialla olet saapunut?”, vortixx vastasi, tajuamatta keskeyttäneensä aristokraatin valituksen kesken lauseen. Molemmat kääntyivät katsomaan kohti haarniskoitua tulokasta. Ilmeetön katse virtaviivaisesta kypärästä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin aristokraatin selkäpiitä.

”Kai te tajuatte hyvä neiti, että vastuun ei tulisi mukanaan viedä hupia?”

Musiikki kolmikon taustalla kasvoi hitaasti. Haarniskoidun hahmon katse oli nauliintunut vortixxiin. Aristokraatin katse poukkoili hämmentyneenä molempien välillä.

”Minä… en ymmärrä, mitä haet.”

Haarniskoitu hahmo suoristi selkänsä. Kypäränsä takana harmaat kasvot vilkaisivat sivulleen, jossa mies havaitsi Brezien harhautuksen olevan onnistunut. Killjoy toivoi hartaasti lukeneensa vortixxin mielentilan oikein.

”Nämä ovat sinun pirskeesi, eivätkö vain?”, Killjoy jatkoi. Vortixx nyökkäsi myöntävästi, ”Ymmärrän toki, että olet kiireinen nainen ja, että sinulla on sovittu tapaaminen puolen valtakunnan kanssa, mutta silloin tällöin jokaisen pitää ottaa hieman irti. Nauttia illasta, eikä jumiutua koomaan tuollaisten vanhojen tanttojen seurassa.”

Killjoyn viittaus kohti aristokraattia aiheutti epäuskoisen korahduksen herrasmieheä itseään pitävästä suusta. Virne oli noussut vortixxin kasvoille. Tilanne oli yllättäen ottanut täyskäännöksen kutkuttavaan suuntaan.

”Mitä oikein ehdotat?”

”Aion olla nyt täysin rehellinen”, Killjoy lateli itsevarmasti, ”Minä olen mielenkiintoisin henkilö, jonka tulet tapaamaan tämän illan aikana. Ja siksi, aivan oman viihtyvyytesi vuoksi, toivon, että ottaisit vastaan tämän tanssin.”

Musta käsi ojentui kohti vortixxin pitkiä kynsiä. Nainen tuijotti tarjousta hymyssä suin. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut. Tango vastausta odottavan Killjoyn takana oli pääsemässä viimein kunnolla alkuun.

Yhdellä väkevällä liikkeellä Killjoy heilautti vortixxin selkänsä puolelle, jonne haarniskoitunut hahmo kääntyi välittömästi tavatakseen vortixxin intohimoisen katseen. Vasen musta käsi tarttui vortixxin oikeaan. Oikean käden ote naisen lantiolla oli varma ja vankka. Sillä ensimmäisellä heilautuksella koko juhlasalin väen huomio kiinnittyi kaksikkoon. Tämä oli Killjoyn mekaanisten jalkojen ensimmäinen tanssi, mutta lihasmuistissa oli kyse muustakin, kuin fyysisestä materiasta. Kenraalin alitajunta tiesi välittömästi, mitä tehdä.

Vasen jalka astui eteen ja vortixxin oikea väistyi tieltä sitä odottaen. Oikea jalka eteen ja vortixxin vasen astui taakse. Kaksi nopeaa askelta. Nainen liukui, kuin tuulessa. Pyörähdys. Killjoyn ja liskon kasvot miltei kohtasivat kenraalin puristaessa vortixxia yhä tiukemmin. Tilanteesta aivan liikaa nauttiva nainen huokaisi vapautuneisuudesta. Hän antautui täysin tangon vietäväksi.

Uudet askelmat seurasivat ja Killjoy tiesi olevansa tilanteen tasalla. Sivusilmällään hän vilkaisi ympärillään pystyyn noussutta yleisöä. Jossain sen keskellä vatukat tuijottelivat toisiaan hämmentyneinä. Brezeistä kaksi näytti tyytymättömältä tilanteeseen. Kolmas oli peittänyt suunsa kädellään uskomattomasta tapahtumaketjusta. Lyhyt vilkaisu näihin ilmeisiin laittoi Killjoyn päässä alulle erikoisia ajatusketjuja. Lämmittely oli nyt takana. Tuli aika antaa yleisölle kunnollista viihdettä.

Tanssin pyörteeseen uppoutunut vortixx ei aluksi edes huomannut pehmeää nostetta jalkojensa alla. Ekstaasin pauloissa vellova lisko ajatteli askeleensa vain maagisesti keventyneen. Hän oli sulkenut silmänsä häntä huomattavasti suurikokoisemman haarniskasoturin viedessä. Vasta häneen naulitun yleisön kohahdus havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Silloin hän huomasi, etteivät hänen jalkansa enää koskeneet maata.

He tanssivat yhä. Jalkaparien liike jatkui muuttumattomana siitäkin huolimatta, ettei niillä ollut enää kosketuspintaa. Hiljaiset lieskat iskivät pienistä kääntyvistä apumoottoreista Killjoyn jaloissa. Miehen liike oli se, joka hitaasti liu’utti pyörivää kaksikkoa yli juhlayleisön päiden. Vortixxin ensimmäinen reaktio oli tarrata tiukemmin kiinni ilmoihin tanssin vieneestä kralhista, mutta valkomustan haarniskan taakse piiloutuva mysteeri tiesi tarkalleen, mitä oli tekemässä. Xian asukki oli täydellisen turvassa Killjoyn tiukassa otteessa.

Orkesteri soitti kappaletta nyt suoraan leijuen tanssaavalle kaksikolle. Yleisö oli muodostanut avointa tilaa keskelleen, paikkaan johon Killjoy laskeutuessaan liskoa tanssitti. Laskeutuminen oli aivan yhtä pehmeä, kuin naisen kokeneet askeleetkin. Killjoy aisti orkesterin saapuneen kohti loppusoittoa. Jousisoittimet ja pianot pauhasivat vielä hetken kovimmillaan. Ja juuri oikealla hetkellä Killjoy antoi vortixxin kaatua. molemmat kädet naisen selkää vankasti tukien. Lisko repsahti kohti lattiaa kaikkensa antaneena ja Killjoyn kypärä seurasi kapeita tummia kasvoja. Vortixxin keho pysähtyi musiikin kanssa. Kenraalin käsivarsilla dramaattisesti lepäävä xialainen naulitsi katseensa tanssittajansa kypärään. Kappale oli saapunut finaaliinsa. Hiljaisuus salissa kesti vain sekunnin.

