Avainsana-arkisto: skakdi

Päivänvaloon

Pohjoinen manner, Rahtapolis
Seitsemän päivää ennen sarastusta

Rautatieasema ei ollut kylän suurin rakennus, mutta yksi isoimmista kuitenkin. Sen julkisivu oli suhteellisen koruton, mutta aseman saviseinien valkea rappaus oli puhdas ja varmasti vain vähän aikaa sitten uusittu. Junien savukaan ei ollut tummentanut väriä kuin vain vähän.

Paremmin säilynyttä skakdiarkkitehtuuria kuin mikään Zakazilla, sankari tuumaili ja nojautui taaksepäin keinutuolissaan.

Asemarakennuksen ja keskusraitin välissä oli puinen ja katettu terassi, jolla asemaravintolan asiakkaat istuskelivat. Niin myös sankarimme. Hän ei ollut kuitenkaan ostanut syötävää, luumumehun vain. Nyt sininen toa hörppi juomaansa ja siirsi katseensa rakennuksesta kadulle.

Kaikki näytti rauhalliselta. Matoralaiset ja skakdit kävelivät kukin asioillaan, ja leppoisat keskustelun äänet täyttivät äänimaiseman, nyt kun asemalla ei ollut meluavaa junaakaan. Seuraava tulisi vasta…

Sankari vilkaisi asemarakennuksen seinästä törröttävää aurinkokelloa.

…kymmenen minuutin päästä. Hän nielaisi. Periaatteessa kaikki oli hyvin, eikä hänellä pitäisi olla kiirettä. Mutta siltikin… Sinisen toan viimeviikkoinen kierros suiston Metrukuntien kirjastoissa ja arkistoissa oli saattanut herättää vääränlaista huomiota. Erityisesti Pokko-Koroon päästyään sankarista oli alkanut tuntua siltä, että häntä seurattiin.

Enkö ole ollut kyllin varovainen sen suhteen, mitä kaivan päivänvaloon? Onko vortixxien yritysmaailma todella näin törkyinen?

Nyt ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa. Sininen sankari jatkoi kadun tarkkailua, eikä hän nähnyt ketään, joka olisi vaikuttanut varjostajalta. Skakdeja, matoralaisia, pari vortixxia, yksi tärkeän näköinen aristokraatti kantotuolissaan…

Minuutit matelivat.

Sinisen toan luumumehu loppui. Hän vilkaisi hermostuksissaan laukkuaan. Hänen tekemänsä muistiinpanot herättäisivät väärissä käsissä taatusti kulmien kohottelua. Mutta olisiko Kelbuuno-Malcirem todella lähettänyt hänen peräänsä väkeä? Tai joku muu? Toasta alkoi tuntua siltä, että hän oli upottanut lusikkansa liian syvälle xialaisten yritysten sakeaan soppaan.

Ja juuri silloin ne kaksi skakdinkörilästä ilmestyivät kulman takaa, kadun päähän. Ne samat, joiden toa epäili varjostavan itseään. Hieman liian monta kertaa hän oli törmännyt kaksikkoon aiemmin tänään, ja muistikuviensa mukaan edellisenäkin päivänä, aivan toisessa kaupungissa. Mutta oliko hän vain vainoharhainen? Ennen kuin sankarimme ehti tehdä sen suurempia eleitä piiloutuakseen, kuului pohjoisesta pillin vihellys. Miten kauniilta kuulostikaan veturin huuto, kun oli kiire päästä pois.

Vaikka toa ei ollutkaan aivan varma siitä, olivatko kaksi skakdia todella hänen perässään, hän päätti nostaa laukkunsa kasvojen suojaksi. Toisella kädellään hän nappasi raskaamman matka-arkkunsa ja sitä perässään vetäen toa katosi rakennuksen sisään. Aulan läpi harppoessaan hän piti katseensa lattiassa (Onpa huolellisesti vahattu. Ilahduttavaa!) ja laiturille saavuttuaan hän arveli, että väenpaljous piilottaisi hänet varjostajiltaan. Sankarimme uskalsi laskea laukkunsa ja katseli ympärilleen.

Juna ei ollut vielä saapunut, mutta sen jyske kuului jo pohjoisesta. Tila oli suhteellisen siisti, ja koruton lasikatto päästi päivänvalon hyvin sisään. Aseman ainoalla laiturilla seisoskeli oikea tungos matoralaisia, mutta onneksi myös pidempiä kulkijoita oli paljon. Toa kulki laituria pitkin, loitommas siitä suunnasta, josta varjostajat tulisivat. Jos siis olisivat tullakseen.

Sinistä toaa ympäröivä puheensorina hävisi hänen päässään lähinnä taustameluksi, mutta erään matoralaisen sanat tarttuivat hänen tajuntaansa. Yksi sana sai nimittäin hänen huomionsa.

”Miten niin Bio-Klaanin toimitukset eivät ole tulleet?”

Toa käännähti ympäri, huitaisten miltei laukullaan muuannen ohikulkeneen matoralaisen nurin. Puhuja oli rau-kasvoinen le-matoran, joka nojaili itseään korkeampaan laatikkopinoon.
”Siis mitä? Etkö ole kuullut?” toinen laatikoiden ääressä hääräävä matoralainen vastasi. Tällä oli kasvoinaan jokin epämääräinen kanohi, kenties tyylitelty Huna. Hänkin oli väritykseltään vihreä. Kummallakin kaksikosta oli samanlaiset, hieman kulahtaneet varustehenkselit.
”Kuullut mitä?”

Toa päätti jäädä kuuntelemaan kahden matoranin keskustelua hetkeksi.

”Emmehän me ole saaneet Bio-Klaanista paketteja viikkoihin…” oletettu huna-kasvo valotti asiaa. ”Hehän ovat sodassa.”

Kanohi Raun kulmat kohosivat. ”No enkös minä sitä aina sanonutkin? Että näin käy kun pistetään toa johtoon eikä turaga, että sotimiseksihan tuo menee.”
”Niin jaa, ehkäpä… mutta kuulemma heidän kimppuunsa hyökättiin, ei toisin päin.”

Rau-kasvo lakkasi nojailemasta ja nousi suorempaan ryhtiin. ”Ai. Kuka?”

Toisen le-matoranin kasvot synkistyivät. ”Kuulemma jonkinlainen armeija hirvittäviä rahi-petoja… armottomia ötököitä, jotka tulevat ja tuhoavat saaresi!”
”Jopas. Kuulostaa vähän liiotellulta, eikö sinusta?”
”Hei, älähän nyt! Muistatko sen Poomin skakdi-kaverin, joka kävi täällä pari vuotta takaperin?”

Vastaus oli lyhyt nyökkäys, joten (Kyllä sen täytyy olla Huna…)-kasvo jatkoi. ”Niin, hän oli joutunut pakenemaan kotoaan niiden samojen ötököiden takia.”
”Melkoista… Kaikkea sitä Välisaarilla pauhataankin. Kunhan pysyvät poissa mannermaalta, niin minä olen tyytyväinen.”
”Niin… mutta kyllä Turaga Dume meidät pelastaisi.”

Rau-kasvoille kohosi mitä epäuskoisin ilme, ja näytti siltä, kuin tämä olisi valmistautunut väittämään hanakasti vastaan. Protesti laimeni kuitenkin silmien pyöräytykseksi. ”Niin kai sitten…”

Pienen hetken matoralaiset olivat hiljaa, ja sininen toa oli juuri jatkamassa matkaansa, mutta sitten huna-kasvo päätti palata aiempaan aiheeseen.
”Mutta eikö se olekin hirveän surullista? Että joku vain tulee ja yrittää syödä saaresi?”
”Kaipa tuo on…” rau-kasvo hyväksyi. ”Ja nyt muuten ymmärrän, miksi pomo on ollut yhtä kärttyilyä nämä viikot.”
”No?”
Matoralainen irvisti. ”Hän on joutunut ostamaan kaikki etelän tuontitavarat Steltiltä.”
”Haha, joo. Tyypilliset aristokraattien listahinnat!”
”Osta heti herttualta…”
”…ja hetkessä olet…”
”…köyhä!”

Matoralaiset nauroivat jutulleen, jota sankari ei aivan ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei asia varsinaisesti kuulunut hänelle, mutta:
”Eikö kuitenkin ole niin, että Bio-Klaani on rakennettu aika kauniiden ihanteiden varaan?”

Toa osoitti sanansa matoralaisille ja hymyili varovaisesti. Kaksikon nauru keskeytyi, ja he katsoivat sinistä toaa hämmentyneenä.
”Öh, jos kerran sanot. Mutta mitä asia sinua liikuttaa?”

Ennen kuin toa ehti vastata, laituriin rymistävän junan jyly keskeytti keskustelun. Tonneittain terästä ja puuta saapui pohjoisesta sankan savuvanan kruunaamana. Melu oli todella melkoinen. Ja siinä samassa sankarimme muisti kiireensä. Hän nyökkäsi lyhyesti matoralaisille ja poistui tilanteesta junan vielä jarruttaessa. Hän tahtoi olla valmiina hyppäämään vaunuun niin pian kuin mahdollista. Matoralaiskaksikko jäi ihmettelemään, kun salaperäinen toa harppoi pois heidän luotaan.

Kun kulkupeli pysähtyi paikalleen, sankarimme oli ensimmäisiä kyytiinnousijoita. Toinen jalka jo junan portaalla hän katseli vielä ympärilleen. Yhä vain häntä hermostutti. Oliko hän naiivi ajatellessaan, että väenpaljous kätkisi hänet?

Ehkä se piilottaa pikemminkin ne kaksi skakdia? Jos mitään varjostajia nyt ylipäänsä on olemassakaan…

Ehkä toa oli vain vainoharhainen?

Ehkä hänellä ei ollut mitään hätää?

Myöhemmin, junan katto

Varjostajat olivat saartaneet sankarimme, joka yritti nyt ylläpitää uhkaavinta taisteluasentoaan. Toinen skakdi edessä, toinen takana. Tilanne oli sangen kiusallinen — etenkin, koska liikkuvan junan katolla ei ollut juurikaan varaa virheliikkeisiin. Toan selkä oli junan tulosuuntaan, ja tuuli tuiversi hänen kanohiaan vasten.

Pohjoisen mantereen sisäosien karu luonto levittäytyi kaikkialla junan ympärillä. Puustoltaan harva ylänkö oli koti lähinnä varvuille, sekä muutamalle kituliaalle puuparalle.

”Päätepysäkki, nuuskijarotta!” toan edessä oleva skakdi ärähti. Korsto oli väritykseltään musta ja tummanruskea. Yllään sillä oli koruton metallihaarniska ja päässään naurettava lierikypärä. Skakdin selkäharja oli lyhyt mutta tuuhea. Kädessään se heilutteli ikävän näköistä taistelukirvestä.

Toinen varjostajista, suippoleukainen ja oranssi skakdi, oli pukeutunut tummaan ponchoon. Pikaisesti taakseen vilkaiseva toa havaitsi, että tämä toinen roisto osoitteli häntä pistomiekalla.

”Ennen kuin, mm, junamatkani päättyy…” toa aloitti, ja heilutteli tikariaan uhkaavasti edessään. ”…voisitteko edes kertoa, kuka lähetti teidät perääni? Kenen kanssa olen tekemisissä?”

”Hähä, vai tahtoo toa tietoa!” skakdi sankarimme takana naurahti nasaalilla äänellään. ”Etkö tiedä, että tieto voi olla vaarallista?”

Toan suu meni mutruun. Ja tikarista vapaa käsi nyrkkiin.

Pelkkiä juoksupoikia, kuten arvelinkin…

”Kertokaa edes, milloin saitte vainuni”, toa mutisi. ”Oliko se ennen vai jälkeen Agni-Metrua?”

Taistelukirvestä puristava skakdi otti uhkaavan askelen eteenpäin. ”Sanotaan vaikka, että vietit Hengen Heinämaan kirjastossa muutaman tovin liian kauan.”

”Ah…” sankarimme ymmärsi virheensä.

Mutta minä todella tahdoin lukea Huudon vaeltajan viimeisimmän osan…

Skakdikorsto valmistautui kohottamaan kirveensä, ja siinä samassa toan väri vaihtui. Sininen suli pois ja alta paljastui kultaa ja punaista. Valovoimille oli valeasun ylläpitämistä tärkeämpää tekemistä. Samassa Domek avasi nyrkkinsä, ja vapauneet valonsäteet löysivät tiensä mustaruskean skakdin silmiin.
”Aaarrgh!” palkattu muskeli karjaisi hyödyttömästi.

Valon toa otti nopean kiertoaskelen ja ohjasi takaansa tulevan pistomiekan iskun itsestään sivuun. Hän kääntyi ympäri ja tähtäsi nopean potkun poncho-skakdin päähän. Iskun ottanut rikollinen horjahti taaksepäin ja pyllähti junan katolle.

