Avainsana-arkisto: Tapiiri

Opi tuntemaan sienet

Sieniä

Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
”Snork.”

Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
”Snork.”
Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.

”Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
”Pahoittelen”, Suga vastasi. ”En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
”Snork.”

”Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi.
Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
”Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. ”Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
”PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
”Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”

Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
”Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!”
Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.

Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
”Ai te ette ole sama.”
Pitääkö minun loukkaantua?
”Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
”EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.”
On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
”Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
”MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua.
No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.

”Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. ”Siitä on hetki.”
Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. ”Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.

Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
”Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. ”Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
Oraakkeli hymähti. ”Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
”Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
Minun sienieni!” Zeeron murahti. ”Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
”En pidä äänensävystäsi!”
– isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
”Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.

”No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
”Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. ”Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.

Zeeron tuijotti tapiiria.

Tapiiri tuijotti Zeeronia.

Zeeron tapiiria.

Tapiiri Zeeronia.

”Snork.”
”Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
”Snork.”
Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.

Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde.
Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
”Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
”Noh”, Suga aloitti, ”minun päässäni asuu, ööh…”
Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
”Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. ”Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.”
Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
”Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, ”miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”

Sanan ’makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
”Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. ”Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. ”Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. ”Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
”Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. ”Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”

”Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
”Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. ”Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!”
Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
”Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
”Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
”Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
”Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
”Snork”, tapiiri totesi.
”Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
”Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.

Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
”Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. ”Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. ”Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
Zeeron pudisti päätään. ”Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
Oraakkeli ei vastannut.
”Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. ”Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
”Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. ”Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. ”Aha. Kuka niin?”

Oraakkeli hymyili. ”Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.

”Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. ”Mitä… mitä se tarkoittaa?”
”Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. ”Vai… haluaako se… uuden vartijan?”

”Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. ”Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
”En tiedä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”

Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
”Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”


Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi.
Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
”Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet.
Jep. Niinhän se menee.
”Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. ”Teidän päässänne siis on makuta?”
”Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
”Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. ”Välillä.”
Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.

Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan.
Kiitos taas tästäkin tilanteesta.
Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä.
Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta.
Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin.
Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää?
Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi.
No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata.
No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina.
Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa.
Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis?
Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone.
… ahaa.

”Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan.
No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi.
Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
”Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
”Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
”Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti.
Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.

Suuri Pamaus

Bio-Klaanin Saari, tasanko

Lehu-Metsän itäpuolella sijaitsevat laajat ruohotasangot aukenivat valkoisen nazorakin edessä. 273 oli kävellyt jo melkein viikonpäivät aukealla maalla ja metsän synkät varjot alkoivat jo jäädä taakse. Karkulaisen matka johti kaakkoon, kohti itäistä merenrannikkoa. Laskelmiensa mukaan 273:n pitäisi alkaa olemaan päämäärässään parin päivän sisällä.

Zyglakien antamat tiedot olivat kuitenkin alkaneet huolestuttamaan valkoista tiedemiestä.
Imperiumin raja alkoi ilmeisesti laajentua etelääkin kohti, mikä tarkoitti sitä, ettei Jäätutkija ollut kauaa turvassa sielläkään kauaa. Varsinkin tasangolla kulkeminen oli todella riskialtista nazorakien tiedustelijoiden vuoksi, mutta 273 oli valinnut reittinsä lähinnä siksi, että se oli nopein tie merelle. Sinänsä tämäkään suunnitelma ei ollut täydellisesti vedenpitävä, sillä 273 tiesi nazorakien pitävän saarta kauppasaarrossa. Riski siitä, että merivoimien partioalukset upottaisivat hänen pakoveneensä olisi siis erittäin suuri.
Toisena haasteena oli lisäksi se, että Jäätutkijan oli saatava vene jostain. 273 mietti, antaisiko hänen moraalinsa myöten sen, että hän varastaisi jonkun matoran-kalastajan veneen. Tosin hän uskoi, että hänen moraalinsa kesti sen paremmin kuin nazorakien zamorit tai Toien elementaali-iskut.

273 kuitenkin päätti kuitenkin lykätä jatkosuunnitelmien miettimisen myöhemmäksi.
Hän katsoi ympärilleen. Ilma oli kirkas ja taivas pilvetön. Viileä pohjoistuuli puhalsi mukavasti valkoisen tiedemiehen selkään ja kutitti hyönteisen herkkiä tuntosarvia. Lakastuneet, vihreän ja ruskean väriset heinät ja ruohot kallistuivat tuulen suuntaisesti.
Talvi oli tulossa. Jäätutkija piti talvesta. Se toi mieleen kodin.

Ruoho rätisi ja taittui nazorakin valkohipiäisten jalkapohjien alla. Yksittäiset kovemmat tuulenpuuskat lepattivat tiedemiehen työntakin repaleisia helmoja välillä. Jäätutkija saattoi kuulla kaukaisuudesta merimetsojen yksittäiset äänet. Jäätutkija päätti pysähtyä kuuntelemaan niitä tarkemmin. Hän kallisti päänsä siihen suuntaan, mistä oli kuullut lintujen äänet.

273 kuitenkin katui sitä heti, kun maan täytti tärykalvoja repivä ja maata tärisyttävä pamaus. Oikein jumalallinen rumpusoolo suoraan Mata Nuin korkeuksista.

Jäätutkija kavahti infernaalista jyrähtelyä ja painoi kalpeat kätensä tärykalvojensa suojiksi. Hän ei edes ollut säikähdykseltään huomannut kaatuneensa takamukselleen ruohikkoon.
MITÄ HELVETTIÄ!? 273:sta tuntui että hänen piti ajatuksensakin tasolla huutaa kuullakseen ne äänen ylin.

Parin raastavalta ikuisuudelta tuntuneen sekunnin jälkeen 273 istui yhä maassa, silmäluomet äärimmilleen revähtäneinä ja kädet edelleen puristuneina kalloaan vasten.
Hitaasti Jäätutkijan molemmat pitemmät kädet irtosivat ohimoista, mutta pysyivät yhä ilmassa. 273:n silmät olivat yhä kuin lautaset. Hän liikautti varovasti päätään ja katsoi hitaasti ympärilleen. Oli hiiren hiljaista.
Valkoinen tiedemies räpäytti kerran silmäluomiaan. Loppuiko se…?

Jäätutkija tajusi istuneensa jo hetken paikoillaan. Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi villisti ympärilleen kuin magmamagnusti joka työntää päänsä ylös pesäkolostaan ja tarkkailee ympäristöään. 273:n katse havaitsi suuren savupatsaan kaukana pohjoisessa.
Jäätutkija räpäytti pari kertaa silmiään. Hän kertasi useammat vaihtoehdot läpi päässään. Pommikoneita? Ei, taivaalla ei näy niitä. Tykistökö? Ehkä.

273 oli kaukana savupilarin nousupaikasta, mutta hän ei tuntenut oloaan siltikään turvalliseksi. Tiedemiehestä tuntui, että hänellä alkoi olla kiire. Nazorak kääntyi nopeasti ympäri ja jatkoi juosten matkaansa kohti kaakkoa.


Jäätutkija sadatteli ääneen ja kirosi kaikkia maailman eläimiä, kun oli epähuomioissaan astunut rahin jätökseen. Tässä kohtaa on syytä täsmentää, että kyseinen jätös oli tapiirin.

Hyvät, pahat ja tapiiri

Eläin ei ollut varsinaisesti uljas.
“Snork.”
”En tajua, miten suostuin tähän”, Summerganon sanoi suuren tapiirin selästä. Matka oli jatkunut jo puoli päivää, mutta pitkään Telakalla majaillut ratsu ei ollut juurikaan hidastunut. Se nimittäin ei liikkunut ylipäätään kovin vauhdikkaasti.
Enkä minä tajua, miten Gurvana suostui siihen, sanoi toinen ääni Sugan päässä, mutta tilanne voisi olla pahempikin.
”Ai?”
Voisin olla purkissa.
”Sopisi minulle vallan mainiosti”, toa tuhahti. Ulkoa päin tarkkailevalle olisi saattanut jäädä epätotuudenmukainen kuva Summerganonin mielenterveydestä, jos joku häntä olisi ulkoa päin tarkkaillut. Harva tervejärkinen puhui omalle päälleen. Hänen onnekseen häntä tarkkaili vain hänen takanaan eläimen selässä istuva Oraakkeli, jolle Manun ajatukset niinikään oli osoitettu.

