Avainsana-arkisto: Norsupäästäinen

Tuhkasinetti

”Hän sanoi nähneensä kaiken”, Guardian sanoi mietteliästäkin mietteliäämmällä äänellä. ”Hän ei voinut puhua mistään muusta kuin Ämkoosta.”

”Olikohan hän Ämkoon seurassa kun kaikki tapahtui”, Enki jatkoi kurtistaen kulmiaan. Sitten Enki kumartui hieman lähemmäs potilaan kasvoja. ”Kuka sinä edes…”
Kuului jokunen pakotettu yskäisy ja potilas avasi silmänsä arpeutuneen mahiki-naamionsa takana.

”Meneur”, matoran sanoi väsyneellä äänellä, jonka Enki tunnisti oitis. ”Nimeni on Meneur.”
Enki tuijotti toipilasta hieman hämmästyneenä suoraan silmiin. Guardian tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi kahden le-matoranin katseenvaihdon aikana, rykäisi sitten ja sanoi:
”Ilo nähdä, että olet tajuissasi. Huomaan, että kykenet puhumaan. Haluatko jatkaa siitä mihin jäit?”

Mahiki-kasvoinen veljeskuntalainen käänsi katseensa hitaasti puhuneen adminin tykö. Meneur katseli Guardiania hetken jokseenkin arvioivan näköisenä, hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten.

Matoran puhui pitkään ja hartaasti. Se selitti surumielisellä äänellä olleensa paikalla kun eliittinazorakin kanssa käydyn kamppailun jäljiltä heikko Ämkoo oli jättäytynyt nazorakeille vangiksi ja vaatinut neuvotteluja. Saaren rannalla oltiin Meneurin kertoman mukaan käyty hyvin lyhyt neuvottelu, jonka päätteeksi Ämkoo oltiin lyöty kahleisiin ja viety nazorakien ilmalaivaan.

Mutta siinä ei tietenkään ollut kaikki.

Koskapa olisi.

Bio-Klaani, linnoituksen piha

Pieni varpusparvi säikähti lentoon, kun illuusion naamiota kasvoillaan kantava le-matoran asteli hitaasti linnoituksen pihamaata pitkin. Pienen vihreänmustan soturin liikkeistä paistoi kipu ja tuska.

Meneuriksi itseään nimittänyt matoran oli jo päässyt pois Klaanin sairasosastolta, mutta hän ei silti ollut vieläkään täysin toipunut Viidakkosaaren taistelussa saamistaan haavoista ja ruhjeista. Tuon tuosta joutui matoran pysähtymään hengähtääkseen, vain jatkaakseen sitten hidasta mutta päättäväistä matkaansa kohti erästä linnoituksen monista puistoista. Tumma veri paistoi matoranin rintakehän ympärille käärittyjen siteiden läpi, ja soturin kaulalle revennyt syvä haava oli vähällä revetä auki tikeistään. Matoran kuitenkin tiesi, että häntä tarvittiin muualla. Sairaslevolle ei ollut aikaa.

Veljeskuntalainen vähät välitti vastaantulijoiden oudoista ja epäilevistä katseista. Klaanin matoranit olivat aina pelänneet Ämkoon veljeskuntalaisia. Miekkapaholaisen puolenvaihdon myötä olivat viidakkosaaren vihreät miehet muuttuneet Klaanin kansalaisten silmissä vieläkin epäilyttävimmiksi, eikä matoran voinut syyttää saaren asukkaita saamistaan reaktioista. Epäluuloisuudelle oli hyvä syy.

Mahiki-kasvoinen kohotti katseensa ja huomasi, että häntä vastaan harppoi kaksi tämän veljeä. Rau-kasvoiset le-matoranit kumarsivat kevyesti ystävälleen, ja sitten toinen heistä tarttui ruhjottuun toveriinsa.
”Ibra, Raham”, matoran puhutteli veljiään. ”Ilo nähdä teitä.”
Kaita-kolmikon entiset jäsenet nyökkäsivät vastaukseksi.

Matka kävi hitaasti, mutta lopulta matoran-kolmikko pääsi perille linnoituksen laidalla sijaitsevan pienen puistoalueen tykö. Veljeskuntalaiset astelivat varovasti harmaantuneelle nurmelle jatkaen matkaansa pienen lammen ohi, kapean hiekkatien yli ja lopulta paksuna kasvavan vanhan tammen juurelle. Nälkäinen orava seikkaili puun yläosissa havisuttaen sen lehtiä. Pilvisellä taivaalla soi kyyhkyn kujerrus.
”Löysimme sen täältä”, Raham puhui ja viittoi puun toiselle puolelle. ”Kaivoi onkalon yhdessä yössä, eikä suostu poistumaan sieltä.”
Kolmikko kiersi puun toiselle puolelle. Silloin he näkivät maahan kaivetun valtavan kuopan, joka näkyi muuttuvan käytäväksi ja jatkuvan syvälle maan alle. Kaivaja oli repinyt puun juurakon tieltään, ja onkalon suuaukko oli kauttaaltaan muhkuraisten multakasojen peitossa. Näky muistutti matoraneja viidakossa eläneiden karhujen pesistä.

Matoranit laskeutuivat sisään pimeään onkaloon. Syvemmällä maan alla loisti muutamien pienten valokivien valo, ja etäältä kuului hiljaista puhetta ja kuiskailua. Ja raskasta tuhinaa.

Harmaalla multalattialla istuva pieni ja tarkkaan valittu entisten veljeskuntalaisten joukko hiljeni Ibran ja Rahamin auttaessa haavoittuneen veljensä peremmälle. Mahiki-kasvoinen le-matoran käänsi hitaasti päätään ja laski läsnä olevien kumppaneidensa määrän katseellaan. Vihreät veljet nousivat yksi kerrallaan seisomaan, nyökkäsivät saapujan suuntaan, ja laskeutuivat taas istumaan luolan lattialle.

