Avainsana-arkisto: poro

Oveluus maan perii

Nui-Koro

Rotuaarilla kuhisi. Pitkin miehitetyn kaupungin katua marssi useita rapujalkatankkeja ja Nazorak-komppanioita. Tämän näki kahden peilin kautta viemäristä periskoopilla kurkkiva Ga-matoran Tormalok, Nui-Korolainen rakennusnais, joka oli tosin viime aikoina erikoistunut kodinturva-, vakoilu- ja myyräntyöhön. Koneiden ja hyönteisjalkojen melu rotuaarilla oli melkoinen, joten tarkastuspartio pystyi laskeutumaan takaisin saniteettikäytävän pohjalle ja sen seinään tehdystä aukosta tunneliin, joka vei läheisen tyhjennetyn perunakellarin kautta salaiseen viinakellariin (joskaan siniviitat eivät jaksaneet välittää rikkomuksesta enää tässä vaiheessa) ja siitä erään motellin kellariin rakennettuun ravintolaan, jonka toisesta päästä pääsi taas viemäriin. Sitten piti sukeltaa kanaalin alitse, mikä olikin täysin luonnollista Ga-matoranille. Vielä yksi Maan Toain taikoma tunneli ja Tormalok päätyi Katedraalin katakombeihin, jotka olivat vähintäänkin täynnä.

”Torakoilla on meininki päällä, ne marssittavat parhaillaan kalustoa sisään”, Tormalok kertoi Nui-Koron valtuutetulle, joka istui Klaanilaisten ja heimopäällystön kanssa eräässä kynttilän valaisemassa nurkassa. Katakombi oli hautakammio, mutta haudat olivat rauhallisia eikä muinaishistoria ollut nyt kovinkaan monen ensisijainen kiinnostuksen kohde. Itse asiassa moni varsinkin kaukaa tulleista istuskeli hautapaasien päällä. Kukaan ei keksinyt nipottaa, sillä vaikka tilanne olikin tukala ja monet olivat menettäneet kotinsa, oli kansan keskuudessa orastavaa mielenkiintoa ja jopa seikkailunhalua siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Moni Nui-Korolainen pyykkimuija ja piipunpolttelija ei ollenkaan pannut pahakseen muutosta.

”Siinä tapauksessa on paras lähteä liikkelle. Kerosiinipelle, toimiiko radioyhteys?” valtuutettu lausui topakasti.

”En saa yhteyttä Klaaniin enkä Torangaan. Kivikatto on varmaan liian suuri, mutta myös torakoiden laitteistot voivat häiritä signaalia”, Kepe sanoi yrittäen turhaa väännellä kommunikaattorin namiskoja.

”Ja-a, sitten me voimme vain luottaa poikien ammattitaitoon laivalla. Torakat eivät takulla ole iloisia, kun saavat tietää laivatempustamme”, Keetongu mietti tähän. Hän olisi mieluusti ollut Matoran-alaistensa tukena, jos vain yhteys olisi toiminut.

Laivaston jepet osaavat kyllä hommansa”, Snowie vakuutteli. ”Tai siis, voi veljet mitä tyyppejä! Yksi esitteli minulle puolustussuunnitelmaansa sellaisen vekkulin lehtiökuvan avulla, joka liikkui kun pläräsi sivuja oikein no-”

”Snowie, ehkä Tongu kuitenkin tuntee alaisensa”, Kepe pisti väliin.
Same pyöräytti silmiään. Aikaa oli tuhlattu jo riittävästi. Harhautuksista saataisiin täysi hyöty irti vain, jos toimittaisiin nopeasti. ”Vielä kerran. Kaikki tietävät tehtävänsä?”

”Joo. Mennään maan alle, paetaan etelään, yhdistetään voimamme ja vedämme valloittajia turpiin”, Tahtorakin Askelman perinnehattuinen kiven Toa Korpraun totesi yksioikoisesti.

Ennen kuin Same ehti pyöräyttää silmiään uudelleen, Nui-Koron siniviittojen johtaja ylikomisario Harkel avasi viiksien alla sijaitsevan aukkonsa. ”Älä huoli, maahai. Kaupunginkaartimme on koulutettu joukko, järjestys pysyy kyllä yllä.”

”Ja jos joku menee pieleen ja kohtaamme konnia”, Bladis rullaili mukaan keskusteluun ja latasi merkitsevästi aseensa. Yksinäinen hylsy kilahti osuessaan hautakammion lattiaan.

”Meillä ei oikeastaan ole varaa tuhlata ammuksia…” Kepe mumisi.
Bladis otti hyvän otteen aseen latauskahvasta ja veti uudelleen. Uusi hylsy kilahti lattiaan.

”Musiikkia korvilleni”, Skakdi virnuili.

”Vaikka pääsisimme luolastoon, kannattaa tosiaan pysyä valppaina. Tutkin asiaa, eikä kukaan meikäläisistä ole käyttänyt Ma-Wetin syvempiä osia pitkiin aikoihin. Zyglakit hyökkäsivät sitä kautta, ja vaikka ne tuskin enää uhkaavat meitä sen yön jälkeen, saatamme kohdata muita uhkia. Ortonitkaan eivät välttämättä ole mielissään, jos tuomme tälläisen joukon heidän maailmaansa,” sanoi Iniko, Klaanin maan Toa, joka jakoi arvostamansa Samen kannan asiaan.

”Toimeen siis”, Ko-Hunan kylän koronvanhin Uhrak julisti.

”Ja kun tämä tunnelihomma on takanapäin, mennään kaikki inkiväärioluelle kahvioon!” lumiukko riemuitsi.

”Teillä taitaa olla aika iso kahvio, jos luulette koko pohjoisen saaren ja entisen pääkaupungin väen mahtuvan sinne yhtä aikaa!” Nui-Koron valtuutettu huomio ja katsoi terävästi lumiukkoa.

”Sitten meidän kannattaa pistää töpinäksi. Maaäijät, pistetäänpä kallioperä uusiksi!” Tongu sanoi ja nousi. Iniko ja pohjoisen tuntureilta kotoisin oleva Toa Muohtka liittyivät keltaisen jätin seuraan ja marssivat väistävien evakkojen ohitse katakombien eteläsiipeen, jonka hämyssä seisoi neljä mekaanista taskurapua, jotka eivät tosiaankaan mahtuneet taskuun. Niiden kimpussa hyöri kahdeksan Telakan Matorania, jotka eivät olleet menneet Torangan mukaan. Monet heidän kollegoistaan ja ystävistään olivat kuitenkin valinneet ilmojen tiet möyrinnän sijaan, ja monen mielessä olikin Torangan ja sen pienen miehistön kohtalo.

Lehu-metsä, Toranga

Nazorakilainen lämpöräjähde avasi suuren aukon ilmalaivan hylyn kylkeen kapteeni 123:n seuratessa operaatiota vierestä. Joukko laivavaltauskoulutuksen saaneita nazorakeja odotti ulkopuolella zamor-kiväärien varmistimet pois kytkettyinä vastarinnan varalta. Metsikössä ei oltu havaittu pakenijoita, mutta matkustajia oli oletetusti niin paljon, etteivät ne yrittäisi joukolla piiloutua metsään. Kapteeni 123:n mielestä tämä oli sääli, sillä vanha kunnon metsästys olisi ollut upseerin mieleen.

Joukko ei kuitenkaan kohdannut vastarintaa. Itse asiassa he eivät kohdanneet lastiruumassa yhtään ketään. Ampumakansille nousseet löysivät muutaman ruumiin ja ottivat yhden hikisen Matoranin vangiksi, ja löytyipä komentosillalta ruorin takaa nukkuvan näköinen Onu-Matoranin ruumis, mutta lastiruumissa ei ollut ristin sieluakaan. Mutta tyhjin käsin 123:n johtama joukko ei joutunut lähtemään.

Siitä päivästä lähtien oli varmaa, ettei Nazorak-imperiumilla tulisi vähän aikaan pulaa kuivatuista nauriista.

Nui-Koro

Kun rapurykmentti oli saanut kiristettyä viimeisetkin pultit ja tervattua loputkin jalakset Tongu ja kolme matorania hyppäsivät kävelijöidensä ohjaimiin. Maan Toien avustuksella he alkoivat laajentaa katakombeja kohti suurempaa tunnelikokonaisuutta, Ortonien legendaarista Ma-Wetiä, jonka huhuttiin yhdistävän kokonaisia maailmoja. Iniko ja Muohtka olivat aiemmin meditoineet ja saaneet yhteisvoimin mielensä yhdeksi maaäidin kanssa. Henkinen matka maallisen kuoren syvänteisiin oli piirtänyt näiden sankareiden mieliin kuvan lähistön maaperästä, ja heille oli selvinnyt, että tunneliverkosto kulki kovinkin lähellä.

Nyt kaksikko kanavoi Toa-aseidensa, Inikon kaksiteräisen peitsen ja Muohtkan kirveen, kautta voimiaan työn edistämiseksi, ja Nöpö-kaveliöiden maankaivuuseen päivitetyt sakset siirsivät kivenmurikoita joutuisasti. Pian möyrintään liittyi myös Samol, joka siirsi kiven Toa-voimillaan suurimmat murikat pois tieltä. Fyysisesti vahva ja tanakka kääpiötoa oli kuin luotu luolatyöskentelyyn. Kenties Toa-voimien käytön aistittuaan paikalle tuli myös Tahtorakin askelman nelituulenhattuinen kiven soturi Kopraun, ja neljän Toan ja neljän koneen avulla maa taipui kuin käskettynä. Kukaan ei oikein tiennyt missä meni maan ja kiven Toien voimankäytön ero, mutta yleensä he olivat erityisen hyvää pataa keskenään. Hiki virtasi kun saaren eri alueiden väki yhdisti kykynsä, ja lopulta yksi Toa Kopraunin keihäistä lävisti vallin ja työntyi Ma-Wetin savenhajuiseen ilmaan. Suuri heilautus Samolin lekalla kumosi loputkin muurista, ja jännityksen noustessa sankarit astuivat tunnelverkostoon.

Se oli uskomaton näky. Tunneli oli tältä kohdalta ainakin kaksitoista metriä korkea ja sen seinustoilla meni ylempiä liuskoja, jotka yhdistyivät aika ajoin pääväylään loivilla rampeilla. Toat ja kävelijät olivat puhkaisseet tiensä juuri tälläiselle liuskalle, ja kiittivät Ortonien rakennustaitoa niiden olemassaolosta; muuten he olisivat pudonneet kuusi ja puoli metriä kovalle kivilattialle. Tunnelissa ei näkynyt merkkiäkään maan oudosta maakansasta, vaikka Ortoneille tunnusomaisia valokiviä olikin seinustoilla tasaisin väliajoin ainakin tällä päälinjalla. Kaakossa jonkin matkan päässä, jonne vain maan Toat ja Matoranit näkivät, käytävä haarautui kahdeksi pienemmäksi ja matalemmaksi. Luoteesen se kuitenkin jatkoi suurena, mutta se ei ollut heidän tiensä.