Soturimunkki hymähti hiljaa ja siirsi katseensa maisemiin. Matkalaiset olivat kulkeneet kärsäisän ratsunsa selässä melko rauhallista tahtia ja vain metsikköjen reunamia pitkin. Aukeat eivät ehkä olleet enää turvallisia – näinkin etelässä alkoi jo olla hälyttävän paljon näköhavaintoja Allianssin joukoista. Matka olisi ehkä onnistunut parissa tunnissa suurella merimetsolla, jolla Oraakkeli tapasi ratsastaa.
Mutta ilmatila ei ollut yhtään aukioita turvallisempi. Riskejä ei kannattanut ottaa. Lehu-metsään ja Kummitusten suolle ei ollut enää pitkä matka.
Isä Zeeronin löytäminen taas oli kokonaan oma haasteensa.
“Saarenne on kaunis”, Oraakkeli avasi keskustelua rehellisen kuuloisena. “Jos ajat olisivat toiset, viettäisin mielelläni näissä metsissä enemmänkin aikaa.”
Suga ja Manu olisivat vaihtaneet katseita, mikäli se ei olisi ollut fyysinen mahdottomuus.
”Se oli vielä kauniimpi ennen nazorakien tuloa”, Suga totesi sitten.
Minulla oli viidakon keskellä oma luola, Manu ilmoitti, mutta se hajosi.
“Valitettavaa”, Oraakkeli sanoi. Äänensävyn rehellisyydessä ja aitoudessa oli melkein jotain koomista. “Mikä luolasi hajotti?”
Ilkeä torakkaupseeri, kasa typeriä skakdeja ja vaaleanpunainen jänismäinen otus.
”Se jänis”, Suga voihkaisi. ”Älä muistuta siitä.”
Joo, ei. Me kävimme vilkaisemassa sitä tässä pari päivää sitten. Minulla on siellä vielä… kamoja. Tavaroita. Omaisuutta. Asioita. Käyn noutamassa ne jossain vaiheessa.
Sugalla ei ollut juurikaan lisättävää. Suuri sinivalkoinen soturi mietti hetken asioita, joita oli Manun kanssa kokenut. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen oli sekaantunut.

Sitten hän tajusi, että hänen pääkopassaan oli tällä hetkellä henkilö, joka oli joskus puukottanut häntä vatsaan.
Ainakaan se ei ollut ollut pahantahtoista. Summerganon ei osannut kantaa kaunaa.

Toissapäivänä nopean sairasosastotarkistuksen jälkeen (tohtori Kupe oli diagnosoinut hänelle pudotuksen jälkeen lähinnä ‘kovan kallon’) Suga oli kutsuttu Guardianin toimistoon. Tehtävä olisi kuulemma huippusalainen ja sitäkin vaarallisempi.
“Olen pahoillani”, Guardian oli sanonut. “Joudumme survomaan Manun taas päähäsi.”

Suga oli lähinnä kieltäytynyt kohteliaasti, koska viime kerta oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi migreeniä ja epämääräisiä mykologisia mielihaluja. Guartsu ei ollut ikävä kyllä ottanut kieltäytymistä vastaan.
Mitä ilmeisimmin jokin Summerganonin mielessä oli osoittautunut Manulle optimaaliseksi ja mahdollisimman harmittomaksi säilöntäpaikaksi. Toa ei uskaltanut ajatella, mitä se kertoi hänen mielestään.

Asensin muuten mieleesi pari lisäosaa, Manu totesi muina miehinä. Suga ei lähestulkoon jaksanut välittää, mutta huolen pilkahdus nousi esiin hänen miettiessään hieman tarkemmin, mitä makuta oli juuri sanonut.
”’Lisäosaa’?”
Se oli paras sana, jonka keksin.
”Ja mitähän ne tekevät?”
Tämä yksi blokkaa kaiken spämmin. Ei tosin ole idioottivarma.
”Ehkä en edes kysy, mitä ne muut tekevät.”
”’Lisäosa’ on mielenkiintoinen sanavalinta, makuta”, Oraakkeli liittyi keskusteluun. Hänen äänensävynsä oli neutraali, joten kumpikaan klaanilaisista ei voinut päätellä hänen mielipidettään siitä, että Manu asenteli lisäosia Sugan neokorteksiin.

“Snork”, tapiiri lisäsi.
“Sanopa muuta”, Suga töräytti taputtaen suurta kärsäkästä päälaelle. Hän koki asiakseen siirtää keskustelun jonnekin muualle.
“Saanen kysyä, Oraakkeli hyvä…” Suga sanoi kääntyen hieman takanaan matkustavan soturimunkin puoleen, “… mistä mahdatte olla kotoisin? Jos on sopivaa kysyä.”
Oraakkeli katsoi vanhoilla punaisilla silmillään Sugaa hetken ja vastasi lähinnä hymyllä. “En pahastu kysymyksestä, älä huoli. Minun ikäiselläni miehellä on ollut paljon koteja. Juuri nyt koen sen olevan etelässä, Ath-Koron lumikentillä.”
“Ymmärrän, ymmärrän. Mutta mistä päin te… noh, tulette?”
“En kovin kaukaa täältä”, Oraakkeli sanoi. “Saarella ei ollut nimeä. Mutta se ei ollut koskaan kotini, enkä koe kaipuuta sinne. Saari oli vain… vankila.”
Manu yhdisti pikaisesti sanavalinnan kahleiden arpiin soturimunkin ranteissa.
Tietysti, Sugaseni, hän sanoi tietäväisesti, kaikki valon matoralaiset tulevat alunperin Karda Nuilta, universumimme ytimestä.
Sugan hämmennys sai Manun miettimään, oliko hänen paljastamansa informaatio salaisuus. Kaipa se oli.
Mutta siitä on kauan, kun olen viimeksi edes kuullut koko paikasta. Olen ollut liian kauan pois veljeskunnasta. Tai en, olen ollut liian vähän aikaa poissa sieltä.

“Ah, maailman sydän”, Oraakkeli hymähti. “Ensimmäinen muistoni. En tiedä, voitteko uskoa sitä, mutta se todella sykki. Sykki koko luomakunnalle elämää.”
Soturimunkin silmäkulmassa oli haikeutta. “Toiseksi kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt.”
Toa Suga näytti harvinaisen typertyneeltä. “Jaa”, pääsi soturin suusta. “Se on siis olemassa.”
Minusta välillä tuntuu, että Mata Nuin ritarikunta haluaa minut hengiltä ihan syystä, Manu sanoi ilkikurisesti. Päästän ilmeisesti suustani heidän salaisuuksiaan melko helposti. Meillä onkin yhteistä historiaa enemmän kuin tarpeeksi. Helryx-kulta ei osaa pysyä minusta erossa kovin pitkään.
”En olisi uskonut kuulevani jonkun puhuvan Ritarikunnan johtajasta tuolla tavalla”, Suga sanoi virnistäen.
Se nainen on hyvin säilynyt, Manu vastasi ilmaan jääneeseen kysymykseen. Suga päätti jättää asian sikseen. Kumpikin heistä tiedosti tässä vaiheessa halunneensa kysyä, mikä oli kaunein Oraakkelin koskaan näkemä asia, mutta tilaisuus meni tältä erää. Kohteliaisuus ei sallinut jatkaa aiheesta.