Killjoy nosti partnerinsa pystyyn juuri oikealla hetkellä vastaanottamaan raikuvat aplodit ja yleisön lahjomattoman suosion. Killjoy kumarsi nöyrästi, vortixxin tarrautuessa tiukasti hänen kylkeensä. Juhlaväen äänekkäiden suosionosoitusten keskellä nainen toi kasvonsa aivan Killjoyn korvanjuureen. Viettelevä ääni halusi vain iltansa pelastuksen kuulevan ne sanat.

“Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.”

Vortixxin kynnet raapaisivat Killjoyn rintapanssaria liskon ottaessa suunnan kohti salin takaosaa. Killjoy seisoi paikoillaan tuijottamassa liskon perään, kunnes tämä viimein katosi henkilökohtaisiin tiloihinsa suuren puisen oven taakse. Lopulta kralhi itse käänsi askeleensa kohti lavan vasemmalta puolelta kohti yläkertaa vieviä portaita. Ohimennessään orkesteria kiitettyään mies painoi sormen samalle korvalleen, jolle lisko oli hetki sitten kuiskannut aikeensa.

“Se meni paremmin, kuin odotin. Antakaa Ässälle merkki ja jatkakaa sitä, mitä ikinä teettekin niiden kivimöhkäleiden kanssa.”

“Sinä nautit tuosta aivan liikaa”, kuului selakhin vastaus Killjoyn kypärässä. Kralhi ei vastannut, mutta virne hiiltyneillä kasvoilla olisi kertonut kaiken tarpeellisen.

Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.

Baari, johon Killjoy asteli, oli paljon pienempi kuin hän oli odottanut. Pimennetty, violettien halki tilan kiitävien valojen ja muutaman harvan punasamettisen tuoli-pöytä-rykelmän muodostama huone huusi jo olemuksellaan “VIP” jo kralhin ensiaskeleesta sen sisälle. Kymmenen minuuttia aristokratialaista taidetta tuijotettuaan baarin tarjoama barbaarisempi viihdyttävyys oli jopa Killjoyn mieleen.

Takaseinältä löytyvän baaritiskin edessä istui jo selin Killjoyyn tuttu hahmo. Tiskin takana kahta identtistä drinkkiä valmistava hiippari paljastui tarkemmalla vilkaisulla ga-matoraniksi, jonka väriä oli hyvin hankala erottaa baarissa leiskuvista värillisistä valoista. Astellessaan halki tilan, Killjoy laittoi merkille useita hahmoja istumassa pöytien ääressä. Ainoastaan vortixx istui tiskin itsensä äärellä. Killjoy huomasi tämän vaihtaneen haarniskansa tilalle punaharmaan, kauniisti laskostuvan leningin. Killjoyn olkapään haarniska teki miltei huomaamattoman liikkeen ohittaessaan kolmen tuijottavan hahmon rykelmän oikealla puolellaan.

Baarin vasemmassa takanurkassa istuva hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo seurasi silmät naulittuna Killjoyn askeleita. Jos liskonainen olisi kääntynyt juuri sillä hetkellä, olisivat vilistävät valot Killjoyn kypärän sisäosassa paljastuneet tälle hämäryyden keskeltä. Kohti tiskiä kulkiessaan kenraali myös huomasi hälyttävän yksityiskohdan tilan katonrajassa. Valaistun verhon takana tanssi vortixx-siluetteja. Huumaava liike yhdistettynä baarin rytmikkääseen musiikkiin herättivät kenraalin päässä muistoja Metru Nuin yöelämästä.

Toinen mustista drinkeistä liukui Killjoyn eteen tämän istuutuessa jakkaralle vortixxin viereen. Drinkeistä toinen oli jo nousemassa väriltään yhtä synkeille huulille. Lisko vilkaisi sivusilmällään Killjoyn kypärää, joka lähinnä vilkaisi omaa juomaansa.

“Ajattelin, että aloitamme jollain turvallisella.”

“Jos äskeinen oli mielestäsi turvallista, odotan innolla mitä ilta on tuomassa tullessaan.”

Jokainen sana ja jokainen ele, mitä valkomustan haarniskan takaa ilmestyi olivat niitä, mitä vortixx halusikin kuulla. Tunteiden tukahduttamisen vaikeus oli liskon päässä todellinen. Mies, jota hän tuijotti ahnaasti oli kylmänviileä joka sekunnin. Tai ehkä se oli vain tämän ilmeetön kypärä, joka loi efektin. Mutta oli kyse vortixxin heikosta kohdasta soturimieliin tai miehen kylmä ammattimais-

Hetkonen.

Ei.

Virhe. Kaiken kaikkiaan typerä virhe.

Kuinka edes…

Mies oli nostanut drinkin kasvojensa tasolle. Vortixxin juuri pohtima ilmeetön kypärä tuijotti nestettä samalla kylmyydellä, millä se oli tuijottanut vortixxiakin tanssin aikana. Omaa typeryyttään sättivä xialainen ei voinut uskoa, kuinka ajattelematon hänen suunnitelmansa oli ollut. Kuinka hänen odottamaton seuralaisensa muka joisi, senttimetrejä paksu rauta päätään peittäen.

“Taisit viimein tajuta virheesi.”

Vortixx irvisti. Suunnitelma A oli mennyt pahasti pieleen.

“Sen lisäksi, etten olisi koskaan valmis kittaamaan mitään Xialaista kurkustani alas, haluaisin huomauttaa, että en ole toa. Eivätkä mitkään näistä viidestä hermomyrkystä olisi toimineet minuun.”

Killjoy käänsi katseensa kauhistuneeseen naiseen jolla oli vaikeuksia uskoa, kuinka hänen tanssittajansa oli selvittänyt hänen suunnitelmansa pelkästään katsomalla.

“Lisäksi”, kralhi jatkoi, “Nuo kolme skakdia huoneen takaosassa. He eivät ole hereillä, eivätkä täten voi tähdätä takaraivoani, kuten ehkä olettaisit heidät tekevän. Lyijy on tehokkaampi tapa hoitaa tunkeilijat. Ihan vinkkinä.”

Tummanpuhuva lisko kääntyi hätääntyneenä kohti nurkkaa, jossa hänen joukkonsa toden totta vain istuivat paikallaan, kasvot kohti heidän välissään olevaa pöytää. Suunnitelma B ei koskaan ollutkaan.