Kopraun lähti kertomaan läpimurrosta valtuutetulle. Pian siniviittojen organisoimat evakkojen jonot puristuivat tunnelin läpi ja ramppia alas pääväylälle, jossa siirtoväen lähtöselvitys alkoi toden teolla. Kolme Klaanin maskottia muistuttavista kone-eläimistä sijoittui kärkeen mahdollisten sortumien takia, ja toimivatpa ne myös rautamuurina, jos kansaa piti suojata. Tongu ohjasi niistä ensimmäistä, ja kiven ja maan Toat kävelivät sen mukana. Rapukojeiden lavoille sijoitettiin rammat, sairaat ja luikurit, jotka huijasivat olevansa liikuntakyvyttömiä. Tähän kastiin ei kuitenkaan suostunut Bladis puisesta pyörätuolista huolimatta.

”Se, että olen rullatuolissa, ei tarkoita, että olisin C-luokkaa”, moderaattori ärähti, ”Ja ainakaan ei tarvitse keskittyä seisomiseen tähdätessä”. Skakdi taputteli pyörätuolissa olevia kiväärikoteloita ja ammuspaketteja. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet ampuma-ase-eksperttejä, mutta Bladiksen hehtaarikanuuna tuntui olevan aivan eri universumista kuin tähtäyksen käsite. Moderaattori jäi pitämään perää siniviittoja komentavan Harkelin kanssa. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet naamakarvaeksperttejä, mutta Harkelin hehtaariviikset tuntuivat olevan aivan eri universumista kuin Skakdi, jonka siisti toimintanimi oli ollut jonkin aikaa sitten Partaterä.

Keskelle letkaa sijoittui yksi kävelijä ja tärkeä henkilöstö eli heimopääliköt, virkamiehet sekä Kerosiinipelle. Tiedemies tiesi liikaa Nimdasta, jotta häntä voisi asettaa vaaraan. Se oli Samen suora käsky. Selakhilaani itse katosi melko nopeasti valokivikeilasta. Pitkä valkoinen moderaattori oli vaikea piilottaa luolastoon, mutta jos mahdolliset viholliset eivät huomaisi häntä tarpeeksi ajoissa, olisi heillä yhä suurempi mahdollisuus päästä mukaan elämänsä huvimatkalle kurkku auki viillettynä.

Letka lähti liikkeelle. Raskas kalusto kärjessä loi lisää valoa tunneleihin rapukäveliöiden varsisilmien valonheittimillä. Sen perässä marssi sekalainen väkijoukko kaupunkilaisia, tyhjäntoimittajia, poromiehiä, mehiläishoitajia, pohjoisen karpaaseja ja kylien Toa-sankareita. Ikivanhojen luolien seinät eivät koskaan olleet nähneet moista kansanvaellusta. Alkuun joukkio taapersi vaiti, sillä moni ihmetteli suuresti luolakokonaisuutta, joka oli ollut niin lähellä heidän vanhaa kotikaupunkiaan kenenkään tietämättä. Välillä tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, välillä ylös ja alas, ja joskus siirtoväki tuli risteykseen, jossa luola aukeni taas suureksi ja haarautui kaikkiin ilmansuuntiin. Kärjessä Iniko ja Muohtka luotasivat maaperää mielellään ja voimillaan, ja saivat pidettyä kurssin oikeana. Radioyhteys ei toiminut ja maan metallit sekoittivat kompassit; siirtoväen piti suunnistaa luolastossa maan Toien asiantuntemuksen ja vanhojen karttojen avulla.

Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin väki alkoi piristyä ja keskustella tulevaisuudesta. Pirteimmät suunnittelivat mitä tekisivät päästyään Klaaniin. Vanhempi väki keskusteli tunneleista ja ne harvat, joilla oli joskus ollut tekemisiä Ortonien kanssa, kertoivat tarinansa monta kertaa (ja epäilimättä keksivät niihin lisää seikkailuja). Yhtään valokiviväkeä ei kuitenkaan tullut tunneleissa vastaan; ne olivat aivan autioita. Jokunen Onu-Matoran, joilla oli muita parempi pimeänäkö ja luonnollinen viihtyvyys maan alla, vannoi toisinaan nähneensä liikkuvan valokiven väkähdyksen sivutunneleissa, mutta mitään varsinaista ei nähty. Siniviitat katsoivat, että kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, jäivät tienhaaroihin opastamaan väkeä ja tutkivat haarojen suut mahdollisten uhkien välttämiseksi.


En olekaan ulkoiluttanut Napoa pitkään aikaan, Snowie tuumaili ja puristi otettaan köydestä.

Rauhallinen iltakävely sammakon kanssa oli kuitenkin hieman eri asia kuin sidotun vangin taluttaminen. Lumiukko oli lupautunut pitämään huolta Nui-Koron entisestä pormestarista maanalaisen vaelluksen ajan. Epäluottamus verovilppikriminaalia kohtaan oli suuri. Snowien motivaatio lapsenvahdin rooliin oli kaksijakoinen – toisaalta hän koki Ta-Turagan velvollisuudekseen, toisaalta hän ei tahtonut tuntea itseään täysin hyödyttömäksi.

Taivalluksen ensimmäiset kymmenet minuutit olivat sujuneet vaikeuksitta ja hiljaisuudessa. Lopulta pormestari kuitenkin avasi suunsa.
”Minä yritin murhata sinut. Sinä hankit minut kalterien taakse”, Turaga puhui hitaasti, oranssit silmät jalon Rurun kuopista vartijaansa tuijottaen. ”Emmekä edes tiedä toistemme nimiä.”

Valkea klaanilainen yllättyi keskustelunavauksesta. Pormestari jatkoi.
”Minun nimeni on Turaga Tahae.”
”Sikäli kun oikein muistan, annoimme klaanilaispassimme syynättäväksesi”, Snowie mutisi ja hieroi leukaansa. ”Vai kuvittelenko vain?”
Turaga tuhahti.
”Snowman. Se on valenimi. Kuka tahansa näkee sen läpi. Mikä on nimesi?”
”Valenimi on niin negatiivinen ilmaus. Lempinimessä on enemmän rakkautta.”
”Älä kiertele vaan vastaa.”
”Eikun oikeasti. Miksi kaikkien hassunhauskojen lempinimien takana pitäisi olla joku synkkä tarina ja salattu menneisyys?”

Turaga Tahae ei vastannut, joten Snowie jatkoi.
”Tästä tulee vielä pitkä matka, jos aiot kysellä minulta höpsöjä koko matkan.”

Sielunsa silmin lumiukko näki Kepen tuijottavan häntä epäuskoisesti.


Kuuden tunnin taaperruksen jälkeen väessä näkyi väsymystä ja letka pysyähtyi lepotauolle. Toat ja siniviitat asettuivat lähihaaraumiin vahtiin, ja vähistä muonavaroista jaettiin nälkäisille kuivattuja vihanneksia, poronlihaa ja hunajaa. Suurin osa ruokatarpeista ja muista tarvikkeista oli pistetty Torangan mukaan. Klaani oli kauppasaarrossa, eikä muonaa voinut noin vain jättää torakoille.

”Miten voit, maaveli?” Toa Muohtka kysyi Inikolta, kun nämä seisoskelivat kärjessä vartioimassa, ettei menosuunnasta tulisi mitään epäilyttävää. Iniko nojasi peitseensä mietteissään.
”Suuri voima liikkuu, mutta se ei ole kiinnostunut meistä”, Iniko sanoi hiljaa, ”Maassa möyrii jotain, jota en ole ennen tuntenut sen kuoressa. Aistin vahvan vihan ja taistelutahdon.”
”Nazorakeja? Torakat ovat luonnollisesti pesäkaivajia, mutta olen kuullut, että ne ovat viime aikoina laajentaneet tunneleita”, Muohtka ehdotti.
”Ei, nämä olennot ovat maan povesta, paljon syvempää”, Iniko vastasi, ”Muinaisempia.”

Samol istuskeli Nöpö-kävelijän laidalla ja katsoi maan Toiin.
”Minun heimossani kerrotaan tarinoita harmaista suikuloista otuksista, jotka poraavat maata hampaillaan syvemmällä kuin yksikään Teräkaivaja”, Heimo-Toa aloitti, ”Ne ovat pelättyjä ja kunnioitettuja, mutta jos hautaa säkillisen simpukoita syvälle maahan, saa niiden ystävyyden osakseen, ja on aina turvassa maanalaisilla teillä.”
”Ja oletko sinä tehnyt niin?” Muohtka kysyi.
”Totta kai”, Samol vastasi, ”Vanhoissa tarinoissa on totuuden alku, ja jos niitä ei kunnioita, niin henget antavat päänsärkyä.”

Pian siirtoväki jatkoi taas matkaansa. Muutaman kilometrin päässä tunneli oli osittain romahtanut ja väki sai uuden lepotauon kävelijöiden ja Toa-sankareiden raivatessa tietä. Tongu vispasi Nöpö-kävelijän ohjaussauvoja ja oli perin tyytyväinen insinöörityöhönsä. Saksien suhistessa murikat liikkuivat nopeasti pois tieltä ja aukko laajeni. Pian siirtoväki pääsikin jo etenemään. Tunneli laajeni taas, mutta romahtaneita seiniä näkyi useampiakin suuressa luolassa.

”Nämä ovat tuoreita vaurioita, mikäli minä jotain kivistä tiedän”, Kopraun sanoi ja tutki seinustaa, ”Joku on selvästi tärisyttänyt luolia. En usko, että Ortonit jättäisivät tälläisiä korjaamatta. Ehkä joen tuhonnut pommitus sai maaperän tärisemään?”
”Maankuori kyllä vaimentaa sen näin kaukana”, Iniko vastasi, ”Olen kuunnellut maata ja Suurkylän lähellä se valitti tuskaansa, mutta maanpäälinen ryminä ei ole tätä aiheuttanut. Impulssi on tullut maan alta.”
”Olkaamme siis erityisen varovaisia”, Korpraun sanoi Toien jatkaessa matkaa. Tunneli haarautui ja pieneni taas. Välillä tunnelin pohjaan tuli ura, jossa virtasi pohjavesiin maanalainen puro, ja joukkio täytti leilinsä. Tunneli vietti kaiken aikaa loivasti alaspäin. Osittain se johtui maan luonnollisesta alenemisesta siirryttäessä Guartsuvuorelta kohti etelärannikkoa, mutta maan Toat tunsivat katon yläpuolella paksunevan. Kärki yritti selvittää jäljellä olevaa matkaa Klaaniin karttojen perusteella, mutta lukuisia haarojen jälkeen ei voinut enää olla täysin varma paikasta. Luotto maan Toien suunnistusvaistoihin oli kuitenkin kova. Luotettavuus oli yleensäkin Onu-väkeen yhdistetty piirre, ja täällä syvällä he olivat ylivoimaisia muiden heimojen edustajiin nähden.