Domek loihti esiin kiinteästä valosta koostuvan käärmeen, joka luikerteli vauhdilla miekkaskakdin ympärille, ja sitoi tämän liikkumattomaksi.

”Senkin temppuilija!” silmiään vielä hierova kirveskorsto murisi. ”Nyt loppu!”

Domek käännähti pikaisesti ympäri ja loikkasi vain vaivoin vaakatasoisen iskun tieltä. Sokaistu skakdi huitoi hyökkäyksiään hädin tuskin tähdäten, mutta eipä junan katto toisaalta tarjonnut paljon väistelyvaraakaan. Sama toimi sankarimme onneksi kumpaankin suuntaan.

Tarkasti kirveenhuitomisten väliin ajoitettu pikainen askel antoi Domekin kämmenellä toimitetulle tällille riittävästi voimaa, että kirveen toisesta päästä löytyvä korsto oli menettää tasapainonsa. Lopullinen horjahtaminen tapahtui kuitenkin vasta tikarista tähdätyn valopallon osuttua ruman kypärän koristamaan päähän.

Korsto numero yksi teki tuttavuutta mättään kanssa, eivätkä varjostajan kiroamiset kantautuneet Domekin kuultavaksi paria sekuntia pidempään — niin nopeasti juna jätti radanvarteen pudonneen skakdin jälkeensä. Kirvesukon lajikumppani oli kuitenkin päässyt irti valositeestään ja oli nyt jaloillaan.

”Njääh, saat maksaa tuosta!” se huudahti vihaisesti. Jälleen Domek käännähti kannoillaan. Skakdin pistomiekan kahvaan upotetut jalokivet hohtivat epäilyttävän kirkkaasti, ja koko ase alkoi täristä. Juuri ajoissa Domek ymmärsi sukeltaa matalaksi säilästä sinkoavien liekkien tieltä. Miekasta vapautunut tuli roihahti siniselle iltataivaalle.

Enempää odottelematta Domek ponnahti pystyyn. Skakdit olivat arvaamattomia — ikinä ei voinut tietää, kuinka pätevästi ne hallitsivat elementaalikykyjään. Oranssi miekkamies otti tukevamman taisteluasennon, Domek seurasi perässä. Toan tikarin tehokas etäisyys oli mitätön käsivarren mittaista miekkaa vastaan, ja skakdikin vaikutti ymmärtävän etunsa. Jalokivikahvainen säilä halkoi ilmaa klaanilaisen edessä lyhyin, rivakoin liikkein. Vastaiskulle ei löytynyt tilaisuutta.

Yksi, muita hurjempi sivallus, oli hipaista Domekin olkapäätä. Säilä kosketti punakultaisen toan tuulessa liehuvan olkalaukkun hihnaa, joka napsahti poikki. Valon toan silmät kasvoivat suuriksi, kun laukku irtosi hänen olaltaan. Ruskea nahkaesine hujahti silmänräpäyksessä Domekin tarttumaetäisyyden ulkopuolelle, mutta osui klaanilaisen helpotukseksi junan kattoon — joskin pari vaunua tulosuuntaan. Ennen kuin aarteita sisältävä laukku ehti liukua pois katolta, Domek nakkasi tikarinsa perään. Tarkasti tähdättu terä iskeytyi laukkun kulmaan ja naulitsi sen junan peltikattoon.

”Njäh häh hää, typerä toa!” skakdi riemuitsi. Domek oli pelastanut muistiinpanonsa, ja — mikä vielä tärkeämpää, hattunsa — mutta nyt toa oli vailla asetta. Selkä tuulta vasten klaanilainen peruutti muutaman askelen, ottaen etäisyyttä miekkamieheen. Säilän kahvan jalokivet aloittivat taas pahaenteisen hehkunsa, mutta ennen kuin uusi liekkihyökkäys ehti purkautua aseesta, Domek otti aloitteen. Hän tarttui kummallakin kädellä huiviinsa, ja pujotti päänsä pois sen silmukasta. Sitten hän päästi irti.

Huivi tempautui tuuleen ja läsähti varjostajan kasvoille, ja kehoon, ja miekkaan. Pitkä tekstiili sotkeutui säilään, ja skakdi menetti otteen aseestaan. Miekkahuivimytty kolahti junan kattoon ja oli luiskahtaa pois peltiä pitkin, mutta Domek harppasi pöllämistyneen skakdin vierelle ja tallasi huivin päälle. Klaanilaisen rakas vaatekappale ei jäisi radanvarteen.

Skakdi reagoi klaanilaisen lähentelyyn nyrkillään, mutta Domek vastasi karkeaan koukkuun torjumalla sen kyynärvarrellaan. Sekä mojauttamalla toisen kämmenensä skakdin suippoon leukaan. Varjostaja horjahti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Ponchoskakdi sai kuitenkin palautettua tasapainonsa pian.

Aseeton taistelupari mittaili toisiaan. Oranssin korston ilmeestä oli kadonnut kaikki varmuus — taistelu ilman miekkaa oli selvästikin sen mukavuusalueen ulkopuolella. Domekin tilannetta hankaloitti lähinnä hänen kiusallinen haara-asentonsa. Hän piti oikean jalkansa tiukasti junan katossa, estäen siten huivin karkaamisen tuulen matkaan. Valon toan vasen jalka oli tässä asennossa tukijalka — silläkään ei voinut jakaa potkuja.

Siksi skakdi olikin niin yllättynyt, kun Domekin vasemman kyljen puolelta tuli kova potku hänen kylkeensä.
”Mmitähh?” korsto parkaisi kivusta.

Domekin lantiosta lähtenyt kiinteän valon jalka katosi iskun osuttua kohteeseensa. Samaan aikaan hänen kätensä olivat kuitenkin käyneet kovaan hyökkäykseen. Molemmat oikeat, sekä kaikki neljä valosta syntynyttä. Vimmaisten lyöntien turvin hän vaihtoi painonsa oikealle jalalleen ja vei vasemman jalkansa eteensä.

Skakdi yritti epätoivoisesti torjua tällejä ja tehdä jonkinlaista vastaiskun poikastakin, mutta valon toan iskusarja oli hänelle aivan liikaa. Häkeltynyt skakdi päätyi lopulta viemään molemmat kätensä päänsä suojaksi joka puolelta iskeytyviä raajoja vastaan. Sen virheen tehtyään skakdi pysyi junan katolla noin kaksi sekuntia, ennen kuin Domek tuuppasi hänet radanvarteen. Parkuva korsto kieri muutaman metrin mättäällä, mutta jäi pian auttamattomasti junasta jälkeen.

Domek arveli kyytiä kivuliaaksi ja toivoi, että kokemus saisi skakdit hillitsemään varjostamispuuhiaan. Hän kumartui ja keri huivinsa kasaan. Miekka oli irronnut mytystä.
Parempi niin, luulisin, Domek arvioi kääriessään huivia kaulansa ympärille. Lisämatkatavara olisi hidastanut matkantekoa.

Hän harppoi junan kattoa pitkin, kunnes pääsi laukkunsa ja tikarinsa tykö. Hän istahti peltiselle pinnalle, tarrasi laukkuunsa, ja nykäisi tikarin irti. Sujautettuaan tikarin reisikoteloonsa Domek avasi laukkunsa. Hänen kasvoiltaan loisti huoli.
”Huh”, hän kuitenkin henkäisi havaitessaan, että tikari ei ollut osunut laukussa levänneeseen hattuun. Lieri oli reiätön. Muutama muistiinpanopapereista oli ottanut osumaa, mutta klaanilainen arveli kykenevänsä ottamaan kirjoituksistaan joka tapauksessa selvää. Hän laittoi paperit ja hatun takaisin laukkuun: näin tuulisessa paikassa päähineen päässäpitäminen olisi ollut hupsua.

Laukun hihna oli katki, mutta Domek ratkaisi asian solmimalla sen katkeamiskohdastaan tiukkaan solmuun. Hän heitti hihnan päänsä yli ja arvioi tuntumaa. Hihna oli nyt selvästi liian lyhyt ja laukku liian korkealla, mutta se sai ajaa asiansa.

Hetken verran Domek ajatteli nousta katolta ja palata matkustajavaunuun, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Häntä ei huvittanut osallistua skakdien aiheuttaman sekasotkun setvimiseen juuri nyt. Sitä paitsi teki hyvää viettää hetki kullan ja punaisen väreissä, murehtimatta valeasun ylläpitämistä.

Katolla oli rauhallista. Karu ylänkömaisema oli Domekista kaunis, ja häntä alkoi harmittaa, ettei hän ollut pakannut kunnollisia piirtämisvälineitä mukaan. Iltataivas pimeni ja pian muutama tähtikin tuli näkyviin.

Juna matkoi matkaansa kohti etelää.

Jos en jäisikään pois Ca-Metrussa, vaan jatkaisin etelärannikolla saakka… Domek tuumi katsellessaan vaihtuvaa maisemaa. Siitä voisin jatkaa Rumishereen, ja purjehtia sieltä Bio-Klaaniin.

Valon toa hymyili hieman leikitellessään ajatuksella.

Bio-Klaani. Rakennettu kauniiden ihanteiden varaan…

Domek tiesi kuitenkin paremmin. Hänen polkunsa ei veisi nyt kauniiden asioiden äärelle.

Hän oli matkalla kohti jotain rumempaa. Paljon rumempaa.

Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan IV

Meri

Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.

Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.

Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.

Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.

Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.

Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.

Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.

Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”

Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.

Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.

Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.

Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.

Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.

Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.

Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.

Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.

Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.

Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.

Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.

Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.

Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.

Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.

Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.

Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.

Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.

Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.

T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.

”Astu sisään, Allianssin kuriiri!” hunnutettu lisko lausui.

Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.


T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.

Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.

”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.

Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.

”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.

Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.

”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”

Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.

”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”

”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”

Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.

”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.

”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”

Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.

Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.

Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.

T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.

Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”

Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.

Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.

Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.

”Tervetuloa.”

Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.

Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.

Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.

Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.

Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”

Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.

”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”

Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.

”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
”Ilmeisesti.”

Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”

Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”

Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”

Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.

”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.

Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.

”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.

”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”

Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.

”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”

Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.

Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”

Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.

”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”

Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”

Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.

Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”

Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”

Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”

Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”

Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.

“Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.

Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”

”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.

Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.

Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.

”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
”Onko tuo…” Racxel aloitti.
”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.

Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.

Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”

Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”

”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”

Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.

”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?

”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.

”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.

Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”

Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä.
Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.

”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”

”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.

Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”

Nahkateltan ahdas tunnelma tiivistyi entisestään. Viimeiset raikkaat savut kohosivat sinivihreästä hiilloksesta.

Aika vaikutti pysähtyvän.

”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.

Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!

Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”

Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.

Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…

Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.

Radiopuhelin rahisi jälleen.
”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”

Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
”Niistäkään.”

Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”

Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”

Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.

”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.

Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.

Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.

Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.

Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”

Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.

Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.

“Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.

”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.

“Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
“Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”

Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”

Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.

“Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.

“…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
“Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.

Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.

“Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
“Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
“Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”

“Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.

Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.

Koodinimi: LEGIOONA

Syrjäkuja, hyvin syrjässä

Kuja oli pimeä, ahdas ja likainen. Se oli juuri sellainen paikka jossa aivan taatusti tapahtui paljon ikäviä asioita. Hämäriä ja laittomia. Ja epäilyttäviä.

Tätä mieltä oli myös kujalla värjöttelevä epämääräisen näköinen hahmo. Hahmo oli matoran. Tarkalleen ottaen pitkään ruskeaan takkiin pukeutunut po-matoran. Kyseinen matoran oli vetänyt nuhjuisen lierihattunsa syvälle päähänsä. Tarkka katsoja saattoi erottaa matoranin suupielessä hiljaa palavan savukkeen. Yleensä tämä matoran ei polttanut. Mutta nyt hän poltti. Hän oli nimittäin hermostunut.

”Toitko tavaran?”

Halvasta rikoselokuvasta tempaistun näköinen po-matoran oli nielaista savukkeensa kuullessaan taakseen hipihiljaa ilmestyneen kauppatoverinsa äänen. Kauppias kääntyi ripeästi ympäri vain huomatakseen asiakkaansa turkoosit kasvot aivan liian lähellä omaa naamaansa.

”Tervehdys, ystävä hyvä”, Tedni puhui. Vaikutti siltä, että entinen Miekkapirun veljeskunnan viestinviejä näki oikein vaivaa kuulostaakseen mahdollisimman limaiselta.
”Äh”, kauppias aloitti. ”Tai siis öh, tai siis iltaa.”
”Sitäpä juuri”, Tedni vastasi ja liukui sutjakasti kauppiaan toiselle puolelle. ”Kaunis sää ja sellaista”, vihreänturkoosi matoran jatkoi. ”Minulle kuuluu oikein hyvää ja niin varmasti sinullekin. Voimmeko vihdoin mennä asiaan?”

