Avainsana-arkisto: vahki

VIELÄ YHDET!

Mustan Käden komentokeskus
Onu-Metru

Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.

Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.

”Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. ”Mitä luet???”

”Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. ”Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”

”Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. ”Otatko sinä?”

”Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, ”mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”

”Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.

”Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. ”Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”

”…” Angien totesi. ”Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?

”Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”

”Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. ”Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”

”Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. ”Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”

Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.

”Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. ”Kaikki te!!”

”Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. ”Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”

”Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. ”Niistähän kaikki kai alkoi?!”

”Alkoi”, Kapura vahvisti. ”Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”

Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. ”Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”

”Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. ”Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”

”Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”

Kapura huokaisi.

”Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. ”Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.

Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”

Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.

”Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. ”Jäädä hänen??”

”Kanssaan”, Kapura täydensi. ”J-johonkin… rauhallisempaan paikkaan. Turvallisempaan.”

”En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. ”Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”

”Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.

”Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”

”Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”

”Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. ”Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”

”Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. ”Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”

”En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”

”Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”

Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.

Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.

Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?

Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.

Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.

“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.

“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.

“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.

Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.

“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.

“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.

“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.

“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”

“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.

“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.

“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.

“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”

“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.

“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”

“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.

“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.

Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.

“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.

Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.

Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.

“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.

Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.

Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.

Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.

“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.

“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.

“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.

“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.

Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.

“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.

“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”

“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”

“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”

“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”

Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.

“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.

Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. ”Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.

“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.

”Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. ”Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”

“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.

”En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.

“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.

“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.

”Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. ”Kuka edes sanoo ’pyssykkä’?”

“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.

“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.

Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.

“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”

Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.

Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.

”Iltaa, Kapura.”

Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.

”Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.

”Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.

”Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?

”Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. ”Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”

Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.

Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.

Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…

Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.

Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä ”SKRIEEEEE!!!!”

Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.

“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”

“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.

“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.

”T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. ”Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.

Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.

“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”

“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”

”Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. ”Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”

“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”

Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.

“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”

“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.

”Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.

“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.

Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. ”Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”

“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.

“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”

“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.

”Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.

“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”

”Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. ”Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”

Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”

”Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.

“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
”Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. ”Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.

Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
”Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.

“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.

Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. ”Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”

“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…

”Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
”Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”

“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”

Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. ”Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”

“Kiitos kohteliaisuuksista, harvahammas”, koneistettu murahti.

”Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. ”Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”

“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.

”Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”

“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.

”Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. ”Kokeile sitä!!”

“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.

“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.

“Ansaitulla levolla”, vahki jatkoi, “Ansaitulla levolla…”

“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.

“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”

Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.

“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.

Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!

“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”

“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”

Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.

Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.

Hetkeä aikaisemmin, ylempänä

Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.

Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.

“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”

Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.

“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”

Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.

“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”

Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.

“NUPIT KAAKKOON!”

“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.

“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”

“Mmm-h.”

“…miksi meillä on niitä …vuori?”

“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”

Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.

“tuttukappaletanssinhuumaalisääjuotaavaaaaaaaaaaa…”

“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”

”Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. ”Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”

Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).

“Näytäs, näytäs.”

”Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. ”Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”

Päästyään yli auki olleen sivun

Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
Folion ystävä

havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.

Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi

Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani ”liian pitkäksi”, ”tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että ”turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)

Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)

Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta ”Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös ”Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.

Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)

Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.

Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.

Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, ”Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!

Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.

Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!

Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)

Ensi kertaan, ”Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!

”Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta


”Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.

“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”

”Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. ”Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”

”Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. ”Mitkä edes ovat ’vastakkaiset elementit’?”

”Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. ”Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”

“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”

DueMen MuAkA!!

HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….

VARO!! NanON TEKnO LOgIIA MuAKaa VaKKOilU Vaa RAA!!!!

“Ja.”

alax

oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256

alax?

“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.

“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”

“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.

Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,

oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?

Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt

Vinkki Metru Nuin viranomaisille

Pidättäkää tämä ”Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.

POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT

”Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. ”Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”

Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.

Kansallinen ongelma

Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!

Herätys, päättäjät!

Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.

Ulos Musta Käsi!!

Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. ”Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)

Totuuden ääni

”Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. ”Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”

”Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.

Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.

“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.

Kuuden Päivän toimittajat, huomio!

Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!

Uskollinen lukija

Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.

meksi koro laiset pois

ne vievät työt

metru nui metru nui laisille

Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.

Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.

“Mmmmmminunnnn!”

Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.

“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”

“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä ”anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.

“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.

Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.

“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”

“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”

“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.

“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.

“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.

“Piristä itseäsi”, Mexxi ohjeisti, “Vilkaisepa vihreää pulloa tuolla tarjottimella.”

Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.

“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”

“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”

“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.

“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.

“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”

Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”

“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.

“Minä haen sen! Kohta näette.”

Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.

“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”

“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.

Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.

“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”

“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”

“Älä jaksa, mutrusuu”, Mexxi puolusteli, “Kerro säännöt, Xen.”

Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.

“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”

”Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. ”Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”

“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”

“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.

“Ole mies!” Nurukan nauroi.

Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.

“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.

“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.

“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.

“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.

“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”

“Otan. Sain lahjaksi lihaa syövän kaktuksen joskus. Oli näemmä hauska pila Ficusilta”.

“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”

Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”

Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”

“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”

“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”

Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.

“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”

”Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.

“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”

”No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin yrittää!”

“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”

”No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. ”Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. ”Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”

”Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.

“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.

“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”

Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.

“…skippaan.”

“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.

“Skippaan! Seuraava!”

“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.

”… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.

Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”

“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”

“Kyllähän sinä sen muistat…”

Veden toa hiljeni nopeasti.

“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”

Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.

“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.

”Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. ”Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Varotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ööh, en minä tiedä, mutta siis, siinä unessa saari oli oikseataan maailman katossa, niinkuin kupolissa, ja siellä oli myös jotain ankkoja ja muita. Sitten olin Vajotun kanssa illallisella kun selvisi että valtaosa mestästäjistä oli ihan oikeasti rakennettu jäkrevien asioiden osista!! Kudottu ja naulattu raajoja yhteen ihan niinkuin käsin- Ja vielä tosi huonoja insiröönejä oli! Ja sitten-”

“Safiiri, ehkä siinä oli jo tarpeeksi pitkä tarina. Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.

“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”

“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”

“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.

“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”

Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.

“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”

“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.

“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”

“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”

”Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. ”Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”

“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.

”Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.

“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.

Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.

“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”

“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.

“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”

Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.

”… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. ”Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”

“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”

”No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”

“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”

”… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”

“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.

”No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”

“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.

“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.

“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”

Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.

Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.

“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”

Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.

Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. ”En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. ”Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”

“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
”Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.

“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.

“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.

“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.

Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.

“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

“Se… se vain poltti.”

Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.

“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.

”Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. ”Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”

Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.

“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”

“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”

“Tuo sinun ammatillinen mielipiteesi, sisko hyvä?”, Mexxi hörähteli hyväntuulisesti. Uusi tequila-shotti kumoutui toan kurkusta alas.

“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”

“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”

Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.

Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.

Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.

Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?

Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.

Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.

Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.

Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos ”Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.

Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.

“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”

”Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. ”Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”

“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”

”Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.

Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.

“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”

”Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.

“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”

”Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”

“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”

”Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.

“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”

”… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.

“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).

“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”

”E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. ”Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”

“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”

”Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”

“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.

Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.

“Oho.”

Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.

“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”

Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.

“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.

“Sori. Väärä ääni.”

”Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. ”Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”

“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”

Väritön Elda kenraalin kämmenillä työntyi Matoroa vasten.