Luolan perimmäiseen nurkkaan kootun heinistä ja risuista rakennetun pesän päällä makaava rahi-olento ei sen sijaan tehnyt saapuneelle matoranille kunniaa. Suuri Norsupäästäinen tervehti tulijaa ainoastaan laiskalla katseella ja kärsänsä heilautuksella.

”Se ei ole hievahtanutkaan tuosta sen jälkeen kun sai pesänsä valmiiksi”, luolan seinään nojaileva Enki puhui katsellen kärsäkästä petoa. ”Se ei syö, ja se näyttää päivä päivältä väsyneemmältä.”
Mahiki-kasvoinen hymähti.
”Antakaa sen olla”, hän puhui. ”Ehkä se tarvitsee nyt lepoa.”
Matoran viittoi kaita-kaksikon istumaan muiden veljien sekaan. Sitten toipilas asteli varovasti lähemmäs päästäistä ja silitti hiljaa sen pitkää kuonoa. Päästäisen toisen valtavan silmän katse käväisi matoranissa. Sitten rahi sulki silmänsä, ja olennon raskas hengitys muuttui hiljaiseksi kuorsaamiseksi. Matoran istahti Päästäisen vierelle ja nojasi selkänsä sitten eläintä vasten. Toipilas saattoi tuntea suuren rahin lämmön.

”Tedni sai hankittua tavaran”, yksi matoraneista puhui ja nosti sitten esiin rapistuneen ruskeaan paperiin käärityn paketin. ”Joskin nyt se sankari makaa sairasosastolla.”
Muutama matoraneista oli alkaa nauraa, mutta haavoittuneen veljen pistävä katse sai nämä vaikenemaan.
”Kuulin Tednistä”, matoran puhui ja ojensi kätensä pakettia pitelevän ystävänsä tykö. ”Hän toimii eri tavalla kuin me muut, mutta häneen voi aina luottaa.” Toipilas tarttui rapisevaan pakettiin ja pyöritteli sitä sitten käsissään.
”Toivon, että teistä kaikista voi sanoa samaa.”

Veljeskuntalaiset nyökkäilivät katsellen vuoron perään toisiaan. Sitten nämä jäivät hiljaa seuraamaan, kun heidän toverinsa avasi suurehkon paketin.

Matoran tarttui kasvoillaan lepäävän illuusion naamion reunaan ja riuhtaisi sen sitten pois irti. Ensimmäistä kertaa koskaan matoranin toverit näkivät veljensä ikääntyneet ja monien taistelujen haavoittamat harmaat kasvot. Kanohi mahikin väri haalistui, kun matoran laski sen vierelleen kävelleen Enkin käsiin.

”Meneur”, Enki lausui ja nosti mahikin päänsä ylle. ”Hän antoi henkensä veljiensä puolesta.”
”Meneur”, muut matoranit vastasivat kuorossa. ”Kunnia Meneurille”, he sanoivat.
Harmaanruskeat paperikääreet putosivat kahisten lattialle. Mustanvihreä matoran hengitti syvään ennen kuin painoi paketista paljastuneen naamion päähänsä.

Sitten hän puhui.









”Veljet”, Leiter sanoi. ”Meidän täytyy puhua Ämkoosta.”


Nazorak-pesät

Hyönteissuu joi seitinohuesta kristallilasista tummanpunaista nestettä. Kitiinikuorinen käsi laski lasin pöydälle.
”Eversti”, Kenraali 001 sanoi kuuluvasti. Huoneen akustiikka kantoi hänen ääntään kaikkialle.
”Herra Kenraali”, miekkapiru vastasi.

Avaran ruokasalin lattia kiilteli lähes tyhjänä, ja ainoastaan yksi pöytä oli sijoitettu sen keskelle. Tummanruskea hyönteinen ja tummanpuhuva toa tuijottivat toisiaan sen yli. Tulenpunainen ja tummanruskea koristivat ylimystön ruokailutiloja, kun seinät alleen hautasivat komeat verhokankaat, Imperiumin heptagrammeja kuhisevat ryijyt ja Taiteen ja kulttuurin ministeriön tuotokset. Jos näillä seinillä olevissa maalauksissa ei ollut kuvattuna suurta taistelua, sitä ei oltu taisteltu.
Eikä kyllä edes niitä kaikkia, joita maalaukset kuvasivat.

Suuri juhlava ateria odotti Miru-kasvoisen pirulaisen edessä pöydällä vielä koskemattomana. 001:llä ei ollut selvästi aikomusta kehottaa uutta everstiään tarttumaan sen pariin. Muodollisuus samalla tapaa kuin tapaamispaikkakin.

He olivat salissa kahdestaan. Kenraalinkaartilaiset olivat jättäytyneet ulkopuolelle.

”Olet ollut yhteistyökykyinen, eversti”, 001 sanoi vivahteettomasti. ”Sen tietää siitä, että olet vielä hengissä.”
Hyönteisupseeri ryysti pitkään lisää tummanpunaista juomaa.
”Käsittääkseni toimitit jo Tiedustelupalvelulle kaikki tietosi vihollisen sisäisestä puolustuksesta.”

Miekkapaholaisen punainen katse kierteli hetken aikaa pitkin ruokasalin seinäkoristeita. Sitten miekkamiehen katse palasi nazorak-kenraaliin, ja tämän kasvoilla käväisi varovainen virnistys.
“Kaikki”, Ämkoo toisti tuijottaen nazorak-johtajaa suoraan silmiin.