Po-matoran vetäytyi vaistonvaraisesti hieman etäämmäs lipevästä asiakkaastaan. Sitten kauppias raotti takkiaan ja nosti sen alta ruskeaan paperiin käärityn paketin.
”T-tämän hankkiminen ei ollut helppoa”, matoran puhui yrittäen kuulostaa ylpeältä. Tednin ilmeestä ei kuitenkaan paistanut niin minkäänlainen kiitollisuus tai ihailu.
”Taatusti”, Tedni naurahti ja kaappasi paketin vihreään kouraansa. ”Onhan tämä varmasti aito?”
”Saat siitä sanani”, säikky kauppias vastasi pyöritellen peukaloitaan. Kauppias oli kuullut aivan tarpeeksi tarinoita Ämkoon veljeskunnasta, eikä ollut niin tyhmä, että edes harkitsisi yrittävänsä myydä entiselle veljeskuntalaiselle väärennettyä tavaraa.
”No, ei minulla kai sitten muuta. Nähdään!” Tedni puhui ja lähti luikkimaan tiehensä.
”M-mutta! Hei! Maksu unohtui!” matoran huuteli kakama-naamioisen pirulaisen perään. Tedni kääntyikin hetkeksi kannoillaan, ja huikkasi:
”Mitäpä luulet Klaanin ajattelevan jos joku kuulee sinun välittäneen laitonta tavaraa Ämkoon veljeskunnalle? Nii-in, sitäpä minäkin. Mutta minäpä olen niin reilu kaveri, että en lavertele kellekään! Eikö olekin reilua?”
Huiputettu kauppias aikoi sanoa jotain, mutta Tedni oli jo poissa.


Veljeskunnan saari
Kaksi viikkoa aikaisemmin

Aamunkajo pilkisti varoen sisään suurilehtisen päällyskasvuston väleistä. Guardian yritti olla liikkumatta ja hengittämättä tarkastellessaan tummakuorista nazorak-jääkäriä, joka asteli jossain puunrunkojen välissä selkä häneen päin.
Näkyvyys oli huono. Puita, puiden oksia ja puista laskeutuvia köynnöskasveja halkoi valoa. Skakdi siveli varustevyössään olevaa veistä. Jos hän heittäisi ohi, se olisi siinä.

Bakmei oli piilossa jossain skakdin vierellä. Guardian ei tiennyt sen tarkemmin, missä, sillä myös Valkoinen turaga pidätti hengitystään. Kiikarisilmä käänsi päätään hitaasti etsien vanhusta tätä kuitenkaan löytämättä. Miten hän tietäisi, mihin tämä oli maastoutunut? Miten he pystyisivät viestimään toisilleen yhteisen evakuointisuunnan?
Mies käänsi katseensa taas torakkaan. Tämä oli pysähtynyt paikoilleen selvästi kuuntelemaan. Hyönteissotilaan toinenkin kitiinikuorinen koura hakeutui hitaasti tukemaan kivääriä. Aikaa ei olisi välttämättä liikaa.

Guardian kääntyi toisellekin puolelle eikä nähnyt turagasta jälkeäkään.
Päivänvalolla liikkuminen oli huono idea, hän kiristeli hampaitaan vilkuillen sivuilleen intensiivisesti. Hän harkitsi vakavissaan vain lähtevänsä perääntymään varoen takaisin Bakmein vesiputouspiiloa kohti. Ehkä turagakin tajuaisi toimia, ja he voisivat odottaa yötä-
Tämä ajatus keskeytyi väkivaltaiseen rusahdukseen jostain puiden välistä.

Skakdi kääntyi.
Valkoinen turaga odotti kyllästyneen näköisenä siinä pisteessä, missä nazorak-kiertovartija oli äsken seisonut.
Jotain tummanruskeaa lojui tämän jaloissa. Guardian oli melko varma, että se jokin oli lyhentynyt ainakin puolellatoista päällä.
“Kauanko aiot toljottaa siinä?” Bakmei ärähti ja lähti sitten kävelemään viittoen skakdille suunnan. Guardian huomasi, että vanhus raahasi perässään nazorakin irronnutta päätä tämän tuntosarvista.

Skakdi nousi varoen epifyyttimerestä ja otti turagan kiinni. Bakmei tuntui etenevän umpeen kasvaneessa sademetsässä varmoin askelin kuin vainua seuraten. Skakdi ei kyseenalaistanut saaren vanhimman asukkaan suuntavaistoa.
Tuon kyllä kyseenalaistan, hän mietti vilkaisten mättäitä pitkin raahautuvaa irtopäätä.

Kävellessään skakdi kohensi taisteluvyönsä selkäpuolelle sitomaansa pakkausta, jossa oli lähes koko turaga Bakmein vaatimaton maallinen omaisuus. Kaikki paitsi tämän muinaisen tekniikan vanhaakin vanhemmat kääröt, joita ukko kantoi itse.
”Vielä pitkäkin matka?” skakdi kysyi hiljaa vilkaisten olkansa yli.
“Kärsimätön hurtta”, turaga murisi vastaukseksi. “Sinun olisi parempi oppia kärsivällisyyttä, jos haluat peitota Ämkoon. Olemme kohta perillä, mutta …”
Bakmei vilkaisi nopeasti Guardianin suuntaan kuin varmistaakseen, että toa-kivi oli varmasti skakdin mukana.
“… tässä tulee menemään kauan.”
Skakdi ei vastannut siihen mitään. Odotus ei ollut ongelma, mutta hän ei osannut olla vilkuilematta pusikkoihin ja puiden taakse. Päivänvalo paljastaisi heidät jossain odottavan tarkka-ampujan ristikon edessä.
Nyt hänen oli kuitenkin vain luotettava Valkoiseen turagaan. Tämä oli jo suostunut säästämään hänen henkensä, ja ilmeisesti auttamaan häntä. Vaikka ei sitä ehkä suostuisi ääneen myöntämään.

”Ymmärrän. Mihin olemme käytännössä menossa?” hän uskaltautui lopulta kysymään.
“Kiven voima ei ole vielä käytettävissäsi”, Bakmei puhui. “Sitä täytyy jalostaa. Ja täällä metsässä on paikka jossa se on mahdollista.”
Bakmei nosti katseensa hetkeksi ympäröivien valtavien puiden sankkaan latvustoon.
“Tämä saari on vanha, hyvin vanha. Täällä piilee voimia jotka ovat peräisin kaukaa entisaikojen takaa.” Sanat sanottuaan turaga nosti raahaamansa torakan pään kasvojensa tasalle ja tuijotti sitten irtopäätä happamana suoraan sen tiedottomiin silmiin.
“Tämä ei ole paikka säälittäville valloitussodille”, turaga sanoi vihaisena. “Teidän typerä Klaaninne, nämä nazorakit… tämä paikka ei kuulu teistä kellekään.”
”Kuinka kauan olette asuneet täällä?” skakdi kysyi.
Turaga naurahti kuivasti.
“Kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa, rakki”, vanhus murjaisi sitten vastaukseksi.
”En epäile yhtään.” Guardian ei tohtinut kysyäkään, kuinka vanha Valkoinen turaga oli.

Ja he hiljenivät kuuntelemaan viidakon kuhinaa. Ehkä jopa tunneiksi. Nazorakin irtopää raahasi maata pitkin ja Guardian jäi kävellessään katsomaan sitä. Hän ei tiennyt, kumpi ajatus häntä pelotti enemmän: Se, että turagalla olisi sille käyttöä, vai se, että hän piti sitä mukana lähinnä huvin vuoksi.

”Sitten kun tämä on ohi… kun olemme takoneet tämän kiven uuteen muotoon”, skakdi puki sanojansa varoen uudelleen, ”saatatte joutua lähtemään täältä.”
Bakmei kääntyi tuijottamaan häntä pistävästi sanaakaan sanomatta.
”Olen vähän pahoillani, mutta ette selviydy täällä kovin pitkään. Ennemmin tai myöhemmin torakat tai skakdit nimittäin kyllä huomaavat, että tiedustelijoita katoilee siellä, missä asutte.”
Bakmein valkoisilla kasvoilla käväisi inho. Vanhus heilautti pitkiä viiksiään kerran vapaalla kädellään, ja puhui:
“Miksi oikein kuvittelet kantavasi omaisuuttani? Aion kyllä lähteä täältä, mutta torakat ja muut typerät valloittajat eivät ole siihen syy.”
Sitten turaga pysähtyi. Bakmei kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi sitten Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään.
“Kuvitteletko, että luotan säälittävän oppilaani kohtalon kokonaan haltuusi? Jos sinä et onnistu Ämkoon nujertamisessa, jonkun muun täytyy.
Vanhus tuijotti skakdia vielä hetken keltaisilla viirusilmillään, ja jatkoi sitten kävelyä.

”Tämä ei varsinaisesti yllätä. Oli miten oli, sitten kun aika tulee, hankin meille kyydin.” Guardian avasi varustevyönsä selkäpuolella olevan taskun ja otti sieltä esiin jotain.

Skakdin sinisellä kouralla istui pieni vihreiden sulkien peittämä ohjus. Tämän ohjuksen kärkeä koristi tummanharmaa nokka, suojalasit sekä pienet silmät, joista paistoi elämään kyllästynyt katse. Pieni rakettilintu oikoi varovasti kaikkia kolmea siipipariaan ennen kuin käänsi surkean katseensa Guardianin kasvoja kohti.
“Piip”, lintu sanoi. Pieni ja koruton naru linnun peräpäässä liikahti.
Valkoinen turaga tuijotti siivekästä melko pöyristyneenä kuin selitystä vaatien.
”Tämä, jos minulle sen antanut veljeskuntalainen oli täysin selvinpäin”, skakdi esitteli.
… mitä kyllä vahvasti epäilen…
”… on ilmeisesti suihkumoottoroitu whakamo-pääskynen. Näitä elää jossain eteläisellä mantereella ja ne kuulemma maistuvat hyvältä kevyesti marinoituna. Täydellä nopeudella lentäessään tämä saavuttaa Klaanin saaren jopa vartissa ja etsii käsiinsä kouluttajansa. Se, mistä meidän täytyy huolehtia sen jälkeen on lähinnä, että olemme koillisessa niemenkärjessä odottamassa kyytiä.”

Suihkumoottoroidulta whakamo-pääskyseltä pääsi pieni ja surullinen ”piip”. Skakdi piti pienen tehostavan tauon ja jatkoi melko ankea ilme sinisillä kasvoillaan.. ”Haluatteko te selittää minulle, mikä tämä Veljeskunnan lintujuttu on. Minä en rehellisesti tiedä.”
Bakmei ei vastannut mitään. Vanhus ainoastaan huokaisi ja pudisti päätään. Turaga kääntyi ja ehti ottaa pari askelta menosuuntaa kohti, kunnes yhtäkkiä.
Za?”, nazorak-pää kysyi.
Valkoinen vanhus jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Nazorak, tai se mitä siitä oli jäljellä, puhui turagalle tuntemattomia sanoja samalla kun vanhus nosti pään helpommin tarkasteltavaksi. Tästä seurasi kenties maailman kiusallisin tuijotuskilpailu.
“Tämä elää”, Bakmei puhui ensimmäistä kertaa rehellisen hämillään. “Kuuluuko näiden elää?”
”Niin joo”, Guartsu puri huultaan tuijotellen vuorotellen päätä ja Bakmeita. ”Noin voi sitten käydä. Aina välillä.”
Bakmei ravisti nazorak-päätä kummastuneena. Torakka ei yllättäen pitänyt tästä, ja se kirosi jotain omalla kielellään. Nazorakin silmät viuhuivat sinne tänne, ja se näytti pahoinvoivalta. Torakan olo ei ainakaan parantunut kun sen katse kohtasi Geen.
Ab Wazerung!”, pää älähti paniikissa. “USSAL-KUNINGATTAREN RAKKI, SILMÄPUOLI SAASTAINEN ELÄIN”, tällä kertaa vihollistensa kielellä.

Guardian mietti miten nazorakin virkoamisen voisi käyttää hyödyksi. Saisiko siitä ehkä irti tietoja? Vai tulisiko se vain vaimentaa? Oli miten hyvänsä, seuraava siirto tulisi harkita tark-

Nazorak-pää sanoi SPLART kun valkoinen turaga läjäytti sen läheistä puunrunkoa vasten. Turagan mielenkiinto puhuvaan irtopäähän lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Nazorakin aivonesteet lensivät iloisessa kaaressa ympäriinsä. Bakmei pudotti torakkapään viimeiset rippeet kädestään, ja pyyhkäisi sitten kätensä vieressään kasvavaan lehtikasviin.
“Matkaa on enää vain vähän”, vanhus murahti ja lähti harppomaan kasvuston kätköihin hieman järkyttynyt skakdi perässään.

