Avainsana-arkisto: Pimeyden Metsästäjät

VIELÄ YHDET!

Mustan Käden komentokeskus
Onu-Metru

Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.

Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.

”Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. ”Mitä luet???”

”Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. ”Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”

”Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. ”Otatko sinä?”

”Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, ”mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”

”Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.

”Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. ”Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”

”…” Angien totesi. ”Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?

”Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”

”Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. ”Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”

”Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. ”Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”

Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.

”Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. ”Kaikki te!!”

”Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. ”Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”

”Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. ”Niistähän kaikki kai alkoi?!”

”Alkoi”, Kapura vahvisti. ”Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”

Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. ”Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”

”Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. ”Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”

”Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”

Kapura huokaisi.

”Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. ”Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.

Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”

Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.

”Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. ”Jäädä hänen??”

”Kanssaan”, Kapura täydensi. ”J-johonkin… rauhallisempaan paikkaan. Turvallisempaan.”

”En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. ”Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”

”Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.

”Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”

”Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”

”Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. ”Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”

”Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. ”Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”

”En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”

”Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”

Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.

Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.

Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?

Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.

Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.

“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.

“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.

“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.

Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.

“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.

“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.

“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.

“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”

“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.

“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.

“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.

“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”

“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.

“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”

“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.

“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.

Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.

“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.

Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.

Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.

“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.

Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.

Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.

Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.

“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.

“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.

“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.

“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.

Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.

“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.

“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”

“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”

“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”

“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”

Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.

“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.

Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. ”Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.

“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.

”Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. ”Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”

“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.

”En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.

“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.

“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.

”Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. ”Kuka edes sanoo ’pyssykkä’?”

“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.

“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.

Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.

“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”

Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.

Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.

”Iltaa, Kapura.”

Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.

”Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.

”Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.

”Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?

”Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. ”Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”

Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.

Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.

Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…

Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.

Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä ”SKRIEEEEE!!!!”

Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.

“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”

“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.

“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.

”T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. ”Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.

Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.

“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”

“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”

”Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. ”Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”

“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”

Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.

“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”

“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.

”Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.

“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.

Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. ”Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”

“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.

“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”

“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.

”Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.

“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”

”Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. ”Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”

Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”

”Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.

“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
”Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. ”Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.

Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
”Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.

“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.

Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. ”Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”

“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…

”Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
”Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”

“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”

Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. ”Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”

“Kiitos kohteliaisuuksista, harvahammas”, koneistettu murahti.

”Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. ”Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”

“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.

”Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”

“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.

”Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. ”Kokeile sitä!!”

“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.

“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.

“Ansaitulla levolla”, vahki jatkoi, “Ansaitulla levolla…”

“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.

“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”

Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.

“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.

Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!

“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”

“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”

Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.

Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.

Hetkeä aikaisemmin, ylempänä

Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.

Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.

“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”

Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.

“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”

Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.

“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”

Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.

“NUPIT KAAKKOON!”

“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.

“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”

“Mmm-h.”

“…miksi meillä on niitä …vuori?”

“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”

Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.

“tuttukappaletanssinhuumaalisääjuotaavaaaaaaaaaaa…”

“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”

”Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. ”Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”

Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).

“Näytäs, näytäs.”

”Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. ”Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”

Päästyään yli auki olleen sivun

Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
Folion ystävä

havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.

Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi

Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani ”liian pitkäksi”, ”tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että ”turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)

Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)

Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta ”Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös ”Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.

Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)

Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.

Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.

Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, ”Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!

Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.

Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!

Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)

Ensi kertaan, ”Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!

”Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta


”Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.

“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”

”Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. ”Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”

”Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. ”Mitkä edes ovat ’vastakkaiset elementit’?”

”Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. ”Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”

“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”

DueMen MuAkA!!

HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….

VARO!! NanON TEKnO LOgIIA MuAKaa VaKKOilU Vaa RAA!!!!

“Ja.”

alax

oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256

alax?

“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.

“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”

“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.

Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,

oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?

Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt

Vinkki Metru Nuin viranomaisille

Pidättäkää tämä ”Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.

POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT

”Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. ”Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”

Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.

Kansallinen ongelma

Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!

Herätys, päättäjät!

Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.

Ulos Musta Käsi!!

Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. ”Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)

Totuuden ääni

”Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. ”Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”

”Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.

Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.

“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.

Kuuden Päivän toimittajat, huomio!

Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!

Uskollinen lukija

Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.

meksi koro laiset pois

ne vievät työt

metru nui metru nui laisille

Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.

Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.

“Mmmmmminunnnn!”

Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.

“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”

“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä ”anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.

“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.

Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.

“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”

“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”

“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.

“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.

“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.

“Piristä itseäsi”, Mexxi ohjeisti, “Vilkaisepa vihreää pulloa tuolla tarjottimella.”

Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.

“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”

“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”

“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.

“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.

“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”

Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”

“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.

“Minä haen sen! Kohta näette.”

Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.

“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”

“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.

Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.

“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”

“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”

“Älä jaksa, mutrusuu”, Mexxi puolusteli, “Kerro säännöt, Xen.”

Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.

“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”

”Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. ”Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”

“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”

“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.

“Ole mies!” Nurukan nauroi.

Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.

“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.

“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.

“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.

“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.

“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”

“Otan. Sain lahjaksi lihaa syövän kaktuksen joskus. Oli näemmä hauska pila Ficusilta”.

“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”

Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”

Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”

“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”

“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”

Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.

“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”

”Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.

“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”

”No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin yrittää!”

“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”

”No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. ”Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. ”Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”

”Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.

“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.

“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”

Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.

“…skippaan.”

“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.

“Skippaan! Seuraava!”

“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.

”… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.

Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”

“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”

“Kyllähän sinä sen muistat…”

Veden toa hiljeni nopeasti.

“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”

Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.

“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.

”Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. ”Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Varotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ööh, en minä tiedä, mutta siis, siinä unessa saari oli oikseataan maailman katossa, niinkuin kupolissa, ja siellä oli myös jotain ankkoja ja muita. Sitten olin Vajotun kanssa illallisella kun selvisi että valtaosa mestästäjistä oli ihan oikeasti rakennettu jäkrevien asioiden osista!! Kudottu ja naulattu raajoja yhteen ihan niinkuin käsin- Ja vielä tosi huonoja insiröönejä oli! Ja sitten-”

“Safiiri, ehkä siinä oli jo tarpeeksi pitkä tarina. Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.

“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”

“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”

“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.

“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”

Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.

“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”

“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.

“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”

“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”

”Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. ”Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”

“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.

”Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.

“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.

Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.

“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”

“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.

“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”

Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.

”… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. ”Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”

“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”

”No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”

“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”

”… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”

“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.

”No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”

“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.

“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.

“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”

Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.

Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.

“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”

Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.

Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. ”En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. ”Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”

“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
”Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.

“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.

“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.

“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.

Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.

“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

“Se… se vain poltti.”

Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.

“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.

”Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. ”Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”

Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.

“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”

“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”

“Tuo sinun ammatillinen mielipiteesi, sisko hyvä?”, Mexxi hörähteli hyväntuulisesti. Uusi tequila-shotti kumoutui toan kurkusta alas.

“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”

“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”

Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.

Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.

Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.

Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?

Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.

Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.

Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.

Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos ”Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.

Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.

“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”

”Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. ”Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”

“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”

”Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.

Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.

“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”

”Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.

“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”

”Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”

“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”

”Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.

“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”

”… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.

“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).

“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”

”E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. ”Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”

“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”

”Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”

“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.

Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.

“Oho.”

Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.

“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”

Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.

“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.

“Sori. Väärä ääni.”

”Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. ”Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”

“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”

Väritön Elda kenraalin kämmenillä työntyi Matoroa vasten.

“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”

”No”, mies huokaisi luovuttaneena. ”Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”

Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.

Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.

Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.

Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.

”Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.

“Minä vain… en.”

Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.

”Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. ”Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”

Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.

“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”

”Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”

“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”

Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.

Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
”Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.

Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.

“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”

Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.

Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
”Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.

Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.

“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”

”Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. ”Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”

“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.

”Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.

Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.

“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.

”Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.

“Vain yhtä?”
”No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. ”Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”

“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”

”Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. ”Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”

Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.

“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”

”Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”

“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
”Kokeille vielä teleskoopilla!”

”Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.

“Joten… pidätkö siitä?”

”Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. ”En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”

“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”

”En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. ”Kai sen voisi muistona pitää.”

Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.

Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.

Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.

Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.

Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.

“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”

”Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.

“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”

”Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”

“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”

”Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. ”Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”

“Pulloon ehkä”, Xen naurahti, “Mutta tiedätkö, pysyvämmin.”

”No mieti vaikka miten Nurukanille oli käynyt.”

Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?

“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”

”Mietin vain”, toa jatkoi. ”Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”

“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”

”Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. ”Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”

“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.

”Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”

“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.

”No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”

“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”

”No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”

“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”

Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.

“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.

”No”, toa huokaisi. ”Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”

“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”

”Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”

“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”

”Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. ”Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”

“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”

”Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. ”Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”

“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”

Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.

Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.

Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.

Oikeasti.

Ihan penteleen myöhään.

Punaisen kammio

XMS Angonce
Metru Nui

”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Rautakala kimahti vaativasti. Vortixx, joka yritti näyttää kiireiseltä ja keskittyneeltä, ei siirtänyt katsettaan telenäytöstä huomioidakseen.

Selakhi odotti pitkiä sekunteja, yrittäen samalla päättäväisesti murhata Mielitutkijaa katseellaan. Valitettavasti – tai onneksi, Radakin näkökulmasta – hän ei kyennyt hajottamaan asioita molekyyleiksi hailtiasilmillään.

”Hetki”, punamusta vortixx vastasi ohimennen ja syventyi johonkin koneensa ääressä. Se ei vaikuttanut huomiota vaativaa pimeyden metsästäjää.

”Radak, nyt”, Angien huokaisi syvään kädet puuskassa.

”Koht-”

”NYT.” Rautakalan nyrkki iskeytyi Radakin pöytään.

”Okei, okei! Se, joka väitti selakheja rauhallisiksi ja hillityiks-”

Rautakalan murhaava katse keskeytti vortixxin. Mielitutkija pyörähti tuolillaan neljännesosaympyrän ja laski kädet syliinsä. Liskomiehellä oli päällään laboratoriotakkinsa.

”No. Nyt kuuntelen”, hän totesi rauhallisesti, vaikkakin edelleen ilman tarpeellista vakavuutta.

”Oletko ajatellut tätä tilannetta kovin montaa kertaa läpi?” selakhi kysyi romahtaessaan istumaan. Hänen äänestään aisti ärtymyksen ja turhautumisen lisäksi myös sääliä – tai pikemminkin pelkoa.

”No ajatteleminen on vähän erikoisosaamistani”, vortixx vastasi omahyväisellä virneellä.

”Katsos”, hän jatkoi. ”Apuvoimien hankkiminen vain varmisti sen, Varjottu ainoastaan häviää jos hän pettää minut. Nyt minun pelistä poistaminen on tullut hänelle huomattavasti kalliimmaksi. Hän voittaa eniten, jos pysyy suunnitelmassamme – Nimda minulle, vahkit Metsästäjille.”

”Radak, sinä kuvittelet tämän olevan matematiikkaa. Että voisit vain laskea yhteen hyödyt ja haitat ja sen perusteella nähdä, miten joku toimii”, Angien vastusti.

”Mutta Varj-”

”Älä kerro minulle Varjotusta! Minä tiedän, millainen hän on!” metsästäjä kimahti.

Vortixx huokaisi. ”Kun kävin Odinalla keväällä, tapasin Kummisedän. Olin ennen sitä täysin maassa – ilmeisesti eräs tuttuni suositteli minua Varjotulle, kun he pohtivat Metru Nuin puolustusta. Niin, joka tapauksessa – ei Varjottu ollut mikään pahuuden jumala. Hän oli oikeastaan ihan niinkuin kuka tahansa Xian tai Steltin aristokraatti – ainoastaan hieman tappavampi ja voimakkaampi. Joka tapauksessa, näin kyllä hänen suunnitelmansa. Hän kertoi minulle paljon silloin. Meillä oli jonkin aikaa aika hyvä kahdenkeskinen luottamus.”

Angien pyöräytti silmiään toivottomana.

”Varjottu laskee asioiden arvot rahassa, niin hän selitti. Mikä on täysin ymmärrettävää, koko nyky-Xia perustuu siihen arvomaailmaan! Kun hän laskeskelee, millä saa eniten voittoa tästä Metru Nuin solmusta, kyllä hän pääsee helpommalla kun ei uhraa joukkojaan Zainahia vastaan. Uskon, että hän tajuaa sen, kunhan saa asiasta tiedon. Varjolisko on kuitenkin rationaalinen ja-”

”Sinä saatat olla älykkäin typerys, jonka olen ikinä tavannut”, selakhi tuskaili. ”Sinä luotat Varjottuun? Kuinka typerä pitää olla uskoakseen, että hän haluaa parastasi ja pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina? Luulin, että typerimmätkin tietävät, että Varjottuun ei voi luottaa.”

”Eivätko nuo sanat ole suussasi aika… kapinallisia?”

Ja selakhi huokaisi kolmoispistemäisen turhautumisen myötä jälleen kerran. ”Ei se, että Varjottu on epäluotettava, ole mielipiteeni. Se on destralin fakta. Ei Varjottuä kiinnosta, pidetäänkö häntä luotettavana vai ei – valtaosa tietää jo valmiiksi, että hän ei ole luotettava.”

”Silti, miksi hän pilaisi sopimuksemme Nimdan tähden? Hän haluaa Metru Nuin, en usko sirulla olevan hänelle mitään arvoa-”

Rautakala oli hetken hiljaa. ”Kun olit Odinalla”, hän aloitti lopulta. ”Näyttikö mestari sinulle… aarrekammiotaan?”

”Enpä usko”, vortixx vastasi. ”Mitä tekemistä sillä on-”

”Varjotulla on pakkomielle. Kaikki mystinen ja selittämätön kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän on kerännyt aikojen saatossa valtavat määrät eksentrisiä esineitä ja asioita, jotka historia on jo unohtanut. Hän pitää jopa osaa Metsästäjistä aarteinaan.”

”Ymmärrän hyvin hänen kiinnostustaan.”

”Pahinta on se, että se ei ole enää vain kiinnostus”, Angien madalsi ääntään. ”Se on mielisairaus. Hän haluaa päästä syvemmälle ja syvemmälle. Muistan, miten hän esitteli uutta henkivartijaansa – kuollutta akshikromidia, jonka oli herättänyt jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Puoli Odinaa oli kauhuissaan, ja se on paljon sanottu. Kerrotaan, että hän leikki myös Puhdistajan elämällä ennen kuin tämä katosi.”

Hiljaisuus.

”Minusta tuntuu, että hän kuvittelee olevansa jonkinlainen jumala. Suuri Olento. Velho. Ja kun hän sai ensikosketuksen Nimdaan, se vain paheni. Hän vakuuttui siitä, että siru on ratkaisu kaikkeen. Hän on kohdistanut viime aikoina valtavasti miehiään ja rahojaan athismin legendojen ja Nimda-tarujen tutkimiseen. Jos hänen pitää asettaa vaakakuppiin Nimda ja Metru Nui, se kallistuu sirun puolelle.”

Vortixx näytti epävarmalta. Epäilevältä.

Tärisevältä.

”Minun… minun pitää ajatella. Järjestellä asioita”, hän lopulta vastasi.


Angien asteli tyhjään huoneistoon, jossa oli vielä vähän aikaa sitten ollut viisi tylsistynyttä pimeyden metsästäjää tappamassa aikaa. Nyt se oli hiljainen. Voi ei, ne ääliöt ovat menneet tekemään jotakin typerää, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toivottavasti ne olivat vain jossakin Po-Metrulaisessa baarissa tai jotakin vastaavaa, hän toivoi, mutta kaikki puhui sitä vastaan. He olivat ottaneet aseensa mukanaan – eikä Jakaja kanniskellut naurettavan kokoista konekivääriään turhaan. Se typerän suuri viulukotelo, jonka draakki oletti jollakin tapaa piilottavan aseensa, oli myös otettu. Kuten myös se Panostajan instrumenttisäilö, jossa oli yleensä ammuksia pienelle legioonalle.

