Avainsana-arkisto: pegghu

Cornetto

Zakaz, Neewap

Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:

”Hngääh.”

Tai siis nolla sanaa.

Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.

Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.

Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.

Ja Warrek ei ollut selvä.

”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.

“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.

“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”

Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.

“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.

“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”

“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.

“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.

Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.

Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.

”Takahuoneessa”, tummanruskea tarjoilijaskakdi kuiskasi ohimennen.


Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.

”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.

Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.

Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.

”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”

”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.

“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.

Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”

“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…

”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.

Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.

“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”

Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”

Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”

Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”

“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.

”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”

Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”

“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”

Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.

”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”

Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.”
Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.

“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.

“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.

”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”

Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.

”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”

“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”

Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”

”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”

Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.

”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”

Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.

”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”

”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”

”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.

Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…

Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.

Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…

… ja pahat.












Aavikko
Kumia ja bensiiniä

”IR-NAKK!”

Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.

”RAU-TAA!”

Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.

”TUL-TA!”

Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
















Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä

Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.

”Görann.”

Va?

”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”

”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”

”Helvetin isoi sellasii.”

”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”

”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”

”Jaahas. Jaahas.”
















Aavikko
Rautaa ja kuolemaa

Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.

Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.

Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
















Meri
Valoa ja tuulta

Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.

Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.

Domek.

Painajaiset olivat taas alkaneet.

Valon toa.

Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.

Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.

Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.








Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.








Valoisa päivä

Katse avautui tyynelle merellä, se ikuinen tuttavuus. Avoin, rauhoittava, kuten myös säälimätön. Pidempään kuin kukaan elävä, se muistutti asioista – hyvistä sekä huonoistakin.

”Kuuletko sinä sen?”

”Minkä?”

”Se on palannut taas. Se hienovarainen kaiku, kun laine pyörii. En ole kuullut sitä pitkään.”

Kaksi soturia, takana erämaa ja edessä avara meri. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, ei edes ennen kuin toinen heistä oli vaipunut pitkään koomaan. Jopa nytkin kun hän, tuo Toa, oli herännyt, ei Matoralainen tiennyt miten oikein vastata toverinsa puheisiin.

”Kaikki nuo sinisen sävyt. Et varmaan ymmärrä kaikkea sitä, tai kykene edes näkemään”. Toa otti syvän hengähdyksen ja antoi maiseman sinisen juureutua mielessään. ”Miksen osannut tajuta tätä ennen?”

”No, uni aina palauttaa perspektiiviä asioille”, tulen matoralainen vastasi. Toverillinen iva piileksi hänen puheessaan, jonka Toa onneksi löysi ja myös vastasi täsmällisellä hykerryksellä. Hiljaisuus vallitsi taas, se oli yhtä rauhoittava kuin tukala.

Toa otti syvän henkäyksen, hän halusi nauttia kaiken hetken minkä hän oli viimein saanut monien taistelujen jälkeen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin.

”Olen aina rakastanut merta, synnystäni asti olen oppinut sen”, toa sanoi. Matoralainen kuunteli hiljaa. Hänkin ymmärsi jollain tapaa syvimmässään Toan tunteen.

”En aina ollut Valon taitaja, tiesitkö? Ennen olin yhtä kuin merta, kun olin vielä Matoralainen. Vesi oli elementini. Mutta sain olla jotain muuta kuin se miksi synnyin, mutta ei kai kaikkia juuria voi tai tarvitse kitkeä. Tämä meri on kyllä ainoa asia josta en luopuisi”.

Tulen matoralainen vilkaisi hetken valon Toaa, mutta käänsi katseensa takaisin mereen.

”Aikamoinen muutos” oli ainoa vastaus minkä Matoralainen keksi, eikä silloinkaan ollut täysin varma, oliko se parasta mitä hän voisi sanoa. Puheensävy oli siis oltava niin epäironinen kuin voisikin.

Mutta Toa hymyili, joten ei kai yritys liian kamala voinut olla.

Pian Toan ilme synkkeni, ja hän katsoi merta eri tavalla kuin minuutti sitten.

”Juuri täällä se tapahtui, rannalla kuten tämäkin”, Toa sanoi. ”Vuosia sitten hän sanoi minulle: Jos haluaa voittaa Totuuden, täytyy olla ’Ideaali’. Jos haluaa kohdata menneisyyden, täytyy katsoa eteen ja tehdä mitä täytyy.”

Toa oli kryptinen puheissaan, mutta Matoralainen antoi sen olla, ja Toa jatkoi.

”Mutta nyt hän on poissa. Meri oli samanlainen silloin kuin nytkin. Mutta jostain syystä, tunnen rauhaa. En tiedä, kykenenkö olemaan se mitä hän toivoi; olla Ideaali, mutta on tehtävä parhaani”, Toa lopetti.

”Minulla oli ystävä”, Matoralainen lisäsi, ”hän sanoi, että yritykset eivät ole koskaan merkki tappiosta”

Toa nyökkäsi hiljaa ja hymyili.


Valon Toa työnsi veneen mereen, matoralaisen auttamana.

”Jäätkö varmasti tänne?”, toa kysyi tulen matoralaiselta.

”Olen kaupunginvartija”, matoralanen vastasi, ”tehtäväni on suojella heikompia. Eivätkä täällä työt koskaan lopu.”

Toa hymähti ja siinä viimeisellä sai veneen puskettua mereen ja asettui sen päälle pikaisesti. Hän jätti viimeiset jäähyväiset tuolle saarelle ja jatkoi matkaansa etsimään sitä legendaa, jota edes hän ei tuntenut.

Matoralainen piti kiinni Toan huiviin palasesta, punaisesta kuin hänen oma naamionsa, ja palasi aavikolle.

Soturi vailla kahleita

Plantaasin suuret valkoiset portit aukenivat hitaasti ja äänekkäästi, kun nuori skakditalonpoika irrotti niitä kahlitsevan ketjun ja työnsi portit erilleen. Portin eteen oli pysähtynyt kaksi muakaa. Kookkaat kissaeläimet vaikuttivat väsyneiltä, mutta tarmokkailta. Matka oli ollut pitkä, ja pian ne saisivat vettä.
Muakain takana seurasi tönkösti, mutta suurin askelin etenevä nelijalkainen kone. Kolminivelisten rautajalkojen öljyämätön nitinä lähestyi porttia. Karusti kasattu pallomainen, hämähäkkimäisesti etenevä robotti muistutti kaikin tavoin sotaherra Nektannin mukaan nimettyjä tiedustelu- ja hyökkäysdroideja. Tämä versio ei kuitenkaan omistanut aseen asetta, ja sen ulkokuori oli nikkaroitu puusta ja raudasta. Robotti kantoi kahta suurta lehmännahkaista laukkua.

Ratsailta laskeutui kaksi skakdia, mies ja nainen. Mies ravisteli raajojaan saadakseen matkanteossa puutuneisiin niveliinsä vetreyttä. Sitten hän naksautti niskaansa molempiin suuntiin. Nainen laskeutui varoen ratsailta soratielle ja suoristi hamettaan.
Miehen iho oli sekoitus mantelinruskeaa ja kirkkaankeltaista. Hän oli yrmyn ryhdikäs, mutta sisällissodasta oli ollut kauan ja joku olisi voinut väittää, että vuodet olivat tuoneet mukanaan kilon tai pari. Se ei näyttänyt haittaavan skakdia, joka lähinnä virnuili portin avanneelle talonpojalle leveästi. Pyöreät ja tummat aurinkolasit suojasivat hahmon silmiä, ja päällään sillä oli punaisin ja valkoisin ruutukuvioin kirjailtu poncho, joka ulottui skakdin vyötärölle asti. Vaatteen reunuksesta roikkui punaisia tupsuja, jotka heiluivat tuulessa.

Nainen oli miestä pitempi ja kantoi yllään palvelustytön persikanpunaista asustetta, joka loppui aavikkotuulessa liehuvaan, muhkeaan röyhelöhameeseen. Erilaisista aseista puretut vanhat metallirattaat, jouset ja pienet koristellut ruuvit sekoittuivat huolellisesti kudottuun kuviopitsiin. Palvelustytön kasvot oli peitetty hunnulla, ja kasvoista näkyivät vain suuret, punaiset silmät. Ruskehtavan oranssi harja oli sidottu siististi naisen taakse, ja siinä törrötti kaksi suurta hiuspinniä, jotka pitivät harjan irtonaiset suortuvat kurissa. Naisen käsiä ei näkynyt sileän valkoisten silkkihansikkaiden alta, ja hänen kaulassaan roikkui koru, joka oli tehty kullatuista patruunoista.

Mies katseli ja ihaili plantaasialueen keskellä häämöttävää valtaisaa valkoista kartanoa pyöreiden aurinkolasiensa takaa. Hän käveli palvelustytön luokse ja vilautti tälle leveää hammashymyä.
”Cazannin kutale”, nimellä Tucokk tunnettu ponchoskakdi sanoi hymähtäen ja suoristi aurinkolasejaan. ”Etelä-Zakazin toisiksi vaatimattomin mies.”
Palvelustyttö Menteur vastasi vain katsomalla mestariaan silmiin ja nyökkäämällä. Hän ei puhunut ilman lupaa. Aivan kuten sopimus sanoikin.

”Ai kato mokomuaa”, portilla päivystävä talonpoika sanoi. ”Terveeks miähhee… ja neidille myäs.”
Talonpoika kumartui kevyesti ja nosti olkihattuaan. Palvelustyttö niiasi syvään.
”Työ lienettöö se etelämmies? Kauppaveikko, sielt’ kaukkaa Sérengist’?” talonpoika sanoi suulla, jossa oli ehkä puolet alkuperäisistä hampaista jäljellä. Tucokk ei voinut olla kiinnittämättä tähän huomiota. Skakdien hampaat kasvoivat lähes poikkeuksetta takaisin ajan kanssa. Joko talonpoika kärsi luunsyöjämadoista tai sitten palkkasoturit olivat vastikään kyllästyneet tämän naamaan.
Skakdi epäili jälkimmäistä. Hän yritti silti pitää kasvonsa samassa aurinkoisessa virneessä.

”Kyllä, hombre!”, Tucokk vastasi vilauttaen kiiltäviä hampaitaan. ”Olen Tucokk ja tämä kaunotar on Menteur Hiekkatulppaani.”

Skakdi osoitti peukulla muakojen takana kävelevää puista Nektann-konetta. ”Tämä tässä taas on Pikku-Hombre, ja sillä on matkatavaramme. Pidä niistä hyvää huolta, pojuseni.”

”Nomutta kaikin mokomin!” talonpoika sanoi ilahtuen. ”Olettekonää niit’ joit’ Cazann-herra o ootellu? Oottekonää se ’iso kauppa’ josta herra o puhunu koko viiko?”

”Kyllä, hombre. Juuri se iso kauppa”, Tucokk sanoi nyökäten. ”Niin iso jopa, että meillä ei ole aikaa jauhaa ylimääräistä skarrararria.”

”Kyl’mää ymmärrä!” talonpoika sanoi naurahtaen ja lähti juoksemaan harja viilettäen kohti syvemmällä plantaasilla hahmottuvaa kartanoa. ”Mää hae herraisoherra Cazanni tähä! Voi kyl mennä hetki, et ootelkkaa vaa ihha rauhasa!”

Si. Jos ei ole haitaksi, tutustun peltoihin sillä aikaa.”
Tucokk naksautti niskojaan ja nosti pyöreitä mustia aurinkolasejaan hieman. Palvelustyttö Menteur ojensi hänelle rahasalkun. Tucokk oli tiukka salkun sisällöstä, eikä ollut hänen tapaistaan jättää sitä vartioimatta kovin pitkäksi aikaa. Salkusta visusti kiinni pitäen ponchoskakdi heilautti kättään palvelustytölle ja asteli ohi peltojen ja kohti valtavaa muuria, jolla palkkasoturit partioivat.