“Aristosoturisi tuolla meidän oikealla puolellamme sen sijaan”, Killjoy aloitti taas. Kylmänhiki valui pitkin vortixxin kasvoja, “Hänelle ei ole käynyt vielä mitenkään. Ei nimittäin tarvitse. Hänen pukunsa on rautaa.”

“Miksi ihmeessä-”, ehti vortixx aloittaa, mutta Killjoy vain heilautti päätään kohti baarin vasenta takakulmaa, josta hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo edelleen tuijotti häntä.

“Koska hän. Sanopa iltaa ystävällemme, Seran.”

Hahmo laski sormensa korvaltaan Killjoyn toteamuksen jälkeen ja pudotti huppunsa. Haukasvoinen raudan toa virnisti vortixxille. Mies napsautti sormiaan ja aristokraatti baarin oikealla pulella alkoi kirkumaan kivusta. Metalli hänen jalkojensa ympärillä oli juuri rusentunut edellistä huomattavasti pienempään tilaan. Hetken kuluttua huuto vaimeni uikutukseksi ja Killjoy kääntyi nyökkäämään vanhalle tutulleen takapenkillä. Seran nosti hupun takaisin päähänsä ja jatkoi oleskeluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kauhusta kankealla baarimikolla kesti tuskallisen pitkään tajuta Killjoyn osoittavan kohti ylähyllyä ja sen ruskeaa nestettä sisältävää vanhaa pulloa.

Lopulta pullo laskeutui kenraalin eteen. Vortixx katsoi typertyneenä, kuinka suunnitelmat hänen ympäriltään vaivatta murskannut kenraali painoi painiketta kaulallaan ja tämän kypärän palaset alkoivat siirtymään kralhin kasvojen sivuille. Korkki katosi nopeasti ruskean viskipullon päältä ja yhdellä karskilla liikkeellä Killjoy kaatoi mittavan määrän nestettä irvistävien hampaidensa taakse.

Lukemattomat vammat ja palaneet reiät Killjoyn kasvoista valuttivat tämän juuri kittaamaa juomaa. Ikuisen irvistyksen kallo naurahti lakonisesti naisen hänen vierellään peitellessä kauhistustaan. Nuo samat hirviömäiset kasvot olivat hetki sitten olleet hyvin lyhyen etäisyyden päässä hänen omistaan. Ja rautainen verkko niiden välissä oli tehnyt niistä hetkeksi jopa haluttavan. Tilanteen puistatus oli lähellä ottaa valtaa liskon kehossa.

“Odinalaista”, Killjoy ärjähti, nyt viimein paljain kasvoin, “Sopivan tujakkaa, mutta yllättävän maukasta.”

Xialainen tuijotti hetken groteskia näkyä kaikessa hiljaisuudessaan. Mies ei selkeästi aikonut avata keskustelua, joten vortixx päätti aloittaa arvauksella, jonka hän oli muodostanut jo tapaamista edeltäneen kymmenen minuutin valmistautumisen aikana.

“Killjoy.”

“Haarniska vai seuralaiseni?”, pohti kralhi, katse naulittuna pullonsa etikettiin.

“Haarniska”, lisko myönsi, “Olen nähnyt sinut aiemminkin. Turvakameratallenteista… en vain yhdistänyt asioita tarpeeksi nopeasti.”

“Mmh. Tosiaan. Taannoinen visiittini.”

Vortixx tuijotti Killjoyta taas hetken odottavaisesti. Hänen oikean kätensä sormet tekivät pyörittelevää, johonkin valmistautuvaa liikettä.

“Varjotemppusi eivät sitten toimi”, Killjoy keskeytti tylysti. Liskon sormet jämähtivät niille sijoilleen. Viimeinenkin oljenkorsi mureni naisen käsiin.

“Miten sinä-”

“Kokeile vaikka.”

“Mitä sinä-”

“Kokeile!”

Xialainen sätkähti Killjoyn äkillisestä korotetusta äänensävystä. Kauhuissaan lisko ojensi pitkät sormensa Killjoyn pään tasolle. Vapisevan kiertoliikkeen myötä mustaakin mustempi aalto matkasi silmänräpäyksessä metallisista sormista päin Killjoyta. Voima ja kohde kohtasivat. Reaktio oli jotain merkillistä. Kuin Killjoyn koko olemus olisi hetken aikaa ollut digitaalisen häiriön pauloissa. Vortixx erotti sekunnin ajan punamustan karun värimaailman valkomustan valheen alta. Killjoyn ilmekään ei ollut värähtänyt. Vortixxin luoma aalto oli yksinkertaisesti imeytynyt johonkin kenraalin haarniskaa ympäröivään.

“Mitä sinä oikein tahdot minusta…”

Killjoy aisti petetyksi tulemisen vapinan naisen äänestä. Illan uhkapelaaminen oli viimein tullut kralhin odottamaan pisteeseen.

“Sanovat sinua informaatiokuningattareksi. Vaikuttava saavutus, ottaen huomioon lyhyen urasi.”

“Minulla on tapana saada haluamani… tavalla tai toisella”, lisko mutisi pettyneenä.

“Tervetuloa takaisin maan pinnalle”, Killjoy totesi viskikulautustensa välistä, “Aika oppia pelaamaan isojen tyttöjen peliä. Eli peliä muidenkin kuin taiteeseen jumiutuneiden rahasampojen kanssa.”

“Minä kyllä tiedän, kuinka kaltaisesi metsästäjänpirulaiset toimivat. Mutta minua on turha uhkailla. Minun tietoni ovat kaikkea tämän maailman kultaa arvokkaampaa ja olen oppinut suojelemaan niitä.”

“Hyvä”, Killjoy totesi tyytyväisenä, “Koska minä tulinkin tekemään kanssasi sopimuksen.”

Hetken aikaa vortixx luuli olevansa joutumassa taas yhteen huijaukseen, mutta harmaiden kasvojen käännyttyä taas häntä kohti, ei lisko voinut olla uskomatta totisuutta metsästäjästä. Ehkä se oli vain hiiltyneeltä kallolta paistava kokemus, mutta jokin katseessa huokui rehellisyyttä. Eikä vortixx toisaalta nähnyt muutakaan tapaa pois inhottavasta tilanteestaan.

”Millaisen… sopimuksen?”

