Avainsana-arkisto: Pyhä Äiti

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪ

Saari,
joskus.

Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.

Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.

Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.

Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.

Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.

Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.

”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”

Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.

”Nautitko siitä?” se kysyi.

Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.

Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.

”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”

”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”

”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”

Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.

”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.

”Vähemmän.”

Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.

”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”

”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”

”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”

Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
”Sekään ei riitä sinulle.”

”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”

Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.

”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”

”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”

”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”

Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.

”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”

”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”

Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.

”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”

Neidon huuli värähti.
”Ehkä niin.”

”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”

”Antaa se… vapauden sinusta.”

Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.

”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”

Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”

”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”

Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.

Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
Sillä sen Hän neidolta halusi.

Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.


Klaani,
tänään.

Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.

Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.

Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.

Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.

Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.

Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.

Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä.
Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…

Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.

… vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.

Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.

Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?

Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan.
Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.

Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.

Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?

Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.

Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.

Ne pitivät Hänet läsnä.

Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.

Ilman uskovia jumala lakkaa.

Pois.
Tawa pudisti päätään.

Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.

Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.

Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.

Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.

Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.


Kasvien keskellä

Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.

”Helei.”
Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.

”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”

Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.

”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”

Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”

Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”

Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
”Haluan. Voin yrittää.”
Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.

”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”

”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”

”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”

Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”

Tyhjyys ei tuhoudu.

”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”

”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”

Tawa.

Vain yksi, Tawa mietti.
Vain yksi niistä.

”Ei… ei kukaan ole sellainen.”

”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.

”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
Pieni hymy palasi papittarelle.
”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”

Tawa hymähti hiljaa.
”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”

Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.

”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”

”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”

Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”

”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”

Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.

”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”

Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.

”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”

Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.

”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”

”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”

Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”

Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”

”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
”En ymmärrä.”
”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”

Teen sinusta eheän, tyttö.
TYHJYYS ON EHEINTÄ.

Särkyminen?
Halkeaminen kahtia?

Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.

”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”

”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”

Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.

”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”

Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”

Pirstokaa Jumalan valo.
Nielkää hyveistä kolme.

”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”

”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”

Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”

”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…”
Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.

”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”

”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”

Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”

Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”

”Niin.”
Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?

Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.

”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”

Tyttö.

”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”

Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.

”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”

Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
Silloin vasta on täydellistä.

”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”

”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”

Revi kaikki irti.
KAIKKI.

”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”

”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”

”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”

”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”

”Niin. Ehkä niin.”
Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.

”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”

Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.

”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”

Tawa huokaisi.
”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”

Tyhjyys voittaa lopussa.

”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”

Tyttö.

”N-no. Hänet.”

”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”

Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.

”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
”Tottahan toki, lapsi?”
”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.

Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.


Admin-torni

Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.

”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli.
Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.

Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.

”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”

Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.

”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”

Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.

Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.

”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”

Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.

”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”

Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.

”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.

”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”


Muurinharjalla

Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.

”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.

He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.

”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”

Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…

”Pyhä Äiti.”
”Olen tässä, Tawa.”
”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”

”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”

Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
”Ei se mitään”, Tawa hymyili.

Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?

Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.

Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”

”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”

”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”

”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”

”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”

Tawa nyökkäsi.
”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”

”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”

”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…”
Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?

Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”

”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”

”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”

Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.

”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”

”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”

”Toivon niin.”

Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”

”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.

”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”

”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.

Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.

”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”

Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.

Polttorautojen verestävät sinetit käsivarsien valkeassa ihossa olivat piirtyneet Tawan silmille. Kahleiden raastamat ranteet.

”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”

Pirstokaa jumalan valo.

”… minun makutani.”

Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”

Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.


Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.

Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.

Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.

Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.

Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.

Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.

Sheelika.

Avde.

Loinen.

Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
Häntä ei ollut pakeneminen.

Hän oli aina täällä.

Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.

Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.

Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.

Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.

Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.

Valon lapset.

Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.

Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.

Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.

Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.

Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.

Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.

Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.

Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.

Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.

Epätärkeää.
Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.

Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
Hölmö pikku narri.

Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.

Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.

Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.

Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.

Johtajana hän on vain nimi ja rooli.

Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.

Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.

Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.

”TAWA” .
Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.

Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.

Itsensä kumoava väite

Keskisuuren kasteen aukio

Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.

Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.

Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.

Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.

Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
”Hei.”
”Tervehdys sinulle.”

Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä.
Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä.
Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?

”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.

Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”

Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.”
Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?

Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.

Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.

Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?

Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä.
Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?

”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.”
Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.

Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.”
Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.”
Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?

Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.

Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.

Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?

Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.

Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.”
Oppilaan kanssa.

”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
Mutta niin oli Mestarikin.

Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.


Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.

Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.

Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.

Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.

Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.



“Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
“Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
“Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.

Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
“SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
“Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.

”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.

”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
“Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”

Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”

Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
“H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
“Vaiko juuri todella tarkka?”
“…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
”…”
”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
“Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”

Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”


Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.

Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.

Ananakseen.

Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
…Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.

Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.

Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.

Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.

Kauas.
Kauas pois…


“Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
“Huppuineen vai ilman?”
”Ylipäätään.”
“Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
“… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.

Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”

Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.

”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
“Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”

Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”

Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
“Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”

Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
“Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
“… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…

Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
“Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti:
3.
”- saat kyllä tietää.”

Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.

Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.

Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.


Vuosia sitten, Eteläinen Manner

Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
“Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.

Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
“Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”

Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.

Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä.
Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.






Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.

”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
“Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”

Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”

Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
“Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.

Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
“Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!

Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.

Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.

Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.

Huusi roisto kauhuissansa.
Jaloillansa taistoon kävi.

Oli taisto turhanlainen, ote tiukka turveansan.
Upottavan surmanloukun, Karzahnin katalain kahleiden.

Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”

Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi.
“Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”

Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”

”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”

Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
“Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”

Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.

”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”

Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.

Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.






Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
“Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”

Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”

Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.

Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
“Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
“Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
“V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
“En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”

Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”

Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
“Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”

Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”

Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”

Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.

Ja tottahan se olikin.

Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.

Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.



”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”

Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.

Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”

Aah! Myrrysmiehen manauxet owat hirmuiset ja mercilliset!

Krikcitin pappismies hymyili vienosti.
“Totta karzahnissa.”


Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.

Paradoxista näytti, että athistien pääkaupungin, viidakon ympäröimän Ath-Nuin, suuri pyhäkkö olisi kohonnut kasvillisuuden lomasta aina, universumin alkuajoista asti. Rakennuksessa oli tosin aukkoja ja kulumia, jotka aika oli sen pintaan muovannut vuosien saatossa.

Mutta Isä Ath ei vuosia laskenut.