Menteur jäi seisomaan portille. Hän laski silkkihansikoidut kätensä muakain harjoille ja rapsutti niitä jostain niskan takaa. Zakazilaiset telakissat kehräsivät voimakkaasti.
Hetken päästä talonpoika palasi, mutta ei yksin. Vanavedessään rähjäisellä maajussilla oli mies, jonka valta-asema näkyi ja kuului kauas. Punanahkainen skakdi tepasteli kuin koko maailman omistaja, ja näiden alueiden asukkaiden näkökulmasta hän käytännössä katsottuna olikin.

Cazann Kultaruoska ei ollut komea mies, mutta sitä tuskin kukaan hänelle uskalsi kertoa. Punaisten kasvojen valtavat vihertävät silmät arvioivat Menteuria, hunnun taakse piilotettua naista. Plantaasiherran silmänaluset olivat mustat, ja jatkuvaan hammasvirneeseen vääntynyt purukalusto hohti epäluonnollisen valkeana, kuin vastamaalattuna. Skakdin harja oli lyhyt ja ohut, ja se oli kammattu taaksepäin. Hyvin tanakka ja pullea skakdi tallusti eteenpäin valtavin askelin. Niskassaan hänellä oli valtava turkistakki, joka oli kursittu usean hyvin harvinaisen rahin niskavilloista, ja jonka räikeän kullanpunainen väriskaala hehkui kauas ja loi valtavan kontrastin plantaasityöläisten arkisuuteen ja harmauteen. Takin kauluksessa oli karkeasti arvioituna kaikki maailman röyhelöt.
Skakdiplantaasinomistajan kasvoja pitkin virtaavasta hikinorosta päätellen hänen asukokonaisuuttaan ei oltu kuitenkaan suunniteltu muuhun kuin hyvin ilmastoituihin sisätiloihin. Se oli ainakin kovasti eri mieltä säätilan kanssa.

Menteur ja lihava plantaasikuningas pysähtyivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan. Sikarinpidikettä toisella kädellään heilutteleva Cazann hymähti.
”Ja kuka onkaan tää ihastuttava neito, joka minulle on tuotu?” Cazann hihkui äänellä, joka tihkui karheana kurkunpäästä. Äänihuulten tupakkatuote- ja viskieroosion kuuli.
Palvelustyttö tarttui persikanpunaisesta hameestaan, nyökkäsi ja niiasi.

”Menteur”, naisen ääni sanoi varoen. ”Palveluksessanne, sir.” Palvelustyttö ojensi silkkihansikoitua kättään, ja lihavat punaiset sormet tarttuivat siihen. Cazann suuteli hänen kättään hyvin pitkästi.
”Tämäkö on se ihastuttava maksu, jonka ’Tucokk’ lahnoistani tarjoaa?” tulen skakdi hohotti. ”Mutta miksi naamari, likka? Mikä sä luulet olevasi, joku Toan kutale? Näytä ihmeessä, mitä sen takana on…”
Menteur ei sanonut mitään, mutta hän ei vaikuttanut yhteistyökykyiseltä.

Señor Cazann?” etelä-zakazilaisen miehen aksentti puhui plantaasinomistajan takaa. Cazann kääntyi ympäri ja näki edessään keltaisen skakdin ponchossa ja mustissa aurinkolaseissa.
”En välttämättä katsoisi señoritan naamion taakse”, Tucokk sanoi. ”Hänen edellinen omistajansa… ei ymmärtänyt nättien naamojen päälle, si. Otti humalapäissään pullon kouraan. Pöytää vasten rikkoi. Viilsi tyttöä.”
”Ai sillä lailla”, Cazann hymähti ja ojensi kätensä ponchoskakdia kohti. ”Sä lienet asiakas… ei hätää, olemmää ennenkin teitä etelän hiekkahipiöitä palavellut!”
Cazann hörähti taas nauramaan äänekästä nauruaan. Hänet paikalle saattanut talonpoika nauroi hermostuneesti kuin tottumuksesta. Tucokk hymähti hiljaa.
Menteur ei äännähtänytkään huntunsa alla.

Tucokk ojensi kätensä ponchonsa alta. Kaksi kaupantekijää kättelivät. Ta-skakdin kämmen oli rasvainen ja ote puristava.
”On kunnia kohdata kaltaisenne kauppamies, señor Cazann. Vaan pahoillani olen, sillä tyttö ei ole myytävänä.”
”Ha ha ha, takuulla onkin kunnia. Mitäs minä hempukoilla, niitä on keittiö täynnä. Sanokaas, ’Tucokk’… kävittekös jo tutustumassa peltolahnoihin?”
Tucokk vilautti nokkelaa hymyä. ”Tarkka silmä, tarkka silmä. Si, si. Kävin ihailemassa veitsipellavaa ja… jakamassa pari sanaa ihastuttavien vartiomiestenne kanssa.”
”Niin sitä pentele pitää!” Cazann sanoi. ”Kirjeesi… sanoit, että saattaisit olla kiinnostunut jopa kahdesta ostoksesta? Useimmat miehet haluaa vain yhden tuollaisen kalamörököllin kotikoloonsa…”

Tucokk piti mietiskelevän hiljaisuuden, mutta ei pudottanut hymyään kasvoiltaan. Pyöreiden mustien aurinkolasien takaisia silmiä oli vaikea arvioida. Menteur leyhytteli kuumaa ilmaa pois kasvoiltaan viuhkalla.
”Asia kerrallaan, hombre”, Tucokk kuiski. ”Minä, tyttö ja kissat olemme matkanneet pitkän matkan… ja aavikko, sen minä sinulle kerron, oli armoton kuin aavikko vain voi.”

”Aha ha, tieeetty”, Cazann murahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hikisen kämmenensä hän pyyhki punahehkuisen röyhelötakkinsa hihaan. Hän viittoi talonpojan lähemmäs. ”Danndev, juota kissat. Te kaksi taas… nooooh, huhu käy, että kyökissä olis tänään rottapihviä ja liskonrasvapapuja!”
Punainen plantaasiherra nuoli valkaistuja hampaitaan lipevän liskomaisella skakdinkielellään.

”Kuulostaa herkulta”, Tucokk sanoi neutraalilla äänensävyllä. ”Ei ole parempaa paikkaa kunnon kaupalle kuin tuhti ruokapöytä.”
”Sinäpä sen sanot!” Cazann karjaisi ja kiersi kätensä kellertävän skakdin kaulan ympäri. Etelän aurinkolasipäinen skakdikauppias hämääntyi plantaasikuninkaan spontaanista läheisyydentarpeesta. Niin Cazann lähtikin tepastelemaan Tucokk kainalossaan kohti valkoisena auringoissa hohtavaa kartanoa. Menteur asteli vaatimattomasti kaksikon perässä hame heiluen.
Hiekka narskui kolmen skakdin jalkojen alla, kun nämä lähestyivät Cazannin kartanoa.

Tämä ostos tulisi olemaan tärkeä. Ehkä yksi tärkeimmistä.


Pelloilla oli kuuma.
Katseita ryntäsi kaikkialle, vasempaan ja oikeaan. Jokainen selänkääntö ja nenänkaivuu käytettiin hyväksi. Jokainen askel oli kaavoitettu hänen mielessään ilman erheitä ja hätäisiä muutoksia. Nämä palkkasoturit saattoivat olla vahvoja, mutta yleisissä käytännöissä täysin veteliä, säälittäviä jopa. Matoralaisille työ oli uskonto, työllä palvottiin jumalia, kun taas Skakdit eivät voineet vähempää välittää jumalista, jotka eivät tehneet heille mitään.
Ei siis ollut vaikeaa Matoralaiselle vartijalle nähdä läpi useita aukkoja turvallisuudessa.

“Keitä nuo ovat?” Pegghu kysyi.
“Kaha-uppiaihita etehelälitä.”
“Ei anneta heidän haittaa. Kalhaak, tiedät mitä tehdä?”

Vanha syväläinen nyökkäsi ja hänen kitkentänsä jatkui kuin tavallista, katkeran tehokkaasti ja ilman hidasteluja. Mutta samaa ei voinut sanoa muista, nuoremmista syväläisistä metrien päässä hänen ympärillään. Vartijat läimäisivät raipoillaan ahkerasti, mutta eivät saaneet työtä nopeammaksi. Syväläisten työ hidastui ja tehokkuus oli kadonnut. Paljon pieniä erheitä esiintyi heidän rutiineissaan, ja jokainen turhaan kulutettu minuutti jokaisesta pienestä hankalasta pellavanjuuresta ja korien tipahduksesta ansaitsi enemmän ruoskaa, mutta se oli pieni uhraus verrattuna siihen, mitä oli tulossa. Työmoraali ei pudonnut tarpeeksi, että skakdit olisivat ajatelleet mitään ankarampaa, mutta oli tarpeeksi saamaan vanhemman syväläisen näyttämään mallityöntekijältä Skakdien silmissä.

Auringot kääntyivät länteen päin ja pian oli aika määrätä, kuka orjista saisi nukkua sisällä vartijoiden talossa.
“Näyttää siltä, että vanha lahna ansaitsee tänään sisätyötä pojat. Ei huolta, hän saa mitä ansaitsee”. Vartijoiden kolkko hymähdys ei edes yrittänyt piilottaa heidän vastenmielisyyttä. Oli syy, miksi orjat eivät nukkuisi sisällä.


Cazann Kultaruoskan kartano hahmottui kahden matkalaisen silmien edessä. Ja mikä kartano se olikaan.
Puhtaan valkoinen kivi oli takuulla kallista marmoria, ehkä steltiläistä. Valtavat ikkunalasit ja vähintään toista tai kolmatta kymmentä metriä lähenevä korkeus kertoivat, että talo ei ollut zakazlaiseen tapaan sisällissodan aikaisesta sotilastukikohdasta tai rintamamiestalosta kaunistettu, vaan vasta sodan lopulla rakennettu. Suorastaan steltinpeikon mittakaavassa tehty ovi oli punaista, komeaa ja todennäköisesti hyvin uhanalaista puulajia jostain eteläiseltä mantereelta, ja sitä ympäröivä terassi oli täynnä klassisia steltiläisiä temppelipylväitä. Tie plantaaseilta kartanon ovelle oli päällystetty hienolla hiekkakivellä ja ympäröity rivillä sisällissodan kuuluisimpia taisteluja kuvaavia marmoripatsaita. Zer-Korin kaupungin piiritys, Tendilliun tulimyrsky, Vartijoiden kaatuminen ja Nektannin viimeinen niskalenkki Warrekiin oli kaikki kuvattu marmoriin tapahtumien todellisesta luonteesta välittämättä. Jokainen sotaherra Nektannin kohdannut osasi ainakin sanoa, että skakdin pituutta ja lihaksikkuutta oli arvioitu patsaassa rankan yliampuvasti.
Tucokk katseli patsaita hymyillen samaa selittämätöntä hymyään, osoitti niistä paria ja sanoi palvelustytölleen jotain etelä-zakazilaisen sulavalla aksentillaan. Cazannilla ei ollut kärsivällisyyttä ottaa selvää, mitä hänen asiakkaansa oli sanonut.

Kolmen matkalaisen tie kävi sisään valtavista puuovista. Jos vaatimattomuus ei varsinaisesti ollut läsnä kartanon ulkokuoressa, oli se täysin muukalaismainen käsite sisätiloissa. Seinät oli tapetoitu samalla räikeän punaisella, josta Cazannin hulppea takki oli tehty, ja aulassa matkalaisia tervehti suuri marmorinen patsas kartanon omistajasta itsestään. Seinät oli täytetty maalauksilla, joiden aihe oli yhtä yksipuolisen sotaisa kuin patsaidenkin.
”Tänne, ystäväiset”, Cazann viittoi virnuillen, ja tie kävi suoraan ruokasaliin. Pitkän ja leveän salin koko komeus oli valaistu pelkästään luonnonvalolla; takaseinän selakhialaista taidelasia olevat ikkunat nousivat katonrajaan asti. Ruokapöytä itsessään oli, kuten teema antoi odottaa, tulenpunainen, mutta sen jalat oli päällystetty kultaisilla kaiverruksilla. Silkkisellä pöytäliinalla odotti koko joukko astioita, joiden uumenista nousi mitä merkillisimpien ruokalajien meheviä aromeja. Aterimet oli jo katettu kymmenelle henkilölle. Vaikka plantaasilla oli töissä kymmenien syväläisorjien lisäksi myös kymmeniä skakdeja, täällä pääsivät aterioimaan vain korkeimmalla hierarkiassa olevat, eli Cazann Kultaruoskan läheisimmät ystävät.

