Avainsana-arkisto: Paaco

Ja nautinto oli suuri

Kylmää vettä osui kuumempaakin kuumemmille kiville ja höyrystyi kauniisti sihahtaen täyttäen koko puisen huoneen korventavalla kuumuudella.
”Aaaarghh”, ähkäisi kitiinikuorinen hyönteisolento kuuman ilman tulviessa hänen kasvoilleen ja polttaessa hänen ylävartaloaan.
”Ja nautinto on suuri”, sanoi pohjoisen noita hänen päässään nasevasti.
”Tämä on typerää”, silmiään siristelevä 273 protestoi. Hänen näkönsä alkoi hieman sumentua, eikä hän ollut enää erottaa hämyisessä valaistuksessa höyryn keskeltä lämpömittaria, joka oli viimeksi näyttänyt hälyttävän korkeata lukemaa. ”Miksi toit minut tänne? Eivät kitiinikuoriset hikoa samoin kuin iholliset. Ainoa faikka, mihin minulla erittyy hikeä, ovat silmäkuofat ja nivelet! Muuten minä vain faistun sisältä…”

Pihkaa tippui hänen tuntosarvilleen ja korvensi niitä. Olipa puulajin valinta ollut epäotollinen tällaisen huoneen rakentamiseen.
”Ai niinkö? Ehkä et ole vain sisäistänyt saunan iloja!”
”Minä olen vaihtolämföinen!”
”Annapas tänne se lämpötila-aisti ja heitä lisää löylyä!”

Vastahakoisesti 273 teki työtä käskettyään.
”Aijaijai, ei saatana, ulos, ulos, ULOS!”
Nazorak ponkaisi ylös lauteilta ja löi päänsä kattoon matkallaan ulos suihkutiloihin. Vaikka kohtaaminen puupinnan kanssa kihelmöi ikävästi hänen pääkoppaansa, hän oli yksinomaan helpottunut päästyään ulos.
”Mikset sanonut, että olet vaihtolämpöinen! Mikä järki on viedä vaihtolämpöinen otus saunaan!”
Nazorak pyöräytteli silmiään.

Suihku- ja saunatilat olivat tyhjillään. Jäätutkija ja makuta olivat päättäneet käydä saunassa aikaisin päivällä, jolloin muihin linnakkeen asukkaisiin törmääminen oli vähemmän todennäköistä. Entä jos joku kuitenkin tulee, 273 oli epäillyt. Manu oli rauhoitellut ja sanonut uhkaavansa työntää hyiset lonkeronsa sen aivoihin, joka uskaltautuisi lähellekään saunaa.

Valkoinen käsi väänsi hanan auki, ja nazorak astui viileän suihkun alle. Vesipisarat ropisivat hyönteisen kuorta vasten. Äskeisen infernaalisen pätsin jälkeen kylmä vesi tuntui hyvältä nazorakin kuorella ja palaneissa tuntosarvissa.
Hm, ainakin klaanilaiset suihkutilat ovat viihtyisämpiä kuin Pesän massasuihkut, 273 ajatteli itsekseen.

Valkoinen nazorak seisoi hetken liikahtamatta vesisuihkun alla. Lopulta hän kuitenkin ajatteli makutalleen: ”Tuota… nyt, kun kerran olemme täällä, niin voimmeko hieman jutella? Et ole ollut kovin usein… öh, ’paikalla’ viime päivinä.”
”Pahoittelen”, Manu sanoi, ”toisinaan makutan täytyy hoitaa velvollisuuksiaan.”
”Niin no, siitä pitikin kysyä. Olen yhä aika uusi klaanissa enkä tunne kovin hyvin täällä ketään. Siksi minusta tuntuu suoraan sanottuna aika häiritsevältä, että täysin vieras taruolento pesii mieleeni…”
Hyönteisen alempi käsipari pesi tämän yläkroppaa samalla, kun ylemmät sukivat varovasti pitkiä tuntosarvia.

”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka”, makuta vastasi.
273 kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä — tietäen, että ”ajan myötä” tarkoitti vastauksia joskus hamassa tulevaisuudessa.

Nazorak huokaisi. ”Mutta voisitko siis kertoa jotain itsestäsi, Makuta Nui?”
”Voit tietty kutsua minua Makuta Nuiksi, Kelvin-poikaseni, mutta nyt, kun olet niin sanotusti sisäpiiriä, voit varmaan kutsua minua halutessasi myös Manuksi. Niin nuo muut yleensä tekevät.”
”En… vieläkään ole oikein tottunut tuohon nimeen”, 273 väänsi suihkun kiinni ja asteli vettä valuen pukuhuoneeseen.
”Siihen tottuu, kun sitä käyttää”, Manu vastasi. ”Vai haluaisit tietää jotain minusta? Kyllähän minä mielelläni kertoilen kaikenlaisia juttuja! Tiesithän, että kullekin makutalle on määrätty valvottavaksi osa hassusta pikku maailmastamme? Minä olen tavallaan näiden saarten hallitsija! Ha ha! Ja siksi tiedän paljon kaikenlaisia asioita tämän saaren asukeista. Ja kieltämättä kaikesta muustakin, olen nähnyt maailmaa hyvinkin paljon. Minulla — aivan kuten sinullakin — on kokemusta pakoon juoksemisesta ja karkulaisena olemisesta. Kerran yritin ryöstää Turaga Dumen, mutta se reissu päättyi vankilaan, ja joku muu ehti sitä paitsi ensin. Pirullinen nainen. En ollut tuntea silloin, mutta en koskaan unohda kasvoja. Kyllä ne lopulta palautuvat mieleen.”

Nazorakin suu vääntyi epävarmaan hymyyn. Hän oli kuunnellessaan istuutunut pukuhuoneen penkille ja kuivannut itseään. Lopuksi hän kietoi pyyhkeen tuntosarviensa ympärille turbaaniksi. Äskeisen perusteella makutalla oli vielä enemmän vihamiehiä kuin nazorakilla itsellään.
”Liityit siis Klaaniin hakeaksesi turvaa?”
”No en nyt sanoisi niinkään. Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Ja toiset taas johonkin muuhun. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

”Millaisia intressejä sinulla on sitten tulevaisuudessa?” Valkeaverikkö alkoi kiinnittää raidallista hamettaan lantiolleen pinsettimäisillä sormillaan.
”Sen lisäksi, että aion tutkia erään taitavan vastustajan pelilaudan valmistajaa, olen saanut sotkettua itseni petturitutkintaan. Siinähän meillä onkin puhuttavaa, Kelvin! Sinä olet petturi oman kansasi näkökulmasta. Meilläpä niitä onkin jo kaksi.”
”Minä… kuulinkin siitä jo Guardianin käsittelyssä. Miksi joku haluaisi pettää Klaanin?”
”Vastustaja on viekas ja vietteleväinen. Oletko tietoinen kaikista imperiuminne liittolaisista?”
”Öh, en tarkemmin. Zakazlaisia palkkasotureita toimii Imperiumin riveissä?”

”Arvelinkin, ettei Punainen mies ole julkisesti imperiumin tukija. Tiedätkö, teidän johtoportaanne vehkeilee erittäin epäilyttävän ’Avdeksi’ itseään kutsuvan hyypiön kanssa. Meillä kahdella on hieman selvittelemättömiä välejä! Ja tämä ’Avde’ on ilmeisesti houkutellut yhden klaanilaisista pettämään meidät. Ja se pirulainen antoi vielä kuusi nimeä, joista hänen mukaansa täsmälleen yksi on petturi! Mutta emme tiedä, kuka — jos kukaan!”
”Onko mahdollista, että hän on syvemmällä organisaatossanne?”
”Väitän, että hyvinkin mahdollista. Tiedäthän Ämkoon? Tai ehkä tunnet hänet paremmin ’Miekkapiruna’.”
”Hänestäkin on sutaistu liioiteltu propagandakuva. En muutoin. Tawa kertoi, että Guardianin on hankala luottaa minuun petturiongelmanne vuoksi.”
”Niin, Ämkoo oli hänen paras ystävänsä. Olen yrittänyt täyttää paikan, jonka hänen sydämeensä se miekkasankari jätti, mutta jostain syystä G-mies ei juuri lämpene. Joka tapauksessa, hän suhtautuu nykyään aika epäilevästi kaikkeen, koska näemmä kuka vain voisi olla petturi, jopa minä!”
”No, minulle riittäisi se, että hän luottaisi minuun sen verran, ettei ammu minua tai karkota Klaanista.”
”Miltä tuntuu olla omiensa hylkäämä, vainoama, vihaama?”

Huuto, nauru ja viha vyöryivät takaisin Jäätutkijan mieleen vuosien takaa. Ne, jotka hän oli Vuoritukikohdassa ja Klaanissa melkein pystynyt unohtamaan.

”Mi-miksi kysyt tuota nyt?”
”Mikä sinua motivoi jättämään omasi jälkeesi ja tulemaan luoksemme? Miksi et tyytynyt osaasi siellä? Ehkä osaat auttaa meitä ymmärtämään omia pettureitamme.”

273 mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Voisi kai sanoa, että minua motivoi valta. Viimeisimpinä viikkoinani imperiumin kansalaisena sain elämäni tilaisuuden edetä urallani. Arkkiagentti antoi minulle kerrankin tilaisuuden näyttää taitoni, aivan kuin kenen tahansa tiedemiehen. Olisin ehkä voinut viimein ansaita puhtauteni…”

Hetken odottavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
”Mutta sitten sain uuden tarjouksen.”
273 näki etäisesti epäpuhtaan työläisen kasvot muistoissaan. Kasvot, joiden eriparisissa silmissä paloi viha ja katkeruus… mutta ehkä myös… lupaus paremmasta?

”Minulle tarjottiin valtaa muuttaa maailmaa. Rikkoa yhteiskunta ja rakentaa se uudelleen, paremmaksi ja eheämmäksi. Oppineena tiedemiehenä typerästi ajattelin, että se olisi mahdollista. Hänen vihansa olisi polttanut Pesän matalaksi, ja syntyneeseen tuhkaan minä olisin istuttanut oman visioni siemenet. Jos vaihtoehtoina on ansaita puhtaus ja määritellä puhtaus… kumman sinä olisit valinnut?”

”Niin… kumman olisin valinnut”, makuta myhäili. ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa, mutta opin siinä samalla pari tärkeää asiaa elämästä. Kuten sen, että huumebisnes on tosi kannattavaa, päärynät ovat pahoja ja aritmetiikka on epätäydellistä.”

”Ai… en ajatellut, että teillä makutoillakin voi olla näin samanlaisia ongelmia, vaikka teitä luonnehditaan usein melkein puolijumaliksi.”
”Niin, no, siitä se etuliite ’puoli-’ tulee. Enkä minä oikeasti vihaa päärynöitä, yritin vain tehdä nokkelan intertekstuaalisen viittauksen, mutta ei sen varmastikaan ole tarkoitus avautua. Jotkut meistä, tiedätkö, ottivat enemmän persoonallisuutta kuin toiset. Ja jotkut taas… noh, sanotaanko vaikka, että eräillä meistä on sellaisia ambitioita kuin ’kaiken universumin olemassaolon aikana olevaksi tulevan informaation säilyttäminen’. Sellainen elämäntehtävä tuppaa olemaan aika kokonaisvaltainen, eikä persoonallisuudelle jää tilaa — saatika tarvetta.”
273 sulatteli sitä hetken yrittäen hahmottaa, miten sellainen toimisi.

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin”, Manu tuhahti. ”Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus, yksi otti ja muuttui lasikuulaksi… ja yksi mokoma piilotteli Matoron naamiossa vuosikausia vain ollakseen olematta olemassa. Mikä ääliö! Meidän alkuperäinen tehtävämmehän oli niinkin yksinkertainen kuin kansoittaa maa, luoda raheja, tehtävä, jonka saimme itseltään Mata Nuilta!”
”Oletko sinä luonut raheja?” Jäätutkija kysyi autuaan tietämättömänä.
”No mutta tietysti. Olen luonut useita uljaita rahilajeja, joista mittava osa elää näillä saarilla. Kukaan ei tiedä tätä — äläkä kerro kenellekään —, mutta olen sitä mieltä, että saaren rantavesissä ei kannattaisi kenenkään uida…”
”Pidän mielessä…” 273 totesi ja jatkoi, ”mitä muuta te makutat olette luoneet? Tiedän lähinnä, että teidän tieteenne on niin ilmiömäisen kehittynyttä, etteivät imperiumin johtavatkaan tiedemiehet pystyisi sitä ymmärtämään!”
”Kaikki rahit. Kaikki ne.”
Hetken hämmentyneen hiljasuuden jälkeen makuta lisäsi: ”Ainakin melkein kaikki. Tiedätkö, minä voisin periaatteessa luoda vaikka hiton matoralaisia, jos nyt sattuisi huvittamaan! Hah! Haistatan Artakhalle pitkät ja rakennan omia matoralaisia! Mitäs siihen sanoisit?”
”… pelottavaa.”
”Me olemme pimeyden olentoja. Me olemme pelottavia. Voimme repiä saatanallisia pimeyden matoja omasta lihastamme ja laittaa ne ohjastamaan tappajahirviöhaarniskoja, jotka on muuten tehty kyseisten otusten kuolleista veljistä. Ha ha ha!”
”… ne olivat, öh, rekshija?”
”Rahksheja. En tiennyt, että tiedät niistä. Kerrotaanko niistä matoranin kansan mytologiassa?”
”Taidettiin kertoa. Niinkin eristyneeksi paikaksi Pesän Yliopiston kirjasto on aika kattava, kirjarovioista huolimatta. Sen lisäksi Yliopiston eksoottisten esineiden kokoelmassa on paljon… jännittäviä asioita.”

Puettuaan valeasunsa ylleen Jäätutkija suuntasi ulos suihkutiloista.
”Kaupunki on ihmeen hyvin korjannut Allianssin ilmaiskun tuhoja”, 273 sanoi katsellessaan ulos käytävän ikkunoista.
”No nyt, kun mainitsit, niinpä tosiaan on”, Manu vastasi. ”Kai meillä on jotain rakennusmiehiä, en tiedä! Yhteen väliin täällä kävi jotain liskojakin räimimässä asioita, mutta siitä taitaa olla jo vähän enemmän aikaa. En minä ota selvää näistä paikallisjutuista, kiinnostukseni on tällä hetkellä vähän muualla! Ja liskot kyllä ottavat yhteyttä, jos tahtovat. Minä voin huudella niille pitemmänkin matkan päästä.”

Jäätutkija oli hetken hiljaa. ”Öh, minulla oli itseasiassa sinulle muutakin asiaa. Kun olit viimeksi poissa, sain taas niitä… ’ulkopuolisia ajatuksia’. Lähinnä, että tiedät.”
”Hmm. Haluatko puhua niistä?”
”No tällä kertaa se oli näky… kuulin taas hirviömäistä, kumeaa huutoa, ja näin ison kumpumaisen hahmon” , 273 muisteli kohtausta. ”Tietysti juuri silloin, kun sinä et ollut paikalla.”
”Harmillista. Tahtoisin kyllä saada selville, kuka piru sinua vainoaa, niin voisin antaa sille kunnon löylytyksen. Voin kyllä ottaa kaikki aistit hallintaani muutamaksi vuorokaudeksi, mikäli tahdot; saattaisin selvittää mysteerisi!”
”… Eeeh, e- ei kiitos. Uskon, että niitä tulee varmasti lisää”, 273 totesi.

Sitten makuta oli epäillyttävän pitkään hiljaa. ”Nyt, poikaseni, saat olla kintuistasi vikkelä, sillä muistin yhtäkkiä idean, jonka olen halunnut toteuttaa jo pitkän aikaa!”


Paaco istui luolassaan valvontakamerakuvaa naamansa edessä ja yritti pitää silmänsä auki. Pöydällä hänen vieressään Bohrok-energiajuomatölkkipino alkoi jo hieman haitata vasemmanpuoleisten näyttöjen näkemistä. Viime viikot olivat olleet moderaation puolesta hirveä: epäonnistunut ”Operaatio Grillivarras” oli tuntunut — yleisen toivottomuuden lisäksi — aiheuttavan jopa Klaanin puolella pelkkää harmia — ja aiheutti harmia Paacolle vielä usean päivän jälkeenkin.

Yhtäkkinen liike kiinnitti Paacon huomion aivan etummaisissa näytöissä. Jokin oli vilahtanut aivan kameran läheltä.
”Ei perse, jos joku on taas päästänyt häkillisen taku-lintuja ulos aulassa”, moderaattori kirosi itsekseen. ”Huono källi on huono källi, kyllä minä nyt sen tiedän.”
Uusi vilahdus tällä kertaa yhdessä oikenpuoleisista näytöistä. Paaco yritti nyt kiinnittää huomion tarkkaavaisesti kaikkiin näyttöihin yhtä aikaa, mikä oli tietty mahdotonta, ja jos joku olisi nähnyt hänet juuri nyt, olisi saanut hyvät naurut Paacon päänpyörittelystä.

