Avainsana-arkisto: The Exile

Toinen puoli – Toinen tarina










Hämärää… Lämmintä.
Ympäröivä hämäryys oli kostea ja pehmeä. Läpi hämäryyden paistoi kaukainen valo, jonka säteet erottuivat vihreän meren halki.
Räpäytys. Maailma katosi ja ilmestyi uudelleen. Oli niin lämmin. Vihreitä valonsäteitä vasten erottui tummien asioiden liikettä.
Täällä hän oli turvassa.





Mutta sitten meren takaiseen seinämään ilmestyi särö. Kaikki velloi ja meri aaltoili. Hän syöksyi läpi näkemänsä maailman, kirkkaaseen, kylmään valoon.

Valoa seurasi pimeys.
Pimeys.


Mutta pimeydestä kajasti jotain.
Valoa.
Mutta valo ei ollut samanlaista kodikasta, vihreää ja rauhoittavaa kajastusta, muttei myöskään kirkasta, kylmää ja maailman turmellutta valoa. Valo oli hämärän oranssia. Se maalasi himmeästi edessä olevaan pimeyteen kuvion epäselvillä ääriviivoillaan.
Se näytti tutulta. Joltakin, jonka hänen pitäisi muistaa.

Vaikkei hän ollut ehtinyt elämänsä aikana nähdä mitään samanlaista.


Bio-Klaani, Figan mökki

Nazorakin siniset silmät aukenivat. Hän kuuli oven paukahtavan ja pieniä askelia keittiössä. Tryna-kasvoinen matoran kurkisti pöydän takaa.
”Huomenta! Anteeksi jos herätin. Ehdin käydä jo kaupungilla.”
273 siristeli silmiään. Hänen toinen puoli kasvoista makasi tyynyä vasten. Jäätutkija muisti nähneensä unta, mutta oli juuri unohtanut sen.
Valkoinen nazorak kömpi ylös lattialle levitetyltä patjalta. 273 oli kyllä sitä mieltä, että nazorakien unikapselit olivat paljon mukavampia kuin matoralaisten patjat. Niissä sai helpommin nukutuksi.

Figa asteli keittiössä ja laski ostoskassinsa kaappirivin eteen. ”Aamiaistarvikkeet ovat vielä pöydällä, jos haluat.”
Uninen torakka asteli keittiöön ja istahti hänelle liian pienen pöydän ääreen. Nazorak otti pöydällä olevasta hedelmäkorista vihreän omenan ja alkoi pureksia sitä hajamielisenä.
”Nukuitko huonosti?”
”En ole tottunut täkäläisiin vuoteisiin. No, voittaa se kuitenkin koivussa torkkumisen ja diskossa asumisen” Jäätutkija totesi. ”Ja mietin yöllä sitä, mitä tänään käy. Hieman huolestuttaa, miten kaikki tulee menemään…”
”Siitä puheen ollen”, Figa sanoi ja nosti ostoskassinsa vanhoista puista tehdylle ruokapöydälle, ”Pyytämäsi valepuku. Jouduin keräilemään vaatekappaleita hieman eri liikkeistä, joten kokonaisuus saattaa olla hieman… no, tyylitön. Mutta uskon vaatteiden olevan tarpeeksi peittäviä, ettei sinua tunnisteta nazorakiksi.”

Valkoinen nazorak laski puoliksi pureskellun hedelmän pöydälle. Hän veti toisen paperisista pussukoista lähemmäksi ja kurkisti sen sisällä olevia, kankaisia vaatteita.
Väri ei ole oikein mieleeni, mutta menkööt…

Hetken päästä, pienen matoralaisen avustuksella, Klaaniin soluttautumaan tullut torakka oli miltein täysissä pukeissa.
”Sinä siis kirjaimellisesti ostit jokaisen vaatteen eri liikkeestä?” 273 kysyi ja katseli jokaista eri vaateparia päällään vaatekaapin ovipeilistä. Nazorakin yläruumista peitti vaalean ruskea kangastakki, joka oli ainakin koon liian suuri torakalle. Takissa oli napitus kahdessa rivissä ja siinä oli vyö, mutta 273 oli jättänyt vyön suosiolla pois, koska se olisi puristanut takin alle piiloon jääviä alakäsiä. Takissa oli korkea kaulus, jonka Jäätutkija sai vedettyä ylös suojaamaan takaraivoaan ja ohimoitaan.
Päässään nazorakilla oli taas vaalea olkihattu, jonka mustan rusetin ja kruunun välistä roikkui jostain syystä tekovoikukka. Kukka sai hatun näyttämään naamiaisvaatekaupasta ostetulta. Hattu ja kaulus yhdessä peittivät Jäätutkijan tuntosarvet.
Nazorakin jalkoja peitti takkia astetta tummempi, raidallinen hame, joka ylsi tiedemiehen nilkkoihin asti. Häiritsevin yksityiskohta nazorakin asussa olivat pitkät, metalliset kengät, jotka kuuluivat ennemmin Toan haarniskaan kuin vaatekokonaisuuteen.

”Hei, kuusikätiselle on hankala ostaa mitään. Lisäksi sinä halusit peittää koko kroppasi” Figa puolustautui.
273 kääntyi ympäri ja katsoi kukkakauppiasta silmiin. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
”Missä sitten naamioni on?” nazorak kysyi ja heilutti kättään paljaiden kasvojensa edessä.
Figa tuijotti hetken 273:n kysyviä kasvoja. Kukkakauppiaan suu vääntyi hieman vinoon. Sitten matoran läpsäisi itseään kasvoihin, peittäen silmänsä.
”Ehhehhe… juu, se hieman kuin unohtui…”
”…” Jäätutkija sanoi ensin. ”Miten voit unohtaa teidän matoranien oleellisimman osan…?”
”Ei minun ole tarvinnut hankkia uutta kanohia vuosiin. Välillä itse unohdan, että käytän sellaista.”

Figa pisti kädet puuskaan ja taputti jalallaan lattiaan miettien.
”Pitää käydä hankkimassa se erikseen. Tuletko mukaan?”
”Myyjä saisi kohtauksen, jos nazorak kävelisi ovesta sisään.”
”Vedä hattu silmille ja lue lehteä. Ja onhan sinun hyvä nähdä vilaus kaupungista.”
273:n ilme oli aluksi vastahakoinen, mutta tiedemies myönsi matoranin olevan oikeassa.

Figa käveli pirtin ulko-ovelle ja nappasi oman takkinsa, hattunsa ja huivinsa. Puettuaan ylleen Tryna-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan odottavasti Jäätutkijaa.
”Odotas…” Nazorak pyysi vielä. Valkoinen torakka käveli takaisin pieneen makuuhuoneeseen. 273 polvistui patjalle ja noukki sen toisessa päässä myttynä olleen vaatteen. 273 oli käärinyt tavaransa vanhaan, riekaleiseen työtakkiinsa. Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä violetin vaatteen. Jäätutkija oli saanut pestyksi vanhan plastroninsa käytyään Hattidissa. Nyt se oli kuin uuden veroinen, kun siinä ei ollut enää vihreitä veritahroja. Hän siveli haikeasti plastronia ja vanhaa takkiaan. Työtakista ei ollut enää mihinkään, 273:n piti myöntää.
Nazorak pujotti violetin huivinsa kaulaansa ja sitoi sen, työntäen solmukkeen pään uuden takkinsa kauluksen sisään. Sitten hän vilkaisi takkiin käärittyä Alinolla-hanskaa, Azraa ja taskumattia.
Pitäisikö ottaa hanska tai pistooli mukaan siltä varalta, että tulee hankaluuksia, nazorak mietti.
Ei. Pahentaisin vain tilannetta, jos jäisin kiinni. On vain pakko luottaa matoraniin.

273 kääri aseensa takaisin rievun sisään ja piilotti ne patjan alle. Nazorak harppoi bo-matoranin vierelle ja yhdessä he poistuivat mökistä.

Bio-Klaani, keskustori

Mustan ja violetin värinen onu-matoran seisoskeli hedelmäkojun edessä. Hunajamelonien hinta oli noussut. Samoin kranaattiomenienkin. Hinnat olivat liian suolaisia Rau-kasvoisen matoranin makuun, että kääntyi lähteäkseen. Onu-matoranin katse kuitenkin juuttui parin bion päässä kävelleeseen kaksikkoon. Toinen oli bo-matoran, mutta toinen, Toaa lyhyempi olento oli peittänyt itsensä kokonaan vaatteisiin, ettei hänen lajistaan voinut olla aivan varma. Omituisesti pukeutuneen henkilön kasvotkaan eivät näkyneet, kun tämä luki innokkaasti lehteä. Jopa niin innokkaasti, ettei katsonut eteensä, vaan käveli sokkona lehti kasvojensa edessä matoranin vieressä.
Onhan täällä Klaanissa hieman omituista väkeä ollut, mutta viime aikoina täällä on alkanut liikkua ihme hiippareita…

”Tämä tuntuu todella tyhmältä.”
”Älä. Hyvin sinä vedät tähän asti.”
”En näe eteeni.”
”Seuraat vain minua sivusilmällä.”
Figa ohjasti sokkona kävelevää nazorakystäväänsä kohti torin laidassa olevaa puotia. 273 tunsi jalkojensa vapisevan hameen alla. Hänen ympärillään oli niin paljon klaanilaisia.
Jos joku heistä huomaa minun olevan nazorak, lainvalvojat pidättäisivät tai tappaisivat minut alta aika yksikön. Olisinpa sittenkin ottanut hanskani. Sen kanssa en tuntisi oloani niin turvattomaksi. Ainoa mitä voin nyt on olla mahdollisimman normaali…
Se ei tosin ollut helppoa Jäätutkijan nykyisissä vaatteissa.

”Figa!” Kuului huuto läheltä. Kaksikko kavahti ja 273 hypähti askeleen kauemmaksi kukkakauppiasmatoranista. Väkijoukosta heidän luo käveli naispuolinen ba-matoran. Jäätutkija vilkaisi sivusilmällä matorania ja tunnisti tämän samaksi naiseksi, joka oli Figan yöpöydällä olleessa kuvassa. Pakari-kasvoinen matoran saapui Figan luo.
”H-hei Janime.” Figa tervehti hermostuneesti.
”Hei! Kuulin huhua että muurille oltiin hyökännyt lähellä sinun taloasi. Oletko kunnossa?”
”Ah, joo. Eipä minulla mitään hätää ole. Kuulin vain ammuskelua keskellä yötä. Muurin vartiosto sai hyökkääjät kai häädettyä. Varmaan vain joitakin kulkuvarkaita asialla…”
”Ehdin kysäistä naapuriltasi asiasta ja hän sanoi että kasvihuoneesi katto oli mennyt rikki?”

Figa yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä tyynenä, vaikka hän sisällään huusi kauhuissaan, kun yritti keksiä selitystä rikkoutuneelle katolle. Mutta sitten kukkakauppiaan mieleen palautui eräs keskustelu, jonka oli käynyt aikoja sitten. Ja siitä hän sai idean.
”Usko tai älä. Katon läpi putosi dermis-kilpikonna” Figa selitti mahdollisimman uskottavalla äänellä.
”…” Jamine katsoi bo-matorania epäuskoisesti. ”Figa. Dermis-kilpikonnat elävät järvissä, eivät ilmassa.
”Kuulin kerran puhuttavan, että joku oli kuollut kun dermis-kilpikonna oli pudonnut hänen päähänsä taivaalta. Kahu oli kai napannut sen vedestä ja ollut viemässä pesäänsä, mutta jostain syystä linnun ote oli irronnut ja kilpikonna pudonnut alas.”
”… Ahah.”

Trynaa käyttävä matoran kurkisti Pakari-kasvoisen matoranin olan yli. 273 oli kaikonnut nais-matoranin ilmestyttyä ja nyt valepukeutunut nazorak käveli päämäärättömästi sanomalehti tiukasti kasvojensa edessä näkemättä mitään. Hän törmäili muihin torilla oleviin kaupunkilaisiin ja vaihtoi epävarmasti suuntaa, kuin sokea joka oli kadottanut opasburnakinsa.
”Eh. Anteeksi, minulla on hieman kiire. Nähdään myöhemmin uudestaan!” Figa huikkasi ja kiiruhti pois Jaminen luota. Nais-matoran katsoi kummastuneena poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun kukkakauppias katosi pitkän skakdin ja matorankolmikon taakse.
Figa tavoitti pian ympyrää kävelevän Jäätutkijan ja tarttui tätä käsipuolesta.
”Täällähän sinä olet. Tule, opastan sinut kauppaan.”
”Minähän sanoin että tämä on huono idea.”

Figa talutti nazorakin kanohikaupan kiviportaat ylös. Kummallinen parivaljakko astui puuovesta sisään, jonka keskikohdan lasipaneelia reunustivat valurautaupotukset. Ovikello kilahti.
Kauppa oli mukava, pieni putiikki, jonka oven puoleisilla seinillä oli suuret ikkunat, joista aukeni hyvä näkymä torin keskustaan. Kaupan seinät olivat tapetoitu haalean vaaleanpunaisilla tapeteilla ja lattia oli vaaleaa parkettia. Katosta roikkui muutama kattokruunun muotoinen valaisin. Ulko-oven oikealla puolella oli pieni tiski, jonka takana istui lehteä lukeva le-matoran. Tiskin takaisella seinällä oli useita naamioihin liitettäviä lisävarusteita tai -asusteita.
Ovesta katsottuna vasemmalla puolella huonetta sijaitsi kanohihyllyt. Tummanruskeilla hyllyillä riippui useita eri kokoisia ja muotoisia naamioita. Suurin osa kanoheista olivat muodoiltaan Jaloja, mutta seassa oli myös Suurten kanohien muotoon taottuja. Hyllyjen vasemmalla puolella huoneen perällä sijaitsi kolme punaisin sermein muusta tilasta erotettua sovituskoppia.