”Kaunis talo teillä, hombre”, Tucokk sanoi. ”Ja sitäkin kauniimpi ruokasali.”
”Tietenkin”, Cazann hörähti. ”Arkkitehti oli kuuluisa Steltin Tyrsky-yliopiston Gehrakk! Tämän rakensi tosin lahnojeni sijasta joukko …matoraneja.”
Cazann kääntyi kohti asiakastaan ja tämän palvelustyttöä ja näytti kasvoillaan inhoa. ”Pieni bisnessalaisuus meidän välillämme. Älkää kertoko eteenpäin. Vihaan sitä pikkuväkeä.”
”Mmmm-hm”, Tucokk päästi tunnetta vailla. ”Hombre hyvä, pikkuväkeä ei sovi aliarvioida, ei sovi. Suurissa joukoissa ne saavat paljon aikaiseksi!”
”Jos minulta kysyttäisiin, nekin poimisivat kaikki täällä veitsipellavaa…” Cazann pihisi virnuillen. ”Ei, mutta käykää istumaan vaan! Ruokaseura on täällä aivan kohta.”

Tucokk ja Menteur vilkaisivat toisiaan. He ottivat viereiset tuolit aivan pöydän lasi-ikkunoiden puoleisen päädyn, Cazannin hulppean valtaistuimen vierestä.
Plantaasikuningas ei vaivautunut ottamaan valtavaa takkiaan pois, vaan rojahti ärhäkän pinkille samettityynylle. Tuoli natisi skakdin painon alla.


“Hei, unohit yhen kohdan lahna-miäääs”. Skakdi-vartija potki Kalhaakin vesiämpärin puulattialle. Lahnan närkästyminen oli vain kirsikka kakun päälle nauravalle Skakdille. Vartijoiden parakki oli yllättävän paljon suurempi paikka sisältä kuin olisi ohuen savi-muurien takaa uskonut, mutta oli silti vain yksi vaatimaton huone. Parakkeja oli noin kolme, jokainen niistä oli laiskasti naulattu yhteen ohuilla lankuilla ja ahdettu täyteen sänkyrivejä ja asehyllyjä. Kevytkin nykäisy olisi voinut repiä puulaatan pois. Ja niin oli käynytkin useammin kuin voitiin laskea.

Siksipä kuka huomaisi paikallisen siivoojan yhtä pientä lattian lokeroa.

Kalhaak sylkäisi lattialle kourallisen käpyjen kokoisia säkkejä. Kolme vatsaa ja syväläisten omalaatuinen metabolismi olivat aina olleet Luonnon Hengen lahja meren kansan perinteissä.
Lankkujen alla piileksi toinen isompi säkki, jonne Kalhaak kaatoi viimeisenkin erän valkoista pölyä.
Plantaasin orjapiiskurien työpäivä päättyisi pian.

Muut syväläiset muissa kasarmeissa keräsivät omat säkkinsä yhteen.

Kohta oli aika liikkua.


Päivällisseura oli saapunut.

Tucokk ja Menteur eivät olleet varsinaisesti yllättyneet sen koostumuksesta. Likaisia, arpisia, peseytymättömiä palkkasotilaita, joilla oli osalla vaikeuksia hahmottaa, miten päin ruokailuvälineet kuuluivat käsiin. Osa sotilaista jätti aseensa nojaamaan ruokasalin seinämää vasten, osa ei edes vaivautunut ottamaan niitä pois vyötäröltään tai selästään. Vain Cazannin vieressä, Tucokkia ja Menteuria vastapäätä istuva virkamiesmäisen asiallinen skakdi oli yrittänyt siistiytyä ruokailua varten. Violetin skakdin sliipattu olemus huokui raha-asioita ja asiakirjojen pyörittelyä. Plantaasin herralla ei ollut niihin aikaa taikka kärsivällisyyttä.
Palvelustyttö Menteurin viereen innokkaasti istahtanut palkkasotilaiden johtaja oli myös kiinnittänyt Tucokkin huomion. Tämä valtaisa valkoinen jään skakdi, syväläisten keskuudessa ’Pomo’ lempinimeltään, käytti pelloilla ruoskaa nopealla kädellä ja ruokasalissa lusikkaansa nopeammalla.
Menteur yritti olla huomioimatta virneen, jolla palkkasoturijohtaja tiiraili häntä.

”No”, Cazann töksäytti. ”Maistuuko?”
Palvelustyttö nyökkäsi vaitonaisesti, Tucokk näytti peukkua mussuttaen vielä leivänkannikkaa.
”Parasta olisikin. Ei ollut nimittäin halpaa, eihän, Scronnor?”
Rahastonhoitajaskakdi plantaasiporhon vieressä pyyhki suupielensä sivistyneesti ennen kuin puhui. Ääni oli hiirimäinen, ja sen sävy pakotetun asiallinen. ”Herra Cazann haluaa tässä kunnioittavasti sanoa, että… että hän tarjoaa parasta vain noin nimekkäille ja kunniallisile ostajille.”
Cazann näytti yllättyvän rahastonhoitajansa tulkinnasta, mutta pamautti siinä samassa nyrkin pöytään. ”Tismalleen niin!”
”Emme voi kuin kiittää vieraanvaraisuudestanne”, Tucokk sanoi. ”Pidän pellavaoluestanne, senor. Viime maistiaisesta on aivan liian kauan.”

Menteur yritti pitää rintamasuuntansa Cazannin ja Tucokkin keskustelussa. Hänen vieressään oleva skakdi alkoi olla jo liiankin kiinnostunut hänestä.
”Mistäs neiti on kotoisin?” ’Pomo’ töksäytti palvelustytön vieressä kovaäänisesti höhöttäen. Palkkasoturien likaisen valkoinen päämies oli ottanut jo aivan liikaa pellavaolutta. Menteur näytti vaivaantuneelta.
”Fepokkin kylästä, herra”, palvelustyttö sanoi varovaisesti huntunsa takaa.
”Puhu kovempaa, tirppa!” ’Pomo’ sanoi ja läimäisi palvelustyttöä kädellään selkään.
Ei, ei selkään. Jonnekin alemmas. Puna nousi Menteurin kasvoille.

Palkkasoturien joukko räjähti räkäisään, maltaiseen nauruun. Menteur näytti säikähtävän ja jäi istumaan aivan tuolinsa reunalle.
”Minä kyllä tiedän sinun kaltaisesi!” Pomo jatkoi humalaisella innolla. ”Voiiii kyllä, minä tiedän, mitä sinun kaltaisesi kaipaavat! Minulla on ollut kymmeniä… sen sen sen mä sanon, että SATOJA naisia, ja kaikki ovat kyllä puhua pukahtaneet minulle syvimmät salaisuutensa! Kyllä minä teitä hienohelmoja käsitellä osaan … vähän rankemminkin!”
Palkkasoturien räkätys jatkui. Juuri nyt palvelustyttö näytti hauraalta, mutta hänen reaktioitaan oli miltei mahdoton tutkia hunnun takaa. Tucokk oli hieman närkästynyt.

”No niin, no niin!” Cazann karjui, ja naurunremakka vaimeni. ”Turvat tukkoon, senkin läskikasat! Täällä yrittää joku tehdä kauppaa. Ja jos se ei kiinnosta, voin pistää teidät aterioimaan lahnojenkin kanssa!”
Jäätävää hiljaisuutta kesti vain hetken ennen kuin humalainen palkkasoturijoukko jatkoi keskustelujaan, tällä kertaa pienemmin äänin. Katseet ja virneet eivät kuitenkaan koskaan päästäneet irti palvelustytöstä.
”Irnakk näiden kanssa joskus”, Cazann tuhahti. ”Yksi ämmä kartanossa ja koko joukko sekoaa!”
Rahastonhoitaja yritti keräillä jotain pelastettavaa punanahkaisen porhon ristiriitaisesta lausunnosta.

”… tuota… arvon neiti, herrani Cazann pahoittelee palkollistensa käytöstä ja vakuuttaa, että tällainen ei enää toistu.”
Menteur katsoi rahastonhoitajaa silmiin sanomatta sanaakaan. ”Hyvä tietää”, Tucokk sanoi hieman jähmeästi.

”Tiedätkö, Tuconn”, Cazann sanoi laskien lusikkansa ja sytyttäen sikarin pidikkeessään.
”Tucokk”, pyöreitä lasejaan päässään korjaava kauppamies sanoi.
”Niinhän minä sanoin, Tucogg”, Cazann puhisi. ”Olisi ihan kiva jauhaa skarrararria siitä, missä asut ja niin edespäin. Mutta totuus on, että haluan mennä suoraan asiaan.”
”Arvostan sitä”, etelän mies sanoi nyökäten.
”Sinä et tullut tänne sieltä hiton Turengista-”
”Serengistä, senor.”
”Niinhän minä sanoin! Marengista asti tänne ostamaan minulta paria limaista lahnaa. Eikö niin?”
Tucokk hymyili ovelasti. ”Olet siinä oikeassa, señor.”
Cazann nuoli etelämaalaista kauppiasta ja tämän hunnutettua palvelustyttöä katseellaan. Hän imi sikaristaan syvän henkäyksen ja antoi tumman savun valua verkkaisesti suustaan uloshengityksensä mukana. ”Mitä sinä haluat minulta?”
Valtavista ikkunoista virtaava auringonvalo vilkahti Tucokkin aurinkolasien peittämissä silmissä, ja keltaruskea skakdi virnisti niin, että hampaat täyttivät puolet tämän kasvoista. ”Señor. Olen kuullut, että teitte juuri valtavan ostoksen. Kielet etelässä puhuvat, että muuan moottoripyöräjengi vangitsi valikoimaanne kaksi täälläpäin hyvin harvinaista yksilöä.”

”Skarrararrin Rotakk!” Cazann ärjyi. ”Skarrararrin lörppösuut Irnakkin pirut! Mitä sulle on sanottu?”
”Ei erityisempää, hombre. Vain, että myivät sinulle matoranin…”
Cazannin silmät pullistuivat ja niskaharjakset nousivat sojottamaan.
”… ja, pahoittelen, jos uskoin kaikkien huhujen isää, mutta kuultuani en voinut olla kiinnostumatta. Matoranin seuralainen oli kuulemma Toa.”
Plantaasikuninkaan hampaat narskuivat yhdessä.
”Eikä mikä tahansa Toa, hombre. Valon Toa.”

Tucokkin viimeiset sanat hiljensivät jopa juopuneimmat palkkasoturit pöydän ympäriltä. Aterimien kilke lakkasi, ja hihittelevät väkivallan ihmelapset lakkasivat tuijottamasta nättiä palvelustyttöä. Nyt he tuijottivat ponchoon sonnustautunutta skakdia, joka hymyili aurinkolasiensa takaa.
”Etelän mies”, Cazann virnisteli. ”Sulla on parempi olla paljon, paljon valuuttaa salkussasi. Sillä tällaista jättipottia et oo koskaan ees nähny.”


Vartijat pitivät sisällä äänekästä kuorsausta samalla kun ulkona olevat kirosivat häikäilemättömästi iltavuoroaan.
Plantaasia vartioi vain pari kourallinen miehiä, joiden työmotivaatio varmisti, että he tarkastivat orjia vain sivusilmällä ja että partiointi olisi niin vaivatonta kuin mahdollista. Eivät pomot välittäisi, vartija tuumi, eivätkä erityisesti lahnat. Sama se missä järjestyksessä hän kävelee, eivät he eroa huomaisi. Eivät he ennenkään.
Pian vartija huomasi vihreän runnellun käden suunsa päällä. Hän pääsikin nukkumaan tänään ajoissa.


