Avainsana-arkisto: Tohtori Delek

Tulinoidan oppipojat

Aikana ennen aikaa ennen aikaa

Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.

Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.

Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.

Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.

Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”

Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”

Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.

Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.

Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.

Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”

”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”

”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”

Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”

”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.

”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.

”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.

”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”

Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”

Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.

”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.

Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.

”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”

Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”

”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”

”Rehellisyytesi hurmaa minut”, sulava liskonsuu virkkoi. ”Olet herättänyt kiinnostukseni, matoran Kezen.”

Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.

”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”

”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”

Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.

”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.

Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.

Kezen, haluan että sinusta tulee toani.

Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.

Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.

Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”

”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”

”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.

Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.

Vaan kykenikö se siihen itsekään?

”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”


Kirjojen keskellä

Siinä se nyt oli.

Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.

Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.

”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”

”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”

Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”

Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”

Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”

Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.

Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.

”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”

”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”

Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”

”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”

”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”

GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”

”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”

Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”

”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”

”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.

”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.

”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”

”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”

”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.

”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.

”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”

”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”

Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.

GV:n suu loksahti auki.

”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”

”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”

”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.

”Ehdottoman.”

Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”

Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”

”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”

”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.

”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”

Rusettikaulaisen pikkumiehen vakavan jupiseva sävy nauratti Vaehrania.

”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”

”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”

Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..

Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.

Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.

Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.

Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.

Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.

Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.

Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.

Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.

Tohtoriksikin häntä kutsuttiin.

Satuhetki

Moderaattorien taukohuone

Kahvipannu porisi. Kaksi pitkää hahmoa ryysti vuorotellen kupposiaan. Paperi kahisi, kun skakdi käänteli sylissään olevan lehtisen sivuja. Aina välillä Bladiksen kasvoille nousi tämän naamaa leveämpi virne. ”Ha ha! Miten tuolla edes ammutaan?”
Vaikka parin vuosikymmenen takainen Xian tehtaiden asekuvasto oli jo kärsinyt ja sen värit auringon syömiä, skakdille siitä oli loputtomasti iloa.
Paaco seisoi pöydän toisella puolella rummuttaen sormiaan ikkunalautaa vasten ja nyökkäillen tahdissa. Kultavihreä toa tuijotti lasin läpi hämmentyneenä.
”Hei. Kuule.”
”Hmh”, Bladis mumisi nostaen katseensa lehtisestä kollegaansa.
”Mitä ihmettä tuolla satamassa tapahtuu.”
”Aha?”
”Ovatko nuo- ovatko nuo pingviinejä?”
”Se on meidän ongelmamme vasta kun ne syövät jonkun!” Bladis murahti. ”Nauti nyt tauostasi kun vielä voit.” Paacon oli myönnettävä – pingviinit eivät olleet syöneet ketään. Se ei välttämättä johtunut yrityksen puutteesta. Muusikko-toa kohautti olkapäitään ja kääntyi poispäin ikkunasta.
”Oho. Taukoa jäljellä minuutti.”
”No katsos, skarrararr”, pyörätuolikorsto sanoi kääntyen kohti kellotaulua. ”Kyllä se menee aina niin nopeasti.”
He nauliutuivat katsomaan koneiston tanssia yhdessä pitkään. Viisareista pienin tikitti tiukan tasaisesti lähestyen kohti matkansa päätä. Kun se lopulta kosketti kullattua isoveljeään, siirtyi nuolista isompi voimakkaasti naksahtaen askeleen eteen.

Tauko oli ohi.
”Tauko ohi”, Paaco totesi.
”Ohi on”, Bladis myönsi kääntyen toveriansa kohti.
”Eipä ole enää taukoa.”
”Tosi on. Aika ryhtyä rehkimään.”
”Jep. Hiki otsalle.”
Ainoat kaksi paikallaolevaa moderaattoria tuijottivat kupposiaan. Ja sitten Samen työpistettä. Ja sitten ilmoitustaululla olevaa kymmenien valokuvien ja muistilappusten hirmumyrskyä. Ja sitten taas toisiaan.

”Tosin ensin tuo pannullinen muuten juodaan loppuun”, Bladis sanoi päättäväisenä.
”Jees”, Paaco virnuili. ”Miksiköhän Same päätti ottaa Maketuksen sinne reissuun mukaan, muuten?”
Bladis naputti jalkojaan muhkeilla kasvoillaan ilme, joka viesti lähinnä ”mitäpä lottoat”.
”No joo, mutta eikö joku vähän veteraanimpi Toa olisi hoitanut homman?”
”Ai kuten sinä?” skakdi kysyi silmät puoliummessa.