”Olet siis ottanut yhteen Ritarikunnan kanssa useita kertoja, pitääkö paikkansa?” Oraakkeli tiedusteli.
Jep. Muutaman kerran jopa klaanilaisseurassa. Mäksällä ja minulla oli tapana vähän… pistää kapulaa niiden rattaisiin, näin sanoakseni.
”Ai, te olitte kavereita?” Suga ihmetteli. Hän ei ollut ollut tietoinen Manun ja Ämkoon yhteisistä tehtävistä.
Onko jotenkin yllättävää, että minulla on kavereita? Manu närkästyi. Onhan Gurttukin kaverini. Ja Visu-kulta. Tawa ei jostain syystä taida pitää minusta, vaikka minähän jumaloin häntä!
”Vai että on Guardian kaverisi”, Suga hymähti.
Minun puolestani, Manu sanoi ja hihitti äänekkäästi Sugan päässä. Tämä pyöritteli silmiään hieman.
”Jaha”, Oraakkeli sanoi ottamatta kantaa.
Oli minulla kerran yksi toinenkin skakdikaveri, Manu väitti. Oraakkeli ja Suga kohottivat molemmat hieman kulmiaan. Pitkä juttu, Manu jatkoi.
”Meillä on aikaa”, Oraakkeli totesi. Tapiirin löntystysvauhti ei ollut muuttunut, vaikka Manu olikin ohjeistanut Sugaa suurentamaan suuntavektorin ja maaston virtuaalikoordinaatiston z-akselin välistä kulmaa.
Jaa. No hyvä on. Oli kerran tämä eräs skakdi nimeltä Moltraz, mutta hän valitettavasti kuoli traagisesti.
”Kerro ihmeessä lisää”, Oraakkeli sanoi.
Onko tuo ironiaa? Manu kysyi epäilevästi.
”Ei.”
Hmm, no selvä. Minä ja hän olimme molemmat samassa ilmatyynyaluksessa, ja sitten sattui pieni välikohtaus.
”Keneltä varastettu alus?”
Miksi se olisi varastettu?
”Kunhan ajattelin.”
No oli se varastettu, ja Mata Nuin Ritarikunnalta tietysti. Eivät kauheasti pitäneet.

Ilmatyynyalus oli vahingoittunut ritarikuntalaisten ampumista ohjuksista, ja nyt Makuta Nui kumppaneineen oli piiritetty. He olivat jossain päin Pohjoisen mantereen etelärannikkoa, ja ympärillä oli pelkkää kivikkoa.
”Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja ilman aseita”, kuului megafoniin huudettu ääni.
”Joo, ilman aseita”, Moltraz tuhahti pilkkaavasti. Heidän seuranaan aluksessa istuva vortixx, jonka nimeä ei niin makuta kuin skakdikaan tiennyt, sillä tämä oli mykkä eikä osannut kirjoittaa, istui vaiti taimmaisella istuimella.
”Minun pitänee lähteä tuonne”, Manu totesi lähes huvittuneena. Skakdin naama venähti.
”Niillä on aseet.”
”Ja minulla ei ole”, Manu naurahti, ”mikä tekeekin minusta paremman ihmisen, eikö totta.”
Moltraz näytti hieman hölmistyneeltä, joten Manu jatkoi vielä: ”Ne voivat ampua minut kuoliaaksi, mutta moraalinen etulyöntiasema on minun.” Näin sanottuaan hän astui ovesta ulos.

Heti astuttuaan ulos kädet ylhäällä makuta huomasi usean lasertähtäimen osoittavan rintaansa. Hän virnisti ja huudahti: ”Terve, pellet! Mitäs teille kuuluu?”
”Hauskaa, Makuta Nui, hyvin hauskaa”, vastasi naisen ääni jostakin joukkojen rivien takaa. Kivikolla seisoi leveä rintama raskaasti haarniskoituja sotilaita, joista jokaisella oli järeä zamorkivääri. Makuta laski kätensä lepahtavalla liikkeellä huudahtaen: ”Toa Helryx, oletan!”, mutta kuullessaan noin viidenkymmenen varmistimen naksahtavan hän kohotti nopeasti kätensä taas ylös. ”Eikö tämä ole vähän liioittelua? Viitisenkymmentä soturia yhtä miestä vastaan?”
”Olet makuta, vaarallinen olento. Me vihaamme makutoja.”
”Olen rakastaja, en taistelija.”
”Niin varmasti.”
”Voin näyttää sinulle”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa häiriintyneen härskiin ilmeeseen, jota kukaan ei sen kummemmin haluaisi kuvailla. Sotilaiden välistä astui esiin sinihaarniskainen toa. Naisen tyylikäs haarniska oli varmasti kalleinta laatua, mitä Artakhalta sai ostettua, ja Manu jos kuka tiesi, miten kallista se oli. Hän kun vaivoin oli päässyt pakoon luojaruhtinaan saarelta.
”Tuokaa vanki parakkiini”, Helryx totesi ilmekään värähtämättä katsoessaan makutan punaisiin silmiin.

Manu istutettiin väkisin tuoliin vastapäätä Helryxiä. Heidän välissään oli pöytä.
”Jaha, kuulusteluasetteluko?” Manu tuhahti. Helryx viittasi vartijansa poistumaan. Makuta virnisti jälleen. ”Ajattelitko pystyväsi selviämään yksin minusta, jos ryhdyn väkivaltaiseksi?”
”Kyllä.”
”Aha. No se ei ole fiksua, neiti hyvä.”
”Makuta on hyvä ja muistaa paikkansa tässä universumissa.”
Manu risti käsivartensa loukkaantuneensa ja keikkui tuolillaan hieman takakenoon nostaen jalkansa pöydälle. ”Sinä et, tyttöseni, sano minulle, mikä on minun paikkani. En minäkään käske sinua painumaan suojelemaan jotain riivatun saarta, kuten toat yleensä tekevät, enhän?”
”Et sano, sillä se ei ole ikinä ollut tehtäväni”, Helryx totesi huvittuneena.
”Kyllähän minä sen tiedän”, makuta vastasi keikkuen hieman lisää tuolillaan. ”Tiedän sinusta yhtä sun toista.”
”Ihanko totta”, toa vastasi ivallisesti ja risti itsekin kätensä. Nostipa hän vielä jalkansakin pöydälle makutaa matkien.
”Sinä käsket minua ottamaan oman paikkani, mitä? Onko muiden makutojen touhu sinusta hyväksyttävämpää kuin se, mitä minä teen?”
”He yrittävät valloittaa maailman, sinä olet vain rappiolla.”
”He ovat jo valloittaneet maailman, ja jos minä olen vain rappiolla, miksi halusit pidättää minut?”
”Olet varastanut jotain.”
”Hemmetin Artakha, eikö se voisi joskus pitää ison turpansa kiinni”, Manu voihkaisi ja kaatui tuolillaan selälleen. Helryx kalpeni hieman, ja Manu ehti huomaamaan reaktion noustessaan tuoliltaan. ”Ai. Ilmeisesti ei.”
”Sinä… tiedät Artakhan saaren sijainnin?”
”No… joo.”

Manu mietti hetken. Kaikki, jotka olivat tienneet Artakhan sijainnin, oli teurastettu ajat sitten. Myös Ritarikunnan omat agentit.
Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ajatus juoksi.
”Mitä minä varastin?” Manu kysyi viattomuuden olemusta tavoitellen. Epäonnistuminen oli täydellinen.
”Ritarikunnan aluksen, ja jo siitä hyvästä sinut voisi tuhota, mutta jos tiedät Artakhan sijainnin, meillä ei ole edes valinnanvaraa. Sinun on kuoltava.”
”Luuletko, että minä enää muistan, miten sinne pääsee?” Manu yritti. Hän rapsutti takaraivoaan katsellessaan, kuinka Helryx tutkiskeli häntä laskelmoivasti katseellaan.
”Yhdessä asiassa olet ainakin puhunut totta”, Helryx sanoi yllättävän huvittuneesti. ”Et ole taistelija.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Manu kysyi kuivasti kumartuen pöydän ylle niin lähelle Helryxiä, kuin uskalsi. Helryx nojautui itsekin lähemmäs Manua.
”Mikäli et tiedosta sitä itse, kyllä”, toa vastasi vino hymy huulillaan. ”Veikkaisin voivani tappaa sinut itse.”
Manu nojautui vielä aavistuksen verran lähemmäs sanoen: ”Et sinä oikeasti edes voi. Minä olen aivan liian karismaattinen, charmantti ja attraktiivinen.”
”Et todellakaan”, Helryx sanoi yrittäen pidätellä naurua. Kumpikin oli kumartunut pöydän ylle ja tutkivasti toisiaan tuijottavat silmät olivat ehkä kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydellä toisistaan.
”Olen älykäs, komea ja vaatimaton”, Manu väitti virnistäen leveästi.
”Olet itsekeskeinen, röyhkeä kleptomaani”, Helryx sai sanottua, ennen kuin – hänen omaksi järkytyksekseen – Makuta Nui suuteli häntä. Hän oli aliarvioinut juuri mainitsemansa röyhkeyden. Shokista toipuminen vei vain hetken, ja hän oli valmiina ponkaisemaan parakin ovesta pakenevan makutan perään.