Rautakala avasi radiolähettimen ärsyyntyneenä ja yritti saada yhteyden Kersantin kantamaan kapulaan. Loputtoman pituisten kohinantäyteisten sekuntien jälkeen peikko vastasi.

”Ei nyt saatana, meillä on vähän-”

”Kersantti, se on Rautakala. Mitä destr-”

”Me yritämme helvetti kiivetä hissikuilua! Että joku muu hetki!”

Selakhi huokaisi. Syvään. Käsin kosketeltavaa turhautumista huokuen.

”Ala selittää. Mitä te kuvittelette tekevänne?”

”Hoitaa homman, matalauta! Ei se pirun vortiks olis mitään saanu kuitenkaan aikaan, ja kun sen lonkeropellet tuli, ni me pojat mietittiin, että karzahni! Mei haetaan se saakelin taikarauta ihan ite, ja viedään se suoraan pomolle!”

Linjalta kuului, miten jokin metallinen putosi. Ritilä, kenties. Kiroilua ja sähinää seurasi sitä.

”Hetk- missä te olette?”

”No tää vortiksis kamu, tää robomies, kysyttiin siltä ku se on niitä asioita varjostanu. Se kerto mielellään, et tältä heltä lääkärisakalta löytyis tietoo, mitä me tarvitaan.”

Miksi Radakin vakooja olisi kertonut heille sen? Eihän Mielitutkija halunnut, että metsästäjät saisivat sirun… kamala ajatus heräsi. Entä jos Radak ja sen tiedustelija pelasivat hänen metsästäjänsä pois pelistä laivalta? Mitä jos he suunnittelivat, että he ja toat tappaisivat toisensa, ja ne destralin kromidit surmaisivat viimeisen osapuolen, ja ottaisivat sirun-

”Tuo ei ole hyvä idea”, hailtia vastasi hiljaa. ”Teitä pelataan.”

”Helvetti nyt, ei kiinnosta, Fisu! Tää on se, miten me hoidetaan tää tehtävä parhaiten. Me selvitetään missä se ihmekivi on, ammutaan kaikki surkeat entiset skrallit mitkä yrittää olla meiän tiellä, otetaan se ja voitetaan tää koko roska. Mut nyt turpa kii ku kuulustellaan tota yhtä.”

Angien halusi kuristaa jotakin. ”Ei se toimi niin”, hän valitti ja jatkoi. ”Ette te voi tehdä omianne tuolla tavalla! Meillä on metsästäjissä organisaatio, Kersantti, ja sinä jos kuka tiedät, että se on olemassa syystä! Mestari nimitti minut Metru Nuin operaation johtoon, ja minun olisi pitänyt olla mukana päätöksenteossanne. Emme me ole mikään toa-tiimi, minkä jäsenet saavat tehdä omiaan vapaasti, vaan-” taustaäänistä päätellen Kersantti ei kuunnellut. Hento naisääni sopersi jotakin jään toasta joka ei ymmärrä ja valon toasta joka…

”Toia, saatana”, Kersantin etäinen ääni huusi ja tarttui uudelleen mikrofoniin. Rautakala oli päästämässä valloilleen uuden luonnon organisaation tärkeydestä ja Kersantin hätäisistä toimista ja-

Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”

”Etkö ollut vielä äsken kovin varma, ettei mitään ongelmaa tulisi? No siinäpä niitä. Nyt oikeasti, tuo on typerä idea. Tulkaa takaisin. Ja vielä, emme käytä oikeita nim-”

Ilmeisesti Kersantin laite koki raivokkaan hajoamisprosessin.

No voihan kraahkan.

Ne kraatat, selakhi ajatteli katkerana. Mitä destralia niiden päissä oikein liikkui? Kuvittelivatko ne olevansa joitakin Varjotun ykköstappajia, jotka pärjäävät ketä tahansa vastaan? Sooloilemaan lähteminen oli ehdottomasti surkein vaihtoehto.

Tai saattoihan se olla paras vaihtoehto. Kersantti tai Jakaja tai Panostaja olisivat ennen pitkään aloittaneet tappelun lonkeroväen kanssa, eikä se olisi ollut kivaa kenellekään.

Mutta silti. Ne viisi olivat vain häipyneet. Se tuntui Rautakalasta kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta.

Vai olivatko he kenties saaneet mestarilta käskyn? Se kävisi järkeen, kyllä. Mutta Kersantti ei ollut kyllä maininnut asiasta. Ja Angien odotti, että olisi saanut itsekin tietää, jos Varjottu olisi käskenyt heidät hakemaan siru. Voi, miten väärässä paikassa hän olikaan, hän ajatteli turhautuneena kaataessaan itselleen jotakin vortixxin mustikkaviiniä. Koko kraahkanin tehtävä oli ollut virhe.

Hän kaipasi pajaansa Odinan kivilinnoituksen korkeuksissa. Kaunista näköalaa aseiden täyttämälle aavikolle. Näpertelyä uuden Nynrah-elektromagneettipulssiketjukiväärin syöttömekanismin kanssa. Kyberneettisten tappamisproteesien valmistamista Varjotun parhaille. Mutta oikeastaan kaikkein eniten hän kaipasi rakasta toaansa.

Viimeksi kun hän oli kuullut Hammasrattaasta, tämä oli ollut lähtemässä salamurhatehtävälle Xialle. Siitäkin oli jo kuukausi.

Selakhi joi, ja yritti saada järkeä Metru Nuin sirupeliin, mutta ei siinä onnistunut. Pelilauta oli liian täynnä nappuloita, eikä niistä puolen motivaatiota tai uskollisuutta edes tiennyt. Miten hän olisi tiennyt ne, jos hän ei oikeasti tiennyt edes omia ajatuksiaan?

Sukellusvenematka Odinalta Metru Nuille oli ollut Rautakalalle kenties epämukavin kokemus vuosikymmeniin. Hän ei pitänyt lukituista tiloista. Tai merestä. Tai niistä viidestä, jotka jakoivat sen pirun metallisylinterin hänen kanssaan. Okei, hän piti Spesialistista. Se shasaali osasi ajatella. Tunsi kulttuuria. Ainoa intellektuellia keskustelua rajoittava piirre oli se hämärä kieli, mitä Angien oli yrittänyt opetella vuosikausia.

Hän löysi kerran Varjotun kirjastosta jonkin vanhan tablettijoukon, jotka käsittelivät kaukaisen Шасалградин kieltä. Niiiden teosten tutkiminen oli ollut äärimmäisen masentavaa. Se koko kieli kuin heijasti täydellistä elämänilon puutetta ja absoluuttista ankeutta. Kuin se olisi ikuiseen tylsyyteen ja kurjuuteen tuomittujen olentojen toisilleen puhumia runoja, joilla he yrittivät pilata toistensa elämät vieläkin perusteellisemmin.

Ei siitä opiskelusta ollut tullut oikein mitään. Koska se oli yksinkertaisesti sanottuna masentavaa.

Oli hän oppinut sitä hieman Spesialistilta. Ei puhumaan, mutta ymmärtämään.

Spesialisti esimerkiksi piti oopperasta. Перунакунинкаан тухо oli hänen suosikkinsa. Angien ei ollut nähnyt sitä, mutta oli yrittänyt etsiä. Jostakin syystä noiden etelän kiehtovien kaulavajaisten myyrien kulttuuri oli pohjoisessa kuin kiven alla.

Sukellusvene, se oli ollut xialainen rautamahri. Kamala sodanaikainen purkki, jossa ei ollut edes kunnon tuuletusta. Jopa sen asejärjestelmä oli ollut masentavan vanhanaikainen – vain neljä Cordak GA07-torpedoa? Rautakala oli tehnyt kivääreitä, joissa oli enemmän tulivoimaa kuin siinä laitteessa.

Kersantti oli törmännyt Kristallisaarilla manaattiin. Suureen sellaiseen. Jakaja ampui siihen torpedon. Jostakin syystä se oli herättänyt joukon vähemmän intellektuelleissa jäsenissä syvää huvittuneisuutta.

Äkkiä tila tuntui todella yksinäiseltä. Turvattomalta.

Olivathan he olleet aika ääliöitä, mutta he olivat olleet hänen ääliöitään. Angien tunsi viisikosta tiettyä vastuuta, eikä erityisemmin halunnut, että he menisivät kuolemaan Kersantin typerän operaation takia. Heillä oli kuitenkin vastassa Mustalumi ja se toan muodossa oleva tappokone, jonka hän oli itse parsinut kokoon sodan aikana.

Huokaus. Metru Nui oli virhe.


”Jak, missä olet?” Radak kysyi mikrofoniinsa. Hän loikoili pyörivällä tuolillaan, jonka selkänoja oli kaadettu alas. Vortixxilla oli toinen tuoli jalkatukena.

”Selväkadulla. Seuraan toia. Suunta Aft-Amana”, kuului mekaaninen vastaus.

Radak avasi näytölleen kartan lähialueista. Vakoojan signaali lähestyi mielisairaalaa joka hetki.

”Otaksun, että metsästäjät tarttuivat syöttiisi?”

”Kyllä.”

”Tiedätkö, missä he ovat?”

”Takana. Suunta Aft-Amana.”

”Hyvä. Pysy erossa taistelusta. Älä mene sisälle mielisairaalaan, mutta pysy perillä siitä, mitä siellä tapahtuu”, vortixx selitti.

Linja oli hetken hiljaa.

”Et kertonut. Mitä Aft-Amanassa on. Miksi emme hae Deltaa itse.” Vakooja kysyi lopulta. ”Sinä pelkäät sitä. Miksi?”

”… koska minä en tiedä, mitä siellä on. Siellä ei ole käynyt vahkeja sitten sairaalan lakkautuksen. Koko paikka on järjestelmän mukaan luokiteltu korkeimmalle vaarallisuusluokitukselle.”

”Siru.”

”Luulen, että hän pelkää sirun vaikutusta koneisiinsa.”

”Syystä.”

Hetken hiljaisuus.

”Se Varjotun uhkaama tiimi, jonka tarkoitus on hakea siru mielisairaalasta. Tiedätkö, missä he ovat?” Radak kysyi.

”He eivät ole Kupolissa.”

”Hyvä. Meillä saattaa olla aikaa päästä tästä elossa.”

”Onko jokin muuttunut?”

”Ang on sitä mieltä, että Varjottu ottaa mieluummin Nimdan kuin Metru Nuin. Että hän ei anna minun pitää sitä, vaikka täyttäisin osani sopimuksesta.”

”Mitä aiot tehdä asialle?”

Hintelä reptiliaani puri hammasta. ”Toivoa parasta. Jos ehdimme saada sirun tänne ennen kuin metsästäjät saavat sormensa siihen, meillä on hyvä mahdollisuus… Olemme Metru Nuilla turvassa varjoliskon kovimmalta nyrkiltä, ja voisimme ehdottaa Dumelle sopimusta… En tarvitse häneltä mitään muuta kuin aikaa tutkia ja ymmärtää sirua. Ja jos hän ei suostu, me voimme kiristää häntä sillä, että kykenemme lamauttamaan vahkit. Jos kaikki menee hyvin, siru avaa kaikille mahdollisuuden parempaan huomiseen”, vortixx selitti innoissaan. ”Näen jo, miten lukemattomat sovellukset sirujen mieliteknologiasta tulevat mullistamaan teknologian. Viestintä, energiantuotanto, matkustaminen, kaikesta tulee paljon helpompaa!”

”Jos kaikki menee hyvin, sanoit.”

”… niin. Jos kaikki ei mene hyvin, joku odinalainen palkkatappaja todennäköisesti pistää kuulan kalloni läpi.”

”Selakhi. Hän on Varjotulle arvokas. Panttivanki?”

”Mh. Niin. Tosin, jos kyse on sirusta, en usko, että hän välittää.”

”Voimme kokeilla.”

”… ei, emme me edes keskustele hänen tappamisestaan. Emme ole mitään pimeyden metsästäjiä.”

”Vihollisemme ei säälisi.”

”Aivan, mutta en halua olla kuin hän. En koskaan.”

“Et välttämättä saa vaihtoehtoja.”

Vortixx mietti hetken. “Taidan ottaa yhteyttä vanhaan tuttuumme Korporaatiossa. Joo, häneltä löytyy varmasti ratkaisun.”

“Melkein yhtä loistava idealta kuin Kalmakomppania”, Muodonmuuttaja vastasi, ja linja hiljeni.


Voitto Korporaation johtaja oli erittäin tärkeä henkilö. Hän oli kenties niitä harvoja Xian äveriäistä, jotka tekivät tiedettä tieteen itsensä eikä rahan vuoksi. Eksentrinen nero, Tulinoidan jalanjälkien kulkija ja Radakin vision teknologian tulevaisuudesta jakava mies oli myös niitä harvoja, joilta hän saattoi saada konkreettista apua Odinan voimia vastaan. Tai siihen hän luotti soittaessaan toimitusjohtajalle.

Radak oli itse työskennellyt ennen sotaa tämän yhtiössä. Hän oli ollut juuri valmistunut Po-Metrun teknologisesta yliopistosta alanaan tekoälyt ja haaveenaan muuttaa maailma, mutta ei ollut saanut paikkaa Mustasta Kädestä, jonne tietysti kaikki hänenkaltaisensa niinä idealistisina rauhan ja kehityksen vuosina halusivat.

Xian aluevesillä pääkonttoriaan pitävä teknologian alan suuryritys oli ollut mieluisa työpaikka. Sopivan… liberaali, jos niin saattoi sanoa. Toimitusjohtaja piti paljon erilaisista ideoista – etenkin sellaisista, mitä muut voittoa tavoittelevat yritykset eivät olisi koskaan harkinneet toteuttaa.

Niinä vuosina hän oli innostunut Tulinoidasta. Hylännyt tekoälyt tajuttuaan, että ne eivät olleet mitään verrattuna asioihin, joita Mielen Sirulla potentiaalisesti voisi saada aikaan. Eronnut pian ja ryhtynyt yksityisyrittäjäksi Muodonmuuttajan kanssa.

“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” Radak aloitti puhelunsa aristokraatille.

Ääni, joka vastasi, oli muhkea ja karismaattinen: ”Radak! Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”

“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi”, Mielitutkija aloitti.

Hetken hiljaisuus.

”Ongelmia, Radak.”

“Ystävämme Odinalta”, vortixx huokaisi.

”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?” parivaljakosta aatelisempi huudahti dramaattisesti.

“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”

”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
Taustalta kuului, miten aristokraatin hovimestari piippaili nolostuneesti.

“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”

”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”

Siinä se tuli. Radak oli melkein yllättynyt siitä, miten suorilla raiteilla keskustelu oli siihen asti pysynyt. Mutta Voitto Korporaation johtaja oli eksentrinen mies, eikä hänen tarvinnut seurata tavallisten kuolevaisten ajatuksenjuoksua.

“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?” hän kysyi.

”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”

Lihaasyövät nanobotit. He oikeasti keskustelivat aiheesta vakavissaan?

“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”

”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”

“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”

”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”

“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”

”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”

Varjottu oli kieltämättä kasvattanut Voitto Korporaation tuloja sangen miellyttävästi kuluneen kesän aikana. Metsästäjät olivat tarjonneet Radakille varat kaikkeen, mitä hän tarvitsi operaatioonsa kaupungin vahkien kanssa, ja Radak oli ostanut sen kaiken vanhalta voittoisalta tutultaan.

“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu”, vortixx jatkoi. Keskustelu oli äkkiä noussut niihin absurdiuden mittoihin, mihin hän oli jo aikanaan tottunut yhtiössä.