001 nyökkäsi. ”Kuten kuuluukin. Mutta et ole joukoissani tiedon takia. Aikasi tulee toimia pian. Tiedäthän, miksi lähetän sinut juuri Vahtikoiran perään, eversti?”
Ämkoo tarttui ainoalla kädellään pöydällä edessään seisovaan korkeaan lasiin. Sen sijaan, että Klaanin petturi olisi nostanut lasin huulilleen, pyöritteli miekkamies lasia hitaasti edessään kuin tutkien siinä olevaa nestettä. Hetken verran juomalla leikittyään laski Miekkapiru sen kuitenkin takaisin pöydälle.
“Minä olen paras aseenne Guardiania vastaan”, Ämkoo puhui. Miekkamies ei pelännyt käyttää entisestä ystävästään itselleen tutumpaa nimeä. “Vain minä voin nujertaa hänet.”

”Vihollisemme ei ole armeija, eikä koskaan voi sellaista teeskennellä. Kun ussal-kuningattaren rakki lopetetaan, kaatuu korttitalo heidän käsiinsä”, kenraali lausui ja piti pienen tauon. ”Sähkön toa ei ole suuri marsalkka, eikä sitä ole myöskään sairas luonnonoikku visorak. Siitä voin olla varma. Mutta voinko olla varma, että et anna…”

Seuraavan sanansa hyönteinen pakotti hammasleuoistaan inhoa tihkuen. ”… sentimentaalisuuden seisoa tielläsi?”
Aivan liian suuri musta nahkamantteli oli syödä miekkamiehen sisäänsä kun tämä nojasi tuolillaan taaemmas.
“Minä en ole yksi heistä”, toa puhui. “En koskaan ollut. Niin kauan kuin sopimuksemme pitää, minä olen heidän vihollisensa.”

Muuta vastausta ei 001 olisi hyväksynytkään.
”Kun aika tulee, et lähde taisteluun yksin. Uusi aseveljesi seisoo vierelläsi, kun viet vanhalta pään.”
Miekkapirun kasvoille kiipesi epätietoinen ilme kun tämä maisteli kenraalin sanoja.
Nuiva hymähdys pakeni kenraalin suusta. ”Olet kohdannut hänet aiemmin. Tuntui luontevalta valita joku, joka… tietää miten taistelet.”
Entinen klaanilainen oli hetken vaiti.
“Meillä on varmasti hauskaa yhdessä”, vastasi Miekkapiru sitten kuivasti.

Hyönteissilmät kurtistuivat petoeläimen viiruiksi. ’Hauska’ ei selvästi kuulunut Kenraalin sanavarastoon, eikä siinä ollut kyse kielitaidosta.
”Hyvä”, hän kuitenkin tuhahti.
Vakavakatseinen vihersilmä nousi tuoliltaan ja alkoi askeltaa kohti salin suuria puuovia Ämkoon istuimen ohi.

Hän kuitenkin pysähtyi aivan toan istuimen taakse ja odotti pienen hetken hiljaisena.
”Eikö ruoka maistu, eversti?” kenraali kysyi kääntymättä. ”En myrkyttäisi omia sotilaitani.”
Entinen admin jähmettyi paikoilleen. Toan katse laskeutui edessään odottavaan jo jäähtyneeseen ruokalautaseen, ja vihreäkasvoisen miehen silmät kapenivat.

“Tiedän”, miekkamies vastasi lopulta hiljaa, tarttuen samalla lautasen rinnalla odottaviin aterimiin.
“Onhan meillä sopimus.”


”Niin”, hymyili sininen Pakari-kasvo Ämkoolle. ”Niin meillä on.”

Matoralaisen tuijotus vastasi polttorautaa. Olihan se jo hänet jo hehkullaan merkinnytkin.

Ja punaiset ne silmät olivatkin. Jos miekkapaholainen oli oppinut jotain Avden silmistä, niin ainakin sen, että tämä ei koskaan räpäyttänyt niitä.
Se oli asioita, jotka huomasi vasta kun ne puuttuivat kokonaan.

Punaisella miehellä se ei ollut ainoa laatuaan.

Sentään nyt silmiä oli vain kaksi. Paitsi jos ne loput kymmenentuhatta olivat juuri nyt hänen takanaan.

Kukapa sitä tietäisi. Pimeää sielläkin.

Pimeässä ne kukkivat.

Avde seisoi Ämkoon edessä pienen pimeän tilan keskellä. Paljolla asuintilalla ei ollut nazorak-imperiumi Miekkapirua siunannut, eikä valollakaan. Valon puute oli hänen keskustelukumppanilleen eduksi. Puute, sitä hänen keskustelukumppaninsa lähinnä olikin. Kuorta.

Karu puinen pöytä huoneesta sentään löytyi. Ämkoo olisi voinut sängylle istuessaan laskea pöydälle kyynärpäänsä, jos sen puoleinen kyynärpää olisi ollut olemassa muulloinkin kuin varjona. Juuri nyt pöydällä höyrysi kaksi kupillista pikimustaa.

Avde istui pikkuiselle jakkaralle pöydän äärellä ja katsoi hymähtäen kahvikupposia.
”Minuako varten, Ämkoo? Huomaavaista. Varsinkin, koska en ilmoittanut tulostani.”
“Voi, ilo on kokonaan minun puolellani”, puolimakuta puhui. Miekkapaholaisen silmissä paloivat Yuurein tulivuoren liekit. Tämän tummanpunaisena hohkaava katse uhmasi urheasti Avden olemusta. “Minä kahvittelen niin mielelläni hyvien ystävieni kanssa.”