Kartanon ruokasali oli hiljentynyt illan lähestyessä. Iso liuta palkkasotilaita oli jo aikoja sitten siirtynyt pääaterian parista viineihin, viskeihin, rommeihin ja pohjois-zakazilaisiin laatumaltaisiin. Pöytäseuran olemus oli vaihtunut riehakkaan innokkaasta voipuneen humalaiseen. Pöytäliina oli täynnä leivänmurusia, luita, viinitahroja, särkyneitä lautasia ja kippojen ja kuppien palasia. Kun skakdit kävivät pöytään, oli odotettavissa vähintään kolme tappelua ruokalajia kohden.
”Pomona” tunnetun skakdin kiinnostus Menteuriin oli vähentynyt siinä vaiheessa kun keittiön skakdipiiat olivat tulleet siivoamaan pöytää lautasista ja vääntyneistä ruokailuvälineistä. Jään skakdilta lenteli humalaisia rivouksia ja epäsoveliaita läimäyksiä hermostuneesti hymyilevien piikojen reisille. Piiat häipyivät kiusallisin ilmein salista lautaspinoja kantaen.

”Kävikö mun ehrot selväksi, etelämmies?” Cazann Kultaruoska naurahti heilauttaen kolpakkoaan ja tuijottaen Tucokkia tämän pyöreiden aurinkolasien yläpuolelta pilkistäviin silmiin. ”Sä et oo ensimmäinen, jota tuo kauppatavara kiinnostaa.”
Keltainen ponchoskakdi siemaisi viskin kurkustaan alas yhdellä kulauksella värähtämättäkään. Hän nosti sormellaan lasit silmiensä suojaksi. Kaupankäynti oli alkamassa. ”Si, señor. Pakko tosin huomioida, että summa on aika sievoinen…”
Tulen skakdi naurahti sivellen valtavan turkistakkinsa kiiltäviä kultaisia kauluksia. ”Tietenkin pyydän. Elävä Toa, mitä sä luulet? Se, että joku on saanut sellaisen vangittua elävänä on aika harvinaista. Pitkään ehimme luullakin, että se oli kuollut ku kivi, mutta paikallinen lekuri sai käynnistettyä sen sydämen uudestaan!”

Tucokkin kulmat nousivat. Hän ja palvelustyttö vilkaisivat toisiaan. ”Sydämen, oikein?”

”Niin kai, minä mitään lääketieteestä skarrararr tiedä”, Cazann ärähti. ”Toat ne Irnakk vieköön on sitkeää väkeä. Hirvittää ihan.”
”Si. Kuka lienee tämä lääkäri, joka hänet hoiti?” Tucokk kysyi pyöritellen kättään. ”Ja mistä voimme olla varmoja, että Toa ei… voi vapauttaa itseään? Ne pystyvät aika hirvittäviin asioihin, señor.”
Tätä asiaa Cazann ei valehtelematta ollut ajatellut kovin syvällisesti, ja sen näki hänen aprikoinnistaan. Ei ollut vain tarinaa, että Toat kykenivät vapauttamaan elementtivoimillaan hirvittäviä luonnonvoimia, ja vielä aivan yksin. Ainoastaan kenraalikunnan skakdeille oli sisällissodan aikana kehittynyt kyky käyttää voimiaan itsenäisesti. Ja silti ne voimat eivät olleet mitään verrattuna siihen, mihin Toa kaikessa potentiaalissaan pystyisi.

”Ei mitään hätää”, Cazann sanoi harvinaisen epävakuuttavasti. ”Lekuri, siis tää Sahann, varmisti, että Toa olis jatkuvasti niin pössyissä, että ei se mihinkään sieltä pääse.”
”Hänet on siis… lääkitty?” Tucokk sanoi kiinnostuneena. ”Mistä on varmaa, että se riittää, hombre?”
Cazannia alkoi etelän skakdin hombrettelu jo kyllästyttämään. Plantaasiporhon hampaat natisivat toisiaan vasten. Ärtymys muuttui kuitenkin virneeksi. ”Nooo, eiköhän päivittäinen ruoskiminen varmista, että se ei sieltä mihinkään liiku.”

Tucokk nyökkäsi syvään. ”Tuote on siis vahingoittunut? Si, si… joudun vaatimaan alennusta hinnoissa.”
”Suostun kuuteensataan”, Cazann pisti välittömästi väliin kuin ennaltaehkäisevänä iskuna.
”Mitä, kuuteensataan rattaaseen?” Tucokk naurahti. ”Kuulin teidän olevan reilu kauppamies, mutta-”
”Kuuteensataan TUHANTEEN”, Cazann sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan. ”Se on paras mahollinen hinta elävästä Toasta JA jostain säälittävästä matoranin ruikusta.”
”Viisisataakaksikymmentä”, Tucokk sanoi. Se ei saanut Cazannia yhtään iloisemmaksi.
”Kuusisataa!”
”Cazann, Cazann, hombre…”
”En ole hombresi, kamu!” plantaasiporho kirkui. ”Kuusisataa vihaisella virneellä!”
”En ole kamunne, señor”, Tucokk naurahti. ”Viisisataaviisikymmentä kauniilla hymyllä.”
Cazann loikkasi raivoisasti pystyyn. Tuoli kaatui. Kallis selakhianmänty kolhiutui lattiaa vasten.
”En ole seniorisi, veli!” Cazann ruoskaisi vihaisella äänellään. ”Viisisataayhdeksänkymmentä ja akkasi keittiööni!”
Palkkasoturit nauroivat räkäisesti. ”Pomo” hakkasi valtavia kouriaan reisiään vasten. Menteur näytti jälleen punastuvan. Palvelustyttö päätti kuitenkin pysyä paikallaan. Täysin liikkumatta. Niin kuin hienon naisen kuuluikin.
Tucokk naksautti niskojaan ja nousi hillitysti pystyyn ravistaen ruuanmurut kirjavalta poncholtaan.

”En ole veljenne, compadre”, Tucokk sanoi. ”Tyttö ei ole edelleenkään myytävänä, señor Cazann. Viisisataakuusikymmentäviisi ja nätein hymyni.”
Viimeistään tässä vaiheessa violetilla rahastonhoitajaskakdilla alkoi olla vaikeuksia pysyä mukana. Hän repi jo kolmatta kirjanpitosivua irti vihkosestaan kiroten pieniä hillittyjä skarrararreja.
”En ole… kommarisi, äijä!” Cazann pihisi ja kihisi viuhtoen käsillään. ”Viisisataaseitsemänkymmentä ja molemmat mirrisi. Ja nyt tarkoitan Muaka-ratsuja, senkin irstaat paskiaiset!
Palkkasoturien räkänauru kaikui koko talon halki. Tucokk piilotti hampaansa ja hymyili joukolle pakotetusti. Yhä punaisempana kiehuva Cazann löi nyrkkiään vihaisena pöytään, mikä sai naurunremakan hiljenemään, vaan ei paljoa. Joukkion hiljennyttyä kokonaan Tucokk nosti vauhdikkaasti salkkunsa pöydälle.

”En ole äijäsi, hombre”, han sanoi vilauttaen etuhampaitaan. ”Viisisataakuusikymmentäkuusi ja tiukka kädenpuristus.”
Cazann etsi kauppakumppaninsa kasvoilta reaktiota. Hän ei näyttänyt selvästikään olevan täysin varma, vitsailiko etelän skakdi. Oliko se vain vahvaa aksenttia vai vahvaa piruilua? Aurinkolasein suojatuista silmistä oli melko vaikea sanoa.
Pirun etelänpellet, Cazann ajatteli. Jokaisesta kaupankäynnist’ täytyy tehrä joku piru’ srekaja-turnaus.
”Irnakk!” Cazann karjaisi, ja iski toisenkin nyrkkinsä pöytään. ”Kyllä sä oot hyvä kauppamies, hiekkaniska. Kyllä sä oot. Sovittu!”
Skakdien kädet kohtasivat pitkässä ja kireässä kädenpuristuksessa. Ulkopuolinen olisi voinut luulla sitä kädenväännöksi. Malja komeaa kuohuviiniä nautittiin kaupan ääressä ja kirjanpitäjäskakdi raapusti asiakirjat hipelöiden Tucokkin nahkaisen salkun hyvin säilynyttä pintaa.

Päivän kuumuus alkoi vaihtua illan hyytävään sineen. Pöydän ympärillä ruokailleet skakdit nauttivat oluitaan hitaasti ja Cazann hieroi Tucokkin salkkua tyytyväisenä. Viimeisetkin jälkiruokalautaset alkoivat tyhjentyä ja ruokailijat hieroivat vatsojaan. Tucokk kuiski jotain Menteurille. Matkalaiset eivät ilmeisesti aikoneet jäädä kartanoon yöksi. Cazann Kultaruoska hymähti tyytyväisenä. Hän ei ihan täysin luottanut eteläläisiin. Mitä nopeammin he poistuisivat, sen parempi.

”Sanopa, Tukoseni… oletko varma, että et halua lisätä ostokseesi paria lahnaa?”
Tucokk pyöritteli silmiään. Hän oli lakannut yrittämästä nimensä korjailussa.
”Señor Cazann, olen erittäin varma. Syväläisenne eivät kiinnosta minua.”
”Oletko tosiaan varma?” Cazann kysyi. ”Ne on tosi hyviä työläisiä. ”
”Erittäin, erittäin varma, hombre”, Tucokk nyökkäsi.

”Et kai sää oo jotain etelän ’orjuuden vastustajia’?” Cazann tokaisi. Kysymys sai palkkasoturien pikaisen huomion. ”Sää kyl tiiät, että pohjoinen voitti sodan.”
”Minä en siitä tietäisi, hombre”, Tucokk sanoi pudistaen päätään. ”Se sota ei näytellyt kovin suurta osaa elämässäni. Ymmärräthän varmaan.”
”… mutta”, Cazann kysyi epäluuloisena.
”Mutta en pidä orjuudesta”, etelän mies myönsi. ”Yksinkertaista, hombre hyvä.”

Kultaruoska nyökkäsi syvään ja veti henkeä sikarinpidikkeestään. Savu valui skakdin epäluonnollisten valkaistujen hampaiden välistä. Palvelustyttö Menteur yski hiljaa ja leyhytteli kädellään savua pois.
”Ihan hölmöä”, Cazann sanoi. ”Eikö järkikin nyt sano, että lahnat… ’syväläiset’ on tarkotettu palvelemaan skakdeja? Näit kyllä pellot. Se on se yks asia missä ne on hyviä. Niin siinä sodas kävi. Etelä hävisi. Mitä lahnoille olis sitten pitäny tehdä, antaa kuihtua aavikolle? Älä ala syöttämään mulle mitään etelävaltioiden soopaa lahnatyön lakkauttamisesta. Pilaat vielä hyvän kauppaillan.”
Tucokk näytti siltä kuin hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa. Keltainen skakdi katsoi Menteuria silmiin. Palvelustyttö pudisti päätään kuin sanoakseen ”ei”. Tucokk ei vaikuttanut kuuntelevan. Hän oli jo avaamassa suutaan.
Jos etelän skakdi sanoi jotain, se hukkui tuliaseiden paukkeen alle. Kaikkialta pihapiiristä kartanon ympäriltä alkoi kuulua kiväärien laukauksien repivää kaikua. Palkkasoturit hätkähtivät pöydän ympäriltä pystyyn ja vetivät aseensa välittömästi käsiinsä.

Pauke ei lakannut. Siihen sekoittui askelten töminää ja vertahyytäviä sotahuutoja.
”Mitäköhän helvettiä nyt taas?” Pomona tunnettu jään skakdi karjaisi.


Vain pari skakdeista onnistui heräämään, kun iso säkillinen valkoista jauhoa viskottiin makuuhuoneen lattialle. Vettä heitettiin jauheen päälle ja ennen kuin he onnistuivat edes tajuamaan mitä tapahtui, nouseva pöly sai heidät yskimään rankasti. Muutkin vartijat heräsivät, mutta kykenivät tuskin avaamaan silmiään, kun valkoinen pöly sai heidät kyyneliin. Hengitys oli hankalaa, eivätkä Skakdit kyenneet näkemään mitään. Nesteseos poltti heidän jalkojaan heidän yrittäessään kurkottaa aseisiin. Kasarmit olivat sekasorrossa.