Mutta jokin esti häntä. Kun hän yritti nousta, hänen kätensä ei lähtenyt liikkeelle. Sillä se kytketty pöydänjalkaan käsiraudoilla.
”Minun käsiraudoillani”, Helryx sanoi ääneen hieman järkyttyneenä. Tästä ei ikinä mainittaisi kenellekään. Ei kenellekään.

Manu juoksi vartijat perässään kohti ilmatyynyalusta. Hän oli saanut yllätettyä ovella odottaneen vartijan ja ryöstettyä tältä kaksi sirpalekäsikranaattia. Zamorammuksia viuhahteli hänen päänsä ohitse uhkaavan läheltä.
Ei paha sihti ollenkaan, Manu ajatteli. Mutta nehän ovat Ritarikunnan agentteja.
Seuraavaksi singolla ammuttu ohjus ohitti Manun niin läheltä, että paineaalto heitti hänet pois liikeradaltaan. Hän paiskautui alas kalliolta ilmatyynyaluksen kyljen räjähtäessä, mutta sai iskettyä prototeräskoukuksi muuttamallaan kädellä kallioon kiinni. Toinen käsikranaateista putosi mereen.
”Mitä helvettiä”, makutan suusta lipsahti. Pahasti vaurioitunut ilmatyynyalus oli pudonnut aivan lähellä olevalle kielekkeelle. Makuta arvioi selviämismahdollisuuksiaan. Kallio, josta hän roikkui, oli lähes pystysuora. Häntä ei nähtäisi, ellei joku kävelisi aivan reunalle katsomaan. Liekehtivästä aluksesta pisti päänsä ulos Moltraz, joka viittoili hänelle.
”Makuta Nui! Täällä näin!”

Pentele, tuo idiootti paljastaa minut vartijoille, Manu manasi mielessään. Hän katsoi vuoron perään kädessään olevaa kranaattia ja ilmatyynyalusta.

Ja sitten, Oraakkeli hyvä, Manu sanoi tärkeästi, minä yritin pelastaa Moltrazin heittämällä kranaatin ylös kallion päälle, vartijoiden pään menoksi. Mutta en osunut, ja he ampuivat skakdiparan ja vortixxin.
Oraakkeli näytti epäuskoiselta. ”Miten jäit sitten henkiin?”
Manu tuijotti Oraakkelia poissaolevasti. Hän oli todellisuudessa heittänyt kranaatin ilmatyynyalukseen, joka oli räjähtänyt matkustajineen pieniksi ja matkustajien tapauksessa verisiksi palasiksi.
No minä uin pois saarelta.
”Selvä”, Oraakkeli naurahti olkiaan kohauttaen. “Se oli varmasti huomattavasti helpompaa ennen nykyistä… tilannettasi.”
“Sanopa muuta”, Suga mutisi miettien, miten saisi raavittua kutisevaa kohtaa pääkallonsa sisällä. Manu ei ilmeisesti osannut asettua aloilleen.
Ystävät ovat parhaita ystäviäni, mutta ruumis on…
Sekava ajatus loppui kesken.
”Et ole ihan varma, mitä yritit sanoa, vai mitä?” Suga sanoi monotonisesti. Mielikuva päänpudistuksesta heittäytyi hänen aivoihinsa.
Täytyy sanoa, että matkamme Zakazin kautta Nynrahille lähensi minua, Guartsua ja Tongua. Olen myös ollut parilla keikalla herra Ilonpilaajan mukana, ja siinä on hieno mies, vaikkei Gurvanan kanssa tulekaan toimeen. Sitten on vielä Kepe, joka tuntuu välillä olevan ainoa, joka ymmärtää puhettani. Sinänsä mielenkiintoista.

“Ja sitten sinulla on minut”, Suga sanoi naamiollaan ehkä maailman mielenkiintoisin ilme.
Aivan, vanha kunnon Suga! Miten pärjäisin ilman sinua.
Oraakkeli katsoi ilmeettömänä saman ruumiin jakavia mieliä. ”En osaa sanoa tähän mitään.”
”Ehkä niin on hyvä”, Suga sanoi hymyillen epämääräisesti, mihin Manu vastasi: Voisin viimeistellä aiemmin aloittamani virkkeen.
”Älä.”
En sitten.

Hetken oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta aluskasvillisuuden kahinaa tapiirin tehdessä siitä selvää. Eläin oli pysähtynyt ruokailemaan.
Vihollisia on tullut hankittua vähän enemmän kuin ystäviä. Niitä jotenkin vain… kertyy, tiedättekö, Manu pohti.
“En kiellä”, Oraakkeli vastasi hiljaa. Vihaiset silmät isä Bartaxin hupun peitosta katsoivat häntä hänen muistoissaan. “Niin tapahtuu, kun elää näin pitkään. Osa niistä on löytynyt jopa ystävien joukosta.”
Ha. Ha ha. Ha ha ha.
”Mikä naurattaa?” Suga kysyi. Hän hieroi päätään, jota oli alkanut särkeä. Sitten puun oksa iski häntä otsaan, ja hän oli pudota tapiirin kyydistä. Matka oli ilmeisesti jatkunut.
Minä kerroin kerran Guardianille siitä, kun lähdin Veljeskunnasta. Mutta se tarina ei tainnut olla ihan totuudenmukainen. Manu piti lyhyen miettimistauon. Tällä kertaa aiheena oli, oliko yksikään hänen elämäntarinoistaan totuudenmukainen. Hän päätti jättää mokoman pohtimisen myöhemmäksi.
Kuten ehkä tiedätte, Abzumo ja minä olimme työpari kauan sitten.
Inho valtasi Sugan kasvot. Niin kävi harvoin. Hän oli taistellut montaa vihollista vastaan, mutta yksikään ei ollut kuvottanut häntä enemmän kuin Makuta Abzumo. Oraakkeli käänsi katseensa pelloille, jotka näkyivät vain vaivoin puiden välistä.
“Kohtasin Abzumon jonkin aikaa sitten”, soturimunkki sanoi. “Toivon, että se kerta jäi viimeiseksi…” hän laski äänenvoimakkuuttaan, “… ja olkoon isä Ath hänen sielulleen armollinen, jos sitä vielä jäljellä on.”
Suga tunsi tarvetta sylkäistä, mutta se tarve ei ollut hänen omansa. Manu sylkäisi hänen suullaan. Ei sillä Tren Kromin sikiöllä ole sielua. Kerran pidin häntä ystävänäni, nyt hän on tehnyt pahoja asioita.
Jälleen kerran Manu joutui miettimään sanojaan. Eikö hän itse ollut tehnyt pahoja asioita?
Ei pidä miettiä liikaa, tai kohta huomaa itkevänsä jokaikisen maailman elävän olennon puolesta, Manu tuumaili huomaamattaan virtuaaliääneen.

“Mitä luulet”, Oraakkeli kysyi hiljaa. “Onko Abzumo kuollut?”
Hah, minä yritin tappaa hänet useaan kertaan. Nazorak-pesissä kerran. Toisen kerran atheonistien kaupungissa. Ja myös ennen Klaaniin liittymistäni kerran tai pari. Minä en onnistunut siinä, ja jos sinä onnistuit, Oraakkeli hyvä, olet minun puolestani virallinen makutaintappaja.
“Minä en ollut se, joka työnsi miekan hänen rintakehänsä läpi”, Oraakkeli sanoi ääni huokuen syvää kunnioitusta. “Se oli Matoro Mustalumi.”
Matoro, hyvä poika. Olisin laittanut sen ankkurin hänen päähänsä, jos hänellä ei olisi sitä naamiota.
”Minkä ankkurin?” Suga kysyi kylmien väreiden kiiriessä hänen selkäpiitään pitkin.
”Mikä naamio?” Oraakkeli kysyi kiinnostuen. ”Miksi se on erikoinen?”
Naamio, aivan, Manu sanoi jättäen Sugan kysymyksen huomiotta. En tiedä, huomasitko sinä, ystäväiseni, mutta siinä naamiossa oli jotain eriskummallista. En pidä siitä.
Oraakkeli näytti mietteliäältä. Nimettömän mielenlukijan ajatuksissa oli selvästi käynnissä jotain, josta hän ei matkakumppaneilleen puhunut. Av-matoran tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Paljon enemmän.
“En kieltämättä luota naamioihin, jotka yrittävät jäljitellä Nimdaa. Olen yllättynyt, että edes Komau on niinkin vakaa kuin on. Moni muu yritys on… loppunut huomattavasti vähemmän kauniisti.”