”No käyhän se noinkin”, hän lausui kovaan ääneen nyrpeä ilme kasvoillaan.
Mikä helvetti sinua riivaa, hän lausui mutta ei ääneen.


Telakka
Nykypäivä

Tummalla mäntypuisella pöydällä lepäsi sekalainen läjä papereita, pari pientä heittoasetta sekä muutama ahdas lintuhäkki. Pöydän vierelle astellut Tedni pyöritteli ruskeaa pakettia tyytyväisenä käsissään ja laski sen sitten varovasti pöydälle. Vihreänkirjava viestinviejä kiskaisi sen jälkeen pöydän alla lojuvan jakkaran luokseen, ja istahti.

“Sinulla kesti”, puhui ruru-kasvoinen entinen veljeskuntalainen toverilleen katsellen tätä hieman epäilevästi. “Oliko tavaran hankkimisen kanssa vaikeuksia?”
“Huoli pois Otlek, kauppakumppanimme vain päätti ryhtyä hankalaksi”, Tedni valehteli keikkuen jakkarallaan. Sitten matoran yritti vaihtaa puheenaihetta. “Mitenköhän arvon herra Guardianilla menee?
Otlek puuskahti.
“Jos herra Guardian koskaan löysi perille Valkoisen turagan tykö, hän on todennäköisesti kuollut.”
Tednin kakama-kasvoille kipusi leveä virne kun tämä pärskähti railakkaaseen nauruun.

“Kai sinä maksoit tavarasta sovitun summan? Emme tarvitse yhtään enempää huonoa julkisuutta Ämkoon tempauksen jälkeen”, Otlek mutisi loikaten takaisin aiempaan puheenaiheeseen. Tedni nyökkäili koittaen peittää syyllisyytensä. Viestinviejällä ei ollut aikeenaan paljastaa, että hän oli upottanut rahat todellisuudessa erääseen epämääräiseen juottolaan.
Otlek huokaisi ja taputti Tedniä olalle. Matoran oli vähällä sanoa toverilleen jotain, mutta sitten hän huomasi muutaman etäämmällä työskentelevän matoranin viittovan häntä luokseen. Otlek lähti talsimaan näiden tykö jättäen Tednin yksin.

Le-matoran keikahteli vielä hetken levottomasti istuimellaan, ja kyyristyi sitten pöydän ylle ihmettelemään pieniä lintuhäkkejä.
“Kauniit luomukseni”, Tedni sirkutti ja sai vastaukseksi epätoivoista piipitystä. Matoran kiskaisi whakamo-pääskysen häkin lähemmäs itseään, ja alkoi sitten tökkiä lintua pikkuisten kaltereiden välistä. Lintu muuttui levottomaksi.
“Ti-ti-tyy”, Tedni puheli keltaiselle linnulle. “Kuka on ruma lintu, kuka?”
Tapa minut”, piipitti whakamo-pääskynen lintujen kielellä.
Sitten le-matoranin aivot alkoivat raksuttaa.
“Hetkinen, miksi sinä olet häkissä?” Tedni kysyi hiljaa. “Eikö sinun pitäisi olla … o-ou.”

Suihkumoottorilla varustettu whakamo-pääskynen tuijotti Tedniä toivottoman näköisenä pienestä häkistään käsin. Valopanoksilla täytetyn hooata-tiaisen häkki sen sijaan ammotti tyhjyyttään.


Viidakko
Kaksi viikkoa aikaisemmin

Myrkynvihreät köynnöskasvit kiipeilivät pitkin temppelin oviaukkoa ympäröiviä valtavia kivipaasia. Turaga Bakmei asteli hitain askelin yönmustan oviaukon suulle, ja kääntyi sitten katsomaan seurasiko Klaanin admin vielä tämän perässä. Guardian oli kuitenkin pysähtynyt paikoilleen katselemaan hämmästyneenä ympärilleen.

Temppelistä ei näkynyt paljon. Se vähä, mitä rakennuksesta ylipäänsäkään oli rakennettu maanpinnan yläpuolelle, oli miltei kokonaan piiloutunut viidakon kasvuston sekaan. Guardian erotti kuitenkin selvästi valtavat kiviset tolpat, ja niihin kaiverretut puistattavan näköiset hahmot. Pelottavan näköiset irvikuvat näyttivät ensiksi matoraneilta, mutta tarkempi tarkastelu paljasti, että niille oltiin kuvattu siivet. Guardian tunnisti osan siivekkäiden olentojen naamioista, osa taas oli skakdille täysin tuntemattomia. Siitä skakdi kuitenkin oli varma, että kuka hahmot olikaan sitten ikinä kiveen hakannut, oli ne tarkoitettu vartioimaan tätä paikkaa.

Temppelin ovensuuta vartioi kaksi kaksi vielä irvokkaampaa kivistä hahmoa. Kokonsa puolesta ne olisivat voineet olla skakdeja, mutta suurten hampaiden tilalla niillä oli kummallakin korppikotkan kasvot. Kumpikin temppelin vartijoista nojasi valtavaan miekkaan, ja Guardian oli varma, että vartijoiden silmissä hehkui valo.

”Tämä… ei taida olla veljeskuntalaisten rakentama”, skakdi sai vähitellen ulos katse yhä kivijärkäleen tuhatvuotisissa kaiverruksissa. Turaga hymähti.
“Tämä paikka oli täällä jo kauan ennen kuin yksikään matoran astui jalallaan saarelle”, vanhus sanoi skakdille. “Sauvani”, vanhus jatkoi sitten ja ojensi kätensä Geetä kohti.

Guartsu ojensi nöyrästi Bakmeille tämän turaga-sauvan. Vanhus kopautti valkean sauvansa kärkeä koristavaa kristallia kerran ja se alkoi hehkua. Sitten turaga lähti harppomaan pimeyteen, komentaen adminin mukaansa.

Sammal oli peittänyt lähes kokonaan temppelin jo valmiiksi vihertävät kiviseinät. Siellä täällä seinillä saattoi erottaa omituisia hahmoja, ja ikivanhan näköisiä merkintöjä, kuin kirjoitusta. Guardianilla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä ihmettelemään käytävää koristavia mysteerejä, sillä Bakmei kiihdytti vauhtiaan. Vanhus vaikutti skakdin mielestä nyt jollain tapaa erilaiselta kuin aiemmin.
Gee kiinnitti ensin huomionsa siihen, kuinka poissaoleva vanhuksen katse oli, kuin haamun joka kulki hylätyn temppelin valottomia käytäviä ikiaikaisesti. Mutta hetken turagan lasista katsetta vilkuiltuaan hän mietti, oliko asia sittenkin toisinpäin.

Ehkä täällä Bakmei sai olla elävämpi kuin vuosiin. Hän näytti taas vain turagalta. Tänne hän kuului, keskelle myyttejä ja historiaa.
”Arvon turaga”, skakdi sanoi pitkästä aikaa. Hänen yllätyksekseen sanat eivät saaneet väkivaltaista vastaanottoa. ”Minun täytyy myöntää, että jos on jokin asia, josta Ämkoo ei juuri puhunut, se oli hänen makutansa. Luulen, että se johtui siitä, että hän ei itsekään täysin ymmärtänyt sitä.”
Gee vilkaisi kelmeän vihreänhohtoista toa-kiveä, jota piti tiukasti kourassaan. ”Minulle satuiltiin nuorena Zakazilla, että makutat ovat enkeleitä. Tyhjiä. Eivät eläviä taikka sen enempää kuolleitakaan. Kuolemattomia, mutta ruumiittomia. Täysin käsityskyvyn yläpuolella. Sitten yksi sellainen liittyi Klaaniin ja jouduin muuttamaan vähän käsitystäni.”

Hän ei voinut olla kuvittelematta Manun typerää virnettä.
”Mutta tämä paikka muistuttaa minua siitä, mitä niistä ennen ajattelin”, skakdi sanoi vilkuillen ajan murentamia siivekkäitä seinäpiruja, jotka vartioivat käytäviä. ”Ja alan miettiä, olinko koskaan väärässä niiden suhteen.”
Voi Manu. Olisit vähän uskottavampi kuolevainen, jos et yrittäisi niin paljoa.

“Makutan kanssa veljeily on aina virhe”, Bakmei murahti. “Enkeleitä? Hah! Piruja ne ovat. Viekkaita juonittelijoita.”

Yhtäkkiä ahdas käytävä leveni, ja Guardian saattoi erottaa sen suuaukon turagan kävelysauvan loisteessa. Eipä aikaakaan kun kaksikko astui sisään korkeakattoiseen kivisaliin.
“Harhaanjohdattajia”, Bakmei jatkoi ja asteli eteenpäin. Pian salin varjot ahmaisivat vanhuksen, ja Guardian valmistautui turvautumaan kiikarisilmäänsä.

Mutta sitten Bakmei iski sauvansa luolan lattiaan. Kuului ääni, kuin koko temppeli olisi huokaissut, ja tila alkoi täyttyä valosta. Valo oli himmeää, ja vihreää, mutta se auttoi skakdia kuitenkin näkemään paremmin ympärilleen. Sininen admin erotti ympärillään huoneen koruttomat sammalseinät. Vaan yksipä seinä ei ollut täysin tyhjä.








OooOooo








Valkoisen turagan tyhjyydestä esiin loihtimassa valossa Guardian näki Mata Nuin, Suuren Hengen seesteiset kasvot, ja silmät jotka tuijottivat häntä toismaailmallisella hehkulla.
Ai, terve sinullekin, skakdi mietti katsoen jumalpatsasta silmiin. Siitä onkin pitkä aika kun puhuimme.
Jumalan edessä oli rinki hiekkaa, Pyhä Amaja. Puhtaan valkoiset hiekansirut loivat tasaisen harmonisen pinnan, jota ympäröi kivinen seurakunta.
Siellä vielä? skakdi katsoi vihreää hehkua yhä tiiviimmin vastausta saamatta. Niin, no. En uskonutkaan.

Sotilas huokaisi.
Enpä ole uskonutkaan hetkeen.

Turaga käveli lähemmäs kivien muodostamaa kehää, ja astui lopulta varovasti sen keskelle. Vanhus kääntyi sitten katsomaan Guardiania, ja puhui:
“Makutat herätettiin tähän maailmaan Suuren Hengen sotilaiksi. Kansojen suojelijoiksi. Saarten vartijoiksi.”
Valkoisen vanhuksen silmissä paloi kirkkaankeltainen liekki. Bakmein katse sai kylmänväreet hiipimään sinisen skakdin selkäpiitä pitkin. Turaga jatkoi:
“Yksi varjon hengistä lähetettiin Yuurein tulivuorisaaren vartijaksi, saaren kansalaisten hallitsijaksi.”

Guardian ei ehtinyt nähdä mistä Bakmei otti esiin pitelemänsä sarvipäisen kivihahmon. Vanhus kuitenkin kohotti mustanpuhuvan kiviesineen kasvojensa ylle, ja upotti sen sitten eteensä salin hiekkalattiaan.








OooOooo








“Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.”

Yhtäkkiä Guardian ymmärsi mistä tarinassa oli kyse. Skakdi kohotti kättään aikeenaan sanoa jotain, mutta Bakmein katse sai adminin pysymään hiljaisena.

“Tulivuoren ahne paholainen alisti nopeasti koko saaren valtaansa mustan miekkansa alle”, vanhus puhui, jatkaen: “Kyläläisistä ei ollut hirviölle vastusta. Mustan mestarin otteessa eläneet tohungat rukoilivat hengiltä pelastusta ahdinkoonsa. Legendojen sankaria, joka puhdistaisi heidän saarensa varjojen ylivallalta.”

Bakmei kohotti esiin taas uuden pienoispatsaan ja iski sen sitten Makuta-kiven eteen.








OooOooo








“Asukkaat iloitsivat ja uskoivat saaneensa rukouksiinsa vastauksen kun nuori ilman toa rantautui saaren rannikolle. He ottivat muukalaisen riemuissaan vastaan kertoen, että muukalaisen kohtalo oli nujertaa miekkajumala.”

“Ämkoo”, Guardian kuiskasi hiljaa.

“Ja toa otti tehtävän vastaan. Kukistettuaan ensin varjojen herran kätyrit kohtasi tuulen henki lopulta paholaisen itsensä.”
Bakmein ilme synkkeni.
“Toa ja Makuta taistelivat, kuten oli ennalta kerrottu. Ilman hengen ja varjojen valtiaan miekat kohtasivat, mutta toa ei vienyt paholaisen henkeä.

Ilman toasta ja Yuurein Makutasta syntyi Miekkapiru.”








OooOooo
















OooOooo








“Suva on ainoa paikka jossa kiveä voi muokata menettämättä sen voimia”, Bakmei selitti johdattaessaan Guardiania syvemmälle temppelin kätköihin. “Jos kiven särkee jossain muualla, sen sisältämä energia haihtuu pois.”