”Siitä vain valitsemaan” Figa sanoi ja tönäisi Jäätutkijaa selkään. Hunaa käyttävä kauppias kohotti katsettaan hetkeksi lehdestään, mutta uppoutui jälleen lukemisen pariin. Onneksi putiikissa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta. 273 kierteli hyllyköiden välissä. Hänen ilmeensä oli epävarma, kun katseli ja vertaili erilaisia naamioita.
”Onko näissä siis jonkinlaisia voimia?”
”Ehei”, Figa naurahti hiljaa. ”Nämä kaikki ovat voimattomia. Voimallisia Suur-naamioita taotaan vain mittatilaustyönä Toille.”
”Eli ei ole mitään väliä, minkä valitsen?”
”Ei.”
273 nyökkäsi, mutta katsoi edelleen hämmentyneesti kanoheja hatun ja lehden välistä. 273 ei juuri tiennyt, oliko tietyillä kanohien muodoilla jonkinlaista symbolista merkitystä. Lopulta valkoinen nazorak kohotti hansikoidun kätensä hyllylle ja tarttui mallinuken irtopäälle puettuun, Jaloon Komauhun. Jäätutkija pyöritteli kanohia käessään tutkiskellen naamion kasvoja, silmäreikiä ja muuta koristusta. Lopulta nazorak marssi niska kyyryssä keskimmäiselle sovituskopille ja veti kankaan perässään kiinni. Limen vihreä kukkakauppias katseli itsekin hetken ajan kanoheita, jonka jälkeen asteli 273:n pukukopin eteen. kopista kuului liikettä ja kankaan hankaamisen ääntä.
”Miltä näyttää?”
Hansikoitu käsi ilmestyi sermin raosta. Nazorakin etusormi viittoi Figaa tulemaan lähemmäs. Matoran astui kehotuksen mukaan eteenpäin ja kurkisti sermin raosta pukukoppiin.

Nazorak piteli naamiota kasvoillaan. Se näytti omituiselta lähinnä sen takia, että naamio oli torakan kasvoihin liian pieni. Komau peitti arviolta puolet 273:n kasvoista, mutta jätti loput näkyviin. Lisäksi kyseisessä kanohissa oli niin pienet silmäreiät, ettei Jäätutkija edes nähnyt mitään.
” :I ”, Figa katsoi näkyä, ”Minusta tuntuu, että jokin menee nyt pieleen.”
”Näitä kapineita ei ole suunniteltu minunlaisteni kasvoille” 273 tuhahti. ”Annatko jonkin hieman isomman?”
Figa vilkaisi naamiohyllylle ja otti sieltä punaisen, Suuren kanohi Mahikin muotoisen naamion ja työnsi sen sermin läpi. 273 otti sen ja koetti naamiota kasvoilleen.
Onpa ruma, torakka ajatteli.
”Olisiko harmaata tai valkoista?” Nazorak kysäisi.
Figa pyöritteli silmiä päässään. Hän vilkaisi hyllylle. Juuri muita sopivan isoja naamioita ei ollut kuin harmaa Volitak. Matoran otti naamion ja työnsi sen sovituskoppiin. Jäätutkija otti kanohin käsiinsä ja nosti sen kasvoilleen. Volitak oli tarpeeksi iso peittämään ohimot ja päälaen ja siinä oli tarpeeksi pitkät silmäreiät, että valkoinen nazorak näkikin jotakin.
Eihän tämä nyt niin paha ole… tiedemies ajatteli tutkiskellessaan itseään peilistä.

”Tämä kelvatkoon”, Jäätutkija ilmoitti astuessaan pois kopista. Figa hypähti kauemmas tieltä ja katseli Volitakia nazorakin kasvoilla.
”Hyvinhän se istuu”, kukkakauppias totesi.

Samassa kanohi luiskahti nazorakin kasvoilta.

”Karzh-”, 273 kuiskasi ja syöksyi heti nostamaan naamiota. Huna-kasvoinen myyjä kysyvästi kohotti katsettaan hyllyjen välissä kompuroivan kaksikon suuntaan, mutta Figa hypähti kahden hyllyn väliin, jolloin myyjä ei nähnyt 273:n kasvoja. Valkoinen torakka seisoi polvillaan ja asetti Volitakin takaisin päähänsä. Sitten hän nousi rauhallisesti seisomaan, kääntyi myyjään päin ja käveli tiskille.
”Kröhöm, ostaisin tämän…” Hän sanoi ja piteli kanohia toisella kädellään kasvoillaan. Myyjä oli yleensä tottunut siihen, että asiakas olisi antanut naamion hänelle, että olisi voinut irrottaa hintalapun. Mutta le-matoran päätti antaa tällä kertaa olla ja tyytyi naputtamaan kassaan hinnan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Figa otti takkinsa taskusta kukkaronsa ja maksoi myyjän antaman summan muttereita.
”Öh, anteeksi, mutta voisiko tähän saada jonkin kiristysremmin?” 273 kysäisi karkealla aksentillaan.
”… T-toki”, myyjä totesi ja kääntyi ympäri ottaakseen seinältä nahkaremmin. Samassa 273 laski kanohin pöydälle ja nappasi myyjän lukeman Kutonen-lehden ja nosti sen naamansa peitoksi. Myyjä kääntyi taas kaksikkoon päin. Hän rypisti otsaansa. Le-matoran ei osannut sanoa, pilailiko asiakas hänen kustannuksellaan vai oliko hänellä vain todella oudot käytöstavat. Myyjä katse siirtyi Figaan, joka tuijotti takaisin kukkakauppiaan tavaramerkiksi vakiintuneella ilmeellä. Lopulta myyjä huokaisi ja otti naamion kätösiinsä. Kauppias napsautti remmin palaset naamion reunoihin pienillä kiinnikkeillä ja lisäsi uuden hinnan remmille.
”Olkaa hyvä.” Matoran sanoi ja ojensi Volitak-viritelmänsä hattupäiselle muukalaiselle. 273 katsoi varovasti matorania lehden ja olkihatun välistä. Nyt meni kinkkiseksi.
Yhtäkkiä muukalainen käännähti ympäri, nappasi naamion myyjältä toisella kädellään ja laski lehden takaisin tiskille.
”Kiitos!” 273 huikkasi samalla kun paineli niska kyyryssä kohti sovituskoppia.
”…” Myyjä totesi ja katsoi Figaa. Figa hymyili.
”Hän on ulkomaalainen”

Lopulta kaksikko pääsi putiikin ovesta ulos, myyjän onneksi. Kanohi ei enää meinannut pudota, kun Jäätutkija oli kiristänyt kiinnitysremmin takaraivoaan vasten. Hän oli samalla ottanut matkaan pukukoppiin jättämänsä Klaanilehden. Nazorak aukaisi jälleen lehden ja nosti sen eteensä.
”Sinähän sait juuri uuden valenaaman. Mihin lehteä enää tarvitset?”
”Minulla jäi mielenkiintoinen artikkeli kesken.”
”…”


273:n suu värisi. He olivat kävelleet takaisin Figan mökille hakemaan juuriadminin tilaamat kukat. Figa oli jäänyt kotiinsa Jäätutkijan lähdettyä. Tiedemies oli vannottanut kukkakauppiasta säilyttämään hänen tavaransa piilossa.
Nyt Jäätutkija seisoi kaupungin sydämen, suuren kivitiilisen linnoituksen edessä. Klaanin linnan virtaviivaiset seinät kohosivat jykevinä taivaalle. Linnan kivisissä seinissä aukesi useita eri kokoisia ja värisiä ikkunoita. Suuresta linnakompleksista korkeimmaksi ylsivät muutamat tornit.

Ruskeaan paperiin kääritty kukkakimppu ratisi nazorakin käsissä. Hän oli tullut yhä epävarmemmaksi suunnitelmastaan. Hänhän voisi asua Figan luona, jos matoran antaisi torakan piilotella siellä. Mutta ei, tiedemies oli ajatellut. Asiat olisivat silloin hänen kannaltaan huonommin, jos jäisi joskus kiinni klaanilaisille. Lisäksi hän mahdollisesti vaarantaisi uuden matoranystävänsä, joka oli hyvyyttään tarjonnut suojaa.
Ei kai tässä muu auta, nazorak yritti vakuuttaa itseään. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Metallinen naamio tuntui oudolta Jäätutkijan naamaa vasten. Lisäksi paksut ja peittävät vaatteet saivat nazorakin kehon tuntumaan tukalan kuumalta. Mutta hän oli tullut liian pitkän matkan kääntyäkseen takaisin.

273 asteli eteenpäin. Klaanin portailla pihalla näytti olevan paljon väkeä. Eri lajia olevat kansalaiset kävelivät sisään ja ulos. Ovien edessä seisoi muutamia matoran- ja Toa-vartijoita. Jotkut linnoituksen jäsenet olivat pysähtyneet portaille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan viilenevästä syysilmasta.
Kivetyllä etupihalla valepukeutunutta nazorakia vastaan käveli ainakin kaksi kertaa 273:a pitempi Steltin peikko, jolla oli päässään ruskea huivi ja kantoi massiivisissa käsissään puisia tynnyreitä. Kävellessään peikon ohi 273 näytti kutistuvan puolet pituudestaan ja nopeuttavan vauhtiaan.

Jäätutkija katseli pihalla kulkevia, eri rotuisia klaanilaisia. Hän muisti, miten Imperiumin propagandaministeriö oli haukkunut Klaania ja väittänyt sitä kymmenien eri lajien muodostamaksi, sekasortoiseksi ja epätasa-arvoiseksi valtioksi, jolla ei ollut rodullisen kirjavuuden takia yhtenäisyyttä. Mutta kun 273 katseli klaanilaisia naamionsa takaa, hän saattoi nähdä matoranien puhuvan iloisesti skakdien ja vortixxien kanssa. Näky sai 273:n miettimään.
Rodullisesta yhtenäisyydestä huolimatta Imperiumi itse on oikea sortokoneisto. Olen nähnyt sen. Mutta täällä vallanpitäjät ja kansalaiset, voimakkaammat ja heikommat elävät tyytyväisesti keskenään. Figakin otti minut avosylin vastaan ja tarjoutui auttamaan minua, vaikka minun rotuni on tappanut hänen kansaansa…
”Totuusministeriö” valehtelee. Olisihan minun pitänyt se aiemminkin osannut tietää.

Nazorak saapui pian portaille ja kapusi niitä nopeasti ylös. Osa klaanilaisista kääntyi katsomaan täysin itsensä peittäneen muukalaisen perään. Kypäriä ja keihäitä käyttävät vartijat vilkaisivat tulijaa, mutta päästivät hänet kuitenkin sisään.
273:n silmien eteen aukesi jonkinlainen aula. Aulan lattia oli vihreää marmoria ja huoneen holvikaaren muotoinen katto oli maalattu valkoiseksi. Huoneesta lähti kolme käytävää vasemmalle, eteenpäin ja oikealle. Eteenpäin menevän käytävän vieressä, huoneen yläoikeassa nurkassa lähti puiset portaat ylempiin ja alempiin kerroksiin. Huoneen ylävasemmassa nurkassa sijaitsi puinen vastaanottotiski, jonka yllä riippuvassa kyltissä luki matoran-kirjaimin ”Respa”.

273 vilkuili ympärilleen. Aulassa oli hänen lisäkseen muutama matoran, jotka juttelivat toisilleen aulan vasemmalla puolella. Huoneen sivuilla, leveillä penkeillä istui muutama sekalaisten lajien edustajia lukemassa lehtiä.
Pitänee varmaan kysyä respasta, missä Pääadminin huone sijaitsee.
Nazorak käveli kohti puista tiskiä, jonka takana seisoi Miru-kasvoinen Ilman Toa. Toa pyyhki rätillään pöytäänsä, mutta keskeytti sen kun huomasi asiakkaan ilmaantuneen tiskin toiselle puolelle. Ilman Toan vihreät silmät kohtasivat takkiin, hameeseen, rautakenkiin, Volitakiin ja ruokohattuun sonnustautuneen muukalaisen, joka puristi käsissään petunia-puskaa. Toa ei juurikaan kummastellut asiakkaan pukeutumisvalintaa, koska Respa-Toan vaaralliseen työhön kuului kaiken maailman hiippareiden vastaanottaminen ja ohjeistaminen. Tuomion peltipurkkien ja kivenmurikoiden jälkeen hieman epäilyttävimpienkin vieraiden tapaaminen oli arkipäivää.
”Päivää. Voinko auttaa?”
”Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa, missä admin Tawan toimisto on?”
”Onko teillä varattu aika adminin tapaamiseen?” Toa kysyi.
”Kyllä. Olen… matoran-Figan uusi lähetti. Tulin tuomaan adminin ostamat kukat”
”Aa”, Toa totesi ja kumartui tiskin yli osoittamaan portaisiin. ”Nouse kaksi kerrosta ylös, käytävän päähän, sieltä oikealle ja mene ovesta ulos muurille. Sieltä pääsee tornille”

273 kääntyi katsomaan Toan osoittamiin portaisiin ja nyökkäsi epävarmasti.
”K-kiitos. Hyvää säilänjatkoa”, Jäätutkija sanoi ja käveli portaisiin. Miru-kasvoinen Toa oli tarttumassa jälleen rättiinsä, mutta hänen liikkeensä pysähtyi seinään. Toa kääntyi katsomaan loittonevaan vieraaseen ja kurtisti kulmiaan.
Varmaan kuulin väärin, hän ajatteli ja pudisti päätään.