Avden punainen kämmen tarttui kuppiin kuin ei olisi ollut täysin varma, miten se toimi. Tai kohteliaisuutena. Koska niin kuului tehdä. Jos jotain, Punainen mies oli kohtelias.
”Ensimmäisellä kerralla kun kohtasimme, varjosti tilannetta… kiusallinen kiire. Olen tyytyväinen että nyt meillä on enemmän aikaa puhua”, punainen mies nosti kahvikupin huulilleen. Ämkoo tiesi, että juoma oli vielä tulikuumaa.

Ja niin tiesi Avdekin. Mutta se ei näemmä muuttanut mitään.

Tietenkin. Miksi olisi muuttanutkaan.

Punaisessa miehessä oli vain kaikki tarpeellinen. Eikä suunsa polttaminen ollut kohteliasta.

”Herra kenraali kutsuu sinua kuulemma nykyään everstikseen. Melko imartelevaa hänen kaltaiseltaan.”
“Sotilasarvot eivät ole koskaan olleet minun juttuni”, miekkamies myönsi ilman ilmettä, vetäen samalla kahvinsa lähemmäs. “Mutta onhan se toki kohteliaisuus. Olen tavannut useita hyviä everstejä.”
”Voi, niin minäkin. Guardian on hyvä mies”, Avde hymähti. ”Sääli, että hänen kaltaisensa eivät tapaa olla… pitkäikäisiä. Tässä maailmassa ei pääse pitkälle hyvänä everstinä.”

Ämkoo pudotti kahvinsa sekaan kaksi palaa sokeria, ja kaatoi siihen sitten tilkan maitoa pienestä metallisesta kannusta. Sitten toa poimi kahvilautaselleen pöydältä pienen vohvelin.
“Toivottavasti minusta ei sitten tule liian hyvää everstiä”, Ämkoo vastasi hämmentäen juomaansa pienellä hopealusikalla. Petturin mitäänsanomaton katse pysytteli Avdessa.

”Kunhan vain jatkat polkua, jonka arvon 001 sinulle viittoo. Vaan mistä puhuitte hänen kanssaan, jos sopii kysyä?”
Ämkoon tasainen ilmeetön tuijotus olisi saanut kenet tahansa muun tässä vaiheessa kiusaantuneeksi. Piru pysyi hetken hiljaa, tapittaen punaisilla silmillään keskustelukumppaniaan. Mietittyään hetken vastaustaan vastasi Ämkoo sitten:
“Ruuasta.”

”Ei kuulosta aihepiiriltä, jossa hänellä olisi paljon sanottavaa”, Avde totesi kulmaa kummastuneena nostaen. ”Hänen mieliaihepiirinsä ovat lyijy, teräs, tuli ja veri. Emme puhu koskaan erityisen pitkään.”
Matoralaiselta näyttävä otti toisen pitkän hörpyn kuumasta juomastaan turhia puhaltelematta. Ämkoo mietti hetken, pitäisikö hänen keskustelukumppanilleen vihdoin kertoa, että kuuman nesteen kuului sattua.
”Mutta arvostan häntä siinä, missä hän on hyvä”, pikkumies jatkoi. ”Ja haluamme – sinä haluat – pitää hänet iloisena. Heh, tai ainakin tyytyväisenä.”
“Hän on tyytyväinen niin kauan, kun minä leikkaan oikeita asioita”, Ämkoo puhui. “Se olisi toki helpompaa kunnon terällä.”
Miekkamiehen neutraali tuijotus valui hitaasti huoneen nurkkaa kohti. Nurkassa seinää vasten lepäsi torakoiden Ämkoolle takoma upseerimiekka. “Torakkateräs on minulle romumetallia. Ymmärtänet.”

”Hyvinkin.”

Avde ei näyttänyt edes yrittävän piilotella sitä, että keskustelu oli johdettu sinne minne hän oli aina halunnutkin. Matoranin kaltaisen kuoren sisällä oli kaavio, solmu tai verkosto jonka olemuksen avaaminen ei miekkapirulta välttämättä edes onnistuisi, mutta hän tiesi kyllä milloin synkeä shakkimestari kulki hänen kanssaan samaa polkua.

”Ovatko nazorakit kyselleet miekastasi?” Avde kysyi hiljaa.
Ämkoo tuijotti yhä nurkassa lojuvaa torakkaterää.
“He tietävät, että en luota heihin tarpeeksi tuodakseni miekkaani heidän eteensä. Piilotin sen viidakkosaarella paikkaan, josta he eivät sitä ikinä löydä.”
Toan katse palasi matoralaiseen.
“Eli kumpikin Ikiteristä on nazorakien tavoittamattomissa.”

Avde nyökkäsi syvään. ”Myös sinun tavoittamattomissasi”, hän sanoi äänellä, joka jäi puolitiehen empaattisesta. ”Miltä se sinusta tuntuu?”
Ämkoo nosti kahvikuppinsa ja otti pitkän kulauksen.
“Tiedän, että se on vain väliaikaista.”

”Se miekka ja sen sisar… niitä parempia en ole eläissäni nähnyt”, Avde lausui. ”Kenraali veisi sen ilomielin pois käsistäsi, jos hänelle siihen tilaisuuden antaisit. Hän näkisi niiden arvon, kyllä. Hän tunnistaisi terän, jonka metallissa sadan sen kaataman sielut vielä kirkuvat kuorona. Mutta hän ei ikinä pystyisi näkemään, miksi se miekka on sinulle niin tärkeä.”

Ämkoo ei vastannut siihen kuppinsa takaa mitään.

”Tuoko ikimiekka sinulle siihen kuolleen opettajan takaisin, miekkapiru?” punainen kysyi.