Yhtäkkiä syväläiset marssivat sisään ja ottivat vartijoiden kiväärit heidän edestään.

Kalkkipölyä, sitä se säkissä. Sitä mitä he antoivat joka ilta orjille puhdistamiseksi ja jota nyt käytettiin heitä vastaan. Miten he salakuljettivat sitä näin paljon? Kuinka kauan he suunnittelivat tätä?
Osa skakdeista yritti kamppailla syväläisiä vastaan, ja saivat huomata ensisijaisesti kuinka pelottavan tehokkaiksi orjat olivat tulleet vastustajien kukistamisessa. Kaupunginvartijan opetukset eivät olleet menneet hukkaan, vaikka tämä opettaja oli vain kolmasosan heidän korkeudestaan.

Kiväärit ja sotahuudot muistuttivat skakdeja yhdestä asiasta.

He elivät vuosien ajan kertyneen kärsimyksen ja raivon kanssa.


Kartanon oli täyttänyt paniikki ja paranoia. Pauke ulkona oli tauonnut väliaikaisesti, mutta nyt väkivallan ja taistelun äänet jatkoivat aggressiivista hyökyään. Pomo oli ryhmittänyt miehensä kartanon tärkeimpien sisäänkäyntien ympärille ja pistänyt nämä pakottamaan keittiön piiat kellaritiloihin. Myös rahastonhoitajaskakdi oli evakuoitunut kellaritiloihin naisten kanssa.

Viisi minuuttia Pomon miesten ryhmittäytymisen jälkeen Cazann Kultaruoska oli kuitenkin raivoissaan kiljunut Pomoa pitämään leijonanosan miehistä ruokasalissa. Plantaasiporho itse käveleskeli ympäri salia kasvot hiessä. Pullea skakdi heilutteli niskassaan yhä roikkuvaa punaista turkistakkia saadakseen edes vähän viileämpää ilmaa raskaan vaatteen alle.
Etelän skakdit Tucokk ja Menteur katsoivat toisiaan kummastuneina. Matkalaiset istuivat vielä paikoillaan. He eivät uskaltautuneet liikkumaan.

”Mitä skarrararrin Irnakkia?” Cazann räyhäsi viuhtoen käsiään. ”Ovatko ne palkkasotureita? Ovatko ne jotain helvetin Irnakkin Pirujen kavereita? Miten ne pääsivät muurin suojien läpi? Miten helvetissä ne edes pääsivät tänne asti?
”Herra Cazann”, Pomo sanoi puristaen suurta kivääriä tiukasti kädessään. ”Teidän… teidän kannattaisi mennä kellar-”
”Turpa kiinni!” Cazann keskeytti. ”Mää en lähe mihinkään ennen ku tiedän, mitä helevetin persusta täällä ees tapahtuu! Mää tein sopimuksen Nektannin kanssa! Mää tein sopimuksen! Tällasta ei pitääs ees tapahtua!”
”Ehkä ne ovat kapinallissikoja?” Pomo murisi. Valkoiset kynnet upposivat kiväärin puiseen kahvaan.
”Mitä helevetin kapinallissikoja?” Cazann ärjäisi ja potkaisi tuolin nurin. Huoneessa olevat palkkasoturit hätkähtivät näkyvästi. ”Se sota loppu helvetin kauan sitten! Täällä mittää kapinallisia enää oo!”

”Herra… herra Cazann!” ikkunalla tähystävä palkkasoturi sanoi varoen. ”Tuota… ne taitavat olla lahnoja.”
Hetkeksi ruokasalin täytti puhdas hiljaisuus.
”Mitä helevettiä?” Cazann kiljui paiskaten sikarinpidikkeensä seiniä päin. Kallis kultakoristeinen sikarinpidike sirpaloitui kolmeen osaan. ”Väitätkö sä, että syväläiset kapinoi?”
Tähystäjänä toiminut skakdi nyökkäsi ja nielaisi syvään. ”S-s-siltä näyttää.”
”Senor Cazann”, Tucokk sanoi nousten tuoliltaan. ”Lienee meidänkin aika mennä kellariin suojaan.”
Etelän skakdi katui nousemistaan sillä hetkellä, kun näki pienen kullatun Zamor-revolverin, jonka Cazann veti hihastaan ja jolla tämä osoitti pöydän yli hänen päätään. Palvelustyttö Menteur nosti silkkihansikoidun käden suunsa eteen ja haukkoi henkeään.
”ISTU!” plantaasiporho rääkyi. ”ALAS!”
”Selvä, selvä!” Tucokk sanoi nostaen kätensä ylös. ”Hombre…”
”ÄLÄ SINÄ HOMBRETTELE MINUA!”
”… señor Cazann, älkää tehkö mitään hätäisiä johtopäätöksiä!” Tucokk sanoi laskeutuen takaisin tuolilleen kädet ylhäällä. ”Ymmärrän, että tilanne on mikä on, mutta nyt on aika rauhoit-”
”Akkakin kädet ylös!” Pomo karjui ja pönkitti miehisyyttään osoittamalla aseetonta palvelustyttöä tuhdilla kymmenkiloisella plasmakiväärillä. Menteur ei voinut kuin totella.

Cazannin vihreänä hehkuvat vainoharhaiset silmät tuijottivat Tucokkin aurinkolasien takana oleviin. Asekäsi värisi, kun plantaasiporho laskeutui tuolille aivan matkalaisten kasvojen eteen.
”Sinä”, hän pihisi Tucokkille. ”Sinä tämän skarrarrarr teit!”
”En… en ymmärrä, mitä tarkoitat…” ponchoon sonnustautunut skakdi yritti.
”Hiljaa kun herra puhuu!” Pomo räyhäsi. Siitä hyvästä hän sai vain psykoottisen mulkaisun plantaasin numero ykköseltä.
”Vai että et ymmärrä”, Cazann Kultaruoska murisi heilutellen revolveria tavalla, joka sai Tucokkin uskomaan, että orjaruhtinas ei ollut koskaan ampunut sillä. ”Tuut tänne parin päivän varoitusajalla jostain skarrararrin ’Serengistä’ ja kysyt jostai’ valon Toasta, josta oon kertonu vaan ja ainoastaan tutuille ja luotettaville kauppamiehille! Kieltäydyt orjista sen takia, että et pidä orjakaupasta! Tiedätkö sä, että Cazann Kultaruoskan tarjouksista ei kieltäydytä? Ootko sä koskaan ollut täälläpäin, ’amigo’?”
Tucokk nyökkäsi niin nopeasti, että aurinkolasit valahtivat hieman vinoon. Hän ei kuitenkaan viitsinyt korjata niitä. Käsien laskeminen varmistaisi vain sen, että hän saisi kuulla Cazannin tärisevän käden pitelemästä pistoolista laukauksen. Joka kylläkin todennäköisesti osuisi ohi. Mutta Pomo ei välttämättä osuisi ohi, ei edes siinä tuhdissa humalatilassa, johon hän oli illan aikana päätynyt. Jotkut skakdit jopa ampuivat paremmin humalatilassa. ’Pomo’ vaikutti yhdeltä niistä.

”Cazann hyvä”, Tucokk lausui hitaasti. ”Sinä olet kännissä. Rauhoitu.”
”En lopettanut!” punainen skakdi rääkäisi ja takoi vasemmalla kädellään pöydän pintaa. ”Mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos sä et olis täällä pimuines! Mä oon satavarma, että jotenkin… jotenkin sä teit tän! Sä oot niitä etelän lahnaintoilijoita! Sä sait tän jotenkin tapahtumaan, etkö niin? Häh? Häh?”
Cazann Kultaruoska näytti tajuavan sillä sekunnilla jotain. Hänen tärisevä oikea kätensä jatkoi revolverin pitämistä Tucokkin kasvoilla, mutta vasen käsi laskeutui pöydältä lattialle, jossa seisoi ponchoskakdin nahkainen laukku. Hän nosti sen pöydälle eteensä ja avasi sen. Plantaasiporhon vainoharhainen ilme muuttui pöyristyneeksi, kun laukun sisältö paljastui.
”Ja tähän päälle sä kehtaat vielä antaa mulle arvotonta, saastaista, vanhentunutta rahaa!” Cazann rääkäisi. Hän löi kädellään salkun pöydältä lattialle. Rattaita putoili ja lähti pyörimään pöydän alle, ja setelit lentelivät ympäriinsä. ”Kenellä edes vielä ON sisällissotaa vanhempia rattaita?”

Tucokkin kasvoille nousi virne.
”Niillä, jotka eivät olleet tyytyväisiä sodan lopputulokseen, amigo.”
Ponchoskakdin keltaiset kämmenet tarttuivat pyöreisiin aurinkolaseihin. Hän poimi ne päästään niin varoen, että plantaasiporho ja tämän palkkasotilaiden johtaja varmasti näkivät, että hän ei yrittänyt mitään kieroa.
”Cazann. Lopetetaan tämä pelleily.”
’Tucokkin’ aksentti oli tiessään. Tarkemman kielikorvan omaava olisi takuulla huomannut jo kauan aiemmin, että se oli kaukana oikeasta etelän korostuksesta. Cazannin ja ’Pomon’ silmät pullistuivat. Ei, se oli kyllä eteläinen korostus. Mutta ei syvän etelän.

”Sinä et taida olla mikään Tucokk”, Pomo sanoi. Jääpuikkomaiset hampaat natisivat toisiaan vasten. Suuri suoni sykki valkonaamaisen skakdin otsassa, ja tämän sormi puristui tiukasti valtavan kiväärin liipaisimen ympärille kuin kuristusotteeseen.
’Tucokk’ pudisti päätään. ”Meillähän on älykkö, skarrararr”, keltaruskea skakdi nauroi. Cazann ei näyttänyt ymmärtävän enää mitään, mitä tapahtui.
”Mulle ei valehdella!” plantaasiporho vikisi. ”Kuka… mi-mikä..”
”Teloitanko valehtelijat, herra Cazann?” Pomo kysyi hengittäen raskaasti ja silmät tulessa.
”Teloita!” Cazann rääkäisi. ”Tai ei! Ammu mies, ota akka ja tee sillä mitä ikinä haluatkin!”
Pomo tuijotti persikanpunaiseen hameeseen ja puolet kasvoista peittävään huntuun sonnustautunutta palvelustyttöä ahnaasti ja nuoli hampaitaan. ”Ilomielin, herra Cazann.”
Menteur perääntyi syvemmälle tuoliinsa. ”Mutta… mutta herrat…”

”Hyvät herrat”, vale-Tucokk sanoi nostaen sormensa pystyyn. ”Joo, joo, loruni on loppu ja muuta sontaa. Saanko edes viimeistellä juomani? Pentele vieköön, tarjoilitte sentään minulle edes aika mahtavan viimeisen aterian!”
Ponchoskakdi virnuili. Cazannin katse laskeutui pöydän pinnalle. Pöydällä odotti vielä puolillaan täynnä oleva tuopillinen laadukasta zakazilaista olutta. Olutta, joka oli jopa tehty hänen plantaasinsa veitsipellavasta.

”No skarrararr”, Cazann Kultaruoska hörähti ja suki harjaansa vapaalla kädellään. ”Arvostan mä sentään hyvän oluen ystäviä sen verran. Hyvä on.”
”Mutta herra-”, Pomo aloitti eikä päässyt juuri sen pidemmälle.
”Turpa kiinni, jääpuikko”, Cazann ärjyi alaiselleen. ”Miehellä ei ole aseen asetta! Ikään kuin se vois ees yrittää mitään? Anna sen juoda ees viimeinen oluensa.”
Pomo joutui tyytymään lopputulokseen. Kaksikko katsoi, kuinka ’Tucokkin’ kädet laskeutuivat. Molempia alkoi kummastuttaa siinä vaiheessa, kun keltaruskea skakdi puristi kaikki paitsi etusormensa nyrkkeihin kuin muodostaakseen kaksi pistoolia käsistään.
Kaksi pistoolia, jotka osoittivat Cazannia ja Pomoa rintakehään.