Molemmat räjähtivät nauruun yhtäaikaisesti. Paaco käkätti kovempaa.
”Ei, mutta oikeasti”, Paaco vakavoitui hieroen silmiään. ”Miksei vaikka Taguna? Siinä vasta asiallinen jätkä.”
”Minä en pelaa enää ikinä sitä vastaan ainuttakaan srekaja-peliä”, Bladis mutisi kahvikuppinsa takaa, ja Paacokin näytti muistavan olevansa plasman toalle pahasti velkaa. Kuka tahansa, joka oli pelannut Tagunaa vastaan oli tälle pahasti velkaa.
”Ja en minä haimiehen aivoituksista koskaan ole hirveän varma ollut”, Bladis jatkoi. ”Mutta kai se haluaa opettaa liskopojulle jotain. Tai ehkä tämä on Maken vihoviimeinen tulikoe? Ota vanhasta otsanauhankannattimesta nyt välillä selvää.”

”Joo”, Paaco myönsi. ”Mitenköhän se muuten suhtautuu siihen, että meillä on nyt näemmä torakka jäsenenä.”
Bladiksen kasvoilla oli taas se ilme, ja se ilme oli ”mitäpä bingoat”.
”… no joo. Mutta jos Tawa ja Visokki siihen luottavat, niin sitten kai mekin?”
”Joo joo”, Bladis sanoi kyllästyneenä. ”Ja jos ne ovat väärässä sen suhteen, heitän koko ötökän kiertoradalle. Mutta skarrararrit siitä! Katso mitä täältä löytyy!”

Bladis käänsi kuvastoa kysyvää kollegaansa kohti. Aivan aukeaman keskellä oli valtava mattamusta merimiina kuin suurena synkeänä tähtenä kylvämässä kuolemaa koko maailmaan.
”Eivätkö nuo ole ihan tajuttoman vaarallisia?”
”Totta karzahnissa!” Bladis hihkui innokkaana. ”Ja kuuntelepa mistä se johtuu!” Skakdin puhe muuttui innokkaasta vaahtoamisesta suorastaan virkamiesmäiseksi myyntipuheeksi tämän siteeratessa kuvaston kellastuneita sivuja..

”Yleisemmin vain xialaisina merimiinoina tunnettu hittituote ’K.R.A.B.L.A.M. 666k’, tai sotilasslangissa ’MATA NUI MEITÄ AUTTAKOON’ on palannut myyntiin! Viimeisen tehtaan tuhosta huolimatta meillä on vielä huomattavia määriä näitä modernin sodankäynnin todellisia ruhtinaita, jotka tappavat maalla, merellä, ilmassa ja kaikilla niiden välisillä alueilla!” Bladis nauroi. ”Joo, huomattu on!”
Jos Paaco olisi halunnut luennon miinojen toiminnasta, hän olisi varmasti saanut sen kysymällä Bladikselta.

Hän sai sen joka tapauksessa.
”Tiedätkö, miten nuo toimivat?”
”Öö. En?”
”No tiedäthän zamorit?” Bladis havainnollisti käsillään. ”Pikku kuulia tai luoteja tai vähän isompia kuulia, joiden sisälle saa paljon niitä isompia juttuja. No siitä se kai lähti. Jossain vaiheessa kuningaskuntien sotia joku neropatti Xialla keksi, että hei! Miinakenttä joka ei pidä ääntä kun viholliset räjähtävät siihen on muuten aika kätevä. Eivätpähän tiedä välttää sitä ensi kerralla! Niin ne sitten asettivat jonkun skarrararrin supistussäteen partioimaan koko aluetta ja supistamaan räjähdykset välittömästi jonkin sortin proto-zamorin sisälle.”