Sitten täysin varoittamatta yhden kameran päälle mitä ilmeisimmin laitettiin jokin kangas, sillä vastaava näyttö meni lähes pimeäksi. Paaco kykeni kuitenkin näkemään kangasmaisen tekstuurin. Ja kamera, joka oli peitetty, oli aivan nurkan takana.
”Saan sen kiinni itse teosta!” hän hihkaisi ja syöksyi ovelle ymmärtäen kuitenkin nostaa varovaisuustasoaan. Nykyään ei ikinä tiennyt, oliko asialla ehkä sittenkin vihollinen. Kun muisteli sitä Liskojen yötäkin…

Paaco raotti ovea ja katsoi ulos. Peitetty kamera olisi kymmenen metrin päässä nurkan takana, ja hän oli jo hukannut kallisarvoiset kuusi sekuntia. Ripeä pyrähdys, ja Paaco oli kameran edessä. Ketään ei näkynyt, mutta kamera oli kuin olikin peitetty kangasliinalla, joka oli… teipattu kameraan ilmastointiteipillä.
”Miksi.”
Moderaattorin ääni oli apaattinen. ”Kuka teippaa kangaspalasen kiinni valvontakameraan.”
Paaco vilkaisi takaisin valvomon ovelle. Ketään ei näkynyt sielläkään päin — mutta jos hän olisi katsonut ovelle kaksi sekuntia aiemmin tai kuusi sekuntia myöhemmin, hän olisi saattanut huomata valkean vilahduksen. Hän poisti teipit ja liinan suhteellisen nopeasti ja siirtyi takaisin valvomoonsa.
”Tarvitsisin työparin, ei tällaisesta tule mitään”, hän totesi, yhä itsekseen, ja laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen.

Ja painoi musiikkisovelluksensa play-nappia.

Brutaali kitarariffi täytti järkyttyneen Paacon kuuloelimet säröydellään. Järkyttynyt moderaattori pomppasi pystyyn ja lähestulkoon heitti kuulokkeet päästään, kunnes huomasi kuulevansa musiikin yhä. Se nimittäin näytti myös statistiikkanäytön mukaan tulevan ulos kaikista koko linnakkeen kaiuttimista.
”Eijeijeijei, mitä täällä tapahtuuuu!” Paaco kiljui ja ryntäsi jälleen ohjaimille. Ensimmäinen mieleen tullut asia oli painaa nappulaa, joka käynnistäisi soittolistan seuraavan kappaleen.

Se ei asiaa hirveästi auttanut. Paaco suuntasi katseensa näytölle, jolla näkyi hänen kuuntelustatuksensa. Riitti katsoa artistinimen kohdalle ja nähdä sana ”Lörde” pystyäkseen rajaamaan pahantekijä ehkä kolmeen mahdolliseen klaanilaiseen. Paniikissa hän iski näppäimistöään osuen välilyöntiin, joka oli musiikkisovelluksessa oletuksena myöskin sidottu seuraava-nappulaan.

Sekään ei tietysti auttanut asiaa millään tavalla. Joku oli vaihtanut hänen koko soittoluettelonsa ja kytkenyt musiikintoiston kaikkiin kaiuttimiin.
”Perse, perse, perse!”
Moderaattorilta meni turhan monta sekunttia rauhoittua tarpeeksi älytäkseen näpäyttää pause-nappia.

Raskas musiikki vaikeni viimein, mutta Paacon sydän pamppaili edelleen.
”Va-vai joku uskaltaa tehdä musiikkikällit minulle?! Selvä!”
Toa kelasi lähialueen valvontakameroita muutaman minuutin taaksepäin yrittäen metsästää syyllistä. Mahdollisia syyllisiä oli täsmälleen kolme, kun mietti, kenellä oli valtuudet kävellä näillä käytävillä. Ja niistä vain kahdella olisi ollut pokkaa källätä häntä.

Petturiehdokkaat: Killjoy ja Makuta Nui. Make ei olisi uskaltanut.

Mutta Paaco ei löytänyt syyllistä kameroista, minkä perusteella hän osasi rajata syyllisen yhteen ainoaan. Killjoy ei nimittäin osannut viime vierailullaankaan olla näin hienovarainen…

Ainoa ongelma syyllisen löytämisessä olisi se, että teknisesti ottaen tämä ei ollut fyysisesti olemassa.

Kuri ja järjestys

Bio-Klaanin kaupunki

Pieni mies veti perässään jotain suurta.

Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.

Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.

Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.

Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.

Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.

”Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
”Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli

Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.

”Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
”Noissa on tauteja!”
”Vie se pois!”

Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.

Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…

”Auts!”

…keskikokoisista kivistä ei niinkään.
”Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
”Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”

Uusi kivi lensi.

Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
”Jättäkää se rauhaan!”
”Niin!”
”Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”’

Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.

Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.


Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.

Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.

Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.

Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.

Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.

Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.

Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.

Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.

Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.

Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.

Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.

“Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.

Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.

“Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.

Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.

”Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. ”Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
”Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.

”Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. ”Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”

Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
”Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”

Loputkin protestiäänet vaikenivat.
”Kiitän”, Guardian nyökkäsi Harkelille.
”Eipä kestä.”

”Eli alkakaahan hajaantua!” yksisilmäinen admin ärjähti. ”Ja jättäkää kulkija rauhaan.”

Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
”Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”

Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. ”Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”

Ja sitten musiikki taas soi.

Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
”Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.


Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.

”Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. ”Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”

”Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. ”Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
”Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”

Guardian valmistautui lähtemään. ”No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
”Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. ”Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”

Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
”Mikä mättää, Viikset?”
”Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
Admin nojautui eteenpäin. ”Tahdotko täsmentää?”
”Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. ”Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”

Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
”Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.

Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
”En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. ”Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”

Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. ”Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
”Sitäkin”, Harkel hyväksyi. ”Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”

Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. ”Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”

”Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
”Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
”Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
”Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. ”Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
”Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”

Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.

”Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. ”Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”

Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.

Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.

”Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. ”Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”

Sininen skakdi mietti hetken. ”Muutamia?”

”Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
”Päästä minut jännityksestä.”
Harkel katsoi Guardiania vakavana. ”Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”

Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: ”Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”

Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.

”Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”

Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.

”Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, ”Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
”Niin”, Harkel totesi. ”Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
Guardian nyökkäsi. ”Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”

Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.

”Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, ”kivisydän, käsi kultainen.”

Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
”… niin mitä että.”

”Valtakunta ahneen valheiden”, Harkel jatkoi rauhalliseen sävyyn, ”veren vuotaa ruuaks’ loisten.”

”Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. ”Melkoiset viikset.”

Harkel naurahti.
”Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
”Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, ”kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
Po-matoralainen hekotti lämpimästi. ”En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
”Et kuule tiedäkään…”
”Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, ”en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”

Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
”Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
”Älähän nyt”, poliisi hymähti, ”tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.

”Niin”, hän jatkoi. ”Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”

Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
”Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
”Jää nähtäväksi.”

Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
”Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”

Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
”Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. ”Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”

Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
”Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”

Harkel nousi seisomaan hänkin. ”Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
”Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
Kyttä kumarsivat lyhyesti. ”Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”

Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.

”Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. ”Minusta se oli aika mainio ajatus.”
Skakdi pudisti päätään. ”Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
Paaco nyökkäsi. ”Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
”Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
”Lähinnä?”

Guardian huokaisi. ”On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
Paaco hörähti riemukkaasti. ”Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”

Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka ”sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia.
Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.

”Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
”Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. ”Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”

Guardian nyökkäili syvästi.
”Sekö on nyt sen nimi?”
”Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. ”Tämä ei enää vaihdu.”

Guy Love

Bio-Klaani

“Ja seuraavaksi olisi xialaisen bertta-seiska-mallin hävittäjän elektroniset nousunvakaimet. syöttöloota päreinä, mutta kätevä käsistään johdottaa uusiksi. Lentovehje itsessään löytyy varmaan jostain Kohiki-salmen pohjalta, mutta meillä on tänään ilo ja ylpeys myydä nämä vähät, mitkä joku suuren kaupungin sankari on muinoin pintaan kaapinut.”

Satamakadun torille kerääntyneestä väkijoukosta kuului muutama huvittunut hymähdys, kun hirmuisella nopeudella huutokauppaa sanoillaan pyörittävän po-matoranin assistentti raahasi harmaan laatikon kärryillään väkijoukon nähtäville. Kaupattava tuote oli juuri sen verran marginaalinen, että suurin osa eturiviin ängenneistä, keskimääräistä varakkaamista henkilöistä, jättäytyi kisasta pois hintaakaan kuuntelematta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö väkijoukon keskellä olisi ollut ketään, jonka suosikkiharrastus sisältäisi menneiden vuosien lentovekottimia.

“Lähtöhinnaksi viisikymppiä. Vitosen minimikorotuksella mennään”, matoran kailotti ylisuurine keuhkoineen. Puheensorinan keskeltä odotettiin hetki, kunnes yksi eturivin paikallisista nosti käpälänsä ylös.

“Viiskytäviisi.”

Välittömästi tämän jälkeen jostain joukon takaa nousi hopeinen, paljon matoranin vastaavaa pidempi raaja.

“Kuusikymmentä.”

Torin laitamilta huudettiin ja kauppiaan ga-assistentti vahvisti nyökkäämällä.

“Kuuskytäviisi.”

Hopeinen käsi vastasi tähän hetkeäkään miettimättä. Po-matoran osoitti nuijallaan kohti nousevaa raajaa ja ärjäisi: “Seittemänkymmentä!”

Valmiiksi vähäinen innostus tuotetta kohtaan laski koko ajan, mutta vielä yksi eturivin veikkosista halusi kokeilla onneaan.

“Seittenkytäviisi!”

Mutta hopeinen käsi vastasi jälleen. Tällä kertaa nostaen samalla kolme sormea pystyyn.

“Yheksänkymppiä tarjottu! Tarjoaako joku satasen? Mennäänkö nättiin pyöreään lukemaan?”

Mutta kolmoiskorotus oli muille osanottajille jo liikaa. Muutaman sekunnin odotettuaan kauppias tuli siihen tulokseen, ettei tällaisesta tuotteesta edes kannattanut ruveta kiskomaan enempää.

“No sittenhän se on ensimmäinen… toinen ja kolomas! Myyty retron näköiselle kolistelijalle siellä takana. Huutokaupan jälkeen pöydän taakse ja maksuhan sitten tietenkin käteisellä!”


Codyn matka torilta takaisin telakalle oli kuvailtavissa lähinnä huojuvaksi. Vastavoitetut nousunvakaimet olivat nostaneet komentajan kantamusten määrän sen verran suureksi, että valmiiksi huonon syvyysnäön omaava vahki oli joutunut ottamaan melkoisen rauhassa, etteivät hänen ostoksensa tipahtaneet ja murskanneet vahkin jaloissa pyöriviä matoraneja. Hopeahaarniskaista sotaveteraania vastaan puskenut syystuulikaan ei tehnyt tehtävästä kovin helppoa.

Selkänikamat karmealla tavalla rusahdellen Cody lopulta kumartui ja laski neljä ruskeaa paperipussia, nahkaisen pullollaan olevan laukun sekä nousunvakaimen aivan telakan reunalle parkkeeratun Bettyn ruuman eteen.

Hopeinen käsi riuhtaisi hieman kehnosti toimivan vivun ala-asentoon ja jäi odottamaan, kuinka ruuman ovi laskeutui hitaasti kohti maata. Syntyvää aukkoa pitkin näki aina pommikoneen ohjaamoon asti. Väliseinien rakentaminen oli jäänyt komentajalta kesken.

Yksi nyssykkä kerrallaan Cody alkoi kantamaan ostoksiaan jo valmiiksi mittavan tavarakasan joukkoon. Vahkilta oli kestänyt hyvä tovi tajuta, ettei Klaanin lukuisien kauppiaiden hintalapuissa vaadittu jotain hänelle tuntematonta valuuttaa. Sodastakin huolimatta “eteläisemmän maailman” hintatasot olivat vain jotain ihan toista, kuin mihin Cody oli Xialla viettäminä vuosinaan tottunut.

Ehkä osasyy oli siinä, ettei täällä kenelläkään ollut tarvetta vanhan Xialaisen pommikoneen nousunvakaimelle. Mutta Cody oli varma, että syitä oli loputtomasti enemmänkin. Hän ei vain jaksanut pohtia asiaa liikaa.

Hyväkseen hän tilanteen kuitenkin käytti. Tämä oli täydellinen tilaisuus hankkia perustarpeita hiljattain uudelleenkäynnistettyyn Onu-Metrun tukikohtaan. Klaanin hinnoilla hankinnat olivat osoittautuneet paljon halvemmiksi, mitä Metru Nuilla koskaan. Cody oli melkoisen varma, että Killjoy oli muutenkin tyhjentänyt kaikki Käden tilit sotaretkiään varten. Valuutan käyttöä piti siis oikeasti tarkkailla.

Säkillinen kuivamuonaa laskeutui Nurukanille hankittujen kirjojen ja viskin vierelle. Niiden takana odottivat Xenille hankittu tarvikevyö sekä korulaatikko, jonka sisällöstä varmasti löytyisi nykyistä vankempi ketju Nimdan sirua varten. Mavrahille Cody oli hankkinut jokaisen eri tieteenalan välinesetin, minkä vain oli käsiinsä saanut. Komentaja ei vieläkään ollut ihan varma, että minkä sortin professori matoran oikein olikaan, mutta sen hän tiesi, että jokin hänen löydöistään osuisi oikeaan. Loput voisi vaikka käydä lahjoittamassa Ga-Metruun.

Asetettuaan tavarat paikalleen vahki asteli vielä ulos aluksestaan ja sulki ruuman oven perässään. Hän oli edellisenä iltana havainnut kulkiessaan voileipätiskin, jonka antimia hän halusi kokeilla. Cody lähti astelemaan takaisin kohti keskustaa, tällä kertaa mukavan myötätuulen saattelemana.

Viiden minuutin talsimisen ja kuuden minuutin miettimisen jälkeen kaiken maailman sörsseleillä (ja juustolla) täytetty eines odotti muoveissa, että vahki siirtäisi sen kallonsa aukosta sisään. Elintarvikkeiden nauttiminen oli vahkeille kuitenkin sen verran harvoin tarpeellista puuhaa, että komentaja päätti etsiä rauhallisemman sijainnin aterioinnilleen. Hän halusi nauttia joka haukusta. Vilkkaalta sivukadulta ei kuitenkaan löytynyt liiaksi istumatilaa.

Paikkaa etsiessään yksi kadunkulman suurista kuulutintorneista alkoi rätisemään. Cody oli varma, että luvassa olisi jälleen yksi “Paacoksi” kutsutun veijarin musiikkituokioista. Komentaja ei kiinnittänytkään kuulutuksen sisältöön ensin sen kummemmin huomiota. Kaiuttimista usein raikaava musiikki kun oli vanhan vahkin mielestä “ihan omituista”.

Hopeisen veikon huomio heräsikin vasta, kun yksi kaikelle kansalle kuulutetuista viesteistä kuului: ”Nyt hei, peltikakara! Kohta paukkuu pakarat!”

Vahki ei voinut olla vilkaisematta kohti tolpan päähän istutettua kaiutinta. Eikä voinut olla kovin moni muukaan. Miltei jokainen risteyksessä sillä hetkellä kulkenut klaanilainen pysähtyi ihmettelemään viestin sisältöä.

”Joo. Juuri sinä peltipelle siinä! Olen etsinyt sinua varmaan kohta kolme minuuttia.”

Voileipää vasemmassa kourassaan puristava vahki osoitti itseään kysyvänä.

“Minäkö? Onko tässä vekottimessa muka kamerakin?”, Cody ärjähti ja yritti löytää linssiä katseellaan.

”No sinä, sinä. Siirrähän se kiillotettu olemuksesi aulan puolelle. Isot kihot tahtovat jutella, joten pistäisin vauhtia.”

Risteykseen jääneiden katseet olivat nyt kaikki naulattuna Codyyn. Kaikki tiesivät oikein hyvin, mitä Paacon “isot kihot” tarkoittivat. Cody ei, mutta hän oletti, että tämä olisi se kuulustelu, jota hän oli kirjaimellisesti odottanut päivätolkulla.

Vahki murahti myöntävästi ja otti välittömästi suunnakseen linnoituksen. Päivä oli tähän mennessä sujunut vallan mainiosti. Hän ei osannut edes pelätä, että tuulen suunta olisi kääntymässä.

Bite it like a Bohrokin seitsemännen uudelleenjulkaisun ja tasan kolmen vannoutuneen fanin kiljahdukset jäivät Codyn poistuttua risteykseen. Loput jatkoivat matkaansa pohtien, mikä olisi kohti linnaa kävelevän vahkin kova kohtalo.


Kuulustelutila 1

Codyn päivän erinomainen tuuri näytti toistaiseksi jatkuvan. Kuulusteluhuoneen pöydältä löytyi pieni, olkoonkin että hieman likainen lautanen, joka sopi täydellisesti kesken jääneen voileivän paikallaan pitämiseen. Vahki ei kokenut, että juustopitoisen elintarvikkeen mussuttaminen kuulustelun aikana olisi kovinkaan sopivaa. Eikä hänellä syönnin kanssa varsinaisesti kiirekään ollut. Huvin vuoksi hän ruokaa muutenkin harrasti.

Uusi tapa, jonka hän oli telakan matoraneilta edellisten päivien aikana oppinut, oli peukaloiden villi pyöritteleminen tilanteessa, jossa piti vain tuijotella tyhjiä seiniä. Työn touhussa niitä hetkiä ei onneksi hirveästi ollut. Tyhjässä kuulusteluhuoneessa vahki oli kuitenkin kuluttanut niveliään jo melkoisen tovin. Komentaja yritti painaa muistiinsa, että ostaisi vielä öljyä ennen kotimatkaansa.