Keskusteluista saa hyvinkin mielenkiintoisia, kun minä tiedän paljon sellaista, mistä en kerro, Oraakkeli, ja sinä teet samoin. Ja Suga ei tiedä oikeastaan mitään. Ei pahalla, Suga, makuta naurahti.
“Älkää minua huomatko, ohjaan tässä vain tapiiria”, Suga iski väliin. Hän ei oikeastaan välittänyt kuulla liikaa asioista, joita ei ymmärtänyt. Selecius-keskustelu arkistonhoitajien kanssa oli jo herättänyt enemmän kysymyksiä kuin hän halusi mietittäväkseen. Jotkut kysymykset olivat vaarallisia.
“Snork.” Tapiiri kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeääkin sanottavaa.
“Makuta Nui hyvä”, Oraakkeli jatkoi, “en salaile tietoani omaksi ilokseni. On vain asioita, joista teidän ei ole hyödyllistä tai ehkä edes viisasta tietää vielä. Ymmärrättehän?”
Voi, ymmärrän toki, vaikka rohkenen olla eri mieltä. En ole lainkaan varma, että puutteellinen informaatio on minulle hyväksi. Olen nähnyt kaikenlaista. Mutta itse olen pimittänyt rakkailta admineiltamme yhtä sun toista. Kuten sen, mitä keskustelin Punaisen Miehen kanssa. Vaikkakin Visokki tietää nyt. Varmistin, että joku tietää, jos satun… hmm, tuhoutumaan lähiaikoina.

‘Punaisen Miehen’ maininta nostatti tapiiriratsastajien ylle kiusallisen hiljaisuuden. Suga näki silmäkulmastaan, että Oraakkeli halusi melkein sanoa jotain, mutta ei tohtinut kysyä. Lopulta soturimunkki puhui.
“Yhteinen vihollisemme”, athisti sanoi, “on yksi niistä syistä, miksi en voi kertoa teille kaikkea. Hän pukee tietämättömyyden varjon ylleen viittana. Ja minusta tuntuu, että hän on valmis tappamaan tuhotakseen epätoivotun tiedon. Ehkä pahempaakin.”
Oraakkeli henkäisi syvään. “Hän ja osapuoli, jonka käskyjä hän noudattaa, ovat odottaneet jo kauan toteuttaakseen suunnitelmansa. Ja en usko, että he antavat Klaaninne seisoa tiellään.”
Yhteinen vihollinen, Manu maisteli sanoja. En menisi suoraan väittämään Punaista Miestä vihollisekseni. Samaan tapaan kuin en sanoisi Helryx-kultaa vihollisekseni, taikka Artakha-veikkosta. Heissä kaikissa on potentiaalinen ystävä.
Oraakkeli katsoi Sugan takaraivoa synkästi, ja Manu kiirehti lisäämään: Toki ymmärrän suhtautumisesi Punaiseen Mieheen. Tunnen tarinan kyllä.

Oraakkelin kulmat kurtistuivat hieman. “Viimeinen kirjoitettu versio tarinasta tuhoutui uskomme katedraalin mukana. Kaikki hänen nappulansa asettuvat paikoilleen liiankin hyvin.”
“Hmh”, Suga mietti ääneen. “Sopii miettiä… voiko henkilö, jolla on noin vahvat omat päämäärät olla lopulta kovin vahvasti Allianssin puolella?”
Hän on Allianssin puolella täsmälleen niin kauan kuin hänelle sopii, Manu totesi, kuten Abzumokin. Häntä ei kiinnosta, mihin torakkavaltakunta loppujen lopuksi pyrkii. Skakdit vain palvelevat rahaa, ja zyglakit eivät taida enää juurikaan liikuskella samassa porukassa muiden jäsenten kanssa.
“Mutta kumpia nappuloita yhteinen vihollisemme liikuttaa?” Oraakkeli kysyi. “Mustia vai valkoisia?”
“En väitä ymmärtäväni shakkia paljoakaan, mutta”, Suga aloitti nieleskellen, “sisältyykö tähän metaforaan myös… punaiset?”

Kysymys oli kaikin puolin hiljentävä.
“Siinä tapauksessa hän on ymmärtänyt shakin säännöt harvinaisen väärin”, Oraakkeli hymähti.
En voi väittää, että kukaan pelaisi tätä peliä sääntöjen mukaan. Minä en ainakaan. Säännöt on tehty rikottaviksi.
”Asenteesi on käynyt harvinaisen selväksi”, Suga sanoi purevasti. ”Yksi sellainen kirjoittamaton kohteliaisuussääntö kieltää tulemasta tiettyä etäisyyttä lähemmäksi. Pitäisi jättää oma tila. Sinun etäisyytesi minusta on tasan nolla.”
Eeeeehkä, se vähän riippuu etäisyyden määritelmästä.

Suga silitti tapiirin päätä happamana.
“Toivottavasti meidän etäisyytemme tämän ‘Zeeronin’ tyyssijasta ei ole enää kovin pitkä”, soturi sanoi voipuneena. “Voisin kaivata jotain tähän jomotukseen.”
Se jomotus olen minä.
“Kuten sanoin.”

Oraakkelilla oli selvästi hauskaa tapiirin peräsimen päällä. Hän ei vain päästänyt juurikaan kevyttä hymähdystä voimakkaampia ääniä. Hekottelu ei ollut Oraakkelin ‘juttu’. “Uskon kyllä, että arvon makutamme aistii hänen läsnäolonsa kunhan vain olemme tarpeeksi lähellä.”
“Toivottavasti”, Suga sanoi. “Ei sillä että en nauttisi matkanteosta, mutta silti.”
Kärsäeläin tallusteli eteenpäin autuaan tietämättömänä määränpäästä tai retken agendasta. Se oli juuri löytänyt ison satsin harvinaisen maukkaita sieniä.

“Snork.”


Hökkeli metsässä, sieniä

Sammalen ja hämähäkinseitin peittämä mieshahmo hihitteli talonsa nurkassa. Hän oli viimein saanut järjesteltyä viimeisen kahden viikon sienihankinnat puuhyllyynsä täydellisessä kronologisessa järjestyksessä. Älkää kysykö, miksi.

“Elämässä täytyy pitää yllä jotain järjestystä!” Zeeron vastasi mökin akustiselle tyhjyydelle ennen kuin löi vahingossa jalkansa lattialleen jättämäänsä sopanhämmennyskarahkaan.
Ja kuuteen muuhun asiaan.
Ja niihin asioihin, jotka oli pinottu kuuden muun asian päälle.

“EIKÖ SINULLA OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ?” sienimunkki rääkäisi. “Minä luulin, että tuolla jossain oli joku sota tai jotain!”
Niin, no, siitä puheen ollen.
Metsäilman täytti helvetillinen ääni. Se oli kovempi kuin mikään ääni, joka oli koskaan kaikunut saarella. Zeeron rojahti tavarapinonsa päälle kämmenet kuuloelimiensä suojana. Ääni kaikui kaikkialla metsässä, ehkä jossain kauempanakin.

“MITÄ HELVETTIÄ?”
Sanopa muuta.


Metsänreuna

“MITÄ HELVETTIÄ?” Suga esitti täysin kohtuullisen kysymyksen. Kumpiki tapiirillaratsastaja oli kellahtanut maahan tapiirin kaatuessa jysäyksen voimasta ja säikähdyksestä. Nyt eläinparka ravasi ympyrää heidän ympärillään rääkyen korviaraastavasti.
Sanoisin alkeellisten aistihavaintojesi perusteella, että meistä vasemmalla oli aika ikävänlaatuinen räjähdys.
”Vasemmalla”, Oraakkeli voihkaisi noustessaan ylös.
En minä tiedä, mikä ilmansuunta siellä on.
”Koillinen. Ja mikä siellä räjähtikään, teki varmasti selvää jälkeä aika isosta alueesta”, Suga mietti. ”Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut.”
He kaikki tiesivät, että Sugan toive oli turha.