”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”

Hämmentynyt huokaus. Mistä se ukko keksi näitä.

“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”

”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti vastasi vaatimattomaan sävyyn.

“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”

Koko dialogi oli jonkinlainen hämärä peli, Radak oli siitä varma, ja meni mukana. Hän ei vieläkään ollut aivan varma, milloin hänen keskustelukumppaninsa oli vakavissaan ja milloin ei. Vai oliko hän aina vakavissaan, mikä oli tavallaan pelottavin vaihtoehto.

”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”

“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”

”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”

“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”

”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”

Diplomaattisempi keino. Vain Voitto Korporaatio.

“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”

”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”

Hetken hiljaisuus.

Hämmentynyt.

“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja”, vortixx sopersi.

”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”

“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”

”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!
Nolostuneempia piippauksia toisesta päästä.

“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”

”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”

“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”

”Miltä kuulostaisi jos… kokeilisin toisenlaista nanopilveä?”

“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”

Ne nanopilvet. Sillä miehellä on joku ongelma nanopilvien kanssa, Radak oli varma.

”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”

“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”

Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?

“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.”

”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”

“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”

”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies!”, aristokraatti naurahti. “Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”

“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”

”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”

“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”

”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin- VALOOOOOOOT. Kiitos! Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa. Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle”, suuri toimitusjohtaja vastasi hykerrellen.

“Kiitos. Parannat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”

”Minun ei! Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”

Hiljaisuus.

Hämmentyneempi.

“… eikö…”

”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!

“… mutta…”

”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUV-”

Puhelu katkesi. Vika ei ollut Metru Nuin päässä, vortixx tarkasti nopeasti.

No. Ehkä näin oli parempi. Keskustelun lopettaminen hänen kanssaan tavanomaisin keinoin ei koskaan ollut erityisen helppoa, lisko pohti ja huikkasi vesipullostaan. Ainakin hän sai asiansa hoidettua. Vielä yksi asia, ja kenties hänellä olisi sitten työrauha.


Ne huoneistot XMS Angoncen ruumassa, jotka hän oli antanut kromidien käyttöön, olivat hiirenhiljaisia.

Mielitutkija kuunteli hetken vaivaantuneena harmaassa käytävässä, oliko väärä hetki tulla keskustelemaan. Hän ei varsinaisesti tuntenut kromidi-kulttuuria

No, hän päätti koputtaa lonkeroisten johtajan oveen. Kop, kop, kop.

Hän avasi sen.

“Jos en tuntisi sinua, sadiq, tukehtuisit jo omaan vereesi”, hänen kromidiystävänsä totesi hiljaa. Tämä istui jonkinlaisessa meditaatio-asennossa, johon taipumisella vortixxilla todennäköisesti revähtäisi useampi kuin yksi lihas. Tummanpunainen nainen piteli päänsä sivuilla olevissa käsissään sahalaitaisia tikareita, jotka oli tasapainotettu yhden sormen päälle.

“A-anteeksi, jos häir-” Radak alkoi selittää pahoittelevana, mutta tuli keskeytetyksi.

“Häiritsit jo. Tule sisään”, ar-Zainah totesi, eikä avannut silmiään tai muuttanut asentoaan.

Vortixx lopulta hiippaili koruttomaan huoneeseen ja sulki oven perässään. Vain joukko kynttilöitä toi valoa tilaan.

“Krhm”, hän yritti muotoilla jotakin järkevää aloitusta. “Ystäväni on pitänyt heitä silmällä. Hetki on arviolta huomenna iltapäivällä.”

Zainah oli hiljaa. Hän keskittyi.

“Pyydän vain, että… jos te kohtaatte Mustalumea, älkää tappako häntä. Minä haluaisin sopia hänen kanssaan.”

Armo on päättäväisyyden puutetta, on jo Kalmah sanonut.”

“En yritä olla hän”, vortixx vastasi. “Ja sitäpaitsi. Ei se, että en halua kenenkään kuolevan, ole… noh, ruumiit aiheuttavat kysymyksiä.”

“Voimme olla jättämättä ruumiita”, kromidi vastasi, eikä hän vitsaillut.

“Miksi te haluatte tappaa kaiken? Miten se on sinulle niin helppoa?” vortixx parahti ja istuutui matolle seinän viereen.

“Niin sodat voitetaan.”

“Ei tämä ole mikään sota. Tämä on diplomatiaa.”

“Menneisyys on sota. Nykyhetki on sota. Tulevaisuus ei eroa siitä. Elämä on sotaa siitä, kuka saa elää.”

“Olit joskus optimistisempi”, vortixx mutisi. “Silloin Steltillä.”

“En ollut vielä silloin täysin ymmärtänyt A̵lu҉n͠ ̕Ajàt̴ukśe͟n olemusta. Se vaati monia ja taas monia elämiä, monia kierroksia spiraalissa. Tiedätkö, miten monta kertaa olen palannut?”

“En väitä tunteneeni sinua tarpeeksi pitkään, että osaisin kuvitella.”

“Tämä on seitsemäs. Seitsemän kertaa olen lähes päässyt vapaaksi, vain herätäkseni jälleen uutena kehona kylmältä rannalta. Seitsemän kertaa olen rakentanut elämäni uudelleen.”

Reptiliaani katsoi maahan. Hän tavallaan ymmärsi, miksi se teki kyyniseksi. Ar-Zainah ei ollut koko aikana edes avannut silmiään, saati liikahtanut. Kaksi tikaria seisoivat hänen pitkäkyntisten etusormiensa päällä lähes hievahtamatta.

“Olen yrittänyt kaikkea. Yritin elää huoletta, kuunnellen vain mielihyvää. Yritin elää askeettisesti, omistautuen vain Sieĺuttoman҉ ̷S͢i҉e̕lun palvelemiseen, niin trenagana mietiskellen kuin vääräuskoisille tuhon tuoden. Yritin elää lyhyesti, tavoitellen kuolemaa. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei tuonut eroa.” Hänen sanansa olivat hiljaisia ja kylmiä.

“Ja uskot nyt, että siru on ratkaisusi?”

“Kenties.”

“Se siru tosiaan tuntuu olevan kaikkien ratkaisu kaikkeen”, Mielitutkija huokaisi. “Ja me olemme niin lähellä se-” hän hiljeni, ja kuunteli, kun Vakoojan linja hänen kuulokkeissaan avautui. ”Selakhi informoi Odinaa”, ääni totesi.


”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, Angien totesi kuivasti avatakseen puhelun. Varjottu hymyili rautaisen tietokone-asian telenäytöllä.

”Kuulin, että törmäsit muuttujiin”, Varjojen Kätkemä kertoi. Angien ei tiennyt, mistä mestari kaiken tietonsa sai, mutta hän selvästi tiesi aina enemmän kuin selakhi itse.

”Rad- Mielitutkija on värvännyt osan Kalmakomppaniasta. Hän sanoo sen olevan omaksi turvakseen. Lisäksi Kersantin tiimi lähti oma-alotteisesti kentälle, luultavasti hänen pelaamananaan.”

”Kiittämätön limanuljaska”, Varjottu tuhahti. ”Minä nostin hänet sieltä kurjasta xialaisesta kuppilasta takaisin vallan kahvaan. Ja näinkö hän kiittää minua? Epäluottamuksella ja uhalla tappaa minun alaisiani!”

”Ei hän oikeastaan uhan-”

”Älä ole niin hyväuskoinen, kala. Hän värväsi Kalmakomppanian. Hän aikoo surmata teidät kaikki.”

Angien oli hiljaa. Hän ei oikein uskonut Radakin tapattavan ketään. Epäilys kuitenkin kävi hänen mielessään. Sen takia hän oli viivytellyt niin pitkään ennen kuin oli ottanut yhteyttä johtajaansa. Hän ei tosin ollut nähnyt Varjotun vielä erehtyneen.

”Xialaiset ovat kaikin tavoin alhaisia ja kieroja, sinä tiedät sen montaa muuta paremmin. He esittävät kohteliaita ja ymmärtäväisiä kunnes saavat haluamansa, ja upottavat sitten zamor-ammuksen sydämeesi. Mielitutkijan kaltaisten pyrkyreiden käsittelyssä pitää olla ehdoton.”

”… eikö tarkoitukseni ollut tehdä yhteistyöt-”

”Naiivi kalani, ei yhteistyö mitään auta”, Varjottu hymyili. ”Se limanuljaska muutti sääntöjä. Hän ryhtyi mukaan leikkiin, jota ei ymmärrä. Hän värväsi tappajia ja tavoittelee Nimdaa. Hän on ylittänyt rajan, josta ei ole paluuta.”

Angien oli täysin hiljaa, mutta hän tiesi, mitä Varjottu tarkoitti. Hän tiesi sen liian hyvin.

”Älä näytä niin järkyttyneeltä, Rautakala. Toivottavasti et ole kiintynyt siihen takinkääntäjään liikaa.”

Selakhi järjesteli päässään sitä, minkä oli kuullut. Hän oli jumissa. Ansassa.

Akvaariossa.

”Hän saattaa yrittää puhua sinut johonkin typerään, idealistiseen yritykseen paeta auringon laskuun kaikkeuden voimakkain taika-esine kauniiksi kaulaketjuksi koottuna, mutta tiedän sinun olevan tarpeeksi älykäs olemaan huomioimatta moisia ehdotuksia”, akvaarion omistaja jatkoi. ”Mielitutkija ei ole enää mielitutkijani. Jos hän ikinä saa Nimdan, eikä luovuta sitä minulle, hän tulee kuolemaan. Ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa hänet tästä.”

Rautakala nyökkäsi varovasti. Kaikki meni päin karzahnia.

”Sirut tuot luonnollisesti tänne palatessasi Odinalle. Kenties pääset jopa jatkamaan edesmenneen liskoystäväsi työtä.”

”Ja nopeana tyttönä oletkin jo päätellyt, että jos edes ajattelet mahdollisuutta tehdä Nimdalla yhtään mitään, tai harkitset sen luovuttamista jollekulle muulle… saatat jakaa Mielitutkijan kohtalon, mutta vasta, kun niin ovat tehneet myös kaikki muut, joista välität.”

Viimeinen sana oli se, joka lopulta osui sydämeen. Verbaalisen nuolen lävistämänä Angien kuittasi ymmärtäneensä ja sulki yhteyden. Hän upotti kaiverretut kasvonsa kämmeniinsä, eikä tiennyt, mitä tehdä.

XMS Angonce tuntui uhkaavalta, suurelta ja vaaralliselta. Kaksoisauringot olivat laskemassa hitaasti tehdäkseen tilaa pimeydelle, joka vartioisi kaupungin unta. Aluksen suuret moottorit makasivat puoliksi veden alla kuin nukkuvat jättiläiset. Heidät yhdisti Metru Nuin mantereeseen vain yksi, paksu ankkuri. Vastenmielinen lonkeroisjoukko vartioi varmasti alusta joka sekunti kiduttajattarensa johdolla. Angien tunsi kylmät väreet, kun tajusi olevansa täysin yksin.

Jollekulle, joka oli viettänyt valtaosan viime vuosikymmenistään Odinan linnoituksen syvyyksissä turvassa kaikelta pahalta, se oli äärettömän pelottava tunne.

Aluksella ei ollut ketään auttamassa häntä. Hänen kollegansa Odinalta olivat joko omaa typeryyttään tai muiden oveluutta lähteneet tuntemattomalla tielle. Vortixx, joka pelasi peliä, jota ei ymmärtänyt, loi utopioitaan komentosillan tornissa. Ar-Zainah kromideineen olivat jossakin aluksen sadoista synkistä rautahuoneista.

Nainen huokaisi, kököttäen edelleen maassa puhelunsa jäljiltä. Hän puristi polviaan tiukasti rintaansa vasten ja mietti umpisolmua, jossa hän oli. Hän pyöritteli sormissaan mustaa avainkiveään, joka takasi Odinalla pääsyn moniin rajoitettuihin tutkismussektoreihin. Siinä irvistävä punainen kolmio, jonka keskellä kiertyi synkkä häntä kuristamaan uhrejaan, toimi todisteena hänen jäsenyydestään pahamaineiseen rikollisjärjestöön.

Angien heitti kiven kovaa maahan. Se kilahti teräksestä ja kimposi parikymmentä senttiä.

Seuraavaksi hän tajusi, miten typerää se oli, ja poimi kiven takaisin. Jos se olisi pudonnut kanavaan, hänellä olisi ollut selittelemistä.

Sen sijaan hän tyytyi puristamaan aluksen laitaa rystyset valkoisina. Sillä hetkellä hän vihasi Varjottua enemmän kuin mitään, mutta hän tyrehdytti sen tunteen pian. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.

Hänen pitäisi päästä rakentamaan jotakin, Rautakala ymmärsi. Se oli paras tapa käsitellä stressiä, hän oli huomannut. Päivällä hän oli kokeillut alkoholia, mutta hänen päällään siitä ei ollut hyötyä. Se aiheutti vain vielä huonomman olon.

Kenties Radakin työpajasta löytyisi jotakin mielenkiintoista viriteltävää. Hän oli sillä tuulella, että voisi rakentaa vaikka jonkin aseen. Jotakin, mikä aiheuttaisi tuskaa ja kipua.
Varjottu ainakin pitäisi siitä.

Angien kulki ohi aluksen suljetun osaston ja nousi hissillä (jossa soi xialainen tekno) ylimpään kerrokseen, jossa vortixx oli todennäköisesti silläkin hetkellä tekemässä vortixx-asioitaan. Selakhin oma huoneisto sijaitsi suoraan komentosillan alapuolella.
Komentosilta oli hieman harhaanjohtava termi kuvaamaan kahdeksankulmion muotoista, lasiseinäistä XMS Angoncen ylintä kerrosta. Siellä sijaitsi kyllä valtava tietokone, josta käsin koko alusta saattoi ohjata, mutta siellä oli paljon muutakin. Kirjahyllyt ja kahviokalustus koristivat tilaa, jossa oli myös xialaiselle sisustukselle hyvin tuntemattomia asioita, huonekasveja. Kahdeksankulmion puolittivat seinät, joiden takana sijaitsi Radakin henkilökohtaiset tilat sekä tämän metallipaja. Metallitikkaat johtivat laivan katolle.

Vortixxia ei näkynyt. Angien koputti ja avasi sitten puuoven pajalle. Tila oli valtavassa epäjärjestyksessä – paljon laatikoita työkaluineen ja osineen, keskeneräisiä asioita, virtapiirejä, robotinkappaleita, tutkalaitteita, kirjoja ja piirustuksia. Naulakossa roikkui rivi öljyisiä työtakkeja ja -hanskoja.

Selakhi katseli ympärilleen. Tuntui hieman epäkohteliaalta sorkkia jonkun muun työtä, joten hän jätti robottirangat ja muut keskeneräiset laitteet paikalleen. Joku typerä vortixx-tutkimusassistentti oli kerran siivonnut hänen toimistonsa, ja pilannut sillä kaiken sen kotoisuuden ja järjestyksen minkä selakhi oli työtiloihinsa vuosien aikana luonut. Mikään ei ollut sen kamalampaa kuin joku muu sotkemassa omaa projektia, hän mietti jättäessään Mielitutkijan viritelmät rauhaan.

Hänen huomionsa kiinnittyi suureen pyörälliseen tauluun, johon oli kiinnitetty runsaasti piirustuksia. Hän näki kuulia, kasvoja ja robotteja, joista joillakin oli kanohit ja toisilla vahkimaiset päät. Kuvat kuudesta kuusikulmaisesta sirusta esittivät Nimdaa, Angien päätteli. Piirustuksissa esiintyi myös suunnitelmia reaktoreista ja aluksen energiansiirrosta, mutta ne näyttivät olevan hukkumassa vortixxin omien kaavojen ja merkintöjen viidakkoon.