Sen aatoksen katkaisi myöskin öljyä kaipaavien saranoiden rääkäisy, joka porautui Codyn kalloon tavalla, joka sai tämän kiittelemään erityistarkoista kuuloreseptoreista. Valosuorakulmiosta harppoi sisään kevyin askelin pitkä ja hoikka, lähemmällä analyysillä selakhiksi osoittautuva kalpea hahmo. Jostain kumman syystä tämä oli sitonut ohuen kankaanpalan otsansa ympärille. Aika hassua. Lämpöarvoa noin pienen pinta-alan vaatettamisella ei juuri ollut.
Tuima kalpea selakhi – auktoriteettiä hohkaava vihreä kivi vyötäröllään – nyökkäsi vahkille ja veti vastapäisen tuolin alleen. Hetken aikaa vahkin piti prosessoida lähinnä yhä tuimempaa tuijottelua. Lyijy vieköön, kuinka tuimaa voisi tuijottelu olla? Näin tuimaa, selakhin katse valisti. Näin tuimaa.

”Iltaa”, Same sanoi.

“No iltaa”, Cody vastasi ja viimein irroitti kätensä toisistaan. Vahkin ainoa silmä räpsähteli kiusallisesti. Silmäniskuja oli hankala vältellä.

”Luutn-”, Same aloitti, mutta korjasi, ”päämoderaattori Same Bio-Klaanin lainvalvonnasta ja ylläpidosta. Minulla ja kollegallani on sinun kanssasi vähän juteltavaa.”

“No jutelkaa”, vahki hymähti tilanteeseen nähden hyvin rennosti, “Vähän tuossa jo aikaisemminkin olisin turinatuokiota odotellut. Ymmärrän kyllä jos on kiirettä pitänyt.”

Samen kireä ryhti rentoutui suorastaan silminnähden, ja hän pujotti kättään haarniskansa rintataskuun.
”Kiire, ja kuusi muuta asiaa. Haittaako, jos tupakoin?”

“Ei haittaa. Tai tuskin minussa on mitään, mitä haittaisi.”

Selakhi nyökkäsi, veti esiin pienen peltisen rasian, nappasi valkean kääreen hammasriviensä väliin ja sytytti sen. Savukiehkurat kiemurtelivat tilan keskitetyssä valossa kuin läpikuultavat käärmeet.
”Alkuperäinen tarkoitukseni oli saada sinusta yksi uusi tarina siitä, miksi Metru Nui meni niin kuin meni”, Same henkäisi sisään saaden kääryleen pään hehkumaan kirkkaammin, ”mutta en tiedä, teemmekö yhdellä uudella tarinalla enää tässä vaiheessa mitään.”

“Olen varma, että saitte muilta paljon kokonaisemman kuvan. Minä en rehellisesti edes ollut mukana kuin puolessa jupakassa”, vahki huomautti.

”Näin käsitin”, Same nyökkäsi. ”Sen sijaan kysynkin, miten hyvin tunnet järjestösi entisen johtajan, Metru Nuin sodan kenraali Killjoyn.”

Codyn rautaiset hampaat kirskahtivat toisiaan vasten ja vahkin suusta pääsi ymmärtävä hymähdys.
“Ah. Niinpä tietenkin. Noh, aika hyvin. Palvelin Metru Nuin ilmavoimissa ihan sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Suoraan Killjoyn alaisuudessa siis. Kyllä siinä miehen oppii tuntemaan.”

”Sotilasarvosi?” Same kysyi.
“Komentaja”, kuului vastaus, kuin kaupan hyllyltä. “Näin nykyään.”
”Luutnantti”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin ennen.”

“Ovat ajat hieman luistelleet ohi sotilasarvoista”, hopeinen metallikasa pohti. Tupakan savun haju muistutti sota-ajan hiljaisista taukotiloista.

Same toisti sanan ’luistelleet’ äänettömästi huulillaan, jäätyi hetkeksi tuijottelemaan ja veti sitten savukkeestaan syvemmän ja intensiivisemmän henkäisyn kuin koko keskustelun aikana.
Niiiiiin. Tiedät varmasti, että Metsästäjien jälkeen Killjoy liittyi järjestöömme. Millaisena muistat hänet sodasta?”

Codyn ei varsinaisesti tarvinnut harkita sanojaan. Mutta hetken hänen piti oikeasti kaivella hetki muistiaan. Se, mitä Killjoy nykyisin oli peitti tehokkaasti kaiken sen, minkä historia olisi mielellään jo unohtanut.
“Tehokas. Lojaali. Siviilissä rennompi, mitä kukaan enää tänä päivänä uskoisi. Suoritti tehtävänsä joka hiton kerta satanen lasissa, mutta pysähtyi aina pelastamaan toverit hädässä. Esimerkkisotilas hän oli. Sellaiseksi tietenkin luotukin.”

Same hymähti. ”Mies, johon luottaisit?”

“Valitettavasti.”

Selakhin silmät sulkeutuivat hieman mietteliäinä, mutta sitten tämä tuntui hyväksyvän vastauksen. Hän karisti savukkeestaan pieniä tummia hippusia peltirasian kannelle ja juuttui katselemaan tilan kattoon.

”Muistan itse oman joukko-osastoni komentajan hyvin selkeästi. Everstiluutnantti Razel ei välittänyt arvonimistä. Tehokas, lojaali… käyttäisin molempia sanoja hänestäkin. Hänellä oli sellainen katse, josta ei vuotanut pelkoa läpi juuri koskaan. Muistan ikuisesti ensimmäisen keskustelumme.”

Selakhi henkäisi savukettaan.

”Erehdyin kysymään everstiluutnantilta henkilökohtaista mielipidettä joukkueeni puolustuksen ryhmittämisestä. Hän tuijotti minua pienen ikuisuuden, räjähti nauruun ja sanoi”, Same madalsi hieman ääntään, ”’Nuori hai! Älä luota taistelukentällä kurttuisten ukkojen arviointikykyyn enemmän kuin omaasi! He kuolevat joka tapauksessa sinua aiemmin’.”

Codyn hörähdykset olivat aitoja. Mies ei ollut koskaan karttanut sotamuisteloita.
“Meillä ei liiempiä kentällä juteltu. Eipä ollut tarvettakaan, kun suurin osa joukoista oli koneita. Komento välitti viestinsä yleensä kauko-ohjaimella. Turinat säästettiin siihen hetkeen, jolloin oltiin jo kuivilla.”

”Vaikutat hyvältä mieheltä, komentaja”, Same sanoi. ”Miten kuvailisit sinun ja kenraali Killjoyn suhdetta nyt?”

“No olette varmaan lukeneet uutisia. Ja havainneet, että minä olen istunut ihan mielelläni täällä teidän linnoituksessanne samalla, kun maailmalla posahtelee.”

”Olen lukenut. Ja vaikka minulla onkin valitettavia kokemuksia”, Same huokaisi, ”arvon paronin kanssa toimimisesta, ovat viimeiset kehitykset saaneet minut miettimään uudelleen, miten suhtaudumme Killjoyhyn.”

“Ja senkö takia me nyt tässä juttelemme? Meinaan sotatarinat minulta eivät lopu koskaan, mutta pelkään ettei minulla ole ihan hirveästi kommentoitavaa kenraalin nykytilasta.”

Same jätti hiljaisuuden pitkäksi ja arvioivaksi. Tuima tuijotus teki paluutaan.
”Vai niin”, hän sanoi. ”Tarkoitatko siis, että et ole enää hänen palveluksessaan?”

“Teknisesti en kai uudelleenkohtaamisemme jälkeen koskaan ollutkaan”, komentaja mietti asiaa oikeasti ensimmäistä kertaa. “Kenraali Xenin palveluksessa minä olen. Ja opastajana. Killjoy teki hyvin selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan työskennellä enää sen kanssa, minkä te tunnette Mustana Kätenä.”

Same oli sen jälkeen vain savukkeen mittaisen hetken hiljaa. Poltettuaan sätkän aivan lyhyeksi hän tumppasi sen jäänteet peltirasian kanteen, sulki kannen ja sujautti rasian takaisin rintapanssarinsa väliin.
”Vai niin”, Same vastasi nousten tuoliltaan. ”Minä uskon sinua, mutta me taidamme puhua vasta pienen hetken päästä uudelleen. Pidä huolta, että kerrot saman tarinan työtoverilleni.”

Same harppoi ulos huoneesta. Valon suorakulmio oheni viiruksi, kunnes ovi kolahti kokonaan kiinni.

Codyn katse vaelteli hänen syrjään työnnettyyn elintarvikkeeseensa, mutta jäi ensin kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Oli mahdotonta sanoa, oliko Samen mainitsema “työtoveri” jo lähestymässä kuulusteluhuonetta. Huone oltiin äänieristetty juuri sen verran hyvin, ettei porraskäytävästä kuulunut käytännössä mitään.

Komentajan peukalot hakeutuivat uudestaan kierivään liikkeeseen ja yksisilmäinen katse takaisin kohti seinää. Sormiliike oli lopulta hyvin rauhoittava ja vahki ymmärsi, miksi matoranit sitä todellisuudessa harrastivat. Ei Cody itselleen olisi koskaan myöntänyt, että häntä hieman hermostutti. Mutta tämä oli perinteisesti se vaihe, jonka jälkeen kuulustelu muuttui vähemmän tuttavalliseksi.

Ja hetken, joka tuntui pitkältä kuin sekunnit plasmakranaatin sokan irti riuhtaisun jälkeen, tuli räjähdys.

Ovi pamahti auki niin kovalla vauhdilla, että saranat eivät ehtineet huutaa. Sisään viuhui päämoderaattoria huomattavasti teräisämpi – ja äärettömästi vihaisempi – ilmestys.
Skakdi, jonka irvistävä hammasrivi kilpaili terävyydestä tämän veitsimäisten harjaksien kanssa rullasi silmät leimuten sisälle. Se, että zakazlainen oli pyörätuolissa, ei tehnyt tätä yhtään vähemmän uhkaavaksi ilmestykseksi. Harmaan järkäleen hauikset näyttivät siltä, kuin niitä vasten olisi voinut rikkoa tiiliskiviä.
Pyörätuoli tärähti jarruttamatta vasten kuulusteluhuoneen pöytää, ja skakdi sen kyydissä tuijotti Codya räjähdysherkän näköisenä.

”Komentaja Cody”, skakdin muotoisen merimiinan ääni murisi kuin moottoripyörän ja telakissan äpärälapsi. ”Otaksun.”

“No niin totta tosiaan olen”, vahki ähkäisi vaikeana. Hänen arvionsa keskustelun kulusta näyttivät osuvan täysin oikeaan. “Jutellako se sinäkin halusit?”

”Kyllä”, pamahti skakdin suusta. ”Minulla olisi. Vähän kysyttävää.”

“No sitten kysyt! Sitä varten minun ateriani ilmeisesti keskeytettiin”, Cody puolustautui ja osoitti syrjään työnnettyä voileipäänsä.

Nyt skakdin olemukseen virtasi jotain supistetumpaa. Kuin sen kidasta olisi ollut purkautumassa valtava lieska, joka polttaisi Codyn elävältä, kun skakdi päästäisi sen valloilleen.
Mutta kuulustelijalla ei tuntunut olevan kiire. Se otti takapakkia pöydästä ja alkoi rullailla Codyn tuolin ympäri. Vaanien häntä. Tarkkaillen häntä. Odottaen, että hän putoaisi veneestä, jolloin se alkaisi herkutella.

Skakdi oli kärsivällinen. Se tiesi, että Cody ei pääsisi pakoon. Sillä oli tilanteen valjaat, ja se kiristi niistä niin tiukasti, että vahkin oli turha rimpuilla. Apua ei olisi tulossa.

Sen piinaavan hetken päätteeksi skakdin suu aukesi. Cody valmistautui kipuun.
”MÖRKÖ”, skakdi artikuloi.

Cody tuijotti tätä.

”MÖRKÖ”, vahki toisti.

”Jos 10 on se ainoa todellinen onnen tunne, jota kutsutaan rekyyliksi”, skakdi sanoi, ”ja 1 pyörätuoliin puutunut persaus. Niin miten arvostelisit MÖRKÖ-tykin?”

Cody tuijotti skakdia suoraan tämän punaista leiskuviin silmiin. Hän ei voinut uskoa sitä tapaa, millä häntä lähestyttiin. Se oli ennenkuulumatonta. Täysin mahdotonta. Miten kukaan julkesikaan antaa hänelle niin älyttömät vaihtoehdot?

“Miten olisi 11? Se kaikkein todellisin onnen tunne, joka lähtee siitä, kun viisi tuhatta kutia minuutissa hioo materiaa pois todellisuudestamme?”

Skakdi nosti kulmaa ja haastoi Codya jo olemuksellaan.
”Pirun vaikea uskoa!” moderaattori täräytti. ”Vain Malciremin Jumalmurha 6000 on 11, ja se söpöliini ampuu hylsytkin ulos niin kovaa että ne lentävät tankinkin kuoren läpi!”

“Tankkeja?”, Cody sylkäisi, “MÖRKÖ niittää maihin kymmenen xialaista sotakävelijää sillä aikaa, kun Malciremin pojat murehtivat jostain tavallisista panssariajoneuvoista. Taistelukenttä näyttää metallinkeräämöltä sen jälkeen, kun ollaan päästy käyttämään oikeita aseita.”

Skakdin hampaat natisivat toisiaan vasten kuin telaketjut.
”Skarrararr, Jumalmurhaa ei tarvitse edes osoittaa ksialaisten löntystelijöitä kohti! Ne KÄVELEVÄT sen piippulinjan eteen, koska niin jumalaisen kuolemanjakajan tuhoamaksi tuleminen on kunnia!”

“PAH! Oletko ikinä miettinyt, että miksi ne liskonkutaleet eivät enää valmista niitä? Jätettiin meinaan yksi MÖRKÖ laulamaan kaunista lauluaan ja osoitettiin se laitos vahingossa Xiaa kohti. Se tehdas, missä niitä valmistettiin, muuttui kuule reikäjuustoksi!”, Cody uhosi. Ja uskoi jokaiseen sanaan kaikella vakaumuksellaan.

”HAH!” skakdin virne räjähti nauruksi. ”Sanot kohta varmaan, että MÖRKÖ voi ampua ajassa taaksepäin ja räjäyttää Varjotun hiutaleiksi ennen kuin koko sota alkoi?”

“Kai olet kuullut sen teorian, että Varjottu olisi vaihtunut jossain vaiheessa sotaa? Siitä on ihan pitäviä todisteita! Häiskän kallonmuodot ovat kuulema ihan vinksallaan. Arvaa kolmesti, kenen ansiota. Tai minkä!”

Harmaa skakdi naurahti, ja vakavoitui melko pian. Sitten se rullasi hitaasti lähemmäs Codya. Ja lopulta rikkoi hänen yksityisyyttään tarttumalla vahkia olkapäistä.
Olennon ote vastasi kahta todella vihaista voimapihtiä.
”Hah hah. Nyt lopetetaan tämä skarrarin pelleily”, moderaattori sanoi jääkylmänä. ”Ja kerrot minulle rehellisesti yhden asian, komentaja Cody.”

Vahki irvisti niin vihaisesti, että johdot tämän rikkoutuneen silmän ympärillä miltei hyppäsivät irti kuopastaan.
“Antaa palaa, vihainen skakdi, joka jätti esittäytymästä! Minulla ei ole salaisuuksia! Pistä pahintasi.”
Jämeräleukainen skakdinmörkö nojasi harmaata päätään aivan lähelle Codyn kasvoja. Kurttuiset kulmat nytkähtelivät, kun hammasrivi aukesi hitaasti Annonan lippaan lailla.

”Komentaja Cody”, skakdi puski sanoja piinaavasti ulos, ja muutti äänensä kuiskaukseksi. ”Minä haluan tietää…”

Kuiskailu loppui.

”VIISI TUHATTA KUTIA MINUUTISSA? IRNAKKIN KARVAINEN PERSPIIKKI, OLETKO TOSISSASI? MISTÄ NOITA SAA TILATA?”

Samoin irvistely.

Harmaa naama vääntyi leveään hampaikkaaseen hymyyn, kun skakdi riuhtoi Codya innoissaan olkapäistä.

”SAAKO TÄSSÄ IÄSSÄ VIELÄ TEHDÄ NIMEÄMISPÄIVÄLAHJALISTOJA? SAAHAN? MATANAUTA! ’RAKAS MATA NUI, OLEN OLLUT KILTTI PIKKU PALKKASOTURI! EN TAPPANUT NYKYISTÄ POMOANI, VAIKKA EDELLINEN MAKSOI SIITÄ AIKA HYVIN!, NYKYINEN POMO OLI LIIAN HYVÄ TYYPPI AMMUTTAVAKSI SIITÄ SUMMASTA! TOIVOISIN TÄNÄ VUONNA MÖRKÖ-TYKKIÄ JA MAAILMANRAUHAA, PAITSI ETTÄ MAAILMAAN PITÄÄ JÄÄDÄ SEN VERRAN IKÄVIÄ MULKEROITA, ETTÄ MINUN ON MORAALISESTI OIKEIN AMPUA NE HELVETTIIN UUDELLA MÖRKÖ-TYKILLÄNI! RAKKAIN TERVEISIN, BLADIS!!!'”

Codyn pää yritti vetäytyä niin syvälle raskaasti panssaroitujen olkapäidensä sisälle, kuin vain mahdollista. Täydellisen hämmentynyt komentaja yritti löytää oikeita sanoja, mutta sai ne lopulta suuhunsa kiusallisella hitaudella.

“No siis… eihän niitä enää valmisteta, mutta onhan meillä pari varastossa. Ja uusi kenraalimmekin kovasti haluaisi jotenkin tukea tätä teidän sotaanne… Että ehkä minä voisin… tai siis. Varmaan minä teille saisin… Tai siis, jos haluatte kokeilla?”