Paradox hämmästeli temppelin portailla olevaa kuhinaa. Soturimunkit, papit, nunnat ja oppipojat kävelivät katedraalin oviaukoista sisään ja ulos. Krikcit näki joidenkin matoralaisten kanoheissa samanlaisia rukousmerkkejä, kuin ikivanhalla tietäjällä.
Krikcitiläinen havahtui muistaessaan Oraakkelin. Hän käänsi katseensa portaiden yläpäähän. Pakari-kasvoinen Oraakkeli, punasilmä, ennustaja iänikuinen katsoi häntä odottavasti. Paradox kiipesi hänen rinnalleen.

Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.


Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.

Lyönti. Potku. Kuuden keisarin liikesarja. Kiipeävä kiviapina.
Hikipisarat virtasivat Paradoxin kuultavan sinistä ihoa pitkin. Nuorukaisen jalat horjuivat vielä, mutta ne olivat päättäväiset.

Krikcit kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui kivuliaasti kyynärpäänsä päälle. Hän puri hampaitaan. Välillä hän olisi halunnut luovuttaa…
Mutta sitten hän huomasi katsoa huoneen ovensuuhun. Oraakkeli tarkkaili sivusta hänen kehittymistään.

Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.


Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.

Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.

Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.

Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.

Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.


“Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”

Isiemme synnit

Ariez

”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.

Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.

Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.

Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.


Bothana

Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.

Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.

Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.

Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.


Bartax

”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”

Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.

”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
Kuului hyväksyvää mutinaa.

Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.

”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”

Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.

”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”

Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”

Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”

Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”

Yleisö vastasi hurraten.

Bartax virnisti häijysti.
”Otetaan kurssi kohti… Ath-Koroa.”


Gunei

Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.

Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.

Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua.
Tai vähintään Mestarilla.

Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.

”Isä Gunei!”
Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”

Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
”Haluatko nähdä?”
Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.

Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.

Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.

”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin.
Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?

He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.


Oraakkeli

”Snork?”
”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.

Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
”Snork?”
Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.

”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.

”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
”Snork.”
”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”

Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.

”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”

Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.

”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”

Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.

”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”

Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
”Snork.”
Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.

Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.


Zeeron

”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.

”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.

”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.

Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.

”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
Musta matoran katseli –
”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
Anti olla.
”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”

Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”

Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”

Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”

”Vai ’Avde'”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
Keskellä mielen pimeyden
Vain yksi näkee totuuden
Tuo Mies Punainen

Ja pirstoo valheen, petoksen
Tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.

Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
”Hei!”
Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”

Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”

Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”

Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”

Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”

Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”

Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”

He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”

”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.

Seitsemän

Bio-Klaani, Telakan kasarmit

Laukaus kaikui avaran sisäampumaradan halki. Maalitaulun puinen selkämys säpälöityi pilveksi sahajauhoa, joka laskeutui verkkaisesti kohti betonista lattiaa. Saman maalitaulun etupuoli oli kuitenkin vahingoittumaton ja tuore, jos ei ottanut huomioon pientä savuavaa sisäänmenoaukkoa numeroiden kuusi ja kahdeksan välissä.

Guardian seisoi alle sadan metrin päässä taulusta rajatulla ampuma-alueella. Skakdin asento oli etukumarassa ja edelleen valmiina ottamaan vastaan Vartija-kiväärin potkaisun. Hopeanharmaan kiväärin piipusta leijaili savukiehkuroita ja plasman katkua.
Punaruskea hylsy kilahti betonia vasten ja pyöri joitakin metrejä.

”Seitsemän”, sanoi ääni Guardianin selän takaa. Se oli Troopperi. Punainen Hau-kasvoinen Toa ei edes siristänyt silmiään katsellessaan taulualuetta. Hänen katseensa vastasi petolintua. ”… oletteko varma, että kiväärin tähtäimet ovat kunnossa?”

”Ammuin jyvätähtäimellä.” Guardian sanoi tuijotellen päivä päivältä vähemmän nazorak-siluettia muistuttavaa maalitauluaan savuavan piippulinjan takaa. ”Ei. Siinä ei ole mitään vikaa.”

”Eipä ole ampuma-asennossakaan”, Troopperi sanoi raapien päätään. ”Pitäisikö teidän harkita… tiedättehän, sen silmänne käyttöä?”
Takaa sitä oli vaikea huomata, mutta Guartsulla oli nyt vain yksi silmä. Mekaaninen kiikari ei piilottanut enää taakseen valtavia arpia ja pistettä, jossa oli joskus ollut silmä.
Anidiuminen konesilmä odotti silkkisessä pussissa skakdin vyöllä.
”Ei”, Guartsu sanoi katsekaan vavahtamatta. Troopperi jäi hetkeksi hiljaiseksi.
”Okei. Tiedättehän te, ketä vastaan saatatte joutua taistelemaan siellä pesässä?”
”Tiedän. Juuri sitä henkilöä olenkin sinne menossa hakemaan.”

Troopperi nieleskeli sanojaan varovaisesti ennen kuin lopulta uskaltautui puhumaan.
”Jos nazorak-luodit ja miekkakäden menettäminen eivät pysäyttäneet ”Miekkapirua”, mikä mahdollisuus teillä on?”
Guardian nosti oikean käden etusormellaan varmistimen ylös. Hän irroitti käyrän lippaan rungosta ja laittoi sen taisteluvyönsä remmiin. Yhdellä kädenliikkeellä skakdi heilautti aseen selkäänsä kantohihnasta kiinni pitäen. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti toaa silmiin. Varsinkin Troopperin kotkankatseella oli vaikea katsella arpikudoksen epämuodostunutta ihoa ja synkkää kuilua, josta oli joskus katsonut toinenkin silmä.

”Hän on Ämkoo”, Guardian sanoi tiukasti. ”Ei ’miekkapiru’.”
”Kaikella kunnioituksella, admin hyvä, mutta hän kyllä valitsi puolensa.”
”Meinaatko”, kuivan eleetön ääni vastasi. Sininen käsi kiinnitti kiikarisilmää verkkaisesti paikalleen. Lopulta silmään syttyi plasmanpunainen keinopupilli. Se kierteli ympäriinsä tarkentaen katsettaan hetken, kunnes kalibroitui täsmälleen samaan kulmaan kuin adminin oikea silmä. ”Selväksi tuli. Hän on nykyään torakanpenikka, joo, mutta edelleen vain mies. Ei piru. Suonet anteeksi, mutta minun on mentävä.”