Ovi aukesi hänen takanaan. Se oli Radak.

”Ang, etsin sinua kaikkialta”, vortixx hihkaisi ja käveli laboratoriotakissaan selakhin luo. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa.”

Hän sai osakseen metsästäjän kysyvän katseen.

”Tule katolle. Näytän jotakin”, xialainen ehdotti ja viittoi kohti metallitikkaita. Angien seurasi häntä epäillen.

He nousivat ylös, komentosillan laakealle metallikatolle. Iltapäivän tuuli oli kylmä. Siitä tunsi lähestyvän talven ja roudan. Suuret antennit ja lautaset kohosivat selakhin ja vortixxin takana, kun he nousivat kapeista tikapuista, aluksen kapteeni etummaisena. Radak ojensi kätensä ja veti Angienin ylös. Ele ärsytti selakhia suuresti.

Näköala sen sijaan ei.

Angien asteli eteenpäin ja nojasi teräskaiteeseen. Korkealta laivan katolta näki, miten koko elämää ja valoa sykkivän kaupungin pilvistä taivasta vasten kohoava siluetti syleili heitä. Coliseumin tornit, uhkaavuutta huokuva vahkien komentokeskus, Tiedon tornit, Suuri Ahjo, Po-Metrun patsaat, Ga-Metrun saaret ja sillat – kaikki se levisi hänen ympärillään valopilkkuja hohkaavana. Teleruutujen värivalot paistoivat kirkkaana. Vauhtiputkissa kulkevien ajoneuvojen valot olivat kuin lasersäteet, kun taas ilmalaivat taivaalla saattoi erottaa niiden valojen hitaasta ja rauhallisesta vaelluksesta halki taivaan.

Hiljaisuus oli hetken täydellinen.

”Minä en halua tuhota sitä”, Radak, joka nojasi kaiteeseen Angienin takana, aloitti.

Selakhi katseli rakennusten siluetteja. Hän ei ollut nähnyt Metru Nuin sotaa, mutta Selakhian perusteella hän kyllä kykeni kuvittelemaan, miltä kaupungin valot olisivat näyttäneet Varjotun rautanyrkin alla.

”Unohda se, mitä sanoin sinulle aamulla. Olen yrittänyt päästä irti sopimuksestani Varjotun kanssa”, vortixx jatkoi ja katseli kaupunkia.

Kuinkahohan monta henkeä hänenkin luomuksensa olivat viime sodassa vieneet, Angien mietti. Se oli ajatus, jota hän ei yleensä antanut itsensä pohtia.

”Min- tarkoitan, siis, miksi sinä olet niin uskollinen mestarillesi, Angien? Mitä hyvää Varjottu on ikinä kenellekään tehnyt?” Radak takelteli.

Selakhi huokaisi. Ne olivat hetkiä, joina hän kävi päässään sen ainaisen keskustelun siitä, mitä tekisi elämällään ja oliko se oikein.

”Onko muka jotakin muuta vaihtoehtoa?” Angien kysyi katsellessaan kanavan valonsäteitä heijastavaa vedenpintaa.

”On! Sinä voit tehdä ihan mitä ikinä haluatkaan!” vortixx vastasi.

Selakhi nojasi kaiteen päällä pitämiin käsiinsä. ”Ei se toimi niin”, hän vastasi ja huokaisi. ”Joskus minäkin ajattelin noin. Nuorena Selakhian kristallitorneissa. Silmät loistaen ja innostuneena kaikesta uudesta. Opiskelin kristallogiaa ja halusin selvittää maailman mysteerit. Kuvittelin, että voisin tulla miksi halusin. Että Sokean Jumalattaren maailma olisi oikeudenmukainen.”

Angien kääntyi kohti Radakia. Coliseumin siluetti kohosi hänen sinisen naamionsa takana.

”No tiedätkö mitä. Ei se ollut”, hän jatkoi. ”Maailma on varjottujen ja makutoiden pelilauta, ja me olemme vain nappuloita, joita liikutellaan. Joilla on osa täytettäväksi. Aivan sama mitä yritän, en pääse pois osastani. En pääse eroon pelin säännöistä.”

Radak katseli haikeana naista tämän puhuessaan. Hän näki toivottomuuden tämän silmissä, joiden hohde kalpeni takana loistavan Metru Nuin rinnalla.

”Olen yrittänyt tehdä osani. Seurata sääntöjä. Tehdä, niin kuin shakkimestarit haluavat. Ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei ole mitään järkeä yrittää kapinoida, kun tietää, ettei voi voittaa tämän pelin pelaajia.”

Selakhi oli kääntänyt suuret silmänsä kohti jalkojaan ja kohti kylmää lattiaa. ”Kukaan meistä ei voi tehdä mitään pelaajiamme vastaan.”

”Toissayönä kutsuit tuota kohtaloksi”, Radak vastasi hiljaa. ”Mutta en usko, että mitään kohtaloa onkaan.”

Angien nosti katseensa pitkän xialaisen mustiin kasvoihin.

”Ne pelaajat – nekin ovat aloittaneet pelinappuloina. Kenestä tahansa voi tulla se shakkimestari, josta puhut. Angien, kenestä tahansa.”

Selakhi näytti mietteliäältä. Hän ponnahti istumaan metallikaiteelle, jalat tyhjyyden yllä roikkuen.

”Sinä ainakin yrität kovasti, mutta se ei tule päättymään hyvin. En usko ennen kuin näen”, hän vastasi.

”Näet, kunhan minulla on Nimda.”

”Epäilen”, Angien vastasi ja katseli haikeana Metru Nuin valoja. Ne olivat niin elämää täynnä verrattuna Odinaan.

Vortixx istuutui hänen viereensä kapealle kaiteelle.

”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Minulla on eräs tarina. Tiedän, ettet pidä Xiasta, mutta se tuli mieleeni ajatuksistasi.”

Angien ei vastannut. Hän katseli taivasta.

”Xia oli joskus kuin muutkin saaret”, vortixx aloitti. ”Oli metsiä, peltoja, yksinkertaista elämää. Elämänmenon ei haluttu muuttuvan. Ajateltiin, että sen ei pitäisi muuttua.

Mutta oli yksi, jolla oli visio uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa metalli ja kivi taipuisivat meidän elävien tahtoomme, ja tulikin tottelisi meitä.

Häntä ei tietenkään uskottu. Ei sellaista maailmaa ollutkaan. Mutta hän uskoi, että sellainen olisi mahdollista tehdä.

Niinpä hän eräänä päivänä kiipeillessä ollessaan löysi luolan. Luolan kerrotaan olleen joskus Suurten Olentojen luomistyön tyyssija – tai niin ainakin uskon. Siinä kammiossa syvällä maan sisässä piili salaisuudet luonnonvoimien valjastamiseen. Siellä oli keinot komentaa tulta ja määrätä ukkosta. Siellä oli avaimet maailman muuttamiseen.

Tietysti muutosta pelättiin. Muutoksia pelätään aina. Mutta muutos tuli, ja maailma sai nauttia aivan uusista mahdollisuuksista.”

Selakhin mielessä kävi väläys Xian hiiltyneestä ja noen tuhrimasta kaupunkimaisemasta. Öljyisistä rannoista ja savuisesta taivaasta. Mahdollisuuksia, nimenomaan.

”Jotkut sanoivat häntä Xian Suureksi Noidaksi. Toisille hän oli Tulivelho. Joillekin Opettaja. Minulle hän on esikuva. Nimda on minun Suurten Olentojen kammioni.”

”Voisinpa uskoa sen esineen voimaan niinkuin sinä”, Angien huokaisi.

”Tulet uskomaan”, Radak vakuutti. ”Pyydän vain, ettet… noh, tekisi mitään typerää. Unohda Varjottu. Unohda Pimeyden Metsästäjät.” Vortixx otti Angienin kädestä kiinni ja katsoi tätä silmiin.

“Mitä merkitystä sillä on sinulle?” Rautakala tuhahti ja veti kätensä irti.

“En halua, että sinä tuhlaat elämäsi sille hirviölle”, vortixx parkaisi. Se ei ollut aivan se, mitä hän oli suunnitellut sanovansa, mutta se toimi.

“Hirviöille selän kääntämisellä pääsee tehokkaasti eroon elämästään”, selakhi totesi kyynisesti.

“Mutta- mutta- et ymmärrä. Minä… minä.” vortixx lopetti.

“Anteeksi, että tuhlasin aikaasi, Ang”, hän lopulta jatkoi ankeana ja pudottautui kaiteelta lattialle.
”No, menen alas… jos haluat puhua-”, vortixx jatkoi ja katosi tikkaita alas katolta.

”Tiedän”, Angien vastasi hiljaa, mutta Radak oli jo mennyt. Selakhi jäi yksin Metru Nuin kylmään iltapäivään pää täynnä ajatuksia ja epäilyksiä siitä, mitä tulevaisuus vielä toisi.

Sinisilmät

Metru Nui
Kaakkoisportti

”PYSÄHTYKÄÄ, PYSÄHTYKÄÄ. TARKASTAMME ALUKSEN!” megafoniin kailottava vortixx huusi. Pienikokoinen höyrylaiva pysähtyi kanavaan, joka kulki läpi Pohjoissakaran Seinän, kohti Metru Nuita. Kanavan kummallakin puolella tietä vartioivat suuret, kelluvat tasot, jotka oli ankkuroitu paikalleen. Niitä kansoitti tusina erilaisia olentoja (pääosin xialaisia), aseita ja pienempiä ajoneuvoja.

Megafonimies asteli laivaan kahden muun mies-vortixxin kera. Kapteeni, Oropi-niminen orton-turaga, saapui kannelle kahden muun ortonin kera. Vanhuksella oli kasvoillaan turkoosi, kulmikas kanohi Wesnoth.

”KEITÄ TE OLETTE?” vortixx-tullimies kysyi.

”Olemme viinikauppiaita Raroa-Metrusta”, kasvillisuuden turaga aloitti. ”Minä olen kapteeni Oropi, ja-”

”MINUA EI KIINNOSTA NUO MUUT. MIKÄ ON ASIANNE METRU NUILLE.”

”Meillä on valoviiniköynnöksistä tehtyä-”

”ONKO TEILLÄ A-OIKEUDET?”

”Ei tähän ennen ole mitään oikeuks-”

”EI METRU NUI OLE MIKÄÄN ZAKAZ. ALKOHOLIN TUONTIA VALVOTAAN TARKASTI, PAPPA.”

Turaga huokaisi defaitistinen ilme kasvoillaan. ”Anna lomakkeet, mitkä minun pitää täyttää.”

”LUPAKÄSITTELY VIE VIIKON. ALUKSENNE ON KARANTEENISSA SEN AJAN. HAEN PAPERIT. OLI ILO ASIOIDA KANSSANNE.”

Höyrylaivan orton-miehistö ei näyttänyt erityisen riemastuneelta vortixxin poistuessa aluksesta megafoninsa kanssa. Megafonimiehenä alaistensa ja vastustajiensa keskuudessa tunnettu virkamies marssi suurella lautalla sijaitsevaan lupavarastoon. Hän avasi äärimmäisen hyvin suojatun sähkölukon. Oli tärkeää, että lupa-anomuksia suojeltiin hyvin – ne olivat kuitenkin ainoa asia, joka erotti heidät, sivistyneet xialaiset, skakdien ja muakojen kaltaisesta roskasta.

Megafonimies näpytteli avainkoodia metallilaatikkoon, joka oli otsikoitu ”ALLE 30% ALKOHOLIA SISÄLTÄVIEN ALKOHOLIJUOMIEN JAKELUOIKEUDET METRU NUIN KAUPUNGIN ASUKKAILLE POHJOISELTA MANTEREELTA SAAPUVILLE EI-KANOKAKÄYTTÖISILLE VESIAJONEUVOILLE”. Hän otti voitonriemuisena yhden kappaleen kyseistä, kolmekymmentäviiisisivuista dokumenttia ja sulki laatikon huolellisesti. Hän oli juuri kuittaamassa ottamansa byrokratiankappaleen lainauslistaan, kun paperivaraston ovelle ilmestyi sangen hurmaava vortixx-neito.

”Onko sinulla kiire?”, hän kysyi byrokraatilta, joka oli jäätynyt paikalleen. Hän tunsi mustavihreän vortixxin Meliarkeksi, yhdeksi Xian kuuluisimmista näyttelijättäristä. Eihän megafonimies mikään populaarikulttuurin suurkäyttäjä ollut, mutta joskus hän huvitteli katsomalla jakson Lakia ja oikeutta, joka kuvasi Xian vakuutus- ja pankkiyhtiöiden välisiä mielenkiintoisia oikeustaisteluita. Meliarke esitti sarjassa Novaratas-pankin voittamatonta puolustusasianajajaa.

”E-eei kai?” vortixx änkytti. Hän unohti täysin nostaa megafoninsa kaulaltaan.

”Hyvä”, vortixx-näyttelijä totesi ja asteli kohti megafoniliskoa. Ennen kuin jälkimmäinen ehti edes tajuta mitä tapahtui, tämän suu oli teipattu kiinni, ja vortixx pyöritteli teippiä hänen ranteidensa ja sääriensä ympärille. Byrokraatti huusi, mutta ääntä ei tullut.

”Ette koskaan lakkaa yllättämästä minua typeryydellänne”, neito naurahti, mutta ääni ei ollut enää sama. Se oli mekaaninen.

Kun megafonimies oli paketoitu tiiviisti huoneen lattialle, Meliarke koki muodonmuutoksen. Hänen ihonsa ja haarniskansa hajoili kuusikulmioiksi, jotka kääntyivät ympäri muistuttamaan byrokraatin itsensä olomuotoa. Muodonmuuttaja viimeisteli naamionsa nappaamalla megafonin kaulalleen. Hän otti dokumentit, joita vortixx oli ollut hakemassa, ja asteli ulos alkuperäisen megafonimiehen mumistessa jotakin teippiensä läpi.

Paperivaraston ovi pamahti kiinni. Muodonmuuttaja-megafonimies vei ortoneille paperit sanaakaan sanomatta. Vortixx-ruumis tuntui hänelle tutulta ja turvalliselta – se oli ollut luonnollisesti ensimmäisiä muotoja joita hän oli koskaan opetellut. Hän piti reptiliaanien pitkistä raajoista ja notkeudesta. Oli paljon vaikeampi toimia esimerkiksi matoraniksi naamioituneena, sillä niiden vaivaiset ruumiit tuntuivat äärettömän rajoittavilta. Kuin pieniltä vankiloilta.

”VOITTE JATKAA MATKAA”, hän lausui megafoniinsa. Ei samalla intensiivisyydellä ja legitimiteetillä kuin millä megafonimies oli vielä äsken huutanut, mutta tarpeeksi kovaa ollakseen herättämättä epäilyksiä.

Seuraava alus, joka saapui tulliin, oli eteläistyyppinen dzonkki, jonka punaiset purjeet olivat kuin lohikäärmeen siivet. Se pysähtyi tarkastuslauttojen väliin, ja megafonimies avustajineen nousivat alukseen. Ah, siinä hän on, Muodonmuuttaja huokaisi helpostuksesta. Hänen ei tarvitsisi käyttää sitä typerää muotoa enää kauaa.