“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”

”No”, mies huokaisi luovuttaneena. ”Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”

Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.

Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.

Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.

Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.

”Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.

“Minä vain… en.”

Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.

”Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. ”Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”

Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.

“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”

”Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”

“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”

Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.

Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
”Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.

Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.

“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”

Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.

Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
”Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.

Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.

“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”

”Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. ”Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”

“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.

”Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.

Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.

“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.

”Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.

“Vain yhtä?”
”No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. ”Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”

“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”

”Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. ”Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”

Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.

“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”

”Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”

“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
”Kokeille vielä teleskoopilla!”

”Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.

“Joten… pidätkö siitä?”

”Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. ”En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”

“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”

”En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. ”Kai sen voisi muistona pitää.”

Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.

Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.

Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.

Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.

Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.

“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”

”Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.

“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”

”Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”

“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”

”Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. ”Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”

“Pulloon ehkä”, Xen naurahti, “Mutta tiedätkö, pysyvämmin.”

”No mieti vaikka miten Nurukanille oli käynyt.”

Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?

“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”

”Mietin vain”, toa jatkoi. ”Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”

“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”

”Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. ”Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”

“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.

”Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”

“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.

”No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”

“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”

”No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”

“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”

Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.

“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.

”No”, toa huokaisi. ”Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”

“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”

”Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”

“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”

”Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. ”Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”

“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”

”Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. ”Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”

“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”

Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.

Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.

Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.

Oikeasti.

Ihan penteleen myöhään.

Valkoinen Käsi I

PROLOGI

Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.

Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.

Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.

Kummaan paikkaan itsesi karkotit
syyttä syyllisten seuduille


Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.

Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin


Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.

Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?

Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?

Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.

Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat


Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.

Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.

Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua


Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.

Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys


”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.

Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin


Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.

Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?

Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.

Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan


Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.

Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.

Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.

Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.

”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.

Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.

”Mustalumi”, Muodonmuuttaja aloitti. ”Muistatko minut.”

Pudistan päätäni.

”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.

”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”

”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”

Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.

”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”

”Hetk- miten tämä liittyy-”

”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”

”K-kellot? Niistäkö haluat kuulla?” parahdan epätoivoisesti käteni nivelten kärsiessä.

”MONTAKO HEITÄ ON ALHAALLA. MITÄ SANANSAATTAJA TIETÄÄ. TIETÄVÄTKÖ HE VERKOSTA.”

Parkaisen tuskasta, kun etusormeni nyrjähti paikaltaan. ”XEN, CODY, NNURUKAN! JJOTAIN KAKSIKYMMENTÄ VAHKIA! KALEJA! NNAINEN KELLOSSA, B, KELLOT, KELLOT!” huudan tuskissani.

”KAIKKI. TIETO.”

En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.

Vai oliko?

Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.

Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin


Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?

Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.

Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.

Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?

Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus


Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?

Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.

Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.

♪Matoro~♪

Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.

♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫

Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.

♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫

M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.

♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫

Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.

♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫

Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…

♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫

Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”

♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫

Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.


































Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.

Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.

Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.

Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.

Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.

Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.

Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.

VALKOINEN KÄSI I


Olen palannut, Itroz.

Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.

Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.

Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.

Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.

Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.


Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen

Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.

Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.

Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.

”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.

”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”

”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”

Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”

”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.

”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”

”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”

”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”

”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.

”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”

”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”

Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”

Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”

”Mitä seppä teki?”

”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”

”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.

”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”

”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”

Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.

”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”

Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”

”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”


”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”


”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”

Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.

Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.

Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen

Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.

Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.

”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.

Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.

”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”

Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.

”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”

Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.

Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.

Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.

Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.

Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.

Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.


Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.

Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.

”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.

”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”

Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.

Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.

Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”

”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.

”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”

”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.

Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”

Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.

”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.

”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”

Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”

Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.

Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja…
Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.

Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.

”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.

”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä.
Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.

Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.

”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.

Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.

Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.

”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!”
Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.

He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.

Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.

”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.

Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.

Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?

Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.

Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.

Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.

XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen


Kaikkialla oli valkoista.

Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.

Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.

Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.

Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?

Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia.
Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.

Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.

Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.

Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.

Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.

”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.

”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.

”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.

”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”

Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”

”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”

”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.

”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”

”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”

”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”

”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”

”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”

”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.

”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”

”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”

Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.

”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”

”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”

”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”

”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”

”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”

Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.

Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.

Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.

”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”

”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”

”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”

”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”

”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”

Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”

”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”

Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”

Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.

”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.

”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.

Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.

”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”

”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.

”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”

”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”

”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”

”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”

”Hmm?”

”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”

”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”

”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”

”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”

”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”

”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”

”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”

”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”

”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”

”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”

”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”

”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”

”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.

”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.

Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?

Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.

”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”

”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”

”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”

”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.

”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”

”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.

Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.

”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”

”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.

”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.

”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”

”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.

”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”

”Makutat minä Nimdasta”, Rautakala tuhahti. ”Spesialisti. Ilmanautti. Kersantti. Jakaja. Panostaja. Kerro minulle heistä.”

”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”

Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.

”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”

”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.

”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.

Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.

”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.

”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”

”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.

”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.

Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?

Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.

Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.

D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.

”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.

”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.

”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”

”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”

”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”

”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”

”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”

”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”

”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”

”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”

”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”

”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”

”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”

”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.

”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”

Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”

Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.

Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.

XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen

Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.

”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.

”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”

”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”

”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”

Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.

Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.

Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.

Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.



”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”

Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.

Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.

Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”

”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”

”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.

Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.

Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.

Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.

Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.

”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”

Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”

”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.

Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.

”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”

”Radak. Siinä ei ole mitään.”

Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.

”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”

”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.

”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.

”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.

Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.

Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.

”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.

Koko alus aloitti.

”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.

”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…

Mutta näkökulma ei enää ollut sama.


Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.

”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.

”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”

”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.

Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.

”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”


Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!

”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.

”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”

”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”

”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”

Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.

Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.

Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.

He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.



Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.

Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?

Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.

Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.

Mutta sitä ei ollut.

Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.

Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.

”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”

”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.

”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”

”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.

Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”

”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”

Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”

”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”

Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”

”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”

”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”

”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”

Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.

Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.

Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.

”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.

”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”

”MISSÄ HÄN ON?”

”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”

Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.

Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.

”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”

Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.

”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.

”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”

”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.

Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.

Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.

”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”

”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”

”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.

Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.

Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.

Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.

Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.

Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.

Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.

Ёс ваин саисин олла икуисести
таи аинакин аика питкДДн луонаси
ваикка сиеллД олиси кылмДД я аика пимеДД,
питДД синуа сылиссДни
таи но еихДн силлД ниин палёа вДлиД оле куинка лДхеллД он
паици ехкД ихан вДхДн
еннен куккаси лакаистумиста.

Сеураисин синуа, раккаани
таи аинакин хенкилöни ёста вДлитДн аика палён
ваикка хелветтиин асти
таи но еи вДлттДмДттД ниин питкДлле муттен икинД
таи аинакаан аика питкДДн аикаан
синуа поис пахууделле
тосин олисихан пахуускин вармаан вДхеммДн кылмД
я аика пимеД куин минун котини
антаиси.

Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.

Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!

Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.

Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.

”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.

”Halawe!” hän toisti kohinan yli.

”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.

”Rakas, kuuntele. Missä olet?”

”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”

”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.

”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.

”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”

”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”

”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”

”Mut-”

”Rakastan sinua, Hal.”

”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”

Kohinaa.

Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.

”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.

Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.

”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”

”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.

”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.

”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.

”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”

”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.

”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.

”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.

”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.

”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”

”Nyt, kun minä olen vankinasi.”