Kelpo poikia kerrassaan

Telakka

Tehmut pyöritteli papereita ja numeroita työhuoneessaan. Kotoisa laiskanlinna pakaralihastensa pehmikkeenä Onu-Matoran oli istuskellut jo usean tunnin ajan. Numeron eivät käyneet sotaa, joskin niiden saaminen järjestykseen oli oleellista etenemisen kannalta. Tehmut oli ottanut suurimman osan Telakan paperityöstä kontalleen. Ylimpänä komentajana Keetongulla oli tietenkin myös byrokraattista vastuuta, mutta kyklooppi tuntui pitävän huomattavasti enemmän pääinsinöörin pestistään, ja ainakin tusinan matoranin voimat omaavan jätin lihasmassa tuli parempaan käyttöön putkipihtejä kuin liikevaihtoraportteja pyöritellessä.

Tehmut ei ollut poistunut Klaanin lähipiiristä vuoteen kahteen kymmeneen. Ei Huna-naamainen maan kansalainen mikään sohvaperuna ollut, mutta hän oli jo vanha, ainakin Klaanin matoranien mittapuulla. Elämä oli tuonut kokemusta, ja ympäri saarta kerätyt kokemuksen auttoivat sotastrategioiden laatimisessa. Tongu nyt ei yksinkertaisesti ollut mikään suurstrategi, vaikka ymmärsi hyvin pitkälle ilmalaivojen toimintaperiaatteita tositilanteessa, kun taas Klaanin sotastrategisempi väki ei tuntenut Laivaston koneistoa. Tehmut tunsi saaren -tai ainakin saaren vuosikymmeniä sitten- ja Laivaston teknologian ja resurssit olivat hänellä hanskassa paremmin kuin kellään muulla. Elon taipaalensa aikana Onu-Matoran oli kokenut turskaloukkuja Ruki-Koron lahdella, ollut kaskenpolttajan oppipoikana Ko-Huna-Korossa, toiminut vuoden talonmiehenä Nui-Koron keskustassa, yrittänyt etsiä kultaa Pohjoisen Aution jokilaaksoissa ja korjannut muureja Tahtorakin askelmilla. Maailma oli ollut silloin harmoonisempi, mutta retket olivat tuoneet Tehmutin ennen pitkää takaisin Klaaniin.

Puinen radio soitti haikeaa, mutta kansanomaista viulumusiikkia. Tehmut mietti, mitä noille alueille kuuluisi nykyään. Olivatko hänen vanhat komeat työkaverinsa ukkoutuneina ryystämässä olutta kellaripubeissa tai syöttämässä puiston Gewoja. Nui-Korossa oli ollut yksi mainio oluttupa, mihin Tehmut ystävineen oli sulloutunut töiden päätteeksi. Tätä nykyä Matoranista oli tullut absolutisti, joka joi Telakalla harvinaisena tapana teensä ilman viskiä, mutta nuoruudessa hän oli kestänyt kymmenen tuoppia laimeaa xialaista Gunslingeriä vaihtamatta säiliöitään. Liekko tupa olisi vielä pystyssä? Tehmut ajatteli joskus lentävänsä sinne, kun sota olisi ensin saatu alta. Laajoista seikkailuistaan huolimatta Matoran ei ollut ennen ollut sodassa. Piraka vie, hän ajatteli, vaikka entiset kokemukset sodan työstä toisivat perspektiiviä nykytilanteeseen, uuden hyökkäyksen herättämät traumat tuskin auttaisivat laskemaan aluksien hiilikulutuksia. Joidenkin nämä hommat oli tehtävä.

Hydraulisen Vapauden kansio puuttui. Laivaston toiseksi suurin alus odotti yhä Klaanin rannassa linnoituksen liepeillä, siellä, minne Torakoiden ilmasikari oli sen pudottanut. Ilmeisesti Tongu oli ottanut sen käydessään vilkaisemassa korjaustöitä. Tehmut jätti laiskanlinnansa ja siirtyi Tongun suurempaan päätoimistoon, joka olikin seuraava ovi oikealla, suoraan Telakan strategiasuunnitteluun tarkoitetun lounaistornin alapuolella. Korkea ovi oli raollaan ja Tehmut astui sisään. Tongu ei ollut paikalla ja korkean ja koristeellisen mahonkipöydän takana oleva, melkein valtaistuimenoloinen tuoli oli tyhjänä. Penkki oli tehty Matoranien isosta parisängystä, ja sen selkämystä kiertäviin kaiverruksiin oli upotettu monia erilaisia lentoaluksia ja hyvää onnea tuovia Matoran-kirjoituksia. Tehmut kipusi suuria ilmailun historiaa käsitteleviä tiiliskiviä portaina käyttäen tuolille ja alkoi penkomaan pöydän vetolaatikkoja. Tongu ei suuttuisi, siitä Matoran oli vuosien yhteistyön jälkeen varma. Työkalujen palauttamatta jättäminen olisi paljon pahempi rikos.

Jos tuoli oli iso, pöytä oli jättimäinen. Kerran Telakan pahin kujeilijajoukko oli yrittänyt rakentaa sen sisään salakapakan. Vain nopea pelastustoiminta oli pelastanut Walsinatsin hukkumasta vanhojen Kane-ra-luokan kuljetusfregattien huoltokirjojen alle. Tongu oli yrittänyt antaa esivallaista kuria syyllisille, mutta harva tiesi, miten pitkään jätti oli nauranut tapauksen jälkeen yksin työhuoneessaan. Pitkään ja hartaasti.

Pöydän sivuilla olevissa lokerikoissa kansiota ei ollut. Tavara niissä oli ilmeiseti melko vanhaa, sillä jo lyhyen tonginnan jälkeen Tehmut oli löytänyt neljä arkistomyyrän pesää (Yhdessä oli poikasia) ja avaamattoman sarjakuvalehden, josta nykykaupassa saisi monta sataa mutteria. Matoran vetikin yhtä pöydän kulmapaneelissa olevista vivuista. Ilmanpainejärjestelmä avautui ja pöydän kansi nousi ilmaan. Jo tärppäsi. Tehmut nappasi kansion ja vilkaisi muitakin kannen alla olevia papereita. Vanha valokuva, jossa Tahtorak nousi ensi kertaa ilmaan Telakalta; Tehmutilla oli sama kuva toimistossaan kehystettynä. Tämän kappalee takapuolelle oli rustattu huomiota järjestelmien parannuksista, ja reunaan oli luonnosteltu tuplajäähdytteinen savupiippujärjestelmä.

Laatikossa oli myös pinkka Tupeeturagoiden huumorihumppaorkesterin haitarisointuja, joita Tongu yritti aika ajoin harjoitella kurittamaan valtavalla vetopelillä, joka roikkui seinällä. Hanuri oli aivan liian painava kenekään muun Klaanilaisen käytettäväksi, ja sen palkeiden tilavuus vastasi (legendan mukaan) Kanohi-lohikäärmeen keuhkoja (joskin kukaan tuskin oli koskaan tehnyt kattavaa ruuminavausta kyseiselle pedolle). Sinisilmäinen olisi voinut luulla, että harmonikka olisi kokonsa puolesta turvassa riitasoinnuilta, mutta Walsinats ystävineen oli (näkökulmasta riippuen) neuvokasta porukkaa. Muutaman venttiilin avulla pirunkeuhkot oli kytketty eräänä nimeämispäivänä erään suuren höyrynosturin pumppuun, ja tarinan mukaan Makuta Nuikin oli kuullut jylyn luolaansa oman urkumusiikkinsa ylitse. Myöhemmin kyseinen Makuta oli kieltänyt tarinan, mutta silloin oli ollut jo liian myöhäistä.

Tehmut vei kansion omaan työhuoneeseensa. Viulumusiikki jatkoi soimista hieman reippaammalla poljennolla ja Matoran perehtyi papereihin. Suurin osa Hydraulisesta Vapaudesta oli jo korjattu, ja kulutkin olivat pysynyeet suhteellisen kohtuullisina. Kahden päänostopropellin hajoaminen zamor-tulituksessa tulitikuiksi oli ollut suurin isku, sillä kaikki laipat oli veistetty käsityönä yhdestä puunrungosta. Työpöydän uumenista löydetyn sarjakuvalehden myymisestä saatavilla voitoilla menetyksiä voisi pienentää. Tehmutia harmitti, ettei hän ollut löytänyt sitä aiemmin, sillä hän olisi voinut antaa sen Metru Nuille lähteneen Toa-joukon matkaan. Onu-Metrun arkistojen nörtit olisivat voineet maksaa siitä kuusinkertaisen summan.