Paacon leuat loksahtivat auki. ”Vau.”
”No eikö! Mutta kunnon vortixx tietää kyllä, että mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikella voi tehdä rahaa. No nehän keksivätkin, että miinoja voi myydä uudelleen tuntuvalla alennuksella, jos niiden räjähdys on kesken!”
”Tuota. Mihin tämä on menossa.”
”No sehän se vasta keksintö oli!” Bladis nauroi. ”Jokaisen niistä ’zamoreista’ sisällä on sekunnin puolikkaaseen jäädytettynä joku piruparka Kuningaskuntien kärhämistä ja se keskeneräinen räjähdys, joka sen tappoi. Sitten ne valoivat aika lailla tuhat kappaletta sellaisia jäädytettyjä posauksia mustan merimiinakuoren sisälle.”
”…”
”Aina kun sellainen pamahtaa jossain päin maailmaa, ja ne muuten räjähtävät aika kovaa!” Bladis jatkoi huomioimatta Paacon ilmettä, joka oli lähinnä sitä mieltä että hyi saakeli, ”sieltä sataa aika lailla tuhat kappaletta tuhansia vuosia vanhojen sotien sotilaita tuhansina pikku osina ympäri taistelukenttää.”

”Jaa.”
Bladis hörähti. ”Haha! Vortixxit!”

Paaco nyökkäili typertyneenä. Bladis otti tämän lupana jatkaa. ”Tuotanto taisi loppua siinä vaiheessa kun niitä rakentanut tehdas räjähti. Se supistuskenttä miinojen sisällä on oikeastaan kai aika kökkö. Niihin mahtuu nykyajan zamoreja isompia juttuja, mutta ne luovuttavat sisältönsä aika pienestäkin tönäyksestä. Ja sitten muuten jytisee! Siinä kohtaa, missä niiden tehdas oli ennen, on nykyään vain kuoppa meressä.”

”Öö, Bladis.”
”Kirjaimellisesti kuoppa meressä! Siellä räjähti niin kovaa, että vesi ei ole vieläkään ehtinyt valua reunoilta täyttämään aukkoa!”
Paaco ei kysynyt, miten se edes toimi. ”Bladis.”
”Mutta sitten yhdessä vaiheessa ne älykääpiöt tajusivat, että periaatteessa yhden miinakuoren sisälle saa supistettua myös tuhat xialaista merimiinaa-”
”Bladis”, Paaco sanoi epävarmana tuijottaen kuvastopinoa, josta skakdi etsi jo seuraavaa taukonsa viihdykettä. ”Eikö tuolla ole jotain rennompaa luettavaa.”

Bladis näytti pettyneeltä. ”No, onhan minulla täällä näitä tyttökalenterejakin.” Tämä nosti vihreän Toan Mahikille vihdoin hymynkaaren. ”Oijoi. Näytä!”
Skakdi liu’utti ohuen läpyskän pöydän toiselle puolelle ja Paaco nappasi sen kuin petolintu kivirotan.
”Työpeikon Unelma?” Paaco sanoi kummastuneena kääntäen sivua, ”mikä kalenteri se tämä onHYISAAKELI.”

Skakdi nauroi niin että tämän koko hammasrivistö näkyi.


Bio-Klaanin postitoimisto

Posti. Posti oli ainoita asia, jolla oli vielä toivoa läpäistä merisaarto.

”Pahoittelen, päästäisittekö”, sininen pätkä mutisi kulmahampaidensa välistä. ”Kiireinen lähetys. Tietä, kiitos. Anteeksi, anteeksi…”
Väenpaljouteen halkesi polku ja klaanikansaa väistyi tieltä kuin joku keskellä olisi aktivoinut ylitehoisen Kanohi Crastin. Nahkareppua kantava GV eteni väkijoukon läpi ja jonojen ohi administon punasinetillä leimattu kirjekuori hyönteiskäsissään. Punaista ussalia vilkaistuaan klaanilaiset väistyivät auliisti tieltä pois.

Posti. Posti oli viimeinen asia, jolla raakalaisten saartama kansa sinkosi avunhuutonsa merelle odottamaan. Odottamaan, että joku sen näkisi.

Ja ehkä, jos Mata Nui soi, siihen vastaisi.

Vapaus. Järki. Oikeus. Kohteliaisuus. Mielenylennys. Täydellisyys.

Posti.