Jäätutkija kipitti puisia portaita ylös. Hän saapui kolmanteen kerrokseen ja pysähtyi. 273 katsoi ympärilleen. Hän oli saapunut kahden käytävän risteykseen, josta lähti tie eteenpäin ja oikealle. 273 mietti hetken. Toa ei ollut sanonut, kumpaa käytävää olisi pitänyt mennä.
No, en viitsi enää mennä takaisinkaan.
Lopulta tiedemies päätteli muurin ja linnan sijainnista kävellä eteenpäin. Sinimattoisella käytävän seinillä oli muutamia tauluja ja ovia toisiin huoneisiin. 273 ei ollut varma, mikä tämän kerroksen tarkoitus oli. Hän vain käveli ripeästi kukkapuska rapisten ja rautakenkien klonksuen jaloissaan. Kääntyessään käytävän päästä oikealle, hän ohitti Pakari-kasvoisen Painovoiman matoranin, joka kantoi kainalossaan pistaasipähkinäpussia ja lehteä ja toisessa kädessään kahvilasta mukaan otettua kahvia.

273 pysähtyi. Hän oli saapunut käytävän päähän. Mutta siellä käytävä haarautui taas kahdeksi toiseksi. Jäätutkija hieroi niskaansa takin kauluksen sisältä. Respa-Toa ei ollut puhunut tästäkään mitään. Jäätutkija katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Hän lähti epävarmasti kävelemään vasemmalle. Käytävä kaartui taas oikealle. Lisää ovia ja muita käytäviä, sekä risteys, josta haarautui uudelleen käytäviä. Nazorak pysähtyi. Nyt hän oli varma että oli kävellyt väärään suuntaan. Hän kääntyi metallisten kenkiensä kannoilla ympäri ja kiiruhti nopeasti takaisin. Tiedemies kääntyi risteyksissä siihen suuntaan, mistä uskoi tuleensa.
”…”
273 katsoi tilaa mihin oli tullut. Hän oli jälleen portaikossa, mutta huone oli aivan erilainen. Lattiat olivat vaaleaa parkettia ja seinillä riippui punaisia seinävaatteita. Portaita vastaisella seinillä sijaitsi hissi.
Pakko kai mennä takaisin respaan kysymään uudestaan tietä…
Nazorakin huonoksi tuuriksi portaat alempiin kerroksiin olivat korjauksessa ja niiden yläpäässä oli kieltokyltein varustettu barrikadi. Volitakin katse siirtyi hissiin. Jäätutkija vilkuili hetken ympärilleen ja odotti, että muutama ohikulkija oli ohittanut hänet. Takkiin pukeutunut nazorak asteli hissin ovelle ja hansikoutu sormi painoi oven vieressä olevaa nappia. Hissikuilusta kuului vaimeaa huminaa ja lopulta hissin saapumisäänenä toimiva kilahdus, kun hissin ovet aukesivat.
273:n suu vääntyi reilusti vinoon, mutta naamio ei onneksi mukautunut liikkeeseen. Hississä seisoi Tulen Toa. Jäätutkijaa hermostutti. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla hississä yksin. Ajatus ahtaassa, lukitussa tilassa kahden ammattisoturin kanssa ei viehättänyt häntä. Toa-soturi loi odottavan katseen empivään takkihäiskään. 273 ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä jäämällä poiskaan hissistä.
Vastentahtoisesti nazorak laahusti sisälle ja hissin metalliovet sulkeutuivat sihahtaen.

273 painoi alinta kerrosta nopeasti ja asettui seisomaan Toan viereen. Nazorakista pelottavan lähelle.
Nazorakin siniset silmät mittailivat Tulen soturia naamion silmärei’istä. Toa oli vanttera ja hänellä oli kasvoillaan musta Hau. Hänellä oli lanteillaan vyö, josta roikkui huotrassa miekka ja selässään Toa kantoi varsijousta.

Kaksikko ei sanonut mitään. Ainoa ääni mikä kuului, oli 273:n käsissään puristaman kukkapuskan paperinen rapina, sekä hissin katossa olevasta radiosta kuuluva, ärsyttävä hissimusiikki.

Tulen Toa vilkaisi sivusilmällään kanssamatkustajaa. Hänellä oli Toasta omituiset vaatteet. Matoranien kulttuurissa oli omituista peittää itsensä kokonaan vaatteilla.

273 tuijotti hissin rautaovien yllä näkyvää kerrosten numeronäyttöä. He saapuivat näytön mukaan kakkoskerrokseen. Kerrokset tuntuivat matelevan kiusallisen hitaasti.

Tulen Toa paransi seisoma-asentoaan. Nazorakikin vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Hänen hameensa kangas narisi ja kengät klonksuivat.

Lopulta hissimusiikin täyttämä kiusallinen hiljaisuus kävi Toalle kestämättömäksi. Hän kröhi kurkkuaan.
”Se on viilenemään päin”, Toa totesi.
”N-niin… mukavan viileää”, 273 myötäili hiljaa.

Hissi saapui ensimmäiseen kerrokseen. 273 huokaisi helpotuksesta. Nazorak astui ulos ja päätyi taas samanlaiselle käytävälle, kuin tullessaan linnaan. Hetken käveltyään muutamasta mutkasta, hän näki käytävän päässä kyltin ”Respa”.
Ah, vihdoin.
Jäätutkija kipitti käytävän päähän ja tuli suureen aulaan.
Mutta aula ei ollut sama.
”… Mitä?”
Tämä aula oli sisustettu aivan erillä lailla kuin se, mistä hän oli tullut sisään ja puisen tiskin takana seisoi tällä kertaa Veden Toa.
K-kuinka monta aulaa tässä linnassa on…?


Kysyttyään neuvoa Respa-Toa numero 2:lta ja saatuaan tältä kunnollisen kartan linnan pohjapiirroksesta, 273 löysi itsensä kävelemästä Admin-tornin käytävillä. Nazorak oli onneksi päässyt ylläpitosiiven vartijoiden ohitse ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta.
Jäätutkija seurasi karttaa tiiviisti ja käveli ripeästi. Hänellä oli mennyt eksymisessä niin paljon aikaa, että häntä huolestutti oliko hän myöhästynyt adminin kanssa sovitusta ajasta. Sen 273 pystyi sanomaan, että Pesän toimitilat olivat paljon selkeämmässä järjestyksessä. Nazorakista näytti linnan karttaa seuratessaan, ettei arkkitehdit olleet ollut yksimielisiä linnaa suunnitellessa.

273 pysähtyi. Hän tutki karttaa ja nosti sitten katseensa käytävän seinustalle. Tässä osassa tornia sijaitsivat kaikkien neljän adminen toimistot. Nazorakin etsivä katse pysähtyi puiseen oveen, jossa luki matoranien teksti:
Admin Tawa.

Nazorak tuijotti nimikylttiä päättäväisesti. Hän tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa.
Kukat ovat vielä ehjiä, kyllä. Naamio ja hattu ovat kunnossa, kyllä. Hame kunnossa, jollei oven väliin jäämistä lasketa, kyllä. Matoranien aksentti, parantamisen varaa.
Nazorak veti hetken syvään henkeä. Hän tunsi kuuman hengityksensä naamion sisäpintaa vasten.
Okei, aloitetaan.
Jäätutkija otti pari askelta klonksuvissa metallikengissään. Hän seisoi nyt aivan oven edessä. Nazorak kohotti hansikoidun kätensä koputtaakseen.


Mutta sitten käsi vaipui. 273 muisti jotakin. Hän oli aiemminkin ollut samaisessa tilanteessa.


Meni syteen tai saveen, valkoinen nazorak ajatteli. 273:n valkoisen käden sormi painoi oven vieressä olevaa ovisummeria. Kului hetki. Ovisummeriin syttyi vihreä valo.

Nazorak astui sisään toimistoon. Häntä vastapäätä toimistotuolin takana istui tummahipiäinen torakka. Nazorakin ainoan silmän katse nousi pöydällä olevista papereista valkoiseen tiedemieheen.

”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, Arkkiagentti sanoi.


Nazorak perääntyi ovelta. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut tykyttämään nopeasti. Jännitys palasi torakan jalkoihin ja ne alkoivat täristä.
Kaikki meni silloinkin pieleen… Jos menen paljastamaan, kuka olen, minulla ei ole takeita että Klaanin johtaja kuuntelisi minua. Hän paiskaisi minut selliin tai tappaisi. Hän on kuitenkin Toa, kokenut soturi ja minä vain aseeton tiedemies. Etten vain tekisi samaa virhettä uudestaan…

Tiedemiehen mieleen palautui propagandaministeriön tekemät kuvat Klaanin johtajista. Mustavalkoisessa kuvassa Klaanin Pääadmin oli esitetty visiiripäisenä naisena, joka piileksi varjoissa ja johti sotaa ohuista siimoista vetäen nukkemestarin elkein. Samassa kuvassa etualalla oli ollut suuri visorak, jonka terävähampaisesta suusta tihkui myrkkyä. Kuvan alla oli ollut punainen teksti:
Tiedä vihollisesi.

273:n ajatukset puistattivat häntä. Hän ei ollut enää niin varma suunnitelmastaan.
Mutta sitten pieni ääni heräsi hänen päässään.
”Tawa on todella kiltti ja hyvä johtaja. Hän ajattelee liikaakin muita”
Tiedemies muisti, kun Figa oli sanonut niin aiemmin. Jäätutkija vilkaisi käsissään rutistamiaan petunioita. Hän huolestui, että oliko puristanut niitä liian kovaa.

Nazorak nosti katseensa takaisin oveen. Hän imi pienestä äänestä voimaa.
Valheita, Nazorak ajatteli jopa vihaisesti. Kaikki mitä Imperiumi sanoo, on valheita.
273 astui jälleen oven eteen. Hän kohotti kätensä.
Älä usko Imperiumin valheita.

Kop kop kop.
Kului hetki. Nazorak hengitti syvään.

”Sisään.” Kuului toimistosta.
Nazorak laski kätensä oven kahvalle ja painoi sen alas. Hän astui sisään.

Toimisto oli pieni mutta viihtyisä. Huoneen perällä olevien ikkunoiden edessä riippui syvän violetit verhot. Huoneen seinustoilla oli kirjahyllyjä. Toimistoa kuitenkin hallitsi keskellä oleva, mahonkinen pöytä. Pöydän takana istui keltainen Sähkön Toa. Toa-nainen nosti juuri edessään pitämän paperin ja asetti sen kääntöpuoli ylöspäin paperipinon päälle. Sitten Toan visiirin peittämät silmät kääntyivät katsomaan vieraaseen.
”Helei.”

273 nielaisi. Häntä pakostakin jännitti. Nazorak mittaili pääadminia päästä keskivartaloon, mitä näki naisesta toimistopöydän takaa. Juuriadmin näytti aivan erilaiselta, kuin 273 oli kuvitellut.

Tawa kallisti kysyvästi päätään. Vieras oli jo hetken seissyt oven suussa sanomatta mitään.
”Niin?” Toa kysyi.
273 hätkähti, kun tajusi, kuinka kauan oli ollut hiljaa. Hän irrotti katseen administa jalkoihinsa. Hän oli aivan unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hänelle tuli yhtäkkiä kuuma ja tukala olo takkinsa sisällä.
”Öh, niin. Tuotah…”
Nais-admin tuijotti vielä kysyvämmin jaden vihreillä silmillään outoa tulijaa. Admin ei osannut sanoa tarkkaan, oliko vieras mies vai nainen. Lähinnä hameen takia.
Mutta sitten 273 muisti käsissään rapisevan kukkapuskan. Nazorak ojensi kukat hämmästynyttä Tawaa kohti.
”Tulin tuomaan tilaamanne kukat!” Hän huudahti hermostuneesti voimakkaalla aksentillaan.

Tawa katsoi ensin omituisesti pukeutunutta vierasta, sitten taas tämän käsissään pitämiä petunioita. Lopulta admin ymmärsi kummallisen tulijan sanat.
”Aa. Kiitoksia…”
Sähkön Toa nousi tuolistaan ja kiersi mahonkipöydän ympäri 273:n eteen. Nais-Toa tarttui Jäätutkijan ojentamiin kukkiin ja hymyili kohteliaasti.
”Olet siis Figalla töissä? Onko hän palkannut lisäväkeä?” admin kysyi asetellessaan kukkia vesivaasiin pöydällään.
273 edelleen mittaili juuriadminia. Toa oli häntä ainakin päätä pitempi.
”J-juuh. Olen vain lähetti…”

Tawa palasi istumaan toimistotuolilleen. ”Kiitoksia. Maksoin kukistani jo etukäteen, joten sinun ei tarvitse periä maksua”, Tawa sanoi. ”Voit mennä.”