Laivaston kakkospomo merkitsi vielä puolisen tunnin ajan asioita muistiin ja särpi loput hieman väljähtäneestä teestään. Sitten hän otti puhtaan lehtiön ja kynän jä poistui jälleen Telakan käytäville. Tiettyjä asioita piti vielä tarkistaa käytännössä, jotta Klaanin kuljetus- ja sotakalusto pysyisi hyvässä järjestyksessä. Aulassa muutama evästaukoa pitävä Matoran morjensti häntä nyökkäyksin.

”Iltapäivää, Garson, Mahba ja Kengoko se oli”, Tehmut sanoi ja liittyi seuraan.
”Kengbo, pomo. Beellä niin kuin Boggarak.”
”Tuota vertausta ei kannata käyttää Tongun läheisyydessä, ma sanon”, pisti väliin Mahba, Onu-Matoran, joka oli ollut Telakalla hommissa jo pidempään.
”Kengbo, aivan niin. Tongusta puheen ollen, ehtisikö joku teistä viedä tämän hänelle kun olette saaneet eväänne syötyä”, Tehmut vastasi ja näytti lehtiötä joukolle.
”Minä ehdin viedä sen, hän on väkertämässä jotain seiskahallissa”, Ta-Matoran Garson sanoi ja otti lehtiön kainaloonsa.
”Hieno homma. Entä onko kukaan teistä nähnyt Walsinatsia hetkeen? Hänellä on puheputkien puhdistusvuoro. Ne tuntuvat olevan tukossa.”
”Wals on jossain pohjoiskasarmeilla, taitaa olla pojalla joku projekti meneillään.”
”Jep, viettää kaiken töiltä liikenevän ajan siellä”, pisti väliin Po-Matoran Kengbo.

Auta armias, Tehmut ajatteli. No, paras siis käydä sielläkin. Vanha Matoran kiitti alaisiaan ja jatkoi matkaansa. Hän siirtyi aulan suuresta ovesta päähalliin, jonka tilaa hallitsi Tahtorak, suurin Klaanin aluksista ja epävirallisesti maailman suurin höyryllä lentävä kappale. Puolta tuhatta metriä pitkän ilmalaivan ruskeaa runkoa peittivät sotaa varten lisätyt panssarilevyt, jotka oli maalattu sinisiksi ja joista useimpia peitti Siivekkään Ussalin tunnukset. Levyjen välistä pisti esiin raskaiden Cordak-tykkien piippuja ja suurien potkurien varsia. Päämoottorit, joita oli kolme aluksen perässä, juuri öljytty perusteellisesti. Tahtorak oli levännyt hallin avattavan pressukaton alla toista kuukautta, siitä asti, kun torakoiden kiristyvät saartorengas oli tehnyt kauppamatkat mahdottomiksi. Nyt Klaanin sotakoneen kulmakivi odotti, odotti taistelua, vainolaisen varjostamaa taivasta ja sankaritekoja.

Hallissa oli myös muutamia muita aluksia, jotka oli siirretty sinne väliaikaisesti. Kaksi vanhanmallista Kane-ra-rahtialusta, joita laivastolaiset yleensä kutsuivat Sonneiksi, odotti koneistot avattuina huoltotöitä. Tehmut teki pari merkintää kirjaansa. Sonnit olivat luotettavia ja helppoja ohjata, mutta niiden sotakäyttö oli vähän kuin konekiväärin antaminen pyykkimuijalle: Onhan se nyt parempi kuin ei mitään, mutta turha odottaa vihollisen pakenevan huonot alapanssarissa, ainakaan nauramatta. Kummankin aluksen katolla oli keskiraskas Cordak-ase, ja ohjaamon heikko kohta oli paremmin suojassa, mutta kaikki Laivastossa tiesivät, ettei niillä voinut tehdä kovin elegantteja väistöliikkeitä.

Tehmut jatkoi hallin pohjoisovesta seuraavaan. Siellä oli enemmän vilinää. Monet iltavuorossa olevat Matoranit sorvasivat, hitsasivat, porasivat ja heittelivät työporukan sisäisiä vitsejä. Tässä hallissa oli kuitenkin huomattavasti tilaa, sillä yleensä siellä pidettiin Hydraulista Vapautta, joka oli kolmatta sataa metriä pitkä ja vei luonnollisesti tilaa. Nyt siellä oli kymmenkunta Lohrak-hävittäjää, Laivaston pienimpiä aluksia, jotka eivät enää esittäneetkään kuljetuskalustoa: Lähes puolet virtaviivaisista aluksista oli tuhoutunut taisteluissa, ja luonnonvalinna omainen prosessi oli muovannut niitä yhä tappavanpaan suuntaan. Puolet rahtitilasta oli poistettu pyörivän tykkitornin tilalta ja sodan alkuvaiheissa, mutta etusiivekkeiden pin-up-kuvat olivat varkain muuttuneet yhä rajummiksi, ja takaosaa oli kevennetty paremman kääntyvyyden saamiseksi. Lohrak-rykmentti oli kokenut eniten menetyksiä Laivaston väestä, ja siihen kuuluvat halusivat panostaa toimiinsa mahdollisimman hyvin. Lukuisten tuulitunnelitestien ja koelentojen seurauksena Lohrakit pystyivät kilpailemaan vauhdissaan jo Nazorakein sotakoneen syöksypommittajien kanssa.

Tehmut nyökkäsi muutamalle Lohrakien luona hääräilevälle joukolle. Synkkäilmeinen Ko-Matoran, joka nyt komensi virallisesti Lohrak-rykmenttiä, nyökkäsi takaisin. Rykmentti oli menettänyt kaksi aiempaa komentajaansa, ja johtajan arvomerkki, sininen olkasuoja, oli siirtynyt jälleen eteenpäin. Todellisuudessa kuitenkin kevyiden koneiden kuskit seurasivat taistelutilanteessa uskollisesti Ämturia, entistä rykmentin jäsentä, jonka suuri uroteko Tho-Koron taistelussa oli tehnyt rykmenttiin lähtemättömän vaikutuksen. Laivastossa kunnioitettiin syvällisesti niitä, ketkä olivat uhranneet henkensä ystäviensä pelastamiseksi, mutta vaati vielä suurempaa taitoa uhrata itsensä ja palata takaisin naarmuttamatta aluksensa peltejä piirunkaan vertaa. Ämtur oli luonteeltaan seikkailija ja epävirallisesti Ilmaraptorin kapteeni. Mustaa Akakua kantava Matoran oli ohjannut Laivaston helposti nopeinta ja ketterintä alusta mestarillisin elkein ympäri maailmaa, ja oli eittämättä Klaanin Ga-Matoranien suosiossa.

Tehmutin matka jatkui ja hän astui sisään kolmanteen ja viimeiseen suurista konehalleista. Täällä pidettiin Torangaa, pienintä Laivaston kolmesta jättialuksesta. Sekin oli noin kaksisataa metriä pitkä, joskin huomattavasti kevyempi Tahtorakia ja Hooveetä. Tehmut tiesi, että alus oli nimettu Keltaisten Jättiläisten unohdetun kotisaaren mukaan. Se oli melko virtaviivainen niinkin suureksi ilmalaivaksi, ja suurimmat moottorit olivat perässä matkanopeuden lisäämiseksi. Rahtitilojen vetoisuus oli Hydraulista Vapautta pienenpi, mutta sinne kyllä mahtui helposti pienen kylän vuosittaiset elintarvikkeet. Tämäkään alus ei ollut nähnyt vielä sotaa, mutta se oli palvellut useita vuosia eteläisellä taivaalla kuljetuksissa. Suhteellisen kovan vauhdin takia sitä käytettiin tärkeän rahdin kuljettamiseen, ja joskus ennen Nazorakien saartoa se oli tehnyt keikkoja Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutumalle, ja niistä saadut rahat olivat mahdollistaneet sen, että Laivastolla oli hallussa huomattava osa maailman Cordak-tykistöstä: nykyään useimmat suosivat monikäyttöisempiä zamor-aseita.