”KUKA ON KAPTEENINNE?” hän kysyi megafoniin. Kannella istuskelevat kromidit olivat näennäisen aseistamattomia, mutta haarniskoituja ja tuimakatseisia. Heillä oli punaisen, oranssin ja ruskean kirjoon menevä iho ja pitkät, eläväiset lonkeroparrat, -viikset ja hiukset. Heidän haarniskansa olivat hyvin perinteisiä etelän lonkeronomadihaarniskoita, jotka oli punottu nahasta ja metallisuikaleista. Suurissa hartiasuojissa irvisti Kalmakomppanian tunnus – vaaleanpunainen lonkeroita pursuava aurinko mustalla pohjalla

”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.

Vakooja toivoi, että hänellä olisi mikä tahansa muu muoto kuin typerä tullimies, joka pelkällä olomuodollaan sai muut ärsyyntymään. Mutta kun hän pyrki olemaan aiheuttamatta huomiota.

”MINUN PITÄÄ PUHUA KAPTEENILLENNE.”

Kromidi otti kiinni megafonista ja repäisi sen irti narusta, jolla se roikkui vortixxin kaulassa. Hän repäisi äänenvoimistimen kahtia ja heitti palaset mereen Vakoojan ja kaikkien tulliaseman työntekijöiden riemuksi.

Kaksi vortixxia tavoittelivat sähkösauvojaan. ”Hoitelemmeko sen, pomo?”

”Turvat kiinni”, megafonitonmies vastasi. ”Nyt, kun hankkiuduitte megafonistani eroon, pääsenkö kapteeninne puheille?”

Kromidit näyttivät mietteliäiltä.

Yksi heistä, oranssi-ihoinen lonkeroinen, jonka otsaan oli tatuoitu kolmio, lopulta avasi terävähampaisen suunsa. ”Päästetään se. Siitä tulee hauskaa.”

Khalatan todennäköisesti repii sinut kappaleiksi, lisko”, toinen kromidi totesi, ja avasi koristeellisen puuoven dzonkin sisätiloihin.

He kulkivat portaat ylös puisessa laivassa. Kapteenin huone oli valaistu tuoksuvin kynttilöin ja eriskummallisen värisinä palavin lyhdyin, ja se oli täynnä mitä eriskummallisimpia esineitä – muotoja, joita Muodonmuuttaja ei tunnistanut, ja valokiviä, jotka säteilivät pimeyttä. Hän tunnisti pyöreän taulurivistön ensimmäisen kuvan Kalmah Valloittajaksi, vaikkei osannutkaan sen oikealla puolella pystyyn kirjoitettuja merkkejä lukea.

Taulujen edessä istui puisella tuolilla lyhyt ja lihaksikas kromidi. Hänen sinisten silmiensä yllä, keskellä otsaa, oli kiinni sininen, kivinen kolmio, joka pysyi hahmon päässä metallisella tiaralla. Hänen punaiset lonkeronsa, joihin oli pujotettu lukuisia sormuksia ja kalliita ketjuja, oli sidottu niskan ja päälaen taakse suureksi nutturaksi. Olennon lustohaarniska oli tehty sadoista nahka- ja pronssisuikaleista, jotka oli limitetty loputtomaksi ruudukoksi, joka peitti soturin povesta polviin.

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kromidi, joka oli saattanut muodonmuuttaja-megafonittomanmiehen kapteenin luo, puhui: ”Khalatan. Ar-Waral… Fbiddu majlis ma’anti.”

Ennen kuin khalatan ar-Zainah ehti vastata, vortixxin keho alkoi hajota ja pienentyä. Värähtelyntäyteisten sekuntien jälkeen megafonimies oli poissa ja Vakooja seisoi keltaisessa Kirilissään kromidien keskellä.

Ar-Asfar Khayal. Radakin aave”, punainen kapteeni lausui yllättyneenä. Hänen femiini aksenttinsa matoran-kieleen oli voimakas.

Muodonmuuttaja olisi hymyillyt, jos hänen kanohinsa olisi siihen taipunut. ”Pääsitte paikalle pian.”

Kromidien johtaja teki eleen päänsä sivuilla olevilla, sormuksin koristelluilla ulokkeillaan. Hänen miehensä poistuivat tilasta.

”Ystävällämme oli onnea”, hän vastasi. ”Palasimme juuri ar-Kabir Janubin rannoilta kylmään pohjoiseenne.” Kromidi pyöritteli pitkäkyntisissä käsissään ruusunpunaisesta metallista tehtyä sekstanttia. Kartat, joita hänellä pöydällään oli, olivat muinaisia – vanhoja riisipaperille tai nahalle piirrettyjä eteläisiä taideteoksia. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin kapteenin kajuutan muukin kalustus – koristeelliset seinävaatteet ja puiset huonekalut.

Ne oli kaikki ryöstetty vähempiosaisilta, Vakooja tiesi istuutuessaan mahonkituolille. Se teki hänen olonsa epämukavaksi.

”Et ole oppinut puhumaan”, ar-Zainah huomioi sangen ilmeettömänä.

”Vain kun on tarve”, Vakooja vastasi.

”Oletan, että kaupunkiin rantautuminen vaatinee puhetta.”

”Järjestetty. Kierrätte pohjoiseen ja sieltä etelään; Kolitakhan kanaalin vartija ei välitä. Häntä on motivoitu.”

”’Motivoitu?’ No siinäpä vasta kiertoilmaus. Mitä teit niille poloisille matoraneille? Kidutit, kiristit? Lupasit, että tapat heidät, jos he puhuvat?”

Vakooja oli hiljaa. Tietysti hän oli hiljaa.

Dzonkki kulki läpi suuren Kaakkoisportin. Horisontissa pilvet kohosivat epäluonnollisena spiraalina aivan kuin jotakin kiertäen. Tuuli Hopeisen meren yllä oli jäätävä. Talvi oli tulossa.

Metru Nui
Ga- ja Po-Metrujen raja

Paljon ei siinä hetkessä puhuttu.

Usein kauneimpana pidetyn veden Metrun laita-alueet loivat kontrastin puistojen ja oppilaitosten kanssa – yhtymäpintä Po-Metruun oli enimmäkseen varastoja ja alihankkijain halleja. Aineellisen ja aineettoman tuotannon rajapinta ei ollut kaunis kaupunginosa, mutta näin aamupäivällä se oli rauhallinen kaupunginosa. Metru Nuin väki oli kaikki velvollisuuksiensa parissa. Cyrenda ja Glennhu olivat vetäytyneet sen hiljaisuuteen odottamaan tilanteen viilenemistä. Suuren Hengen pyhä kaupunki ei ollut Mata Nuin ritarikuntalaisille mitenkään poikkeuksellisen vihamielinen toimintaympäristö, mutta alatason Vahkien silmissä he olivat rettelöitsijöitä ja kriminaaleja siinä missä klaanilaisetkin.

Tilanteessa oli sitä paitsi muutakin. Selakhi ja matoran kärsivät yhteisestä päänsärystä. He istuivat ulkokatoksessa, betonin peittämää maata tuijottaen.

”Glennhu…” Cyrenda aloitti hiljaa.
”Hm?” käheä ääni murahti vastaukseksi.
”Olemmeko vastuussa hänestä?”

Nahkalakkinen Matoralainen kohotti katseensa puolisoonsa. ”Totta kai olemme. Virallisina toimijoina olemme vastuussa päämajalle.” Glennhu yskäisi. ”Mutta et tarkoita sitä, vai mitä?”
Hopeahaarniskainen jäljittäjä kohautti kulmiaan lyhyesti. ”Kontrolli, mikä meillä häneen oli… Minkä luulimme meillä olevan. Oletimmeko perusteetta hänen olevan kuin robotti?”

Glennhu hieroi ohimoitaan, Cyrenda jatkoi.
”Minkä luulimme olevan tottelevaisuutta, oli vain apatiaa. Deika on paljon eheämpi henkilö kuin luulimme.”
Roskavaunu kipitti jossain muutaman korttelin etelämpänä. Keltainen matoralainen käänsi katseensa taas harmaaseen betoniin.
”Glennhu”, Cyrenda kohotti ääntään hieman. ”Deika totteli meitä vain, koska hän oli murheen murtama, eikä tiennyt paremmasta. Meillä ei koskaan ollut mitään hallintaa häneen.”

Säätila oli rauhallinen, tuulikaan ei kolisuttanut katosta. Pelti lepäsi liikkumatta paikallaan.

”Minä oletin”, Glennhu lopulta vastasi ”että kaikki kokeet, joita teimme hänelle vaikuttivat hänen tajuntaansa. Deikan mieli ei erota sisäsyntyisiä ja ulkoa tulevia tunteita. Oletin, että tilanne on sama käskyjen kanssa. Ja nyt hän on vapaana, tuolla jossain. Uuuh…”

Kemisti hieroi taas ohimoitaan. Heti, kun Deikan kaula oli hoidettu kuntoon, hän oli iskenyt Glennhun ja Cyrendan kanveesiin elementaalivoimillaan. Pelkkä verilammikko oli jäänyt agenttikaksikon ihmeteltäväksi, kun he tällistä tokenivat.

”Onko tämä edes paha asia?” Cyrenda puki ajatuksensa sanoiksi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Olemmeko pitäneet hänet täydessä apatiassa? Vaatiko se veitsesi Deikan kurkulle, että hän tajusi, mitä myrkkyä hänelle olemme?”
”Minä olen myrkkyä”, nahkalakki korjasi. ”Sinä et hänen pääkoppaansa sörkkinyt.”

Cyrenda ynähti vaisusti vastaukseksi. Glennhu katsoi taas puolisoaan.
”Mitä edes ovat ’ulkoa tulevat’ tunteet…” matoran virkkoi ja nousi seisomaan.

Laivan sumutorvi huusi, kaukana pohjoisessa.

”Ei meillä joka tapauksessa ole varaa ajatella, että Deikan on parempi omillaan”, Cyrenda lausui. ”Tehtävä tulee ensin, ja meidän on kannettava vastuumme yksin.”
Glennhu harppoi maassa yhä istuvan kollegansa luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Cyrenda ei säpsähtänytkään, halaus oli mitä turvallisin. Kemistin ote lämmitti jäljittäjää.

Glennhu oli kaksikosta se, joka aina rikkoi ammattimaisuuden periaatteet ensin.

Cyrenda piti siitä.
”Muista”, Komau-kasvoinen matoran kuiskasi Cyrendan korvaan. ”Mata Nui ei ole sokea. Et ole enää koskaan yksin.”

Seuraaviin ympäristön ääniin agentit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Lopulta Glennhu kuitenkin irrotti otteensa ja Cyrenda nousi seisomaan. Hetken he katselivat toisiaan.
”Kapuan katolle tutkimaan tilannetta”, selakhi lausui lopulta. Hän poistui katoksen varjosta ja nousi tikapuille, jotka veivät naapurirakennuksen katolle. Glennhu jäi alas penkomaan nahkakapsäkkiään.

Ylös päästyään Cyrenda katseli valppaana ympärilleen. Näky oli omassa teollisessa ankeudessaankin kaunis. Suuren Hengen tahdon toteuttajilla oli harvoin mahdollisuus ihailla Hänen loistoaan.

Kanaali Po- ja Ga-Metrun välissä oli leveä ja sementtireunainen. Sillat ja putket kulkivat sen ylitse. Matalat rakennukset ympäröivät harvakseen liikennöityä kanaalia. Po-Metrun puoleisella rannalla näkyi rivi ankkuroituja aluksia – matoranien veneitä ja rahtiproomuja, suuria xialaisia rahtilaivoja, steltläisiä purjelaivoja. Suureen tummanharmaaseen, suurien satellittilautasten ja antennien kruunaamaan alukseen, jonka keulassa luki ”XMS Angonce”, oli paraikaa nousemassa olentojoukko punapurjeisesta etelämanterelaisesta dzonkista, joka oli ankkuroitunut xialaislaivaan takaosan laituriin kiinni.

Olennot, jotka pienemmästä aluksesta tulivat, olivat eittämättä kromideja punertavine ihoineen ja lonkeroisine olomuotoineen. Heitä oli arviolta kaksi- tai kolmekymmentä, ja kaikki näyttivät aseistautuneilta. Lyhyt musta keltakasvoinen hahmo kulki kromideista ensimmäisen rinnalla, ja oli ensimmäisenä teräslaivassa. Punainen vortixx saapui laiturille, mutta katosi pian kromidien mukana sisälle. Dzonkki lähti liikkeelle suuntanaan avomeri pohjoiseen johtavan kanaalin päässä.

Cyrenda katseli seuruetta kummissaan. Noin monta kromidia… Tilanne herätti ritarikuntalaisessa levottomuutta. Selakhi laskeutui tikkaat ja löysi Glennhun koeputkiensa ääreltä.
”Näin jotain huolestuttavaa…” Cyrenda aloitti.


”Ah, Zai. Suo anteeksi lyhyt varoitusaika”, punamusta vortixx ojensi kättään kromidille.

”Vanhojen aikojen kunniaksi”, ar-Zainah vastasi äänellä, josta saattoi jopa kuulla iloa. Enimmäkseen tosin vain pahaenteistä tunteiden puutetta. Reptiliaani-herrasmies suuteli hänen kättään ja kääntyi johdattamaan Kalmakomppanian joukkion sisälle laiturilta.

”Niin, siellä oli mukaviakin hetkiä”, vortixx vastasi. Hän oli vain hieman kromidia pidempi, ja takuulla paljon hintelämpi. Vortixx suki hopeisia levähiuksiaan Muodonmuuttajansa avatessa aluksen hangaarin. He astuivat sisään alukseen.

XMS Anconge

“Radak. Mitä destralia sinä oikein-” Angien kimahti välittömästi nähdessään vortixxin ystävineen.

”K-kiva nähdä sinuakin”, vortixx selitti. ”Ang, tässä on ar-Zainah. Zai, tässä on Angien. Nyt kun olem-”

”Miksi sinä teet tästä niin kraahkanin vaikeaa?” selakhi voihkaisi. Hän näytti samaan aikaan pettyneeltä ja ärsyyntyneeltä.

”En- ei tämä ole mikään sodanjulistus pomollesi! He ovat täällä pitääkseen tasapainon yllä. En vain ole mikään pimeyden metsästäjä – en koe oloani turvalliseksi aluksella, joka on täynnä sen rikollishullun kätyreitä!”

”Ensinnäkin, aluksellasi on kuusi Metsästäjää, eikä edes suoraan sanottuna vaarallisimmasta päästä. Toiseksi, tajuatko, miten Varjottu tulee reagoimaan tähän? Hän ei luottanut sinuun ennenk-”

Kawsaj-zaniya.. Hiljaisuus”, kromidien kapteeni ärähti. Rautakala näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Hän oli pistämässä jotakin takaisin, mutta Zainah jatkoi:

”Kalmakomppania on täällä, koska amala’salih värväsi meidät turvakseen. Varjottusi ja kidutusten saarenne ovat maailmojen päässä, joten et näytä olevan osassa tehdä vaatimuksia”, ar-Zainah jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Jos et ole tyytyväinen tilanteeseen, voimme ilomielin päästää sinut säälittävästä elämästäsi.”

Selakhi tukahdutti raivonsa ja puri torahampaitaan yhteen niin kovaa, että ikeniin sattui. Hän sähisi jotakin niiden välistä ennen kuin ilmaisi vastalauseensa.

”Kuulet tästä vielä, Radak”, hän totesi vortixxille kiihtymystään pidätellen. Sen sanottuaan hän lähti lähes juoksuaskelin miehistön – siis muiden metsästäjiensä – tilojen suuntaan.

”Niin minäkin sinua, Ang!” vortixx hihkaisi metsästäjän perään ja kääntyi vieraidensa pariin. ”Suokaa anteeksi, hän ei ole erityisen luottavaista tyyppiä. Tullut selvästi Kummisetään itseensä.”

Kromiditar ei selvästikään ollut vaikuttunut.