Admin uskoi ymmärtävänsä, vaikkei toa-taikuus ollutkaan hänen erikoisalaansa. Gee puristi vihreähehkuista kiveä tiukasti nyrkissään kuunnellen turagan neuvoja.

“Sinä aiot valjastaa Ämkoon toa-voiman aseeksi. Kiviä on vain yksi, joten mieti tarkkaan mitä siitä teet.”

Turaga johdatti skakdin kapeaan portaikkoon ja niiden päässä avautuvaan uuteen huoneeseen. Tämän huone oli Amaja-huonetta suurempi, ja tilan katosta kasvoi sieltä täältä heikosti valaisevia keltaisia valokiviä. Turagan soihtua ei enää tarvittu, ja vanhus sammutti sauvansa loisteen.

Huoneen keskellä kaksikon edessä seisoi ikiaikainen Suva. Punertavasta raudasta rakennettua valtavaa laitetta ympäröi kuusi ammottavaa suuaukkoa. Päältä Suva oli tasainen, ja Guardian erotti sen reunalla jyrkät portaat.

“Sinä et saa sitä toimimaan”, Bakmei puhui ja asteli lähemmäs Suvaa. Vanhus pyyhkäisi harmaata pölyä ikivanhan laitteen päältä tarkastellen sitä rauhallisesti.
“Vahvan elementtivoiman on tarkoitus herättää Suva henkiin. Siihen kykenee ainoastaan toa”, turaga selitti. “Vain toa, tai minä.”

Guardian katseli hieman hämillään ympärilleen. Skakdin katse käväisi huoneen seinustalla lepäävissä työkaluissa ja suuressa alasimessa. Skakdi ei osannut kuvitellakaan mihin Suvaa oltiin joskus käytetty. Ja sillä ei ollut nyt väliä.

Valkoinen turaga kapusi rautaisen koneen päälle ja sulki suunsa. Kuin jääveistoksena mies ajalta ennen aikaa seisoi Suvan päällä sivellen viiksiään. Vielä kerran hän vilkaisi armottomilla mutta reiluilla kullanhohtoisilla silmillään kohti Zakazin miestä antaen tälle yhden pienen äänettömän nyökkäyksen.

Skakdi pyöritteli viherhehkuista kiveä kädessään. ”Olen ilmeisesti tämän jälkeen omillani”, hän sanoi.
Siinä sininen skakdi oli kuitenkin väärässä. Ääntäkään päästämättä vanha mestari päästi kaiken hengen ulos vanhoista keuhkoistaan ja sulki vanhat silmänsä. Hän tuntui vajoavan transsiin, mutta sellaiseen jossa ei ollut pienintäkään liikettä.

Valon ja varjon vanhus antoi Suvalle voimaa.
Ja Suva heräsi henkiin. Jokainen syvän punaisen valurautakupolin kuudesta pyöreäreunaisesta suuaukosta syttyi hohtamaan sokaisevan valkoisella ja Zakazin aurinkoja kuumemmalla liekillä. Guardian tunsi hien tiivistyvän siniselle iholleen sekunneissa.

Sitten liekki rauhottui, mutta jäi hohtamaan karkeapintaisen raudan jokaisesta aukosta. Sulatto oli sytytetty.

Sinä päivänä turaga Bakmei istui Suva-ahjon päälle eikä enää siitä mihinkään liikkunut.

Gee astui lähemmäs ahjoa ja katseli toa-kiveä sen valossa.
Vai että sinusta pitäisi ase takoa.
Veitsi? Tikari? Kumpaankaan Guardianilla ei olisi muottia.
Ei.
Vastaus oli paljon lähempänä.

Mekaaninen silmä kiertyi pois paikaltaan. Sen takakuori aukesi.
Anidiumisen rungon sisällä, siellä minne ei edes huollettaessa ollut usein tarvetta katsoa, oli Vartija-kiväärin punainen plasmakärkiluoti. Itse kivääri ei ollut nyt mukana. Mutta se ei tulisi olemaan ongelma.
Suuri kivi oli luotia moninkertaisesti painavampi ja tiheämpikin. Öljytyt rattaat alkoivat pyöriä adminin aivoissa, kun hän katsoi kättensä sisältöä pohdiskelevana.

Pirut yhdestä luodista, mietti sotilas ja veti taisteluvyönsä remmit auki. Hän laski taktiset henkselit temppelin kivilattialle ja naksautti niskojaan virnuillen jo hieman.

Minä haluan aseeseeni kokonaisen toa-tiimin.






Toisenakaan päivänä ei turaga Bakmei värähtänytkään.
Kuten ei kolmantenakaan.
Ei neljäntenä eikä viidentenä.

Guardian kuitenkin takoi. Suva muutti kiven nesteeksi, ja vasara sai verenpunaisena hohtavan raudan taipumaan saven lailla.

Päivät muuttuivat öiksi. Temppelissä sitä ei huomannut. Vartija jatkoi takomista. Muotti alkoi syntyä.
Kohta se totteli Vartija-kiväärin luodin muotoa.

Turaga Bakmei ei liikkunut kuudentena päivänä.

Seitsemäntenä päivänä Zakazin kasvatti ehti hetken ajan luulla nähneensä yksinäisen viiksikarvan värähtävän ärsyyntyneenä.

Hän oli väärässä.
Turaga Bakmei ei liikkunut seitsemäntenä päivänä.

Kahdeksas ja yhdeksäs päivä tuntuivat yhdeltä ja samalta.
Pimeässä aavemaisesti hehkuva sula kivi valui Suvasta muottiin ja täytti sen kuin olisi jo tiennyt, mitä tehdä.

Kylmä vesi höyrystyi muotin alla sekunneissa. Kuumasta nesteestä tuli kiinteää.




Guardian ei tiennyt, kuinka mones päivä oli, mutta turaga Bakmei ei liikkunut silloinkaan.
Mutta Vartija ei lopettanut työntekoa.
Nukkua voi kuolleenakin, oli ajatus, joka pysyi pinnalla.




Turaga Bakmei ei liikkunut sitä seuraavanakaan päivänä.
Ihailtavaa itsehillintää. Mikä helvetti sinua riivaa?

Viimeisenä päivänä Turaga Bakmei kuitenkin nousi.
Vaimea vihreä hehku oli tullut aiemmin yhdestä lähteestä. Nyt se tuli kuudesta.

Enemmän kuin väsyneen näköinen sininen skakdi katsoi turaga Bakmeita silmiin työnsä tehneenä.
Sininen koura keräsi aavemaiset viherhehkuiset luodit lattialta.

Niiden työ olisi vielä edessä.







Kahdestoista päivä
Nykypäivä

Kahdentenatoista päivänä he lähtisivät.

Auringot porottivat entisellä Ämkoon veljeskunnan saarella aivan yhtä kovaa kuin olivat kaiken aikaa porottaneetkin. Guardian oli jo tottunut siihen.
Näiden päivien aikana hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että saaren kutsuminen Veljeskunnan saareksi oli aina ollut väärin. Tämä oli Turaga Bakmein saari ja tulisi sellaisena pysymään turagan lähdettyäkin. Sitä ei mikään muuttaisi.

Skakdi istui raukeana auringonvalossa puunjuurella katsellen syvän metsän temppeliä. Vielä tämän päivän ajan hän ehtisi lepuuttaa silmiään kaiverruksissa, jotka olivat syntyneet aikana ennen aikaa. Hän kuunteli viidakon ääniä ja antoi pienen vihreän viestilinnun syödä suoraan kämmeneltään. Pimeän tullen he lähettäisivät sen matkaan etsimään mestariaan.
Kun auringot vaihtuisivat kuihin, lintu palaisi Klaaniin, ja niin palaisi Geekin.

Mutta tämän päivän ajan he ehtisivät vielä levätä. Valkoinen turaga istui joidenkin metrien päässä nuotiota sytytellen. Metsä temppelin ympärillä ei tarjonnut monipuolisia ruokailumahdollisuuksia. Mutta näin uupuneena ja nälkäisenä skakdille kelpaisi mikä tahansa.

”Turaga”, Guardian sanoi ja tajusi sen olevan ensimmäinen sana, jonka herättyään sai puhuttua. ”Voinko kysyä teiltä jotain?”
Bakmei murahti. Gee ei tiennyt, oliko se hyväksyvä murahdus vai vihainen.
”Miltä teistä tuntuu jättää tämä saari taaksenne?” hän kuitenkin kysyi antaen katseensa vaellella kasvuston ja pikku mönkiäisten täyttämiä puunrunkoja pitkin.

Saatuaan nuotion syttymään nosti vanhus katseensa Guardiania kohti. Turaga tuijotti skakdia hetken kuin maistellen tämän kysymystä, käänsi katseensa sitten metsän loputonta vihreyttä kohti, ja sanoi:
“Saari on ollut täällä aina. Ja tulee olemaan kauan sen jälkeenkin kun minä olen lähtenyt.”
Vanhuksen sanat eivät loppujen lopuksi vastanneet lainkaan skakdin kysymykseen, mutta Guardian ei tohtinut valittaa. Mies menneisyydestä oli päättänyt jättää kotinsa. Kotinsa, jossa hän oli varmasti viettänyt pidemmän ikuisuuden kuin kukaan osasi edes käsittää. Guardian päätti kunnioittaa sitä päätöstä.

”Niin, niin kai”, admin sanoi katsoen vihreän rakettitirpan pomppimista kädellään. ”Minäkin jätin kotini kerran. Mutta koska olin sen valmis jättämään, ei se kai sitten ollut enää kotini.”

Kylmä aavikko. Yksinäinen vartija seisoi yhdentoista haudan edessä.

”Siellä ei ollut enää minulle mitään. Mutta… kai minä lopulta löysin paikan, jossa on. Ja onhan se jotain.”

Guardian ei tiennyt, aikoiko valkoinen turaga vastata hänen mietteisiinsä mihinkään. Jos tämä olisi vastannut, hän ei sitä olisi ehtinyt kuulla.

Kauhistuttava moottorien pauhu lensi metsän yli peittäen kaikki äänet.
Skakdi ja turaga ponkaisivat molemmat pystyyn. Uuden nuotion yllä roikkuva savikippo lensi ympäri singoten keitoksensa mättäille.
He katsoivat toisiaan. Ja sitten suihkumoottoroitua whakamo-pääskystä.

Jos se sulkasatoisen rääpäleen nimi tosiaan oli.
Jaa. Suunnitelmat uusiksi.
Se siitä lounaasta. Matkaan, pikku ystävä.

Suuri sotilaan koura tarttui naruun linnun pyrstössä, ja…

”…”
”…”
Klink.

Vetäisi irti sokan sen mukana.

”Piip?”

Whakamo-pääskyseksi luultu pikkulintu alkoi täristä hysteerisesti ja pomppia pitkin Guardianin sinistä kättä. Hetken ajan näytti siltä, että lintu yritti jahdata omaa pyrstöään. Sitten sen silmät alkoivat hehkua kaikissa sateenkaaren väreissä. Sitten se yski savua. Ja sitten räjähti.

Telakka

Tuskanhiki ja jännitys valuivat Tednin turkooseja kasvoja pitkin samalla kun le-matoran puki pesäpalloräpylää tärisevään käteensä.

Viidakko

Valopanoksilla täytetty hooata-tiainen syöksyi kirkuen kohti taivaita jättäen jälkeensä hehkuvan ja räjähtelevän valo-oksennuksen, joka näkyi taatusti kilometrien päähän. Linnun taivaalle piirtämä valojuova muuttui vuoroin keltaiseksi, vuoroin punaiseksi, ja aivan kuin varmistaakseen tulevansa huomatuksi piti lintu myös mennessään epätasaista pauketta ja ulvontaa.

Guardian ja Bakmei tuijottivat ja kuuntelivat valon, värin ja kammottavan metelin yliammuttua ja kaikin puolin mautonta kabareeta kirkkaalla taivaalla. Ja he tiesivät, että sillä hetkellä tuijotti ja kuunteli aika moni muukin.
”Kerro minulle”, valkoinen turaga sai kuiskauksen lailla lopulta ulos, vaikka pauke jatkui loputtomiin, ”kuka oli se veljeskuntalainen, joka tuon sinulle antoi.”
”Tedni”, Guardian vastasi.

Vihoviimeinen, järkyttävä räjähdys viimeisteli koko esityksen kuin pisteenä i:n päälle. Varmistuksena, että mitään ei lopulta jäänyt epäselväksi.
”Pidätkö hänestä”, Bakmei kysyi.
”No”, Gee joutui harkitsemaan vastaustaan todella pitkään. ”Onhan hänessä. Oma viehätyksensä.”
”Sääli. Minä nimittäin tapan hänet kun tämä on ohi.”
Guardian nyökkäili hermostuneen näköisenä. ”Sääli. Säälipä hyvinkin.”