Töppöjaloillaan etenevä kirjastoherra asteli aivan vastaanoton äärelle ja loikkasi matoraneille ja matoranin kokoisille väsättyjä pikkuportaita ylös, kunnes näki vastaanoton takana häärivän…
”Voiiiii heiiii! Kukas se sinä olitkaan? Etkö sinä työskennellyt Arkistoissa, joo kyllä sinä taisit työskennellä! Sinä ja se komea toa autoitte minua silloin löytämään sen askartelukirjan!”
”Öh, kyllä”, GV keskeytti kaikella maailman pirteydellä häntä ampuvan ga-matoranin. ”Minulla olisi tässä tällainen adminien sinetillä varustettu-”
”Voi kun siellä olisi taas hauska käydä!” Dinem hihkaisi silmät tuikkien. ”Minä lainasin sieltä taas niin paljon kirjoja että en ole ehtinyt alkuunkaan, öö, heh, missään! Aina kun meinaan aloittaa yhden, tajuan että sitä toista olisi tosi kiva lukea, ja sitä onkin! Niitä kaikkia on, ja joskus luen niitä yhtäaikaa, tai vuorotellen! Yksi sivu toisesta, yksi toisesta! Luen niitä aika usein ääneen gukolleni Gilille, ja luin Napollekin kun sain hoitaa sitä tässä aika pitkään, mutta nyt sen isäntä on palannut ja -”

Klaanilaiset olivat kyllä oppineet, milloin oli ga-matoranin työvuoro.
Jonot Bio-Klaanin postissa eivät olleet koskaan pidempiä kuin silloin kun sinivihreä pikkuneiti hoiti vastaanoton.

”… ja voi kun minulla olisi aikaa lukea enemmän, mutta kun on niin paljon töitä! Mutta eihän se oikeastaan haittaa, koska tämä on töistä kivointa! En ole koskaan ollut tätä kivemmassa paikassa! Täällä näkee paljon erilaisia tyyppejä ja pääsee puhumaan vaikka minkälaisten hauskojen otusten kanssa, kuten vaikka sinun! Mikä sinä olet, muuten? Oletko sinä eräänlainen-”

Osittain se johtui siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei voinut olla tuomatta hymyä huuleen.

”… tai mitäpä se minulle kuuluu, hehe! Anteeksi jos tunkeilen, mutta on minun pakko olla utelias! Ei sinun kaltaisiasi ötököitä joka päivä näe, ja onhan se aika sääli! Oho hei! Onpa hieno reppu! Minulla on vähän samanlainen, mutta ei oikeastaan ollenkaan-”

Ja osittain siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei ollut varsinaisesti nopeaa.

”… niin sinä halusit tämän lähetettävän heti? Ykkösluokassa?” hyperaktiivinen tyttö lopulta hihkaisi. ”Käy oikein hyvin!”
”Kiitos kovasti”, GV köhäisi nyrkkiinsä. ”Tiedätkö, ne sinun myöhässä olevat kirjasi…”
”Ai, onko minulla myöhässä olevia? No minähän soitan tässä sitten heti Jindalle, hänellä on avaimet kotiini ja hän lähtee tuomaan niitä tänne sinulle vaikka heti-”
GV ehti hetken visioida itsensä rusentuneena Dinemin kirjapinon alle.
”En minä oikeastaan sitä tarkoita”, hän sanoi äkkiä, ”Päädyimme Vaehranin kanssa tulokseen, että voit vaikka pitää ne. Olet tehnyt niin hyvää työtä, että halusimme-”

Kaikkien maailman tähtien tuike siirtyi yötaivaalta ilmeisesti lopullisesti Dinemin silmiin. Tosin eihän GV sitä nähnyt, sillä ga-matoran oli loikannut pöydän yli ja puristanut hänet tuhannen tuhkakarhun halaukseen.
Kiiiiitoooooos! Olet paras, Kirjatoukka! Paras paras paras paras paras!
Arkistonhoitaja ei saanut henkeä, joten hän päätyi lähinnä taputtamaan postineitiä selkään.

Dinemin otteesta irrottuaan GV poistui postista kiittäen kohteliaasti tieltä väistyviä klaanilaisia. Edetessään jonojen ohi tervehti häntä tuttu sininen Huna. Arkistoherra ja Suga nyökkäsivät toisilleen syvästi. GV:llä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan syvällisemmin.
Hän ehti kuitenkin nähdä jään toan käsissä kirjeen, jossa oli tieto vain lähettäjästä. Ei nimeä, jolle se lähtisi. Ei osoitetta, ei mitään.