Bladis irrotti kätensä Codyn olkapäistä. Hetken pyörätuoliskakdi tuijotti kommandovahkiin silmissään taivaan kaikkien tähtien tuike.
”Kokeilla…?” skakdi haukkoi henkeään.

“Jos lupaat, että sen teidän makutavihulaisen luomuksien määrä tippuu ‘liian monesta’ ‘melkein sukupuuttoon’”, vahki sai taas kasattua olemuksensa.

Bladiksen kädet puristuivat nyrkkeihin ja tämä painoi ne leukaansa vasten. Hänen koko kehonsa tärisi, kun suupielet kapusivat yhä korkeammalle.
”Siis… siis kokeilla… MÖRKÖ… siis… minä… siis minä ja MÖRKÖ… minä!!!”

“Tämänkö takia te minut tänne kutsuittekin?”, Cody aivan aidosti alkoi epäilemään. “Koska jos erinomaisten tuliluikkujen todellinen ystävä kaipaa laatua elämäänsä, niin kyllähän Musta Käsi on aina ollut heikäläisiä auttamassa.”

Kun Bladis puhui taas, hänen äänensä oli noussut ainakin oktaavilla. Hänen silmissään kimalteli kaipuu, kun ne haikailivat jonnekin kauas.

”Siis minun sormi… MÖRKÖ… liipaisin… potku… hylsyn kilahdus vasten kivikkoa… viholliseni huuto… tantereen kasteleva orgaaninen aines… ympäriinsä putoileva kivimurska… minun sormi… MÖRKÖ… minun MÖRKÖ!!!!!!!”

“Nyt kun lähden näin teoriatasolla miettimään”, Cody yllytti nyt jo täysin röyhkeästi, “niin kyllähän sitä jos laittaa toisen jalan toiselle ja toisen siihen toiseen ja kurkottaisi molemmilla käsillä, niin yltäisi ampumaan kahdella samaan aikaan. Ihan vain pohdin tässä sellaisen mahdollisuutta.”

Bladis lopetti hengittämisen kymmeneksi sekunniksi. Kun hän päästi äänen ulos, kuulosti se rehellisesti tässä vaiheessa tyhjenevältä ilmapallolta.
”VIHDOIN, JOKU JOKA PUHUU JÄRKEÄ! Hei! Pysy siinä, missä olet! Minä… minä haluan näyttää sinulle jotain!”

Skakdi pyörähti innostuneella pyörillään ja lähti kiitämään ovea kohti.
”NÄHDÄÄN KOHTA!”

Pam, ovi sanoi. Pyörät ulvoivat hetken sen raon välistä, ja Cody oli taas yksin.

Ei kovin kauaa. Same harppoi sisään sulavasti, vilkaisi oviaukolla vielä kummastuneesti olkapäänsä yli (käytävällä kuului aika paljon kiljuntaa) ja kurtisti kulmiaan.

”Hei…?”, selakhi sanoi vahkille hiljaa.

“No hei taas”, vahki vastasi, mutta ei niin hirveän hiljaa. “Toverisi pisti niin intensiivistä settiä pöytään ettei edes esittäytynyt. Kyllä teillä täällä melko hurjia petoja on linnaketta pyörittämässä.”

Same nyökkäsi melko hämääntyneen näköisenä ja sulki oven. Hän istahti Codyn edellä olevalle tuolille ja laski pöydälle papereita pursuavan kansion.

”Ennen kuin jatkan kysymyksiä”, Same sanoi, ”oletko varma ettet halua lisätä jotain siihen, mitä sanoit aiemmin Killjoysta?”

“En tahdo”, Cody huokaisi ja vakavoitui.

”Hyvä”, Same avasi kansion kumilenkin, ”minulla nimittäin on.”
Hän sujautti vahkin käsiin ensimmäisen paperin. Se oli harmaata valvontakamerakuvaa, jossa näkyi hädin tuskin kaksi hahmoa taistelemassa hehkuvan sulaton yllä. Toinen oli tuttu.

”Kenraalisi ja järjestömme suhde alkoi melko kivikkoisesti. Tänne saavuttuaan ja asetuttuaan asumaan hän hyökkäsi admin Guardianin kimppuun tappoaikeissa. Olkoonkin, että se ei ollut täysin kenraalisi omaa syytä: käsittääkseni metsästäjien kummisetä oli manipuloinut hänet luulemaan, että Guardian oli satuttanut jotakuta hänen läheistään. Jos olet kohdannut sen olennon, joka nykyään kulkee nimellä Killjoy, tiedät kyllä, mitä tuossa taistelussa kävi.”

Same sujautti hänelle toisen kuvan kliinisestä sairaalaympäristöstä, jonka keskellä operoitiin jotain vähemmän kaunista katseltavaa.

“En tohtinut edes kysyä”, Cody myönsi silmäillen vuorotellen molempia kuvia. “Hän ei vaikuttanut siltä, että olisi edes vastannut jos olisin udellut. Luulin Xian visiitin aikaan pelkäksi puvuksi.”

Taistelujen parkkiinnuttama vahki ei hätkähtänyt kuvamateriaalista, mutta se oli tarpeeksi herättämään useita ajatusketjuja joihin vahki olisi ehkä kuitenkin halunnut vastauksia ennen kenraalin korkealentoista poistumista viikkoa takaperin.

”No”, Same jatkoi, ”ylläpidon mielestä Killjoyn kokema rangaistus oli enemmän kuin tarpeeksi siitä rikoksesta, jonka hän yritti meitä kohtaan tehdä, ja lopulta hänelle annettiin anteeksi. Vuosia hän ehtikin tällä saarella asua. Taisteli sotaamme, uhrasi jopa pukunsa taistelussa Avhrak Feterroja vastaan. Killjoy nauttii admin Visokin luottamusta…”

Same otti seuraavat paperit esille. Valvontakamerakuvastoa nekin.
”… mutta en tiedä, kuinka kauan. Kenraalisi hiipparoi pari päivää sitten sisään linnakkeeseemme – ja luota minuun, tiedän yhtä tai toista hiipparoinnista – melko huonosti. Sattumalta myös noin kaksi päivää sitten sain tietää, että hän oli poistanut nimensä listalta, jonka jäsenistä yhden meillä on vakavia syitä olettaa pettäneen Klaanin. Kaiken tämän aikaa hän oli myös piilotellut mökissään nauhoitetta, jolla yksi vihollisistamme lähestyi häntä kaksoisagenttiuden nimissä.”

Cody jäi maistelemaan selakhin sanoja. Niistä paistoi kaiku, jonka olemassaoloa komentaja ei kiistänyt.
“Kovia sanoja, mutta en epäile niitä. En sano etteikö Killjoy olisi tehnyt moniakin asioita, jotka teidän silmissä näyttäisi hämärältä. Mutta sen sanon, että jos vanha kentsu jotain tekee, niin syy on yleensä aika hyvä. Se on vakio. Killjoylla on aina joku syy.”

Same pakkaili valokuvia takaisin kansioon.
”Meidän kahden kesken”, Same sanoi hiljaa, ”minäkään en ole varma, onko kenraalisi petturimme. Mutta hän on vaarallinen, ja meillä ei ole juuri nyt varaa vaaralliseen.”

“Ymmärrän. Enkä yritä puolustella ketään. Olen täälläkin kirjaimellisesti vain työkeikalla. Menen sinne, missä minua tarvitaan ja hetki takaperin se oli Killjoy, joka minua tarvitsi. Villi kortti tai ei, minullakaan ei ole tapana jättää vanhoja sotatovereita pulaan. Ymmärrät varmasti.”

Same ei vastannut taas hetkeen, vaan tuijotti lähinnä kansiota pöydällä. Hän tarttui sen reunoista hiljalleen ja nappasi sen otteeseensa.
”Mihin Killjoy tarvitsi sinua?” selakhi kysyi.

“Mihin Killjoyn käytännössä kuollut ruumis tarvitsi minua?”, komentaja tarkensi. “Kaavin sen mitä hänestä oli jäljellä tuolta etelästä sen jälkeen, kun makuta Abzumo oli tiputtanut sen ehkä koko maailman kovimman sekopään armoille. Että jos minua haluatte jostain syyttää, niin syyttäkää siitä, että kenraali Killjoy on hengissä ainoastaan erinomaisen ajoitukseni ansiosta.”

”Emme syytä”, Same sanoi nousten seisomaan.

Hän lähti astelemaan taas kohti ovea.

”Toivon vain meidän kaikkien puolesta, että pelastit oikean miehen.”

Saranat. Kolahdus. Hiljaisuus.

Vahki huokaisi syvään. Se vuoristorata, joksi kuulustelu oli osoittautunut sai Codyn energiahakuisen ruokahalun hiipumaan pisteeseen, jossa voileipä oli alkanut jo tuntumaan huonolta idealta.

Komentajan usko entisen kenraalinsa tekemisiin oli yhä kunnossa. He olivat kuitenkin molemmat sodan kasvatteja. Cody ymmärsi, että joskus piti tehdä vaikeita päätöksiä sen eteen, minkä uskoi olevan oikein. Jossain vahkin takaraivossa kuitenkin kalvoi pieni pelokas ajatus siitä, että Killjoy olisi tehnyt taas yhden kuuluisista peruuttamattomista virheistään.

Se ajatus hautautui jotenkin aina vain kovaäänisemmän oven pamauksen ja kirskuvien renkaiden alle.

… niin kumpi näistä oli nyt se paha kyttä…?

”KOMENTAJA CODY!” skakdi mylvi. ”Katso! Katso katso katso!”

Ensin Cody halusi kysyä, että mikäs sinun nimesi sitten onkaan, äänekäs skakdi. Sitten hän halusi kysyä, että haluatko jarruttaa ettet kolahda taas pöytään. Sen jälkeen hän halusi kysyä, että MIKÄ ON TUO KAUNOTAR, JOTA KANNAT SISÄÄN KÄSIVARSILLASI?

”Katsos, komentaja”, skakdi sanoi, ”minä olen luonteeltani rakentaj- hei mitä häh. Tuo ei ole totta! Otetaan alusta. KATSOS, KOMENTAJA. MINÄ TYKKÄÄN AMPUA JUTTUJA. Sitten välillä minä tykkään KASATA juttuja, mutta vain että voisin AMPUA TOISIA JUTTUJA. No niin, nyt kuulostaa jo joltain!”

Pöytä vapisi, kun sen ylle laskeutui jotain, joka näytti viideltä yhteen hitsatulta metallitangolta. Lippaita jonkin sortin tuomionpäivän koneesta sojotti ainakin viisi. Ainakin. Jos se olisikin loppunut siihen, olisi Cody lähinnä kohauttanut olkapäitään, sillä viisihän nyt oli vielä aika peruskauraa, mutta siitä kohtaa, missä jollain käytännöllisellä(tylsällä) tuliaseella olisi ollut kahva ja liipaisin, alkoi suuri kirves. Aseen ergonomiaa oltiin lyömäaseen sisällyttämisestä huolimatta kuitenkin ajateltu. Tämän vuoksi liipaisimia löytyikin laitteesta kolmesta eri paikasta. Ja jokainen niistä satavarmasti toimi, kuten kuuluikin. Kädet eivät kramppaisi tällä kaunokaisella räiskiessä. Kaikin puolin käytännöllisen tuliluikun kyljessä oli kaiverrus hehkeästä skakdinaisesta ampumalla samalla aseella ilmeisesti jonkinlaisen ohjuksen selästä. Värkin piippujen koko oli sellaista luokkaa, että se olisi hyvinkin voinut sylkeä ohjuksia sisältään. Ja niitä naisia myös. Sen verran suurikokoisista aukoista puhuttiin.

“Sano nyt, että tällä kaunokaisella on sen arvolle sopiva nimi!”, Cody vaahtosi ja imi itseensä ainoalla silmällään sen, minkä suurin osa olisi imenyt kahdella.

”En ole aivan varma!” skakdi virnuili. ”Olen makustellut hieman TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000X: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: SPECIAL EDITION:ia, mutta siitä tuntuu jotenkin… puuttuvan vielä jotain!”

“Ehkä enemmän äksiä sen kolmetonnisen perään”, Cody pohdiskeli. Hänen nuoruusvuotensa Mustan Käden asepajalla kirposivat vahkin mieleen. “Tai lisää satunnaisia xialaisia sanoja sinne keskelle. Mikään ei saa tuliluikkua kuulostamaan siistimmältä, kuin ripaus monikulttuurisuutta.”

”Pentele, se saattaisi hoitaa homman!” skakdi riemuitsi. ”Toinen ongelmani on, että tämän muoto on siinä mielessä kelju, etten ole löytänyt oivaa paikkaa kantohihnalle.”

“Ehkei hihnaa lainkaan. Olen aika varma, että yksi noista teidän torin kummajaisista piilottelee laatikollista painovoimakanokoita. Ei mitään priimaa, mutta kyllä niillä yhden aseen leijumaan saa”, vahki jatkoi tuotekehittelyä.

”Leijumaan”, skakdi toisti lumoutuneena, ”kyllä… ja mitä jos…”, hän kolautti päällimmäistä putkea nyrkillään, ”asentaisin tuohon vaikka istuimen… ja tuohon sarvet… ja tuohon polkimen…”

“Ja sivuille!”, Cody innostui, “Sivulle sellaiset itämaiset taikasiipijutut. Ne sellaiset, mitkä luovat lämmön avulla nostetta. Voisit polkea itsesi vihollisten yläpuolelle ja syöstä kuolemaa heidän joukkoonsa!”

Bladiksen lasittunut katse oli lukittunut vahkin ainoaan silmään.
”Ja sitten kun vedän tuosta liipaisimesta”, hän hehkui intoa, ”niin pääsen eteenpäin rekyylin voimalla! Ja jos haluan laskeutua, vedän tuosta liipaisimesta! Komentaja Cody! Tämähän perkele toimii! Tämä niin toimii!”

”Tämä niin toimii!”

”TÄMÄ NIIN TOIMII!”

”Tämä niin toimii!”

”Mutta”, äänekäs skakdi vielä raotti silmäkulmiin asti venyvää virnettään, ”jos sen päällä ratsastaisi, niin sehän jättäisi ainakin toisen käden vapaaksi…”

“… mukaan liitetyn MÖRKÖ-tykin liipaisimelle!”, Cody täydensi innoissaan. “Suorastaan nerokasta!”

”Tietenkin on huomioitava”, skakdi rullaili Codyn puolelle pöytää antaen kätensä vaeltaa pyssyhirviön piippua pitkin, ”että vain yksi MÖRKÖ tekisi niin paljon rekyyliä, että tämä mopo pyörisi kuin väkkärä, eli…”

“… meidän täytyy tasapainottaa sitä lisäämällä MÖRKÖ laitteen jokaiselle sivulle. Rekyylit kumoaisivat toisensa. Olen ihan varma, että se toimii niin”, vahki melkein hihkui.

”Totta helvetissä se toimii niin!” skakdi paukautti nyrkillään pöytää. ”Komentaja Cody, sinä vaikutat mieheltä, johon kannattaa luottaa tässä asiassa! Siinä tulee ehkä se pieni ongelma, että jokainen MÖRKÖ lisää vekottimeemme painoa pienen laivan verran… mutta ehkä jos suuntaamme pari sellaista suoraan alaspäin, eikö rekyylin pitäisi KUMOTA PAINOVOIMA?”

“Voi hitto. Meidän pitää olla todella varovaisia tämän kanssa”, Cody miltei vakavoitui. “Jos työntövoimaa on liikaa, saatamme työntää koko maan altamme pois. Jos kumoamme painovoiman, mutta rekyyli työntääkin KOKO MAAILMAN SIJOILTAAN.”

”Uuuh! Uuuh! Minulla on ratkaisu, minulla on ratkaisu!” skakdi hakkasi käsiään yhteen ja siirtyi kaivelemaan varustevyöltään jotain nahkataskusta vihreähehkuisen murikan vierestä. Skakdi läimäisi pöydälle Codyn esiin pienen muistiinpanolehtiön ja alkoi selata vauhdilla sen läpi. Pari sekunnin ajan komentajan tarkka konesilmä nappasi sivuilta sellaisia muistiinpanoja kuin ”olet Tagunalle tuopin velkaa” ja ”rumat kyborgirussakat menkää kotiinne”, kunnes esillä oli tyhjä sivu.

Skakdi nappasi mustekynän käteensä ja alkoi luonnostella melko ronskilla otteella kaaviota pöydälle lepäävästä hirvityksestä siihen jo nyt visioiduilla lisäyksillä. Lopuksi skakdi lisäsi aluksen sivuille sojottamaan kuusi sahalaitaista uloketta, joihin hän koki tarvetta raapia rutkasti vauhtiviivoja.

Skakdi repäisi luonnoksen lehtiöstä ja osoitti sen ylpeänä vahkille.
”Laitetaan siihen moottorisahoja!” hän hihkui.

“Kai teillä on niitä sellaisia, jotka syöksevät tulta?”, Cody tahtoi varmistaa. Jos näin hienovaraiseen suunnitelmaan lisäisi näin paljon liikkuvia osia, olisi tärkeää, että ne olisivat ‘totaalisen siistejä’.

Skakdi läimäisi kätensä vasten poskiaan ja pudotti leukansa.
”SINÄ TULET NIIN TYKKÄÄMÄÄN TÄSTÄ. Odota hetki, komentaja Cody!”