Erillistä käskyä ei tarvittu.
Viimeinen Vartija ja Valkea Vanhus niinsanotusti pakkasivat ylös ja painuivat pusikkoon.

Guardian ei tohtinut kysyä, kuinka nopeasti viidakkosaari oli koskaan juostu läpi, tai oli ylipäätään mahdollista juosta läpi. Juuri nyt hän ja Bakmei yrittivät joka tapauksessa ennätystä.

Muinaisen ja eloa täynnä olevan viherparatiisin luonnon monimuotoisuus muuttui esteradaksi. Roikkuvat köynnöskasvit yrittivät kuristaa Guardianin suoraan vauhdista – Bakmei vain liukui taidokkaasti niiden kosteiden hirttosilmukoiden alta. Skakdi vetäisi varustevyöstään veitsen ja teki tiellään roikkuvasta köynnöskäärmeestä selvää hidastamatta.

Kun maasto selkeytyi hetkeksi, skakdilla oli aikaa tarkistaa välineistönsä kunto, mutta ei pysähtyä. Hän vetäisi revolverin kylkivyöstä kouraansa ja kilautti rummun toisella kädellään auki. Nopea vilkaisu varmisti, että hänellä oli enää vain yksi zamor. Pienen, vihreän ja kevyesti läpikuultavan kuulan sisällä oli lähinnä… jotain mustaa. Jotain mustaa, josta pinnan läpi tunkeutuva valo ei heijastunut.

Rumpu kilahti kiinni ja iskuri vääntyi taakse.
Minä… en välttämättä halua käyttää tätä.
Tilanne saisi olla aika kamala, että hän edes harkitsisi.
Gee sujautti revolverin takaisin koteloonsa ja jatkoi esteiden hävittämistä veitsellään. Bakmei oli jo ehtinyt huomattavasti edelle.

“Ihan oikeasti”, torakka 5601 selitti tovereilleen. “Se tuhatjalkainen oli ainakin kymmenmetrinen!”
Torakkasotilaan kumppanit eivät uskoneet vartiotoverinsa tarinaa. Viidakko oli kyllä vaarallinen, mutta että jättiläistuhatjalkaisia? Jossain se saaren vaarallisuudenkin raja me-

Nazorakin ajatus jäi kesken kun viiksekäs kuolema syöksyi vihaisen hämähäkkiapinan vauhdilla jostain aluskasvuston kätköstä – syöksyen suoraan nazorakin läpi. Torakan kauhistuneet toverit ehtivät melkein kohottaa aseensa ennen kuin valkoinen turaga ennätti heidänkin kimppuunsa. Kuului huutoa, rutinaa ja raajojen irtoamisen ääniä kun vanhus repi vihollisensa väkivalloin pieniksi kappaleiksi.

Gee ehti tämän pienen hetken aikana juosta Bakmein kiinni. Skakdi katsoi edessään leviävää torakkaveren ja irtonaisten ruumiinosien muodostamaa sekasotkua ja mietti lähinnä, mikä helvetti sitä yhtä vaaria riivasi.
… mutta jos täällä pitää olla jonkun kanssa jumissa, niin sinun kai sitten.

Kauaa hän ei sitä ehtinyt miettiä. Tuskanhuutojen ja kuorten rusahtelun äänet olivat ymmärrettävästi herättäneet kummastusta toisessa torakkapartiossa.
Tällä oli pitävämpi strategia. Ne avasivat jostain metsiköstä tulen.
Guardian veti välittömästi matalaksi metsämaahan ja tunsi kyynärpäänsä kolahtavan johonkin. Ensiksi hän löysi altaan huomattavan kasan ex-torakkaa, mutta sitten tajusi tämän vyötäröllä roikkuvan zamor-pistoolin.
”Amatöörit”, hän murahti ja vetäisi pyssyn käsiinsä.

Skakdi alkoi jakaa laukauksia epäreilun paljon kookkaamman joukon kanssa. Metsikön siimekseen ei nähnyt, mutta sieltä kyllä kuului ja kuului lujaa. Puunrungot säpälöityivät ja lyijy ja zamorit satoivat vaakasuunnassa halki aukean. Guardian ei ollut ehtinyt nähdä, mihin Bakmei oli suojautunut. Juuri nyt hän lähinnä keskittyi äänekkäästi komentoja jakavaan nazorak-ryhmänjohtajaan, jonka kallon sisältö koristeli yhden osuman jälkeen nopeasti ja kivuttomasti metsämaaston.

Nopeus kuului myös Bakmein toimintaan.
Kivuttomuus ei.

Kukaan ei tiennyt, miten turaga tarkalleen ottaen ilmestyi ammuskelevan torakkajoukkion keskelle. Kukaan ei myöskään ehtinyt kysyä, sillä Bakmei teki oitis maineelleen kunniaa ja kiskaisi lähimmän nazorakin kiväärin tämän käsistä. Ennen kuin torakka ehti reagoida tilanteeseen mitenkään, tyrkkäsi turaga kiväärin piippuun kiinnitetyn pistimen väkivalloin suoraan nazorakin silmien väliin.

Viimeistään siinä vaiheessa muut torakat ymmärsivät tuijottavansa varmaa kuolemaa.

Bakmei päätti käyttää sekasorron ja pakokauhun hyväkseen. Valkoinen vanhus repäisi seuraavaksi kuolemaa tekevän nazorakin jalan irti, ja loikkasi ilmaan. Sitten vanhus päätti olla vain hieman inhottava. Nazorak-irtojalka tavoitti nopean ranneliikkeen siivittämänä toisen nazorakin kasvot, ja torakka putosi voimakkaan iskun voimasta kanveesiin. Bakmei pudottautui kaatuneen nazorakin päälle, ja murskasi tämän pään vielä varmuuden vuoksi maassa maannutta kiveä vasten. Turaga ei halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.

“Seis!” yksi nazorakeista huusi, tähdäten kiväärinsä piipulla vanhusta kohti. Tai niin torakka ainakin yritti tehdä. Pian sotilas kuitenkin huomasi aseensa piipun olevan kierolla mutkalla, ja vanhuksen olevan poissa.

Sitten torakan niska rusahti sijoiltaan.
Sitten sen ruumis kaatui maahan.

Sitten Valkoinen turaga polki sen päätä maassa lojuvaa puunrunkoa vasten pari kertaa yli tarvittavan rajan. Kova kuori muuttui mössöksi ja mössö nesteeksi. Viimeisen pusikosta tähtäilevän jääkärin viimeisellä nazorak-pistoolin ammuksellaan pudottanut Guardian oli astellut varoen Bakmein taakse, ja lähinnä katsoi ylen antamisen partaalla vihreää aivopuuroa, jota vanhus polki.

”Minä olen aika varma, että se ei enää tuosta puhu”, Gee tokaisi.
Bakmei tarttui vielä päätöntä ruumista rinnuksista, nosti sen ylemmäs ja ravisti sitä hetken epäluuloisena. Sitten vanhuksen kasvoille levisi vihainen irvistys.
“Hah!” turaga huudahti ja pudotti raadon maahan. Pakomatka jatkui.


Klaanin ilmatila
Jossain telakan yläpuolella

Hooata-tiainen, tai se savuava broileri mitä linnusta oli jäljellä, syöksyi törkeää ylinopeutta pitkin taivasta. Ääni linnusta oli loppunut jo aikoja sitten, ja nyt rahi lähinnä yski savua ja höyheniä syöksyessään käsittämättömällä vauhdilla kohti Klaanin telakkaa.

Ja suorastaan käsittämättömän pian lintu oli siellä.

Veljeskunnan viestinviejä seisoi kyyryssä haara-asennossa pesäpalloräpylä kohotettuna kasvojensa eteen. Sitten kuului vaimea splörf, kun hooata-tiainen löysi maalinsa. Tedni vilkaisi räpyläänsä kuollutta linnun irvikuvaa vielä varmistaakseen virheensä, ja kyllä, hän oli antanut admin Guardianille väärän linnun.
”Ei ei ei ei”, Tedni parkui. ”Tämä ei voi mennä näin, ei voi, ei vo-”

”Mitä sinulla on siinä?”

Tedni tunki entisen tiaisen hätäpäissään suuhunsa sillä samaisella sekunnilla kun kääntyi ympäri. Matoran Enki seisoi Tednin rinnalla hämmentyneen näköisenä.
”Sinä laitoit jotain suuhusi”, Enki puhui uteliaana ja otti askeleen lähemmäs kummallista toveriansa.
”HMMMMRRH!!!” Tedni ulvahti palanut höyhen suupielessään. Sitten viestinviejä tönäisi kumppaninsa sivummas ja pinkaisi kiireellä juoksuun. Enki jäi tuijottamaan hämillään kakama-naamioisen kaverinsa perään.

Tednin naamio muuttui pikkuhiljaa punaiseksi, ja matoranin oli pakko sylkäistä palanut lintu suustaan. Pikkuinen hooata katsoi mestariaan syyttävästi sammuvilla silmillään, ja sen katseesta saattoi lukea sanat: miksi, oi miksi teit tämän minulle. Tämä ei kuitenkaan Tedniä kiinnostanut. Sen sijaan Tedniä kiinnosti se, että hän tulisi saamaan arviolta koko Bio-Klaanilta kerran jos toisenkin turpaansa jos onnistuisi tapattamaan Klaanin sinisen adminin.

Tedni kaarsi käytävää vasemmalle, ja syöksyi sitten lintuhalliin. Ensimmäisenä le-matoran pinkaisi haukkahäkkien kohdalle, vain huomatakseen niiden olevan tyhjillään.
”Harjoituslennolla juuri nyt? Ette ole tosissanne!”
Valtava merimetsohäkki ammotti myös tyhjyyttään.
Muutama lentokyvytön drontti näkyi olevan tallella. Niihin jopa Tedni tajusi olla turvautumatta.

Lopulta Tedni pysähtyi mustalla verholla peitetyn häkin luo. Matoran nielaisi ja raotti hieman häkin suojakangasta, ja kavahti kauemmas kuullessaan verhon takaa vihaista kurinaa.
Tedni astui hieman taaemmas ja luki häkin varoituskyltin ääneen:

KOODINIMI: LEGIOONA
VAROITUS: ÄÄRIMMÄISEN EPÄVAKAA
(EI SAA RUOKKIA PÄHKINÖILLÄ)

Tednin silmät kostuivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.


Viidakko

Hälytystila 4 oli päällä, ja pientä leiriä purettiin. Saaren yllä kaikuivat ilmalaivaston Tulikärpäsen sotahuutomaiset hälytystorvet.
”Okei, ötökät!” violetti huonohampainen skakdikersantti karjui heiluttaen sapeliaan. Harjaselkäiset irvinaamat olivat saapuneet moottoripyörineen ja asemoituivat naurettavan kokoisten konekivääriensä kera tasaisin välein keskelle puustolabyrinttiä.
”Jos parin le-matoranin litistäminen ei teiltä onnistu, painukaa vaikka pesään ja antakaa meidän-”
”Idiootti!” leirin perustanut nazorak-luutnantti rääkäisi. ”Onko teillä törkyverillä aavistustakaan, kuka tuolla havaintojen mukaan on? Itse viimeinen Vartija on vaivautunut paikalle!”

Skakdi hörähti suureen nauruun. ”Vai aivan yksin? Sitä parempaa. Antakaa meidän hoitaa homma.”
Luutnantti ei vaikuttanut tyytyväiseltä tilanteeseen, vaan mutisi jotain zankrzoraksi ja asteli ohjaamaan oman leirinsä evakuointia.

Plasmakonekiväärit valmistautuivat metsikössä. Vihollisen olisi pakko kulkea tämän alueen läpi, jos se yritti pohjoisrannikolle tai jopa niemenkärkeen asti.
Kuudentoista Nektann-nesteyttimen yhtäaikainen tuli tappaisi mitä tahansa.

Viidakosta kuului rapinaa. Skakdi-kiväärien piiput nousivat ilmaan valmistautuen klaanin johtajan perusteelliseen rei’ittämiseen. Eräs skakdeista katsoi oletettua maalia kohden kiväärinsä kiikarin läpi, ja yllättyi.
“Hei, tuo ei ole Var-”

Pieni valkomusta vanhus lensi hyppyvoltin voimin ilmojen halki ja laskeutui sitten skakdin kiväärin päälle. Ensimmäiseksi skakdi mietti, että olipas vanhus kevyt. Sitten skakdi mietti, että kylläpäs tuntuu ikävältä, kun kiväärin kiikari työntyy silmän läpi. Skakdi huusi.
”Ei olekaan”, huusi tuttu ääni metsikön toiselta puolelta. ”Tämä on.”