”Hänkö on ongelmasi?” Zainah kysyi.

”Hän ja viisi muuta”, Radak vastasi ja johdatti kromidijonoa perässään ruumaan. ”Ja ei, et saa tappaa heitä.” Reptiliaani ei tuntenut muinaista lonkerolajia tarpeeksi hyvin kyetäkseen lukemaan kromidikomentajan luomettomilta silmiltä ja sileänahkaisilta kasvoilta tämän tuntemuksia, mutta päätteli pienoisen pettymyksen häivähdyksen käyneen tämän kasvoilla.

”Mutta Odinan piru määräsi heitä tänne lisää”, vortixx jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi avainkortilla suurta, monihaaraista huonetta, jollaisia yleensä käytettiin miehistön asuintiloina.

”Huolehdi älä”, vastasi ar-Zainah. ”He ovat tyhjyyttä edessämme.”

”Ei tämä mene tappamiseen, elleivät he aloita”, Mielitutkija vastasi. ”Tiedän, että teidän toimintatapanne ovat yleensä… erilaisia, mutta en halua ruumiita.”

”Loistava idea. Pyydä apuun Kalmakomppania, kerro näille etteivät saa tappaa. Mikä meni pieleen?” vortixx kuuli Muodonmuuttajan signaalin kuulokkeissaan. Joskus hän katui tehneensä heille suoran kahdenkeskisen linjan.

Kromidi oli pahaenteisen hiljaa. Hän määräsi sotilailleen jotakin omalla, muinaisella kielellään, jonka sanoja hän viljeli matoraniinsakin. Kevythaarniskaiset aavikkojen kasvatit availivat paksuja säkkejä ja täyttivät vyönsä ja remminsä mitä erilaisemmilla aseilla. Radak erotti sahalaitaisia tikareita, kaksiteräisiä sirppejä, piikikkäitä ketjuja sekä kromidien aseista vanhimpia ja perinteikkäimpiä – teränkeroja. Kyseinen tappoväline koostui kymmenistä, noin kolme-viisi senttiä pitkistä, ohuista metalliteristä, jotka oli saranoitu yhteen. Ketjumaisen miekanterän kummassakin päässä oli piikikäs kahva, joiden yhteen vieminen kiinteytti terän joustavaksi sapeliksi.

”Me olemme valmiina”, lonkerojohtaja kertoi.

”Näytän sinulle paikat”, vortixx ignoroi aseet huokaisten. ”Mennään ylös.”

Kromidien khalatan asteli Radakin mukaan. Kaksikymmentä Kalmakomppanian hampaisiin asti aseistautunutta palkkasoturia jäivät ruuman tiloihin odottamaan määräyksiään. Joskus aikoja sitten hän oli tutustunut moneen silloin komppaniassa palvelleeseen lonkeroiseen. Jostakin syystä hän oli pitänyt aina heistä enemmän kuin skakdeista. Kenties jos johtui kromidien sisäisestä taipumuksesta filosofiaan ja abstraktiin ajatteluun, joka suoranaisesti loisti poissaolollaan Zakazin väessä, hän pohti.

Ei sillä, ei hänellä mitään skakdeja vastaan ollut. Hänellä oli monia hyviä skakdi-ystäviä. Leipuriin hän ei ollut pitänyt yhteyttä tämän lähdettyä jonnekin päin Välisaaria, mutta Arsteinin kanssa hän oli ollut viime aikoina tekemisissä runsaasti – tätäkin oli kiehtonut huomattavasti haaste päästä vahkien mekaanisten päiden sisälle – tosin vain mielenkiintoisena kysymyksenä, ei suinkaan konkreettisena projektina. Radakin laitteistossa oli monia skakdi-neron ideoimia piirteitä.

Kotisaareensa Xiaan Radak ei ollut juuri pitänyt yhteyttä sen enempää kuin oli pakko. Voitto Korporaation johtaja oli tietty poikkeus – vaikkei vortixx enää tälle töitä tehnytkään, heillä oli edelleen toimiva liikesuhde suuryrityksen kanssa.

Ja sitten oli tietysti ar-Zainah, johon hän oli tutustunut ollessaan kenraali Labion palveluksessa. Murhaajina ja tuhoajina tunnetun Kalmakomppanian johtaja oli osoittautunut mielenkiintoiseksi persoonaksi ja äärimmäisen kiintoisaksi keskustelukumppaniksi kaikessa, mitä tulee ontologiaan tai filosofian itämaisempiin aspekteihin. Niissä ja asioiden murhaamisessa, siis. Asioiden murhaaminen oli kuitenkin kyseisen kromidien erityisosaaminen.

”Sinulla on uusi alus”, ar-Zainah havainnoi heidän noustessa ylös metalliportaita.

Heremus upposi Blacksnow’n leikittyä sankaria.”

”Se toa ei osaa pysyä kuolleena”, kromidi tuhahti. ”Saiko hän sinut kaidalle tielle? Et ole näkynyt enää Steltillä.”

”Kaidalla tiellä, minä? Hah, olen tällä hetkellä uponnut syvemmälle kuin koskaan”, vortixx hymähti. Hän avasi oven, joka johti laivan kannelle.

”Vastalauseeni. Upouusi alus Suuren Kaupungin satamassa? Ei, nuorukainen, sinä näytät olevan pinnalla kuin kuivat oksat.”

Vortixx avasi aluksen takasiiven suuren metallisen liukuoven. Se oli laivan tarkimmin vartioidussa osassa.

”Olen ongelmissa Varjotun kanssa”, hän kertoi heidän astuessa pimeyteen. He kulkivat ohi kahden kammion, joihin Arsteinin kalusto oli asennettu odottamaan oikeaa hetkeä.

”Tein sopimuksen hänen kanssaan. Hän rahoittaa minut uuteen alkuun, ja minä annan hänelle tien Metru Nuin puolustuksen ytimeen. Tarkoitukseni on murtautua vahkien komentojärjestelmään”, puhuja jatkoi. Vihreä teleruutu käytävällä näytti kaikkien kahdeksan paksuseinäisen huoneen olevan suljettu.

”Mutta ar-Aqtam ei tyydy siihen?” vortixxia lyhyempi kromidi kysyi.

”Tilanne on… monimutkaisempi. Tarkoitan, kun hän sai kuulla, että suunnitelmani riippuu Metru Nuille kätketystä esineestä nimeltä Nimda, hän lähetti joukon etsimään samaista sirua. Hän himoitsee sitä, Zai. Hän ei päästä minua siihen käsiksi, vaan aikoo hankkiutua minusta eroon heti kun en ole enää tarpeellinen. Olen siitä varma.”

”Haluat meidän lopettavan heidän säälittävät elämänsä?”

”No… ei- tai, siis, kyllä, jos se menee siihen, mutta en halua aloittaa. Pitäkää heitä silmällä vain, ja olkaa valmiina.”

He kulkivat läpi käytävän, jonka tyhjiin huoneisiin oli tuotu mustia laatikoita. Ylös johtavasa hississä oli jälleen yksi turvatunniste.

”Kerro minulle sirusta”, kromidi määräsi.

”Nimdasta?” Radak aloitti heidän astellessa yhteen laatikkojentäyteisistä huoneista. ”Teoriassa… se on esine, jolla voi hallita psyykkistä ulottuvuutta.”

Zainah näytti mietteliäältä. ”Kolmio?” hän kysyi.

”Ei, oikeastaan, mutta sellaisena se usein kuvataan. En ole oikein saanut selville sen trigonometrista relevanssia-”

”Mielen Siru. Sininen Silmä. Lukkojen Avaaja”, muinainen lonkeroinen lausui kuin transsissa. He pysähtyivät.

Vortixx mietti hetken seuraavaa kysymystään.

”Millaisia legendoja teillä on siitä siellä Arj-Durunissa?”

Lonkerotar katsoi tiedemiestä syvän sinisillä silmillään. Vortixx istuutui yhden mustan laatikon päälle kiinnostuneena.

”Etelän Ath-kansa uskoo Mielen Sirun antavan vapauden. Ar-Aqtamin kaltaiset pimeyden herrat pitävät sitä aseena. Sinun kaltaisesi pitävät sitä tieteenä.”

”Entä… sinä? Minä sinä sitä pidät?”

”Silmänä”, kromidi vastasi ja osoitti otsalleen ripustettua sinistä, kolmikulmaista kiveä. ”Viimeisenä Silmänä.”

Mielitutkijan silmät loistivat innostuksesta ja uudesta tiedosta.

”Silmänä, jolla saattaa nähdä väläyksen Tuh̴k͜a͡n̴ H͡err͘an karmeudesta. Silmänä, jolla pääsee eroon ajan ikuisesta spiraalista, jonka lonkerot pyörittävät meitä päättymättömässä kehässä. Silmänä, jolla saa lopulta rauhan.”

”… tarkoitatko, että sirulla voi kuolla?”

”Kehomme uusiutuvat. Ne paranevat pahimmistakin iskuista. Vaikka sielumme vajoaisi tyhjyyteen, S̕u̸u̕r̢ì M̕u͢ìn̢a͏inen työntää meidät aina takaisin elon kehään.”

”Miksi haluaisitte kuolla?” Radak kysyi.

Khalatan Ar-Zainah katsoi luomettomilla silmillään syvälle vortixxin omiin. Radakin istuessa he olivat yhtä pitkiä, joskin soturi oli silti ylevämmän ja vaarallisemman näköinen.

”Kauanko olet elänyt? Kuinka pitkän ajan muistat kokeneesi?” hän kysyi.

”Ööh, satoja vuosia?”

”Ja mihin olet vuotesi käyttänyt?”

”Luomiseen. Rakentamiseen. Keksimiseen. Ja ennen kuin huomautat mitään, minun on puolustauduttava olleeni silloin suurissa taloudellisissa ongelmissa, kun tapasimme.”

”Meillä ei ole amala’salihien luomisen lahjaa. Meillä on vain veren lahja L͡o̷n̵keroisélta ͜Y̡l̕íhe̸rrąl͏ta͟m̡me. Me tuhoamme. Me tapamme. Me kärsimme. Ja kun teemme sitä vuosituhannet, kaipaamme lepoa. Se on Silmän tarkoitus. Toisin kuin kahlitsevat Punaiset Silmät, Sininen Silmä vapauttaa S̛ok͡ea̸n̷ Ka͝hli̷ts̷i̡j̷aņ otteesta.”

”Kiehtovaa”, Radak mutisi. ”Masentavaa, mutta kiehtovaa, Zai.”

”Minä muistan sumuisten saarten rosvoritarit ja rubiinidraakit. Minä muistan Kuuden Kuningaskunnan mahdin ja nelisakaralippujen hohdon taivasta vasten. Minä ratsastin kaaneista suurimman kanssa; minä näin kuninkaiden syöksyn tyhjyyteen ja elin läpi kaaoksen maailman. Makutan pedot repivät minut kappaleiksi Agni-Metrun taistelussa; toisen kerran kuolin kun Arj Durunin autiomaa kylvettiin tulella ja rikillä. Olen elänyt imperiumien nousut ja tuhot, ja loputtoman kuoleman”, muinainen kromidi kähisi.

”Ne kaikki vuodet, ne kaikki kuolemat – ne haalistuvat. Ne eivät enää pian erotu toisistaan. Monet kansastani ovat tyhjentyneet – aloittaneet alusta, kadottaneet menneisyytensä. He eivät muista entisiä elämiään. Mutta minä muistan. Muistan ne tuhannet vuodet. En koe enää mitään, mitä en olisi jo kokenut, mitä en muistaisi menneisyydestäni”, lonkeronomadi selitti. ”Haluan tietää vastauksen ainoaan kysymykseen, millä on merkitystä – mitä aiot tehdä Sinisellä Silmällä?”

”Aion olla seuraava Xian Velho”, xialainen vastasi häivähdys ylpeyttä äänessään. ”Aion näyttää maailmalle uuden teknologian ajan.”

”Kunhan Suuri Kaupunki – on raunioina Metsästäjien jäljiltä?”

Radak huokaisi. ”Niin, kai. Toimitan vahkit Varjotulle.”

Pitkä hiljaisuus. Radak katseli ohi keskustelukumppaninsa, kohti valotonta terässeinää. Hän näytti mietteliäältä.

”Uskotko hänen onnistuvan?” kromidi kysyi.

”Kenen?”

”Pimeyden. Onnistuuko hän kaupungin tuhoamisessa?”

Vortixx mietti. ”Minä olen jo poissa kuvioista, kun se tapahtuu”, hän puolustautui.

Ar-Zainah ei ollut vastaukseen tyytyväinen. Sen näki hänen kallomaisten kasvojensa tyytymättömästä ilmeestä.

”En tiedä. Minä vain järjestän Varjotulle sen aseistuksen. Nämä”, hän taputti mustaa laatikkoa ”ovat radio- ja johdinjärjestelmiä, jotka olen salakuljettanut kaupunkiin Vakoojani kautta. Ne ja Nimda ovat aseeni, joilla hankin Metsästäjille vahki-armeijan. Kun Varjotulla on ne, sopimuksemme on täytetty ja olen vapaa poistumaan, ennen kuin kaupunki… kaupunki joutuu sotaan. Taas.”

Lonkerottaren kasvoilta ei, kuten tavallista, kyennyt lukemaan mitään tunnetta, jonka Radak osaisi tulkita. Hänen katseensa oli kuin lasia.

”Milloin?” hän kysyi.

”Kunhan saan Nimdan”, vortixx vastasi epäröiden. ”Niin. Sen jälkeen pallo on Varjotulla.”


Niin sanottu kokoustila, jossa kuusi Pimeyden Metsästäjää juonivat ilkeitä, pahoja juoniaan, koostui pienehköstä pöydästä, jonka päässä oli xialainen loisteputki sekä pyöreä ikkuna. Kuluneet pelikortit oli hutaistu nopeasti sivuun, kun Rautakala oli ilmestynyt paikalle käärmeissään kuin harppuunaniskun saanut protodraakki. Selakhi oli odinalaisen vihanhallintakurssin oppien perusteella purkanut ärsyyntymisensä nyrkein pöytään (jonka jäljiltä tiedenaisen rystyset eivät olleet erityisen terveet).

”SE DESTRALIN LIMANULJASKA”, hän oli huutanut. ”XIALAISET OVAT PAHEMPIA KUIN MAKUTAT!”

Viisi muuta olivat antaa diplomaattisen tehtävänsä johtajan purkaa rauhassa kiukkunsa. Ilmeisesti jotakin sangen turhauttavaa oli tapahtunut, Kersantti oli päätellyt terävästi ja ladannut tärykalvot räjäyttävät zamorinsa vanhaan revolveriinsa. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, milloin piti ampua asioita.

Rautakalan rauhoituttua he olivat kerääntyneet pöydän ympärille ahtaisiin tunnelmiin. Ilmanautti vei vähintään kahden Spesialistin tilan, ja Jakajan ja Panostajan hännät olivat Kersantista aina tiellä.

”Laivalla on Kalmakomppanian joukkoja”, selakhi oli aloittanut joukkonsa ajan tasalle tuomisen. Se oli ollut kuin pienikokoinen yleistä epäsotilaallisuutta aiheuttava verbaaliräjähde. ”Radak palkkasi tusinan lonkerosotureita ’tasapainon ylläpitämiseen.’”

”Lonkeroväkeä, saatana. No me tietysti tapetaan ne”, Kersantti oli loogisena ajattelijana tietysti ehdottanut.

”Niin Varjottukin toimisi”, Panostaja oli tukenut tätä. ”Ei armoa vihollisille.”