Sen paikalla oli vain pieni kultaisen Haun muotoinen sinetti.


Lyhyenlännän kirjatoukan pienet askeleet johtivat tämän lopulta portaita alas Arkistojen kellariin. Siellä tunnelmallisessa kynttilänvalossa hyllyrivistöjen välissä oli nojatuoli, jolla Vaehran istui kirja käsissään siemaillen vesipulloa.
”Terve taas.”
”Hei vain”, toa sanoi nostaen katseensa opuksesta. Vanhasta opuksesta, jonka nahkaiset kannet olivat ajan haukkaamia. ”Sinullahan kuluikin hetki. Missä, tuota, satuit käymään?”
”Postissa vain. Valitsin vain näemmä vähän väärän ajan asioida”, rusettiaan kohentava menninkäinen haukotteli.
Vaehran käänsi varoen yhtä kellanruskeaa sivua kirjassaan. Näytti siltä että vähänkin varomattomampi liike olisi hajottanut koko sivun tomuksi. ”Vai niin. Hakemassa vai lähettämässä?”
”Lähettämässä. Laitoin BS01:n väelle pitkästä aikaa kirjettä.”

Vaehran näytti yllättyneeltä. ”Kas. Vieläkö sinulta sujuu xia?”
GV nyökkäsi ylpeänä.
”No hienoa… mutta miksi ihmeessä heille?”
Hymy hyytyi. ”Ai miksikö? Meidän oma materiaalimme vain loppuu!” pieni miekkonen sanoi lyyhistyen omalle tuolilleen. ”En vain keksi keneltä muultakaan kysyä. Olemme kalunneet kohta koko rakennuksen joka sivun läpi, emmekä ole yhtään lähempänä minkään sortin tietoa Seleciusista saati sitten Nimdasta. Ei meillä ole edes mitään millä avata niiden harvojen asiakirjojen salakieltä. Ja jos nyt rehellisesti sanotaan, minä en usko että Killjoyn mökin raunioilla on enää mitään löydettävää…”
Vaehran nosti naamionsa visiirin, sulki nahkakantisen muinaisopuksensa hitaasti edessään ja laski kirjan pöydälle. Yhtäkkiä hänen sininen ystävänsä näytti huomattavasti alakuloisemmalta.
”Mitä nyt?” kysyi arkistonjohtaja empaattisena. ”Onko jokin hätänä?”
”Äh, ei… Killjoysta tuli mieleen taas Creedy. Tomera pikku kaveri.”
Vaehran nyökkäsi surumielinen hymy kasvoillaan. Hän ei voinut olla hymähtämättä sille, että GV kutsui jotakuta muuta ’pikku kaveriksi’.
”En väitä tutustuneeni häneen, mutta… olihan se kauhean surullista”, toa sanoi vaitonaisesti.
”Niin oli. Minun piti käväistä vielä jättämässä kukkia hänen haudalleen. Siksi kesti vielä pidempäänkin.”

”Ymmärrän kyllä. Creedy, Creedy… muistathan, kuinka hän yritti kaivaa totuutta esiin vaikka se tuntuikin pelottavalta tai epätoivoiselta?” punahopeinen toa kysyi katse kynttilänliekissä. ”Meillä kaikilla olisi paljon opittavaa siltä pieneltä mekaanikolta.”
”Niin”, Gahlok Va melkein kuiskasi. ”Kuten se, milloin ehkä kannattaa lopettaa vanhojen kaivelu.”
Vaehran ei viitsinyt sanoa siihen mitään, vaikka selvästi olisi halunnut.

”Mutta niin. Vielä se, että vaikka Kaya-Wahin kirja olisi koossa, mitä ihmettä me toisaalta voimme siitä löytää?” tokaisi arkistonjohtajista pienempi vielä.”Olkoonkin, että kirjailija on käyttänyt Valheen verhoa lähteenä. Entä jos se on muuten ihan yhtä tyhjän kanssa?”