Killjoy laski pullon viimein käsistään ja pyyhkäisi viskistä leukaansa rannepanssarillaan.

“Sinä vastaat muutamaan kysymykseeni niin tarkasti, kuin pystyt ja vastineeksi minä lupaan sinulle sen, minkä perässä olet päätynyt järjestämään juhlia noiden alakerran maanvaivojen kanssa.”

“Ja mitä sinä luulet minun tavoittelevan?”, vortixx tiedusteli epäuskoisena Killjoyn kysymykselle.

“Xialainen metsästäjien riveissä tarkoittaa tänä päivänä käytännössä maanpetturuutta. Vain todellinen idealisti hakee valtaa ja voimaa Varjotun opeilla. Olen nähnyt rekisterisi. Odinan jälkeinen Xian ostorellestykseksi tyssäsi heti alkutekijöihinsä.”

Vortixx tuijotti suu ammollaan, kuinka Killjoy repi kylmänviileästi hänen menneisyyttään palasiksi. Kralhi ei kuitenkaan hidastanut tahtia.

“Olet ehkä Xian kuumin nimi tänään, mutta pian sinut unohdetaan, kuten kaikki muutkin. Se kaupunki kaipaa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin oikeaa johtajaa. Ei suurta yrityspomoa. Jos haluat koko saaren, sinun täytyy pelata suurempaa peliä.”

“Ja sinä… sinä voit …auttaa?”, vortixx takelteli epäuskoisena. Hänen epäilyksensä jatkoksi, Killjoy vielä nyökkäsi myöntävästi.

“Parempaa. Olen valmis antamaan sinulle koko pirun Xian avaimet olettaen, että pystyt auttamaan minua.”

Liskonainen tiesi hyvin, että hänelle luvattu olisi luultavasti liian hyvää ollakseen totta. Jossain syvällä hänessä herännyt uteliaisuus ja se fakta ettei hänellä luultavasti ollut vaihtoehtoja vei kuitenkin xialaisen mielen kohti halukkuutta yhteistyöhön.

“Hyvä on… minä kuuntelen.”

Killjoy hymähti tyytyväisenä, Neljä metallista kolahdusta siivittivät Killjoyn paikalleen kasaantuvaa kypärää. Käännyttyään täysin vortixxin puoleen nainen ei enää joutunut tuijottamaan palanutta irvistystä.

“Tiedätkö sinä Purifierin?”

Killjoyn läsnäolo oli muuttunut kolmella sanalla loputtomasti pelottavammaksi. Pienen hetken vortixxin mieli olisi ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen paikkaan, mutta kunnianhimo toi hänelle rohkeutta, Rohkeutta ja uteliaisuutta.

“…tiedän.”

“Mitä tiedät hänestä? Mitä hän oikein valmistelee?”

Lisko pälyili vielä kerran ympärilleen varmistaakseen ettei baariin varmasti ollut saapunut enää muita. Lattialla makaavalla aristokraatilla oli tarpeeksi kiireitä murskaantuneen jalkansa kanssa.

“Hän… hän rakentaa jotain. Suurta. Valtavaa. Koko luoteinen Xia on käytännössä hänen nimissään. Siellä tehtaissa tehdään jotain ympäri vuorokauden. Ollaan tehty jo pitkään.”

“Mitä hän rakentaa? Ja kuinka Xia antaa pimeyden metsästäjän toimia niin laajalti maillaan?”

“Xialla saa tehdä mitä vain, kunhan lompakkosi on tarpeeksi paksu”, lisko murahti jopa hieman pettyneenä, “Mutta en tiedä, mitä hän siellä valmistaa. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei uskalla kysyä.”

“Miksei?”, Killjoy tivasi. Viikkojen metsästämisen jälkeen hän oli viimein päässyt edes marginaalisen tiedon lähteille. Kralhi alkoi olla malttamaton.

“Koska hän on… hullu… tai outo. Eräänä päivänä hän saapuu paikalle kuin hienovaraisin bisnesmies ja viikkoa myöhemmin hän juoksee kaduillamme, kuolaten kuin eläin. Yhtenä kertana hän käyttäytyi kuin steltinpeikko ja seuraavana kuin kunniallinen sotalordi. Sen tyypin päässä tapahtuu jotain todella omituista. Kukaan ei enää suostu käymään hänen kanssaan kauppaa kasvotusten.”

“Kauppiaat ovat tehneet siinä viisaan valinnan”, Killjoy murahti, musta hammaskaaos piirtyneenä verkkokalvoilleen, “Mutta et kerro minulle vielä mitään uutta. Minä en hae sitä, mikä on jo julkisessä rekisterissä. Minä tahdon verhon taakse. Mitä oikein tapahtuu?”

Xian asukki oli jo arvannut, etteivät perustieto tai henkilökohtaiset mielipiteet tyydyttäisi haarniskamiehen tiedonjanoa. Valitettavasti se tarkoitti, että liskon piti siirtyä huhuihin ja arvailuihin.

“On… on muutama asia.”

Killjoy ei liikahtanutkaan. Ilmeetön tuijotus jatkoi vortixxin kasvojen skannaamista.

“Odinalla… kiertää huhuja. Että Varjottu ei olisi tyytyväinen Purifierin tekemisiin. Isolle kiholle on tainnut viimein selvitä, että hänen suosikkilemmikkinsä on kaiken aikaa puuhaillut salassa jotain valtavaa.”

Killjoyn tuijotus sanoi vain “Jatka”.

Välit Varjotun ja Purifierin välillä ovat kuulemma pisteessä, jossa tämä ‘salainen yhteistyö’ olisi tulossa päätökseensä. Tilannetta on kuvailtu aika räjähdysherkäksi.”

“Mitä Varjottu sitten oli saanut selville?”

“Noh… sen lisäksi, että Purifier oli ilmeisesti tasoittanut metsästäjien kaukaisimman eteläisten saarten vartioaseman, jotkut lähteet myös väittävät löytäneensä Purifierilta huolestuttavia jälkiä… yhtiökumppaneista.”

“Purifierilla on liittolaisia? Kuka suostuisi yhteistyöhön sen hullun kanssa?”, Killjoy parahti. Vortixx yllättyi Killjoyn äänen ensimmäisestä huomattavasta vivahteesta.

“Sitä minäkin aluksi mietin, kunnes kuulin eräästä pohatasta, joka on jo vuosia mobilisoinut valtavia määriä raaka-aineita tuntemattomalle metsästäjävastaanottajalle. Yhteenlasku oli melkoisen helppo.”