Nazorak kohotti kätensä kaulalleen ja höllensi kaulaansa sidottua plastronia. Nyt oli Jäätutkijan aika tehdä siirto.
”Tuotah…”
Tawa kohotti jälleen katseensa papereistaan, joihin oli ehtinyt jo laskea katseensa. Lähetti ei ollutkaan lähdössä.
273 hermoili. Hän oli miettinyt useaan kertaan aiemmin, miten esittäisi asiansa. Hän kokosi ajatuksiaan, jonka lopuksi sai sanotuksi: ”Arvon neiti admin. Minun on valitettavasti myönnettävä teille, että kukat olivat tekosyy päästä teidän luokse. Minulla on teille asiaa…”

Tawa risti kätensä pöydällään ja katsoi muukalaista. Vasta nyt hän huomasi, että lähetissä oli muutakin omituista kuin pukeutuminen ja vahva aksentti. Hänen kasvoillaan oleva Volitak ei mukautunut omistajansa kasvojen liikkeeseen, vaan naamio näytti elottomalta lähetin liikkeisiin nähden. Tawa saattoi nähdä vain siniset silmät, jotka vilkkuivat naamion silmäreikien takana.
”Minä kuuntelen”
273 painoi hansikoidut sormenpäänsä yhteen ja katseli seinille, vältellen Toan katsetta.
”Olen… uusi täällä. Saavuin juuri Klaaniin ja… haluaisin mahdollisesti liittyä järjestön jäseneksi…”
”Ai”, Tawa sanoi. ”Yleensä rekisteröityminen tehdään respassa hakulomakkeen avulla, jonka jälkeen moderaattorit ottavat hakijan haastatteluun. Ei teidän minun luokseni olisi välttämättä tarvinnut tulla”

273 ei huomannut, kuinka Tawan pöydän takana omalla tyynyllään nukkunut, suurisilmäinen ussal-rapu kömpi ylös ja kurkisti mahonkisen pöydän takaa tulijaa tappisilmillään.

Nazorak kääntyi katsomaan Sähkön Toaa silmiin. Seuraavat sanat pelottivat häntä eniten.
”Minulla on ehkä yksi ongelma, minkä takia en voinut liittyä normaalisti. Minä en nähkääs ole aivan… tavanomainen hakija.”
Ussal-rapu kipitti seinänviertä lähemmäksi outoa tulijaa. Nöpö mietti, olisiko vieraalla tädillä tarjota jotakin syötävää tai vaikkapa silitystä.
”Mikä se ongelma on?”

273 nieleskeli. Hän mietti, olisiko voinut vielä selittää paremmin sanoin. Mutta ei. Hän ei pystynyt sanomaan sitä sanoin.
Tawa katsoi, kuinka lähetti kohotti kätensä niskalleen takin kauluksien taakse. Nazorakin kädet vapisivat. Pitkät sormet naputtelivat naamioon liitettyä solkea. Hihnan solki aukesi kilahtaen ja hän poisti naamionsa.

Jaden väriset silmät katsoivat suoraan nazorakin sinisiin silmiin.


Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. 273:n sydän tykytti, kun hän yritti etsiä adminin kasvoilta edes jonkinlaista muutosta. Tawa irrotti ristissä olevat kädet toisistaan ja asetti ne kämmenpohjat mahonkipöydän pintaa vasten.

”Jatka”, juuriadmin sanoi lopulta hiljaa. Mutta ei enää niin heleän lempeällä äänensävyllä. Nais-Toan ääni oli nyt täysin asiallisen neutraali. Sellainen, mikä peitti puhujan tunteet. Mutta nazoraktiedemies aisti huoneessa uudenlaista jännitteisyyttä.
273 yritti selvittää ääntään. Hänen kurkkuansa kuivasi jälleen.
”Antakaa minun selittää, ennen kuin teette mitään päätöksiä”, nazorak änkytti. Tawa tyytyi vain nyökkäämään tyynesti. Jäätutkijaa pelotti yhä enemmän se, että Toa saattaisi minä hetkenä hyvänsä käristää torakan tuhkaksi.
”En ole vakooja tai soluttautuja, jos sitä kuvittelette”, 273 sanoi. ”Kaikki mitä juuri äsken teille kerroin, on totta. En ole enää nazorakien riveissä. Olen karkulainen ja tulin hakemaan Klaanista suojaa.”

Nöpö kipitti 273:n jalkojen juureen ja nuuhki metallisia kenkiä.

Tawa ei vieläkään sanonut mitään. Hän näytti punnitsevan 273:n sanoja.
”Valitettavasti en voi vielä aivan luottaa sanoihisi…” Tawa sanoi rauhallisesti, mietteliäällä äänellä. ”Haluan kuulla asiasi kuitenkin loppuun. Mutta sitä ennen minun on kutsuttava tänne eräs henkilö.”
Tawan pehmeä ääni rauhoitti 273:a hieman. Mutta nyt Jäätutkijaa mietitytti se, ketä Tawa tarkoitti.


Visu.
Visokki havahtui telepaattiseen kutsuun omassa työhuoneessaan. Hän huomasi torkahtaneensa paperipinon päälle.

Visu. Tarvitsen hieman apuasi. Minulla on täällä… hieman hankala vieras.

Visorak ravisteli itsensä lopullisesti hereille ja hyppäsi alas pöydältä.
Missä olet, Tawa? Kirmaan heti sinne.

Toimistossani. Kun tulet, odota ettei kukaan ole lähettyvillä. En halua, että joku näkee toimistooni, Visokki kuuli Tawan telepaattisen viestin. Ja kun tulet, niin älä tee hätäisiä tekoja. Vieraani saattaa aiheuttaa sellaisia.


Visokki astui varovasti Tawan toimistoon ja näki edessään takkiin pukeutuneen hahmon selin. Se oli ottanut naamionsa pois, mutta visorak ei tunnistanut hahmoa tästä kulmasta.

Ruskeaan takkiin pukeutunut hahmo kääntyi arasti ympäri katsomaan ovelle. Visokki sätkähti nähdessään vieraan muuten takin kauluksen ja hatun peittämät, valkeat kasvot. Nazorak kavahti yhtä säikähtäneenä taaksepäin nähdessään Visokin. Tiedemiehen hameen helmaa nykinyt Nöpökin kivahti takaisin Tawan pöydän taakse, koska olisi muuten jäänyt torakan jalkoihin.

Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähintäänkin mielenkiintoisiksi, kultaseni.

Visorak huomasi, miten säikkynä nazorak oli ja otti sen huomioon puheessaan.
”Mikä on nimesi, ystävä?”

273 värähti. Hänen katseensa kierteli ympäri huonetta. Se kohtasi ensin Tawan rauhoittelevan ilmeen, joka oli noussut ylös tuoliltaan Visokin tullessa ja juuriadmin heilutteli käsiään jommallekummalle, ehkä molemmille, ettei ollut aihetta paniikkiin.
Sitten 273 kääntyi katsomaan sisään tulleeseen visorakiin.
”Si- sinä olet-t tele-leatti?”
Jäätutkija ei ollut koskaan ollut kohtaamisissa telepatiaa osaavien olentojen kanssa ja nyt Visokin mielensisäinen kommunikaatio sai 273:n hämmentymään.

”Jep”, Visokki vastasi tottuneena tällaisiin kysymyksiin. Useammallekin klaanilaiselle visorak oli aikoinaan ollut ensimmäinen telepatialla kommunikoiva olento.

”Mutta mikä on nimesi?” Visokki toisti kysymyksensä.
273 mietti hermostuneesti. Tai hän ei oikeastaan tiennyt, uskalsiko ajatella enää siltä varalta, että visorak kuulisi hänen ajatuksensa. Nazorak alkoi ymmärtää, miksi Tawa oli kutsunut Visokin tänne.
”Olen… Jäätutkija 273”, hän vastasi vastentahtoisesti.
Visokki nyökkäsi. ”Olen Visokki.”

Tawakin nyökkäsi. ”Nyt kun olemme esittäytyneet, niin mennään asiaan. Hän haluaa liittyä Klaaniin.”

Ohhoh ho!

”Ai?” visorak hämmästeli: ”Kerro meille toki lisää.”

273 nieleskeli. Hän tunsi olonsa entistä epämukavemmaksi Visokin kohteliaasta äänestä huolimatta. Ei hän ollut suunnitellutkaan valehdella Klaanin johdolle, mutta tieto siitä, että visorak kuulisi nazorakin ajatukset ja tietää kaiken ilman että 273 edes kertoisi itse, pelotti häntä.
”Öh. Anteeksi, mutta… jos osaatte lukea ajatuksia, niin… miksi edes haluatte minun kertovan? Miksette vain lue mieltäni…”

Visokki hymähti itsekseen.
Ole hiljaa siellä. Tuo ei tarkoittanut, että sinulla olisi lupa tunkeutua 273:n päähän.

Punainen admin astui pari askelta lähemmäs nazorakia: ”Minulla on tapana kunnioittaa keskustelukumppaneitani. En kaivele mieliä, jos minulle ei anneta siihen lupaa. Haluan kuulla kaiken sinun kertomanasi. Sitä paitsi mielensisäiset ainekset ovat usein paljon sekavampia ja epämääräisempiä, joten siksikin pidän enemmän toisenlaisista väylistä saada asioita selville.”

Ja lisäksi joutuisit käyttämään väkivaltaa. Mutta älä sitten sano sitä ääneen.

273 katsoi Visokkia vielä hieman arvellen. Mutta lopulta hänkin nyökkäsi ja alkoi kokoamaan ajatuksiaan.
Tawa istuutui takaisin tuolilleen ja yskäisi nyrkkiinsä saadakseen keskustelukumppaniensa huomion ja palauttaakseen keskustelun raiteilleen.
”Minusta tuntuu, ett sinun kannattaisi aloittaa aivan alusta. Kerro kuka olet, sekä mistä ja miksi olet tullut tänne.”

273 mietti vielä hetken, mistä aloittaisi. Kerrottavaa oli paljon.
”Olin tiedemies, töissä nazorakien Tiedekunnassa. Asuin Keskusvuo- tai siis, teidän nimityksen mukaan Mt. Ämkool-”
”Guartsuvuorella”, Tawa keskeytti.
”…” 273 oli hetken hiljaa. ”Niin… toimin siis Vuoren sohjoisrinteellä sijaitsevassa salaisessa tutkimuskeskuksessa. Tein aseita Impeliumin laskuun”
Tawa kurtisti hieman kulmiaan, muttei keskeyttänyt.
”Ongelmani alkoivat, kun kohtasin erään kaivostyöläisen, hyljeksityn sekasilmäisen. Hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen vallankumousta tavoittelevaan ryhmään. Meidän suunnitelmana oli salamurhata Tiedustelupalvelun johtaja, Arkkiagentti 007, ja lietsoa työläiset vastarintaan johtokunnan diktatuuria vastaan. Mutta… me emme onnistuneet. 007 jäi henkiin ja pakenimme maan alta Vuorelle. Arkkiagentti lähetti agenttinsa peräämme ja me jouduimme takaa-ajoon. He onnistuivat tuhoamaan ajoneuvomme ja kaikki muut toverini kuolivat. Vain minä säilyin hengissä syöksymällä rotkoon.”

Visokki hämmästeli 273:n kertomaa tarinaa.
”Entä miten päädyit Klaaniin?”

”Laskeuduin Vuoren rinteitä ja onnistuin sääsemään Lehu-metsän laidalle. Muutamista selkkauksista huolimatta ylitin eteläiset ruohokentät ja saavuin Saaren eteläisiin metsiin. Siellä kohtasin erään nazoraktiedustelijaryhmän, mutta onneksi sen niminen ryhmä kuin urogejeget ja Tiikeli auttoivat minua hoitelemaan heidät. Hattidissa, urogejegejen discossa mietin seuraavaa siirtoani, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin Klaani. Koska kuulin, että nazorakien armeija on marssimassa etelään. Klaani on siis viimeinen turvani.”

Tawa kohotti hieman kulmiaan. ”Se eilinen ammuskelu muureilla oli siis sinun aiheuttamaa?”
”N-niin, anteeksi siitä. En uskonut, että ottaisitte minua iloisesti vastaan.”

”Muurien sisällä kohtasin Tiikelin ystävän Figan, joka suostui auttamaan minut tänne. Mutta älkää olko vihaisia Figalle. Hän oli vain ystävällinen minulle…”

Urogejeget. Ne helvetin kivirotat yrittivät kerran varastaa laittoman discopallolähetykseni.

Visokki mietiskeli hetken nazorakin kertomaa tarinaa ja tajusi, että vielä jotakin puuttui.
”Sanoit, että Klaani on viimeinen turvasi? Mitä tällä tarkoitat? Oletko jäämässä tänne?”.

273 säpsähti. Hän mietti, oliko muotoillut sanansa väärin.
”Jos te annatte minun oleskella täällä, tietenkin. Ja käsittääkseni saarelta ei voi lähteä laivasaarron takia veneellä taikka lentokoneella. Ja näillä näkymin Klaani tällä hetkellä on voimakkain este Imleliumin armeijalle.”
”Vastineeksi saatte kaiken tietoni nazorakeista ja armeijan johtokunnasta.”

Visorak alkoi kävelemään edestakaisin mietteissään.
”Kieltämättä aika houkutteleva tarjous. Vaikka eihän Klaani sinulta mitään vastapalvelusta vaatisi, koska tarkoituksemme on ensisijaisesti tarjota suojapaikkoja. Emmeköhän me sinulle jotain pieniä hommiakin Klaanista löydä. Taidoillesi voisi olla hyötyä.”

Tawa näytti järkyttyneeltä Visun latoessa päätöksensä kysymättä häneltä yhtään mitään.
Ai juuriadminin mielipiteellä ei ole mitään väliä…

Punainen visorak tajusi tyystin unohtaneensa kysyä toiselta adminilta tämän mielipidettä.
”Niin! Mitäs mieltä Tawa on?” Visokki oli varma, että minulla oli vaikutusta, sillä ilmoille heittämäänsä kysymykseen ei voinut vastata enää kieltävästi.