Ämkoo laski kahvikuppinsa taas pöydälle. Toan suu pysyi kiinni, ja tämän katseesta oli mahdotonta löytää niin mitään tunnistettavissa olevaa reaktiota. Miekkapiru tuijotti Avdea pitkään hiljaa, pysytellen paikallaan kuin patsas. Näytti siltä, että Ämkoo ei aikonutkaan vastata millään muulla kuin epäluonnollisen pitkällä tuijotuksella.

Ja siihen punainen mies lähinnä hymähti ja otti pitkän hörpyn kupistaan.
”Ehkä kerrot minulle jonain päivä totuuden. Sitä ennen sinun täytyy myöntää se itsellesikin.”
Kuppi laskeutui tyhjänä pöydälle. Tyhjänä. Tyhjä oli hyvä sana Avdesta puhuttaessa. Ehkä ainoa oikea.

”Kiitos kahvista. Luotan siihen, että nazorakit eivät tiedä tämän keskustelun tapahtuneen.”
Ämkoo ei elehtinyt vieläkään.

”Hyvä”, Avde vastasi. Huoneen ovi aukesi ja joku asteli sisään. Sitä ei kuullut askelista.
”En koe suurta poltetta miekkojasi kohtaan, Ämkoo”, punainen mies hymyili, ”mutta haluan että Alku ja Ääri ovat käsissä, joita voin ohjata.”

Askelia. Askelia. Ei edelleenkään ääniä. Mutta askelia. Jonkin painostava, painava läsnäolo. Jonkin lähestyminen. Jokin astuisi kohta esiin.

”Ja toivon, että sinun kätesi ovat sellaiset.”

Ämkoon katse upposi puoliksi juotuun kahviin. Jokin ilme koitti kiivetä toan miru-kasvoille, mutta miekkasoturi onnistui taistelemaan sitä vastaan. Toan suupieli värähti, mutta tasoittui sitten, ja miekkapiru nosti vihreät kasvonsa ylemmäs. Sitten miekkamies käänsi kekäleinä hehkuvat punaiset silmänsä hitaasti äänettömiä askelia kohti. Nähdessään saapujan Ämkoo tunsi, kuinka tämän taistelijan kehon jokainen lihas tuntui jäykistyvän.

Toa henkäisi nähdessään Marionetin. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Avde nousi hiljaa tuoliltaan ja asteli valkoisen luonnottomuuden vierelle.

Jos Punaisessa miehessä oli vain kuori, ei ollut sätkynukessa sitäkään.

Pitkät löysät raajat roikkuivat vain itsensä kannattamina.

Toisessa kädessään terä joka oli tappanut enkelinkin.

Ja puhtaan valkoiseen päähän ei ilmestynyt kasvoja, vaikka niihin kuinka pitkään katsoi.

”Toiseen kertaan, Ämkoo”, sanoi Avde lempeään sävyyn. Mutta sitä ei Miekkapiru huomannut.
Sillä kun katsoi tyhjyyteen tarpeeksi kauan, alkoi siitä löytää sen, minkä siihen oli itse tuonut.

Oman pelkonsa.


Bio-Klaani, ampumarata

Halli oli tyhjentynyt iltaa myöten. Valkea vaan paikoin ruudin tummentama kivi valaistui punaiseksi ja oranssiksi. Metalli kitisi yhdessä nurkkauksessa, ja miesääni hyräili itsekseen.
Tyhjä lipas ammotti avattuna sinisen skakdin sylissä tämän istuessa ammuslaatikon päällä. Aavikon sotilas hankasi öljyisellä rätillä lippaan avonaista jousta puhtaaksi.

Ja oli pudottaa sen kuullessaan takanaan tutun äänen.
“Rakki. Hanki minulle vene.”
Turaga Bakmei näytti juuri yhtä yrmeältä kuin aina ennenkin. Guardian ei yllättynyt siitä, että valkomusta vanhus oli onnistunut ilmestymään hänen taakseen aivan ääneti. Bakmei pyöritteli pitkiä viiksiään sormillaan, ja näytti erittäin kärsimättömältä.

”Voisitteko sinä ja viiksesi hetken vaikka vain odottaa ihan rauhassa. Olen kuitenkin odotellut teidän väkivaltaista korkeuttanne jo nelisen päivää, eikä mitään ole hirveämmin kuulunut.”

…olisi Guardian halunnut sanoa, mutta tajusi viime hetkellä olevansa tilanteessa, jossa Valkoisella Turagalla ei ollut ketään, joka tämän olisi ollut pakko tappaa häntä ennen.
Pystyt tähän, Gee. Hengitä syvään äläkä viisastele.

”… asia selvä”, hän lopulta sanoi työntäen jousta vauhdilla takaisin lippaan sisään. ”Lieneekö sopivaa kysyä määränpäätä?”

Bakmei ohitti sinisen skakdin kysymyksen täysin. Vanhus heilahti ripeästi ympäri ja lähti sitten harppomaan kokoiselleen pitkin askelin sinne mistä oli tullutkin.
“Ruudin haistelu on pehmittänyt pienet aivosi”, kuului turagan solvaus kauempaa. “Pidä kiirettä. Minä en aio vartoa sinua koko päivää!”

Gee kirosi hiljaa mielessään ilmeisesti nyt harvinaisen peruuntunutta iltaohjelmaansa. Kummemmin vetelehtimättä skakdi nykäisi taisteluvyön panoslaatikon päältä niskaansa, työnsi lippaat takaisin oikeisiin taskuihin ja heilautti Vartija-kiväärin selälleen. Kun hän viimein ehti turagan vauhtiin, oli tämä ampumaratojen etuovilla.