“Pohatta… kuka?”

“Oletko koskaan ollut tekemisissä Voitto Korporaation kanssa?”

Killjoy hiljeni täysin. Vortixx kykeni aistimaan ajatusten raksutuksen kralhin kypärän takaa. Hiljaisuutta kesti kiusallisen kauan.

“Se perkele.”

“Oletan, että tuo oli kyllä?”

“Se saamarin opportunisti Xialaisine periaatteineen. Olisi pitänyt arvata.”

“Rehellisesti en kyllä tiedä koko yhtymästä paljoakaan. Listoilla sadoittain matoran-työläisiä ja kymmeniä palkkionmetsästäjiä, mutta koko porukka on aiheuttanut viimeaikoina närää lähinnä markkinoilla, ei missään sen hämäräperäisemmässä.”

Killjoy pohti tilannetta tarkasti. Purifierin suunnitelmien laajuus oli asia, johon hän oli varautunut. Mutta edellisen viikon tutkimustöistä huolimatta Killjoy ei ollut saanut tietoonsa tätä palapelin palasta.

“Saanko kysyä”, Vortixx tiedusteli varovaisesti, “Tämä Purifier… kuka hän oikein on?”

“Hän on asia, josta jokaisen tulisi pysyä mahdollisimman kaukana.”

Kylmä vastaus ei tyydyttänyt liskonaista, mutta hän ymmärsi olla utelematta liikaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut soturille jotain. Oli vortixxin mielestä aika vastavuoroisuudelle.

“Oletko nyt tyytyväinen?”

Killjoy pohti vielä hetken hiljaisuudessa, kunnes hän viimein tarjosi naiselle tätä tyydyttävän vastauksen.

“…miltei. Minulla on vielä yksi kysymys. Ja sen arkaluontoisuudesta huolimatta minun täytyy vaatia sinua vastaamaan rehellisesti. Meidän molempien kohtalomme riippuu vastauksestasi.”

Vortixx nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei olisi uskonut kuulevansa vielä Purifieriakin pelottavampaa kysymystä. Soturin viimeinen tiedustelu kuitenkin aiheutti liskossa pelonsekaista pahoinvointia.

“Vuori. Sielläkö te pidätte sitä?”

“Sinä… sinä et voi…”

“Kuten juuri äsken totesin, meidän kohtalomme riippuu vastauksestasi. Toistan kysymyksen: Onko se siellä?”

Vortixxin mieli punnitsi kuumeisesti, oliko vastaus Xialaisten varjelluimpaan kysymykseen oman edun tavoittelemisen arvoinen. Vuosien työ oli tuonut naisen pisteeseen, jossa hän tarvitsi uuden koukun jatkaakseen vallan kalastamista. Nyt hänellä oli siihen mahdollisuus, mutta sen hinta saattoi olla liian suuri.”

“Sinä… tiedät jo vastauksen. Et kysyisi sitä, jos et jo tietäisi.”

“Neiti. Minä en aio mennä sinne uhraamaan omaa ja koko tiimini henkeä oletuksen perusteella. Kerro minulle vastaus. Sano se ääneen ja vanno sen nimeen. Auta minua tässä ja minä annan sinulle avaimet, jotka sinulle lupasin.”

Oli vortixxin vuoro istua hiljaa paikallaan. Pitkät varjosormet näpräsivät hermostuneena leningin punaista silkkiä, kun nainen punnitsi vastaustaan. Lievällä itseinholla ja pelonsekaisella äänellä hän kuitenkin viimein kakisti ulos vastauksensa.

“Kyllä. Se on siellä.”

Killjoy huokaisi syvään. Hän oli todellakin olettanut vastauksen oikein, mutta pieni varovaisuuden ripe kenraalin mielessä oli toivonut, että olisi mahdollisuus vähemmän tuhoisaan reittiin. Nyt hänen suunnitelmansa olivat kuitenkin selkeät. Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä seuraavaksi.

“Mennään parvelle.”

“Anteeksi?”

“Mennään parvelle. Katsotaan, miten juhlaväen ilta on jatkunut pienen showmme jäljiltä.”

Vortixx ei ollut varma, mitä ajatella Killjoyn äkillisestä tarpeesta poistua. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut juuri sen verran, ettei lisko lähtenyt kyseenalaistamaan vieraansa päähänpistoa, vaan seurasi kralhia ulos baarin avonaisesta oviaukosta kohti kaidetta, jolta aukesi suora näköyhteys alas suureen saliin. Kulkiessaan vortixxin sydän hypähti kurkkuun. Hän oli unohtanut yhden osan vartiostaan.

“Vatukani…”

Kolme selakhia, jotka pitivät kivisten henkivartijoiden huomion tanssin aikana. Vasta nyt vortixx tajusi pelätä isoimpien möykyttäjiensä puolesta. Ja vasta nyt hän tajusi, keitä vihreät sisarukset oikein olivatkaan. Astuessaan baarista käytävän puolelle liskonainen kykeni jo erottamaan juhlayleisön kohahtelun. Xialainen pelkäsi astua Killjoyn vierelle kaiteella. Hän ei halunnut nähdä, kuinka selakhi-siskokset polkisivat hänen vartijoidensa ruumiita.

Mutta sitten vortixx kuuli jotain muutakin. Salissa soi taas musiikki, muttei sellainen musiikki joka olisi normaalisti kuulunut hienoston juhlamenoihin. Esisotalainen zakazlainen kansanmusiikki tarjosi illan toista merkillistä tapahtumaketjua seuraavalle yleisölle hurrattavaa.

Selakhisten ja kivisten osapuolten yhteenoton sijasta salin keskellä tanssittiin innokasta piiritanssia. Musiikin tahtiin taputtava yleisö osoitti suosiotaan, kun kaksi vatukasta ja selakhista koostuvaa parivaljakkoa kieppui kolmannen paikallaan pyörivän selakhi-siskoksen ympärillä. Käsikynkässä kivijättien vankempien raajojen kanssa tanssaavat siskokset heittivät toisilleen ylävitoset jokaisella kerralla, kun parit ohittivat toisensa. Kolmas selakhi oli sulkenut silmänsä tanssin hurmoksessa hopeisen helmansa hulmutessa.

Killjoy hymähteli aidosti huvittuneena. Selakhi-siskosten harhautus ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Vortixx tuijotti suu ammollaan alhaalla aukeavaa näkyä.