Muutaman tunnin rauhallisen taapertamisen jälkeen kärkijoukko kohtasi taas romahtaneen seinämän, joka tukki oikean käytävän. Tällä kertaa tunneli oli romahtanut pidemmältä matkalta, ja maanläheiset Toa-voimat sekä raskas kaivuukalusto tuli tarpeeseen. Kivet kääntyivät, maa väisti, väkijoukko katseli ja odotti. Lopulta yksi Nöpö-kävelijöistä tarttui suureen lohkareeseen ja veti sen raostaan tehden aukon kiveseinämään. Hämmästyneenä sitä ohjaava Bryttä kuitenkin pudotti kiven. Hän huomasi katselevansa suoraan poratankin rapujalkaa rasvaavaa Nazorakien metrojääkäriä silmiin.

Mustakuorinen torakka oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Tämä oli heille aivan normaali kaivuukeikka, ei täällä kuulunut olla vihollisia, ne olivat sotakaluston heiniä. Toki metrjääkärien varustuksiin kuului kevyt ja halpa Zamor-pistooli, ja epäilemättä kaivuuvälineilläkin saisi oikeissa käsissä rumaa jälkeä aikaan, mutta he eivät olleet sotilasluokkaa.

”Torakoita! Mustia!” Brytta kiljaisi kimakammin kuin itse olisi myöntänyt. Rapuajajien, Toien ja evakkoväen katseet kääntyivät heti aukkoon ja moni suurkyläläinen kauhistui ja yritti piiloutua. Toat tarttuivat aseisiinsa ja Samol hyppäsi aukolle heittäen Brytan irrottaman kiven takaisin paikoilleen täyttääksen aukon; mutta heimosankarin henkivoimat olivat liian suuret ja kivi romahdutti koko seinän. Torakka vinkaisi ja hyppäsi taaksepäin kiven kimmotessa tankin kyljestä, ja muut mustat maatorakat huomasivat tunkeutujat. Niitä oli luolassa kymmenkunta työn touhussa. Nopein vetäjä ampui zamor-pistoolillaan Samolia, joka kuitenkin väisti romahtaneista kivistä muodostuneen kasan taakse. Elementtivoimillaan hän vyörytti kivet suoraan ampujan päälle, joka hautautui murskaan. Muut metrjääkärit ajattelivat ennen kuin toimivat, ja yksi niistä syöksyi nurkkaan pystytetylle hallintapaneelille tehden hälytyksen. Torakoiden kaivamissa tunneleissa olevat lukuisat sireenipoijut alkuivat välkkyä ja ulvoa, ja evakkomatkalaiset tajusivat, että ellei jotain pian keksittäisi, luolat kuhisisivat kohta sotilastorakoista.

Looginen suunta oli silti eteenpäin. Tunneli oli poikki evakkojen menosuuntaan, ja luolasta päätellen se oli yhä Ortonien tekoa; Torakat vain olivat valloittaneet niitä ja yhdistelleet muinaisen kulttuurin kotiluolia omien tavoitteidensa mukaan. Mutta menosuunnan tunnelin yli kasattu kivivalli ei näyttänyt kovin vankalta, ja näytti siltä, että siitä pääsisi helposti läpi kunhan torakat olisi voitettu.

Toat Muohtka ja Kopraun syöksyivät esiin, Nöpökävelijät jäivät taakse suojaamaan Matoran- väkeä. Kopraun syöksyi keihäs tanassa päin erästä luolatorakkaa, ja saikin survaistua tämän luolan seinää vasten, mutta musta kitiini kesti ja torakka ei lävistynyt. Kauaa kuitenkaan Kopraunin seivästys ei kestänyt, kun toinen kaivantahommista yllätetty metrojääkäri sovelsi työkoneita taistelutilanteessa ja mätkäisi kiven Toaa porakeihäällä ristiselkään. Kopraun ulvahti kivusta ja irrotti otteensa keihäästään. Satutettunakin Toa oli kuitenkin mainarihyönteistä taitavampi, ja sai tukevan otteen porakeihäästä. Hän tempaisi sitä eteenpäin ja veti pöllämystyneen torakan lähemmäksi, potkaisi tätä polveen ja kumautti vielä luomallaan kivemurikalla kalloon. Torakka sätki ja löi alakäsillään Toaa mahaan, ja ilma pakeni Kopraunin keuhkoista. Toa kellahti selälleen. Juuri kun torakka luuli päässeensä niskan päälle, kaatuminen paljastui harhautukseksi. Maasta käsin Kopraun potkaisi metrojääkäriä haarojen väliin, ja vaikkei nazorakien genitaalibiologia ollutkaan Tahtorakin Askelman suojelustoan erikoisalaa, torakka ei vaikuttanut uhkaavan enää yhtään ketään.

Keihäät olivat Kopraunin erikoisalaan, ja taistelunkin tiimellyksessä häneltä irtosi hetki porakeihään tarkasteluun.
”Kaikkeen ne näitä poria tunkevatkin”, hän sanoi ei oikeastaan kenellekkään, ”mitkäkin porakat”.

Porakeihäs osoittautui kuitenkin tehokkaaksi aseeksi, kun Kopraun yritti uudestaan lävistää porakan, johon ensimmäinen keihäs ei ollut tehonnut. Pora ulvahti pyörimään napin painalluksella, ja keihäisiin tottunut Toa heitti työvälineen taitavasti luolan toiseen päähään, jossa puristusotteesta vapautunut porakka yritti kiivetä Nöpö-kävelijän päälle evakkoja kiusaamaan. Pyörivä terä kuitenkin lävisti sen selkäpanssarin levittäen ällöttävää mönjää pakolaisten päälle. Kaikesta huolimatta nämä (Tahtorakin Askelmasta kotoisin olevat etunenässä) hurrasivat heitolle.

Samol oli kuin kotonaan mitellessään omankokoistensa vihollisten kanssa. Ensi töikseen kääpiötoa heitti vasaransa luolan kattoon romahduttaen siitä muutaman maamöhkäleen erään porakan päälle, ja sitten vetäisi saman nazorak-polon gravitaation takaisin vetämän vasaran alle. Panssarit rusahtelivat. Samol kiitti henkiä, keskittyi ja tähtäsi mojovan kärkipotkun torakan päähän. Lentorata toi mieleen kotisaarella pelatut kookospähkinäpelit. Henget hurrasivat puunaamiossa, kun porakan kirkuva pää osui toista takaraivoon.

Muohtkalla oli kirves täynnä töitä maan Toan hakatessa kahta porakkaa, jotka yrittivät takoa häntä hakuilla. Mustata kuoret olivat tosiaan vahvaa tekoa, eikä pelkällä kirveen heiluttamisella edennyt paljon. Muohtka käännähti Inikoon päin toivoen, että elementtiveli voisi lainata auttavaa peistään, mutta Iniko ei taistellut lainkaan, Mirukasvoinen Toa oli tunkannut peitsensä kattosyvennyksen ja tunnelin pohjan väliin ja vihreät elementaalienergiat kulkivat maankuoren ja Toan käden välillä; Inikon silmät olivat kiinni ja hän mutisi jotain hiljaisesti.

Iniko yhdisti mieltään jälleen maan kanssa. Hänen aiemmin tuntemansa voimakkaan olevaiset olivat saaneet Toan mietteliääksi, ja hän pohti, josko niiden vihalla olisi yhteys torakoiden kaivuuoperaation kanssa. Jälleen maan Toa löysi voiman, Samolin mainitsemat olennot, jotka kaivoivat maata hampaillaan. Mutta hän tunsi myös muuta liikettä tunneleissa. Porakoita oli lähistöllä lisää. Mutta pohjoisessa, vielä usean kilometrin päässä, lähestyi suuri joukko sotilastorakoita aseet ladattuina. Iniko keskittyi; tämä oli ehkä ainut mahdollisuus.

Iniko luotasi maapetojen mieltä, yritti saada yhteyden. Hän pääsi osaksi muinaisia kaivajia, sillä ne olivat maasta tulleet ja osa sitä. Sillä tosiaan Inikon tuntema voima oli Onu-Iden-Nui, suuret maa-henget. Maan luista ne olivat syntyneet, terävät olivat niiden torahampaan ja vanhat niiden suikulanmuotoiset, harmaan ruhot. Tuuheilla viiksillään ne tunsivat mannerlaattojen liikkeen ja ne harvat, jotka koskaan näkivät niiden punaisten silmien hohteen, palasivat vain harvoin. Nyt torakoiden maanmuokkaus oli nostanut niiden vihan ja Inikon elementtivoimat antaneet niille suunnan. Torakkapartion kulku keskeytyi, ja ne, jotka yrittivät hyökätä, kaatuivat torahampaiden alle. Sotilaspartion johtajan oli tehtävä ainoa mahdollinen valinta: mikä ikinä olikaan hyökännyt metrojääkärien kimppuun, he saisivat selvitä yksin. Sotilaspartio perääntyi takaisin tukikohtansa suojiin.

Inikon mieli palasi ruumiiseen ja hän sai todeta, että porakat luolassa oli kukistettu. Hän varoitti muita siitä, että lähellä oli niitä vielä lisää, mutta maapedoista hän ei sanonut sanallakaan, sillä niiden suuri voima oli sekä kauhistuttanut että koskettanut syvästi Toaa. Siniviittojen ketju lähetti viestiä taaksepäin evakkoletkassa. Jos porakat eivät olisi hyökänneet vielä sivutunneleista jälkijoukonkin kimppuun, siellä varmasti ihmeteltäisiin viivästystä. Oli kuitenkin paras jatkaa. Rapukävelijät marssivat aukosta sisään, evakkoja alkoi virrata uuteen luolaan.

Silloin liian vähälle huomiolle jäänyt rapujalkainen poratankki rysähti käyntiin, sen pora alkoi pyöriä ja se rynnisti eteenpäin. Kahden porakan oli onnistunut hiipiä sisään muiden ottaessa vastaan Toien iskut. Poratankki yritti rysäyttää suoraan suojaamattoman matoran-väen päälle, mutta vasemmanpuoleista rapukävelijää ohjaava Ta-Matoran Garson oli nopeampi: Jätti-Nöpön mekaaninen koura nappasi poratankin parhaiten esiin törröttävästä osasta, vinhasti pyörivästä porasta, joka pysähty, ujelsi korviasärkevästi sekunnin murto-osan, ja sitten poratankki alkoi pyöriä vinhasti ympäri rapusaksen ottessaa. Sisällä Nazorakit syöksyivät normaalikiihtyvyyden aiheuttamien lainalaisuuksien vuoksi toinen tankin kattoon, toinen lattiaan, eikä kumpikaan saanut poraa pois päältä. Pyörivästä tankista oli mahdoton erottaa, liikkuivatko sen jalat, joten Garson ei voinut laskea sitä maahankaan, olisihan se voinut syöksyä päistikkaa päälle.