”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”

Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.

”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.

Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”

”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.

”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”

”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.

”Hei, hillitse its-”

Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.

”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”

Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.

Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.

Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.

Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.

Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.

”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”

”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”

”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”

Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”

Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.

Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.

”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.

”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.

”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.

”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”

”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?

”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.

”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”

”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”

Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”

Katkera xialainen vilkaisi keskustelukumppaniaan syyttävästi.

”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”

Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.

”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”

”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.

Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.

Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.

”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”

Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.

”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”

”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”

”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”

”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”

Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.

”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”

Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.

”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”

”MITÄ?” hai huusi.

”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”

”M-mutta Varjottu-”

”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”

”-mut- mut-”

”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”

Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”

”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”

”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”

”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”

”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.

”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”

”E-en näe point-” lisko aloitti.

”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”

”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.

”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.

”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.

”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.

”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”

”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”

Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.

”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.

”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”

Radak tunsi visionsa särkyvän.

”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”

”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.

”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”

”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”

”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”

Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.

”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.

”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.

Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.

”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”

”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”

Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…

Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.

Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.

Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.

Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.

Mutta Angien. Mutta Mustalumi.

Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.

Mutta Angien.

Hitto.

”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”

Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.

”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.

Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.

Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”

Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.

Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.

”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”

”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”

”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.

Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.

”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”

Tik. Tok.

”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.

Tik. Tok.

Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen

”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”

Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.

”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.

Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.

“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”

”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”

”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”

”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.

”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”

”Ja siinä on seuraava ongelma.”

Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.

”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”

”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”

”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.

”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”

Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.

”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”

”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”

Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.

”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”

”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”

Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.

”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”

Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.

”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”

Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka te toimivat.”


”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.

Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.

Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.

Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.

”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”

Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.

”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.

Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.

”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.

Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.

Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.

Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”

”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.

Vahkien komentotorni, Ta-Metru

Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.

”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”

”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”

Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.

”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”

Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.

”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”

Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.

”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”

Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.

”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”

Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.

”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.

Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.

”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”

Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.

”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”

Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.

Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.

XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen

Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.

Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.

Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?

Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.

”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.

Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.

”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.

”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”

”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”

”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.

”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.

”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”

”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”

”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”

Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.

”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”

He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.

”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”

”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”

”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”

”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”

”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”

”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”

”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”

”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”

Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”

Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.

Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.

”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”

”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?

”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”

”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”

”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”

”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”

”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”

Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”

”Kuulostaa aika… toamaiselta.”

”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”

”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”

Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.

Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.

”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”

Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.

”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.

”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”

”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.

”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.

Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.

”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.

”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.

Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.

”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.

”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.

”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”

”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.

”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”

Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.

”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”

”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-

JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”

metalli kirkui repien päätään.

”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”

Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.

Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.

Vahkien komentokeskuksen takapiha

”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”

”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”

”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”

”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”

”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”

”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”

Teknisesti ottaen kaikkialla

Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.

Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.

”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”

Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.

”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”

Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.

”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”

”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.

”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”

”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”

”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”

Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.

”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”

Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.

”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”

Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.

”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.

”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.

Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.

Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?

”Kuka hän on?”

Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.

”Hän… hän olen minä.”

Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.

”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”

Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”

Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.

”Katso taaksesi.”

Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.

Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.

”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”

Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.

Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.

Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.

”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”

”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”

He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.

”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”

Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.

”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”

”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.

”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”

Ja silloin Xenkin aisti sen.

”ANTAKAA NE TAKAISIN.”

Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.

”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”

”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”

”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”

Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.

”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”

”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”

”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”

Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.

”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”

Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.

”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”

Nurmikko, keinometsän reuna

Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.

“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”

Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:

“Lähetti.”

Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.

“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”

“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”

“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”

“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”

Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.

“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”

Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.

“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”

Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.

“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”

Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.

Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.

Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jätilläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.

“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”

Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.

“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”

Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.

“Bianca.”

Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.

Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.

Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.

Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.

Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.

Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.

“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”

Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.

Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.

“Pois. Pois minun päästäni.”

Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.

“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”

Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.

“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”

“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”

Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.

“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”

Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.

“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”

Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.

“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”

Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.

“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”

Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.

“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”

Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.

“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”

“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”

“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.

“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.

Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.

“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”

“Mutta kellot?”

“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”

Tik, tok. Se sykki.

Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.

Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.

Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.

Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.

“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.

“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”

Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.

“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”

Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.

“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”

“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”

“Mitä siis teemme?”

Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.

“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”

Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.

Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.

“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”

, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,

“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”

Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.

Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.

Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.

Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.

Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.

Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.

Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.

“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”

Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.

Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.

Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.

Teknisesti ottaen kaikkialla

typedef unit|group {

unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;

}

unit|group METRU|NUI

vahki|units = 4 430

unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\

takes|commands|from = ALL|SEEING,MANGAI|TOA,DUME|TURAGA,COUNCIL|METRU

typedef vahki|unit :: general|unit {

unit|group* group;
vahki|hardware* hardware;
const unit|type type = vahki|type;

}

vahki|hardware = ORB|DRONE
connection|to = ai/:/ALL|SEEING\:\

def reboot|all/:/unit|group* METRU|NUI\:\ {

for/:/vahki|unit vahki : group::units\:\ {
reboot/:/vahki\:\;
}
log/:/’Succesfully rebooted ’ + size/:/group::units\:\ + ’ units’\:\

}

def change|to|group/:/vahki|unit[]* units, unit|group* group\:\ {

for/:/vahki|unit vahki : units\:\ {
list|rm/:/vahki, vahki::group::units\:\;
list|add/:/vahki, group\:\;
vahki::group = group;
}
log/:/’Changed ’ + size/:/units\:\ + ’ to group ’ + runtime|name/:/group\:\\:\
reboot|all/:/group\:\;

}

XMS Angonce

>>SULETA control system r1.2.6 /:/c\:\ Radak
>>Please enter a valid security code.

; METRU_NUI = unit_group;

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; METRU_NUI::status = SEEK_AND_DESTROY

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; METRU_NUI::target = ALL

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

; change_to_group/:/METRU_NUI::units, ANGONCE\:\;

>>ERROR: Authentication error. Please try again.

>>Changed 4 430 units to group ANGONCE
>>Succesfully rebooted 4 430 units

—————-

Baterra-asema

>>Location:Baterra Station
>>Please enter a valid security code.

;security code = BAHRAG
;take_control_group/:/ANGONCE\:\

>>ERROR: Unable to connect.

;override_angonce;

>>ERROR: Unable to connect.

;show connection;

>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.

;connect to /:/group:ANGONCE\:\;

>>ERROR: Unable to connect.

;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;

>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda

;clear_t…Ath ko relthe Nimda

Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>

{{this/:/\:\.connection}}
{{{die.ath}}}
{{goodbye bianca~}}

>> CONNECTION LOST





Metru Nuin ilmatila
70 minuuttia huomiseen

Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.

”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”

Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.

Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.

”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.

Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.



Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.





Teknisesti ottaen kaikkialla

Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.

Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.

Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.

Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.

Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.

Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.

Nimda.

Ath ko relthe Nimda.

Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.

Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.

Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.

Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.

Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.

















Hytti, Merellä

Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.

Koska totta kai sillä oli viikset.

Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.

”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”

Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.

Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.

”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”

Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.

”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”

Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.

”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”

Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.

”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”

Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.

”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”

Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.














Nascosto

Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.

Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.

Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.

Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.

Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.

Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.

Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.

Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.

Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.

Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.

Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.

Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.

Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.

Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.

Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.

Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.

Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.

Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.

Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.

Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.

Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.



Bioarkistot

Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.

Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”

”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”

”Hmh… ei niin mitään.”

”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”

”Öh, joo.”

Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.

Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.



Reaktorikammio

Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.

Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.



Baterra-asema

Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.

Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.

Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.

Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.

Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.

Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.

Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.

Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.

Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.

Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.

Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.

Vapaus.

Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.

Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.

Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.

Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.

Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.

Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.

Bianca taittoi itsensä irti taulusta.

Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.

Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.

Ja hän tekisi sen tulella.

Valkoisen Temppeli

Baterra-asema

Saraji ei enää nukkunut.

Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.

Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.

Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.

Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.

Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.

Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.

Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.

Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.

Metru Nui, taivaalla

”Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”

Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.

”Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.

”Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”

”Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, ”Hologrammit ovat uusin villitys.”

”Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”

”Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, ”Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”

Xen nyökytteli hyväksyvästi: ”Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”

”Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.

”Paleontologi”, Xen korjasi, ”Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”

”Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, ”En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”

”Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.

Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. ”Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.

”Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. ”Ei saamari…”, hän täydensi.

Xen ja Nurukan väänsivät katseensa Mangailinjojen infoa tutkivaan kaksikkoon. Codykin kuunteli pilotinistuimeltaan korva tarkkana.

”On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, ”Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”

Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: ”Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”

”Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, ”Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”

”Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, ”Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”

”Nimda”, Xen huokaisi, ”Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”

Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.

”Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”

Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.

“Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”

”Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”

Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.

Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.

Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.

Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.

”En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”

”Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.

Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.

”Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.

”Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.

”Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”

Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät ”pojat” muun porukan matkaan.

Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.

Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.

Teknisesti ottaen aivan liian syvällä

Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.

Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.

Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.

Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.

Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. ”Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.

Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.

Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.

Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.

Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.

Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.

Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.

Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.

Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.

Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.

Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.

Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.

Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?

Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.

Miksi?

Kuka sen edes rakensi?

Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?

Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.

Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.

Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.

Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.

Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.

”Piip.”

Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.

”Piip. Piip.”

Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.

”Piip. Piip. Piip.”

Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.

”Piip?”, kuului surullinen ääni.

Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.

Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.

”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.

Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.

”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.

Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.

“Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”

“Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.

“Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”

“Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.

“Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”

“Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”

“Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”

“Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”

Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.

“En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”

Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.

“Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.

“Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.

“Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”

Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.

“Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”

Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.

“Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”

Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.

“Ja tämä on?”

“Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”

Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.

“Ja tässä on erikoista se, että?”

“Katso, kuka lupia on pyytänyt.”

Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.

“Voitto Korporaatio.”

“En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”

“Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”

“Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”

Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.

“Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”

“Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”

Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”

“Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”

Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.

“Sinä… olet pelottavan perillä asioista”, Naho mutisi epäuskoisena.

“Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”

Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”

“Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”

“Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.

“Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”

Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.

“Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”

Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.

“Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”

Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.

“Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”

Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.

“Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”

“Sinä tiedät missä se on?”

Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”

“Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”

Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.

“Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”

“Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”

“Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.

“Killjoy…”

Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.

“Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”

“Kellot?”

“Kellot.”

Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.

“Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”

“Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”

“Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”

“Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”

Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.

Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.

Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.

“Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”

“Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”

Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.

“Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”

Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.

“Cody… miksi sinulla on miekka?”

“Miksei minulla saisi olla miekkaa?”

“Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”

“Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”

Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.

Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”

Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”

Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.

“Tuo miekka… onko se… kun sillä-”

“Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”

Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.

Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.

“Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”

“Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.

Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.

“Lasken viiteen.”

Nurukan nyökkäsi.

“Yksi.”

Nurukan odotti.

“Kaksi.”

Nurukan odotti.

“Viisi.”

“Että mitä?”

“NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.

Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.

Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.

“VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”

Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.

“Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”

Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”

Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.

“No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”

Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.

Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.

Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.

Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.

Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.

Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.

He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.

Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.

Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.

Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.

Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.

“Mitä saatanaa?”