Avainsana-arkisto: Vaehran

Tulinoidan mestari

Bio-Klaani
Arkistot

… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.

Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.

”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”

”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.

”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.

”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”

Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”

”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”

”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.

”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”

Xia


Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.

Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.

Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.

Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.

Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.

Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.

Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.

Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.

Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.

Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..

”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.

Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.

Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.

”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
”Näytä ne.”
”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”

Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”

Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.

”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”

Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.

Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.

Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.

Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.



Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.

Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.

”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.

”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”

Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.

Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.

Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.

”Muistan”, Quintilia vastasi.
”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.

”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.

Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.


Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.

”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.

Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.


Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.

Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.

Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.

Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.

Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.

Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!

Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.

Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.

Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?

Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.

Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.

Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.


Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.

Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.

Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.

Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.


Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.

… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.

Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.

”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.

”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
”Keneltä?”
”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”

Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.

Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
”Älä huoli, ei sinun-”
”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”

”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.


Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.

Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.

Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.

Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.

Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.

Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.

Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.

Xia
Seuraava aamu

”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.

”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”

”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”

”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”

”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
”Kaikella kunnioituksella-”
”Asia loppuun käsitelty.”

”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.

Bio-Klaani


Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.

Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.

Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
”Heh, toivottavasti.”

Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.

”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.

Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.

Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui.
Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.

En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia

Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.

Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Lukeneisuutta ja vanhoja ystäviä

Bio-Klaanin kaupunki

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”

Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
”Ha, kiitos!”

Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”


Bio-Arkistot

Ring ring!

Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

Mihin ne ajat puikkelehtivat?

Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
”Hetkinen vielä, anteeksi!”

Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
”Kas vain. Päivää.”
”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”

Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”

Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
”Opuksia juurikin!”

Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
”Ahaa?”
”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
”Hetkinen, athismia?”
”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”


Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”

Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
”Juu?”

Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
”Jeh!”

Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”

Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?

Tulinoidan oppipojat

Aikana ennen aikaa ennen aikaa

Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.

Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.

Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.

Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.

Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”

Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”

Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.

Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.

Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.

Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”

”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”

”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”

Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”

”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.

”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.

”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.

”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”

Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”

Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.

”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.

Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.

”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”

Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”

”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”

”Rehellisyytesi hurmaa minut”, sulava liskonsuu virkkoi. ”Olet herättänyt kiinnostukseni, matoran Kezen.”

Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.

”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”

”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”

Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.

”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.

Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.

Kezen, haluan että sinusta tulee toani.

Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.

Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.

Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”

”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”

”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.

Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.

Vaan kykenikö se siihen itsekään?

”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”


Kirjojen keskellä

Siinä se nyt oli.

Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.

Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.

”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”

”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”

Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”

Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”

Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”

Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.

Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.

”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”

”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”

Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”

”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”

”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”

GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”

”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”

Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”

”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”

”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.

”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.

”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”

”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”

”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.

”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.

”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”

”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”

Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.

GV:n suu loksahti auki.

”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”

”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”

”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.

”Ehdottoman.”

Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”

Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”

”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”

”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.

”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”

Rusettikaulaisen pikkumiehen vakavan jupiseva sävy nauratti Vaehrania.

”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”

”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”

Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..

Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.

Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.

Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.

Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.

Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.

Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.

Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.

Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.

Tohtoriksikin häntä kutsuttiin.

Selvä pyy

Arkistossa

Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.

Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”

Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.

”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”

Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”

Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”

Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.

Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.


Bio-Klaani, admintorni

Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.

Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.

“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.”
No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.

Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.

Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.

Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…

Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…

Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”

”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”

Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.

”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”

“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.


Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*

“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”

“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”

Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”

Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.

“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.

Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”

Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”

Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.

”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”

”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”

Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.

”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”

”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.


Selvä Pyy

Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”

”SELVÄ PYY!” Paaco hekotti.
”Seeeeelvä pyyy!” Bladis totesi kollegansa vauhdissa rullaillen.
”SEEEEELVÄ PYYYYY!”
”SELVÄPYYY!”

”Voi luoja”, Same mutisi.

Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.

Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”

Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”

Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”

Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:

SELVÄ PYY!

Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.


Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.

Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.

”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.

“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”

Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”

Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.

”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”

Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.

”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.

“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.

”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”

Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin.
No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.

Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista.
Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.

Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.

”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”

”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”

Pitkä, merkitsevä katse.

”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”

Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.

Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.

“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.

”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen.
”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.

Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.

Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.

”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”

Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.

“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
On se nyt saatana!

Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.

Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.

Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.

No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.

Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”

Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”

Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.


Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.

Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.

”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.

Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.

Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.

”Vhhoitko lophettaa”, Bladis puki ajatuksiaan sanoiksi.
Zium.
”Lophetaa mhinkä?” heittotähdillä aseistautunut jättiläisporkkana vastasi Paacon äänellä.
”Anthi ola.”


Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.

Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.

“Tupakka tappaa.”

Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.

Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.

Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.

”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”

Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”

”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”

Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.

”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”

Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”

”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”

”Nazorakiin”, Same lausui hiljaa.

”Ja onhan meillä kummallisempiakin jäseniä, mutta-”

Nazorakiin.”

”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”

Nazorakiin.”

Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.

Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.

Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.

Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.

Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.

”…”

Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!

”. . .”

Ja sitten hän meni, hei hei.

Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.

Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.

”HAAA HAAA HAAA HAA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!”

Katot ja rännit kolisivat.
Sitten se oli poissa.






















































mitä vittuta t same