”Pomo, mitä minä teen?”Garson huusi Tongulle. Nöpö-kävelijän lavalla evakot siirtyivät taakse, jottei laite olisi kaatunut ilmaan nostetun poratankin painosta eteen.

”Samol, vasara!” Tongu huusi, avasi oman kävelijänsä ohjaamon kuomun ja hyppäsi ulos. Samol heitti suuren lekansa kykloopille, joka nappasi sen ilmasta, tähtäsi ja heilautti sitä kuin elonkerjuukinkereiden voimamieskoetuksessa. Kipinöitä sinkoili ilmaan, kun vinhasti pyörivän poratankin toisen rapujalat lensivät komeassa kaaressa luolan perälle. Tongu heilautti uudestaan, rauta vääntyi ja toisetkin jalat lensivät yhä sätkien pois. Nyt Garsonin rapukoneen otteessa oli lähinnä suikula, jonka yksityiskohtien erottaminen oli mahdotonta. Tankin sisällä porakat saivat tuntea maailman ensimmäisen torakkasentrifugin käytännön vaikutukset edellisen kenttälounaan geopoliittiseen asemaan ruuansulatuselimistössä.

”Nyt se ei enää karkaa!” Tongu huusi mölyävän porakoneen melun ylitse. ”Saatko heitettyä sen pora tanassa tien tukkivaan kiviseinään?”

Garson astui kävelijällä eteenpäin evakkojen roikkuessa yhä sen lavalla korvat peitettyinä. Rautanöpö siirtyi luolan keskelle ja sen rapujalat alkoivat vipattaa. Kävelijä alkoi pyörimään, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kun Garson käytteli taitavasti ohjaussauvoja. Pyörimisennopeuden ollessa tarpeeksi korkea hän vapautti kourien otteen ja lennätti aika lailla kaikissa suunnissa pyörivän poratankin jalattoman romun luolan vastapäiseen seinään. Osuma oli täydellinen, suikula töksähti pora edellä seinään ja alkoi hetimiten kaivautua sen läpi. Iniko ja Muohtka suurensivat aukkoa vielä Toa-voimillaan ja pian evakkoväki pääsi etenemään. Torakoiden tekemän seinämän läpi tunkeuduttuaan rampa poratankki jäi säälittävästi katolleen seuraavan luolaston lattialle. Sitä ohjanneista porakoista ei ollut enää potentiaaliseksi uhaksi, sillä normaalikiihtyvyys oli tehnyt jo tehtävänsä.

Joukkio lähti purkautumaan aukosta. Siniviittojen sotilaspoliisijoukon organisaatiokyky tuli tositarpeeseen, kun hyökkäyksen kokenut etujoukko lähti taas liikkeelle. Viestejä vaihdettiin. Jälkijoukon pitäisi saada tietää porauhasta mahdollisimman pian, elleivät he olisi oppineet siitä jo kovemman kautta.

Yhä maan alla, mutta syvemmällä ja muissakin suhteissa toisaalla

Maanalaisten Operaatioiden Ylijohtajan ja Metrojääkärten komentajan 004:n työpöydällä oli aivan liikaa tietoa ja päässään aivan liikaa ongelmia. Musta torakkajohtaja yritti rauhoittua katselemalla maisemaa kenttätoimistonsa ikkunasta. Pyöreästä panssarilasiaukosta näkyi juuri ikkunan kokoinen pala maata. Lasin ja maaperän välillä ei ollut mitään, mutta 004 sai ajatuksensa paikoilleen katselemalla graniittimurskeen ja lohkareiden muodostamaa kuviota. Lyhyt kenraaliluutnantti kuului 00-sarjaan. Häntä ei kuitenkaan paljoa näkynyt kenraalikunnan kokouksissa, sillä 004:n työmoraali suosi raskasta paiskimista ja kentällä mukana olemista. Torakat olivat luonnollisia pesänkaivajia, mutta metrojääkärien porat pääsivät vielä syvempiin multiin ja pois maanpäälisten klaanisyöpäläisten naurettavista yrityksistä heittää kapuloita Imperiumin rapujalkoihin.

Paitsi tietenkin nyt. Tieto kulki maan allakin, ja joitakin tunteja sitten kommunikaattori oli kertonut amiraalin pommittaneen valtavalla räjähdelastilla kokonaisen joen, jonka viholliskohteet olivat olleet täyttä huijausta. Virkaveli 002:n kunnia oli selvässä laskussa. Hieman jälkeenpäin uutisoitiin, että ilmavoimien johtaja 003 oli kerännyt potin ja upottanut mukana vielä yhden Klaanin suurimmista ilmalaivoista. Nui-Koron evakkoväen mysteeri oli silti ratkaisematon. 003 yhdistettäisiin nauriisiin vielä pitkään. 004:n ylenemisodotukset nousivat vauhdilla, mutta moinen ei kiinnostanut luolatorakkapomoa. Hän ei ollut pyrkyri, vaan viihtyi nykyisissä töissään. Ja nyt näytti siltä, että loppupeleissä hommat jäisivät hänelle.

004 siirtyi takaisin elektronisen työpöydän ääreen. Hälytyksiä sektorailla 18, 17 ja 22. 19, 20 ja 21, jotka olivat pimeinä, ja porantankkiyksikkö sektorilla 17 pamahti juuri pimeäksi.

”He pelasivat meitä kuin pahuksen nokkahuilua, mutta tästä haudasta ne jyväjemmarit eivät enää nouse,” 004 murisi ja katseli elektronista taistelupöytää. Sotilaspartiokin kääntyi takaisin eikä antanut tulitukea uhatuille sektoreille. Tämä ei kuitenkaan lannistanut 004:jää. Metrojääkäripataljoonakin pääsisi helposti voitolle moisesta evakkoretkueesta. Tunneleissa oli paljon mustia nazorakeja, jotka olivat muokanneet kovaa maaperää jo vuosien ajan. Nyt tunnelitorakoilla oli mahdollisuus näyttää myös 001:lle. Metrojääkärit eivät olleet saaneet arvoisaansa huomiota imperiumin suunnitelmiassa. 004 ei ollut tullut ajattelleeksi, että tämä saattoi johtua siitä, ettei kukaan ollut edustamassa heitä kokouksissa.


Parin kilometrin mittaisen siirtoväkijonon perällä tunnelma tiivistyi. Nazorakit olivat havainneet tulleensa huijatuksi, ja kirivät kulkuetta kovaa kyytiä. Mekaanisten rapujalkojen jyly voimistui voimistumistaan. Poratankit saisivat evakot pian kiinni.

”Valmiina?” Harkel kysyi vieressään tähtäilevältä bio-klaanilaiselta. Vastaukseksi moderaattori latasi hehtaarikanuunansa. Suuren kaliiperin Skakdi oli parkkeerannut pyörätuolinsa keskisuuren kiven kupeeseen. Viiksikyttä haki suojaa seinämän syvennyksestä.

Metrojääkäreiden hyökkäysmuodostelma oli pelottava näky. Kolossaalisella poranterällä varustettuja panssarivaunuja vyöryi nurkan takaa esiin peräti kolme kappaletta, niiden perässä tuntematon määrä jalkaväkeä.

Bladis vapautti tykkinsä tuhovoiman hyökkääjiä kohti. Lyhyt sarja räjähdekapseleita singahti hyökkäysvaunuja kohti. Ammukset törmäsivät panssaroituun poranterään ja mosahtivat. Savun ja äänen määrä ylitti odotukset, vahingon määrä alitti ne pahemman kerran. Tankki jyristeli yhä kaksikkoa kohti, täysissä voimissa.
”Ammu sitä- köh- uudelleen!” Harkel ohjeisti savun keskellä.

Skakdi teki työtä käskettyä ja laulatti mutkaansa toisen säkeistön verran. Jytinä oli edelleen kova, mutta vahinkoa se ei tehnyt. Harkelin sekaan syöksemä Kanoka ei auttanut asiaa pätkän vertaa. Viiksimies latasi uuden kiekon kaksoisheittimensä ylempään pesään.
”Uudelleen!” ylikomisario köhi.

Bladiksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme – lähes tuntematon matoralainen antoi hänelle täysin järjenvastaisia käskyjä. Skakdilla oli kaksi vaihtoehtoa: noudattaa poliisisedän outoa ohjeistusta ja tuhlata arvokkaita ammuksia panssarimobiilin kuljettajan itsetunnon pönkittämiseen. Tai olla ampumatta.

Kanuuna kurmotti kasan kapseleita torakkavaunun suuntaan, Harkel ampui kiekkonsa. Tällä kertaa yliviiksikomisarion taistelulautanen kuitenkin osui kohteeseensa – Bladiksen ammukseen. Kapseliprojektiilin koko moninkertaistu, samoin sen sisältämän räjähdeaineen määrä.

Iso paukku pikkusiskoineen mosautti muodostelman ensimmäisen hyökkäysvaunun poran irti. Kulkupelin keula räjähti. Palava tankki ohjautui oikealle ja työnsi viereisen menopelin seinään, johon sen pora alkoi kaivautua. Kolmesta tankista keskimmäinen oli tulessa ja oikeanpuolimmaisen kurssi oli kääntynyt kohti syvempiä multia, mutta viimeinen vaunu jatkoi jyräämistä. Se oli enää kivenheiton päässä kaksikosta. Tai kranaatinheiton.

Bladis nappasi pyörätuolinsa sivutaskusta käsikranaatin ja nykäisi terävillä hampaillaan siitä sokan irti. Sirpaleperuna ei kuitenkaan liihottanut kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa, vaan jäi skakdin kouriin.
”Mitä sinä teet?” Ylikomisario hämmentyi skakdin käytöstä.
Bladis mutisi jotain puoliääneen. Harkel hermostui entisestään ja yritti uudelleen.
”Mitä sinä-”

Juuri silloin skakdinmatikan laskutoimitus tuli päätökseensä.
”Sipsutteleva sotakoneenkuvatus!” kaksipyöräinen moderaattori karjaisi.

Sirpaleperuna liihotti kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa. Tarkkaan ajoitettu käsikranaatti räjähti juuri oikealla hetkellä panssarikoneen vieressä ja romutti sen vasemmat jalat. Poratankki kääntyi väkivaltaisesti vasempaan ja kierähti kyljelleen, katolleen, kyljelleen, pohjalleen, kyljelleen, katolleen, kyljelleen. Hyökkäysvaunu lopetti kierimisensä kymmenen metrin päässä Bladiksesta ja Harkelista. Ylikomisarion viikset väräjivät hyväksyvästi.