”Voisimme suututtaa ne tulemaan tänne, ja rei’ittää ne kaikki tuohon käytävään”, Jakaja kontribuoi. ”Haen vain aseeni.”

”Mrh”, oli Ilmanautti protestoinut.

”Mutta kuusi meikeläistä vastaa sataa barbaaria”, peikko oli vastannut.

”Калмакомппаниа он вартеенотеттава вастустая”, Spesialisti vastasi. ”Меидэн питэиси информоида суурта ёхтаяа еннен куин тоимимме.”

”Toimitaan vielä, kun meillä on yllätyksen tuoma etu!” Jakaja vastusti.

”Тэмэ ваатии кэрсивэллисыыттэ, тыперыс!”

”Oletko mies vai rustokala, Spessu? Jos et olisi niin loistava omalla alallasi, et olisi koskaan edes päässyt Odinalle!” lisko jatkoi. Toinen vihreärusettisista draakeista tuki toveriaan voimakkaalla ”Niin!” -kommentilla.

”Sanoo se joka on hommassa vaan koska on Kummisedän tuttu”, Kersantti ivasi väliin. ”Kun luoja jakoi meille kortteja, Jakaja, ainoa, mikä sinulle jaettiin, oli suhteet!”

Reptiliaani räjähti seisomaan ja tuijotti vastapäätä häntä istuvaa Kersanttia. Tämän vieressä istui ankea shasaali. Panostaja oli Jakajan ja Ilmanautin välissä. Rautakala, joka oli purkauksensa jälkeen ollut hiljaa, seurasi kaikkea pöydän päästä.

”Jos olisit yhtään pidempi-”, reptiliaani aloitti. Kersantti oli juuri vetämässä revolveriaan, kunnes-

”HILJAA IDIOOTIT”, selakhi nousi seisomaan ja heitti hipelöimänsä posliinimukin räsähdyksellä seinään. Se hajosi sirpaleiksi pöydälle. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.

”Ei. Sanaakaan”, hän jatkoi irvistäen hampaikkaasti. Hänen suurissa silmissään ei palanut enää selakhialaisen sivistyksen ja tiedon soihdut, vaan puhdas turhaantuminen.

”Tajuatteko, että me olemme kaikki aivan yhtä ongelmissa”, Rautakala huusi, ja muut keskittyivät kuuntelemaan. ”Meitä on kuusi. Niitä karzahnin kromideja on vähintään kaksi kertaa meidän määrämme. Te ette aloita mitään typerää reidakointia. Te ette haasta riitaa, te ette uhkaile niitä, te ette destral vieköön mene ampumaan niitä. Me jatkamme toistaisesti täysin suunnitelman mukaan.”

Syvä hiljaisuus.

”Kysymyksiä?” nainen viimeisteli puheenvuoronsa.

”Kalmakomppania, sinä sanoit, Fisu? Karzahnin Kalmakomppania! Se on niin petollinen joukko, että jopa Hullun Hain kerrotaan pelänneen sitä väkeä!” Jakaja kritisioi. ”Et pidä historiasta, hai, mutta tiedät, miten Xia teurastettiin niin pirun siististi Kalmahin aikana. Meille käy tismalleen samalla tavalla, jos kuvittelemme olevamme turvassa.”

”Me jatkamme täysin suunnitelman mukaan. Mielitutkija ei tule tapattamaan meitä. Tiedän sen.” Angien yritti saada itsensä kuulostamaan rautaiselta ja ehdottomalta. Hän oli oppinut ankarimman kautta, ettei Jakajan kaltaisille egoistisille korstoille saanut näyttää yhtään epävarmuutta.

”Mielitutkija ei tapata sinua”, Jakaja vihjasi. ”Me muut emme ole sen silmissä aivan yhtä hurmaavia. Oudot standardit miehellä, mutta se on fakta”, Panostaja jatkoi ehkä hieman pettyneenä.

”Mielitutkija ei tapata meitä, koska hän on heikko. Ei siksi, ettei hän pitäisi meistä tai olisi pitämättä. Olen keskustellut hänen kanssaan tarpeeksi nähdäkseni, ettei Mielitutkija voisi surmauttaa ketään.”

Rautakala odotti hetken. ”Siinä kaikki, oletan?” hän kysyi vielä. Kun vastalausetta ei kuulunut, hän kääntyi ja lähti. ”Minun pitää ajatella”, tiedenainen huusi. ”Älkää tulko häiritsemään.”

Angienin poistuttua Jakaja nousi seisomaan ärtyneenä. ”Pelkurimaista!” hän ärähti ja oli lähteäkseen tilasta.

”Jakaja”, Kersantti huusi perään. ”Kuulit, mitä Hammaskala sanoi”, hän muistutti Panostajan luikkiessa toverinsa perään. Spesialisti alkoi siivoamaan posliinikupin sirpaleita pöydältä.

”Mrh”, Ilmanautti totesi.

”Älä muuta sano, Syvä mies”, steltinpeikko totesi tyhjentävästi.

Nukkua voi kuolleenakin

Ga-Metru
Metru Nui

Keltainen kewa-lintu – yksi niistä koukkunokkaisista, tukevista siivekkäistä, joita Metru Nuilla riitti enemmän kuin tarpeeksi – laskeutui vauhtiputken metalliselle tukipylväälle. Se piteli kiiltävästä metallista tiukasti kynsillään kiinni ja keskittyi katselemaan.

Klaanilaiset olivat selvinneet välikohtauksestaan, se näki pimeyden keskellä. He väittelivät siitä, mikä olisi paras tapa jatkaa, lintu kuuli toien keskustelun korttelin päähän. Ne kolme, joiden kanssa kohteet olivat ottaneet yhteen, olivat vetäytyneet pohjoiseen, se tiesi.

Kenties niitäkin pitäisi pitää silmällä. Heillä ei ollut vielä Kaikkinäkevää käytössään, joten hänen piti tyytyä perinteisempiin tapoihin, kewa ajatteli ja lehahti lentoon.

Hulluuden kasvustot kaupungin alla olivat levittäytyneet Ga-Metrun alle. Ne huokuivat mieltä, jota Vakooja ei kyennyt ymmärtämään. Toia varjostivat vieraat tietoisuudet, ja se, mitä Lumi kantoi, säteili kirkkaana hänen näkökentässään. Se kulki kohti pohjoista, kohti toista valkoista tähteä. Pian se katoaisi pimeyteen, joka hohtoa ympäröi.

Radak luotti toiin suuresti Onu-Metrun tapahtumien jälkeen. Hän oli käynyt itse Aft-Amanan lähettyvillä, ja oli järkyttyneenä päättänyt odottaa ja antaa jonkun muun hakea mielen heksagonin. Vortixx tuntui uskovan vakaasti toien kykyyn selvitä pimeydestä, joka ajatusten kvasikristallia ympäröi.

Kewa-lintu laskeutui vaalealle katolle ja aloitti muutoksen normaalimuotoonsa. Näytti siltä, kuin linnun pikselit olisivat kääntyilleen ja vääntyilleet metallisen kalahtelun säestämänä kunnes ne muodostivat puolitoistametrisen, mustan humanoidin. Keltaisen kanohi Kirilin visiiri oli täysin musta.

Muodonmuuttaja hyppäsi alas katolta ketterästi. Vahki-partio kilometrin päässä koillisessa, toinen matkalla Po-Metruun viiden kilometrin päässä etelässä. Hereillä oli vain hämäriä hahmoja Ga-Metrun satama-alueella – matoran-väärentäjiä, vortixx-merimiehiä, laittomia meksitoran-siirtolaisia. Kaupunkikaniineita ja muita raheja kulki öisissä puistoissa.

Ilman säteilytaso oli normaali ja kaksoisaurinkojen ohuiden sirppien valovoimaisuus tavallinen. Taivaan halki kulki radioaaltojen verkosto lähetyksiä ja yhteyksiä. Vahkien kryptatut ja luodinkestävät yhteyssignaalit lävistivät kaiken muun aallonpituuksien tanssissa.

Kaikki data virtasi Vakoojasta suoraan eteenpäin vortixxin järjestelmiin. Kenttäagentti keskitti pian huomionsa metallilaatikoihin, jotka protoputkisatamaan oli toimitettu. Paikka oli syrjäinen ja vähän käytetty asema, joka johti Ta-Metrun huonomaineisista osista pohjoisiin metruihin.

Metallilaatikot oli suljettu xialaisilla numerolukoilla. Niiden kyljissä oli suuret mustat kolmikulmaiset kuviot. Ne täsmäsivät. Muodonmuuttaja tarkasti vielä rahdin sisällön metallin läpi, ja näki lähettimien ja levyjen olevan sitä, mitä pitikin.
”Tilaus on saapunut”, hän avasi yhteyden xialaiseen yhteistyökumppaniinsa XMS Angoncella. Ääni, sellaisena kuin Radak sen kuuli, olisi metallinen ja keinotekoinen, kuin vahkien äänet, mutta Vakoojan näkökulmasta se oli pelkkää hiljaisuutta.

Kun hetkeen ei kuulunut vastausta, kirilkasvo tajusi unohtaneensa, että kaikki eivät toimineet ilman unta. Siitä huolimatta vortixx vastasi, eikä edes kuulostanut vasta heränneeltä.

”Suleta-lähettimet, eikö?” Vakooja kuuli Radakin äänen mekaanisissa korvissaan.

”Ne”, muodonmuuttaja vastasi lyhyesti. Hän ei ole koskaan ollut puhuja. Pikemminkin kuuntelija. Radak oli heistä se, joka puhui.

Vortixx huokaisi.

”Laita tulemaan. Toistaiseksi pitää mennä niiden suunnitelmien mukaan. Ang kertoi Varjotun lähettävän vielä lisää joukkojaan tänne.”

”Varjottu ottaa sirut, kun saamme ne haltuumme.”

Vortixx linjan toisessa päässä ynähti. ”Sitä minäkin mietin.”

”Varjotulla on Alfa. Hän menetti Beetan. Hän himoitsee Deltaa ja sitä, mikä on Lumella.”

”Hän ei saa saada meidän sirujamme”, Radak vastasi päättäväisesti.

”Voimasuhde epätasapainoinen Varjotun hyväksi.”

”Niin se makuta vieköön on. Varjottu pitää koko operaatiotani tiukasti naruissaan.”

”Tapanko aluksella olevat Metsästäjät, kun saamme sirut sinne?” Vakooja ehdotti ystävällisesti, kuin se olisi ollut täysin arkipäiväinen asia tehdä.

”En oikein haluaisi – tarkoitan, tuo on juuri, mitä Varjottu tekisi. Ja metsästäjiä on tulossa lisää. Vaikka uusi kehosi onkin tehokas, en viitsisi riskeerata sinua.”

”Palauta tasapaino toisella tavalla.”

”Tarkoitatko avun värväämistä?”

”VIII. V. F. Z. G. Sinulla on kontakteja.”

Radak epäröi. ”Voin ottaa heihin yhteyttä, mutta odotukseni eivät ole korkealla.”

”Saan heidät kaupunkiin.”

”Tiedän. Soitan heille. Järjestä verkostosi pitämään toia silmällä, mikäli joudut lähtemään porteille.”

”Aina.”


Muodonmuuttaja antoi hiljaisuuden vallata ympäristönsä. Vain mekaaniset naksahdukset, jotka kuuluivat olennon pään kääntelystä, rikkoivat äänettömyyttä. Hän antoi öisen metrun hiljaisuuden hukuttaa hänet.

Hänen ensimmäinen ruumiinsa oli ollut koottu osista fexialaisessa romukaupassa. Halpoja aseita, teollisuusrobotteja ja vanhentuneita mikropiirejä. Radak oli maalannut luomansa koneen mustaksi ja antanut sen Vakoojalle.

Pitkät, laihat raajat ja notkea vartalo olivat olleet hänelle aivan uusi kokemus. Vaikka keho oli ollut vaatimaton, se ajoi asiansa. Se antoi hänelle liikkumisen vapauden. Ja silloin tosiaan tuli liikuttua, sillä Radak ja oli juuri luovuttanut tekoälyprojektiensa kanssa ja siirtynyt siihen, minkä uskoi olevan tulevaisuus – aitoon mieleen. Vaikka se aiheutti välirikon hänen toa-kollegaansa ja työnantajaansa, se oli ollut sen arvoista.

Hän itse ei ollut koskaan pitänyt Xiasta tai mistään sen siirtokunnasta. Niissä hän oli vain kone, ja koneet olivat työkaluja. XMS Heremuksen kannella hän sen sijaan oli ajatteleva olento aivan kuin hänen ystävänsäkin.

He olivat usein lukeneet alukseltaan tähtiä kuin Ko-Matoralaiset nähdäkseen väläyksiä kohtaloistaan. Hän muisti, miten oli kokeillut kolmannen ruumiinsa uusia silmiä eräänä yönä Zakazin ja Pohjoisen Mantereen välisillä merillä. Tähtitaivas oli ollut kirkas ja kaunis, mutta mikään, mitä hän sieltä luki, ei ollut koskaan pitänyt paikkaansa.

Kenties vain matoraneilla oli kohtalot. Kaikki muut vain elivät, olivat ja kuolivat ilman tarkoitusta.

”Aivan kuin Suuret Olennot”, Radak oli nuorena tähdistä haltioituneena puhunut ääneen. ”Heilläkään ei ollut kohtaloita. Miten olisi voinutkaan? He tekivät kohtalot!”, vortixxin monologi oli jatkunut.

”Ajattele, että me olemme kuin he. Mekin voimme vain tehdä kohtalomme!”

Se oli ollut sama yö, jona hän oli löytänyt makutan muistiinpanot ja tehnyt ensimmäisen harppauksensa kohti Mielen Sirua. Hän ja vortixx olivat kulkeneet pitkän matkan, mutta viimenkin he olivat lähellä päämääräänsä. Lähellä viimeistä askelta.

Se harppaus olisi varmasti tehty jo kauan sitten, ellei sattuma olisi sanellut toisin. Vararikko, sekaantuminen xialaiseen rahtibisnekseen, sitä seurannut XMS Heremuksen uppoaminen sekopäisen toan käsissä, vortixxin masennus ja epätoivo. Metsästäjien suunnitelmiin sotkeutuminen. Hän oli kuunnellut ymmärtäväisenä monet yöt ystävänsä monologeja. Vakoojaa piristi se, miten Radakissa oli taas entisaikojen tutkimusretkien intoa ja optimismia. Samaa intoa, jolla hän oli luonut muotoamuuttavan haarniskankin.

Muodonmuuttaja toivoi sen innon riittävän loppuun asti. Mihin tahansa loppuun asti. Kun he paljastaisivat korttinsa sirut saatuaan, heidän tarinansa olisi loppu. Onnellisesti, hän toivoi, mutta näki myös kaikki muut vaihtoehdot.

Olento kuuli radioyhteyden aukeavan päässään. Radak puhui.

”Zainah on Steltillä. Hän on porteilla kahden vuorokauden kuluttua. Hänellä on kaksikymmentä parastaan mukanaan.”

”Hankin heidät kaupunkiin”, Vakooja kuittasi. Hänen naamionsa olisi taittunut hymyyn, jos se olisi voinut tehdä niin.

XMS Angonce

Vortixx sulki yhteyden ja huokaisi helpotuksesta. Kenties asiat järjestäytyisivät.

Hän katseli datanurkkauksestaan komentosillan suurien ikkunoiden läpi öistä Metru Nuita. Se oli hiljainen. Jostakin syystä kaupungin yhteiskunnassa pidettiin oletuksena, että kiltit työteliäät matoranit nukkuivat yöt. Jopa Pimeyden Metsästäjät hänen aluksessaan nukkuivat. Mutta vortixx oli aivan liian innostunut ja hermostunut tulevaisuudesta nukkuakseen.