Tawa katsoi Visokkia hieman ärtyneesti. Mutta sitten adminin katse kääntyi epävarman oloisena seisoskelevaan nazorakiin. Tawa mietti, millainen ratkaisu tilanteeseen olisi parhain.
”Sinä selvästikin puhut totta”, Tawa aloitti, ”kun kerran olet saanut Visokin puolellesi. Mutta vaikka me luottaisimme sinuun, niin klaanilaiset ehkä eivät. Et voisi kävellä linnassamme ilman naamiota. Se aiheuttaisi pelkoa ja sekasortoa asukkaissamme. Lisäksi oma turvallisuutesi voisi olla vaarassa.”
273 nyökkäsi hyväksyvästi. ”Nooh, on minulla tämä valeasu, vaikkei se aivan huomiota herättämättömin ole.”

Tawa vilkaisi Visokkia.
”Älä huoli. Hän puhuu totta” Visokki sanoi. ”Ja turvallisuus- ja asumisjärjestelyt pystytään järjestämään.”
Tawa katsoi jälleen nazorakiin mietteliäästi. Admin ei ollut varma, pystyikö näinä aikoina luottamaan enää kehenkään. Ystäviin taikka vihollisten petturiin.

Tawa laski ääntään. ”Oletko siis valmis pettämään kansasi ja myymään tietosi meille?”
273 oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi. ”Imleliumin johtokunta on todellinen viholliseni. Ainoa keino, jolla voin tehdä hallaa sille, on auttaa teitä.”

Tawa laski leukansa rintaansa ja sulki silmänsä. Huoneessa olijat katsoivat häntä.
Lopulta hän oli tehnyt päätöksensä.
”Hyvä on. 273, sinusta tulee klaanilainen. Valitettavasti emme siltikään voi antaa sinun kulkea aivan vapaasti klaanissa. Pääset koeajalle ja moderaattorimme vartioivat sinua sekä klaanilaisten että oman turvallisuutesi vuoksi. Lisäksi tulemme kuulustelemaan sinua vielä lisää myöhemmin.”

Jäätutkija oli hetken hämmästynyt, mutta pian hänen kasvoilleen nousi leveä hymy ja punastus. Nazorak kuitenkin säpsähti ja yritti peitellä helpotuksensa.
”Tuhannet kiitokset, neiti adminet!” 273 pyrki peittämään innostuksensa äänessään jäykällä asiallisuudella.
Visokki hymyili ja Tawankin kasvoile poiki vieno hymy.
”Et voi aivan heti tulla asumaan linnaan. Meidän täytyy järjestää huoneesi ja puhuttava moderaattoreille. Mene täksi yöksi vielä Figalle, mutta otamme sinuun yhteyttä huomenna.”

273 nyökkäsi. Hän sitoi Volitakinsa takaisin kasvoilleen ja asetti lätsänsä vinoon sen päälle.
”Kiitos vielä tuhannesti. Lupaan, ettette kadu tätä”, hän kiitteli. ”Näkemiin, sääadminit!”
273 huikkasi astuessaan ulos toimistosta.


Tawan toimistoon laskeutui typertynyt hiljaisuus.
”Sääadminit?”

Tsih hih hih. Nazorakien suut eivät pysty muodostamaan p-äännettä.

Loikkaus

Bio-Klaanin saari

Muuri näytti isolta vihreälinssisten yökiikarien läpi. Sen päällä paloi soihtuja ja hehkui valokiviä. Siellä täällä kivisen suojarakennelmalla kohosi muurin arkkitehtuurista suuresti poikkeavia, teknisiltä näyttäviä ilmatorjuntatykkejä. Tykkien piiput osoittivat muurin ulkopuolelle kaikkiin ilmansuuntiin. Tasaisin väliajoin muurin huipulla näkyi kävelevän vartijoita vahdinvaihdossa.

273 laski silmiinsä epäsopivat kiikarit alas. Hän makasi vatsallaan kyynärpäittensä varassa. Urogejegeläisten lainaama musta kaapu peitti hänen riekaleisen työtakin alleen. Jäätutkija katsoi arvioiva ilme kasvoillaan Klaanin linnaketta.
Nazorakin oikealla puolella makoili Tiikeli, jonka hänkin piteli silmillään samanlaisia kiikareita. Tosin väärin päin.
”On Se Kyllä Pienentynyt Viimekerrasta.” Tiiksie hämmästeli.
Tiikeli oikealla puolella taas istui Joumah, joka valitteli sitä, miksei hän ollut saanut kiikareita.

Vielä samana iltana, kun Jäätutkija oli puhunut Hatidin väen kanssa, hän, Tiikeli ja Joumah olivat keränneet tarvittavat varusteet ja lähtivät Tiikelin menopelillä öiselle ajelulle. Tällä kertaa 273 oli pyytänyt matkamusiikiksi hieman klassisempia kappaleita, jonka johdosta urogejeget laittoivat soimaan kymmenen tunnin version kappaleesta ”Mitä on rakkaus?”. Jo toisen tunnin kohdalla 273 oli painanut kätensä ristiin ja ajatellut hiljaa: Mata Nui, Suuret Olennot, Äijärakk tai Qynen. Jos olette olemassa, pyydän, rikkokaa tuo radio…
Mutta yksikään mainituista jumaluuksista ei tehnyt taivaallista väliintuloa, eikä radiokaan siis mennyt rikki, mikä riitti ateisti-torakalle todisteeksi siitä ettei jumalaa ollut olemassa.
Kolmikko oli saapunut Klaanin kaupungin lännen ja lounaan välisille laitamille, jotka olivat ruohotasankoa. Kaupungin muurin tullessa näkyviin, Tiikeli oli sammuttanut radion ja ajovalot ja parkkeerannut kaaransa pienen mäen nyppylän taakse, ettei heitä nähtäisi. Nyt sekalainen trio tarkkaili muureja nyppylän laelta.

273 kääntyi katsomaan vieressään olevaan Tiiksieen.
”Kerros vielä”, tiedemies aloitti ”millainen se sinun ystäväsi on?”
”Se On Ihan Makee Tyyppi. Mä Tutustuin Siihe Ku Oltiin Vielä Klaanilaisii. Kun Mä Ja Muut Urogejeget Häippästiin Klaanist, Mä Pyysin Sitä Mukaan Muttei Se Lähtenyt. Se On Rehti Yrittäjä. Joskus Vähä Liianki Rehti. Sano Että On Onnellinen Asuessaan Klaanis. Enhän Mä Ymmärrä Miksi, Mutta Kunnioitan Sen Päätöksiä.”
”Sanoit, että hän voisi mahdollisesti auttaa minua pääsemään Klaanin adminien puheille?”
”Joo. Hän Omistaa Kukkakaupan Ja Juuriadmin On Yks Hänen Vakioasiakkaitaan. Uskon Ett’ Hän Auttaa Sua, Kun Sanot Että Oot Mun Frendi.” Keltamusta kissa sanaili.

273 kääntyi taas katsomaan edessäpäin siintäviä muureja. Hän mietti vielä kerran, oliko tämä sittenkin järkevä ajatus. Ei tietenkään, hän mietti, mutta ainoa ajatus mikä oli.

”Noniin. Käydääs suunnitelma vielä kerran lyhykäisyydessään läpi. Te kaksi ajatte muurin juurelle ja kiinnitätte vartijoiden huomion. Sillä välin minä yritän kauempana kiivetä muurin yli kyhäämillämme varusteilla. Kun pääsen muurin päälle, laskeudun vaijerilla sen sisäpuolelle. Sen jälkeen soitan teille radiopuhelimella, että olen päässyt onnistuneesti sisälle ja te voitte palata takaisin Hatidiin. Loppu riippuukin minusta.
”Ok.” Tiikeli totesi.
273 käännähti kyljelleen napatakseen vieressään olleen pienen kassin. Hän vilkaisi sen sisälle ja kaivoi kaksi nyrkin kokoista laitetta. Laitteesta pilkotti johtoja sieltä täältä. Laite näytti olevan rakennettu liittämällä yhteen ohuen näytön, jossa oli kolme nappia kissan korviin sopivat nappikuulokkeet, ja radiopuhelimen.
”Oletko varma että nämä radiopuhelimet toimivat? Näyttävät aika mielenkiintoisilta.”
”Nää On Mun Omatekemät ÄmPeeKolme-Kommunikaattorit. Sillä Voi Soittaa Dubsteppiä Samalla Ku Soittaa. Joskus Tein Samanlaisen Johon Oli Sisäänrakennettu Pommi.” Tiikeli esitteli keksintöään. Ajatus musiikkisoittimen käynnistymisestä väärällä hetkellä ei miellyttänyt Jäätutkijaa.
No ainakin sillä saisi hämättyä vartijoita. Nazorak ojensi toisen puhelimista urogejegelle.

Sitten 273 kääntyi katsomaan Joumahiin, joka hieroi innoissaan käsiään yhteen ja katsoi silmät kiiluen kohti Klaania.
”Ja muistakaa, ettei klaanilaisia saa vahingoittaa.” 273 suuntasi sanansa enemmän Ruru-kasvoiselle kuin Tiikelille.
Joumah näytti pettyneeltä. ”Saanks Mää Ny Ees Tappaa Yhen Pikku Mataronin?”
”Teidän tarkoitus on vain harhauttaa heidän huomionsa toisaalle. Klaanin johtajat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä, että joku klaanilainen olisi kuollut minun pyrkiessäni heidän puheilleen.”
”Saanksmää Sit Repiä Raajoja? Tai Pahoinpidellä?” Empi Joumah toiveikkaasti.
”Et.” Jäätutkija päätti keskustelun.

Joumah alkoi murjottaa, mutta 273 ei välittänyt siitä. Nazorak nosti yökiikarit takaisin silmilleen ja vilkaisi vielä kerran kaupungin muureja.
”Okei. Lähdetään?” Hän kysyi kahdelta kolmasosalta porukasta.
”Joo. Lähetään Viemään Sut Poliisivaltion Hoiviin.” Tiikeli totesi.
273 tarttui mustan kaapunsa huppuun ja veti sen valkean päänsä suojaksi. Valeasu ei ollut ehkä kaikista tyylikkäin, mutta se oli ainoa mitä Tiiksiellä oli ollut antaa. Ei asussa ollut juuri muuta vikaa kuin se, että se oli jonkinlainen naamiaisasu. Sillä asusteen hupusta törrötti kaksi isoa, violetteja silmiä muistuttavaa karvapalloa. Tiedemies ei kuitenkaan valittanut kuin sydämessään.

Kolmikko laskeutui mäen nyppylän taakse ja kiipesivät urogejegen autoon. Tiikeli hyppäsi ratin taakse ja käynnisti moottorin. Joumah istahti pelkääjän paikalle. Jäätutkija taas ei astunut autoon sisälle, vaan kiipesi nelinkontin ajoneuvon peräluukun päälle. 273 tarttui auton perässä olleista kahvoista käsillään, että pysyisi varmasti ajokin kyydissä. Hän oli nostanut tarvikekassin selkäänsä kantohihnasta.
Sitten Tiikeli avasi jälleen radion hiljaiselle ja painoi kaasua. Kaara ampaisi vauhtiin mäen takaa. Urogejegejen edessä siintävä Klaanin muuri ja sen valot alkoivat lähentyä. 273:n kaavun helmat lepattivat ilmavirrassa. Jäätutkija kurkisti ajoneuvon katon yli. Hän yritti katsoa, milloin oli aika hypätä pois. Muurit lähestyivät edelleen. Muurin vartiosto ei ollut onneksi vielä huomannut heitä.

Nyt, 273 ajatteli. Valkoinen torakka päästi irti kahvoistaan, laskeutui riippumaan auton takaosasta käsillään ja hyppäsi.

Kuusiraajainen torakka tömähti ruohikolle ja kierähti vatsalleen. Eteenpäin kiitävä auto jatkoi matkaansa. 273 katsoi pari sekuntia auton perään, jonka jälkeen hän nousi kyyryyn ja juoksi autosta nähden kaarevasti vasemmalle.

Tiikeli istui rennosti ratin takana, toinen käpälä nojaten rennosti aukinaisen ikkunan reunaan. Nyt urogejeget pistivät radion isommalle. 273 saattoi kuulla tutun dupstepin hiipiessään kyyryssä ruohikossa. Hatidin omistajien auto kaarsi jyrkästi, kun se saapui muurien alle.

Bio-Klaani, muurin päällä

Tummaa kanohi Kakamaa käyttävä ta-matoran kurkisti muurin yli ihmetellen sen juurelta kuuluvaa melua. Matoranilla oli naamionsa päällä kypärä, jonka päässä kohosi yksi piikki ja käsissään keihäs. Matoran hämmentyi ensin, kun hän näki muurin viertä ajelevan, omituisen näköisen auton ja jossa istui vielä omituisemman näköiset matkustajat. Lisäksi autosta kuului omituista musiikkia.
Ta-matoranin viereen ilmaantui Kaukauta käyttävä le-matoran, joka hänkin oli kuullut melun alhaalta.
”Mitä siellä on? Hyökkäävätkö torakat yliääniaseilla?” Vihreä vartija kysyi.
”Eih, ne ovat… sunnuntaiajelijoita?”