Muutamassa sekunnissa skakdi oli ulkona tilasta. Ovi ehti tuskin paukahtaa kiinni ja palaneen kumin haju ehti tuskin hälventyä, kun se törmäsi taas vasten kuulustelupöytää. Nyt skakdilla oli käsissään-

MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!

Vahki pamautti pöytää molemmilla käsillään ja potkaisi suosiolla tuolinsa syrjään. Tämä uutinen vaati seisoma-asennon.

“Olen tullut kotiin!”, Cody julisti, “Modernin sotateknologian kehtoon!”

Skakdi puristi tiukasti kädessään suuriteräistä tuliasetta ja metsänraivausvälinettä-

MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!

… ja päästi punaisesta silmästään valumaan yksittäisen, 99-prosenttisesti testosteronipitoisen kyyneleen. Se valui kauniisti hänen karskeja kasvojaan pitkin, viipyili hetken hänen leuallaan kuin sanoen jotain miehekkään lakonista ja lopulta loikkasi lattialle kalahtaen kuin joku olisi pudottanut tankinpysäytysammuksen.
Ja silloin he kaksi jakoivat pienen, syvän yhteisen hetken. Ei, he kolme. Vahki, skakdi ja MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA juuttuivat keskelle jämerää, onnellista halausta, jonka vain kaksi miestä ja moottorisaha, joka ampuu plasmaa, voisivat jakaa.

Ja kun mies irtautui koneesta ja kone miehestä, vallitsi kuulusteluhuoneessa hetken täydellinen ymmärrys. Codyn sammunut silmä loisti puhtaasti tämän vielä toimivan näköelimen keskustelun aikana koko ajan voimistuneesta hohteesta. Katarsis sai komentajan lopulta laskemaan metallisen olemuksensa takaisin penkkiin. Näin oli hyvä.

Eivätkä kaksi karjua kiinnittäneet huomiota siihen, että Same seisoi avonaisessa oviaukossa ja oli todennäköisesti seisonut jo hetken. Niin vahva oli yhteys, jonka skakdi ja vahki jakoivat moottorisahan, joka ampui plasmaa, kanssa.

”Oletko valmis?” selakhi kysyi moottorisahaa, joka ampui plasmaa, yhä tiukasti halaavalta skakdilta.

”Moottorisaha, joka ampuu plasmaa”, vastasi tämän rakastava ääni.

Same nyökkäsi ja sulki oven perässään kävellen Codyn eteen. Vihreät silmät laskeutuivat skakdin pöydälle jättämään asiaan jossa oli paljon piippuja ja vähän tylsää käytännöllisyyttä ja realismia. Sitten niiden katse siirtyi epäuskoisesti skakdiin, jonka jälkeen taas vahkiin.

Same istahti kollegansa viereen ja näytti olevan pahasti uuden savukkeen tarpeessa.
”Kuten kollegani varmasti jossain vaiheessa teki selväksi”, hän lausui hiljaa, ”meillä ei ole mitään syytä olla luottamatta sanaasi, komentaja.”

“Arvostan kovasti. Ette tekään hirveän huonosti ole itseänne esitelleet. Vaikka en olisi laittanut pahakseni sitä, että te kaksi viettäisitte enemmän aikaa tässä huoneessa samaan aikaan”, Cody naljaili.

Same yritti turhaan jakaa katsekontaktia skakdin kanssa.
”Kuulen, mitä sanot. Rehellisyyden nimissä, komentaja… meillä ei ole näinä aikoina liikaa tukijoukkoja. Nyt, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että se kansainvälinen terroristi, joka on vielä jäsenlistoillamme, ei välttämättä enää kuulu niihin.”

“En ainakaan julkisesti menisi myöntämään”, Cody tuumi myötätuntoisesti. “Vaikka siihen pukuun menee kyllä enemmän tulivoimaa, kuin pitäisi olla mahdollista. Ja sain vähän sellaisen kuvan, että sellaista pitäisi kohta osoittaa pohjoista päin?”

Same nyökkäsi monipiippuista kirveshirviötä kohti, vaikka näytti siltä kuin haluaisi vain jättää sen koko olemassaolon huomioimatta.
”Kollegani ei ole ainoa, joka pitää tuollaisista. Hänelle ne ovat tosin myös harrastus ja elämäntapa. Minä? Minä haluan myös tulivoimaa. Ja vaikka kristallisaarten ylpeyteeni sattuukin, on minun kysyttävä sinulta…”

Same sulki silmänsä ja huokaisi.
”… seisooko Musta Käsi vierellämme, jos niin pyydämme?”

Cody puhalsi kaiken ilman ulos keinotekoisista keuhkoistaan ja veti seuraavan henkäyksensä hyvin rauhallisesti.

“Minä sanoin jo ennen tänne lähtöäni, että tämä keskustelu on liian aikainen käytäväksi. Olemme hädin tuskin päässeet jaloillemme ja mikäli Matoroon on uskomista niin saamme puolustaa mestojamme kohta mustien mössökasojen lisäksi makutaakin vastaan.”

Komentaja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan seuraavia sanojaan. Hänen mielestään asia oli edennyt jo Metru Nuilla liian nopeasti, mutta toisaalta hänen uskonsa Xenin aitoon lähestymistapaan oli vahva. Ja tässä tilanteessa näemmä juuri tarpeeksi vahva.

“Mutta. Muttamutta. Kenraali Xen oli vahvasti sitä mieltä, että jos haarniskamme eivät ihan pahasti kärähdä, on mahdollista, että voimme auttaa. Siis enemmälläkin, kuin muutamalla varastomme pohjalla homehtuvalla tuliaseella.”

Viimeinen huomio oli selkeästi osoitettu enemmän skakdille, kuin selakhille.
”Komentaja Cody on järjen mies”, skakdi sanoi leveästi hymyillen. ”Katso vaikka, mitä hänen kanssaan suunnittelimme!”

”Hieno”, Same sanoi mahdollisimman nopeasti kääntyen taas Codya kohti. ”Klaani arvostaa apuanne. Voin jo nyt sanoa niin adminien puolesta. Joudun kuitenkin esittämään hyvin raa’an ja armottoman kysymyksen, eikä sitä voi pehmentää. Joten en yritä.”

Selakhi nojasi pöytään tiukemmin.
”Pysyykö se siru otteessanne?”

“Sen ja muun maailman välissä on maailman tiivein kiteytymä motivaatiota ja antaumusta. Siru ei ole karkaamassa mihinkään”, Cody puhkui luottamusta.

”Kun voitte olla varmoja, että pystytte tekemään niin turvallisesti”, Same sanoi, ”tuokaa se meille. Minulla ei ole mitään tapaa vaatia tätä, mutta toivon että voimme edes saada teidät harkitsemaan.”

“Sen keskustelun jätän ihan suosiolla Xenille ja teille. Mutta näin toistaiseksi, Matoro uskoi sen haltuumme ja perusteli itsensä ihan kelvollisesti. Minun korvaani ainakin kuulostaa siltä, ettei useampaa sellaista saisi ikinä tuoda lähellekään toisiaan. Jos Xen uskoo, että siru on turvallisempi Metru Nuilla niin olen valmis uskomaan häntä.”

Same huokaisi pettyneenä.

”Ymmärrän täysin”, hän kuitenkin sanoi nousten seisomaan. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että sirunne on syötti samalle viholliselle, joka loi meidän vihollisemme. Samalle hirviölle, joka on satuttanut meidän omiamme tämän konfliktin alusta asti. Ja parasta, mitä juuri nyt – meidän molempien järjestöjen kannalta – voisitte tehdä, olisi lähettää se olento takaisin helvettiin.”

“Siihen”, Cody virnisti, “lupaukseen minullakin riittävät valtuudet. Ruosteessa tai ei, Mustan Käden erikoisalaa on aina ollut muilta mailta tunkeilevien kusiaisten esittely loputtomalle tulivoimalle. Sitä paitsi. Kansa tahtoo yhä syyllisen taannoisille tapahtumille. Ja me annamme heille sellaisen enemmän, kuin mielellämme.”

Selakhi nyökkäsi tyytyväisenä ja ojensi kämmenensä komentajalle.
”Olet minun puolestani vapaa menemään. Toivon, että voimme pitää yllä keskusteluyhteyden, jos meille tulee uusia kysymyksiä entisestä kenraalistasi.”

Codyn hopeinen koura tarttui selakhin ojennettuun ja puristi sitä lujasti.
“Pistän Xenin soittelemaan joskus. Hänkin varmasti juttelisi mielellään teikäläisten kanssa”, Cody tuumi. Joskin tuumi myös, että luultavasti lähinnä Matoron kanssa.

”Aluksellesi on tehty lähtötilaa telakan hangaarissa”, Same vastasi. ”Olet vapaa lähtemään heti, kun olet tehnyt kaikki tarvitsemasi valmistelut.”

Codyn oli tarkoitus vastata “kiitos”, mutta hänen uteliaisuutensa otti voiton kohteliaisuudesta.
“Yksi juttu vielä”, kuuluikin siis vahkin suusta. Hänen ainoa silmänsä oli koko keskustelun loppupuolen vilkuillut Bladiksen sylissä istuvaa metallihirvitystä.

“Ehtisikö tuota testaamaan?”

Kun Same katsoi kollegansa kasvoille kipuavaa hymyä, hän tiesi että halusi olla missä tahansa muualla.


Betty, ilmatila

Kansan osoittavat sormet ja ihmettelevät katseet seurasivat jälleen yhden kierroksen linnoituksen ympäri tekevää pommikonetta. Paksu savuvana seurasi xialaista saastuttajaa, kun Codyn hurjapäiset syöksyt kiusasivat taas muutamaa muurien harjoilla kauhusta kumartelevaa vartijaa. Lopulta vahkin ohjaus alkoi viemään konetta kohti merta. Yksi rautajätin sivuovista aukesi paljastaakseen köysillä paikalleen sidotun pyörätuolin ja tuulen yli karjuvan skakdin.

Cody tasasi lentoradan ja nosti yhden robottisen peukalon tuomion metallikasaa kourissaan pitelevälle, pyörätuolissa istuvalle virneelle.

Kun Bladiksen liipaisinsormi osui pohjaan, liittyi Bettyn moottorien raivokkaan ulinan seuraan ääni, joka muistutti kahtakymmentä samanaikaisesti rääkyvää, teuraan alle joutunutta teknomyyrää. Moderaattorin luomuksessa vain vaivoin kiinni pysyvä kirves värähteli, kun ilma täyttyi luotien lisäksi hauleista ja satunnaisista terävistä esineistä, jotka näemmä toimivat ammuksina siinä missä muutkin.
Jokainen metallinen putki hitsaussaumojen kehystämässä piikikkäässä ilmatorjuntaurussa kajahti ontosti, kun sen sisus lennähti maailmaan. Metriset suuliekit leimahtivat ulos vuoron perään laulaen ilmoille musiikkiaan siinä herkässä balanssissa, johon skakdin liipaisinsormi ne ohjasti. Jos skakdilta kysyttiin, sanat ’herkkä’ ja ’balanssi’ voisivat saman tien painua vaikka helvettiin, mutta aika harva erehtyi kysymään skakdilta kummastakaan mitään.

Hylsysade kolisi meren ylle saaden tyrskyjen pinnan rikkoutumaan ja ropisemaan kuin kauniissa syyssateessa. Testosteronia uhkuvat kajahdukset pudottivat puolen kilometrin päähän merelle epäspesifiä rautaa, joka räjähti tulenpunaisin liekein sen pinnassa ja sinkosi kymmeniä kiloja kalaa kauniille aamutaivaalle.

Skakdi nauroi, kuin hullu professori. Vahki tuijotti olkansa ylitse, kuin oppilas konsanaan. Sitten hänkin puhkesi nauruun. Bettyn lentäessä kohti auringonlaskua ja allaan vilistävän meren täyttyessä TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000XXXX: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: ULTRA-LIMITED SPECIAL EDITIONin sylkemästä metallista, olivat molemmat löytäneet rauhan.

Tai siis eivät. Rauha on todella väärä sana.

Mutta jotain kaunista.

Miehisen rakkauden.

”Varokaa Varoittajaa.”

Klaani, valvomo

Hän oli viettänyt aikaansa tehden rauhan Umbran muiston kanssa. Nyt oli aika palata töihin.

Tai siis musiikkiin. Musiikki oli yhtä tärkeää kuin työ. Sekin piti pimeyden poissa.

”No nyt.”

Kuten kuka tahansa vaatimaton suuri muusikko, Paaco vietti iltapäivää kuunnellen omaa biisiään. Se oli aika hyvä biisi. Keskivaiheilla oli niin huikea pudotus, että sitä varten täytyisi lanseerata jokin uusi hyvä musiikillinen termi. Kuten esimerkiksi (mutta ei välttämättä) ’diskon Nova-räjähdys’.
Mieluummin joku vähän parempi. Mutta idea käy kyllä tuosta ilmi. Käyhän?
Jos kuuntelisimme Paacon uusinta hittibiisiä juuri nyt, se kuulostaisi karkeasti arvioituna tältä:

Unts unts unts unts unts unts PEW pew PEW pew unts unts unts.

Sama kolmesti uudestaan.
Oikeastaan biisi jatkui tällaisena melko lailla koko kestonsa ajan. Muutokset totuttuun melodiakulkuun olivat melko kosmeettisia. Kosmeettisia? Eivät kosmeettisia, koska aika harva älyllinen laji sakaroilla näki ääniä. Ehkä jotkut krikitit mallia vox tai box tai sox tai mitä ne nyt olivat? Mutta tärkeintä oli, että biisi toimi ja siinä oli FIILISTÄ.

Sääli, että pelkkä passiivinen kokija ei kykene jakamaan Paacon suurenmoista iloa. Hän voi vain kuvitella, kuinka Paacon vihreällä Mahikilla leveni virne kappaleen lähentyessä huippukohtaansa.
Että et kuule edes tiedä, mitä menetät.

Sääli kyllä, Paaco joutui itsekin lopettamaan kappaleensa kuuntelun, kun ovi loksahti auki takana. Vihreät kädet laskivat suuret kuulokkeet käsinojalle, ja toan erityispehmustettu nahkatuoli pyörähti ympäri.
Äänettömän kepeät selakhinaskeleet, narskuvat pedonjalat ja jyrisevät pyörät virtasivat sisään Klaanin valvovan silmän keskukseen. Kolme muuta moderaattoria seisoi nyt Paacon valtaistuimen edessä.

”Terve”, Same sanoi.
”Herra päämoderaattori!” toa jyrähti kunnioittavasti ja nosti väärän puoleisen käden löysästi lippaan vaivautumatta nousemaan tuoliltaan. Kahviaan sekoitellut hai tuhahti, mutta tajusi aivan liian myöhään nostaneen omankin kätensä.
Vanhat tavat kuolivat toivoakin huonommin.

”… lepo”, Same mumisi laskien kätensä rauhallisesti alas.

Make hymähti hiljaa. Hänen oli edelleen vaikea tottua asioiden nykyiseen tilaan. Olihan Same ollut aina hänen esimiehensä, mutta ei koskaan näin selkeästi. Noviisi ei tiennyt, pitikö hänen muuttaa suhtautumistaan Sameen ylennyksen jälkeen, vai halusiko tämä sitä ollenkaan. Selakhi ei puhunut aivan liikoja sitä, mitä halusi – vain siitä, mikä oli tehtävä. Se riitti joskus Makelle.

Ja Umbran hautajaisten jälkeen Make otti mielissään vastaan minkä tahansa pilkkeen toivoa.
Hautajaisten keskellä, sinä syksyisenä päivänä oli Makeen uponnut jokin todella lopullinen alakulo, sellainen jota tämä ei ollut saanut mielestään. Olihan hän tiennyt, että sota vei velkojansa ja niitti ystäviä, mutta tätä ennen hän ei ollut tuntenut yhtään nimeä hautakivessä.
Ja jos hän olisikin nähnyt edes ruumiin… eläin hänessä olisi osannut haistaa kuoleman. Se olisi auttanut ymmärtämään.

Kukaan muu moderaattori ei näyttänyt enää suruaan. He vain jatkoivat tavalliseen tapaansa.
Ehkä minunkin sitten täytyy.

Bladis rullaili hiljaisena aivan Paacon vierelle.
”Sinä kyllä kökötät niin paljon tuossa tuolissa, että muutut joku päivä kaitaksi sen kanssa”, skakdi sanoi tökäten toaa olkapäähän.
”Kaitaksi? Ha ha, pelle”, Paaco töräytti, ”Kaitaan kuuluu neljä toaa.”
”Kaksipa!” Bladis ärähti. ”Minä muuten tiedän nämä jutut.”
”Ja paraskin puhuja! Itse olet ihan naimisissa tuon tuolin kanssa!”

Make pyöräytti hiljaisena silmiään, vaikka tiesi että Bladiksen suututtaminen vaatisi jotain aika paljon perusteellisempaa. Pikainen vilkaisu uuden päämoderaattorin suuntaan näytti vaivaantuneita päänpudisteluja.
Nämä kaksi, Maken katse sanoi.
Nämä pirun kaksi, Samen oma vastasi.