Liikaa sanoja jakamatta kaksikko suuntasi kivisiltojen yli ja satamaa kohti. Laituri 6:n kohdalla skakdi vilautti körmylle vartiopeikolle punaista admin-kiveä ja valitsi mieleisensä purjeveneen.

”Ei mitään kiirettä”, skakdi mutisi kiertäen tiukkaa köyttä irti laiturista, ”mutta tässä vaiheessa olisi hyvä tietää suunta.”

Vanhus hyppäsi luonnottoman ketterästi pienen purjealuksen kyytiin. Sitten Bakmei hyökkäsi purjeen kimppuun, ja sen parissa puuhatessaan vanhus murisi viimein:
“Hautasaaret. Vie minut sinne.”
”No ei kai nyt ihan vielä, turaga”, Guardian sanoi. ”Kun teistä vielä ääntäkin lähtee.”

Merituuli puhalsi syysillassa hiljaisena ja omien sanojen sisältö upposi skakdiin hitaasti.

Näin kauan sinä kestit. Hyvä homma.
Olisit saman tien kysynyt, pitääkö lapiokin ottaa mukaan.
Nyt se ainakin tulee tarpeeseen.

Bakmei kiristi paksua köyttä tiukkaan puristettujen nyrkkiensä välissä, ja vanhus näytti ilmeensä perusteella miettivän, että kuristaisiko Guardianin nyt vaiko heti. Täysin luontonsa vastaisesti turaga kuitenkin jätti adminin henkiin, ja heitti köydet skakdin käsiteltäviksi.
“Avaa vielä kerrankin suusi ilman, että kysyn sinulta mitään”, Bakmei puhui katsellen merelle, ja jatkoi: “niin syötän sinulle nuo typerän näköiset hampaasi yksitellen.”

Kuolinilmoitukseni tulee näyttämään vielä tosi nololta joku päivä.
Lepää rauhassa, parahin ylläpitäjä. Kuolinsyy: nokkeluus.

Kaipaamaan jäivät kanssa-adminit paitsi se yksi vihreä perkele.

Purjevene lähti kiusallisessa hiljaisuudessa halkomaan aaltoja kohti luodetta. Valkea turaga laski matkasäkkinsä veneen pohjalle, ja nojaili sitten aluksen keulaan samalla kun tuuli tarttui tämän pitkinä heiluviin viiksiin. Bakmei hukkui mietteisiinsä, ja Guardian oli aistivinaan vanhuksen mielialassa jotain outoa.


Tulikärpänen

Sotakoneen ikkunalasin edessä seisoi sarvipää, joka ei ollut nazorak.

Miekkapiru kuuli nazorak-ilmalaivaston lippulaivan moottorikuoron ylimmältäkin kannelta kaiken puun ja teräksen läpi. Kolmen ilmalaivan muodostama kimeera lensi valtavat moottorit natisten ja tulta ja tulikiveä puskien iltaisen meren yllä etelää kohti. Pauhu oli hirvittävä, mutta jollain tapaa kolme riitaisaa moottoria puhalsivat yhteen helvetillisen kuumaan hiileen täydellisessä harmoniassa.
Toa tai matoran olisi kutsunut lentävää linnaketta kaitaksi, mutta piru ei ollut ollut matoran taikka toa aikoihin.

Vihreän mirun punaiset silmät katselivat Tulikärpäsen komentosillan suurista ikkunoista. Taaempana näkyi himmeä valojen keskittymä, jossa hän oli joskus hetken asunut. Vielä taaempana vuorenhuippu joka oli joskus hänen nimeään kantanut. Jossain luoteessa säteet paljastivat kaksi huippua meressä, joiden sisällä lepäsivät kuolleet.
Kenraaliluutnantti 003 karjui sillalla komentoja, joiden kieltä piru ei ymmärtänyt. Molemmat auringot olivat laskussa, mutta jyrisevä moottorimyrsky tuoreen everstin alla ei ollut menossa unten maille.

Sillä oli määränpää.
Määränpää alkoi olla jo tyhjä Imperiumin kalustosta. Skakdit olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten.

Toinen hahmo asteli Ämkoon vierelle ja katsoi samaan suuntaan kuin hänkin.

”Tiedätkö, mihin olemme menossa?” kenraali 001 sanoi.
Nahkatakkiviittainen toa nyökkäsi.

001 oli hetken hiljaa.
”En voi kuvitella, että tietäisit, miksi”, nazorakin matala ääni sanoi hiljaa. ”Eversti. Haluan varmistaa, että välillämme vallitsee luottamus, jota vaadin kaikilta Imperiumin lapsiltakin.”
“Tunne on molemminpuolinen, herra kenraali”, Miekkapiru vastasi vaimeasti. “Mutta tietäkää se, että niin kauan kuin olemme sopimuksestamme yksimielisiä, olen yksi teistä.”
”Sisällämme ei virtaa sama veri”, 001 sanoi kylmästi. ”Eikä tule koskaan virtaamaankaan.”

Hetkellinen hiljaisuus. 001 kääntyi katselemaan auringonlaskun maalamaa taivasta ja pilviä, jotka olivat kuin suuria tulipalloja.
”Voidakseni luottaa sinuun on minun nähtävä sieluusi, eversti. Minun on nähtävä, oletko puhdas. Ja minun on nähtävä, pystytkö muuttumaan siksi, mitä sinulta vaadin… vai oletko ollut sellainen aina, vaikka et sitä ehkä tiennytkään.”

Miekkapiru ei tuntunut haluavan sanoa siihen mitään. Hänen kenraalinsa jatkoi.
”Mistä olet kotoisin, eversti?”
“Ette tuntisi paikkaa, vaikka kertoisin”, miekkamies vastasi, paljastaen kuitenkin: “Lohya-korosta. Pieni ja useimmille tuntematon saari.”
”Samanlaiselta nousin kaksoisaurinkojen valoon minäkin”, 001 sanoi ilottomasti. ”Vaan sillä ei ollut nimeä. Miksi olisikaan. Nimeä en ottanut minäkään.”