Bio-Klaani, muurin alla

Oli aika aloittaa harhautus. Urogejege-kaksikko laittoivat heidän tavaramerkiksi muodostuneet aurinkolasit päähänsä. Tiikeli painoi auton kojelaudassa olevaa nappia ja auton katto irtosi ja vetäytyi taakse, jolloin kulkupelistä tuli avokattoinen. Joumah nousi seisomaan penkillään. Hän nosti jalkatilastaan korillisen lasipulloja ja muurin päällä seisseiden vartijoiden kummastukseksi alkoi heitellä niitä muuria vasten. Roskaaminen ja lasipullojen rikkominen maahanhan piti olla kiellettyä. Pullojen loputtua Ruru-kasvoinen urogejege viskeli valotikkuja maahan. Tiikeli otti jalkatilasta käsiinsä sumutorven ja päästi siitä valloilleen oikein kumean TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT:in.
Tiiksie työnsi yhden sormensa suuhunsa ja venytti poskeaan samalla kun työnsi kielensä ulos ja pärisytti sitä katsoen tuimasti muurin päälle. Joumah taas kääntyi ympäri, kumartui ja näytti vartijoille alaruumiinsa toista puolta.

Bio-Klaani, muurin päällä

Matoranit huokaisivat yhteen ääneen. ”Ai, ne on nuo. Trolleja, ei välitetä.”
Vartijat käänsivät katseensa pois ajurikaksikosta ja yrittivät unohtaa heidät rupattelemalla toisilleen.

Bio-Klaani, muurin alla

”Musta Tuntuu, Ettei Ne Huomioi Meitä.” Tiikeli totesi mietteliäästi.
Hän vilkaisi vieressään olevaan Joumahiin, joka oli kumartunut istuimensa päälle ja yritti nostaa jotain takapenkiltä.
”Joukka, Mitä Sä Teet?”
Urogejege piteli kynsissään sinistä, putken muotoista kapistusta, joka näytti siltä että sillä voisi ampua.
”Teen Meistä Huomattavia!” Joumah virnisti hullusti. Urogejege nosti putken olalleen, tähtäsi huolimattomasti muuria kohti ja painoi liipaisinta. Kuului vaimea suhahdus, kun putken sisästä lensi pienraketti, joka iskeytyi pamahtaen kivimuuriin.

Bio-Klaani, muurin päällä

Matoranien silmät suurenivat. Autosta oli ammuttu raketti Klaanin muuriin, irrottaen muutamia kivikappaleita siitä.
”Taivahan vallat! Tee hälytys!” Kakama-kasvoinen matoran käski. Samassa le-matoran tarttui vyöllään olleeseen käyrään simpukkatorveen ja nosti sen suulleen. Vartija puhalsi ja torvesta kuului manaatin vaikerrusta muistuttava ääni.
Pian muurilla kaikui usea samanlainen ääni, kun muurin muut vartijat vastasivat hälytykseen.

Bio-Klaani, hieman kauempana muurien ulkopuolella

Ruohikossa makaava nazorak näki kiikareillaan, kuinka vartijat jättivät vartiopaikkansa. Jäätutkija salli itselleen pienen hymyn. Suunnitelma oli alkanut niin kuin pitikin.
Jäätutkija laittoi kiikarit takaisin kassiinsa ja nousi kyyryyn. Hän vetäisi kassin selkäänsä ja lähti liikkeelle. 273 kipitti kyyryssä kohti Klaanin muuria. Valkoinen nazorak vilkaisi oikealle, jossa Hatidin autokaksikko väisteli ammuksia kolmenkymmenen bion päässä. 273 tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä hän ei uskonut Tiikelinkään pystyvän väistelemään kanokoja ja cordakeja autollaan loputtomiin.

273 vilkaisi muurin huipulle ja kun ei nähnyt kenenkään katsovan hänen kohdallaan alas, hän nousi kunnolla seisomaan ja ampaisi loppukirin muurille. Valkoinen nazorak saavutti suojarakenteen ja käännähti selkä tiukasti sitä vasten. 273 hengähti muutaman kerran syvään. Hän laski kassinsa selästään maahan ja avasi sen vetoketjun. Pitkulaisesta kassista paljastui jonkinlainen vyö, kela, harppuunan haka, ampuma-ase ja kerällinen teräsvaijeria. Tiedemies nosti nahkavyön kassista ja kiinnitti sen kaapunsa päälle lantiolleen. Sitten hän otti kelan ja kiinnitti sen vyössään vatsan kohdalle varattuun paikkaan.
Tiedemies nosti loputkin tavarat kassista. Hän sitoi vaijerikerän pään harppuunan silmukkaan ja työnsi harppuunan varren pitkän pyssyn piippuun.

Jäätutkija varmisti harppuunapyssynsä, jonka jälkeen hän otti kolme rivakkaa askelta poispäin muurista. Nazorak kohotti aseensa, tähtäsi sillä muurin huippua ja ampui. Haka lensi ilmanpaineen voimasta korkealle yötaivaalle vetäen teräsvaijeria mukanaan. Nazorak näki, kuinka harppuuna kaartui ilmassa ja vaijeri löystyi, kun haka putosi. Mutta kuten 273 oli laskenut kulman oikein, harppuuna putosi muurin päälle.
Jäätutkija tarttui maassa olevaan vaijeri kerään. Hän veti varovasti ilmassa riippuvaa vaijeria takaisin. Yhtäkkiä vaijeri kiristyi, eikä antanut enää myöten. Valkoinen nazorak riuhtaisi kerran vielä kovemmin, mutta haka ei irronnut.
Hyvä. Haka on kiinni.
Nazorak asteli takaisin muurin viereen. Hän asetti vaijerin toisen pään vyössään olevaan kelaan. Jäätutkija napsautti kelassa olevan pienen kytkimen alas. Sitten tiedemies astui hieman eteenpäin, jolloin vaijeri löystyi hieman, mutta kelassa oleva rulla pyörähti vetäen teräsköyden taas kireälle. Vaijerin kelakin toimi. Se oli plussaa. Kaikki oli mennyt 273:sta yllättävän hyvin tähän asti.

Mutta sitten alkoi vaikein osuus. 273 nosti katseensa ylös. Muurin huipulle oli ainakin yli kahdenkymmenen bion matka. Hetken nazorak empi. Mutta 273:n huomatessa jalkojensa vapisevan, hän pudisti päätään. Hän ei saanut alkaa pelkäämään ja päästää epävarmuutta itseensä. Jäätutkija tarttui kaksin käsin vaijerista ja nosti toisen kynnekkäistä jaloistaan kiviseinää vasten.
Mennään tuon muurin yli niin että heilahtaa…
Nazorak polkaisi maassa olevalla jalallaan ja veti käsillään. Hän irtosi maasta, mutta teräsvaijeri ei antanut hänen pudota maahan. Jäätutkija seisoi nyt kyykyssä molemmat jalat muuria vasten ilmassa. Hän suoristi jalkansa ja nousi seisomaan. Tiedemies otti varovaisen askeleen ylöspäin. Vaijeri ja kela kestivät hänen painonsa. 273 hymyili leveästi, kun hän käveli seinän pintaa ylöspäin. Osittain pilvessä oleva yötaivas ja muurin reunan takaa kajastava valo näkyi kun hän katsoi eteenpäin. Seinäkiipeily toi 273:lle mieleen ajat, jolloin hän vielä kiipeili Pesävuoren jäisillä rinteillä.

Kelan pyörä ja rattaat naksuivat, kun mekanismi pyrki vetämään löystyneen vaijerin sisäänsä sitä mukaa kun nazorak kiipesi ylös. Muurin reunalle oli enää vain vähän matkaa. 273:n jalkojen kynnet yrittivät löytäää seinän kivikuutioiden välistä rakoja, josta saisi jalansijaa. Jäätutkija pyrki pitämään kielensä keskellä suuta, sillä onnistuminen ei ollut vielä varma. Hän kuuli kaukaa oikealta puoleltaan pyssyjen pauketta. Tiedemies toivoi, että urogejeget sinnittelisivät vielä.

Mutta sitten kela räsähti ja vaijeri töksähti. Nazorak tunsi kuinka hän nytkähti hieman alaspäin.
Mit-
Kelasta kuului metallin repeämisen ääni ja 273 nytkähti jälleen alemmas. Jäätutkija tarttui käsillään teräsköydestä.
Ei kai vain-
Kuului kova kilahdus ja kela petti. Vaijerin päässä roikkunut nazorak putosi, kun vaijeriin kiinnitetty kela ei enää kantanut hänen painoaan. Jäätutkija tunsi hetken itsensä aivan kevyeksi, kun putosi kaksi bioa alemmas. 273 kuitenkin onnistui pitämään vaijerista kiinni. Valkoinen nazorak sai putoamisensa pysähtymään käsivoimillaan, jolloin vaijeri napsahti jälleen suoraksi ja tiedemies tömähti muuria vasten.
Jäätutkija hiljensi hampaitaan purren parkaisunsa. Sydän tykytti hänen rinnassaan säikähdyksestä. Tiedemies katsahti vyössään olevaa kelaa. Kelan rullan lukko, joka esti vaijerin liikkumisen ulospäin, oli mitä ilmeisesti rikkoutunut.
Mutta eihän sen pitänyt olla mahdollista! Tein kelaan itse viimeiset säädöt ja tarkistin sen kahdesti, 273 ajatteli. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi irveeseen. Ellei…
Jäätutkijan mieleen nousi muisto Ruru-kasvoisen urogejegen viattomasta ilmeestä.
… Se puutarhatonttu sabotoi tätä. Olisi pitänyt tajuta heti.

Mutta tiedemies ei voinut mietiskellä pitkään. Hänen käsiensä voimat alkoivat jo kulua. 273 vilkaisi empien ylös. Jaksaisiko hän kiivetä käsillään ylös asti?
Nazorak puri hampaitaan. Suunnitelmaa ei enää voinut peruakaan, kun hän oli jo näin lähellä maaliaan. Hänen ja Klaanin välissä oli enää vain sananmukaisesti pystysuora kiviseinä. Hänen oli pakko yrittää.

Bio-Klaani, parikymmentä bioa oikealle

Tiikeli pyöritteli auton rattia naama peruslukemilla ja toinen käsi ikkunan reunalla samalla, kun heidän takanaan räjähti. Oli myönnettävä, että urogejege oli hyvä ohjaamaan autoa silloinkin, kun se kulki vain kahdella renkaalla. Tiiksie väänsi rattia tiukasti, jolloin auto kääntyi jyrkästi ja kolahti takaisin alas kaikille neljälle pyörälle. He ajoivat mutkitellen samaa matkanpätkää jo seitsemättä kertaa. Oli myönnettävä, että maa oli alkanut kulua suhteellisen vaikeasti ajettavaksi cordakien räjähdyksien ja voimakanokojen seurauksesta.

Muurin päälle oli ilmestynyt matoranien seuraksi yksi maan skakdi, joka yritti tähdätä cordak-kiväärillään kiesiä ajavaan kaaraan. Lisää vartijoita oli tulossa avuksi häätämään vandaalit muurilta.

Joumah seisoi edelleen uhmakkaasti penkkinsä päällä ja ampui perunatykillään puolihuolimattomia laukauksia muurin pintaan. Urogejege olisi halunnut näyttää kunnolla ampujan taitonsa ja bläjäyttää yhden ammuksen muurin päälle, mutta Tiikeli oli vielä erikseen kieltänyt tämän Joumahin oman hengenmenon uhalla.
Cordak osui auton viereen, jolloin ajoneuvon toinen kylki irtosi jälleen maasta. Auto kulki taas hetken kahdella pyörällä.
”Mitenhän Jäätutkijalla Menee?! Tässä Alkaa Olla Jo Hieman Monttuista.” Tiikeli totesi.
Joumah virnisti. ”Jatketaan Ny Vähän Aikaa Viel! Eihän Nuo Osuisi Edes Kikanaloon Tältä Etäisyy-”
Kuului kova paukahdus, kun energia-aseen ammus osui auton kylkeen. Ajoneuvo pyöri hetken aikaa ympyrää, kun sen renkaat eivät enää pitäneet. Tässä vaiheessa Tiikeli hieman nyrpisti otsaansa pidellen kaksinkäsin ohjauspyörästä kiinni. Hän kuitenkin sai kaaran takaisin hallintaansa. He olivat pyörähtäneet ympäri aivan väärään suuntaan. Keltamusta kissa vaihtoi vaihdekepin pakille ja polkaisi kaasun pohjaan. Auto peruutti äkisti. Yhtäkkiä Tiikeli painoi käsijarrun päälle, jolloin auton eturenkaat pysähtyivät kuin seinään. Liike-energiaa oli kuitenkin niin paljon, että takarenkaat alkoivat luisumaan, jolloin auto pyörähti ympäri tehden käsijarrukäännöksen. Aurinkolasipäinen kissa vapautti käsijarrun, vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua. Auto syöksyi jälleen kohti muuria

Bio-Klaani, muurin pinnassa

273 hivutti hanskakätensä ylemmäs vaijeria pitkin ja veti loppua ruhoansa ylemmäs. Nazorakin sätkivät jalat yrittivät entistä kiperämmin etsiä jalansijaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, torakka painoi jalkapohjansa seinää vasten ja potkaisi. Jäätutkija nousi jälleen hieman ylemmäs.
273 puri hampaitaan tuskasta. Hänen heiveröiset kätensä vapisivat jo ja hänen voimansa ehtyivät. Ylös ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka. Jäätutkija kohotti jälleen vasenta kättään ja veti itseään ylemmäksi. Muurin reuna oli jo lähellä. Jäätutkija ei hengittänyt. Hän potki seinää jaloillaan ja hypähti ylemmäs. Nazorak irrotti jo oikean kätensä vaijerista ja kohotti sen kohti reunaa.