”Ha-haa! Minulla on sentään lekurin lupa pitää pakaroitani tässä!” Bladis nauroi riehakkaasti.
”Ai oikein pakaralääkärin erikoislupa?” Paaco innostui.
”Kyllä! Lekuri allekirjoitti sen perskohtaisesti!”
”Mitä siinä lukee? ’Moderaattori Bladikselle suotu erityisoikeus parkkeerata peräkärrynsä juuri tähän spottiin’?”
”Ehkä!” Bladis piruili. ”Oletko kateellinen pakaroilleni?”
”En kuule ollenkaan!” Paaco tarttui riehakkaasti sormi pystyssä, ”sillä nämä pakarat ovat niin veistokselliset, että jos treenaisin niitä yhtään enempää, ei kukaan pystyisi pitämään näppejään irti niistä!”

Same ja Make katsoivat toisiaan pitkään. Tämä ei ollut varsinaisesti hidastumassa. Ehkä niin oli parempi. Jos pojat saivat tästä irti iloa, se auttoi suuntaamaan ajatukset eteenpäin.

Ha-haa!” skakdi huudahti. ”Milläs ne on kuntoon veistelty? Limun kittaamisella ja nahkatuolilla?”
Paaco kohautti olkiaan viattomalta näyttäen. ”Ehkä olen luonnollisesti näin timmi?”
”Joo joo”, Bladis nojautui lähemmäs toan naamaa. ”Sinä et ole timmiä peräsintä nähnytkään.”

Väärä sanavalinta, Bladis, sanoi Maken ilme.
Minä jaksan tätä vielä tasan kaksitoista sekuntia, sanoi Samen oma.

”HAH. Ei vain voi antaa noin helppoa syöttöä! Bladis, minä poika katselen työkseni valvontakameroita ja voin muuten kertoa, että tiedän perseistä yhtä sun-”
”Selväksi tuli”, Same pelasti kaikki peräsinmonologilta. ”Seuraavaan ohjelmanumeroon.”

”Öö niin”, Paaco sanoi ja pyörähti ympäri tuolillaan katse Samessa. ”Minulla on tässä kyllä nauhat valmiina, jos sitä haluat.”
”No”, Same henkäisi, ”sitä varten kuitenkin toin nämä kaksi tänne valvomoon.”
”Oo ja koo”, Paaco sanoi velmuin ilmein ja kääntyi näppäimistöään kohti, ”ihanko sotastrategisista syistä, herra päämorredaattori sir?”
”Siitä”, Same sanoi tuimana.
”… ja huumorisyistä?” Paaco jatkoi.

Hetken tauko.

”Ehdottomasti”, Same vastasi haudanvakavana.

Paaco naksautti rystysiään. ”Ok. Täältä pesee.”

Make ja Bladis kurtistivat kulmiaan yllättyneinä. Hetken hiljaisuus valtasi valvomon, kun Paaco naputteli jotain käsittämätöntä suurella näppäimistöllään. Moni oli joskus veikannut, että laitteisto oli näin monimutkaista lähinnä, että Paacon työnteko näyttäisi tyylikkäämmältä. Miltä se ei kyllä oikeastaan näyttänyt – vaivalloiselta vain. Ainakin mekaanisen näppäimistön kolina kuulosti välillä brakas-joukolta metalliroskiksessa, mikä tarkoitti vain, että Paaco kuulosti oven toiselle puolelle aina ahkeralta silloinkin kun ei ollut.
”Pikku hetki…”
Pari viimeistä naksahdusta kajahti muovisilla napeilla, ja nykypäivän kuvat kääntyivät holoruuduilla parin päivän takaisiin.

”Niin! Niin! Tyypit, en tiedä, kuulitteko, mutta Klaaniin on viime aikoina rantautunut yksi aiiiika kuuma muija.”
”… aha”, Make puri huultaan ja raapi takaraivoaan.
Hän ei ollut kovin halukas olemaan läsnä silloin, kun Paaco innostui puhumaan ”kuumista kimuleista” – keskustelu moderaattorien edellisestä vapaaillasta meni aina hänen mielestään lähinnä tosi kiusalliseen suuntaan…

Ei siinä edes ollut mitään muuta kuin tanssia…

”Joo!” Paaco jatkoi, ”aika kuuma, ja julkimokin vielä!”
”Voi pojat”, Bladis virnuili kulmat kurtussa, ei kovin innostuneen näköisenä.
”Joo, katsokaa nyt vain. Kuitenkin pidätte”, Paaco sanoi rullaten aggressiivisesti koko päivän kuvamateriaalia läpi. ”Nykyään saa hyviäkin ylläreitä! Katsokaas. Eilen selvisi että Ruki, se hottis respatoa, on päässyt näemmä torakoilta vapaaksi.”
”Ruki? Mitä sinä nyt lässytät”, Bladis oli sanomassa, mutta valvontakameramestarin näppäinsormet olivat nopeampia.

Se, mitä ruuduille ilmestyi, pysäytti veikkoset toljottamaan. Paaco kelasi ja kelasi aulakuvaa, kunnes siihen ilmestyi ovien välistä sisään vaappuva jättiläinen. Xian Vuoren kokoista turkistakkia päällään kantoi köriläs, jonka kärsinyt Miru istui vähän hassusti tämän päässä.

Jättiläisen askeleet tärähtivät kömpelösti Klaanin aulassa. Kun turkismöhkäle tönäisi vahingossa ohi viilettävää nui-korolaista kuriiria, keinahti isomman törmääjän Miru vinoon.

Suuri musta käsi nousi turkisviitan alta korjaamaan naamion asentoa.

Väärään suuntaan.

Koko kopla tuijotti ruudulla tallustelevaa ylipukeutunutta möhkälettä, jonka naama ei ihan osoittanut sinne, minne sen piti.

”Miii-tääääää”, skakdi virnuili epäuskoisena. ”Onko se…”

Makenkin oli pakko avata suunsa. ”Tuohan näyttää ihan…”

”… Killjoy?” Bladis pihisi.

”Oikein näette”, Same nyökkäsi.

Kömpelö kasa jonkun elukan entistä selkää ja kulunutta kanohia jatkoi ruuduilla vaappumistaan yrittäen näyttää huomaamattomalta. Yritys oli urhea ja kova.

”Aha”, Make sanoi.
”Mitä Nektannin perspiikkiä sillä on päällään?” Bladis puhisi.
Make päästi esille epävarmaa hymyä. Terävät etuhampaat paljastuivat hieman. ”Hehe… luuleekohan Joiku, että tuo huijaa jotakuta?”

”Vastaanotossa haistettiin palaneen käryä heti, kun tunnettu nazorakien sotavanki ilmestyi taas rekisteriin”, Same siemaisi kahviaan, ”ja Paaco paikallisti kohteen heti.”
”Eikö sen pitänyt olla joko kuollut, kidnapattu tai kaukomailla?” Bladis kyseli. ”Mitä skarrararria se täällä tekee?”
”Näemmä kävi juomassa parit Frakerakkilla”, Paaco höhötti. ”Asusta päätellen aika pitkä putki päällä!”
Bladis hieroi otsaansa molemmin käsin. ”Haha! Kenelle täytyy hävitä, että pitää pukeutua noin?”

Moderaattorikoplasta heräsi yhä isompia tirskahduksia, kun vinonaamioinen jättiläinen huojui melko kömpelönä karvavuorena ulos kapakasta katukameran näkyviin.
”Mietittiin Samemiehen kanssa pitkään mitä tehtäisiin”, Paaco solkotti innolla, ”Aluksi tuntui järkevältä vaan, öö. Käydä kysymässä, mitä Joylle kuuluu. Mutta muistakaa, että toisena jäsenenä esiintyminen on vakava sääntörike!”
”Olisi edes yrittänyt pukeutua fisutytöksi”, Bladis sanoi virne yhä leveten. ”Tai edes vähän naisellisemmaksi.”
”No niinpä!” Paaco naurahti. ”Mahiki on keksitty!”

Syvä hiljaisuus.
Kaikki tuijottivat Paacoa. Toa tuijotti takaisin vain hymyllä, joka kavalsi ettei hän ihan ymmärtänyt, miksi häntä tuijotettiin.

”… no mitä te teitte hänelle?” Make pohti ääneen.
”Ensiksi oli tarkoitus kutsua Angorangerit”, Paaco vastasi. ”Koko tiimi perseitä tiukissa trikoissa kasana Joyn päälle ja kuulusteluihin!”
Make yritti paeta mielikuvaa tajunnassaan onnistuen huonosti.
”Mikä juttu teillä on tänään peräsimien kanssa?” Same mutisi kulmat kurtussa.
”Tuo aloitti”, Paaco osoitti Bladista.
Skakdi kivahti. ”Itse perseruhtinaalla ei ole mitään sanottavaa tähän asiaan!”

Make tiiraili Paacon suuntaan hymyillen ja yritti epätoivoisesti kääntää keskustelun rattia.
”… no… öh, miksi ette kutsuneet Angoran- Anrogang- Bangaran… öh…”
”Angorangereita”, Same keskeytti siemaisten lisää kahvia. ”Se ei olisi ollut tarpeeksi hauskaa.”
”Aha”, Make sanoi. ”Mitä sitten teitte?”
Hymy kapusi ylös pitkin Paacon naamaa.
”Vinkattiin ’yksityisetsivälle’!”

Makella ei varsinaisesti leikannut. Bladiksen hymy puolestaan hyytyi.
Sille yksityisetsivälle”, skakdi kysyi.
”Sille”, Same nyökkäsi.
”Et sinä albiino luikero nyt oikeasti…”
”Joo”, Same vastasi. ”Se saattoi olla liiankin helppoa.”

Ruudulla tapahtui toiseksi typerin asia, mitä linnakkeen valvojat olivat tuijottaneet admin-aukiolla tapahtuvan parin viikon sisään. Keskellä aukiota ja erityisen typertynyttä väkijoukkoa heiluva halvan kankaan ritari ja trenssihaalarinen kuikelo puhui itsekseen ääneen jotain niin kovaksikeitettyä, että se laskettiin todennäköisesti jo fyysiseksi väkivallaksi. Paacon oli pakko hiljentää nauha.
Äänettömyys ei varsinaisesti helpottanut, kun kovaksikeitetty trenssihaalarimies töytäisi kovaksikeitetyllä trenssihaalaroidulla nyrkillään punaisen jättiläisen tämän metalliselle takamukselle. Valvontahuoneessa moderaattoriseurue räjähti hallitsemattomaan nauruun.

”EI IRNAKK”, Bladiksen ääni hinkui, ”KUOLEN KOHTA!”
Make nojasi pyörätuoliskakdiin pidelleen suutaan toisella kädellä, mutta piilotti hekotuksensa vain vaivoin. Mitä kovempaa Bladis nauroi, sitä vaikeampaa lohikäärmetoan oli pidätellä omaa kikatustaan. Paaco repeili kädet yhä näppäimistöllä. Sitten hän alkoi kelailla tönäisyä ja kaatumista uudestaan ja uudestaan alusta.

”SAME, OLET YLITTÄNYT VALTUUTESI!” Bladis mylvi.
”Teknisesti ottaen”, Same vastasi taputtaen kollegaansa olkapäälle. ”Läsnäolevien resurssien hyödyntäminen ei ole virkavirhe sotatilassa.”
Ei ole kyse kuule siitä! Päämoderaattorilla ei ole lupaa olla noin perseestä!”
”Taas niiden perseiden kanssa”, Same sanoi. ”Mikä teitä vaivaa?”
”Odottakaa!” Paaco korotti ääntään, ”tämä paranee vielä!”

Kukaan heistä ei pystynyt pitämään pokkaansa, kun Paaco kelasi Killjoyn lennähdystä väärinpäin. Nyt turkistakkinen Miru-möhkäle loikkasi tyylikkään takaponnistuksen kautta ilmaan pysähtyäkseen ainoastaan halvan kankaan peittämään oikeuden puolustajan nyrkkiin.

Se oli selvästi Paacon mielestä niin hauskaa, että hän näytti nurinkurisen pätkän vielä kolme kertaa. Bojoing, sanoi Killjoy, pakaraloikan uusi sakarainmestari.
”LOPETA, ÄÄLIÖ!” Bladis sai vaivoin ulos hirnumiseltaan, Make ei sitäkään.

Räjähtävää veitseniskua vastaava kipu kyljessä ja happi lopuillaan moderaattorit saivat rauhoiteltua itsensä hitaasti takaisin normaalitilaan. Jos tässä työpisteessä koskaan oli sellaista.

”Mitä – AAAHAH- ihmettä se edes ajatteli?” Paaco alleviivasi leyhytellen itseään käsillään rauhallisemmaksi. ”Että… ettäh sen Kentsunsatamarytinän jälkeen voisi vain kävellä sisään ilman että kukaan huomaa?”
”Niinpä”, Same sanoi nojaten yhdellä kädellä Paacon ohjauspaneelia vasten. ”Olen yllättynyt, että hän edes uskaltaa näyttää naamaansa näillä alueilla.”
”J-joo, hahah”, Paaco sanoi. ”Aika… aika uskaliasta….”
Paaco keskeytti puhumisen ja nappasi työpöydältään pienen metallisen lieriön. Sanaakaan sanomatta hän ojensi sen huolimattomasti kohti kahta muuta moderaattoria. Hetken epäröityään Make kahmaisi sen Paacolta ketterästi ja jäi tuijottamaan metallinpalaa.

Maken kulmat kurtistuivat, kun hän tunnisti tutun esineen. ZMA-leimalla merkitty nauha, jonka hän oli löytänyt Kaya-Wahista. Mutta nyt siinä välkkyi sininen valo – laite oli päällä. Hetkinen. Päällä? Hetkinen. Mitä?

Paaco jatkoi äänessään ylpeyttä.

”… uskaliasta, kun ottaa huomioon, että jätkä on petturiehdokas.”
”Niin”, Same sanoi tyynesti. ”Sekin vielä.”
”M-mitä?” Makelta pakeni.

Hetken laskeutui hiljaisuus. Make ja Bladis jäivät tuijottamaan toisiaan. Paaco ja Same katsoivat heihin varmoina – he olivat ilmiselvästi tienneet tämän jo pidempään.

”Mitä skarrararria”, Bladis vakavoitui välittömästi. ”Milloin?”
”Sain tuon jutun auki pari päivää sitten”, Paaco sanoi osoittaen nauhaa ja huikkasi limupullostaan. ”Ei kuule kestä kiittää.”
”Vaikuttaa siltä”, Same lausui kädet puuskassa. ”Että yhteen ehdokkaista Punainen mies otti yhteyden toisella tavalla. Tuolla nauhalla oli hänen viestinsä Killjoylle.”
Same nyökkäsi. Make epäröi hetken kunnes painoi nappia.

Ja haalean läpikuultava Punaisen Miehen hahmo ilmestyi heidän eteensä hymyillen maireasti.

”Ei skarrararr”, Bladis tajusi ja läimäisi kouransa ohimoilleen. ”Killjoy… hänkö sai ne nimet Visulta? Ja toimitti ne meil… matanauta.”

”Toimitti”, Same vastasi jääkylmänä. ”Hieman karsittuna versiona.”
”… poisti oman nimensä?” Make sanoi järkyttyneenä. ”Miksi?”
”Nii-in”, Same sanoi hiljaa. ”Sitä olen miettinyt.”

Paacolla ja Samella oli ollut selvästi enemmän aikaa käsitellä asiaa, Bladis ja Make antoivat sen nyt vajota. Make raapi leukaansa hämillään, ja hänen katseensa säntäili ja pakoili ympäri huonetta. Bladis kurtisti kulmiaan ja puristi sormensa pyöriensä uriin.
”… niin, miksi tyyppi ei siis ole jo sellissä kuulusteltavana?” Bladis murahti.

”Olin sekunnin päässä määräämästä pidätystä”, Same sanoi ja nojasi ohjauspaneelia vasten, ”kunnes sain käskyn ylhäältä päästää hänet menemään.”
”Miksi skarrararrissa?” Bladis murahti, ”Puhutaan nyt kuitenkin samasta tyypistä, joka ennen liittymistään yritti tappaa Gee-miehen! Gee-miehen! Sille annettiin yksi mahdollisuus, ja jos se kehtaa käyttää sen poistaakseen oman nimensä siltä listalta…”

Same nyökkäsi.
”Tiedän. Mutta päästin hänet vain, koska sain käskyn ylhäältä.”
”Kuka käski?” Bladis kysyi.

Kysymys oli tietenkin turha. Oli vain yksi vaihtoehto.


Klaanin asuntolat

Viimeinen kerta, kun kalusteiltaan hyvin niukan huoneen omistaja oli kuluttanut sänkynsä patjaa, oli yö ennen Hildemarin kohtalokasta matkaa. Iso palanen matkaan lähteneistä oli Klaanin silmissä yhä hukassa. Mutta tämän huoneen omistaja ei teknisesti ottaen ollut yksi heistä. Vastahan Killjoyn keskinkertaiseen valeasuun oltiin kiinnitetty puolen linnoituksen edestä huomiota.
Hämärään tilaan astellut hämähäkki halusi kuitenkin katsoa alelaarista hankitun naamion taakse. Paikan yhteydenotolle Visokki oli valinnut muutamastakin syystä. Hiljaisuus oli toki yksi merkittävä tekijä, mutta telepaattisen linkin tekeminen valtavien välimatkojen päähän helpottui merkittävästi, kun sai ympärilleen jotain, joka muistutti kohteesta.

Ei Killjoy koskaan ollut huonettaan paljoa käyttänyt, mutta se oli parasta, mitä tarjolla oli. Kaya-Wahi ei ollut enää vaihtoehto.