”Ei, kyse ei suinkaan ole vain siitä kirjasta. Mutta olen kehitellyt teoriaa, jonka uusi lähteemme saattaa parhaimmillaan varmistaa”, Vaehran laski nahkakantisen muinaismuiston käsistään pöydälle. ”Tämä on oikeastaan aika uskalias arvaus, mutta entä jos meillä onkin jo kaikki, mitä tarvitsemme?”
Hyönteispäinen matoran kyräili toan pöydälle jättämää nahkaista järkälettä. ”Vee-teeeee…” sanoi tämä hampaidensa välistä. ”Minä arvostan kyllä sitä, että ideasi ovat lennokkaita, mutta… sinä luet tuota. Tuo on… satukirja.”

Tummanruskean nahkan keskellä ei ollut kirjaimen kirjainta. Ainoastaan kulunut piirroskuva suuresta taikurista, jonka hehkuva käsi piteli kristallipalloa.
”Niin oli Syvä Naurukin ja silti petturimme varasti sen”, Vaehran antoi sanojensa vapautua kuin salaisesta holvista.
”Olen pahoillani, mutta en vain… näe yhteyttä?” GV haparoi. ”Adorium Selecius, tohtori Delek ja turaga Kezen tutkivat Nimdan sirua joskus Xian vanhoihin hyviin aikoihin, en tiedä, joskus tosi kauan sitten? Selecius-säätiön nimellä myytiin kaikkea tankintorjuntapyssyistä Ussal-purkkikeittoon ennen kuin koko sirkus katosi maan alle. Mihin sinä saat tuohon satuolentoja?”

Tulen toa, ”tuplasalama”-Vaehran laski kämmenensä suuren nahkaisen satukirjan päälle kuin tunnustellakseen sitä.
”Katsoin eilen uudestaan sen videon, jonka Tawalta saimme. Sen turaga Kezenin nauhoitteen, josta kaikki alkoi. Ja minua häiritsi jokin todella paljon.”
”Mikä niin?”
”Aika. Ajanlasku.”

Kaappikello kirjahyllyjen synkeässä välissä raksutti hitaasti mutta varmasti. Heiluri liikkui tasaisesti kuin metronomi, kun koneistot puukuoren sisällä pyörittivät koko mekanismia kymmenine rattaineen.
”Suurten olentojen kuudes vuosi”, GV lausui lainaten. ”En kyllä ole ikinä kuullut sellaisesta ajanlaskusta…”
”Aivan. Sitä ei käytetä missään. Emme tiedä, milloin sitä käytettiin, mutta heillä oli ajanlasku, ja ehkä hyvin kehittynyt sellainen.”

Tik. Tok. Tik. Tok. Niin puhui kello.

”Ja se siinä onkin. Miksi tiedämme Selecius-säätiöstä niin vähän, jos he olivat noin kehittyneitä? Muinaisia tiedemiehiä… se ajatus on minusta ihan liian absurdi. He vaikuttavat videossa hyvin nykyaikaisilta. Xian historia on pitänyt huolta, että muu maailma muistaa, jos muistaa, Selecius-säätiön vain Xian teollisuuden esikuvina.

Mutta tiedämme, että he olivat olemassa aikana, jolloin käytettiin aivan toista ajanlaskua!

Tik.

”Ja olivat vasta sen kuudennella vuodella”, sininen olento jatkoi raapien toista kättään.
”Niin. Mieti, kuinka kauan siitä on, GV”, Vaehran sanoi ääni melkein kiihdyksissä. ”Ja silti heille työskenteli ’tohtori Delek’. Tohtori? Missä yliopistossa hän mahtoi väitellä? Metru Nuilla, aikapäiviä ennen sen valmistumista?”
”… minä en nyt ollenkaan tajua, mitä haet.”

Tok.

”Se kaikki kuulostaa niin arkiselta”, Vaehran suorastaan kuiskasi. ”Kuin eilen tapahtuneelta…”
”Siinä ei kieltämättä ole koskaan oikein ollut järkeä, mutta… miten sadut tähän liittyvät?”

”Vihollisemme on yrittänyt piilottaa sen, mitä säätiölle tapahtui… jo alusta asti”, toa sanoi vilkaisten synkeänä kadonneiden kirjojen listaa.

Tik tok.