Guardian käveli Troopperin ohi sanomatta mitään. Tulen toa otti ja jatkoi matkaa sinisen skakdin perässä.
”Oletko ihan, ihan varma?”
”Mistä?” Guardian sanoi ilman varsinaista kiinnostusta.
”Siitä, että hän ei ole piru?”
”Haluat varmasti perustella ajatuksen tuon mietteen takana.”
”Minä…” Troo aloitti, ”… minä olen tavannut makutan. Tai siis, nähnyt. Abzumon. Jos Toa Ämkoolla on samanlainen olento sisällään…”
”Abzumo on kuollut”, Guardian keskeytti. ”Niinhän Matoro sanoi. Pirut eivät kuole. Miehet kuolevat.”
Troopperi synkistyi. ”Niinkö sinä aiot Ämkoolle tehdä?”
”Luulin sinun olleen satavarma siitä, että hän on vihollinen”, Guardian sanoi kohentaen rynnäkkökivääriä selässään. ”Asia kerrallaan. Ensiksi etsin hänet. Sitten otan selvää, mitä voin asialle tehdä.”
Troopperi pysähtyi, mutta Guardian jatkoi matkaa kohti admin-siipeä.
”Tapahtui mitä tapahtui”, Troopperi sanoi kohentaen ryhtiään, vaikka admin ei nähnyt. ”Olkoon Mata Nui puolellasi taistelussa.”

Guardian hymähti. Mata Nui ei yleensä ollut hänen puolellaan. Ehkä hänen pitäisi välillä kokeilla rukoilla Athia. Tai edes Äijärakkia.
”Kiitos.”

* * *

Zakaz, Teräskallion sotilastukikohdan rauniot

Sodan ja eroosion kuluttamassa bunkkerissa haisi tuli. Tuli, joka oli lakannut palamasta jo viitisen vuotta sitten. Hiekkamyrskyjen voima oli rynninyt raunioiden läpi ja teki tornin seitsemän kerroksen läpi tarpomisesta entistä vaivalloisempaa. Ensimmäiset viisi kerrosta eivät tuoneet kahdelle vastauksien etsijälle minkäänasteista tyydytystä, mutta kuudennessa odotti umpeen sulanut palo-ovi.
”Bingo”, karhea viskibasso jyrähti tyytyväisenä.
Vaati kaksi sorkkarautaa ja kolme pienräjähdettä saada oven ja seinän välistä aukkoa edes suurenemaan. Kahden skakdin uurastus kuitenkin lopulta palkittiin, kun valtava kalahdus lonksautti järeän oven irti saranoistaan. Vähintään puoli tonnia rautaa rämähti vanhan sotilastukikohdan lattialle.
Warrek läähätti ja pyyhki otsaansa hiestä. ”Kiitos avusta, kaunokainen”, keltainen salaman skakdi naurahti kumartaen naissoturille kevyesti.
”Ei kestä, herra kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi taputellen käsiään hiekasta ja ruudinjämistä. Oranssiharjainen nainen katseli valtavan teräsoven takaa paljastunutta pimeää holvia. ”Onko teillä valokiveä?”
”Ei, mutta toiseksi paras asia”, Warrek sanoi. Hän kumartui mukanaan kantamansa kangaslaukun ääreen ja kaivoi sen uumenista vanhan öljylampun.
Kuluneen ja öljyn kyllästämän polttolangan pyöritteleminen esiin lampun uumenista kesti kauemman aikaa kuin Warrek halusi jälkeenpäin myöntää, mutta hän sai sen sytytettyä välittömästi.
Vaikka öljyä ei ollut, Warrekin haarniskan rintataskussa kantama pullo sisälsi niin paljon alkoholia, että asioiden sytyttäminen ei osoittanut vaikeuksia. Salaman keltaruskea skakdi napsautti sormiaan, ja niistä sinkosi pieni staattinen kipinä lankaan. Lamppu syttyi juhlallisesti. Warrek tarttui sen kahvasta, nousi takaisin pystyasentoon ja asteli holvin suuaukolle. Valo sai kauan piilossa pysyneen holvin pimeyden väistymään.

”Teidän jälkeenne, Aavikon kukka”, Warrek sanoi osoittaen perin ankealta näyttävää holvia kämmenellään. Zaiggera poisti käsiaseensa varmistuksen ja asteli viehkeästi sisään.

Kaksikko upposi syvemmälle tilaan, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa sen jälkeen, kun Teräskallion viimeisessä taistelussa muuan skakdiluutnantin sinkoama Kralekus VII -polttokranaatti oli sulattanut rautaoven karmeihinsa ja muuttanut pari sekuntia liian hitaan vartijan käytännössä kaasuksi.
Warrek ei voinut olla ajattelematta, että he saattoivat edelleen hengittää sitä, mitä oli jäljellä kyseisestä vartijasta. Ajatus oli parempi jättää omaan arvoonsa.

Öljylamppu paljasti kammion salaisuudet. Hyllyt olivat täynnä lokeroita, lokerot olivat täynnä laatikoita, laatikot täynnä kansioita ja kansiot täynnä papereita. Skakdikenraali hymyili – osoite oli oikea.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi pitäen sisällissodanaikaista pistooliaan valmiusasennossa. ”Onko jokin erityinen syy sille, miksi palasimme tähän läävään jälleen?”

”Haha, me kaksi ja tämä paikka”, Warrek sanoi etsien katseellaan oikeaa hyllyä. ”Viimeksi kun olimme täällä, me pakenimme niiltä skarrararrin kääpiöneropatin palkkasotureilta.”
”Nektannin”, Zaiggera korjasi.
”… sama asia! Ja se ihan ensimmäinen kerta ei oikein jäänyt mieleeni. Liikaa räjähdyksiä ja huutavia, palavia paskiaisia.”
Zaiggera ei voinut olla muistamatta. Teräskallion taistelun ei yleisesti katsottu enää kuuluvan Zakazin sisällissotaan, sillä sota oli ollut silloin jo ohi kahden kuukauden ajan. Tuo kohtalokas päivä oli sama päivä, jolloin teräskalliolaiset suunnittelivat teloittavansa sisällissodan loppupuolella vangitut häviäjäosapuolen kenraalit.

Kyseiset kenraalit, Warrek mukaanlukien, selviytyivät säikähdyksellä. Zaiggera sai leukaansa arven, jonka hän muistaisi vielä pitkään. Teräskallion vartijat ja upseeristo pääsivät huomaamaan, että Aavikon kukan terälehdet olivat terävät ja täynnä räjähtäviä asioita.