Skakdikersantti muuttui isoksi palloksi raivoa ja älähti ilmoille tulituskäskyn. Helvetillinen pauke täytti metsän.
Mutta käsky oli virhe, sillä nyt Bakmei tiesi, kuka oli skakdijoukon johtaja. Tungettuaan tarkkuuskiikarin ensin huolellisesti ensimmäisen uhrinsa aivoihin saakka, hyppäsi vanhus alas tämän päältä kiitäen sitten leveäleukaisen kersantin kimppuun.

“Kirottu kääpiö!” kersantti huusi joukkionsa tykkitulen alta ja tarttui sapeliinsa. “Teen naamiostasi tuulikellon!”
Uhkaus jäi pelkäksi uhkaukseksi. Skakdi tähtäsi yhden väkivaltaisen miekaniskun vanhusta kohti, mutta turaga mursi vastustajansa ranteen oitis vaivattomalla kädenliikkeellä. Tartuttuaan vihollistaan ranteesta heilautti turaga itsensä tämän olkapäälle. Sitten vanhus tähtäsi nyrkkinsä skakdin hammasriviin.
Kersantti parahti ja nielaisi samalla etuhampaansa. Skakdi yritti hädissään tarttua kimpussaan pyörivään tuhokoneeseen, mutta turhaan. Turagan nopea käsi kävi kertaalleen skakdin vyötäisillä, ja tarttui lyhytteräiseen puukkoon. Tumma veri purskahti ulos haavasta, kun Bakmei katkaisi skakdin kaulajänteet.

Joukko torakoita tarttui lyömäaseisiinsa syöksyen sitten turagan kimppuun. Bakmei vilkaisi nopeasti lähestyviä taistelijoita kohti ja tarttui sitten juuri kukistamansa skakdin raskaaseen teräaseeseen. Sapeli lensi pyörähtäen pari kertaa ilmassa, kunnes se tavoitti ensimmäisen torakan rintakehän. Bakmei syöksyi varmuuden vuoksi vielä samaisen torakan pään kimppuun, sillä turaga ei todellakaan halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.

Aamuyön muaka oli tehokas, joskaan ei kaunis taistelutaito. Bakmei teki tekniikalleen kunniaa räimien kimppuunsa hyökänneiden torakoiden päitä vuoron perään paljain käsin kappaleiksi. Nazorakit tekivät tilanteen hirveydestä huolimatta urheaa vastarintaa, mutta se oli turhaa. Turaga Bakmeita vastaan kaikki oli turhaa.

Turagan teurastusta huomioimaton orkesteri naurettavia tuhon urkuja soittavia skakdeja jatkoi Guardianin äänen suuntaan ampumista. Jatkoi muuten aika kauan. Jatkoi niin kauan, että metsikkö oli käytännössä puunsäleitä.
Sääli että he eivät olleet vain osuneet sillä mihinkään. Tykkituli oli raivannut suuren aukion heidän eteensä, mutta Klaanin saastainen admin tai tämän irtonaiset ruumiinosat loistivat poissaolollaan.
Ja nyt loisti myös Nektann-nesteyttimien koko panosvyö.

”Idiootit”, kuului samainen ääni tykkirivistön takaa. Suuren piikkirenkaisen moottoripyörän selästä, johon loikkasi myös rivistön takana loputtomasti verta vuodattanut viiksekäs vanhus.
Viimeisenä kohteliaisuuden eleenä pyörän käyntiin polkaissut admin ampui koko joukon moottoripyörien renkaat entisiksi yhdellä näiden omista kivääreistä.

”Mu-mutta”, yksi heistä sopersi.
”Terkkuja Metorakkille”, Gee huusi perin pettyneelle murhaajajoukolle. ”Oikeastaan, sanokaa sille että haistaa minun puolestani-”
BRNNNNN.
Moottoripyörä murahti käyntiin ja oli hetkessä poissa.


Ilmatila

Radioliikenteen kohina alkoi muistuttaa tuhotulvaa.

Varis 4 kaikille yksiköille! Hälytystila 5! Hälytystila 5!

Puunlatvat viuhuivat ali. Viiltävä viima porautui rakettijääkärin kuoreen ja kitiiniin suojahaarniskankin läpi. Kahden siipiparin välissä rääkyvä moottori sylki tulta ja plasmaa punahehkuiseksi hännäksi, joka seurasi kaksitasorepun ja sen pilotin kiitoa.

Torakan ylempi käsivarsi veti ilmojen nelisiipisen kuolemanjakajan etummaiset sarjatuliaseet valmiuteen. Alempi kalibroi rintapaneelin tähtäysjärjestelmää. Kirkkaan sinisenä hohtavat tähtäimet ja tutkapisteet piirtyivät sähköisille suojalaseille, joiden läpi lentäjä maailman näki.

”Korppi 5, sain.”
”Naakka 6, näköyhteys kohteeseen menetetty. Palaan 11C:hen.”

Seuraavilla viesteillä kesti ehkä elintärkeitäkin sekunteja pidempään, sillä ne tulivat kauempaa. ”Närhi 2, sain!
”Harakka 3, tuen Närhi 2:a.
”Kuukkeli 1”, lausui muita järeämpi ääni. ”Edelleen Tulikärpäsen kannella. Tankkaan ja lataan.

”Varis 4; Korppi 5 ja Naakka 6!” mekanisoitu kiitäjä karjui radioon. ”Ryhmittykää 17B:lle!”
”Korppi 5, sain.”
”Naakka 6, sain.”

Pieni ääni piippasi liitojääkärin kypärässä, ja hän vetäisi reppunsa vivusta. Kaksi kappaletta teräväkärkisiä rakettiammuksia asettui raidetta pitkin repun sisältä alemmalle siipitasolle laukaisua odottamaan.
”Varis 4; Närhi 2! Ryhmity 22B:lle ja liity muodostelmaan!”
”Närhi 2, sain.”
”Harakka 3! Koukkaa 37F:n kautta!”
”Harakka 3, sain.”

”Ja Kuukkeli 1”, ryhmänjohtaja sanoi ja laski ylemmillä käsillään kasvojensa eteen takaraivollaan olevan metallisen ampumasuojan. ”Heti kun olet valmis, päästä helvetti irti 20A:ssa.”
”Kuukkeli 1. Sain. ”

Rakettiritari kiihdytti vauhtiaan. Jahti sai alkaa.


Metsikön siimes
Moottoripyörän selkä
Helvetinmoinen kiire

“Me olisimme voineet tappaa ne kaikki!”, Bakmei karjui syyttävästi. “Kaikki ne!”
”Mutta emme tappaneet!” Guardian huusi moottorin yli harja tuulessa viilettäen. ”Eli meillä on moraalinen yläasema, ja jonain päivänä ne muistavat että säästimme ne! Miksi sinun pitää olla tekemässä kaikesta aina veripirtelöä?”
Teitittely taisi jäädä siihen.
“Veripirtelö ei kysele typeriä kysymyksiä!” vanhus huusi vastaukseksi. Guardian ei ollut aivan varma, oliko se uhkaus.
”Mikä helvetti sinua riivaa!” oli skakdi huutamassa, vihdoin ääneen.

Sen pysäytti se kiusallinen fakta, että pyörä lähti alta metsikön yli pyyhkäisevän sarjatulen räimimänä. Skakdi paiskautui maahan, joka osoittautui paljon kovemmaksi kuin hän oli odottanut. Hetken tajunnan rajamailla harhailtuaan hän nosti päänsä ja näki punahehkuisen hohtavan vanan seuraavan jotain, joka kiisi ilmojen halki aika kiireellä.

”Korppi 5, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Ai niillä on noitakin”, skakdi mutisi mullalle. ”Hyvä tietää tässä vaiheessa.”
Toinenkin rakettijääkäri suhahti puiden välistä. Guardian heittäytyi sivuun ja jo aivan liian tutuksi käynyt zamor-sade räjäytti metsää sytytysmateriaaliksi.
”Nyt matanauta!” skakdi huusi maassa kuuloelimiään pidellen. ”Eikö tuo jo riitä? Kuinka monta teitä vielä siellä on?”
”Naakka 6, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Kuusi? Teitä ei kyllä ole luovuudella pilattu! Naakka helvetin kuusi? Loppuivatko lintulajit, jotka jaksoitte opetella vai-”

Taas yksi rakettijääkärin sarjatulirypäs raapi metsään suunnattomat jäljet. Guardian kyykistyi puunrunkoa vasten, ja näki vihdoin Bakmein. Turaga odotti kaatuneen puun alla suojassa muristen jotain, josta skakdi ei saanut selvää.
Skakdi laski ammuksiaan. Se oli helppoa. Niitä oli lähinnä yksi.
… jos ei nyt kuitenkaan vielä.

Hänen varustevyön taskussaan odotti kuusi lisää, mutta ne olivat liian isoja revolverille – ja liian tärkeitä ammuttaviksi nyt. Aivan liian tärkeitä.
On minulla kyllä yksi ammus, jonka voin käyttää.

Hän katsoi Bakmeita silmiin. Ja viittoi tätä kevyesti luoksensa.
”En suostu siihen”, vaari ärähti jo etukäteen.
”Kokeilisit nyt!” sininen sotilas virnuili. ”Se voi olla hauskaakin. Lasken kolmeen. Yksi…”
Heidän välistään suhahti jokin, joka näytti lähinnä pienoisohjukselta. Suuri tulipallo ja repivä ääni muuttivat tuhatvuotisen puunrungon pelkäksi tuhkaksi ja lämpöaalloksi jossain kymmenen metrin päässä.
”Hyvä on, tuo kyllä kuolee”, Bakmei myöntyi.
”Tiesin että suostuisit. Yksi…”
Rakettitorakan moottorit pauhasivat yhä kovempaa yläpuolella. Ne lähestyivät, ja kohta konetuliaseet laulaisivat rakkausserenadiaan.
”… kaksi…”

Gee asettui tukevasti selkä puunrunkoa vasten ja asetti kätensä yhteen. Ääni koveni, ja Bakmei nousi kumaraan valmiusasentoon. Puolessa sekunnissa he näkisivät rakettijääkärin mustan varjon.
”Kolme!”
Sekunnin ensimmäisellä kolmasosalla turaga Bakmei ponkaisi puunrunkoon nojaavan Guardianin kämmenten päälle. Sen toisella kolmasosalla skakdi antoi kaikilla voimillaan vauhtia iäkkään tuhontuojan loikalle suoraan ylöspäin.
Viimeisellä kolmasosalla Korppi 5:n lentäjä havaitsi jotain valkoista, viiksekästä ja vihaista kolahtavan alempaan siipitasoonsa.
”… za?

Valkoinen turaga kiipesi ripein liikkein Korppi 5:n selkää pitkin kunnes tavoitti nazorakin niskan. Liikkuessaan eteenpäin turaga repi villisti torakan siipilaitteistoa kappaleiksi. Nazorak-lentäjä kieppui villisti taivaan halki yrittäen ravistaa vihaisen turagan kimpustaan, mutta turhaan. Tehtyään ensiksi selvää torakan siipivehkeen kriittisimmistä osista iski valkea vanhus nyrkkinsä vahvassa kaaressa – suoraan nazorakin kypärän läpi.

Torakkalentäjä sätki ja hytkyi aikansa, ja alkoi sitten kaartaa vahvasti vasemmalle. Se oli todella huono juttu vierelle avuksi lentäneen Naakka 6:n kannalta.

Bakmei hyppäsi alas. Naakka 6:n pilotti rääkäisi viimeisen kerran.

Taivaalla räjähti.

”No, oliko se edes vähän kivaa?” Guardian kysyi puunrunkoa pitkin maan tasalle liukuvalta turagalta.
”Ole hiljaa ja seuraa.”
Rakettitorakoiden rautalintujen jyly koveni kaikkialla ilmoissa. Viidakon puusto alkoi muuttua harvalukuisemmaksi. Ranta oli aivan lähellä.
Skakdi ja turaga pysähtyivät metsän reunalle. Leveä hiekkaranta – sama ranta, jolle Guardian oli rantautunut – kimalteli auringonvalossa heidän edessään, ja niin teki merikin.
Oli vain sääli, että sen yllä liiteli korppikotkain lailla kolme entistä vihaisempaa rakettijääkäriä. Eikä kyytiä näkynyt siinä niemenkärjessä, jossa sen jo piti olla.

Kaukana merellä näkyi kuitenkin jotain.
”Pentele!” skakdi riemastui. ”Ehkä siihen lähentelijään voi sitten luottaa. Mutta… mikä vene on tuon muotoinen?”
Bakmei ei sanonut siihen mitään.
Eikä kohta Geekään. Kysymys sai nimittäin vastauksen.






Se ei ollut hyvä vastaus.






Mutta se oli yksiselitteinen.

mitä vittua





Mereltä lähestyi jokin.

Jokin.