”He…he ovat…”

”Kolmoset. Jep.”

”Kuinka sinulla oli…”

”Varaa? Katsos, juuri tuossa sinun ongelmasi on. Xian kasvatus tekee aina oletuksen, että kuka tahansa ja mikä tahansa on aina ostettavissa. Se, että kolmoset hylkäsivät sinun varmasti avokätisen tarjouksesi ei tarkoita, että hintasi ei ollut tarpeeksi korkea.”

”Joten… mitä sinä oikein…teit?”, vortixx mutisi katse naulittuna yleisön sydämiin kirmanneessa viisikossa. Legendaarisen statuksen menneinä vuosina saanut kolmikko oli ollut naisen tähtäimessä jo pitkään ja nyt tämä yksi hänet jo päihittänyt pimeyden metsästäjä vain sattui matkaamaan pohjoisten alueiden halutuimpien palkkionmetsästäjien kanssa.

”Tarjosin heille jotain rahaa parempaa.”

Vortixxin tuijotus kääntyi haarniskoituun seuralaiseensa. Hän antoi miehelle hetken aikaa tuijotella luutnanttiensa kieppumista. ”Näyttääkö tuo sinusta hyväntuuliselta tanssimiselta?”

Vortixx hämmentyi Killjoyn vastakysymyksestä. ”No kyllä?”

“Entä oliko meidän tanssimme sinusta hyväntuulista?”

Liskonainen hiljeni pysähtyessään miettimään hetki sitten tanssittua tanssiaan. Ja sitä, kuinka jokaisen hetken siitä hän tiesi valmistautua haarniskamiehen väistämättömään petokseen. Mutta silti hän oli ottanut sen vastaan. Nauttinut siitä täysin rinnoin. Hän oli tullut onnelliseksi siitä ja vaikka Killjoy oli sen jälkeen kääntänyt tilanteen suvereenisti omaksi edukseen, muisteli vortixx omaa vuoroaan tanssilattialla merkillisellä kaiholla.

”He ovat uppoutuneet tanssiinsa… ovat unohtaneet kaiken muun ympäriltään. Siksi he näyttävät niin onnellisilta”, xialainen ymmärsi viimein, ”He murehtivat paljon. Heillä on jotain mielen päällään. Jotain, jonka he haluavat edes hetkeksi unohtaa.”

Killjoy nyökkäsi myöntävästi, ”Huomaan, mistä maineesi kumpuaa. Osaat ajatella hyvin, kun käytät siihen vain hieman aikaa.”

”Tai läsnäolosi saa minut hämilleni”, vortixx totesi hyväntuulisesti, “olen yleensä paljon tehokkaampi näissä.”

Liskolla ei enää ollut syytä olettaa olevansa hengenvaarassa. Mies, jonka kanssa hän asioi oli päättäväinen ja tuntui usein saavan haluamansa. Mutta ammattimaisuudestaan huolimatta hän ei ollut täysin kylmä. Häikäilemätön ja kiero, mutta ei täysin kylmä. Jokin vieraan katkerassa olemuksessa kiehtoi naista.

“Mutta se oli hyvä tanssi…”, vortixx jatkoi ja sai Killjoyn huomion taas alakerran viihteestä itseensä, “…onnellinen tanssi, kuten heilläkin. Joten miltä todellisuudelta sinä pakenet? Miksi sinä metsästät sitä hirviötä?”

Se oli ensimmäinen kerta illan aikana, kun vortixxin esittämä kysymys todella hiljensi Killjoyn. Vastaus ei ollut se, mitä mies pohti. Sen hän jo tiesi. Mutta kertoisiko hän sitä liskolle? Vai oliko sillä edes väliä?

“Kun metsästäjät kouluttivat sinut”, Killjoy aloitti varovaisesti, “olitko sinäkin korvaamaton? Kertoiko varjojen kummisetä sinullekin, kuinka suuressa arvossa hän sinua pitää?”

Vortixx nyökkäsi.

“Entä tunsitko sinäkin koko olemuksesi petetyksi, kun sinulle selvisi kuinka syvälle hänen valheensa menivätkään.”

Vortixx nyökkäsi uudestaan, joskin huomattavasti alakuloisempana.

“Minä maksoin siitä hengelläni. Mitä minä olen tämän haarniskan sisällä on vain kaiku siitä miehestä, joka vielä uskoi. Se usko paloi minusta pois. Minä opin kuinka sekin oli pelkkä yksi valhe. Tapa työntää päästäsi pois ongelmat toivoen, että joku ratkaisisi ne puolestasi.”

Vortixx ei sanonut sanaakaan. Ainoastaan kuunteli. Killjoy käänsi katseensa takaisin alas, jossa kaksi kivikasaa kumarteli riemastuneelle yleisölle. Brezit vaihtoivat tyytyväisiä katseitaan. Tanssi oli jo ohi. Killjoyn ajatukset olivat jumiutuneet aluksella näkemäänsä unenomaiseen muistoon ja naiseen, joka käveli hänen luokseen Killjoyn poistuttua Herran toimistosta,

“Heitä oli neljäs.”

Vortixx huokaisi syvään. Hän ymmärsi nyt niin paljon paremmin.

“Neljäs. Hän oli aina niin tunnollinen. Työskenteli mekaanikkona. Johti koko osastoa. Lähetti aina palkastaan siskoilleen kotiin.”

“Mitä tapahtui?”, uskaltautui vortixx viimein kysymään. Killjoyn oli irroitettava katseensa iloisesta kolmikosta. Hän kääntyi nojaamaan selällään parven kaiteeseen, tuijotellen kohti baaria josta kaksikko oli hetki sitten astunut ulos.

“Sota oli jo ohi. Sain soiton myöhään illalla. Otin lyhimmän reitin hänen asunnolleen. Istui tuolissaan, kuin olisi nukkunut. Mutta rintakehä kappaleiksi revittynä. Kaikki mitä hän oli vielä ollut, ryöstetty. Häpäisty.”

“Purifier”, kuiskasi xialainen. Killjoy murahti masentuneesti.

“Matkustin saarille heti seuraavana päivänä. Vein suruviestin henkilökohtaisesti. Seuraavana päivänä palasin kotiin ja pakkasin tavarani. Silloin matkasin Varjotun saleihin ensimmäistä kertaa.”