”Mitä tulee siihen, mitä hyötyä tästä rojukasasta on”, Warrek sanoi selaillen lyhdyn valossa hyllyllä lojunutta kansiota. ”Minua… mietitytti.”
”Mikä?”
”On mietityttänyt jo ihan pienen hetken. Ensiksi, kun G-mies kävi kyselemässä asioita, ja sitten kun ne kaksi klaanilaista… mitä ne nyt…voi per…”
Warrekin kulmien kurttuuntumisesta ja katseen tyhjyydestä päätellen hän näytti hukanneen ajatustensa veturin. Potentiaalisesti koko junan. Todennäköisesti raiteetkin.
”Retrohattuhippi ja pikku-ukko. Klaanikansaa. Skarrararr.”
”Toa Domek ja matoran Pegghu”, Zaiggera korjasi kärsivällisenä.
”Ne! Muistatko, mistä molemmat kyselivät?”

”Tarkoitatko Zorak von Maxitrillian Arsteinia?” Zaiggera kysyi varovaisesti.
”Voi kyllä”, Warrek sanoi peilaten hampaitaan öljylampun lasista. ”Parin viikon sisään sama raato kiinnostaa jotenkin perhanan paljon kahta eri kaveria. Siinä minä mietin tuota nimeä. Zorak, Zorak, Zorak. Ja sitten se iskee, skarrararr.”
Warrek ojensi öljylampun sanattomasti Zaiggeralle ja tarttui kaksin käsin erääseen kansioista. Sen kannessa oli kirjain, joka vastasi sekä matoran- että skakdiaakkosissa z-äännettä.

”Muistatko lekuri Golairen?” Warrek sanoi avaten kansiota. Pöly valui paperien välistä, kun Warrek pläräsi kellastuneita lehtisiä kuin pelikortteja. ”Eri parin silmät, kaksi pikkuruista sarvea, huonot hampaat?”
”Yritän parhaani mukaan unohtaa”, Zaiggera sanoi huokaisten.
”Tyyppiä kiinnosti raadot. Toimi kuolinsyyntutkijana täällä, teki paljon ruumiinavauksia. Lopulta jotain taisi mennä väärään asentoon sen kallon sisällä. Se alkoi keräilemään tietoa raadoista kaikkialta koko sodasta. Se Irnakkin piru alkoi keräilemään niitä ruumiita. Halusi tietää kaiken niistä kuolleista, kirjoitti paljon asioita ylös tänne. Sen paja täyttyi arkuista ja pää kuolintavoista kuin joku ruma ilmapallo.”
”Poksahti ainakin samalla tavalla”, Zaiggera sanoi huolettomasti.
”Niin, niin varmasti, mutta katsos tätä”, Warrek sanoi osoittaen kansion kulunutta sivua.

Raportti 2476//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Väärin tähdätty panssariterä kallon läpi. Terä räjähti täydellisesti kallon sisäpuolella.

”Ihanan groteskia”, Zaiggera sanoi ja yritti olla ajattelematta Golairen psykoottista virnettä. ”Halusitko vain varmistaa?”
Warrek pudisti päätään ja käänsi seuraavan sivun.

Raportti 2477//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Kranaatinsirpale kaulavaltimoon. Vuoti kuiviin.

”Tässä on melkein yhtä paljon järkeä kuin muussakin Golairen tekemässä, kenraali. En aivan näe, mitä…”
Warrek oli poikkeuksellisesti hiljaa ja käänsi seuraavan sivun esiin.

Raportti 2478//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Tarkk’ampujan luoti lävisti keuhkon. Tukehtui omaan vereensä.

Zaiggeran kulmat nousivat. Yleensä eleettömillä kasvoilla oli ihmetystä. Warrek jatkoi sivujen kääntelyä. Zorak von Maxitrillian Arsteinin nimi tuli esille vielä monessa raportissa. Toinen väitti hänestä jääneen jäljelle vain sormia, toisen mukaan ruumista ei edes olllut. Jokainen sivu oli edeltäjänsä kanssa ristiriidassa. Nämä sivut olivat lisäksi muun kansion sivuja paljaampia. Tuntolevyä tai edes sen numeroa ei löytynyt. Kuvaa Zorak von Maxitrillian Arsteinista elävänä ei ollut.
Viimeisen sivun jälkeen Warrek sulki kansion ja jätti sen hyllylle. Hän kääntyi öljylampun valossa kohti Zaiggeraa. Kaksikko katseli toisiaan.

”Nii-in. Uskotko kummituksiin, rakkaani?” Warrek sanoi hymyillen.
”En”, Zaiggera sanoi. ”Mutta ymmärrän kyllä. Jokin ei täsmää.”
”En minäkään, mutta joku piruparka ei ole selvästi ymmärtänyt pysyä kuolleena.”
Zaiggera nyökkäsi ja käveli lamppu kädessään ja ase toisessa kohti holvin oviaukkoa. ”Ehkä asiaa sietää tutkia, kenraali Warrek.
”Juuri tuon halusinkin kuulla”, Warrek sanoi, ja skakdimaisen hampaikas virne leveni.

* * *

Ath-Koro

Punaisena hehkuva kamiina toi matalaan puiseen majaan lämpöä, ja maan päälle ja kattoparruihin pakatut havut pitivät sen sisällä. Kyhäelmä oli jotain teltan ja laavun väliltä. Kamiinapeltien takana palava mänty kuitenkin piti huolen, että sisällä oli lämmintä. Saaren talvi oli pahentunut pahenemistaan sitten klaanilaisten käynnin ja siitä seuranneen välikohtauksen, josta kylässä ei enää puhuttu. Koko kylä isä Guneita lukuunottamatta oli jotenkin onnistunut löytämään itsensä saaren jäiseltä rannikolta ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Kun rannalta löydettiin useammasta eri paikasta jäänteitä jostain, joka olisi joskus voinut olla nazorak-eliittisoturi, kyläläiset olivat löytäneet pakonomaista tarvetta palata takaisin majoihinsa ja arkiaskareisiinsa.