Alinolla-hanskan metalliset sormet tarttuivat seinän reunasta kiinni.
273 pysähtyi ja kuunteli hieman. Hän etsi tukea jaloillaan seinästä ja onnistui kohottamaan päätään ylemmäs. Hän vilkaisi muurin päälle. Tiedemiehen kohdalla ei ollut ketään. Torakka vilkaisi oikealle, josta kuului edelleen ampumista ja vihaisia huutoja. Vartijat olivat onneksi kaukana. Jäätutkijan vasemmalla puolella kohosi taas valtava ilmatorjuntatykki, jonka taakse hän ei nähnyt.
Reitti näytti selvältä.
273 työnsi ensin kunnolla oikean kätensä muurin harjan yli. Sitten hän päästi toisellakin kädellään irti vaijerista ja kohotti senkin reunalle, maaten nyt kivimuurin reunalla kainaloistaan. Nazorak keinautti lantiotaan edestakaisin ja heilautti oikean jalkansakin kaiteelle. Sitten hän työnsi käsillään ja keinahti selälleen muurin päälle.

Jäätutkija puuskutti hetken syvään. Hänen käsistään tuntui kadonneen voimat. Hän kuitenkin nousi äkisti istumaan ja katsoi vielä muurin molemmille sivuille. 273:n helpottunut hymy vääntyi alas, kun vasemmalta, kaareutuvalla muurilla käveli vartijoita häntä kohti. Valkoinen tiedemies nousi nopeasti kumaraan ja veti naurettavan huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Hän veti muurin ulkopuolella roikkuneen vaijerin ylös ja irrotti harppuunan muurin laidasta. Nazorak harppoi muurin toiselle laidalle ja katsoi sen takana aukenevaa näkymää Klaanin kaupungista. 273:lla oli nyt uusi ongelma.
Hitto! Ilman kelaa, en pysty laskeutumaan turvallisesti maahan. Siipenikään eivät ole tarpeeksi vahvat hidastamaan pudotusta…
Nazorak vilkaisi vasemmalle. Klaanin vartijat olivat saapumassa mutkaan. Kohta he olisivat suoralla ja näkisivät kaapuun pukeutuneen nazorakin. Jäätutkija yritti nopeasti keksiä jotain.

Sitten hän vilkaisi oikeaa kättään, jossa Alinolla-hanska kiilteli tumman hihan alta. Tiedemies sai ajatuksen. Hän kiinnitti nopeasti vaijerin hakan muurin sisäreunaan ja hypähti itsekin kyyryyn seinän laidalle. Jäätutkija kohotti vaijeria puristavaa hanskakättään katsoen hanskaansa.
Älä nyt petä minua…
Sitten hän loikkasi.


Metallihanska kipinöi, kun teräsvaijeri hioi metallikämmenen sisäpintaa. Mustan kaavun helmat ja sen alla ollut valkoinen työtakki lepattivat, kun 273 syöksyi alaspäin.
”Aaaaaa!” Häneltä pääsi pakostakin pelästynyt ulvahdus.
Pimeys ja valopilkut liikkuivat nopeasti valkoisen torakan silmissä. Jäätutkija ei pystynyt tarkasti erottamaan, mitä hänen alapuolellaan oli. Onneksi hanska ja 273:n siivet hidastivat sopivasti hänen putoamisnopeuttaan. Jäätutkija tunsi jo kuumuuden hanskansa kuoren läpi. 273 toivoi, ettei vaijeri hioisi luomuksensa kämmenpohjaa piloille.

Sitten maanraja ilmestyi 273:n alle. Tai oikeastaan pusikko. 273 putosi siihen.

Siniset verkkosilmät tuijottivat hetken raukeina taivasta. Muurilla vilahti kaksi Toan kokoista vartijaa, mutta samassa ne katosivat 273:n näkökentästä.
Nazorak huokaisi.
Tiedemies kohotti päätään ja työnsi kätensä valeasunsa povitaskuun ja veti sieltä esiin omituisen radiopuhelimen. Liljan valkoinen sormi painoi vihreän luurin kuvittamaa painiketta, jonka uskoi soittavan urogejegen vastapariin. Sinänsä tilanteesta olisi vielä puuttunut se, että radiopuhelin yhdistäisi Klaanin vartiostoon. Mutta 273:n onneksi puhelin räsähti ja luurista kuului keltamustan kissan iloinen ”Päivää!”.
”Olen sisällä. Voitte lähteä nyt. Suunnitelma meni kuin menikin nappiin.” 273 kuiskasi puhelimeen.
Tiikelin taustalta kuului dubsteppiä ja etäisesti räjähdyksen ääniä.
”Jooh, Ok. Noh, Nähään Sitten Joskus Uudestaan Kun Nähään. Pidä Hauskaa Kapitalistisen Riistokoneen Orjana. Heppa!”

Puhelin räsähti taas ja hiljeni. 273 huokaisi ja laski päänsä nojaamaan oksiin ja lehtiin. Hän ei voinut uskoa päässeensä tänne asti.
Jäätutkija kohottautui istumaan ja yritti nousta viinimarjapuskasta. Nazorak tarttui ilmassa riippuvasta vaijerista ja yritti nykiä harppuunan mahdollisimman hiljaa alas. Nazorak riuhtoi ja lopulta muurin päällä ollut haka irtosi. Tiedemies kavahti kauemmas, kun monta kymmentä bioa pitkä vaijeri tippui hänen eteen. Huppuun pukeutunut nazorak piilotti teräsvaijerin muurin vieressä kasvavaan pusikkoon.

273 käännähti ympäri ja veti huppuaan enemmän kasvoilleen. Edessä siinsi pimeän kaupungin laitamat. Muutamista eri arkkitehtuurisuuntausta edustavista rakennuksista ja torneista kajasti valoa. Useimmista olivat kuitenkin valot jo sammuneet, kun asukkaat olivat menneet yöpuulle. Yöperhoset lensivät parvissa himmeiden katulamppujen ympärillä.
Nazorak lähti liikkeelle. Hänen piti vielä löytää tiensä Tiikelin ystävän talolle.
Jäätutkija käveli asuintalojen reunustamalla kadulla. Hän yritti näyttää mahdollisimman ei-huomiota herättävältä. Tosin hänen huppunsa ei ollut paras tähän tarkoitukseen.
Onneksi tiedemiehellä oli oiva lukumuisti. 273 muisti Tiikelin kertoman asuinosoitteen ja kadun nimen. Urogejege oli kehottanut etsiä kaupungin etelälaidalta kasvihuoneen tapaisen rakennuksen.

Kukaan ei ollut vielä tullut vastaan öisellä kadulla. Nazorak toivoi, että Tiikelin ja Joumahin harhautus oli aiheuttanut kaupungissa oleville vartijoille tarpeeksi päänvaivaa, että hän pääsisi rauhassa määränpäähänsä. Tie kaareutui oikealle ja nazorak tuli pienen puiston lähelle, joka oli lähinnä pieni nurmikkokaistale jossa kasvoi pari koivua. Puiston vieressä sijaitsi talorivi ja muista taloista erottui selvästi lasipaneeleista ja valkoisiksi maalatuista metalliputkista rakennettu kasvihuone. Kasvihuoneen lasiset seinät oli peitetty valkeilla harsoilla, mutta niiden ja peitteettömän harjakaton läpi paistoi valoa. Kasvihuoneen vieressä könötti varsin vanhan näköinen hirsimökki. Mökki näytti vanhemmalta kuin vieressä kohoava kasvihuone.

273 hiipi kivitalon kulman taakse piiloon. Talo sijaitsi kasvihuonetta vastapäätä kaksi rakennusta taaempana. Nazorak tarkkaili hetken lasirakennusta ja puista mökkiä. Mökin ympyrän muotoisesta ikkunasta kajasti valoa. Jäätutkijan siniset silmät kiiluivat pimeässä. Hänen katseensa kuitenkin siirtyi takaisin kasvihuoneeseen. Huoneen valkoisella kankaalla asteli varjo, joka syntyi siitä kun sisällä joku käveli valonlähteen tiellä.
Hmm, ehkei minun kannata mennä koputtamaan ovelle ennen kuin tiedän, millainen kaveri on vastassa. Tiedä jos vaikka hän ei suostukaan auttamaan minua.
273 ei kuitenkaan nähnyt kankaan läpi, miltä kasvihuoneen omistaja näytti. Jäätutkija nosti katseensa lasihuoneen seinästä lasiseen harjakattoon, joka oli paljaana. Torakka mietti, että saattaisi kyetä vilkaisemaan sisälle katolta. Mutta lasirakennus oli korkea ja hänen pitäisi kiivetä sen päälle huomaamatta. Nazorakin katse liikkui rakennuksen pihapiirissä. Kasvihuoneen vasemmalla puolella näytti kasvavan lehdetön pihlaja.
Tämä menee jo liian helpoksi.

Mustakaapuinen nazorak kipitti tien yli ja saapui lasihuoneen pihapiirissä kasvaneelle pihlajalle. Tiedemies taiteili itsensä puun haarautuville oksille. Puun oksat kahahtelivat, kun 273 laskeutui oksan tyngälle pidellen kiinni puun rungosta. Jäätutkija yritti kohottaa kaulaansa, muttei vieläkään nähnyt kunnolla sisälle. Nazorak ähkäisi hiljaa. Hän kohotti toisen jaloistaan ja hapuili sillä rakennuksen kattoa. Jalan kynnet koskettivat kasvihuoneen harjaa. Nazorak kiristeli hampaitaan. Hän sai jalansijan rakennuksesta. 273 laskeutui istumaan oksalle selkä kiinni puun rungosta. Hän kohotti toisenkin jalkansa rakennuksen katolle. Sitten hän nosti kätensä selkänsä taakse ja tönäisi itsensä irti rungosta.
Jäätutkija horjahti eteenpäin. Hänen jalkansa kuitenkin pysyivät metalliputkien päällä ja mustakaapuinen nazorak laskeutui sulavasti kyyryyn katolle kuin muoka.

273 seisoi nyt kolmion muotoisen katon keskikohdan toisessa päässä, jossa yksi metalliputki kulki koko katon halki. Siniset silmät katsoivat hupun sisästä lasikaton läpi. Hänen alapuolellaan avautui näkymä valokivin valaistuun, kauniiseen puutarhaan. Vaikka kyseessä olikin vain kasvihuone, kukat oli aseteltu kasvavaan kauniisti tilan molemmille seinustoille. Ruusut, petuniat, neilikat ja orkideat kukkivat vielä kauniisti. Muutamat vehreät köynnöskasvit kiipeilivät huoneen lasisilla pinnoilla.
Huoneen poikki kulkevan kävelyväylän keskellä kyyristeli matoran hoitaen ruusupenkkiään. Matoranilla näytti olevan kasvoillaan hopeinen Tryna. Muuten matoran oli väritykseltään limetin- ja oliivin vihreä. Hänellä oli päällään valkoinen esiliina ja puutarhahanskat

Nazorak tarkkaili matorania. Ulkopuolisen mielestä tämä olisi saattanut olla todella epäilyttävää, kuten se olikin. Onneksi valonlähde oli huoneen sisällä, jolloin 273:n varjo ei laskeutunut maahan. Jäätutkija yritti varovasti hivuttaa itseään putkea pitkin eteenpäin nähdäkseen, että oliko matoranilla mukanaan mitään asetta, jota hän mahdollisesti voisi käyttää torakkaa vastaan. Nazorak käveli nelinkontin pienen putken päällä, joka juuri ja juuri kannatteli hänen painonsa.

Mutta sitten tiedemiehen jalka lipesi. 273 horjahti ja hänen painonsa siirtyi melkein kokonaan lasiruudun päälle liukuneelle jalalle.
Kuului äänekäs lasin rikkoutumisen ja vaatteiden repeytymisen ääni, joita seurasi kova tömähdys.


Valkoinen nazorak siristeli silmiään. Hänen ympärillään kohosivat kauniit, vaaleanpunaiset ruusut ja niiden yläpuolella lyhdyissä sädehtivät valokivet, jotka roikkuivat valurautakettingeistä lasikatosta, josta yksi levy oli rikki.
273 makasi pöllämystyneenä kukkapenkissä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan. Nazorakin ulkoinen kitiinitukiranka oli suojannut Jäätutkijaa teräviltä lasinsiruilta, mutta sekä hänen musta kaapunsa että sen alla ollut työtakin jämät olivat repeytyneet lopullisesti. 273 hieroi kolahtanutta päätään, jolloin hän huomasi jotain otsallaan. Nazorak tarttui siihen sormillaan. Se paljastui katkenneeksi ruusun nupuksi. Sitten 273 tajusi vilkaista ympärillään ja hänen katseensa kohtasi torakkaa tuijottavan matoranin.

Matoran oli edelleen polvillaan, pää kääntyneenä katsomaan olkapäänsä yli. Hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi.
”Öh, tuota…” 273 koki oleelliseksi sanoa jotakin. Hänen sanavarastonsa oli varsin suppea tuolla hetkellä. Tryna-kasvoinen matoran aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain.
”Ku-kuuntele minua ennen kuin teet mitään tyhmää…” 273 aloitti.
”Mi-” Kasvillisuuden matoranin leuka tärisi.
”En tullut tänne aikoen tehdä mitään ikävää. Olen Tiikelin ystävä ja hän sanoi että voisit ehkä auttaa minua.”
”Minun-” Matoran kakoi.
273 lopetti puhumisen, kun hän huomasi, ettei järkyttynyt matoran kuunnellut hänen puhettaan.
”Minun- MINUN RUUSUNI!” Hän kirkui kauhuissaan.
”…” Jäätutkija hiljeni.