“Ja ainoastaan pahensit kierrettäsi”, vortixx totesi ja yllätti itsensäkin suorasanaisuudellaan. Kaikeksi hämmästyksekseen Killjoy hymähti karulle kommentille vain myöntävästi.

“Minä lupasin heille koston. Samana iltana, kun lupasin itselleni oppia.”

Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin. Vortixxin hengitys oli entistäkin raskaampi, mutta syy ei ollut enää pelko.

“Jos haluat jotain, ota se. Jos tarkoituksesi on tappaa, tee se. Jos tavoitteesi on taivaissa, kasvata siivet. Opit kyllä, kun sinua on poljettu tarpeeksi. Lakkaat välittämästä vahingoista ja jätät huomiotta uhrit. Tajuat, että saat rauhan ainoastaan täyttämällä tehtäväsi. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.”

Eriskummallinen parivaljakko tuijotti toisiaan vielä hetken, kunnes Killjoy käänsi katseensa vasempaan ranteeseensa josta aukesi napinpainalluksella luukku. Kralhi nosti luukusta pienen esineen, jonka hän ojensi kohti liskonaista. Tämä antoi Killjoyn hitaasti asettaa esineen vortixxin pitkäkyntiselle kämmenelle. Hän nosti sen kapeiden kasvojensa eteen ja tuijotti sen yksinkertaisuutta.

“Se on taskukello.”

“Ei”, Killjoy korjasi, “Se on Xian avain. Aivan kuten lupasin.”

“Se ei edes käy”, vortixx tuijotteli pyöreää mustareunaista objektia, “Se on jumissa vartin yli yhdessätoista.”

“Se käy, mutta ei sillä tavalla, kuin luulet. Se ottaa harppauksia. Etenee vääjäämättömästi kohti keskiyötä.”

“Ja mitä silloin tapahtuu?”

“Silloin… silloin minä lakkaan häiritsemästä sinua.”

Nainen puristi kellon tiukasti nyrkkiinsä ja tuijotti Killjoyn kypärää kysyvästi. “Mitä minä teen sillä?”

“Kun kello lyö puoli kaksitoista koittaa sinun aikasi. Hetki, jolloin kaupunkisi tarvitsee jotain, mitä sillä ei ole ollut pitkään aikaan. Ole valmiina sillä rako ei ole suuri. Sinulla on yksi tilaisuus.”

Ote kellon ympärillä puristui. Vortixx ei ymmärtänyt miehen kryptistä selostusta, mutta viesti oli silti selkeä. Ja naisen usko merkilliseen vieraaseen selittämättömästä syystä vielä suurempi.

“Puoli kaksitoista. Selvä.”

Killjoy nyökkäsi ja käänsi vortixxille tylysti selkänsä. Miehen askeleet veivät kohti portaikkoa, mutta nainen ei kyennyt lähtemään hänen peräänsä, vaikka olisi kovasti tahtonut. Liskon jalat eivät yksinkertaisesti liikkuneet.

“Me emme tapaa enää”, Killjoy totesi astuessaan ensimmäiselle porrasaskelmalle, mutta pysähtyi, vortixxin huokaistessa syvään hänen takanaan.

“Hei… kun sinä sanoit, että olisit mielenkiintoisin henkilö, jonka tulisin tapaamaan tänä iltana…”

Killjoy kuunteli paikallaan.

“…olit oikeassa.”

Valkomusta kypärä oli alkanut muuttua punamustaksi. Karut sotamaalit tulivat esiin siistien linjojen alta digitaalisen häiveen väistyessä kralhin todellisten värien tieltä.

“Se tanssi”, mies myönsi tyytyväisenä, “Minäkin nautin siitä.”

Raskaat askeleet veivät miehen alakertaan, jossa kolme selakhi-siskosta odotti jo malttamattomana. Salin poikki talsiva nelikko ei enää kerännyt katseita puoleensa. Väen huomio oli sen sijaan kiinnittynyt kahteen vatukaan, jotka kömpelösti yrittivät selittää hitaasti portaita pitkin laskeutuvalle emännälleen tahtovansa toisenlaisiin työtehtäviin. Alas Killjoyn ja Brezien poistumista katsomaan saapunut vortixx määräsi kivijätit pois silmistään yhdellä tyytymättömällä kädenheilautuksella. Biologiset kummajaiset lähtivät tyytyväisen näköisenä lampsimaan kohti salin takaosaa, josta vatukoista marginaalisesti suurikokoisempi oli vilkuillut heille jo ikiomaa pöytää. Aivan sen hassusti pukeutuvan keltaisen skakdin vierestä.

“Durr?”, toinen kysyi.

“Durr”, toinen vastasi itsevarmana.

Kun taas vortixx tunsi olonsa yksinäiseksi. Ilman haarniskaansa, ilman henkivartijoitaan, ilman metsästäjää, joka häntä tanssitti. Ensimmäistä kertaa hän todellakin tunsi olevansa yksin. Halveksuvin katsein nainen vilkuili juhlavieraitaan. Hänen päänsä pysähtyi vain hetkeksi hänen alkuiltaansa tylsistyttäneen aristokraatin kohdalla. Hänelle hän vielä puhuisi.

Mahikikasvoinen po-matoran rusetteineen oli saapunut vortixxin vierelle vaivihkaa. Lisko kuitenkin huomasi tämän. Hänellä oli jo käsky valmiina.

“Taitaa olla aika pitää se puhe, jota minulta ilmeisesti odotetaan.”

Matoran nyökkäsi. “Kerron yhtyeelle, että väistyvät tämän kappaleen jälkeen. Saisiko olla mitään muuta, neiti Roodaka?”

Mutta vortixx vain pudisti päätään. “Ei tarvitse. Haluan vain tämän pois alta.”

Ja Xian kuningatar otti suunnakseen lavan, jolla hän muuraisi perustuksensa.


Ilmojen halki jälleen kiitävä alus oli ottanut suunnakseen pohjoisen. XMS Donovan oli kadonnut horisonttiin, kun Brezeistä kaksi nosti aluksen keulaa tiukasti kohti taivaita. Siskoksista kolmas oli kumartunut säätämään pilotinistuimien viereen upotettua näyttöä. Killjoy seurasi kärsivällisenä, kuinka johdot yksi kerrallaan löysivät tiensä oikeisiin paikkoihin ja lopulta baarista tutut raudan toan kasvot hymyilivät hänelle vastaanottimen toiselta puolelta.