”On usein väitetty, että paras tapa piilottaa totuuksia on tehdä niistä tarinoita”, Vaehran lausui kuin horjuen jonkin suuren äärellä. ”Mutta kun ajattelen sitä tarkemmin… eihän se ole totta. Tarinat kulkevat eteenpäin, ja voitaisiin suorastaan sanoa, että ne jäävät ainoina henkiin. Satuja kerrotaan kylissä. Ne leviävät ja tarttuvat mielestä toiseen. Amaja-piireillä ja sen ulkopuolella. Aina kun satua kerrotaan eteenpäin, se muuttuu. Kaikki saavat oman henkilökohtaisen versionsa sadusta kertojasta riippuen.

Mutta kertojat pitävät sadun hengissä.

Jos haluaa oikeasti piilottaa jotain, siitä pitää tehdä arkista.”

Tik. Tok. Tik.
”Siitä pitää tehdä vain yksi ratas historian koneistossa.”
”Vau”, GV mutisi. ”Sinäpä olet runollisella päällä.”
”Heh.”

Voimakas naksahdus. Tasatunnin pirahdus.
”Joko se on jo kuusi?” Vaehran keskeytti hämillään. ”Välillä minusta tuntuu kuin se olisi aina kuusi.”
GV tuhahti voimakkaasti. ”Sinä olit menossa johonkin pointtiin! Jatka sitä nyt!”
Vaehran kääntyi häkeltyneenä poispäin ajannäyttäjästä. ”Tuota… kyllä, kyllä. Mihin jäin?
”Rattaat historian koneistoissa!” sininen otus ärähti tuohtuneen kärsimättömänä. ”Ja jotain saduista! En minä tiedä, hämmennät minua!”
”Aivan”, Vaehran sanoi painaen kädet mietiskelevän näköisenä toisiaan vasten. ”Olen tutkinut viime aikoina paljon varhais-xialaista mytologiaa. Satuja, loruja, lauluja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kovin paljoa siitä ei ole säästynyt, mutta se vähä, johon olen päässyt käsiksi… herättää minussa kysymyksiä. Silloin kun aloitimme työmme… silloin kun Tawa meille tämän työn antoi, oletimme että Nimda oli syvää tiedettä, josta historiamme on yrittänyt tehdä satua. Mutta entä jos huijaus ja harhautus oli aina eri suuntaan kuin olemme luulleet?”

Punahopeinen tulen toa nieleskeli hetken ja avasi taas pöydällä edessään olevan nahkakantisen suurkirjan.

”Entä jos Selecius-säätiö oli satu, jonka joku on yrittänyt saada näyttämään tieteeltä?”

Arkistonhoitajista sinisempi näytti melko tyrmistyneeltä. ”Velhoja. Taikureita. Henkiä… anteeksi, yritän vain saada pääni tämän ajatuksesi ympärille…”
”En minä usko, että tiede voi selittää kaikkea, GV”, punainen toa sanoi yhä innostuneempana. ”Tiede selittää, mitä olemme. Mutta ei tiede voi selittää kohtaloitamme, ja kyllä minä uskon kohtaloon. Uskon, että Mata Nui on tuolla jossain, ja uskon että hän välittää! Tiede ei kerro meille, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Ehkä ratkaisu kaikkeen oli aina tieteen toisella puolella. Ehkä ratkaisu oli tarinoissa!
Nyt Vaehran vihdoin alkoi etsiä nahkaisesta järkäleestä sivua, jota hän oli aiemmin tuijottanut pitkään nojatuolillaan. Sininen pikkumies hieroi suurikokoista littanaa päätään näyttäen kirjalla päähän läimäistyltä.

Ja niin hänelle lähes kirjaimellisesti tehtiin. Vaehran avasi GV:n eteen satukirjan, ja sadun ensimmäinen sivu loikkasi hänen näkökenttäänsä.
Satu oli kirjoitettu xiaksi hyvin vanhahtavalla tekstillä, ja matoraniksi käännettynä sen nimi oli ”Tulinoita”.

Ja satu kertoi naisesta, joka laskeutui jumalten salaiseen hautaan eikä palannut sieltä samanlaisena. Gahlok Va ei ollut enää millään tapaa varma, mitä ajatteli ystävänsä ja kollegansa mietteistä.
”Oletko aivan varma tästä?”
”En, se ei ole vielä aivan aukotonta… mutta jos Same ja Make löytävät edes jotain, se saattaa kohta ollakin.”
Huokaus. ”Toivotaan niin.”