Tämä maja oli isä Gunein nukkumapaikka silloin, kun hän ei rukoillut ja messunnut hyisessä, sairaalamaisen valkoisessa ja kliinisessä Suuressa temppelissä. Nyt Gunei oli kuitenkin opettamassa mielen isän sanaa nuorille soturimunkkioppilaille. Hänen majassaan oli nyt kaksi vanhaa matorania. Pakari-kasvoinen Oraakkeli oli viltin päällä puoli-istuvassa asennossa aivan kamiinan vieressä. Kamiinasta kauempana oli polvillaan athismin matriarkka, Pyhänä Äitinä ja Mestarinakin tunnettu Shelek-kasvoinen ce-matoran. Vanhat silmät katsoivat sokeina Oraakkelin olkapäätä.
”Mestari, ei teidän tarvitse”, Oraakkeli sanoi kunnioittavana. ”Kykenen vaihtamaan ompeleet itsekin.”
”Makaa vain rauhassa, ystäväni”, vanha nainen vastasi.

Isä Bartaxin kätyrin salamurhayrityksen jättämä haava ei ollut kaunista katsottavaa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä sen oli lävistänyt metalliputki. Siroilla sormillaan Pyhä Äiti ompeli haavan reunoja yhteen. Näkökykyä hän ei siihen tarvinnut. Oraakkeli ei edes purrut hammasta. Kipu ei ollut koskaan ollut ongelma.
Hän oli tullut tähän maailmaan taistellen, ja todennäköisesti lähtisikin siitä taistellen.
Ilman Mestaria olisin varmasti jo kuollut, Oraakkeli ajatteli. Joko jonkun muun… tai sitten oman käteni kautta.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Hän laskeutui makaavaan asentoon.
”Kiitos, Mestari”, hän sanoi.
”Sinun ei tarvitse kiittää”, vanha nainen sanoi. ”Ei ole koskaan täytynyt. Tämä oli joka tapauksessa tehtävä. Haavasi voi tulehtua… etkä ole enää nuori matoran.”
”Muistatte varmasti sen, kun vielä olin”, Oraakkeli sanoi uppoutuen jonnekin kauas. ”Vaelsin lumessa, jäässä ja pimeydessä tuntikausia. Poika synkässä maailmassa, ilman tietä kotiin. Kotiin, jota ei ollut.”
Oraakkelin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän katseli ranteissaan olevia arpia pitkään.
”Täynnä vihaa. Vihaa maailmaa kohtaan. Vihaa sellaista maailmaa kohtaan, joka antoi sellaisen tapahtua.”
Mestari jatkoi kuuntelemista ja ompelemista. Vanhat silmät eivät nähneet näkyvää spektriä, mutta matoran-nainen näki sen sijaan paljon, paljon enemmän.
”Ja silloin se poika kuuli maailman kauneimman äänen”, Oraakkeli sanoi. ”Ei puhetta. Sanoja, jotka eivät tulleet suusta, vaan suoraan sydämestä. Äänen, joka johdatti turvaan.”

Oraakkeli käänsi katseensa Mestariin. Katseet kohtasivat, vaikka nainen ei noilla silmillä mitään nähnytkään.
”Olen seurannut sitä ääntä siitä lähtien. Ja jos on pakko, seuraan sitä vaikka Karzahniin ja takaisin.”
Pyhän Äidin kasvoille ilmaantui pieni hymy.
”Mikä sattuma”, naisen väsynyt, mutta tyytyväinen ääni sanoi. ”Sinä samana yönä lumimyrskyssä vaelsi myös nuori nainen. Myös tämä nainen oli yksin vieraassa maailmassa. Sokeana pimeydessä.”
Pyhän Äidin käsi kurottui Oraakkelin kättä kohti. Kämmenet tarttuivat toisiinsa.
”Sitten pieni käsi tarttui omaani ja veti minut pois pimeydestä.”
Oraakkelin silmissä oli jotain, jonka näkemiseen ei tarvittu ajatuksenlukua. Sanat olivat turhia.

”Minä lupaan, että selviydymme tästä, Mestarini”, Oraakkeli sanoi. ”Löydän isä Zeeronin, kaadan Bartaxin sairaan pikku kultin, ja saan Nimdan sirut takaisin. Olen sen teille velkaa.”
”Uskon kyllä, rakas Oraakkeli. Mutta älä kuvittelekaan pystyväsi tekemään sitä yksin. Tarvitset apua. Pimeät voimat vetelevät naruista tälläkin hetkellä ja siirtelevät nappuloitaan oikeille paikoille.”
Oraakkeli tiukensi otettaan Pyhän Äidin vanhasta kädestä.
”Siinä ne eivät ole ainoita, Mestarini. Minullakin on laudalla nappuloita. Mutta ne tarvitsevat vain aikaa.”
“Luotat Jään Sotilaaseen paljon”, Pyhä Äiti sanoi. “Toivottavasti se ei ole turhaa.”

* * *

Lehu-metsä

Ilta-aurinkoinen havumetsä lepäsi sitä kohdanneen taistelun jälkeen. Oli jopa liian hiljaista. Linnuista tai edes hyönteisistä ei ollut jälkeäkään.
Joitakin tunteja sitten tällä avaralla aukiolla oli taisteltu. Taistelun jäljet herättivät kunnioitusta. Puut ja rungot olivat sirpaloituneet, pensaat palaneet ja kivet lennelleet. Aivan aukion keskellä, pienen mäen ja tasamaan rajalla oli valtava kuoppa, josta puuttui tonneittain maa- ja kiviainesta. Puuttuva aines löytyi noin kolmenkymmenen metrin päästä metsän ytimestä, jonne laskeutuessaan se oli silponut monisatavuotisia kuusia ja mäntyjä sytykepuiksi.

Kannibaalimatoralaisten heimo oli käynyt neuvottelun Puiden Väen kanssa. Lopulta puuväki oli voittanut ja vienyt neljän klaanilaisen sekalaisen seurakunnan mukanaan jonnekin metsän siimekseen.
Nälkäiset villi-pikkumiehet olivat palanneet häntä koipien välissä suonsilmään etsimään muuta syötävää. Taistelun kolmas osapuoli oli kuitenkin palannut apajille.

Siniset Kädet kävelivät yhtenäisin, hiljaisin askelin aukion läpi. Torakoiden silmien paikalla toimivat visiirit skannasivat metsämaastoa sinisenä hehkuvan kämmenlampun valossa. Kaksikko operoi sanaakaan sanomatta tai elettäkään näyttämättä. Vasen ja oikea tiesivät joka sekunti täydellisesti, mitä toinen oli tekemässä.
Torakkain puheenmuodostuselimet oli poistettu kirurgisesti ja niiden suut oli ommeltu kiinni, mutta kaksoset olivat toisiinsa yhteydessä paljon, paljon perusteellisemmin. Salatulla taajuudella kahden bioteknisen aivon välissä kulki sanoja kielellä, joita vain nuo kaksi ymmärsivät.