Savuava rotisko tukki tunnelin tehokkaasti – perässä rynnivät porakat joutuisivat ahtaaseen pullonkaulaan, kiersivät sen sitten vasemmalta tai oikealta.
”Vasen!” Skakdi ilmoitti puolensa, repäisi pyörätuolin pohjaan teipatun kiväärin otteeseensa ja tähtäsi vaunun vasenta puolta. Harkel varmisti oikean.


Torakat olivat saaneet maanalaisen evakkoletkan kiinni, ja Ma-Wetin lukuisten haarojen vartijat hermostuivat. Koska tahansa mutkat saattaisivat herätä eloon ja syöstä pakolaisten naamioille iskuryhmällisen poratorakkaa. Tunkkainen tunneli-ilma täyttyi jännityksestä.

Kaksi Nui-Koron siniviittaa, joiden vastuulla oli eräs poikkeuksellisen pimeä pätkä tunnelia, havahtuivat ääniin. Tunnelinhaarasta alkoi kuulua porien melua ja zankzorankielisiä taistelukäskyjä.

”Ne tulevat!” toinen heistä kiljaisi. Samalla hetkellä mutkan takaa rynni esiin Nazorak-ryhmä, sotaporat laulaen. Kaupunginkaartilainen kohotti kaksois-Kanokanheittimensä ja laukaisi. Aseen kahdesta kiekosta ylempi singahti pesästään ja viiletti tunkkaisen ilman halki hyökkääjiä kohti. Projektiili osui ryhmän ensimmäiseen torakkaan. Metrojääkäri hämmentyi yllättävästi venähtäneitä raajojaan, löi päänsä Ma-Wetin kattoon ja kompastui. Silmissä suureneva torakka tukki käytävän.
”Ei paha, sisko” Kanokaa käyttäneen poliisin partneri tokaisi ja virnisti. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun jättiötiäinen rupesi nykimään. Torakan monet leuat vääntyivät kamalaan irvistykseen ja se huusi tuskasta muutaman sekunnin, ennen kuin pyörivä poranterä kaivautui ulos sen yläruumiista. Torakka ei ollut kovin materiaali, jonka läpi metrojääkärit osasivat hyökätä.

Vastenmielisen mönjän peittämien poratorakoiden ja kulkuetta suojaavien siniviittojen välillä oli vielä parikymmentä metriä, kun poliisien takaa kuului huutoa.

Värikäs myllerrys loikkasi Suurkylän kaupunginkaartilaisten ylitse kuin tuulispää. Pöllämistyneet siniviitat katsahtivat toisiinsa.
”Onko tuo…”
”On.”

Kaikkien pohjoisen kansallisvärien värisillä nauhoilla koristettu poro kaksi matoralaista selässään hyppi varmoin askelin kohti porakoita. Ennen kuin metrojääkärit ehtivät käsittää merkillisen vastahyökkäyksen strategiaa, sarvihirviön selässä istuvista matoralaisista taaimmainen kohotti jotain ilmaan. Jotain tahmeaa. Jotain surisevaa.

Tuink!

Porakka ei ollut saanut edes entisen ryhmänjohtajansa sisälmyksiä silmistään, kun uusi näköeste lyötiin hänen päähänsä. Maailma täyttyi mehiläisistä.
”Aaaaaach!” maanalaiset soturit rääkyivät. Poro teki tiukan täyskäännöksen ja hyppi takaisin Nui-Korolaisten luo.

”Ottakaa tämä”, mehiläistarhaaja sanoi Siniviitoille ja ojensi heille varovasti tahman peittämän kepin. Tarhuri kaivoi esiin tulitikut ja sytytti mehiläisenkarkottimen.
”Ne eivät pidä hajusta”, hän neuvoi. ”Toivokaa, ettei kepukka ehdi sammua.”

Porakat huusivat tuskasta ja huitoivat ilmaa. Nazorakeihin ilmestyi paiseita kuin sieniä sateella, kun mehiläisparvi pisteli isompia ötököitä.
”Tuo on agressiivisin lajikkeemme.”

Poroa ohjastava matoralainen tökkäsi sarvirahia kylkeen jaloillaan.
”Hiaa, kohti uusia haasteita!”


”Uh-oh, mitäs nyt?” lumiukko ihmetteli tunnelin pohjan täristessä ja kiristi otettaan pormestarin talutushihnasta. Ortonien tunnelien ikiaikaiset seinät murenivat, kun niiden läpi tunkeutui vinhasti pyöriviä poria. Kaksi reikää ilmestyi tunnelin kattoon, yksi seinään ja yksi pohjaan, ja kaikista niistä ryöpsähti ryhmällinen metrojääkäreitä.

Snowie pälyili hermostuneena ympärilleen. Evakkoletkaa turvaavat Siniviitat ja pohjoisempien asutuskeskusten soturit kävivät taistoon koloista tunkeilevia torakoita vastaan. Kanokat laukesivat ja keihäät liisivät, muutama matoralainen kävi lähitaisteluun. Huonoksi onnekseen nämä Nazorakit olivat hyökänneet vankeja kuljettavaan osaan kulkuetta, joten valvojia oli tavallista enemmän. Nui-Koron selleistä löytyi lähinnä korttihuijareita ja taskuvarkaita, joiden päämääränä oli päästä Bio-Klaanin muurien suojaan ihan yhtä lailla kuin kunniallisemmillakin kansalaisilla. Vartijat saattoivat keskittyä vihamielisiin ötökkäsotilaisiin pelkäämättä kriminaalien pakoyrityksiä.

Paitsi ettei näköjään sittenkään.

Ympäröivästä taistelusta häkeltynyt ja mahdollista osallistumistaan puntaroiva lumiukko herpaantui hetkeksi, ja pormestari nykäisi talutusnyöriään voimakkaasti. Snowie menetti otteensa.

Kumarasta ryhdistään huolimatta Turaga Tahae viiletti yllättävän vauhdikkaasti pakosalle. Pulleasta ruumiinrakenteestan huolimatta Snowie loikkasi häkellyttävän nopeasti pormestarin käsiraudoista roikkuvan köyden kimppuun.

”Hup!” lumiukko huudahti tarratessaan talutusnarusta. Pormestarin kipitys jäi lyhyeen ja Turaga kompastui käsirautoihin sidotun köyden ottaessa vastaan. Rikollisen pakomatka ei kuitenkaan päättynyt vaan muutti suuntaa – Tahae putosi yhteen torakoiden saapumiskoloista.
”Aaah!” veronkiertäjä kiljaisi pudotessaan muutaman metrin.
”Iiih!” valkea klaanilainen inahti talutusnarun raahatessa häntäkin kohti onkaloa. Pian vauhti kuitenkin pysätyi: turagan elopaino ei ollut kyllin suuri raahaamaan Snowieta mukanaan monttuun.

”Oletko kunnossa?” lumiukko huusi mahallaan rötköttäen ja talutusnarusta kiinni pitäen. Pormestari oli ehkä paatunut rikollinen, mutta Snowie ei aikonut antaa Turagan satuttaa itseään.
”Roikun käsiraudoista torakoiden hyökkäystunnelissa! Onko se kunnossa?” pormestarin ääni vastasi kolosta.
”Öö, joo!”
”Valtava poranterä miltei kutittelee jalkapohjiani!”

Lumiukko nousi vaivalloisesti polvilleen pitäen köydestä tiukan otteen. Hän alkoi vetää narua ja nostaa Turagaa pois kuopasta.

Operaatio katkesi kuitenkin äkkiseltään, kun eräs kaivuu-nazorak huomasi epämääräisen hankkeen. Se äännähti jotain zankrzoraksi ja loikkasi muutamalla askeleella Snowien kimppuun. Hätääntynyt klaanilainen ehti reagoida ainoastaan nostamalla laukkunsa suojakseen ennen kuin kaatui selälleen kovaa maata vasten. Lumiukon onneksi porakan kunnollinen ase oli jo hukkunut sekamelskassa, ja ainoastaan käsipora uhkasi oranssinenäisiä kasvoja.

Vaaraa ei silti sopinut vähätellä. Musta Nazorak istui lumiukkelin päällä, poraton käsi Snowien suojakseen nostamaa laukkua sivuun repien.
Hetkonen, Snowie havainnoi hätäännyksen keskellä. Hänen oikean kätensä ulottuvilla oli nyrkinkokoinen kivi, joka kävisi varmasti torakan taltuttamiseen. Kyseinen raaja oli kuitenkin varattu pormestarin köyden pitelemiseen.

Pora omassa naamassa vaiko Turaga porassa. Valintoja valintoja.

Ei vahvinta aluettani.

Ennen kuin Snowie ehti toimia, keskikokoiset kangaspuut kolahtivat Nazorakin nuppiin. Porakkakroppa valahti täysin lötköksi ja kaatui sivuun Snowien päältä. Käsipora jatkoi pyörimistään harmittomasti Ma-Wetin kivistä pohjaa vasten.

Lumiukon pelastanut matoralainen ei jäänyt ottamaan kiitoksia vastaan, vaan jatkoi nyt jo perääntyvän Nazorak-iskuryhmän hutkimista. Ompelupuikot viilsivät ilmaa.

Snowie vääntäytyi polvilleen ja jatkoi pormestarin nostamista kuopasta. Muutaman vedon jälkeen Turaga nousi näkyviin käsiraudoistaan roikkuen.

”Tuli pieni ongelma”, Snowie höpötti kuin selitelläkseen hitauttaan. ”Vaakakupissa olivat sinun henkesi ja minun kauniit kasvoni.”
”Päädyit pelastamaan henkeni? En kyllä näe naamas-”
”Ehei, tuo sankari tuolla puuttui peliin ja ongelma ratkesi kuin itsestään”, Snowie hymyili ja osoitti porakan kolkannutta ompelijatarta.

Tahae mulkoili Snowmania kulmiensa alta.
”Kaikki valinnat eivät tee itse itseään.”


Kaaos levisi letkassa, kun sana torakoiden hyökkäyksestä tuli matkalaisten tietoon. Evakot olivat hädissään, eikä kellään ollut varmuutta mihin osaan kahden kilometrin mittaista jonoa Nazorakit olivat hyökänneet. Siirtoväkikulkueen keskivaiheilla Kepe yritti rauhoittaa tilannetta.
”Rauhoittukaa”, hän yritti hillitä evakkomassaa. ”Panikoinnista ei ole mit-”
Käsi tukki Kepen suun ja hänet vedettiin maahan, näkösuojaan vankkureiden ja seinän väliin. Hän protestoi mumisemalla, mutta oli täysin voimaton vastustaman. Tiede-Toan naama kolahti maahan.
Mitä tapahtuu? Eivätkö korruptoituneet päättäjät, kannibaalit, sinikätiset agentit, poratorakat ja Zeeronin sienisoppa riitä?