Silloin skakdien mieliin tulvahti ajatus, joka oli tullut sinne aivan liian myöhään.

Jotkut skakdit olivat saaneet sisällissodan aikaan elementtivoimia. Ja yksi kymmenessätuhannessa oli saanut kenraalikunnan voimat.
Voimat, joiden käyttämiseen ei tarvittu skakdien yhteistyötä.

Jos Cazannin ja ’Pomon’ kasvoille oli äsken ollut muodostumassa hymyä, se katosi välittömästi.
Hymy siirtyi punavalkoista ponchoa kantavalle sähkön skakdille.
”Pam!” Warrek huusi naurahtaen.

Silloin jyrähti ukkonen.

Ukkonen oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että se tapahtui aavikkosaarella kylmänä iltana hyvin ilmastoidun talon sisällä. Ja se lensi sivuttain.

Cazannin ja Pomon silmät pullistuivat, kun kaksi ponchoa käyttäneen skakdin sormista lennähtänyttä salamaa heitti heidät päin seiniä. Selakhialainen taidelasi sirpaloitui, kun Cazannin paksu kallo kohtasi sen. Kauniiksi hiottu mäntypuinen seinä muuttui säleiksi, kun Pomon valtava valkoinen ruho rojahti sen läpi. Raskas plasmatykki kolahti lattialle.
Ikkunoita vahtineet palkkasoturit käänsivät katseensa epäuskoisina ruokasalin keskiöön. Siitä he siirsivät katseensa seinää vasten taju kankaalla makaavaan Cazann Kultaruoskaan, jonka kallis punainen turkistakki oli riekaloitunut tiskiräteiksi ja palanut lähes kaikkialta. Siitä he siirsivät katseensa reikään seinässä, jossa makaava ’Pomo’ kirosi ja hieroi kalloansa.
”TAPPAKAA NE!” jään skakdi karjui ennen kuin menetti tajuntansa.

Ponchoon sonnustautunut ’Tucokk’ – jonka palkkasoturit tunnistivat nyt ilman aurinkolaseja pahamaineiseksi kenraali Warrekiksi – puhalsi sähköiskusta savuavat etusormensa kylmiksi ja hekotti.
”Ha ha haa, se oli varmasti shokeeraav-”
”AMPUKAA!” yksi palkkasotureista kirkui. Warrekin hymy hyytyi.
Hän olisi saanut luodista tai Zamorista, jollei palvelustyttö Menteur olisi vetänyt häntä harjasta väkivaltaisesti maahan ja potkaissut koko valtavan ruokapöydän kenoon kaksikon suojaksi. Luodit ja zamorit kohtasivat ruokasalin seinän ja paksun ruokapöydän mahonkisen pinnan.
Tulitus täytti ilman. Warrek ja tämän matkaseurana toiminut palvelustyttö painautuivat suojanaan toimivaa pöytää vasten. Ilman täytti helvetillinen pauke ja ruokasalin arkkitehtuurisesti täydellinen akustiikka muuttui kuuloaistin pahimmaksi viholliseksi.

”No se ei mennyt aivan putkeen!” Warrek huusi, vaikka oli aivan ’Menteurin’ vieressä. Palkkasoturit karjuivat taustalla ja antoivat aseiden laulaa. Kaksikon suojana toimiva pöytä muuttui laukaus kerrallaan arvokkaasta perintöhuonekalusta sahajauhoksi.
Palvelustyttö ei vastannut, vaan nousi hitaasti pystyyn.
”Tuota… kulti, mitä sinä… ” Warrek oli aloittamassa, mutta tajusi pian, että punaiseen mekkoon piilotettu skakdinainen ei kuullut sanaakaan. Tämän kädet avasivat hameen selkäpuolella olevia solmuja ja remmejä.

Palkkasoturit epäröivät hetken ampumisen kanssa, kun persikanpunaiseen mekkoon sonnustautunut palvelustyttö nousi kädet ojossa pöydän takaa.
He katuivat sekuntien epäröintiään lähes välittömästi. Palvelustyttö heilautti mekkonsa ylöspäin paljastaen ruskeanpunaisen skakdinaisen reidet.
Reidet, joiden ympärille oli sidottu remmein kaksi suurta sisällissodanaikaista revolveria. Revolveria, jotka olivat yhtäkkiä ’Menteurin’ käsissä.
Kun palvelustyttö repäisi hunnun peittämästä kasvojaan, pelko täytti palkkasoturien sydämet. He tajusivat, että kun palvelustytön kasvot olivat punertaneet hunnun takana, se ei ollut ollut häpeää taikka punastumista.

Se oli ollut vihaa.
”La-la-laske aseesi, akka!” yksi palkkasotureista karjui. Sen jälkeen hän ulvoi, kun revolverin tulikuuma lyijy läpäisi sen kohdan, jossa hänellä oli ennen ollut kieli. Skakdin takaraivo levisi ikkunaa pitkin ja löysä ruho valahti lattialle silmissään vain lasittunut katse.
Muut palkkasoturit olivat täysin hiljaa.
Savuavia aseita kantavan naisen leuassa oli arpi. Teräskallion arpi.
”Minä olen luutnantti Zaiggera”, nainen sanoi synkästi. ”Annan teille puoli sekuntia laskea aseenne.


Lyijysade täytti ruokasalin.
Palkkasoturit avasivat tulen, mutta Zaiggera oli valmiina. Persikanpunainen asuste valahti lattialle paljastaen haarniskoidun kehon ja kaksi samanlaista revolveria naisen kyljissä samanlaisilla remmeillä. Zaiggera loikkasi metrin sivulle ja palkkasoturien keskitetty tulitus sirpaloi ikkunoita ja tauluja.
”Selvä”, skakdinainen vastasi pyörien takaisin pöydän taakse. ”Otan tuon kieltävänä vastauksena.”

Aseet laukesivat uudelleen. Vihreähipiäinen, tulikomennon antanut palkkasoturi yritti antaa kiväärinsä laulaa, mutta huomasi kivääriään tukeneen käden räjähtävän pilveksi nesteitä ja luunsiruja. Tuskanhuudot peittyivät tulitaistelun äänien alle. Paniikki kasvoi kartanon sisällä.
”SE ON AAVIKON KUKKA! SE ON AAVIKON KUKKA!”
Musta, kahta revolveria käyttävä skakdi laukoi suojatulta ruokasalia kohti jostain eteisen puolelta. Hän oli suojautunut Cazannia esittävän patsaan taakse. Maan skakdi ehti hymyillä oveluuttaan ja ripeää aivotoimintaansa ennen kuin Zaiggeran kourassa lämpiävän revolverin pesä tyhjeni hänen aivoihinsa.
”SE ON NAISPIRU! ETELÄN NAISPIRU!” joku kirkui.

Eteiseen perääntyvät palkkasoturit kaatoivat kaappeja, ovia, pöytiä ja lipastoja suojikseen ja pusersivat kehonsa niitä vasten. Sokaiseva valo täytti sekunneiksi ruokasalin oviaukon, ja viimeisen vielä ruokasalin puolella taistelleen skakdisotilaan ruho lensi oviaukosta ulos eteisen puolelle, kun kaksi yllätyszamoria räjähti tämän rintakehää vasten.
’Aavikon kukka’ ei käyttänyt rummuissaan pelkkiä zamoreja tai pelkkiä luoteja. Se oli ehkä vaarallisinta. Ennalta-arvaamattomuus.
”Mitä skarrararria täällä tapahtuu?” tilaustyönä tehdyn vaatekaapin takana kyhjöttelevä palkkasoturi kysyi. ”Onko ’Naispiru’ kartanossa?”
”Todellakin on!” toinen huusi. ”Ja sen kenraali myös!”
”Tiedättekö, mitä tämä tarkoittaa?” kahta aiempaa skakdia lähempänä ruokasalin oviaukkoa kyyristelevä po-skakdi sanoi voitonriemu kasvoillaan. ”Se mies, joka saa napsaistua ammuksen noiden päähän saa isot rahat Nektannilta!”
Kiven skakdi latasi kivääriinsä uudet patruunat ja nousi raivokkasti karjaisten polvelleen ampuakseen.
”Tendenn, mitä sinä-” kiväärimiehen takana oleva skakdi karjaisi, mutta keskeytti puheensa, kun Zaiggeran revolverit laukesivat ja Tendennin asekäden olkapää levisi hänen naamalleen.
”AI SKARRARARR!” Tendenn kiljui lojuen maassa. ”SE EI OLE NAINEN! SE ON DEMONI! DEMONI!”
”Pirun idiootti!” toinen skakdi huusi maassa kirkuvalle miehelle. ”Pysykää matalana! Se ei pysty vaikuttamaan meihin, jos pysymme-”
Tämänkin skakdin lause keskeytyi, tosin ei luotiin eikä zamoriin. Luoti oli osunut aivan hänen yllään olevan koristeellisen kattokruunun kullattuun ketjuun. Skakdi ehti kääntää katseensa ylös ainoastaan nähdäkseen vauhdilla alas tulevan kattokruunun.
Rusentumisen ääni oli kuvottava.

”TAPPAKAA NE!”
Skakdit karjuivat sotahuudot ja lähtivät työntämään huonekaluja oviaukkoa kohti suojinaan kuin hyökkäysvaunuja. ’Aavikon kukka’ ei laukonut turhia ammuksia ja jätti liian paksut suojat omaan arvoonsa, mutta irti repeytynyttä, ohutta ovea suojanaan käyttävä skakdikaksikko sai kumpikin oven läpi räjähtäneestä luodista – toinen sai osuman rintakehään, toinen jonnekin alemmas. Molemmat jäivät uikuttamaan kituen ovensa alle.

Palkkasoturit jatkoivat laukauksien jakelua edetessään. Zaiggera ja Warrek painoivat selkänsä ruokapöytää vasten hengittäen syvään. He kuulivat palkkasoturien etenemisen äänet ja raivokkaat kirosanat.
”Eli”, Warrek sanoi naurahtaen hermostuneesti, ”ei mennyt ihan niin kuin Zer-Korissa.”
”Ei mennyt, kenraali”, Zaiggera sanoi avaten revolveriensa rummut. Toinen oli tyhjä, sen hän heitti olkansa yli. Toisessa oli vain yksi ammus jäljellä – Zaiggera nosti revolverin piipun pöydän reunan yli ja ampui senkin tyhjäksi tähtäämättä. Veri roiskahti pöydän pintaa vasten. Joku karjaisi ja lyyhistyi maahan.
Tyhjä revolveri kalahti metallisesti lattiaan. Zaiggera vetäisi uuden parin käsiinsä kylkivöistään. Iskurit naksahtivat taakse.
”Minä olen valmis”, hän sanoi. ”Entä sinä?”
Warrek oli kurkottanut käsiinsä saman plasmakiväärin, jolla Pomo oli osoittanut Zaiggeraa ennen kuin oli lentänyt seinän läpi. ”Joku Nektannin urpojen plasmatorvi. Me olemme niin, niin kuolleita, muruseni.”
”Ase kuin ase”, Zaiggera iski nopeasti.
”Niin kai. Luutnantti, muistatko kuinka pakattiin ennen lähtöä Pikku-Hombre iiiiihan täyteen kaikkia kivoja tuliluikkuja? Ihan kaiken varalta?”
”Muistan.”
Warrek säpsähti hieman, kun vihollisluoti nuoli jälleen pöydän reunaa.
”Ne olisivat olleet aika skarrararrin hyviä tässä tilanteessa.”
”Olisivat.”
”Varsinkin se luikku, joka sanoo ’bwudda-bwuddah-bwuh’.”
”En kiellä.” Zaiggeran katse keskittyi heitä vastapäätä olevalla seinällä roikkuvaan selakhialaiseen taidelasiin, jota luodit eivät vielä olleet sirpaloineet. Vihollisten lähestyminen alkoi näkyä heijastuksessa yhä paremmin.
”Voi pojat, sinä olet tänään kyllä tosi skarrararrin puhelias”, Warrek pihisi katkerana.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi kummastuneena. ”Ei siis mennyt niin kuin ’Zer-Korissa’. Sinähän kyllä muistat, että me hävisimme Zer-Korin taistelun?”
”Joo, mutta en siten kuin siinä etupihan skarrararrin patsaassa!” Warrek murisi. ”Nektann taistelukentällä? Skarrararrin Nektann? Ratsastamassa helvetin Tahtorakilla? Se kääpiö putoaisi Tahtorakin suomujen väliin ja sitä pitäisi skarrararr etsiä koko viik-”
Warrek kiljaisi epämiehisesti, kun luotien sarja tuli hänen ja Zaiggeran väliin. Suoja alkoi pettää. Ehkä ruokapöytiä ei oltu suunniteltu taistelutilanteisiin. Ei edes Zakazilla.