AAAEEEOOOEEEAAAAA

“AAAEEEOOOEEEAAAA”, kuului Tednin pelonsekainen sotahuuto LEGIOONALLA ratsastavan veljeskuntalaisen kiitäessä suoraa kyytiä viidakkosaaren rantaa kohti. Tuhatpäisen LEGIOONAN äänten kuoro mylvi ja ulvoi raivoisasti Tednin repiessä epätoivoisena ratsunsa suitsia. Näky olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa aika hulvaton.

“Miksi”, Bakmei aloitti, mutta jätti kysymyksensä kesken. Turaga ei oikeastaan halunnut tietää.
”Minua kiinnostaa enemmän”, Gee pudisti päätään, ”että mikä.”
Sitten hän katsoi pitkään eteenpäin veden pintaa pitkin vyöryvää massaa, joka vaikutti koostuvan linnuista. Hän ei tiennyt, mistä linnuista. Mutta hän pelkäsi tietävänsä sen kohta.

Enempää kyselemättä kaksikko syöksyi rantakaislikosta hiekalle. Ja havaitsi sen samassa virheliikkeeksi, kun muodostelmassa rantaa kohti lentävä liitonazorak-aura avasi samanaikaisesti tulen. Auran keskimmäinen liitäjä valmisteli siivillään kahta paria mustia ja nuolimaisia rakettiammuksia.

Guardian mietti viimeistä zamoriaan. Olisiko nyt tosiaan sen aika?
Eiiii vielä … hän päätti pinkoen ammusten välistä pää kolmantena jalkana märällä hiekalla Bakmei perässään. Valkoinen turaga ei voinut olla katsomatta hieman typertyneenä, kun skakdi ryhtyikin pakenemisen sijasta yhtäkkiä kaivamaan märkään hiekkaan kuoppaa.

“Aiotko kaivaa meille pakoreitin, rakki?” turaga pilkkasi vilkuillen samalla nyrpeänä taivaalle.
”Ole kiltti äläkä kysy minulta, mitä olen tekemässä”, skakdi huusi paniikinomaisesti. ”Kyseenalaistan sen muuten kohta itse.”
Lintujen vyöry tuli kohti. Rakettirepputorakoiden aura sitä nopeammin. Lopulta skakdi sai märästä hiekasta napattua pienen kaasupullon, jossa roikkui letkun päästä puolet kasvoista peittävä happinaamari.

Pullo käsissään skakdi kääntyi Bakmeita kohti. ”Vasemmanpuolimmaiseen!” Hän huusi ja heitti pullon suoraan ukkoa päin.

Bakmei otti kopin ja pyörähti ympäri. Vanhus tarkensi katseensa vasemmalla puolella lähestyvään lentäjänazorakiin, jännitti kehonsa lihakset ja pudotti sitten pullon jalkojensa juureen. Kuului terävä osuman saaneen metallin ääni, kun turagan jalkaterä lennätti kaasupullon korkealle taivaalle.

Silmäpuoli sotasankari kääntyi kaaressa lentävää kaasupulloa kohti, sulki oikean silmänsä, tarkensi katseensa ja-
Plasma. Päälle.

Johonkuhun sattui aika lailla.

Metallin repeämisen kimeä narahdus. Vankilastaan vapautuva kaasuräjähdys räjäytti Närhi 2:n kasaksi hyvin kypsennettyä lihaa ja romumetallia, ja repun moottorin raato törmäsi liekehtivänä auran keskimmäiseen torakkaan.

Johonkuhun sattui kovempaa. Moottori porautui Varis 4:n lentäjän kehon läpi, ja ontoksi jäänyt rakettijääkäri siipirunkoineen lähti syöksymään merta kohti.
Molskis.

Kaasuräjähdyksen paineaalto heitti viimeisen taivaalle jääneen hävittäjän villiin syöksykierteeseen, mutta se sai oiottua kurssinsa ja jatkoi synkeää syöksyään kohti Bakmeita ja Geetä.
Guardian oli vetämässä revolverinsa ja käyttämässä viimeisen zamorinsa. Mutta sitten hän muisti, mitä matematiikka sanoi.
Eiiii vieeläääää…
Hetken odotus palkittiin, ja torakka räjähti rantametsikköä vasten.

Tedni huusi ja parkui edelleen kuin viimeistä päivää. Suuri LEGIOONA matki kouluttajansa ääntelehtimistä kaikilla tuhannella nokallaan. Meteli oli kammottava. Hetkeksi kuitenkin valtavalla pingviinivyöryllä ratsastava matoran sai koottua itsensä, ja puettua hätänsä sanoiksi.
“Heeeeerraa Guuuaaardiiiiaaan!!” Tedni huusi. “Tääässää oooliisii väähään kiir-”

Silloin Tedni hoksasi, että admin ei ollut pakenemassa yksin. Tednin itkuinen katse lasittui kauhistuneiksi peuransilmiksi kun tämä katsoi rannalla seisovaa turaga Bakmeita.
“Miihiinää kuuooleeheheeennn…”, le-matoran vollotti ja oli vähällä pudota LEGIOONAN kyydistä.
“Kᴜᴜᴏᴏʟᴇᴇʜᴇʜᴇᴇᴇɴɴɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

LEGIOONA vyöryi rantaan. Muutama kuhisevan massan pingviineistä irtosi joukkiosta ja tömähti rantahiekalle. Hetken ajan ne kaakattivat hädissään, ja sukelsivat sitten nopeasti takaisin hyllyvään lintuvuoreen.

“H-herra Guardian! Ja arvon herra T-turaga herra Bakmei!” le-matoran rääkyi. “Olkaa hyvät ja kyyytiiiin sieltä ja ääääkkiiiäää!”
“Kʏʏʏᴛɪɪɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”Missä… merimetso on”, Guardian lausui heikosti kuin tyhjä kuori tuijottaen pingviineistä koostuvaa tietoista lihavuorta. ”Mikä vika merimetsossa on. Minä pidin merimetsosta.”
“Mᴇʀɪᴍᴇᴛsᴏsᴛᴀ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
“Syömässä! Harjoituslennolla! Pelaamassa bingoa, EN MINÄ TIEDÄ!” vinkui Tedni vastaukseksi ja viittoi rannalla seisovaa kaksikkoa astumaan kyytiin. Kunnioitus ja tittelit varisivat matoranin äänestä, kun tämä huudahti:
“Nyt tänne ja kyytiin sieltä! Tämä ei pysy koossa pitkään!”
“Kʏʏᴛɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Sen enempää epäröimättä (vaikka syytä ehkä oli) turaga ja skakdi lähtivät loikkimaan ylös allaan hyllyvää pingviiniportaikkoa. Yksittäiset massan pingviinit kiemurtelivat skakdin suurten varpaiden välissä ja räpyttelivät keltaisia silmiään. Läpyttivät aina välillä räpylöitään villisti. Hyllyivät.
”Älä kerro minulle tästä mitään”, Gee sanoi yrittäen etsiä tukevaa pistettä muuntuvasta massasta, joka irtosi yhdellä hyllyvällä töytäisyllä rantahiekasta. ”Ei tarvitse, oikeasti.”
“Haha, hauska juttu itse asiassa!” Tedni aloitti parkunsa keskeltä. “Ihailette juuri etelän saarilta kotoisin olevaa Kur-Maglya-pingviiniä! Ja kyllä, niitä on teknisesti ottaen vain yksi! Katsokaas, tällä koko laumalla sattuu koostaan huolimatta olemaan yhteinen tietoisuus, ja tavallaan voimmekin ajatella, että surffaamme takaisin Klaaniin valtavien pingviiniaivojen pääl-”
Tednin irvokas tietoisku keskeytyi, kun Turaga Bakmei tarttui matorania kurkusta.
“Vie. Meidät. Pois. Täältä.” turaga komensi.
“M-me annoimme sille nimeksi LEGIOONA!”, Tedni vastasi koittaen olla tukehtumatta.
“Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀ!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Ja hyöky lähti liikkeelle. Se tuntui yrittävän epätoivoisesti pysytellä kasassa yhtenä amorfisena pingviiniyden massana, joka vyöryi aaltojen päällä muuttaen jatkuvasti muotoaan. Jostain kaukaa rannalta katsottuna olisi voinut luulla, että meren yllä liikkui valtava kaikennielevä muotoaan hakeva meduusa, ja se olisi silti ollut rauhoittavampi ajatus.
”Aᴊᴀᴛᴜs!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Guardian olisi halunnut vain rauhoittua. Hän etääntyi viidakkosaaren hiekkarannasta sekunti sekunnilta nopeammin, ja olisi kohta turvassa. Jo pelkän matkustuskeinon hyväksyminen oli tarpeeksi vaikeaa, mutta pieni matemaattinen epäkohta kalvoi edelleen skakdin aivoja.

Kuusihenkiseen rakettijääkäritiimiin kuului yleensä nimittäin kuusi jäsentä. Ei viisi.
Ja moottorien sietämätön pauhu takaa vaikutti siltä, että epäkohta korjaisi kohta itsensä.
”Tulikärpänen, tässä Kuukkeli 1. Kohde paikallistettu. Tuhoan.”
Guardian kääntyi hitaasti. Ja puristi kätensä pistoolinsa ympärille.

Tedni rääkäisi kauhusta. Bakmei laski kulmakarvansa. Yhteismielellä varustettua muodotonta pingviinigolemia jahtasi meren yllä isoin Guardianin näkemä rakettirepputorakka. Se oli hädin tuskin torakka, enemmän kuin valtava hävittäjä, jonka kuudesta siivestä jokainen oli varustettu aikansa kehittyneimmällä ohjusteknologialla. Kuukkeli 1 oli nazorak-imperiumin ilmavoimien ehdoton ylpeys, taivaat takanaan polttava metallikauhu, joka nauroi metallisesti visiirinsä takaa.

Mutta Guardiania ei juuri silloin kiinnostanut. Ennen kuin nazorak ehti edes uhota, skakdi veti liipaisimesta.

Zamor upposi torakan haarniskaan, ja tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan. Ei, ennen kuin zamor vapautti sisältönsä.

Ja sitä muuten oli.
”Mitä luojan nimeen-”
Kuukkeli 1:n ohjaaja ehti hetken kauhuissaan katsella, kun valtava yönmusta, piikikäs xialainen merten kauhu pullistui ulos sen haarniskasta murtaen metallilevyt tieltään. Ja kilahtaen kuin jotain olisi virittynyt.

”Tunnette jo Manun”, skakdi karjui. ”Tässä on toinen ystäväni, Miina.”

Torakka rääkäisi.
”Maihin!”
Gee, Bakmei ja Tedni suojautuivat pingviinimassaan.

FU-TUMM.


Bio-Klaani
Satama

Klaanin satamassa koettiin kauhunhetkiä, kun tuhatpäinen pingviinimassa valui erästä pitkää laituria päin imaisten sen itseensä. Sataman asukit kirkuivat ja juoksentelivat ympäriinsä, eivätkä he huomanneet lainkaan pingviinihirviöllä ratsastavaa Klaanin adminia, taikka tämän erikoisia matkakumppaneita.
“LEGIOONA!”, Tedni torui ja potkaisi yhtä pingviineistä pyrstöpuolelle. “Jätä laituri rauhaan!”
“Lᴀɪᴛᴜʀɪ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Skakdi ja turaga loikkasivat pois lintumassan kyydistä. Tedni yritti epätoivoisesti sitoa hyllyvää ratsuntapaistaan kiinni yhteen laituritolpista, mutta huonoin tuloksin. Lopulta le-matoran luovutti, ja siirtyi itsekin huokaisten kuivalle maalle.
“Herra admin, herra Turaga”, Tedni puhui. “Mukavaa, että selvisitte saarelta yhtenä kappaleena.”

Turaga Bakmei otti askeleen lähemmäs Tedniä ja tarttui matorania olkapäästä. Vanhus vetäisi le-matoranin lähemmäs, ja kuiskasi tämän korvaan:
“Sinä olet siis Tedni?”
“Kyllä herra! Palveluksessanne, herra!” viestinviejä vastasi.

Klaani
Sairasosasto

“Sattuu”, yltäpäältä kipsiin kääritty Tedni valitti.


”Niin, no”, lasin toisella puolella tuijottava skakdi sanoi vaitonaisesti.
”Niin”, Bakmei sanoi.
”Hän kyllä pelasti henkemme…”
”Siksi mursinkin vain hänen raajansa.”

Odotushuoneen kello tikitti hiljaa.
”Niin, no. Onhan se reilua.”

Soturi kahleissa

Zakaz

Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
”Pää kylmänä ja keskity”.
Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
“Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
“Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
“Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
“Pegghu. Kaupunginvartija.”
“Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

***

“Mäski-aika”
Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

***

“Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
“Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
“Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
“Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

***

Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

***

Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

“Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
“Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
“Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
“Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
Pienen pieni Työläinen…
Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

***

“He-herääh, Pegghu”.

Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

“Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
“Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
“Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
“Meidän täytyy päästä pois”
“Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
“Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

“NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.