Kolmen ilmalaivan liitokset natisivat maanjäristyksen voimalla.

”Sille saarelle kasvatimme ensimmäisen pesämme. Pesä oli tarpeeksi suuri pitämään lämpimänä ja turvaamaan koko nuoren kansani. Ruokimme pesää, ja pesä ruokki meitä. Kuuntelimme sen sydämen sykettä ja annoimme sen kasvaa. Annoimme sen täyttää pienen synnyinpaikkansa ja niellä alleen kaiken sen, mitä se tarvitsi elääkseen… ja pitämään meidätkin elossa.”

Aura gukkoja liisi Tulikärpäsen suurten ikkunoiden yli, kiertäen kuoleman kolmion kaukaa.

”Mutta lopulta saari ei ollut tarpeeksi. Ei meille, eikä pesällekään. Ruoka loppui. Pesä kuivui ja kuihtui paikalleen, kunnes se kuoli käsiimme ja jätti vain kylmän kivisen luodon.

Ja noin vain, kotini oli poissa. Eikä mikään taika tai naamio sitä takaisin toisi.”

Torakkajohtajan äänensävyssä ei ollut paljoa tulkittavaa. Vuosikymmenten sotiminen oli hionut ylimääräisen pois.

”Aina ja vääjäämättä tulee aika päästää irti, eversti.
Aina ja vääjäämättä tulee aika haudata mennyt ja astua tulevaisuuteen.
Polttaa vanha kasvualustaksi uudelle.
Koteloitua ja syntyä uutena, parempana.”

Puhtauden kenraalin vihreät silmät hakivat piinaavasti katsekontaktia Ämkoon omien kanssa.
”Pystytkö siihen?”

Miekkapirun terävä katse pysyi aluksen ikkunoissa levittäytyvässä maisemassa. Toa nyökkäsi hitaasti.


Hautasaaret

Guardian oli Klaanin ympäristön merikarttoja joskus tutkiessaan pannut merkille sen, että Hautasaaria oli kaksi. Skakdi tunsi entisen admintoverinsa tarinoista pohjoisella Hautasaarella käydyn kohtalokkaan taistelun, ja myös siellä sijaitsevan toa Atyan haudan. Hautasaarista eteläisempi oli kuitenkin Guardianille tuntematon. Admin muisteli Ämkoon kutsuneen saarta joskus nimellä ’Holvisto’, ja tuota nimeä siitä käytettiin myös Klaanin kartoissa.

Juuri nyt Guardian ja valkoinen turaga laskeutuivat veneestään Holviston harmaalle rannalle. Väritöntä rantahietikkoa hajottivat maasta kasvavat noenmustat kivijärkäleet, joiden terävät huiput tavoittelivat onnettomina aurinkojen värjäämien pilvien täyttämää iltataivasta. Skakdi katseli rauhallisena aaltoilevalle merelle, ja huomasi näkevänsä horisontissa Bakmein kotisaaren. Adminin mieli mustui, kun tämä ajatteli viidakkosaarella viliseviä nazorak-sotilaita. Turaga sen sijaan ei katsonut merelle. Bakmein katse tutki rannan lohdutonta kivikkoa, kun vanhus muisteli aikaa jolloin oli käynyt saarella viimeksi. Siitä oli kauan, hyvin kauan.

Tumma rantakallio muuttui hieman etäämpänä jyrkäksi mäeksi. Bakmei nosti tavaransa selkäänsä, ja lähti sitten sanaakaan sanomatta kulkemaan kallioista mäkeä kohti. Guardian oli vähällä sanoa jotain, mutta skakdi koki viisaammaksi vain pysyä hiljaa ja kulkea turagan mukana.

Ilta-auringot yrittivät maalata saaren maastoon edes vähän väriä, mutta kullankeltainen valo onnistui siinä heikosti. Lokkien ja suulien parvet kaartelivat keskenään raakkuen taivaalla, tarkkaillen saaren rannasta loittonevaa omituista kaksikkoa. Valkea turaga näytti välillä tarkistavan, että Guardian seurasi tämän mukana. Admin harppoi sukkelasti kulkevan vanhuksen perässä. Sankka sumu alkoi vallata maiseman, ja Guardian oli tuon tuosta vähällä hukata valkean turagan raskaan udun sekaan.

Siellä täällä saaren kivisestä maaperästä työntyi esiin valtavia mustia kivipaasia, jotka olivat kuin suuria teräviä hampaita. Guardian ihmetteli suuria kiviä, ja hänellä kesti sumun vuoksi pitkään huomata, että osa suunnattomista paasista näytti katsovan takaisin. Sumun keskeltä Guardiania tuijottivat valtavat kiviset siivekkäiden matoranien muotoon hakatut patsaat. Noiden suurten suojelushenkien naamiot muistuttivat lintujen kasvoja, ja ne nostivat vahvan näköiset kouransa korkealle taivaita kohti. Suurten patsaiden seassa kohosi maasta myös pienempiä kiviä, joiden karkeaan pintaan samanlaisia toismaailmaisia olentoja oli myös kaiverrettu.

Sumun seassa vartiotaan pitävät kiviset pedot johdattivat skakdia ja turagaa yhä syvemmälle saarelle. Sumu kävi yhä sankemmaksi. Tuulen ja merilintujen loittonevat äänet muuttuivat harmaan maiseman seassa pelottavan kuuloiseksi vaikerrukseksi.