Matoran kohotti kätensä poskilleen tyrmistyneenä. ”Kaikki minun omin käsin kasvattamani kauniit ruusut! Melkein kaikki liiskana! Senkin barbaari!”
273 tunsi olonsa epämukavaksi, kun matoran huusi. Ei niinkään syytöksistä, vaan siitä että hän piti liikaa meteliä.
Kukkakauppias toipui pian ensijärkytyksestään siihen pisteeseen, että tajusi kuka hänen kattonsa läpi pudonnut kukkien tuhoaja oli. Trynaa käyttävä kyläläinen kalpeni.
”Nytkö ne siis hyökkäävät? Niitä alkaa tippua jo taivaasta.” Matoran hypähti seisomaan ja perääntyi huoneen toiseen päähän. Siellä oli ohuilla seinillä eristetty myyntitila. Jäätutkijakin nousi äkisti seisomaan katsoakseen, mitä kauppias aikoi tehdä. Bo-matoran nappasi pöydältä raskaan kiekon ja heilutteli sitä näyttävästi käsissään.
”Älä tule lähemmäs! Olen taitava kanokan heittäjä!”

Nazorak katsoi levyä matoranin kädessä.
”Kai tiedät…” Tiedemies kaiveli matoran-kielen lauseoppiaan muististaan.
”Käskin sinua pysyä aivan hemmetin kaukana!”
”… että tuo on…”
”Kohta kutistan sinut punkiksi!”
”… savilautanen?”

Matoran hiljeni. Hän vilkaisi korkealla pitämäänsä lautasta sivusilmällä. Sitten hän ilmeettömästi laski lautasen takaisin pöydälle.
273 näytti todella suttuiselta repeytyneissä rievuissaan. Hän astui lähemmäs matorania katsoen häntä mahdollisimman anovan näköisesti. ”Kuuntele minua. En kuulu nazorakein armeijaan. Enkä edes ole enää Imperiumin riveissä. Minä anelen, kuuntele mitä minulla on sanottavaa.”
Matoran hämmentyi nazorakin ilmeestä ja hiljaisesta äänestä. Hän rauhoittui hieman.
”Minä kuuntelen.”


Valkoinen nazorak ja vihreä matoran istuivat lasisen kasvihuoneen lattialla. Tiedemies oli juuri kertonut kukkakauppiaalle pitkän tarinansa kapinasta, laskeutumisesta Pesävuoren juurelle ja kävelymatkasta halki saaren eteläisten alueiden.
”Ymmärsinkö nyt oikein,” bo-matoran aloitti ”sinä siis osallistuit kapinaan diktatuurivaltaanne vastaan, pakenit ilmatyynyaluksella vuorenrinnettä agentteja moottorikelkoissa, hyppäsit rotkoon vihamiehesi mukana, raahauduit puoliksi halvaantuneena vuoren rinnettä alas, elit viikon havuilla, samosit Lehu-metsässä ja pyydystit kanalinturaheja, kohtasit kummitustarinoista peräisin olevat torakat, opastit eksyneitä alligaattoreita, kuulit ison pamauksen, jäit kiinni nazorakpartiolle, joilta sinut pelastivat Tiikeli ja se yksi hullu urogejege ja jotka toivat sinut juuri äsken tänne hakemaan suojapaikkaa Klaanista?”
”Juuh, juuri noin se taisi suunnilleen mennä…”

Vihreä matoran näytti mietteliäältä. ”Tiikeli siis sanoi, että minä voisin auttaa sinua pääsemään admineiden puheille?”
”Kyllä. Ja olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa minua.” 273 sanoi vilpittömästi.
Matoran raapi mietteliäästi leukaansa. Sitten hänen kasvoilleen nousi oudoin ilme, jonka nazorak oli koskaan nähnyt. Tryna-kasvoisen matoranin huulet puristuivat tiukasti kiinni, jolloin hänen suunsa näytti vaakasuoralta viivalta. Se ylsi naamion suun molemmin puolin hymykuoppia muistuttaviin ulkonemiin. Matoranin suuret, siniset silmät näyttivät pienenevän pisteiksi kanohin suurissa silmäaukoissa. Kaiken kaikkiaan ilme oli kuitenkin jotenkin lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Kukkakauppias ojensi vihreän kätensä nazorakille.
”Olen Figa.”
273 katsoi matorania ensin hämmästyen. Sitten helpottunut hymy poiki hänen kasvoilleen. Jäätutkija tarttui matoranin käteen ja puristi sitä.
”Jäätutkija 273.”

Kaksikko luikahti pois kasvihuoneesta Figan mökkiin. Ilmeisesti lasin rikkoutuminen ja huudot olivat herättäneet muutamat naapurit, joten he tarvitsivat hieman hiljaisemman keskustelupaikan. Kasvillisuuden matoranin mökki oli alkujaan rakennettu pieneksi savupirtiksi, mutta kaupungin kehityksen myötä Figakin oli uudistanut kotiaan. Ulko-oven vasemman puoleisella seinustalla oli kaappirivi ja ruokakomero, jonka takana huonetta halkoi pieni ruokailupöytä. Ruokailupöydän oikealla puolella oli kivinen hella. Pöydän takana oli pienempi huone, jonka päässä sijaitsi kirjoituspöytä ja sen oikealla puolella sänky.
Vaikka huonekalut olivatkin uudempia, mökin seinät olivat edelleen tumman ruskeita, koska niitä ei oltu käsitelty maalein. Tosin vanhat hirret ja lankkulattia sopi huoneiden tyyliin. Talo valaistiin pöydillä olevilla lasilampuilla, joiden sisällä kimaltelevien valokivien hehkua sai säädeltyä.

”Ole kuin kotonasi.” Figa kehotti.
Taloa ei ollut rakennettu Toan kokoisille, mutta nazorak mahtui kävelemään siellä juuri ja juuri. 273 etsi tiensä makuuhuoneeseen ja istahti kirjoituspöydän tuolille, ettei olisi liiaksi matoranin tiellä. Kukkakauppias riisui valkoisen essunsa ruokapöydälle ja kumartui laittamaan lisää puita hellaan.
Jäätutkija katseli makuuhuoneen seiniä. Vanhoja hirsiä koristelivat niin lyijykynin kuin vesivärein tehdyt piirrokset.
”Oletko taiteilija?” Nazorak kysäisi.
”Näh. Amatööri muihin verrattuna.” Figa totesi vähätellen.

Jäätutkija katseli kirjoituspöytää, jolla oli levällään useita keskeneräisiä kuvia. Matoranin omista sanoista huolimatta hänen piirrostyylinsä näytti hyvältä. 273 uskaltautui kaivelemaan paperipinoa, jonka alimmaisimpana löysi vanhan tussityön. Se esitti Miru-kasvoista miekkamiestä, jolla oli harteillaan tumma viitta. Vihreän Mirun kasvoilla oli häiriintynyt virne. Miekkamiehellä oli dynaaminen hyppyasento. Jostain syystä hahmon kasvoille oli töherretty täysin toisella piirtotavalla tökeröjä yksityiskohtia.
”Öhm, mikä tämä on?” Hän uskaltautui kysymään.
Figa kohotti päänsä ruokailupöydän yli nähdäkseen 273:n pitelemän kuvan. Figan silmät kapenivat viiruiksi.
”Ai, tuo…”

Figa muisteli aikoja, kun oli piirtänyt kuvan. Hän oli ollut entisen Klaanin adminin, Ämkoon, suuri fanipoika. Kerran hän oli piirtänyt suosion osoitukseksi hänestä kuvan. Figa oli mennyt Klaanin kahvioon ja huomannut väsyneen näköisen adminin istuvan baaritiskillä drinkki edessään. Kukkakauppias oli ojentanut piirroksen ilmeettömälle Toalle ja katsonut häntä suurilla koiranpentusilmillään toivoen positiivisia kommentteja ja ehkä nimmarinkin. Ämkoo ei ollut vastannut mitään, vaan vain piirsi kuvaan paksulla tussilla itselleen koukerot viikset ja leveän lierihatun, sekä kielen pilkistämään ulos suusta.
Figalta oli päässyt tuolloin pieni kyynel ihan vain silkasta vatutuksesta.

Bo-matoran pudisti päätään.
”Ei mikään. En halua puhua siitä…”
273 laittoi kuvan takaisin pöydälle. Hän katseli pöydällä olevia mustepulloja ja kyniä, kunnes huomasi pöydän reunalla kehystetyn valokuvan. Kuvassa poseerasivat Figa ja nais-puolinen matoran lähekkäin toisiaan. Tiedemies päätteli nopeilla aivoillaan kukkakauppiaan seurustelevan.

”Eli. Mikä olikaan tarkalleen suunnitelmasi?”
”Jätin sen vielä hieman auki. Toivoin, että sinä itse asiassa voisit järjestää minulle tapaamisen pääadminin kanssa.”
Figa hymisi mietteliäästi. ”Sinänsä voisit päästä hänen luokseen minun kukkalähetykseni varjolla. Tosin sinä tarvitset hieman paremmat vaatteet.”
273 vilkaisi päällään olevia riepuja. Matoran oli oikeassa. Kaapukaan ei enää toiminut valeasuna, joten hän tarvitsisi uuden, ettei häntä tunnistettaisi.
”Minä voin aamulla käydä kaupungilla ostoksilla.” Figa vakuutti.
”Kiitos, olet aika ystävällinen.”
Figa hymyili. Sitten hän nousi ja käveli oven vieressä olevalle naulakolle ja nappasi sieltä takkinsa ja hattunsa.
”Menen kiinnittämään kasvihuoneen katolle pressun, etteivät kukkani palellu. Minun pitää myös siivota ruusupenkki lasin siruilta.”
”Ah, olen pahoillani siitä…”
”Näh, ollutta ja mennyttä. Sängyn alla on varapatja. Voit tehdä oman petisi lattialle.” Figa sanoi. Oli jo myöhä ja 273:a väsytti.

Nazorakin vetäessä patjaa sängyn alta. Samalla hän sattui katsomaan ympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaksi hopesita kuuta loisti yötaivaalla. Kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin.

Uusi suunnitelma

Bio-Klaanin saari, Hatidi

Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.

Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
”Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.

Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:

”Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
”Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
”Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.

Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.

Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.

Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.

Ja kun Basso putosi.

Niin putosi kaikkien leuatkin.

Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.

Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille ”1V1 ME!”

Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
”Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.

Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.

Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
Tiikeli kysyi häneltä: ”Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
”En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.

Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
”Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

”Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”

Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.

”PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.

Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.

Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
”Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”

Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
”Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.

”Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. ”…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.

Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.

Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
”Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
”Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
”No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.

Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
”Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
”NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”

Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: ”Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
”Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
”Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
”Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”

Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.

Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.

Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
”Päivää!”
273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.

”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.

”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
”Mitä Sä Suunnittelet?”
273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.

Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.

273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.

Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. ”Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
273 huokaisi syvään. ”Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”

”Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.

273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”

Jäätutkijan ääni nousi hieman.
”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.

273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.

273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä.
Miksi se säästi minut…?
Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö.
Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.

Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen.
Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.

Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…

Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.

”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
”Ja sen lisäksi…”
Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”

Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
”Mikset Sä Lennä?”

Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
”Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi ”Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
”No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti ”Jos Se On… Lintu?”
273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.

”Kuka sellaisilla muka lentää…”

”Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
”…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.

”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”

273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.

273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?

Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.


Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.

Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.

Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä.
Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.

Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut.
”…Liittyy Klaanii.”
273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin.
Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.

Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen.
Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…

Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…

Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.

Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.

Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.

Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.

273:n ilme ei värähtänytkään.



Joo. Eiköhän tämä ole selvä.

Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.


Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.

Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.

Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
”Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.

Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
”’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.

Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.

”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”

Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.

”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”

273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.



273 huokaisi syvään.

”Veisittekö minut Klaaniin?”

Bangarang

Bio-Klaanin saari, eteläisen metsän raja

273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.

273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”

Valkoista nazorakia kylmäisi.

”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.

Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
”Ne kädet ylös nyt!”
Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.

Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.

Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”

Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.

”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.

”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.

Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.

Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.

He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.

”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”

Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.

Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä.
Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…

Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.

Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.

273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…

”Alikersantti!”
Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
”No mitä?!”
”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
”Jaa niin mitä ääntä?”
Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.

Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.

Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.

”Mitä karzahnia…?”

Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.

Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.

Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”

Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.

Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
”Swag…” toinen heistä kuiskasi.

1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.

Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.

Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
”Voi hitsi…”

Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.

Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.

Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.

Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.

Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.

Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”

273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.

1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.

Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.

273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.

Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
Tämä oli 273:n tilaisuus.
Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.

1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.

Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.

”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.

Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa ”NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”

273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.

Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
”Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
”MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”

273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
”Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.

”KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
”Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.

Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
”Mi- mistä tiedät, kuka olen?”

”’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.

Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. ”En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”

”Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
”Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.

273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
”Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
”Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.

Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
”Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. ”Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.

Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. ”Se on pitkä tarina.”

”Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
”Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
”Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.


Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.

Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: ”Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
”Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.

Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.

Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.

”Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.

273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; ”Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”

”Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, ”Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”

”Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.

Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.

”Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
”HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.

273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.

Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
”Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
”MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.

Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi ”No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle ”Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”

Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: ”Njaa, hauska kuulla…”

Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
”No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.

273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.

Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi ”nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, ”Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
”En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä

Jäätutkija huokaisi syvään.
”Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.

”Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä ”tyyppiä” kohti

Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
”Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi ”No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, ”Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”

273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
”Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: ”Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.

”Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
”Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. ”Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”

273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
”Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
”Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.

”Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. ”Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
”Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
”Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
”Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
”Oikeastaan voin ymmärtää sen…”

Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. ”Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.

Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
”Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.

273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
”Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
”Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
”Mikä näistä ampuu zamoreita?”
”Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
”Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
”Aa Joo. Sori Sori.”

273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
”Tämä on hieman painava”, hän totesi, ”tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
”Jaa.”
Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
”Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
”Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”

He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
”Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
”… on tämä parempi kuin puu.”
Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
”Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.