Lattiamatto pöllysi Visokin alla, kun tämä sulki silmänsä ja asettui lepäämään sen päälle. Etsiessään tutun mielen jälkeä saarta ympäröivän vesimassan yltä visorak ei voinut olla pohtimatta edellistä kertaa, kun oli keskustellut kralhin kanssa. Hän halusi ajatella, että sentään tällä kertaa olosuhteet olivat vähemmän kamalat, mutta epävarmuus kalvasi yleensä hyvin rauhallista mieltä.

Visokki ei pitänyt siitä, että hänelle valehdeltiin. Ei varsinkaan kaikkien niiden lupausten jälkeen, mitä hänelle oltiin osoitettu.

“Ei”, hämähäkki joutui muistuttamaan itseään. Nyt hänen piti keskittyä. Löytää jälki. Nähdä muurien ulkopuolelle ja kuunnella tarkkaan.

Kului hetki, kului toinen. Visokki oli melko varma seurattavasta jäljestä. Mutta paikka mihin se johti oli hyvin vilkas. Satoja mieliä, tuhansia. Hänen täytyi seurata tarkemmin.

Lopulta mieliä tuntui olevan läsnä vain muutamia kymmeniä. Niiden joukosta oikean löytäminen olikin sitten hyvin helppoa.

Yksi vinkki oli se, miten vähän Killjoyn mieli lopulta antoi itsestään ulkopuolelle. Osittain Visokin itsensä opettamaa, kyllä, mutta kralhin mieli oli aina ollut tehokas keskittymään tasan yhteen asiaan kerrallaan. Se ei pitänyt paljoa meteliä.

Toinen, tässä tapauksessa ilmiselvempi vinkki oli se, että Killjoy ei ollut yksin omassa päässään. Siellä oli jotain muutakin.

“Hetkonen…”

Kaksikin muuta?

“Ööh, setäherr- sotaherra. Täällä on taas joku telepaatti.”

“Ah, anteeksi”, Visokki hämmentyi kuullessaan oudon äänen. “Taisin erehtyä henkilöstä”, hän jatkoi. Vaikka oli melko varma siitä, että hän oli osunut oikeaan mieleen.

“Et erehtynyt”, tutumpi ääni lopulta vahvisti. “Miksu, annatko meille hetken.”

Hetken aikaa Visokki sai kuunnella merkillistä ähinää, joka lähti omaa taajuuttaan vaihtavasta kranaisasta asiasta Killjoyn sisällä. Hiljaisuuden laskeuduttua hämähäkki ei löytänyt sanoja tervehdykseen, pelkästään ilmiselvimpään kysymykseen.

“Miksu?”

“Ai se ei ollutkaan Manu, joka minut kavalsi”, Killjoy ihmetteli. “Hän meinaan ihmetteli ihan samaa.”

“Puhut kavaltamisesta ja tulet silti salassa takaisin Klaaniin, ja vieläpä kaikkien aikojen huonoimmassa valepuvussa.”

“Etkä siitä huolimatta yrittänyt estää poistumistani. Mikä tarkoittaa joko sitä, että asuni toimi tarpeeksi pitkään tai, että päästit minut menemään tarkoituksella.”

Visokki ei edes ehtinyt vastaamaan, kun Killjoy saapui päätelmässään seuraavaan vaiheeseen.

“Suga?”

“Hän on huolissaan.”

“Olisi pitänyt odottaa, ettei hänen omatuntonsa kestä salaisuuksia.”

“Minäkin olen huolissani”, Visokki painotti.

“Entä kuinka moni muu on huolissaan? Paacolla oli varmasti tosi hauskaa kameroidensa kanssa.”

“Toistaiseksi olemme olleet asiasta ihan hissukseen. Olin varma siitä, että sinulla oli hyvä syy pitää sitä, mitä ilmeisesti luulet matalaksi profiiliksi.”

“No et ole väärässä, mutta oletan, että et ‘soittelisi’, jos täysin uskoisit teoriaasi.”

“Minä halusin antaa sinulle mahdollisuuden selittää. Auttaa meitä ymmärtämään.”

“Tässä ei ole mitään ymmärr-”

“Lista!”, Visokki keskeytti Killjoyn kaartelevan puolustuksen. Kralhin ajatukset hiljenivät välittömästi. “Miksi Tawa vastaanotti yhden nimen vähemmän?”

Hiljaisuus jatkui hetken. Mutta vain hetken.

“Sinä et itsekään halunnut nimeäni sille listalle.”

“Killjoy, se ei tarkoita-”

“Sinä epäröit.”

“Killjoy, minä en-”

“Ja miksi käytät koko ajan nimeäni?”

“TAJUATKO SINÄ ITSEKÄÄN, MILTÄ TÄMÄ OIKEIN NÄYTTÄÄ?”

Puisella istuimella, jo hyvän matkan päässä Klaanista, punaiseen haarniskaan pukeutunut mies miltei rusensi juomalasinsa. Visokki ei korottanut “ääntään”. Koskaan. Ei Killjoyn kuullen ainakaan.

“Sinä et tee näin. Sinä et vain pimitä tietoa. Et tällaisina aikoina. Et silloin kun niin moni on kuollut.”

“Visokki-”

“Etkä”, hämähäkki jatkoi hurjistuneena, “Sen jälkeen vain katoa maailmalle sotimaan sotiasi, kun kotisi odottaa päivä päivältä etenevää taistelua. Et edes soita! Et lähetä kirjettä! Oletamme, että olet kuollut aina siihen asti, kunnes Matoro kertoo sinusta. Ja vähän sen jälkeen hän palaa sirpaleina takaisin, eikä sinusta silti näy jälkeäkään, vaikka kuulemma vietitte aikaa saman katon alla.”

“Sinä et nyt-”

“Killjoy. Ei.”

Ja siinä vaiheessa kralhi lakkasi yrittämästä ja hiljeni kuulemaan, mitä visorakilla oli sanottavana.

“Killjoy, me pidimme eilen Umbran hautajaiset.”

Hiljaisuus Killjoyn päässä jatkui. Hetki tuntui molempien päässä ikuisuudelta.

“Tulisit kotiin”, Visokki sai lopulta sanotuksi. “Tee se ennen kuin joudumme kaivamaan toisen haudan ilman mitään haudattavaa.”

“En voi”, kralhi lujistui.

“Minä tahdon luottaa sinuun, ja siihen ettet ole tehnyt niitä asioita, mitä koskien meillä on todisteita. Mutta sinun täytyy tulla todistamaan itsesi puolesta.”

“Sinä et ymmärrä. Hän on elossa.”

“Mitä… mitä sinä oikein tarkoitat?”

“Xen. Hän ei ole kuollut. Minä löysin hänet.”

Paljolti levällään olleet palikat monista Metru Nuin tarinoista kasautuivat taas vähän kokonaisemmiksi Visokin päässä.

“Et koskaan kertonut minulle hänen nimeään”, hämähäkki huokaisi samalla, kun hänen muistonsa palasivat siihen iltaan Klaanin muurin harjalla, jolloin hän oli kuullut tarinan vahkitytöstä ensimmäistä kertaa.

Killjoylla oli kestänyt ikuisuus kävellä portaat huipulle. Hänen uudet jalkansa tottelivat palaneen miehen käskyjä vain vaivoin. Se oli ilta, jolloin Killjoy oli kuullut saavansa jäädä Klaaniin. Se oli myös yksi niistä kolmesta kerrasta, jolloin Killjoy oli kertonut tarinansa.

Viimeksi Onu-Metrun syvyyksissä, kerran Sugalle nuotion ääressä kaukana etelässä. Mutta ensimmäistä kertaa siellä muurilla, visorakille joka oli pitänyt hänen puoliaan loppuun saakka.

“Olen iloinen puolestasi”, hämähäkki sai lopulta sanotuksi.

“Enkä minä aio antaa hänen kulkea Nizin reittiä. Se, mitä Metru Nuilla tapahtui on herättänyt hänessä varmasti kaikki maailman kysymykset. Mutta hän ei vajoa niihin. En anna sen tapahtua.”

Visokki ei enää ollut varma, oliko Killjoyn hatara psyyke murentunut lopullisesti vai jahtasiko tämä oikeasti jotain tärkeää. Paatos kralhin sanojen taustalla kuulosti kuitenkin tarpeeksi aidolta, joten visorak antoi kralhin vielä jatkaa.

“Mitä sinä oikein olet tekemässä?”

“Olin jo luovuttamassa”, Killjoy myönsi. “Teinkin niin, mutta pirullinen kohtalo ei antanut minun. Ja onneksi ei, sillä nyt minä tiedän täsmälleen mitä minun pitää tehdä. Eli poistaa mysteeri maailmankartalta ennen kuin Xen pääsee liian lähelle sitä.”

“Tiedäthän, että nämä ovat juuri niitä asioita joista sinun pitäisi keskustella. Eikä lähteä maailmalle ampumaan kaikkea, mikä liikkuu.”

“Luuletko, että kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, hän suostuisi edes katsomaan minuun päin?”

“Ehkä. Jos omistaisit kyvyn edes välillä pysähtyä ajattelemaan, kuinka kohtelet väkeä ympärilläsi.”
“Tuo kuulosti jo henkilökohtaiselta”, kralhi tuhahti. Visorak ei edes yrittänyt peitellä pettymystään.

“Unohda hetkeksi, että olen yksi admineista ja muista, että olen myös ystäväsi. Minun ei pitäisi joutua kaivelemaan mieltäsi satojen kilometrien takaa vaihtaakseni kuulumisia. Sinä olet aina ollut tällainen, mutta edellisillä kerroilla emme löytäneet sinun nimelläsi varustettua nauhoitetta Punaiselta Mieheltä.”

Killjoy ei edes vaikuttanut yllättyneeltä siitä, että kolmella kirjaimella kirjoiltu nauhoite oli päätynyt Visokille.

“Minä vähän pelkäsinkin, että rahipoju saattoi löytää sen nuuskiessaan. Talonvahtini liversi visiitistänne.”

“Sinä olet mahdoton! Miten sinä voit suhtautua tällaiseen asiaan, kuin se ei olisi mitään? Tiedätkö sinä miten pahalta tämä näyttää? Se, että poistat nimesi ehdokkaiden listalta tietoisesti sen jälkeen, kun sinua ollaan henkilökohtaisesti lähestytty ja vieläpä ainoana koko joukkiosta tuollaisella tavalla.”

“Oletko Visokki missään vaiheessa miettinyt, että ei välttämättä ole viisasta luottaa viholliseen, kun tutkii kuka hänen pikku apurinsa on?”

“Luuletko etten tee sitä koko ajan? Tai muistele aikojani vankeudessa? Tai sitä tuskan määrää, mikä vaadittiin siihen, että sain yhteyden sinuun. Ja kyllä, juuri sinuun. Koska olin varma, että sinuun voisin tässä asiassa luottaa.”

“Entä mitä mieltä olet asiasta nyt. Voitko sinä yhä luottaa minuun?”

Killjoy esitti kysymyksensä aivan liian kylmästi Visokin makuun. Hän ei pitänyt siitä, kuinka kralhi tuntui etäännyttävän itseään keskustelusta. Hän puhui itsestään, kuin jostain toisesta.

“Minä… en tiedä enää. Minä tahdon, mutta en tiedä enää voinko.”

“Olet tervetullut katsomaan. Kolua koko pääkoppani. Tutki, mitä haluat.”

“Sinä tiedät, että minä en tee niin. En koskaan tekisi niin.”

“Ehkä olisi aika”, Killjoy pohti, vaikka tiesi erinomaisesti, kuinka tiukasti Visorak piti kiinni moraalisesta koodistaan.

“Ja vaikka tekisinkin, tiedät kyllä vallitsevat olosuhteet. Mielissä vieraileminen on muuttunut uskomattoman vaaralliseksi.”

“Siitäkö syystä Manukin oli uteliaalla päällä? Tämä loisverkko kuulostaa melkoiselta sekasotkulta.”

“Ja sinä valehtelit hänelle, ettet mukamas tiennyt koko jupakasta mitään!”

“Eli se oli Manu, joka minut kavalsi! Saa olla viimeinen kerta, kun jaan kuulumisia sen pirulaisen kanssa.”

“Älä yritä vaihtaa aihetta,”

“Tai no ehkä jaankin. Melko mukava tyyppi hän on. Kuuleman mukaan sinunkin mielestäsi. Oikein erityisen mukava.”

“Me emme keskustele tästä”, visorak närkästyi.

“Ai vähän samalla tavalla, kuinka me emme keskustele siitä, miten minä ilmeisesti petin Klaanin ja aiheutin viattomien kuolemia siitäkin huolimatta, että taistelin teidän rinnallanne niitä penteleen peltipurkkeja vastaan.”

“No sinulla on tapana aiheuttaa-”, Visokki aloitti lauseensa, mutta keskeytti tajutessaan, kenelle oli sanojaan osoittamassa.

“Anteeksi. En tarkoittanut…”

“Tarkoittanut mitä?”, Killjoy tivasi, “Että väki ympärilläni tuppaa päätymään kuoliaaksi. Kyllä minä sen tiedän. Ei tarvitse muistuttaa.”

“Ei mutta oikeasti, en halunnut sen kuulostavan siltä.”

“Et niin”, Killjoy myönsi, “Tiedän, ettet halunnut.”

Visorak huokaisi syvään. Niin teki myös kralhi. Hetken sanojaan mietittyään Visorak uskalsi viimein jatkaa keskustelua.

“Missä sinä oikein olet?”

“Steltillä”, Killjoy kertoi rehellisesti, “Ajattelin ensin vain pysähtyä tankkaamaan, mutta sitten törmäsin pariin metsästäjään, jotka osasivat yhdistää muinaisen naamani nykyiseen kypärääni. Piti tehdä kiertolenkki ja käydä hävittämässä ruumiit.”

Visokki voi hieman pahoin. Hän tiesi, ettei entinen kenraali vitsaillut.

“Geenkin nuppia nämä kovasti olisivat halunneet. Puhuivat sedästä kuin rikoskumppanistani. Oletan, ettei hänellä ole ollut kovin montaa kohtaamista vielä?”

“Eipä varmaan”, Visokki myönsi. Hämähäkki kuuli Killjoyn äänestä, että oltiin päädytty häntä kiinnostaviin aiheisiin.

”Hän varmaan ampui kiikarinsa kiertoradalle, kun kuuli viimeisimmästä tempauksestani.”

“Hieman turhan värikäs kielikuva. Tiedät, että hän suhtautuu lähinnä happamasti kaikkiin nimesi sisältäviin lauseisiin.”

“Ihmettelen suuresti, jos tuo oli reaktio äänitteenkin löytymiseen.”

Visokki ei ollut varma, mitä sanoa. Killjoy huomasi hiljaisuuden välittömästi.

“Voi luoja… ette ole kertoneet.”

“Matoro päivitti sinut ajan tasalle Ämkoosta?”

“Päivitti.”

“Sitten ymmärrät, miksi en ole kasvattanut Geen taakkaa tarpeettomasti.”

“Tuo kuulostaa kovasti siltä, että ripaus luottamusta olisi jäljellä”, kralhi toiveili.

“Ei ole tällä menolla kauaa. Ennemmin tai myöhemmin minun täytyy avata suuni, enkä ota lainkaan vastuuta mitä Gee tekee, kun hän saa koko tarinan.”

“Kuulostaa pelottavalta”, sarkasmi valui vuolaana.

“Ehkä se voidaan välttää. Tule kotiin. Kerro tarinasi. Näytä naamaasi sen verran, että voimme ainakin luottaa siihen, ettet yritä piilotella meiltä mitään.”

“Sinä tiesit jo ennen keskusteluammekin, että se ei ole minulle vaihtoehto.”

“Minä rukoilin toisin”, Visokki ulahti. Hämähäkin ääneen oli sekoittunut aito palanen surua. Hän oli odottanut ystävältään enemmän. Eikä admin halunnut joutua siksi välikädeksi, mihin hän oli kovaa vauhtia päätymässä.

“Olen pahoillani.”

“Sen minä uskon. Olet aina ollut. Siksi minä olenkin niin huolissani. Syyllisyys voi ajaa pelottaviin tekoihin.”

Visokin raajat rapsuttivat pölyistä mattoa. Hän ei enää tiennyt mitä sanoa. Eikä ollut lainkaan varma, mitä mieltä hän tilanteesta enää oli.

“Mene sitten. Ja lupaa tulla yhtenä kappaleena takaisin.”

Ajatusmurahdus Killjoyn päässä kuulosti tyytymättömältä, joskin myöntyvältä. Tämä oli se keskustelun hiipumisen kiusallinen vaihe, jossa kralhi yleensä poistui. Siksi admin saikin yllättyä siitä, että Killjoy oli yhä paikalla.

“Minä saatoin olla hieman töykeä Tawalle viimeksi kun puhuimme. Mutta minun piti saada hänen sanansa siitä, että hän saa sinut kaivettua takaisin maan pinnalle.”

Visokki oli hyvin lähellä huomauttaa, ettei Tawalla varsinaisesti ollut mitään tekemistä hänen paluunsa kanssa, mutta tuli lopulta tulokseen, ettei se toisi keskusteluun mitään.

“Pääsin kotiin”, Visokki huokaisi, “Sinunkin olisi aika.”

“Klaani oli aina enemmän sinun kotisi, kuin minun”, Killjoy totesi. Visokki huokaisi syvään ja antoi kralhin sanojen upota. Hiljaisuus oli taas laskeutunut, mutta tällä kertaa visorak antoi sen hiipua. Telepaattinen yhteys kaksikon välillä katkesi lopulta ja admin odotti hyvän tovin, ennen kuin kampeutui takaisin jaloilleen. Lukuisat nivelet raksahtelivat, kun hämähäkki venytteli olemustaan ja rytmikkäästi naputellen kipitti ulos huoneesta, jonka omistajalla ei ollut pienintäkään aikomusta viettää siellä öitään.