Juuri nyt ne etsivät, ja hetken päästä ne löysivät.
Klaanilaiset oli viety pois kiireellä. Todennäköisesti avonaisesta laukusta oli jäänyt mättäälle jotain. Pieni nippu papereita lojui sekalaisena nurmikossa.
Torakoista oikeanpuolimmainen osoitti yhdellä mekaanisella sormella paperipinoa. Sormenpäähän syttyi kirkas valkoinen valo, ja torakka taittoi sormen itseään päin. Paperit nousivat itsestään kuin hiljaisen tuulen puhaltamina kohti nazorak-agenttia. Lopulta se tarttui niihin kaikilla neljällä mekaanisella kädellään.

Paperit oli allekirjoitettu Toa Kepen nimellä.
Yhdessä niistä kerrottiin jostain, jota toa kutsui “Verstaaksi”.

Jättipotti.

Molemmat nazorakit kävivät kaikkia lappusia molemmin puolin läpi. Mustien visiirien kulmassa välähti aika ajoin pieni kameravalo. Kuvattuaan paperin oikea Käsi antoi sen vasemmalle, ja vasen käynnisti kämmenpohjassaan hehkuvan kevyen polttimon. Paperit hajosivat yksi kerrallaan tuhkapilviksi.

Samalla sekunnilla nazorak-tiedustelupalvelun päätietokantaan ladattiin parikymmentä valokuvaa. Direktiivi kuusi eteni halutulla vauhdilla.

* * *

Skakdien leiri Ämkoo-vuoren länsipuolella

Pieni kenttätukikohta kuhisi skakdipalkkasotureita. Komento- ja majoitustelttoja naamioitiin havuilla, ajoneuvoja tankattiin ja aseita ja kenttäradioita huollettiin. Jostain kuului sähkötysääntä, jostain tauolla olevien vartiomiesten muhkeaa naurua. Ilmassa tuoksui ruuti ja palanut rasva: skakdien kenttäruokailu ei yleensä noudattanut minkäänlaisia terveyskriteereitä.
Jossain kauempana taisteltiin. Elementtitulen lieskat kohtasivat Kanoka-laukaisimen kajahdukset.

Leirin läpi marssi korkea-arvoinen nazorak-upseeri punaisessa viitassa. Ohittaessaan upseerin skakdit miettivät kaksi sekuntia, pitikö tälle osoittaa kunniaa. Virallisesti torakka ei kuitenkaan ollut esimiesasemassa, sillä kenraali Gaggulabion skakdit olivat kuitenkin vain palkollisia.
Tämä torakka oli silti niin pelkoa herättävä näky, että moni skakdisotamies koki asiakseen vetää kätensä lippaan. Nazorak tuhahti ja sanoi jotain puoliääneen zankrzoraksi.

“Oliko tuo…” eräs skakdialokas sanoi silmäkulma nykien ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässä.
“Se ainakin oli menossa suoraan iso-Gaggun komentotelttaan”, vihreäihoinen skakdisotilas sanoi raapien hampaanvälejään viidakkoveitsellä. “Että niin. Huutoa luvassa. Meille kaikille.”

Komentoteltan oviaukon liepeet suorastaan räjähtivät auki, kun Kenraali 001 astui sisään viitta punaisena heiluen. Neljä korkea-arvoista skakdikomentajaa nojailivat teltan keskellä olevaan työpöytään tai istuivat kenttäsängyillä. Kaikkien katse kääntyi tulijaan.
Sisällä leijaili sankka savu. Gaggulabio istui työpöytänsä takana jalat pöydällä ja tuprutteli valtavaa sikaria.
Gaggulabio ja Kenraali tuijottivat toisiaan silmiin hetken.
“Wrotinn, Raldann, Zemokk, Tendal”, Gaggulabio luetteli alaisiaan. “Ulos teltasta.”
Skakdit eivät vitkastelleet poistumisessaan, vaan näyttivät äkkiä huomaavan, että jossain muualla oli yhtäkkiä parempaa tekemistä. Gaggulabio tarttui sikariin ja tumppasi sen pöydänreunaan. Sihinä poltti kuluneeseen pöytään ruman jäljen.
“Vai että ykkösmies”, Gaggulabio sanoi otsa kurtussa, perääntyen vielä syvemmälle nojatuoliinsa. “Mitäs kuuluu?”
Kenraali 001:n huumorintaju oli mitä ilmeisimmin äärimmillään. Nazorak-upseerin ilme ei värähtänyt mihinkään sen normaalista tympeästä, mutta torakan oikea silmäkulma nyki suorastaan rytmikkäästi.
“Tiedätkö sinä, mitä liskosi tekivät Lehu-Wahin suolla?”
“Hei hei hei”, Gaggulabio sanoi heristäen sormeaan. “Zyglakin pannahiset eivät ole meikäläisen huoli. Jos minulta kysytään, mokomat skarrararrin alligaattorit voitaisiin hyödyntää vaikka nahkasohvina.”
“Ne ovat sinun niin kauan kuin miehesi taluttavat niitä kaulapannassa ratsupiiska kädessä”, Kenraali ärähti. “Zyxax kuoli ja jätti jälkeensä vain epäonnistuneen kapinajohtajan ja joukon toimimattomia sotilaita. Pistä. Ne. Toimimaan.”

“Oliko tuo käsky?” Gaggulabio sanoi virnistyksen takaa.
“Kyllä. Se oli käsky.”
“Viimeksi kun tarkistin, olimme molemmat kenraaleja.”
“Sinun juopotteluun ja remuamiseen menevät rahasi tulevat minulta, skakdi”, Kenraali sanoi artikuloiden hitaasti. “Tiedä paikkasi.”

Gaggulabion kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin.
“Jos nyt saan herra kenraalille näin sanoa”, Gaggulabio sanoi pää vinossa, “niin olet tekemässä jotain skarrararrin hölmöä!”
Kenraali 001 näytti yllättyneeltä. “Ahaa?”
“Miekka-skarrararrin-piru. Sinulla on se jossain tyrmässä etkä ole laittanut kuulaa sen kalloon.”
“Hän on tehnyt vaatimuksensa hyvin selväksi, Gaggulabio”, 001 sanoi. “Kun lähden täältä, minua odottaa pitkä neuvottelu sen toan kanssa. Katsotaan, pääsemmekö yhteisymmärrykseen.”