Hallissa oli myös usea Sonni ja pari keskiraskasta, lähinnä Matoranien kuljetuksiin käytettävää avokantista risteilijää. Ilmaraptori oli poissa; Tehmut arveli Ämturin lähteneen harjoituslennolle. Joitakin Matoraneja työskenteli alusten kanssa, kaksi kantoi yhteen Sonniin hiilisäiliötä samaan aikaan kun kolmas täytti sen boileria.

”Terve, Tehmut!” boileria täyttävä Matoran sanoi. Hän hyppäsi alas tikkailta ja käveli lähemmäksi. Ta-Matoranilla oli musta Volitak, joskin naamion väri saattoi johtua öljystäkin.
”Iltaa, Paltak”, Tehmut vastasi, ”Mitä suunnittelette?”
”Kuulimme Klaanista, että kaksikymmentä kilometriä täältä pohjoiseen, Lehu-metsän raiviolla, on nähty Nazorak-partio. Ajattelimme käydä morjenstamassa. Semmoinen on huomattu tehokkaaksi, ja Tongukin sanoi, että se on paras tapamme taistella ennakoivasti torakoita vastaan.”
”Mainiota, siihen lopputulokseen tosiaan tulimme. Otatteko pelkän Kane-ran?”
”Pari Lohrakia tulee mukaan, pojat valmistelivat niitä kakkoshallissa”, Paltak vastasi, ”Mutta hyökkäämme etupäässä Sonnilla. Ne luultavasti aliarvoivat sen kestävyyden ja voimme pitää huomion muualla sillä aikaa kun Lohrakit iskevät selustasta, jos tarvetta. Tongu antoi iskulle hyökkäysluvan, hän häärää jotain seiskassa.”
”Selvä… Sinne olinkin menossa. Mutta muistakaa pitää itsestänne huolta, varokaa piilotykistöjä ja antakaa niille ötököille isän kädestä. Mata Nui kanssanne, veljet.”
”Hän meitä auttakoon! Sitten nähdään”.

Tehmut merkkasi pari raksia muistioonsa ja jatkoi eteenpäin. Muut jatkoivat koneensa valmisteluja. Toivottavasti eivät viimeistä kertaa.

Kolme suurinta varastohallia olivat takana ja Tehmut saapui kasarmeille, jotka sijaitsivat suuren rakennuksen pohjoispuolella; eteläpuolella oli toimistoja ja asuintiloja. Muutamassa asui vielä väliaikaismajoitettuja ninjamatoraneja, jotka oltiin evakuoitu läheiseltä viidakkosaarelta, mutta useimmat heistä pysyttelivät omissa oloissaan. Tehmut oli jututtanut muutamaa heistä, mutta keskustelut puupuhetta vääntävien, herransa hylkäämien ulkomaalaisten kanssa ei ollut yleensä edennyt säitä pidemmälle.

Useimmissa kasarmeista pidettiin kuitenkin enemmän tai vähemmän Laivaston toimintaan liittyviä asioita. Oli testihuoneita, pajoja, ahjoja ja varastoja erilaisille komponenteille ja työkoneille. Yhdessä oli tuulitunnelitestauskamppeet ja erilaisia jännittäviä kojeita, joilla pystyi tarkistamaan epävakaiden ilma-alusten ominaisuuksia ennen testilentoja. Sodan alettua tiloja oli siivottu ja niihin oli tehty ampumaratoja, joita myös muut Klaanilaiset toisinaan käyttivät.

Vanha Matoran kääntyi länteen vievälle käytävälle ja ohitti huoneita. Hän nyökkäsi nurkassa hiljaa seisovalle ninja-vartijalle; Le-Matoran oli piiloutunut yllättävän hyvin mekaaniseen ympäristöön, mutta ei yrittänyt olla Tehmutin näkymättömissä. Pari seuraavaa huonetta olivat tyhjiä. Numero seitsemässä Keetongu puuhaili jonkun nivelletyn raajan kanssa; Garson ei ilmeisesti ollut vielä päässyt perille. Kyklooppi nosti yksisilmäisen katseensa ja morjensti. Tehmut tervehti takaisin ja jatkoi, kun jätti syventyi jälleen puuhiinsa. Taas tyhjä huone, seuraavassa varasto jossa paksu Ko-Matoran etsi sopivaa putkea, Tehmut tervehti ja Matoran haukotteli vastaukseksi.

Viimeinen kasarmi lähestyi. Tehmut kuuli ääni. Joku laski numeroita. Pamaus. Plötsähdys. Jokin suuri juoksi. Maiskutusta.

Tehmut kurkkasi avonaisesti ovesta sisään. Walsinats hyppäsi pituutensa verran ilmaan. Ontor ja Ternok istuivat rennosti parilla kulahtaneella nahkasohvalla. Paikalla oli myös muutama muu tuttu, pari Po-Matorania ja yksi hieman eksyneen näköinen ninja.

”Terve, pomo!” Ternok tervehti iloisesti.
”Miten menee?” Ontor lisäsi.
”Iltapäivää, pomo”, Po-Matoran Brytta, sanoi.
”Terveeksi”, toinen heistä, Hanbar hihkaisi. Ninja katosi huoneesta.

Tehmut astui sisään. Toisessa päässä pitkää huonetta, improvisoidun ampumaradan päässä, suurehko tapiirirahi ahmi jotain tahmeaa minkä jaksoi. Kavioeläin ei kuitenkaan kummaksuttanut vanhaa Matorania, sillä sitä näki usein eri puolilla Telakkaa. Ihmeellisempää oli, miten pojat olivat saaneet jonkun kirkkaanoranssin niin tehokkaasti ympäri seiniä.

”No niin, pojat. Mitä teillä on täällä meneillään?”

”Kerro, Wals”, Ontor sanoi ja tökkäsi kangistunutta Kakamanaamaista Onu-Matorania terveellä kädellään selkään.
”Tämä oli sinun projektisi, mies”, Ternok kuiski. Walsinats oli vaivaantunut -tai pikemminkin kauhuissaan- mutta avasi kuitenkin suunsa.

”Mjööö. Muh. Katsos. Olin kerran torilla ja liukastuin… Siellä oli hedelmäkoju, ja lensin meloneihin, jotak lähtivät vierimään… Mutta se ei ole se tärkeä asia… Madu-hedelmäkori suistui alas ja sitten jouduin viettämään viikonlopun tiskaamassa sen myyjän astioita.”

”Täh? En nyt ihan ymmärtänyt mitä ajan takaa, Walsinats”, Tehmut vastasi.

”No siis, kaikki ovat kuulleet räjähtävistä Madu-hedelmistä, mutta ne eivät tietenkään ole mikään joukkotuhoase, sillä silloin Le-Matoranit olisivat kuolleet sukupuuttoon ja aikana ennen aikaa”, Ternok auttoi.

”Mutta Walsinats keksi, että voisimme jalostaa lajiketta ja pommittaa niillä torakoita”, Ontor jatkoi.

”Ja olemme nyt risteyttäneet niitä ja kokeillut eri kypsyisiä hedelmiä. Walsinats rakensi myös pyykinpesukoneesta tykin prototyypin.”

”Eikä pidä jättä huomiotta Kärsää, se siivoa uskollisesti jäljet.”

Tehmut katseli Matoraneja (Walsinats ei ollut rentoutunut vieläkään), tykkiä ja peräseinää. Kuten Ternok oli sanonut, kaikilla oli jotain kokemuksia Madu-hedelmistä: milloin joutui kuuraamaan jääkaappinsa, milloin etelästä tullut hedelmäkontti oli lommoilla ja sisältö sosetta. Mutta ei hän ollut uskonut, että niillä olisi pystynyt tappamaan ketään. Toisaalta kasarmin katto, johon Kärsä ei yltänyt kurkottamaan, oli hieman haisevan tahman peitossa. Näissä elintarvikkeissa riitti ytyä, ja varsinainen pommimateriaali olisi kätevää torakkapartioiden pitämisessä tykinkantaman päässä.

”Selvä on, pojat”, Tehmut sanoi ilme tiukkana, ”Nimitän teidän Telakan Kemiallisen Sodan yksiköksi. Mutta Walsinats, sinun on silti kuurattava puheputket.”