Hän avasi vaaleanvihreänä hohtavalle näytölleen (tai keskimmäiselle niistä) Varjotulle luomansa ohjelman. Keskeneräiset satelliittilautaset komentosillan huipulla surisivat voimakkaasti. Hän näki, miten vahkiyksiköt partioivat Metru Nuin yössä. Osa niistä liitelivät kaupungin yllä nuolenkärkimuodostelmissa. Valtaosa niistä horrosti tornissaan Ta-Metrussa.

Mutta hän ei päässyt niiden päiden sisälle. Metru Nuin tietojärjestelmät tai Arkistojen suojaukset, ei mitään ongelmaa. Mutta Vahkit olivat mysteeri. Innostava mysteeri. Tehtävän haasteellisuus oli yksi syistä, miksi hän oli suostunut sopimukseensa Varjotun kanssa, Radak selitti itselleen.

Vahkien hakkerointi oli ollut pitkään eräänlainen urbaani legenda rikollismaailmassa – monet väittivät kykenevänsä siihen, mutta todisteita ei ollut koskaan löydetty sen onnistumisesta. Metru Nuin sodan aikana Xialla oli toiminut kokonainen virasto, jonka ainoa tarkoitus oli päästä käsiksi vahkien joukkoälyyn. Satoja tuhansia xian krediittejä myöhemmin ei oltu edelleenkään saatu mitään tulosta – tutkijat eivät olleet kyenneet edes havaitsemaan vahkien lähettämiä signaaleja.

Radak kyllä havaitsi signaalit, joilla vahkit saivat ja lähettivät käskynsä. Niiden kuoria lukemalla hän näki mekaanisten lainvalvojien sijainnit. Mutta hän ei ollut päässyt signaalien sisältöön käsiksi kuin kolmesti. Kerran kaksi kuukautta sitten, kun hän oli vasta aloittanut aiheeseen perehtymisen. Silloin hän oli laitteiston puutteessa ollut kykenemätön hyödyntämään mystistä aukkoa suojauksessa, ja tilaisuus oli mennyt sivusuin. Toinen kerta oli tullut lähes yhtä äkkinäisesti joitakin viikkoja sitten.

Viimeisen kerran vahkeja ohjaavat datavirrat olivat avautuneet, kun toat olivat olleet syvällä Arkistoiden kartoittamattomissa osissa. Se oli ollut vortixxille niin sanottu valaistumisen hetki, sillä hän oli kuullut, mikä robotteja ohjasi. Hän oli tajunnut, miten hänen elämäntyönsä ja Varjotun suunnitelma kävivät täydellisesti yksiin. Sen jälkeen hän oli aloittanut uusien lähettimien rakentamisen. Edellisöisessä testissä hän oli saavuttanut mitä halusikin, mutta tiesi miettakaavan olevan vielä liian pieni.

Radak nappasi jääkaapista tölkin Bohrok-energiajuomaa ja asteli pajaansa keskeneräisten projektiensa pariin. Eipä hän sinä yönä muutenkaan nukkuisi, joten hän voisi hyvin vaikkapa rakennella.

Eikä nukkunut Angienkaan. Hän istui sängyllään – se oli tyypillinen vaatimaton xialainen makuusija, jota ei oltu tarkoitettu nauttimiseen – ja vaelteli ajatuksissaan. Pienestä pyöreästä ikkunasta säteili Metru Nuin aamuyön valot.

Kaikki meni päin destralia, hän ajatteli. Kun Varjottu oli saanut tietää Nimdasta, kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi. Hän oli lähettänyt kaupunkia kohti lisävoimia vain artifaktin haltuunsa saadakseen. Rautakala ei tiennyt, mikä häntä huoletti – sekö, että se vaarantaisi operaation kaapata vahkit ja pakottaa Dume polvilleen, vaiko se, että taikasiru olisikin se superase, jonka Kummisetä sen uskoi olevan. Hän ei edes tiennyt, miksi hän välitti asiasta.

Ikään kuin hänen mielipiteellään olisi ollut merkitystä? Varjottu tiesi mitä teki. Hän totteli. Niin hän oli toistannut itselleen aina, kun oli yksin ollessaan horjunut tai epäillyt.

Ei ollut toivoakaan saada unta. Hän ei ollut koskaan hyvä kestämään stressiä tai rentoutumaan paineen alla. Panostajan sikeä kuorsaus kuului naapurihuoneesta. Digitaalinen kello yöpöydällä näytti kaksoisauringonnousuun olevan vielä aikaa.

Hän voisi yhtä hyvin mennä ulos, selakhi ajatteli ja hiippaili lajilleen tyypilliseen tapaan lähes äänettömästi käytävään. Hän asteli pitkää käytävää pitkin – hissin ja ruokailutilojen ohi – aluksen sisäparvelle. Se oli tasanne XMS Angoncen etuosan asuin- ja ohjaussiiven ja takaosan suljetun varastosiiven välissä.

Tähdet tuijottivat häntä syyttävästi. Ne näyttivät hänen Kohtalonsa ja hieroivat sitä hänen silmiinsä kuin pieniä lasinsiruja. Pahimpana kaikista Punainen tähti tarkkaili häntä kuin Varjotun kuolemaa kylvävä silmä.

Kenties yötaivaan ankeus sai hänet huomioimaan, miten ylhäältä komentosillalta paistoi edelleen kirkkaat valot. Vortixx oli edelleen valveilla, Angien huomioi katsellessaan hämärää alusta parvelta. Ehkä hänen pitäisi mennä jälleen utelemaan Radakilta taas tämän suunnitelman palasia. Ainakaan hän ei olisi yksin ajatustensa kanssa.

Hän nousi aluksen hissillä ylös komentosillalle. Oli positiivinen yllätys havaita hissimusiikin olevan yöllä poissa. Puolikkaan kahdeksankulmion muotoinen komentosilta oli tyhjä, mutta valo kajasti vortixxin työpajan oven alta. Selakhi koputti.

Vortixx istui työkalujen ja teknisten komponenttien keskellä hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Hän rakensi jonkinlaista laihaa ja pitkää kättä.

”Yökyöpeli sinäkin?” hän kysyi ja pyörähti tuolillaan selakhia kohti. Punamustalla vortixxilla oli päällään xialainen laboratoriotakki, jonka rintataskut olivat täynnä erilaisia työvälineitä. Kasvoillaan hänellä oli suojalasit.

”Liikaa ajatuksia”, nainen vastasi silmäillessään ympärilleen keskeneräisten laitteiden ja irtonaisten osien kaaokseen.

”Mitä ajattet?” Radak kysyi keskittyessään kuparijohtojen kiinni juottamiseen hohtavalla piikillä.

”Tulevaisuutta, enimmäkseen”, Angien vastasi ja pomppasi istumaan pöydänreunalle.

”Miltä se näyttää?”

Metsästäjä oli hiljaa. Hän ei osannut vastata kysymykseen. Juuri se häiritsi häntä eniten. Selakhialainen tiedemies ei voinut sanoa ”en tiedä”. Jos jotain ei tiennyt, asia piti korjata. Mutta tulevaisuuden tutkiminen oli niin vaikeaa.

Hän otti käsiinsä pöydältä pienen radiopuhelimen kaltaisen laitteen, jonka xialainen näyttö tervehti häntä. Laite aloitti voimakkaan kohisemisen käynnistyttyään.

”Oletko teknikko?” vortixx kysyi ja laski robottikäden pöydälle ja laski suojalasinsa sen viereen. ”Vai jonkin muun alan osaaja?”

”Olen kyllä sitäkin tehnyt aika paljon, mutta erikoisalaani on selakhialainen kristallitiede.”

”Alan ymmärtää, miksi Varjottu näyttää pitävän sinua niin tärkeänä, Ang.”

Selakhi huokaisi. Se oli totta.

”Kuuluuko Nimda kristallitieteen tutkimuksen piiriin?” vortixx kysyi yllättäen.

”Eeeen usko”, selakhi vastasi epävarmana. ”Ainakaan Varjottu ei ole edes antanut minun tutkia omaa siruaan. Se siru tuntuu olevan lähempänä… noh, legendaarisia kanohi-naamioita tai mahtikiekkoja. Kristallit ovat tiedettä ja noudattavat lakeja, toisin kuin ne.”

Vortixx pyöritteli päätään. ”Ehkä emme vain osaa niiden lakeja.”

Angien oli hiljaa. Hän katseli edessään seinän vieressä roikkuvaa mustaa robotin rankaa, jolta puuttui yläraajat.

”Radak, mitä tekemistä Nimdalla on tämän kaiken kanssa?”

Nyt mies puolestaan hiljeni ja mietti vastaustaan.

”Mieti esimerkiksi- ei, kuvittele – asia, joka tekisi kaiken mahdolliseksi. Vapauttaisi meidät luomistamme tieteen kahleista. Sitä pidettäisiin taikuutena, eikö?”

Angien nyökkäsi.

”Sitten, kun se ratkaisisi ongelmamme, siitä tulisi tiedettä. Nimda on tekninen komponentti, joka on teknologiaa, jota emme vielä ymmärrä. Se on ydinosa minun -tai siis Varjotun- suunnitelmassa kaapata vahkit, mutta vain typerä uskoo ettei sitä olisi tarkoitettu suurempiin asioihin.”

”Kun Varjottu kuuli tällä saarella olevista siruista, hän lähetti toisen joukon niitä varten matkaan.”

”Tiedän”, Radak vastasi ja tarttui energiajuomaansa. Sokerinen bohrok-juoma piristi hänen aivosolujaan tehokkaasti. ”Mutta hän antaa ne käyttööni, jos haluaa koskaan nähdä suunnitelmaansa totena”, hän jatkoi itsevarmana.

Tiedän? Angien tuhahti ajatuksissaan. Hänkö tiesi, mitä Varjottu kertoi minulle?

”Hänen suhtautumisensa Nimdan kaltaisiin ’taikaesineisiin’ on suoraan sanottuna pakkomielteinen”, selakhi varoitti. ”Häntä kiehtovat mysteerit ja selittämättömät voimat.” Mielessään Angien näki herransa aarrekammion täynnä kanoheita ja mitä mystisempiä esineitä. Kokoelman kruunasi hänen mielen toansa ikuisessa unessa.

”Ne kiehtovat aina sivistymättömiä”, vortixx naurahti ylimielisesti. ”Xiallakin niille vain naurettaisiin, koska ne eivät olisi oikeaa tiedettä.

”Mikä saa sinut uskomaan Nimdan olevan tiedettä?” Angien kysyi. Hän veti jalkansa samaiselle pöydälle ja kääntyi sääret ristissä vortixxin suuntaan.

”Eikö kaikki ole?” hän vastasi.

”Voin nimetä ainakin pari asiaa, jotka eivät ole.”

”Nimeä.”

”Telepatia.”

”Miksi pään sisälle, ajatuksiin, katsominen eroaisi mitenkään vaikkapa radioaaltojen lukemisesta? Kummatkin ovat näkymätöntä virtaa – minä kutsun teorioissani psyykkistä aallonpituutta ce-säteilyksi – jolla on tietty arvo ja voimakkuus. Ja meillä on kuudes aisti – se, millä me luemme ce-säteilyä ja tulkitsemme sitä ajatuksiksemme – ymmärtämään sitä.”

”Tuo on jokin oma teoriasi!”

”Voin näyttää sinulle tutkimukseni, jos et usko. Ne täyttävät kaikki toistettavuuden ja neutraaliuden kriteerit”, vortixx totesi ärsyttävällä itsevarmuudella. Angien ei jaksanut väitellä.

”Hyvä on, hyvä on. Entäs ulottuvuuksien välinen matkustus?”

”No jos normaali teleportaatiokanoka muuttaa meidän sijaintiamme kolmessa ensimmäisessä ulottovuudessa, ja kanohi Mohtrekilla on voima taivuttaa neljättä… miksei niihin muihinkin voisi matkustaa? Se vain vaatisi sitä, että tunnustaisimme niiden muiden olevan olemassa, että voisimme alkaa tutkimaan niitä.”

Siinä oli järkeä, Angien huokaisi. ”Entä… Kohtalo?”

”No sitä ei voi selittää tieteellisesti, koska sitä ei ole.” Vihdoinkin vortixx myönsi, ettei tiennyt jotain, selakhi riemuitsi.

”Vaiko sitä ei ole, koska sitä ei voi selittää tieteellisesti? Silloin perustaisit koko väittämän oletukseesi, että kaikki on tiedettä.”

”Telepatiaa ja ulottuvuuksien välistä matkustusta on. Tai ainakin niitä on hyvin todennäköisesti. Emme tietenkään voi olla ihan varmoja, näkökulmakysymykset ja muut-”

”Väitän, että kohtalokin on olemassa”, Angien keskeytti.

”Heitä esimerkki”, vortixx pyysi.

”Esimerkki. No, tiedät miten Selakhialle kävi. Se tuhoutui lopulta. Se kituutti vuosikaudet Hullun Hain vallan romahdettua, kamppaili kaaosta ja kuolemaa vastaan, mutta aivan sama, mitä kukaan teki tai jätti tekemättä, se raunioitui. Se oli kuin vääjäämätöntä. Voisi sanoa, että sen kohtalo oli tuhoutua.”

”Eli jos jotakin ei voi estää, se on sen kohtalo?” Radak selvensi.

”Aivan. Samalla tavalla oma menneisyyteni – kun Metsästäjät hyökkäsivät kotini rannoille, minut vietiin monien muiden mukana palvelijoiksi Odinalle. En usko, että sitä olisi voinut estää – maantiede ja Varjottu sen sanelivat, emmekä me voineet vaikuttaa siihen.”

”Päädyit kuitenkin noin korkeaan asemaan rikollisten keskellä”, vortixx kysyi. ”Oliko sekin vääjäämätöntä?”

”… noh, olihan se luonnollista, että kykyni huomattiin ja päädyin tiedoilleni sopivaan asemaan”, selakhi vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimatotmalta.

”Oliko meidänkin tapaamisemme kohtalo?” Radak hymyili vihjailevasti.

”En tiedä. Mitä luulet?” Angien hymähti.

”No, jos kohtalo olisi asia, joka olisi olemassa, se olisi varmasti saattanut meidät tähän tilanteeseen.”

”Mutta jos se kerran sinusta ei ole asia?”

”Joskus parhaat asiat tapahtuvat sattumalta.”

”Tämä ei taida olla sattumaa. Olen täällä tasan Varjotun tahdosta.”

”Mutta minä olen täällä satojen sattumien kautta”, vortixx vastasi.

”Kuten?”

”No esimerkiksi se, että laiva, johon Xialta karkoittamiseni jälkeen astuin, olikin matkalla etelään eikä pohjoiseen”, hän aloitti. ”Tai se, että tapasin samalla aluksella toan, joka näytti minulle tulevaisuuteni. Tai se, että löysin kiertelevältä kauppiaalta erään makutan kirjan Nimdasta, joka näytti minulle totuuden. Sekin, että Blacksnow väärinymmärsi minut ja miltei surmasi minut laivaani, oli täyttä sattumaa, joka on kuitenkin olennaisena palasena siinä, miten päädyin tänne.”

”Eli kohtaamisemme oli täyttä sattumaa. Yrityksesi taisi vähän kaatua.”

”No. Niin. Joo.”

”Älä välitä, en ole täällä etsimässä seuraa”, Angien naurahti. ”Haluaisitko näyttää minulle näitä sattumalta rakentamiasi laitteita vielä ennen kuin aurinko nousee?”

Radak hymyili. Vihdoinkin he olivat samalla aallonpituudella.