Keltaruskea skakdi nousi penkiltään seisomaan. Puhuessaan hän viuhtoi käsiään entistä aggressiivisemmin.
“Tiedätkö, kuinka monta miestä minä menetin sen saastan pikku saaren piirityksessä? Ja noin vain aiomme puristaa kättä ja olla kavereita klaanilaisen kanssa!”
“Tiedät, mitä Abzumolle kävi. Menetimme tärkeän liittolaisen. Tarvitsemme kaiken avun, minkä saamme.”
“Niin, makuta hukkui pikku purkkiinsa. Mitä skarrararrin väliä sillä on? Sekopää olisi kuitenkin vain napsahtanut ennemmin tai myöhemmin. Se jätkä, skarrararr. Se ja se pirun silmänkääntäjärääpäle. Miksi me pidämme näitä neropatteja edes mukana?”
Gaggulabio oli kilahtamassa suorastaan legendaarisella tavalla. Näkymätön sytytyslanka sihisi hiljaa pimeydessä. Komentoteltan toimistopöydän heittäminen ympäri tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta.

“Klaanilla on makuta”, 001 sanoi kääntyen poispäin skakdista. “Makutat ovat oikeissa käsissä täydellisiä sotilaita. Jos pelaamme korttimme oikein, kohta on taas meilläkin.”
“Makuta, pah. Anna se toanrääpäle minulle edes kymmeneksi sekunniksi, niin minä hirtän sen sen omilla suolilla”, Gaggulabio pihisi.
“En kaipaa viisauksiasi”, Kenraali 001 sanoi. “Jatkan matkaani. Jatkakaa sissitoimintaa vuorella ja metsissä. Meidän täytyy ajaa klaanilaiset ja klaanilaismyönteiset kokonaan etelään.”

“Tiedäthän sinä varmasti, mitä olet tekemässä”, Gaggulabio pihisi poimien sikarin pöydältä.
“Kyseenalaistatko Setar-Dekin taistelun voittajaa ja sadan armeijan tuhoa?” Kenraali 001 sanoi ennen kuin poistui komentoteltasta.
Gaggulabio jupisi jotain skakdinkielistä ja rumaa. Hän sytytti sikarinsa ja veti syvään henkeä.
Sikari putosi skakdin näpeistä komentoteltan maalattialle ja sammui sihahtaen.
Gaggulabio hengitti rauhallisesti ja yritti laskea kymmeneen. Hän epäonnistui.

Teltan ulkopuolella 001 kuuli äänen, jonka olisi voinut päästää toimistopöytä, joka heitti voltin ilmassa. Hän ei jäänyt pohdiskelemaan asiaa sen syvällisemmin.
Kenraalilla oli tärkeämpi kohtaaminen edessä. Neuvottelu oli kuitenkin jo käytännössä voitettu. Hän tekisi Miekkapirulle tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä.

* * *

Nazorak-pesä, sotavankiosasto

Sykkivässä, lihaisassa pesärakenteen orgaanisessa massassa oli mustavalkoinen näyttö, joka näytti suoraa kuvaa yhteen selleistä. Kalterien takana penkillä istui suorastaan meditatiivisessa liikkeettömyydessä yksikätinen toa-soturi. Ämkoonakin tunnettu miekkamies odotti hiljaisuudessa.
Kaksi hahmoa katseli näyttöä. Oikeastaan vain yksi, sillä toisella ei ollut silmiä.
“Siellä hän odottaa”, Avde sanoi pehmeästi. “Valkoisen polun lähetti, miekkapiru. Miksi häntä ikinä haluammekaan kutsua.”
Marionetti ei sanonut sanaakaan. Se käänsi päätään mestariaan kohti merkkinä siitä, että kuunteli. Pieni nikamamainen raaja piti kiinni edelleen tiukasti olennon selässä olevasta miekasta. Miekasta, jonka sisko oli nyt tuolla Toalla.
“Voisit kävellä selleihin ja lopettaa taistelunne tähän pisteeseen”, Avde sanoi. “Tappaa mies omalla miekallaan. Mitä mieltä olet, olisiko se runollista?”
Sininen Pakari kääntyi katsomaan tyhjiä kasvoja. Marionetti ei vastannut.

“Eipä se kyllä olisi”, Avde sanoi pudistaen päätään palvelijalleen. “Se olisi häpeällisintä, mitä hänen kaltaiselleen voisi tehdä. Hän ansaitsee parempaa, poikaseni. Vai haluaisitko sittenkin olla tyttäreni? Kaksi siskoasi oli varma asiasta, mutta sinä et.”

“Sen määräätte te”, Marionetti sanoi vivahteettomasti äänellä, joka ei ollut miehen eikä naisen, ei Toan eikä matoranin eikä älyllisen eikä eläimen.
“Sinä et tee tehtävääni kasvattajana kovin helpoksi, lapsi rakas”, Avde hymähti. “Mutta tiedäthän, että välitän sinusta kuin omasta lapsestani?”

Marionetti ei reagoinut. Sillä ei ollut mitään, millä reagoida. Avde nyökkäsi aavemainen hymy kasvoillaan ja kääntyi katsomaan näyttöä.
“Tiedämme kyllä molemmat, että tuolla miehellä on omat agendansa”, Avde sanoi osoittaen Ämkoota, joka tuntui nyt huomanneen sellinsä kameran. Miekkapirun katse oli pistävä.
“Hän ei petä väkeään helpolla. Hän haluaa palkaksi jotain.”

“Alku”, Marionetin lohduton ääni sanoi. “Ääri.”
“Aivan”, Avde vastasi. “Ehkä minunkin täytyy käydä neuvottelu hänen kanssaan, kunhan arvon Kenraali päästää näppinsä irti miehestä. Yksi miekka on voimakas. Yhdessä ne ovat voittamattomia.”
Punainen Mies huokaisi syvään ja kääntyi kohti Marionettia.
“Minulla on sinulle työ, kätöseni valkoinen. Veljesi on saanut vainun. Vaikuttaa siltä, että Turaga Kezen kertoi tietonsa eteenpäin ennen kuolemaansa.”
Avde antoi valkoisen taitetun paperilapun Marionetin käteen. Valkoinen hirviö avasi lapun ja katsoi silmättömillä silmillään nimeä siinä.
“Varmasti miellyttävä herra”, Avde sanoi. “Mutta hänet täytyy ikävä kyllä vaientaa. Jos mahdollista, jätä hänet henkiin.”