Kepe käännettiin ympäri ja häntä tuijottivat takaisin vihreät silmät valkoisen Haun kuopista.
”Hiljaa”, moderaattori murahti.
Valkovihreällä Toalla ei ollut aavistustakaan, mistä Same oli tullut.
”Koko hankkeemme on ollut turha, jos sinulle käy jotain”, selkhilaani supatti. ”Olet ainoa meistä, joka ymmärsi Nimdan legendan.”

Kepe rauhoittui, mutta ei silti ihan hyväksynyt Samen toimintatapaa. Moderaattorin käsi oli yhä hänen suunsa päällä.
”Ymmärrätkö?” Same tiukkasi.
Tiedemies nyökytti päätään. Käsi päästi irti ja Same auttoi Kepen taas pystyyn.

”Nyt, pienempää profiilia”, varjojen soturi kuiskasi.
Kepe hieroi oikeaa poskeaan, joka oli ottanut yhteen maankamaran kanssa. ”Juu juu”, hän vastasi, vaikkakin pelkälle tyhjyydelle, sillä Same oli jo kadonnut.


”Tyhjä!” viiksenkannatin huusi viimeisen Kanokan lentäessä pesästään. Se kolahti luolan kattoon, heikensi sitä, ja kivikuurorintama iski hyönteissotilasrintamaan.
Bladis ei vastannut heti vaan jakoi zamoreita porakoiden suuntaan. Hänellä oli paukkuja pidempäänkin tulitaisteluun, mutta ajan ostaminen ei ollut enää kannattavaa – kaksikko oli pidätellyt vainolais-Nazorakeja jo riittävän kauan. Evakot olivat päässeet jo pitkälle.

”Ja tähän päätämme oppitunnin aiheesta ’miksi terä kepin päässä on skarrarin typerä ase’!” Bladis vastasi, tosin ei ilmeisesti vieläkään Harkelille, ja nakkasi viimeisen käsikranaattinsa torakoiden joukkoon. Toisin kuin edelliset kranaatit, tämä yksilö täytti käytävän paksulla savulla. Ja sirpaleilla.
”Hyppää syliin!” Bladis käski.

Harkel kurtisti kulmiaan (ja vahasi samalla viiksiään).

”Hopi hopi, loksuleuat saavat kohta lämpökamerat päälle tai keksivät tulla savun läpi.”
Ylikomisaario hyppi käytävän poikki ja asettui pyörätuoli-Skakdin polvelle.
”Tässä ei ole mitään kiusallista.”
”Ei.”

Mosausraattori irrotti kaksipyöräisen menopelinsä selkänojasta sen isoimman tuliluikun. Konekivääri kimmelsi valokivien hehkussa. Siinä oli yksityiskohtaisia koristekaiverruksia, tarpeettoman paljon kaliiperia ja tosi tosi pitkä panosvyö.
”Tiedätkö, miten tämä toimii?” Skakdi kysyi sylissään nököttävältä siniviitalta ja taputteli tappoputkea.
Viikset nyökkäsivät, pää heilahti mukana.
”Mahti homma”, Bladis virnisti. ”Syötä panosvyötä pesään, minä ohjaan.”
”Ohjaat?”

Skakdi vastasi toiminnalla ja veti liipasimen pohjaan. Ratatatatatatata. Ase potki kuin riivattu ja pyörätuoli lähti rullaamaan taaksepäin alati kiihtyvällä vauhdilla. Punahehkuinen lyijy sinkosi torakoiden tuntumaan, kaksipyöräinen kaksikko evakoiden perään.
”Olen aina halunnut kokeilla tätäää!” Skakdi iloitsi konekiväärin jyskeen yli nopeuden vain kasvaessa. Ratatatata.
”Viikeni menettävät muotonsaaaa!”
Ratatatatata.


Mekaanisten rapujalkojen kipinä ja matoran-koipien töpinä täyttivät Ma-Wetin kärkijoukon syöksyessä kohti etelää. Joukkojen uudelleenjärjestämisestä ei ollut toivoakaan ahtaassa maasuolessa, ja letkan etupää oli nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi kiiruhtaa äkkiä takaisin kotipesälle ja hankkia mahdollista apua loppujoukon pelastamiseen. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kärki ei ollut kohdannut muita vainolaisia, meniväthän he koko ajan kauemmaksi Ämk- Guartsuvuoresta ja torakoiden pesän oletetusta sijainnista. Nöpö-kävelijöiden tavaratila ja laidat olivat todella ylikansoittuneita, kun pohjoisen pikkuväki piti niillä suuren luolajuoksun vaihtopenkkiä. Monet alkoivat jo väsyä, mutta nyt ei ollut aikaa lepotauoille. Silmänkantamalla letka oli vielä melko eheä, sillä siniviitat tekivät kaikkensa kansojensa ja naapureidensa suojelemiseksi ja opastamiseksi.

”Iniko!” Tongu huusi rautakävelijöiden melun yli, ”osaatko sanoa kuinka kaukana olemme Klaanista?”

Mustavioletti maan Toa siirtyi tunnelin seinustalle ja iski peitsensä sen seinämään. Vihreä maaenergiapallo säteili Toa-työkalun ja maaperän välillä, kunnes Iniko veti aseensa takaisin ja se sammui.

”Ei pitkästi”, Toa huusi takaisin, ”Tunnen jo etelärannikon mereisen kuoren ja kotimultien läheisyyden. Mutta Klaanin tunnelit tukittiin Zyglakien tapauksen jälkeen, emmekä pääse suoraan linnoituksen kellareihin.”

”Taidamme joutua itse kaivamaan”, Muothka totesi, ”Miten tarkkaan osaat määrittää oikean paikan? Minä en tunne Klaanin aluetta, eikä maa kerro sen saloja minulle.”

”Hmm, minulla on eräs koje auttamaan tähän hätään”, Iniko vastasi ja kaivoa haarniskansa taskusta esille pienen lieriön muotoisen esineen. ”Tämä on sähkökompassi, ja se osaa näyttää jo tällä etäisyydellä huomattavan virtalähteen eli Klaanin generaattorin. Suuntamme on melko hyvä, mutta joudumme kyllä lähtemään kohta oikealle eli länteen päin, mikäli tunneli itsessään ei käänny.”

”Selvä homma”, Tongu vastasi, ”Ja ilmeisesti myös ylöspäin! Mutta nyt ei muuta kuin eteenpäin!”

Klaanin tilukset

Päivä paiston Kerwanille. Satokausi läheni loppuaan, ja torakoiden kauppasaarron takia maata työkseen viljelevän Matoranin sato oli ostettu kokonaisuudessaan etukäteen ja vielä mitä parhaalla hinnalla. Porkkanain naatit, viljojen kullatut tähkät ja muista kasviksista turva-aidoilla eristetyt pahamaineiset räjähtävät Madu-hedelmät odottivat elonkorjuuta siisteissä riveissään. Kerwan pyyhki hikeä naamionsa otsalta ja nojasi talikkoonsa.

Yhtäkkiä yksi porkkanannaateista katosi näkyvistä maan sisään. Sitten pari muuta ja yhtäkkiä koko kasvimaassa oli aukko. Piru, myyriä, Kerwan ajatteli. Laji, jota Metru Nuilla kutsuttiin arkistomyyräksi (ja joita kyllä asui myös Klaanin arkistojen kirjavuorten kätköissä), oli yleinen Klaanin saarella ja aiheutti viljelyksille jatkuvaa tuhoa. Kerwan otti selästään bambukiekkonsa ja valmistautui tähtäämään esiin tulevan jyrsijät päähän, mutta esiin kaivautuikin suuri metallikoura, sitten toinen ja pian kauniille kasvimaalle nousi iso mekaaninen rapu-otus lava täynnä kummaa Matoran-väkeä ja ohjaamossa iso keltainen hahmo, jonka Kerwan tunnisti Klaanin Telakan johtajaksi Keetonguksi.

Kerwan laski kiekkonsa mutta ei leppynyt. Hän marssi Nöpö-kävelijän lyö ja napautti sen tuulilasia.
”Mitä pirua te teette minun pellollani? Onko tämä joku Telakan höyrykoneiden testauspäivä? Lähetän teille laskun menetetystä sadostani! Alkakaa painua nyt!”

”Hip hei ja anteeksi, herra maanviljelijä!” Tongu vastasi ja aukaisi kuomun. ”Mutta meillä oli vähän isomman puoleinen ja kiireellinen operaatio! Sinun taitaa olla paras lähettää laskusi suoraan Klaanin johdolle, sillä heitä me tässä edustamme.”

Rapukävelijän jälkeen tuli toinen, täällä kertaa matoranin ohjaama, ja sitten kolmas. Niitä seurasi muutama Toa, joista yhden Kerwan tunnisti Klaanin Inikoksi. Mutta retkikunta ei loppunut siihenkään. Esiin rautarapujen suurentamasta maakolosta kömpi Matoraneja, osalla kummat hatut päässä ja kaikilla naamalla helpottunut ilme siitä, että porakat olivat vaihtuneet porkkanoiksi. Kerwania harmitti väen aiheuttama kuormitus maapläntilleen.

”Älä turhaan varro, meillä menee tässä jonkun aikaa”, Tongu sanoi ja kaivoi kävelijän ohjaamon hansikaslokerosta muutaman rattaan, ”Käypä kaupungilla, osta itsellesi leivos ja tee ja tuo meille uusin Klaanilehti. Väki on paras laskea täällä ennen kuin kaikki katoavat kaupungin iloihin. Kelpo mies!”

Kerwan ei vastustanut rahojen voimaa vaan jätti peltonsa ja maasta kasvaneet evakot oman onnensa nojaan. Hän mietti toisinaan, millaista olisi elää normaalissa korossa normaalilla saarella.

Päätöksentekoa

Nui-Koro

Nui-Koron suurin rakennus toimitti usean julkisen rakennuksen virkaa: se oli samanaikaisesti katedraali ja kirjasto, ja sen syövereistä löytyi niin pormestarin työhuone kuin kokoussalikin. Tällä hetkellä katedraali toimi myös majoitusrakennuksena. Kylän majatalot olivat jo aikoja sitten täyttyneet, ja nyt evakkoja hätäasutettiin kaikkiin mahdollisiin rakennuksiin, eikä julkinen yleisrakennus ollut mikään poikkeus.

Kokoussali oli kuitenkin tilapäisesti tyhjennetty väsyneistä matkalaisista. Puoliympyrän muotoinen ja keskustaa kohti portaittain laskeva sali oli sisustettu puisilla työtasoilla ja vanhanaikaisen epämukavilla penkeillä. Kehnosta istumaergonomiasta huolimatta niistä jokainen oli varattu. Oli kokousaika.