“Seran. Tahtoisin vielä kiittää sinua palveluksistasi. Nascoston Nynrah-tiimi on juuri sitä, mitä toivoimmekin.”

Toa nyökkäsi tyytyväisenä Killjoyn kiitoksille. Haukasvoisen miehen taustalla näkyi samanlaisia metallisia yksityiskohtia, kuin kralhinkin sillä hetkellä.

“No mutta hei. Vanhaa kaveria täytyy auttaa. Ja minä otan aina vastaan tilaisuuden vähän näpäyttää noita Xian pellejä. Aina hakemassa omaa etuaan mokomat skinkit.”

Killjoy murahti myöntävästi. Edellinen kerta, kun hän oli nähnyt vanhan tuttunsa, hän oli ollut vielä Nynrah-haamu muiden joukossa. Nuoren toan palvelukset olivat kuitenkin olleet Killjoylle edellisen viikon aikana loputtoman arvokkaita.

“Entä mitenkäs Klaanissa”, Killjoy tiedusteli varoen, “Hotellitutkinta edistynyt mihinkään suuntaan?”

Toa pudisteli päätään pettyneenä. “Ei paljoakaan. Tuhotyön skakdit eivät olleet Varjotun lähettämiä, siinä olit ihan oikeassa. Mutta kaikki potentiaaliset todisteet ovat liian pahasti palaneita jotta niistä saisi mitään irti. Palkkasin paikallisen yksityisetsivän jatkamaan tutkimuksia sillä aikaa, kun olen poissa. Ehkäpä hän on löytänyt jotain”, pohti toa toiveikkaana.

“Yksityisetsivä? Onko hän luotettava?”, Killjoy pohti lievästi huolestuneena. Toa kuitenkin vakuutteli kralhille, että kaikki oli kunnossa.

“Hieman erikoinen kaveri, mutta omistautunut työlleen. Häiskällä on hassu apina myös. Vähän töykeä, tosin.”

Killjoy ei tohtinut kysyä, tarkoittiko Seran töykeällä apinaa vaiko etsivää. Ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut. Kralhi vain halusi varmistaa, että epäilyttävät tapahtumat hänen Klaaniin piilotetun omaisuutensa lähettyvillä selkeäisivät.

“Tuota. Yksi asia vielä”, Killjoy päätti varmistaa, “Ymmärrät varmasti tehtävämme arkaluontoisuuden. Joten ei sanaakaan Klaanin ylläpidolle… tai kenellekään siellä. Joutuisimme vain molemmat vaikeuksiin. Luulevat siellä luultavasti minua vielä kuolleeksi. Pidetään asia sellaisena niin kauan, kuin mahdollista.”

Seran naurahti Killjoyn huolelle. “Ei hätää. Ei kukaan uskoisi sanaakaan, jos edes yrittäisin selittää.”

Kralhi nyökkäsi kiitollisena. Toa vilkuili taakseen, jossa hänen pilottinsa ilmeisesti puhui hänelle.

“Ah. Aika lopettaa, Kralhi. Turbulenssia edessä. Aika vyöttää itseni. Ollaan yhteyksissä.”

Killjoy nyökkäsi ja samalla toisesta päästä yhteys katkesi. Sota-ajan tuttunsa kasvot olivat vielä hetken piirtyneinä Killjoyn verkkokalvoille. Kralhin ajatustoiminnan keskeytti vasemmanpuolimmaisimman pilotinistuimen Brez, joka oli jo ehtinyt vaihtaa perinteisen haarniskan takaisin päälleen.

“Entäs sitten? Nascostolle vaiko suoraan Xialle?”

“Xia vaatii enemmän valmistautumista”, Killjoy päätti, “Minusta tuntuu, että haarniskani aseiden puute on asia, jonka haluan ratkoa seuraavaksi.”

“Ei Käden aseita jäljittimien vuoksi”, sama Brez kertasi, “mutta siinä jää vaihtoehdot aika vähiin, jos ei luota Xialaiseen. Vaikka kyllä minusta Seleciuksen tuotteissa on aina ollut-”

“Ei Xialaista!”, Killjoy pysyi kannassaan, “Minulla on parempi idea. Sellainen idea, joka sisältää Purifierin lähipiirin pienenemistä yhdellä päällä.”

Kahden pilotoivan Brezin kasvoille levisi hymy. “Olisiko se sitten koordinaattia pöytään?”

Killjoy asteli aluksen keskustietokoneelle ja lisäsi siihen sarjan lukuja. Brezit käänsivät alusta lievästi tyyrpuuriin päin kurssin tasaamiseksi. He eivät olleet edes kovin kaukana kohteestaan.

Killjoy asettui takaisin matkustajatilaan kolmannen Brezin viereen. Kenraalilta kesti hetki huomata nuoren naisen hänen vieressään olevan jo unessa, pää omalla olkapäällään leväten. Ajatuksiinsa vaipuva Killjoy ei ajatellut nukkua uudelleen vielä muutamaan päivään. Hän oli virkeämpi ilman untakin, kuin kellojen pahoinpitelemänä.

Miehen ajatukset kelasivat läpi illan tapahtumia. Hän oli saanut juuri mitä halusi ja enemmänkin. Mutta hänen olonsa oli siitäkin huolimatta tyhjä. Kralhin ajatukset vaeltelivat vortixxiin ja siihen yhteen petolliseen tanssiin. Ja siihen tunteeseen ja sellaiseen elämään, jonka hän oli jo kauan sitten jättänyt taakseen.


Koko juhlasalin katseet olivat kerääntyneet leninkiinsä vaihtaneeseen lavalle nousseeseen vortixxiin. Mikrofoni vasemmassa kädessään hän odotti oikeaa hetkeä. Hetken odottamalla oikea piste löytyi. Pienen hetken mittainen hiljaisuus puheensorinan keskellä. Naisen oikea käsi puristi yhä tummareunaista aikarautaa.

“Hyvät naiset ja herrat. Donovanin juhlavieraat.

Te ette tunne minua, kuten olette tunteneet edelliset. Ette ymmärrä minua, kuten olette ymmärtäneet muita. Olen tullut kertomaan teille, ettei teidän tarvitse,

En hae teidän hyväksyntäänne. En ole teidän emäntänne, enkä teidän kaitsijanne. Minä olen täällä tuomassa rauhan. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.

Ja kello tikittää jo.”