“Vien hänen kielensä”, Marionetin ääni sanoi hampaikkaasta kämmenselästään. Valkoinen pelontuoja kääntyi ympäri ja käveli verkkaisesti läpi Nazorak-pesän lihaisten käytävien.

“Hyvä poika”, Avde sanoi hymyillen. “Tai tyttö.”

* * *

Klaani, Telakka

Pieni sininen nyrkki koputti Keetongun työpajan valtavaan puiseen oveen. Telakan päämiehen ovi oli tehty juuri hänen mittojaan varten. Keltainen Jättiläinen oli nimensä veroinen, tai niin oveen koputtanut matoran-neiti oli joskus ainakin kuullut. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keetongua.
Dinem keinutteli painoaan jalalta toiselle. Ga-matoranin limenvihreä Hau osoitti kärsimättömyyttä. Olallaan hänellä oli kukkakuvioinen kangaslaukku ja vasemmassa kädessään postipaketti Bio-Klaanin leimoilla. Sininen leima muistutti siivekästä Ussalia.

“Tullaan, tullaan”, kumea ääni vastasi oven läpi. Sitä seurasi kymmenen sekunnin sisään miehinen riuhtaisu, joka oli vähällä irroittaa oven saranoistaan.
Moottoriöljyinen Keltainen Jättiläinen täytti oviaukon vähintään Dinemin kokoinen jakoavain kädessään. Titaanilta kesti hetki löytää oveen koputtanut otus. Eihän se suinkaan ollut kuin neljäsosan hänen pituudestaan.
“Ai. Hei”, Tongu murahti. “Postia?”

“Postiapa hyvinkin!” Limevihreä ja sininen neiti sanoi innokkaana heilutellen pakettia päänsä yläpuolella. “Saapui tänään ’herra Kee-non-gul… Kee-ton… no jo on pientä tekstiä…”
“Joo. Sano Tongu vain”, kyklooppi sanoi ja ojensi valtavan kouransa Dinemiä kohti. Matoran vippasi laatikon keltaiseen käteen. Tongu raotti laatikon kantta. Sisällä pyöri metallisia osia.
“Ah, joku on muistanut. Juuri kaipaamani vipstaakkelilähetys. Kiitos kovasti.”
“Ahaa, vipstaakkelilähetys!” Dinem hihkaisi. “Suosikkilähetyksiäni! Niiden kaikkien muiden joukossa. Onko vipstaakkeli joku hieno tekninen termi jollekin tuota öö niin kompressorijäähdyttimelle tai tai tai akkuhapolle tai tai kestävyysvajeelle tai…”
“Ei millekään noista”, Keetongu sanoi ravistaen laatikkoa.
“Aa-haa!” Dinem sanoi innostuneena. “Mille sitten?”
“Minulla ei ole aavistustakaan”, Keetongu sanoi vilpittömästi. “Mennäänkö kokeilemaan?”
Dinemin silmissä oli kultaa ja timantteja. Milloinpa niissä ei ollut.

Kaksikko uppoutui syvemmälle Keetongun pajaan. Seinät olivat täynnä Keltaisen Jättiläisen kouraa varten mitoitettuja työkaluja. Työtasoilla lojui valtavia rattaita, putkia, liittimiä, ruuveja ja muttereita. Dinem ihaili pajan sisältöä haltioissaan. Hän ei ymmärtänyt paljoa näkemäänsä, vaikka oli joskus ollut konepajalla töissä. Työsuhde oli kuitenkin kestänyt kaksi viikkoa. Se oli päättynyt pajan tulipaloon.
Dinem oli melkein kuusikymmentäkuusiprosenttisen varma, että oli erottanut pomon kovin äänekkään irtisanomispäätöksen keskeltä sanat “kompressorijäähdytin”, “akkuhappo” ja “kestävyysvaje”. Pomo oli irtisanonut ensiksi itsensä ja sitten kaikki työntekijät.

Dinem ei ollut vieläkään varma, oliko siinä niin päin paljoa järkeä, mutta hän ei toisaalta tietänytkään kovin paljoa johtamistyöstä.

“Onko tänään joku erikoinen päivä, herra Jätti?” Dinem kysyi innokkaana.
“Ai, miten niin?” Tongu vastasi levittäen pakkauksen sisällön pöydälle.
“No eikö aina ole?” Dinem sanoi hymyillen. “Aina on jonkun vuosipäivä tai jonkun lemmikin nimeämispäivä tai sotiemme veteraanien muistopäivä tai Kanokan MM-kisojen finaali tai puhu kuin merirosvo -päivä. Ja sinä sait tänään lahjan!”
“Niin no. Jos sen noin ajattelee. Kyllä tänään tavallaan on.”
“A-haa!” Dinem sanoi innoissaan molemmat etusormet pystyssä. “Mikä päivä?”
“Sillä ei nyt ole niin paljon väliä”, Tongu sanoi ja tutki suurella silmällään pöydällään olevaa aparaattia. Tekniikasta tietämätön saattoi luulla sitä jonkinasteiseksi suihkumoottoriksi. Tongukaan ei ollut vielä ihan varma, oliko siitä tulossa sellainen.
“Haetko pienet papukaijapihdit?”
Dinem teki työtä käskettyä. Papukaijapihtien pienuus osoittautui vain kovin suhteelliseksi käsitteeksi. Pieniltä ne kyllä Tongun käsissä näyttivät.
“No, joka tapauksessa onnea teille, Herra Jätti”, Dinem sanoi. “Oli päivä mikä tahansa.”
“Kiitos.”

Tongu jyräytti koneen käyntiin. Se piti epäinhimillistä huutoa ja yski ilmoille kolme mustaa savupilveä. Sitten savu vaihtui vesihöyryksi ja koneen jyrinä vakautui hieman hiljasemmaksi.
“Oooh! Mikä siitä tulee?” Dinem hihkaisi innokkaana.
“Jonkinlainen moottori”, Keetongu sanoi raapien päätään. “Ehkä. Jos se on stabiili, se menee jonkun aluksemme sisälle. Jos se ylikuumenee ja pamahtaa, ammumme sillä torakoita.”
“Kuinka jännittävää!” Dinem sanoi.
“Hei, mitä kivaa rakentelussa olisi, jos tietäisi kaiken etukäteen.”

Kaksikko jatkoi työskentelyä konepajassa vielä joitakin tunteja.