Kaiken keskellä, salin ainoan oikean työpöydän ääressä istui Ga-Matoran. Hän oli valtuutettu, joka oli valittu johtamaan kaupunkia Pormestarin vangitsemisen jälkeen. Yllään hänellä on Nui-Koron tummansininen tunika, johon on kirjailtu pronssinen hahnah-rapu. Kasvoillaan hän kantoi vaaleansinistä Kanohi Pakaria ja harteillaan suurta vastuuta. Lisäksi hänellä oli puinen nuija, jolla saattoi paukuttaa pöytää tilanteen rauhoittamiseksi.

”Krhm. Jos saisin huomionne,” valtuutettu aloitti. ”Julistan kokouksen alkaneeksi. Yleisen järjestyksen kannalta lienee selvintä, jos jaan osallistujille puheenvuoroja, jotta voimme keskittyä käsillä olevaan kriisiin mahd-”
”Miksi me edes olemme täällä?” korkea ääni istuntosalin takarivistä keskeytti Ga-Matoralaisen. ”Mehiläispesät pitäisi tarkistaa, enkä luota siihen, että poroväki osaa pitää elikoistaan huolta sitä vertaa, etteivät ne käy nuoleskelemassa kennojamme tyhjiksi, ne ovat elinehtomme ja-
”Anteeksi nyt vain…” muuannen pönäkkä ja naamionsa poronsarvilla koristanut matoran huudahti syvällä äänellä, ja kääntyi kohti edellistä huutelijaa ”…mutta kyseenalaistatko ammattitaitomme? Ei millään pahalla, mutta me olemme-”
”Järjestys saliin! Järjestys saliin!” valtavaltuutettu kiljaisi ja paukutti vasaralla pöytää. Kokous oli käytännössä vasta alkanut, ja kaksi kyläläistä oli jo kiivastuksissaan noussut seisomaan.

”Vastauksena kysymykseen, olemme kokoontuneet tänne juuri tämän takia.”

Hetken verran huoneessa vallitsi melkein hiljaisuus, kunnes matoralainen keskirivissä tappoi sen kehtoonsa: ”Joku vei kerran kissani ja pihassa oli sorkanjälkiä.”

Valtuutettu hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Jaa porojen ja hunajan takia?” joku huuteli takarivistä, viitaten valtuutetun perusteluun kokoukselle.
”Ei, vaan rauhallisen rinnakkaiselon säilymisen tähden.”
”Rinnakkain tosiaan, ei täällä mahdu enää mörskäänkään yksin!” huudahti Nui-Korolainen porho. Hänen luokkansa elintaso oli kokenut suurimman romahduksen evakkojen ruvettua ”pyörimään nurkissa”. Kyseinen kansalainen oli joutunut majoittamaan ennen niin rauhalliseen taloonsa kymmeniä pohjoisen asukkeja.

”Emme voi hylätä yhtenäisyyttämme näinä aikoina,” valtuutettu Ga-Matoran yritti vielä. ”Muistakaa, veljet ja siskot, yhtenäisyys, velvo-
”Kröhöm, etelän neiti,” käheä ääni jostain salin oikealta laidalta ärisi. ”Jotkut meistä ovat pohjoisesta, ja pidämme kiinni tavoistamme! Kaikki eivät kuulu siihen joukkoon, jotka ovat ihan täpinöissään noita kolmesta hyveestä.”
”Justhiinsa niin!” edellisen vierustoveri liittyi puheeseen. ”Kylhä ne hyvähtä khuulosthavat, mutta yrithäppä tehdä niistä pakkashella juusthoa!”

Yleisen hälyn taso kohosi kaiken aikaa, ja hiljaisemmat argumentit/huutelut alkoivat hukkua puheensorinaan. Voimakasäänisemmät yksilöt saivat kuitenkin asiansa kuulluksi.
”Me vain riitelemme täällä kun torakoiden tykit jauhavat talojamme!” pohjoisesta tullut pakolainen huusi. ”Paetaan ennen kuin ne pääsevät tänne!”
”Tupajumi jauhoi kerran taloani, mutta minä söin sen.”

Ehkä kaikkien onneksi beigen matoralaisen vastaus kaikui kuuroille korville.

Silloin Ko-Huna-Koron vanha, viisas turaga avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana: ”Saaremme kanssa-asujat, me emme etene näin mihinkään. Saavuin tänne vuorelta siinä uskossa, että pohjoisen petojen vyöryminen maillemme on vakava asia.” Hän tuijotti saliin pakkautuneita matoralaisia painostavasti. ”En odottanut näkeväni tällaista.”

Hintelä Onu-Matoran takarivissä viittasi arasti.

”Ärrr”, muuannen raskastekoinen raudan Toa äännähti, ennen kuin kukaan ehti antaa mustanaamioiselle pikkumiehelle puheenvuoroa. ”Katsokaa nyt meitä! Olisi helpompaa vain mennä ottamaan torakat vastaan taistelussa, ja-”
Äänessä olevan Toan vieressä istuva plasman matoran ei hätkähtänyt uhoajan suurta kokoa vaan puhui tylysti päälle. ”Voi olisitko jo hiljaa? Mene järjestämään tervetuliaisseremonia torakoille jos haluat! Tänne jääköön vain ne, jotka haluavat oikeasti selvitä!”

Ko-Huna-Koron turaga tuhahti huomatessaan sanojensa kaikuvan kuuroille korville. Onu-Matoran takarivissä pitää kättään pystyssä kärsivällisesti.

”Minusta emme käsitelleet hunajannälkäisten porojen asiaa kyllälti!” ampiasmies palasi tärkeisiin aiheisiin.
”Kunnianloukkaus! Kunnianloukkaus!” poronsarvinen matoralainen raakkui.
”Kohta meiltä loukataan muutakin kuin kunniamme, jos emme käy vihollista vastaan!” joku yritti toimia järjen äänenä.
”Pidä ystäväsi lähellä ja vihollisesi kaukana mehiläispesistäsi!”
”Järjestys saliin, järjestys saliin!”

Valtuutettu hakkasi puista vasaraansa pöytään hullun lailla, ja hetkeksi sali hiljenikin.

”Jo oli aikakin”, Ko-Huna-Koron turaga jupisi itsekseen.
”Jäätävä hiljaisuus”, joku älypää väläytti jostain salin takaosasta.

Väsynyt valtuutettu osoitti viittaavaa onu-matorania. ”Niin?”
”Koska pidämme kahvitauon? Minun on nälkä.”

Ja sali räjähti jälleen, turhautumisen purkautuessa ähinänä ja puheena.
”Taisimme tulla tänne ihan turhan takia?” Po-Matoran sivupenkiltä älähti. ”Mitä jos pakataan kamat ja jatketaan etelään. Täällä mitään ole.”
”Kaupungissa ei riitä edes ruokaa tälläisellä väkimäärälle!” tuuheapulisonkinen Ko-Matoran huudahti. Hän oli sikäli oikeassa, että ruokajonot alkoivat kiemurrella katedraalilta jokisatamaan ja torilta laitakaupungille.
”Näimmekö siis turhan vaivan tulla tänne asti?” pohjoisen kulkija valitti kohtaloaan. ”Taival oli raskas!”
Nui-Koron asukas puolusti oikeuksiaan. ”Niin oli viljan kylväminenkin. Ehkä olisitte voineet pakata ruokaa mukaanne?”
Pohjoisen turaga, joka pukeutui taidokkaasti kirjailtuun, moniväriseen kaapuun levitteli käsiään. ”Niin suuri ol kiireemme, että mukaan saimme vain repulliset.”
”Sieniviljely on paljon tuottavampaa kuin vilja!” muuannen Onu-Matoran eturivistä otti vielä asiakseen lisätä.

Idästä tullut Ta-Matoralainen alkoi turhautua tilanteeseen aivan uudella tasolla, ja kaatoi kahvikuppinsa pöydälle noustessaan seisomaan.”Näinkö asiat täällä päätetään? Ihme, että saatte näinkin ison paikan pysymään koossa!”
”Jos ei kelpaa, voit palata narraamaan kaloja hökkelikylääsi”, Nui-Korolainen porvari vastasi.
”Menisinkin, mutta ne karzahnin ötökät tuhosivat sen maan tasalle!”

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, laukauksen ääni täytti salin. Kaikki vaikenivat. Koska laukeava ase oli kiekonheitin, vaientavan voimakas ääni ei ollut itse laukeaminen, sehän on vain hassu loksahdus, joka syntyy Kanokan lähtiessä telineestään, vaan iso rysäys, joka syntyy, kun suurentavan kiekon liian raskaaksi tekemä kattokruunu rämähtää lattiaan. Kaikkien katseet kääntyivät kiekon sinkautattaneen poliisimiehen suuntaan.
”Köh, pahoitteluni valaisimesta…” siniviittainen hahmo murahti. ”Mutta jokaisen meistä on keskityttävä. Meidän kaikkien kohtalot riippuvat nyt tehtävistä päätöksistä, eikä meillä ole aikaa rettelöintiin.”

Puhujan viikset väräjivät vakavina.

”Ylikomisario Harkel on oikeassa”, aiemmin vaitonaisena pysynyt ta-matoran ilmaisi kantansa. Hänen keltaista naamiotaan kehystävä kuusiseppele osoitti korkeasta virasta Dek-Korossa. ”Meidän on tehtävä päätöksiä, ja meidän on tehtävä ne nyt.”

”Kiitos, en voisi olla enempää samaa mieltä”, Nui-Koron poliisivoimien, siniviittojen, päällikkö puhui. ”Mutta tosiaan, olen ollut vähän yhteyksissä Klaanin mainioon väkeen, ja heillä on ehkä idea…”

Puhujan viikset väräjivät ovelina.

Valumakriisialue

Bio-Klaanin saari

Zyglakit olivat enemmän veden syvyyksien asukkeja kuin maallaeläjiä, joten joen ylittämisen ei olisi luullut olevan ongelma kahdelle nuorelle liskosoturille. Tästä kulttuurillisbiologisesta edusta huolimatta Mei ja Calibus makasivat piiloutuneina Malek-tek-marjapensaan alla ja tarkkailivat edessään virtaavaa jokea vailla ylitysmahdollisuutta.

Vaikeuksia tuotti joen koostumus: aallot olivat nyyttejä, laineiden liplatus vankkureiden narinaa ja aurinko kimmelsi kirkkaana satojen matoralaisten naamioista välkkyvän veden sijaan. Kuiva joenuoma oli täynnä evakoita, eivätkä Zyglakit nähneet matoranletkan alkua tai loppua. Pää ja häntä sen sijaan olivat poikkeuksellisen selväpiirteiset: Nazorakein sotakoneen jymistellessä hitaasti mutta varmasti kohti etelää olivat ne saaren pohjoisten ja itäisten osien asukkaat, jotka olivat menettäneet vasta kotinsa mutta eivät henkiään, pakanneet välttämättömyydet mukaansa ja vipeltäneet pikakyytiä pois alta. Ja tässä oli lopputulos. Suunnaton virta monenkirjavia kyläläisiä suuntanaan etelä – matoralais-joki, jonka virtaamisvauhti oli epätoivo.