Kaksikko vilkaisi toisiaan ja nyökkäsi merkiksi. He nousivat kumaraan tähtäysasentoon pöydän reunan ylle ja antoivat laulaa. Zaiggeran revolverit napsivat skakdi-sotilaita, joiden ruumiinosat pilkistivät suojien takaa, kun taas Warrekin tähtäämän plasmakiväärin piippu antoi laulaa sinfonian punahehkuista tuhoa, joka räjäytti kappaleiksi Cazannin marmorisen patsaan eteisessä. Eikä juurikaan sitten muuta.

”Tämän tähtäys on ihan ahterista!” Warrek ärjyi.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi, ”Ikkuna.”
Yhdestä ruokasalin ikkunoista oli kömpimässä sisään palkkasoturi. Se oli yrittänyt kiertää sinne etuoven kautta. Warrek heilautti Pomon suuren kanuunan ikkunaa kohti ja antoi laulaa.
Palkkasoturi kiljaisi ja meni kumaraan. Ja plasman hyöky menikin ohi ainakin kahdella metrillä.
”Nektannin roju!” Warrek ärjyi ja heitti kanuunan ikkunasta. Juuri sillä hetkellä säteen väistänyt skakdi nosti päätään.
Raskas tykki osui palkkasoturiin ja tämän niska rusahti äärimmäisen kuvottavasti. Viimeinen vielä pakenematon tai taistelukykyinen palkkasoturi lyyhistyi pihalle, jossa käytiin aivan toista taistelua. Warrek värähti inhosta taaksepäin.
”Toimii se kai noinkin”, Zaiggera sanoi vaitonaisesti.
”Minä vihaan tulitaisteluita!” Warrek ärjyi tajuamatta sanoneensa jotain rodulleen todella epätyypillistä.
Zaiggera oli sanomassa jotain, mutta sana juuttui kurkkuun, kun suuri valkoinen kämmen tarttui häntä takaa. Henki salpaantui. Revolverit kolahtivat lattiaan.
Warrek kääntyi katsomaan luutnanttiaan. Ennen kuin skakdikenraali ehti nähdä mitään, iso valkoinen nyrkki paiskasi hänet alas. Takaraivo kolahti lattiaan. Kesti joitakin sekunteja saada näkö takaisin.

Pian Warrek näki Pomon pitelemässä Zaiggeraa kiinni kurkusta. Iso, valkoinen skakdipalkkasoturi oli arpinen ja verta vuotava. Hänessä törrötti vielä seinän jäänteitä, mutta se ei jättiläismäistä sotilasta pysäyttänyt.
Toisessa kädessään ’Pomolla’ oli suuri viidakkoveitsi, jota hän piti Zaiggeran kurkkua vasten. Skakdinainen yritti rimpuilla mörön otteessa, mutta hänen hengityksensä alkoi selvästi loppua.
”Sano hyvästi naisellesi, Warrekin saasta”, valkoinen jään skakdi murisi hampaat yhdessä. ”Sillä hän on löytänyt uuden poikaystävän… ja sen poikaystävän nimi on Nektann!”
Warrek kakoi voipuneesti ja yritti päästä ylös. Silmissä sumeni. ”Annas kun arvaan… veitsesi on nimetty sen kääpiöpersläven mukaan.”
”Oikein arvattu!”, ’Pomo’ nauroi.
”Oksennan kohta”, Warrek sanoi kasvavassa vihassa. ”Päästä hänet!
”Kyllä!” jään skakdi huusi riemuisasti. ”Nimittäin PÄIVILTÄÄN.”
Zaiggera ja Warrek jakoivat silmäniskun. Sitten he molemmat sulkivat silmänsä.
Pomo ehti nähdä vain vihaisen ilmeen Warrekin kasvoilla. Ei, ei vihaisen. Raivokkaan.

Salamanisku Warrekin kämmenpohjasta iskeytyi valkoisen skakdin silmiin muuttaen tämän maailman keltaiseksi ja polttavaksi sekuntien ajaksi. Pomo huusi raivoissaan ja huomasi, kuinka Zaiggera irtosi tämän otteesta. Saatuaan näkönsä takaisin palkkasoturien johtaja heilautti valtavaa viidakkoveistään naista kohti.
”Akat”, Pomo karjui. ”Pelkkää harmia teistäkin! SINUT PITÄISI SYÖTTÄÄ LAHNOILLE.”
Zaiggera pyörähti sivulle. Hän oli liian kaukana revolvereistaan. Naisen kädet hakeutuivat tämän harjaan, joka oli yhä palvelustyttömäisen siististi sidottuna parin neulan ympärille. Harja levisi valtoimenaan ympäriinsä, kun Zaiggera irrotti neulat suortuvista.
Heittoliike. Veri purskahti ja Pomo karjui tuskasta, kun neulat upposivat viidakkoveitsikäteen. Veitsi irtosi hänen otteestaan ja upposi terä edellä lattialautoihin.

”Vielä minä sinut…” Pomo karjui epäinhimillisellä raivolla. Ennen kuin hän oli ehtinyt huomatakaan, oli Zaiggera napannut revolverin lattialta. Ketterä pyörähdys valtavan skakdin jalkojen välistä. Pomon hymy hyytyi, kun hän kuuli aseen iskurin niksahtavan takanaan.

”Muistan sinun sanoneen jotain siitä, kuinka tiedät, mitä minun kaltaiseni tarvitsevat”, Zaiggera sanoi Pomon selkäpuolelta ääni jääkylmänä.
”Voi helvetti”, skakdi ehti ärähtää.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä minun kaltaiseni ovat.” Zaiggeran sävyssä ei ollut armoa.

Ase laukesi ja jään skakdi paiskautui tuskasta ulvoen maahan. Räjähdetäytteinen zamor osui äänekkäästi Pomoa alaselkään. Ei, ei selkään. Jonnekin alemmas.
Palkkasoturien johtaja jäi lattialle ulisemaan sikiöasennossa ja pidellen kiinni vatsastaan, selästään ja… muista alueistaan. Zaiggera pyöräytti revolverin vyötärölleen ja henkäisi syvään.

”Painu karzahniin, turvonnut akka!” Pomo vollotti tuskaisana. ”MINÄ VIEN SINUT MUKANANI SINNE!” Uhkaukset tulivat täysin itku kurkussa.
”Kamu, kamu, kamu”, Warrek sanoi taputellen skakdia tämän olkapäälle. ”Minä niin osaan samaistua sinuun. Tyttö on välillä vähän hankala. Se ei muuta sitä, että olet kasa sontaa.”
Warrek potkaisi ’Pomoa’ ripakasti kylkeen. Palkkasoturi parkaisi taas ja nyyhkytti.

Kaksikko istahti huoneen seinän viereen hengästyneenä ja jäi kuuntelemaan kartanon ulkoa kuuluvaa pauketta ja sotahuutoja. Warrek ja Zaiggera eivät hetkeen sanoneet toisilleen mitään. He olivat väsyneitä ja kaikkialle sattui. Skakdikenraali paukutti ponchonsa alla olevia henkseleitä ja luutnantti täytti ainoaa käsissään vielä olevaa revolveria.
”Pitäisikö tuolle saastalle tehdä jotain?” Warrek kysyi osoittaen parkuvaa Pomoa.
”Rotat syövät sen”, Zaiggera sanoi hälyttävän tyynesti.
”Niin varmaan”, Warrek myönsi kohauttaen olkapäitään. Hän ei uskaltanut väitellä Zaiggeran kanssa. Tämä saattoi olla nimittäin tosissaan. ”Entä ’arvon senor’?”
Nyt hän osoitti Cazannia, joka heräili myös seinän vieressä hieroen päätään. Ennen ylpeä plantaasiporho katseli ensin riekaleiksi repeytynyttä kallista takkiaan ja sitten komean kartanonsa luodinrei’itettyjä seiniä.
”Rotat syövät myös omiaan”, Zaiggera sanoi. Äänensävy oli tundraa. Cazann ulvaisi pelokkaana.
”Ä-ä-älkää satuttako! Maksan mitä tahansa!”

Warrek ja Zaiggera olivat lakanneet välittämästä. Pullea plantaasinomistaja oli alkanut selvästi rukoilemaan jollekulle orjakaupan jumalistaan, mutta puhe oli muuttunut epämääräiseksi sössötykseksi. Kumpikaan ei saanut siitä mitään selvää.
”Tiedätkös, luutnantti”, Warrek sanoi väsyneenä. ”Sitä sinänsä haluaisi huuhtoa tämän koko skarrararrin saaren kaikesta tästä saastasta. Kaikista näistä orjakauppiaista ja diilereistä ja maksulla tappavista sekopäistä.”
”Mutta?” Zaiggera vastasi kysyvänä.
”Mutta onko se sen arvoista?” Warrek kysyi. ”Antaa rottien välillä syödä toisensa. Meillä on tärkeämpää tekemistä.”
Zaiggera nyökkäsi myöntävästi. Warrek nousi pystyyn ja auttoi luutnanttinsa samalla ylös.
”Etsitään kääpiövartija ja retrohattuhippi.”
”Pegghu ja Domek.”
”Niinhän minä sanoin.”


Auringot eivät loistaneet skakdeille sinä iltana, kun puhdas raivo suomuissa nousi peltojen keskeltä. Se olikin vain ajan kysymys, kunnes Skakdit olivat saaneet jonkinlaisen järjestyksen vastaiskuun, mutta sen epätoivo ja pelko vain ruokki orjien katarsista. Järjestys oli vain yksi iso vitsi ja sitä yrittävät sen suurin iskulause.
Luoteja lensi, kukaan ei tiennyt enää minne ampua kaaoksen keskellä, vastasivat lyijyllä ja zamorilla jokaiseen laukaukseen, joka kaikui tärykalvoissa.
Kivääreitä tyhjennettiin kunnes niitä käytetään nuijana. Syntyneet luiden särkymiset toivat vain puhdasta mielihyvää syväläisille, jotka saivat kiväärejä käyttävät orjat melkein kadehtimaan. Punainen ja vihreä maalasi ennen kullankeltaiset pellavat eikä yksikään voinut paeta kun tyhjennetyn aseensa heittäneet syväläiset tarttuivat kiinni ja purivat jokaista osaa mitä hampaisiinsa saivat. Skakdit turhaan yrittivät rimpuilla vastaan. Jokainen nyrkki Skakdilta oli yksi käsi hänellä vähemmän.

Kahhah astui jalallaan skakdin murskautuneeseen kalloon ja nappasi rimpuilevaan palkkasoturiin, jonka vasen raaja oli katkaistu irti kahden orjan toimesta.
“Oi su-huuri Elohinen, lehvän tuo-hoja aaltojehen äihiti! Sihi-nullehen hymnejää lauhulan joka ihilta! Sihi-nullehen lupahaan johikaihisen hengen ja suhu-kehe-lluksen! Annoihit mihinulle kostohon, ANNAN SIHI-NULLE KUNNIAA!”

Kahhah huusi, nylki skakdin nielun hampaillaan ja viskoi hänet maahan kitumaan ja hengettömiin yskimään. Kahhah lauloi jokaisen tuntemansa rukouksen ja mantran. Jokainen niistä ilmaisi halua ulottaa äiti-jumalan ikuiseen syleilyyn.
Hän rakasti jumalatarta, hän rakasti kansaansa. Hän rakasti jokaista veljeään ja siskoaan jotka kärsivät hänen kanssaan. Hän rakasti heidän rakkautta, sääliä, myötätuntoa ja tuskaa. Ennen kaikkea hän rakasti vihaa. Hän rakasti vihaa, jonka kansansa osoitti skakdeille kun heidän kätensä runneltiin, silmänsä puhkaistiin, kallonsa halkaistiin ja leukansa revittiin.
Hän rakasti heitä ja rakasti itseään. Hän rakasti skakdien verta.