Visokin huone

Visorak kertoi keskustelun heille neljälle sanasta sanaan, alusta loppuun.

Pyöröikkunan valo puski vain pienestä raosta sisään huoneeseen, joka muistutti enemmänkin luolaa. Paksut vihreät seitit valtasivat alaa ja peittivät valonlähteen lähes kokonaan. Ne kietoutuivat verhottoman verhotangon päihin, pienen harmaan sohvan jalkoihin ja lukuisten hajanaisesti aseteltujen kirjahyllyjen taakse. Yhdessä nurkassa ne nivoutuivat paksuksi riippumatoksi, jolle moderaattoreista vain Make oli tohtinut istahtaa.
Visorakin oma lemmikkihämähäkki kipitti samoja seittejä pitkin. Make tuijotti sen karvaisten jalkojen liikettä lähinnä hämmentyneenä.

Kahdeksanjalkainen karvaturri kipitti verkoilla ja loikkasi moderaattorin jaloille. Make ei uskaltanut silittää sitä. Jokin otuksessa häiritsi häntä pahasti, mutta ei suinkaan sen ulkomuoto (se oli oikeastaan aika hellyyttävä) tai edes myrkyllisyys. Nui-Koron pahan pormestarin tapauksen jälkeen Make uskoi, että hämähäkin purema olisi pientä.
Moderaattori nosti katseensa yhä Killjoyn sanoja toistelevaan Visokkiin. Lopulta liskomies sai häntä vaivaavan kysymyksen päästä kiinni. Eikä se muuten helpottunut yhtään.

… onko siinä jotain outoa, jos rahilla on lemmikkirahi?

Saako minulla olla lemmikkirahi…?

Sylissä kököttävä hämähäkki tuijotti Makea.
Make tuijotti takaisin. Sitten hän jäi tuijottamaan seinään ennen kuin tarkisti yksi kerrallaan jokaisen moderaattoritovereistaan.

… olenko minä jonkun näistä lemmikkirahi?

Hämähäkki käppäili jalalta Maken kämmenselälle, josta se loikkasi takaisin riippukeinulle. Kukaan muu huoneessa ei vaikuttanut huomioivan ”pikku-Herbertiä”, joten Make päätti yrittää antaa asian olla.

Moderaattorit kuuntelivat kärsivällisinä loppuun asti. Visu lopetteli pienen pöydän vierellä kertomustaan jättäen linnakkeen lainvalvojanelikon hiljaistakin hiljaisemmiksi. Vaikea tilanne ja uudet tiedot Killjoysta (ja oman eläimellisen identiteetin kyseenalaistaminen) kahlitsivat heidät hiljaisuuteen.

”Ja sitten päästit hänet menemään?” seinään nojaava Same kysyi kuppinsa takaa.

”Niin”, naisen ääni kuiskasi. ”Minun täytyi. Olisitko itse tehnyt toisin, Same?”

”Kieltämättä kaikki, mitä meillä on Killjoyta vastaan, on vain aihetodisteita”, kirjahyllyyn nojaava selakhi huokaisi. ”On silti huomioitava myös, että ratkaisu perustuu vain omaan luottamukseesi, admin.”

Visokki kääntyi ja tuijotti selakhia yllättyneenä. Pihdit aukesivat hieman ja sahahampaat visorakin kidassa pyörivät rauhalliseen tahtiin.
”Ymmärrän kyllä, miksi olet tuota mieltä. Minulle se, mikä sinulle on luottamusta, on vahva tunne siitä, miten hänen mielensä toimii. Olen pahoillani, etten voi esittää sitä muuten…”

Same nyökkäsi hyväksyvästi.
”Luulen ymmärtäväni. Emme silti voi jättää Killjoyta pois tutkimuksista.”

”Älkääkä jättäkö”, Visokki myönsi pettymystä silmissään. ”Ottakaa kaikki tiedot, mitä meillä on hänestä erityistarkkaan syyniin… mutta yhdellä ehdolla.”

Moderaattorit katselivat toisiaan hiljaisina. Bladis avasi ensimmäisenä suunsa hammasta purren.
”Emme kerro Gee-miehelle?”
Visokki nyökkäsi. Moderaattorien hiljaisuus oli ymmärtävä. Ei hyväksyvä.

”Tota”, Paaco nosti sohvanpohjalta sormen ylös, ”jos Visu on admin ja Gee on admin. Niin onko tuo ihan legit käsky?”

”Ei se olekaan käsky”, Visokki sanoi voipuneella äänellä, ”tässä voin vain pyytää teitä. Se ei varmasti näy ulospäin, mutta ajat ovat todella rankkoja Geelle. Se, yhdistettynä hänen menneisyyteensä Killjoyn kanssa… en tiedä, pystyisikö hän käsittelemään tätä tietoa neutraalisti. Pelkään, mitä kaikkea voisi tapahtua.”

Kukaan heistä ei tuntunut haluavan uskoa siihen. Visorakinseittinen riippukeinu narisi, kun Make työnsi sitä jaloillaan heilumaan. Paaco kurtisti oudoksuen kulmiaan pää käsinojaa vasten.
”Kyllä Gee saisi pasmansa pidettyä kasassa”, Bladis vannoi.
Hymyäkään päästämättä Paaco teki vasemman kätensä sormista kiikarin samanpuoleisen silmän ylle ja tuijotti Bladista vakavanaamaisena.
”Pasma. Päälle”, hän sanoi.
”Heh hah höh”, Bladis mutisi.

”Yritetään käsitellä tämä asia niin”, Same korotti ääntään, ”että emme joka tapauksessa piilottele admin Guardianilta mitään. Tämän tason tutkimustyön ei tarvitse vain olla hänen henkilökohtainen huolensa. Meillä on aikaa raportoida hänelle silloin, kun tilanne on nykyistä selvempi. Hoidamme petturitutkimuksen omin toimin siististi loppuun.”

Visokki näytti huojentuneelta.
”Kiitos, Same. Tiedän, että ette halua uskoa että tämä vaikuttaisi Geehen negatiivisesti. En minäkään. Mutta haluan itse esittää tilanteen hänelle sitten, kun aika on kypsä.”

”Eikö Killjoyn kuuluisi itse tehdä se?” Bladis sanoi jäisesti.

Visokki huokaisi ja piti pitkän hiljaisuuden. Mielensisäisen viestin odottelun hiljaisuus tuntui pidemmältä kuin pelkkä tauko puheessa olisi tuntunut.
”Niin… niin hänen pitäisi.”

Same kääntyi mietiskelevältä näyttävänä moderaattoreita kohti ja nyökkäsi näille yksi kerrallaan. Make nousi riippukeinulta saaden verkkotangon narahtamaan ja heilutti teräväkyntistä kättään hyvästiksi Visokin lemmikille. Hänen yllätyksekseen se heilutti takaisin, ja Make puski pois itseään aiemmin hämmentäneen kysymyksen.

… onko Visokki tuon lemmikkirahi?

Se ei ollut pelottavin kysymys.

… olenko minä nyt sen lemmikkirahi?

Make räpäytti silmiään kahteen kertaan ja vaappui pitämään ovea auki kollegoilleen.

Paaco ponkaisi sohvalta ylös ja työnsi Bladiksen pyörätuolin ulos. Tämän kerran skakdi ei vaivautunut valittamaan ilmaisesta kyytipalvelusta.
Ovi kolahti lainvalvojien perässä. Vain Same ei astunut huoneesta ulos, vaan jäi nojaamaan samaan kirjahyllyyn. Pitkiä hiljaisia hetkiä hän siinä ehtikin nojata.

”Vielä siinä?” Visokki havahtui tuijoteltuaan hetken ikkunasta. Pikku-Herbert asteli nyt hänen pihtihampaillaan pientä verkkoa kutoen.

Same nyökkäsi. ”Vanha tottumus, admin.”

”… tottumus?”

”Saarellani sitä ei kutsuttu mielenlukemiseksi”, selakhi sanoi suoristaen selkänsä, ”vaan hierarkiaksi. Osaan aistia, milloin käsky on tulossa.”

Visokki hämmentyi. ”Minkälainen käsky?”

”En vielä tiedä, admin. Mutta aistin, että se ainakin haluaisi minun jäävän hetkeksi.”

”Olet aivan oikeassa. Miten olisi tällainen käsky: Kerro minulle, miten minun olisi pitänyt tehdä…”

Same pudisti päätään.

”En voi vielä tietää, teitkö väärin Killjoyn kanssa. Kaikki on vielä auki tutkinnassa.”

Visokki nyökkäsi.
”Mutta minun pitäisi olla epäluuloisempi, eikö niin?”

”En halua tuomita-”

”Mutta pessimismi on realismia, niinkö?” Visokki keskeytti. Lempeällä äänellä, mutta keskeytti. ”Avde haluaa, että olemme epäluuloisia. Että menemme yhä pidemmälle saadaksemme tietää, kehen luottaa! Siksi hän merkitsi jokaisen petturiehdokkaista loisella! Koska hän haluaa antaa meille sen valinnan!”

Same oli avaamassa suutaan, mutta ei antanut sanojen tulla.

”Jos rikon periaatteeni ja katson jonkun heistä pään sisälle”, visorak lausui aavemaisen rauhallisesti ja hiljaa, ”jos kaivan ulos jokaisen salaisuuden ja avaan kaikki lukot, siinä samalla loinen tarttuu minuun taas! Hän merkitsee minut uudelleen.”

”Admin…”

”Minä sain loiseni jo kerran ulos. Enkä enää edes muista, miten, mutta minä sain sen ulos! Jos lakkaan todistamasta, että en ole se, mitä hän halusi minusta muovata, että en ole hänen ’ratsunsa’… hän voittaa. Hän voittaa, Same! Hän todistaa, että olemme sitä mitä hän halusi meistä tehdä.”

Same seisoi jämerässä ryhdissä odottaen taukoa Visokin sanoissa. Sen tullessa hän käytti tilaisuutensa.
”Vaikka en ymmärräkään edelleenkään mitään siitä, mitä loinen oli, sanoi ja teki”, Same huokaisi, ”tiedän että ehdokkaiden mielten täydellistä luotaamista ei voi edes pyytää keneltäkään siihen pystyvältä. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi luodata heitä täysin oikeudenmukaisin keinoin.”

Visokki tuijotti Samea hetken ja henkäisi syvään.
”Mutta minusta tuntuu kuin se olisi myös sitä, mitä hän yrittää saada aikaiseksi… kuin hän voittaisi riippumatta siitä, miten toimimme. Killjoy on ystäväni. Snowie on sinun, Same! Kun otamme heidät muuna kuin ystävinä, kun otamme heidät vain epäiltyinä… se tuntuu siltä kuin tekisimme heistä päässämme muuta kuin itsensä…”

”Ymmärrän, admin”, Same sanoi, ”mutta yritän itse ajatella asian niin, että vaikka joudun laittamaan tovereita – myös ystäviä – epämiellyttävään asemaan, teen sen kuitenkin heidän etujensa mukaisesti.”

”Sillä tavalla voi menettää ystäviä”, Visokki vastasi.

”Niin”, Same myönsi. ”Niin voi. Mutta voisin menettää heidät myös vihollisille. Ja jos voin estää sen, otan mielelläni vastaan ystävien elinikäisen vihan.”

Visokki katsoi tuoretta päämoderaattoria alakuloisin silmin. Visorakin elekieli oli kaukana selakhien, matoralaisten ja skakdien vastaavasta, joten admin oli joutunut opettelemaan monia ilmeitä vain voidakseen näyttää niitä ilman sanoja.

”Anteeksi, Same”, Visokki sanoi. ”Unohdan joskus, kuinka vaikeaa on olla se, joka joutuu tuomitsemaan omiaan.”

Samen kasvoille ei taas paennut tunteen häivähdystäkään. Myös se oli harkittu valinta.
”Kaikkina aikoina ei tule Klaania uhkaamaan vihamielinen armeija tai mielissä pesivä loinen. Nyt on vammojen aiheuttamisen aika, ja sen päätyttyä niitä hoidetaan. En osaa jälkimmäistä kuten sinä, joten keskityn ensimmäiseen. ”

Visokki antoi tuoreelle päämoderaattorille niin empaattisen katseen kuin visorakin viiltävillä silmillä vain kykeni.
”Kiitos, Same.”

Selakhi iski hoikat jalkateränsä yhteen.
”Admin.”

”Onko sinulla vielä kysyttävää? Muussa tapauksessa voit mennä.”

”Vain yksi kysymys”, selakhi kuiskasi. ”Liittyen Guardianiin.”

Visokki katsoi takaisin tuskaisana. Same näki, että valinta oli ollut vaikeaa adminillekin.
”Arvelinkin.”

”Entä jos hän saa itse tietää Killjoyn tapauksesta ennen kuin ehdit kertoa hänelle?”

Visorak oli hetken hiljaa ja seurasi katseellaan vain pihtihampaidensa kärkien välille verkkoa kutovaa pikkuista.
”Sen vastuun otan minä.”

”Ymmärrän. Kiitos, admin.”

Niine sanoineen selakhi nyökkäsi syvään ja astui ulos huoneesta.

Visorak laski lemmikkinsä yhdelle omista, pinkeiksi vedetyistä vihreistä verkoistaan. Verkko värähti, kun kepeä kahdeksanjalkainen asteli innoissaan sitä pitkin katonrajaa kohti. Admin asteli riippukeinulleen, nousi sille ketterästi takajaloillaan ponnistaen ja lyyhistyi lepoasentoon.
Kun hän sulki vihreät silmänsä, viimeinen asia minkä hän näki oli verkko, jossa hän eli ja jota hän oli oppinut kutsumaan kodikseen.

Kun hän astui kauan toivomaansa uneen, hän näki verkon, jonka Syvä Nauru oli kutonut. Sitä hän oli oppinut kutsumaan painajaisekseen.


Same tuijotti eteensä hau-naama peruslukemilla, kun hänen sulkemansa oven edessä könöttivät yhä hänen entiset vertaisensa ja nykyiset alaisensa. Make oli lähtenyt jo omiin tehtäviinsä, mutta Bladis ja Paaco tuijottivat selakhia katseet odottavina.
”No?” Bladis tivasi. ”Mitä mieltä?”

”Mistä?” Same kysyi ajatukset vielä äskeisessä hetkessä.

”Killjoyn suojelusta!” Bladis tuhahti. ”Joo joo, meillä ei ole oikeuksia määrätä vangitsemista koska oikeita todisteita ei ole, mutta eikö tämä ala olla jo vähän liikaa?”

Paaco nyökkäsi. ”Aika pirusti hämäriä juttuja pyörii sen jätkän ympärillä… muistatteko sen kuulatapauksenkin?”

”Ai sen, kun yksi sen entisistä kavereista nyt vain sattui lyöttäytymään yhteen Labion kakkosmiehen kanssa?” pyörätuoliskakdi murahti. ”Aika jännä yhteensattuma.”

”Niin”, Same myönsi. ”Mutta se operaatio loppui käsitykseni mukaan Creedyn, Killjoyn hyvän ystävän kuolemaan.Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.”

”No, se riippuu varmaan siitä, kuinka tärkeitä kamut ovat hänelle…” Bladis kohautti olkapäitään. ”Pitäisi varmaan raahata kuulusteluhuoneisiin mahdollisimman paljon väkeä, jolla on joku käsitys miehestä.”

”Niinpä”, Paaco maiskutteli huuliaan ja kääntyi. ”Mites se vahki, joka toi metruseikkailijat kotiin? Saatiinko siitä mitään irti?”

Bladis tuijotti kollegaansa hetken hämillään, mutta sitten tuntui tajuavan.
”Aa, se kyklooppi hienolla aluksella. Siitähän on jo puolisen viikkoa.”

”Niin”, Same sanoi vaitonaisena. ”Niin on.”

Hetken he olivat hiljaa.
”Niin mitä me sen suhteen teimmekään?” Paaco hymyili hermostuneena.

”Käskimme odottaa kuulustelua”, Same sanoi, ”ja…”

Syvä hiljaisuus valtasi admin-tornin käytävän.
”Voi perse”, Same jatkoi.
”Voi perse”, Bladis toisti.

”Eipä tuo mitään”, Paaco sanoi hieroen niskaansa. ”Minultakin olisi varmaan unohtunut.”

”Eiväthän vahkit syö mitään?” Bladis narskutti hampaitaan. ”Toivottavasti joku on älynnyt syöttää sille jotain. Entä jos se on kuollut nälkään?”

”Eivät vahkit syö mitään”, Paaco sanoi virnuillen hermostuneesti.

”Entä jos Musta Käsi julistaa meille sodan?” skakdi kysyi. ”Koska kidutimme yhden niistä nälkäkuolemaan?”

”Eivät vahkit syö mitään”, Same sanoi.

”No, kohtahan huomaamme!” Bladis virnisteli.

Selakhi kääntyi käytävän kelloa kohti, tuijotti sitä viitisen sekuntia ja kääntyi alaisiaan kohti.
”Haluan vahkin kuulustelutilaan 1 viidessä minuutissa”, selakhi sanoi. ”Tänään taidetaan vähän jutustella lisää lämpimiä aiheesta kenraali Killjoy.”