Calibus vilkaisi vierellään matalana mutta jännittyneenä makaavaa Meitä. Heidän piilopaikkansa sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä joenuomasta, pienellä kukkulalla. Pensas oli tuuheana nahkealehtisistä, sukkulanmuotoisista lehdistä, mutta Zyglakien oli silti syytä olla varuillaan.
”Miten muka pääsemme noiden ohi?” sinivihreä nuori mies kuiskasi. ”Katso tätä ympäristöä, meidät huomattaisiin varmasti!”

Maisema ei tosiaan ollut huomaamattomuuteen pyrkivien Zyglakien puolella. He olivat Ämkoo-vuoren etelä- ja kaakkoispuolelle avautuvien suurten ruohotasankojen laitamilla, tarkoituksenaan edetä niiden yli massiivisen vuoren etelärinteiden havumetsiin. Sieltä Flygel oli lähettänyt heille kirjeensä.
”Mei”, Calibus aloitti uudestaan. Hän oli huomannut, että punainen naarassoturi yritti keksiä ratkaisua eikä ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan Calibuksen kanssa.

Vähän niinkuin aina, harteikas koiras ajatteli.

”Mei. Me emme pääse tästä.”

Mei käänsi sinisen katseensa Calibukseen.
”Pääsemme.”
”Ei, emme pääse. Ja jos pääsemme, miten? Mikä saa sinut uskomaan, että voimme livahtaa noiden kaikkien ohi?”
Mei kurtisti kulmiaan.
”Koska meidän täytyy.”

Calibus tiesi, että Mei uskoi Flygelin todella pitävän huolta Guechexista, ja että yöllistä hyökkäystä Bio-Klaanin linnakkeeseen johtanut soturi oli todella selvinnyt. Ei siksi, että se olisi jollain lailla todennäköisempää, vaan koska se oli Mein ainut vaihtoehto. Muuten hän olisi umpikujassa – Mei oli paennut Zyglakien leiristä Skakdien otettua komennon eikä voinut palata.

Ja minä seurasin… Calibus ajatteli. Hän enää osannut varmuudella sanoa itselleen, oliko hänen päämääränään ollut saada Mei takaisin leiriin vaiko paeta tämän kanssa.

Juuri silloin Zyglakit kuulivat lähestyvän ravin ääniä. Vaistomaisesti he painautuivat entistä matalammiksi ja vaikenivat.

Kukkulan rinnettä ratsasti ylös muutama matkaaja, mutta ensimmäisenä kaksikko näki viirin. Calibus tunnisti siihen ommellun vaakunan. Se oli vaalenruskea suuri Kanohi Hau, niin tunnettu naamio, että se oli jokaiselle Zyglakillekin tuttu. Taustalla oli porraskuvio, joka jakoi lipun kahteen osaan: vasen ja ylempi alue oli sininen ja oikea ja alempi tummanharmaa. Hau symboloi suojaa ja porraskuvio tuli kylän nimestä – Tahtorakin askelma. Saaren pohjoisosien merkittävin kylä sijaitsi tasanteella, joka alkoi Ämkoo-vuoren jyrkistä rinteistä ja päättyi vielä jyrkempään rantatörmään, joka laski suoraan mereen. Toisin sanoen se oli kuin valtava askelma portaikossa, jonka muodostivat meri, tasanne ja vuori. Se hallitsi ainutta kulkukelpoista reittiä koko Ämkoo-vuoren länsipuolella, ja tälle luonnon muovaamalle terassille rakennettu kylä oli suojattu paksun muurin taakse. Saarella riehuvaan sotaan muuri oli kuitenkin käyttökelvoton: se oli rakennettu menneinä aikoina, kauan ennen Bio-Klaanin perustamista, ja suojasi pohjoisen koko Matoralais-asutusta kaikelta, mikä yritti hyökätä etelästä länsirannikon kautta. Niin Zyglakien kuin villimatoralaistenkin retket olivat pysähtyneet Calibuksen heimon parissa veriseinänä tunnettuun muuriin.

Nyt kylää kuitenkin uhattiin pohjoisesta, ja ilmeisesti selviytyjät olivat liittyneet muiden Allianssia pakenevien evakoiden sankkaan joukkoon, matkalle kohti etelää.

Pian myös itse viirin kantajat tulivat näkyviin – kolme ratsua ja kolme ratsatajaa. Kulkemiseen käytettävät elikot olivat pitkäkoipisia ja harmaita. Ratsut käyttivät kaikkia neljää raajaansa liikkuessaan vaivattomasti rinteessä, ja niiden pitkäturpaiset päät katsoivat jäyhästi eteenpäin. Niiden mustat silmät olivat kuin puoliksi kiinni mutta niiden tuijotus oli silti valpas. Kaikista huomiotaherättävin piirre ratsuissa oli kuitenkin niiden pitkät ja monihaaraiset sarvet. Elikot olivat biomekaanisia poroja, joita Zyglakit tiesivät pohjoisen matoralaisten käyttävän ratsuina. Näillä yksilöillä olikin huovat ja yksinkertaiset satulat selkiin kiinnitettyinä.

Kolme ratsastajaa näyttivät hekin olevan kotoisin pohjoisesta. Ensimmäistä poroista ohjasti lyhyt ja kyttyräselkäinen hahmo, mitä ilmeisimmin turaga. Raskas, kauniisti kirjailtu tummansininen viitta verhosi suurimman osan ratsastajan pienestä kehosta. Naamiona hänellä oli jalo Kanohi Matatu. Kun hän avasi suunsa, väsynyt naisääni vapautui ilmoille tuulen joukkoon. Tuiverrus oli niin kovaa, että Calibus ei kuullut kuin yksittäisiä sanoja.
”…-äisiä, jaksa … …pysähdy-….”

Seuraava mäen ylös noussut hahmo olisi ryhtinsä puolesta voinut olla yhtä vanha kuin ensimmäinenkin, mutta oli selvästi matoralainen. Paksun viitan korkeat kaulukset peittivät naamion. Kolmikosta juuri tämä hahmo kantoi viiriä. Hänen äänensä oli korkea, mutta selvästi voimakkaampi, joten Zyglakitkin kuulivat hänen sanansa.
”Me kaikki tahdomme, mutta emme voi. Jäisimme jälkeen.”

Ensimmäisenä ratsastava turaga katsahti taakseen mutta ei pysäyttänyt poroaan. Hän oli juuri ohittamassa Mein ja Calibuksen piilopensaan.
”Eivätkö he ymmärrä, että olemme joutuneet kiertämään koko vuoren? Matkame on miltei kaksinkertainen näiden muiden taivallukseen.”
”He pelkäävät.”

Väsynyt turaga ei jaksanut vastata, ohjasti vain ratsuaan pensaan ohi. Vasta silloin kolmas hahmo nousi kokonaan kukkulalle.

Pienoistokan perää piti kellertävänruskea Toa, jonka pää oli melkein yhtä pieni kuin hänen hartiansa leveät. Naamiosta Zyglakit eivät saaneet selvää, mutta se oli piirteiltään yksinkertainen ja hieman keskikokoista pienempi. Jykevällä hahmolla oli selässään useita puuvartisia keihäitä ja päässään monihaarainen huopalakki. Lisäksi jonkinlainen lyhyt viitta laskostui Toan oikean olkapään yli. Siinä oli sama Hau-vaakuna, joka koristi viiriä. Toakin puuttui evakoiden keskusteluun.
”Nyt kun olemme pääryhmän ulkopuolella… Sanoitte, että voin kertoa asiani.”
”Aivan niin”, vanha matoralainen vastasi.
Toa vilkuili hermostuneena olkansa yli, aivan kuin peläten jonkun salakuuntelevan.
”Osa kylänväestä on sitä mieltä…” Toa aloitti hitaasti ouhuen.. Asia oli selvästi hänelle vaikea ja hän pyöritteli sanoja suussaan hetken ennen kuin päästi ne ilmoille. ”…että meidän ei olisi pitänyt lähteä. Tai että meidän pitäisi palata kotiin Askelmalle.”

Toa piti vielä edellistäkin pidemmän tauon, kunnes taas jatkoi.
”Ja minun on suoraan sanoen vaikeaa olla eri mieltä. Se on kotimme! Entä jos… Entä jos vain kääntyisimme ja palaisimme sinne. Miehittäisimme muurin ja-”

Kärkeä pitävä turaga liittyi jälleen keskusteluun.
”Rakas, kotiamme ei välttämättä enää ole”

Hetken hiljaisuuden jälkeen pororatsastajat jatkoivat puhettaan, mutta he loittonivat jo niin kauas Calibuksesta, ettei hän enää erottanut sanoja tuulen ulinalta. Kolme kulkijaa liittyivät palaverinsa päätteeksi osaksi valtavaa evakkojen jokea ja virtaaminen jatkui. Mei alkoi jo tehdä lähtöä heidän piilopaikastaan, mutta Calibus tuijotti matoralaisten letkaa vielä hetken. Niin monta väriä ja niin monta viiriä, joiden kaikkien vaakunat kertoivat omat tarinansa. Tarinat, joista monet oli opetettu Calibukselle jo pienenä.

Kartialan kalastajakylän vaakunan keskiössä oli atrain. Zyglakille oli kerrottu moisella lävistetyn hänen merellä kulkeneita lajitovereitaan eikä vain pelkkiä Ruki-kaloja.

Dek-Koron vaakuna kuvasi velvollisuuden ympyrää. Sanoja ja mielikuvia, joiden oikeutuksella Calibuksen heimon Zyglakit oli häädetty kalavesiltä.

Rol-Horiin kylän vaakunan haaruristiä koristavat liekit, joiden liskokansa kertoi polttaneen Zyglakien luolia. Sama tarina toistui, uudelleen ja uudelleen. Sinivihreä matelija oli koko ikänsä saanut kuulla, kuinka pienivartinen mutta suurilukuinen kansa oli taistellut hänen oman lajinsa kanssa elintilasta halki historian. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, kuinka tekopyhiä matoralaiset olivat aiheen suhteen, ja kuinka he aina ottivat uhrin roolin.

Tuulessa liehuvat liput kertoivat kuitenkin kantajilleen eri tarinaa. Vaakunoiden värikkäät hahmot, paikat ja esineet eivät olleet kertomus valloituksesta ja hävityksestä vaan löytämisestä ja rakentamisesta. Matoralaisille ne kertoivat iloisista ja tärkeistä asioista.

Mutta Nazorak-imperiumin sotakoneistolla ei ollut matoralaisten eikä Zyglakien kertomuksia – torakka-armeijan loputtomat sotilaat eivät tunteneet tarinaa kuvien takana. Nazorakeille vaakunat olivat kuin nimiä: ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät saaneet merkitä matoralaisten hyvää tai Zyglakien pahaa, ainoastaan suuren ja puhtaan imperiumin tyhjää.