Karjunta oli vain toissijainen pelon ja tuskan kiljaisulle, mitä heidän entiset orjapiiskurinsa päästivät, joka huumasi meren kansan suurempaan kiihkoon.
Skakdit yrittivät paeta, mutta joka puolella joutuivat syväläisten ympäröimäksi. Säälin ja anteeksiannon kerjäämistä pidennettiin, kunnes syväläiset tunsivat tarpeeksi nautintoa iskeä heidät maahan. Kiväärillä he ampuivat ja hakkasivat palkkasoturit kunnes enää jäi vain vastenmielinen rimpuilu, joka päättyi ruumiin nylkemiseen.
Syväläisten verenpunaiset silmät pilkottivat oranssin veritahrojen alta. Ne Skakdit, jotka eivät vielä joutuneet Syväläisten tappamaksi eivät enää nähneet heissä orjia jota he olivat ruoskineet, niitä lahnoja, jonka rintakehää potkivat ja jonka ruokiin laittoivat naulaan. Ei niitä kalamiehiä, jotka elivät heidän sormiensa alla. Eivät enää syväläisiä.

He olivat Irnakk, palannut rankaisemaan maata ja niittämään sen kansaa, ja heitä oli useita. Vahvoja, verenhimoisia, pysäyttämättömiä…

Skakdit, jotka ymmärsivät tämän kertyvät nurkkaan, itkien ja rukoillen ettei pahuus löytäisi heitä.

Mutta se löysi. Se löysi, rankaisi, ja niitti, kunnes vain jokaiseen kiljaisuun seurasi suurempi hiljaisuus. Pieni osa jätettiin eloon, kahlittuina. Heidän kauhu ja hulluus olisi tarpeeksi suuri palkinto syväläisille.
Syväläiset karjuivat voitokkaina, ja toivoivat sen kaikuvan koko saaren läpi vainoamaan jokaista skakdia iänikuisesti.


Muurin harjalla oli palkkasotureita vain noin kourallinen. Suurin osa heistä ei edes yrittänyt tehdä mitään pellon verilöylylle, vaikka omasivat kiväärejä joiden lippaat olivat täynnä. Parempi säästää omalle selviytymiselle kuin muiden hyväksi.
Ainoastaan yksi, tulenpunainen skakdi katsoi tyynenä muurin juurella olevaa tapahtumaa.
“Kapteeni Hakann!” Yksi palkkasotureista juoksi skakdin viereen. Hakann vilkaisi häntä hetken. Palkkasoturi oli vielä nuorukainen, ei voinut olla kuin alle puolet omasta iästä. Ei poika olisi voinut odottaa tätä kaaosta. Skakdia melkein säälitti, ellei ajatus säälistä olisi ollut kuvottava.
“No mitä on poika?”, Hakann kysyi.
“Kapteeni!”
“Kutsu vain Hakanniksi.”
“Löysin turvallisen tien plantaasille!”
Punainen skakdi kääntyi nuorukaiseen päin. “Löysit… minkä?”
“Luoteessa on sisäportaat, jotka johtavat tallille! Voisimme vaikka väijyä siellä ja hyökätä salaa tai jotain”, skakdi-nuorukainen heitti ideoita vilpittömästi. Hakann hymyili ja laittoi kätensä isällisesti nuorukaisen olkapäihin. “Poika, olet tehnyt hyvää työtä.”
“Keräänkö kaikki muut kokoon?” Skakdi-nuorukainen hymyili takaisin innostuneesti.
“Kyllä poika, mutta ensiksi- IRNAKKIN KULMAKARVAT MIKÄ TUO ON!?”, Hakann osoitti sormella keskelle peltoa.
Nuorukainen katsoi ja kyseli mitä hänen oli tarkoituksena huomata. Yhtäkkiä hän tunsi kipua ahterissaan ja huomasi pian lähestyvänsä huolestuttavan nopeasti kohti maata.

Hakann juoksi heti portaita kohti, ja kuten hänelle kerrottiin – ei syväläistä eikä skakdia ollut paikalla heittämässä henkeään. Tallin ovet paiskahtivat auki ja punainen skakdi yritti löytää kipeästi nopeaa eläintä. Ei mitään. Ei muakan pentua, ei edes naudan nautaa tai liskoa. Kaikki oli päästetty irti, tai palkkasoturit olivat karanneet niiden kanssa ennen häntä.

“Pok.”

Ääni kuului skakdin takaa. Hakann nielaisi ja toivoi ettei vastassa ollut joku erikoinen lahnamies. Hän kääntyi hitaasti äänen lähdettä kohti, tallin nurkkaan.

“Pok pok.”

“Et voi olla tosissasi.”


Ruumiit koottiin yhteen, osa syötiin koston- ja rituaalinomaisesti, suurin osa poltettiin. Tuli levisi kunnes koko pelto syttyi palamaan. Rovio olisi näkynyt kauas kilometrien päähän.

“Suo-holahitkaa koko maa ku-hun tuli samuhuu. Mikähään ei saa kasva enähän”, Kahhah karjaisi. Syväläiset pukivat hänet vasta nyljettyjen skakdien nahkaan. Niiden kasvot hänen päähinenään.
“Orjat otamme mukaan”, syväläisten johtaja komensi. Kukaan skakdeista ei rimpuillut, kun vereltä haiseva sotajoukko vei heidät mukanaan.
Kahleet kilisivät, kun punainen, pullea ja suuren turkistakin riekaleihin puettu skakdi raahautui aavikon yllä iho hikeä puskien. Joukko syväläisiä kiljui ja ujelsi voitokkaita sotahuutoja ja sotalauluja hänen ympärillään riuhtoen miestä samalla tämän ketjuista. Riistäjä oli peitottu.
Mies oli menettänyt kaiken. Talonsa, rahansa, palvelijansa. Kaiken, mikä oli tehnyt hänestä Zakazilla henkilön. Skakdin synkeät silmät tuijottivat maahan ja väistelivät katsekontaktia vihaisten syväläisten kanssa.
Cazann ”Kultaruoska” keskittyi kyselemään hiljaa itseltään kahta kysymystä. Ne olivat ”Miksi?” ja ”Miksi minä?”. Ehkä jonain päivänä skakdi vielä tajuaisi uuden elämäntilanteensa syvän runollisen ironian.

Kaikessa tässä seremoniassa, sodassa ja kaaoksessa kukaan ei huomannut kun yksi ainoa pieni matoralainen marssi sisään pieneen mökkiin, joka oli täysin vahingoittumaton kaikesta huolimatta. Kuinka sopivaa oli, että huomaamaton matoralainen astui sisään huomaamattomaan majaan.

Pölyn tultua pyyhittyä työläisen silmistä olivat majan sisustuksen siluetit selkeitä, ja hän näki kahlitun hahmon kaiken keskellä. Raskaat kettingit asennettuina kaksikertaisesti sankari-soturin koko kehoon. Raajat roikkumassa toisen kahden kahleen varassa.

Tajuton ja vammautunut, mutta Toa oli yhä elossa.


“Avataan ovi kolmella”
“KOLME!”

Puiden kalske ja aseiden viritys kaikui Warrekin korvissa.
“Skarararar, voisit varoi- Ai.”
Skakdi-naisen ase kohtasi toisen. Pieni matoralainen oman kiväärinsä kanssa oli liian vaarallinen hänen käsiteltäväksi. Warrek laski riskit päässään, mutta tässä tilassa oli liian vaikea ajatella.
“Sanon vain kerran”, matoralainen sanoi päättäväisesti, “en halua tappaa teitä, mutta yksikin väärä askel ja armoa en anna. Minä lähden täältä hänen kanssaan, oli miten oli”
Warrek olisi halunnut huomauttaa matoralaisen tilanteesta. Ehkä heittää pari kääpiövitsiä sekaan. Ei, monta kääpiö-vitsiä. Mutta kohtelu aseen väärästä päästä oli vähemmän kuin houkuttavaa erityisesti viimeisen puolen tunnin jälkeen.
“Matoralainen”, skakdi sanoi kärsimättömänä.
“Ei neuvotteluja, joko me tai te.”
“Pegghu.”
“MINÄ VAROITA- hetkinen”.
Zaiggera repi valmiiksi riekaleisen mekon pois ja otti esiin kuin silmänkääntötemppuna aurinkolasinsa päähänsä.
“Sinä, mutta…”
“Niin, minä.”

Molemmat osapuolet laskivat aseensa, hitaasti.
Kaksi muakaa seisoivat vajan oviaukolla ’Pikku-Hombren’ kanssa. Warrekin katkoessa ketjut suurilla pihdeillä Zaiggera nosti valon Toan runnellun, mutta juuri ja juuri elävän ruumiin toisen kissan päälle.
”Hän tarvitsee lääkäriä”, Pegghu sanoi pidellen käsissään Toan kaulahuivia.
Kaksi skakdia nyökkäsivät ja auttoivat ta-matoranin puisen robotin ratsaille. Oli aika lähteä.


“POK POK”

Zakazin ankarat auringon liekit alkoivat taas syttyä aavikon yllä. Tuossa purppuransinisessä maisemassa, tuossa kohdassa valon täyttämän tasangon päällä juoksi yksi ainoa siluetti.

“POK POK”

Hiki valui ratsastajan ja ratsun jäykillä lihaksilla. Päämäärä oli tuntematon mutta kaukana. Heidän ainoana oppaanaan vietti ja määrätietoisuus, tuo sisäinen tarkoitus joka komensi heidän jokaista tekoaan hienovaraisesti ja hiljaisesti.
Lihasten tekemä voima soi heille kunnia kun jokainen soran kruunaama askel toi heidät senttimetriä kauemmaksi tuota katalaa aloitusta, joka hengitti heidän niskan päällä kuin suuri, tunteeton kallio.

Kuin yksi mieli, oli uljaan ratsastajan ja ratsun suhde kestävä ja ikuinen, kun he marssivat maan päällä kuin muinaiset suuret henget vanhoissa myyteissä, unohdettu kaikkialla paitsi Turagojen unipuheissa.

“VAUHTIA!”

Punainen Skakdi huusi ratsulleen, joka yritti esi-isiensä antamalla voimalla kantaa tuota suurta isäntäänsä. Niin suurta, että verrattuna häneen oli ratsu vain hänen varjossaan.
Ratsu juoksi.

“POK POK”

Ei, ei juossut.

Mateli.

“POK POK POOOOK”
Pokawi-lintu kaatui maahan, ja Hakann tippui noin alle metrin korkealta hiekan päälle jättäen upean tuhka-sumun perä-aallokseen.

Noin polvenkorkuinen lintu sulki silmänsä ja näki esi-isänsä saattamassa häntä suurempaan matkaan.
Ratsun uhraus tulisi aina olemaan takaraivoon heitetty muisto, jonka ratsastaja pian unohtaisi kiroilun ja ärtyneisyyden keskellä.
”Kapteeni” Hakann potki ja kirosi aavikolla makaavaa biomekaanista dodoa. Hänelle tulisi pitkä kävelymatka.

Toisaalla auringonlaskussa matkaa teki kaksi muakaa, kaksi skakdia, pieni puinen robotti, pieni ta-matoran ja valon Toa. Juuri ja juuri hengissä oleva valon Toa.

Soturi kahleissa

Zakaz

Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
”Pää kylmänä ja keskity”.
Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
“Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
“Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
“Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
“Pegghu. Kaupunginvartija.”
“Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

***

“Mäski-aika”
Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

***

“Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
“Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
“Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
“Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

***

Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

***

Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

“Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
“Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
“Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
“Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
Pienen pieni Työläinen…
Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

***

“He-herääh, Pegghu”.

Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

“Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
“Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
“Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
“Meidän täytyy päästä pois”
“Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
“Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

“NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.