Yhtäkkiä turaga Bakmei pysähtyi. Guardian siristi silmäänsä ja katsoi ylöspäin. Heidän edessään seisoi kaksi linnunkasvoista vartijaa, joista kummallakin oli kuusi kättä. Vartijoiden takana kohosi mustaakin mustempi kalliohuippu, jonka kärki katosi jonnekin korkealle kohoavan sumun keskelle.
Kivijätit vartioivat kallion kylkeen hakattua synkkää oviaukkoa. Oviaukon ympärillä tanssi joukko linnunkasvoisia kaiverruksia, joista osa näytti enemmän toilta, osa taas enemmän eläimiltä. Niiden kivinen kuollut katse pureutui Guardianin selkäytimeen, ja skakdi tunsi olonsa hyvin epämukavaksi.

Bakmei kiskoi valkean turaga-sauvansa selästään ja iski sen maahan. Sauvan päähän syttyi tuttu valkea valo, ja vanhus asteli peremmälle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Guardian seurasi valkeaa turagaa ikiaikaiseen pimeyteen, mutta hänellä ei ollut syytä kyseenalaistaa sitä nytkään.

Ehkäpä tunnetun todellisuuden vanhin ja vihaisin kääpä tietää jostain minua enemmän.

Oviaukon toisella puolella ei Guardianin yllätykseksi odottanut ahdas käytävä, vaan korkea halli, jonka kattoa kannattelivat väkevät kivipylväät. Pylväiden ympärillä kiipeilivät Guardianille jo liiankin tutut linnunkasvoiset demonit. Ne näyttivät kiipeilevän ja kamppailevan keskenään salin herruudesta, aseinaan erilaiset miekat, keihäät ja kynnet.

”Kuka tämän on rakentanut… ja milloin”, Guardian mietti ääneen. Bakmeilta ei tavalliseen tapaan vastausta irronnut.

Yhtäkkiä turaga täräytti sauvansa uudemman kerran salin kiviseen lattiaan. Turaga-sauva ampui laajenevan sädekehän joka suuntaan, ja siinä samassa koko sali täyttyi valkeankeltaisesta valosta. Guardianin ainoalla silmällä kesti jonkin aikaa tottua yhtäkkiseen välähdykseen, ja valopallot sinkoilivat hetken pitkin skakdin näkökenttää.

Lopulta skakdin näkö palasi, ja Guardian huomasi ensi kertaa haudat.

Hautakiviä oli kuusi, ja ne kaikki sijaitsivat tasaisten välimatkojen päässä toisistaan salin reunoilla. Ne kohosivat korkealle salin kaiverruksin koristeltua kattoa kohti, ja hautakivet olivat nekin kauttaaltaan kaiverruksien peitossa. Eniten niissä pisti kuitenkin adminin silmään kiviin louhitut kasvot.

Guardian asteli varovasti lähimmän kiven tykö. Ei, kasvot eivät olleet louhitut.
Vainajan kanohi-naamio menneiden aikojen takaa katseli Guardiania tyhjillä silmäkuopillaan, eikä se ollut harmaa ja metallinen.
Kanohi oli valinnut käyttäjänsä, ja kuollut tämän mukana.
Muodoltaan harmaa kivettynyt kanohi ei muistuttanut yhtäkään skakdin tuntemaa naamiota. Se koostui kulmikkaasta kypärästä, kapeasta visiiristä sekä jonkin suuren kissapedon kitaa muistuttavasta jykevästä leukapanssarista.

Zakazilainen katseli ympärilleen ja huomasi, että muitakin hautakiviä koristivat kanohi-naamiot aikojen takaa. Nämä kuusi hautaa olivat toien hautoja.

Vaiko sittenkin viisi hautaa.

Skakdin ihmetellessä hautaholvia oli Bakmei astellut perimmäisenä odottavan hautapaaden tykö. Tuota kiveä ei koristanut kanohi-naamio, vaan sen pinnalla lepäsivät tyhjät kiviset toa-kasvot. Bakmei pysähtyi suuren kiven juurelle, tuijotti sen kasvoja hetken ankaran näköisenä, ja kääntyi sitten tarkistamaan, että Guardian katsoi.

Sitten Bakmei laski matkasäkkinsä maahan ja kääntyi kaivamaan sieltä jotain. Guardian näki vanhuksen laskevan seitsemäntoista vanhaa paperikääröä kiven eteen hallin lattialle. Suljettuaan säkkinsä nosti turaga kääröt yksi kerrallaan suuren kiven taakse pois näköpiiristä. Sitten vanhus heitti matkatavaransa taas selkäänsä, ja lähti käymään hallin muinaishautoja läpi yksi kerrallaan.
Skakdi katseli kiveä pitkään tohtimatta kysyä kääröjen tarkoitusperästä. Jos niillä sellaista ylipäätään oli, kukapa sen tiesi. Holvissa valkoinen turaga oli venematkaakin etäisempi ja hiljaisempi, mutta yhä samalla tapaa kylmän tarkoituksenmukainen.

Guardian ymmärsi. Hänkään ei viihtynyt kuolleiden kanssa.

Hiljaisen hetkisen päätteeksi turaga oli pysähtynyt kunkin viiden haudan kohdalla. Vanhus vältti kääntämästä kasvojaan sinistä matkakumppaniaan kohti komentaessaan tätä hiljaa:
“Ulos.”
Guardian tiesi totella. Vanhuksen hautaholviin kutsuma valo alkoi himmetä, ja skakdi katseli ympärilleen vielä viimeisen kerran. Sitten admin astui holvin oviaukolle, ja ulos sen toisella puolella odottavaan sankkaan usvaan.

Hautaholvissa oli jo melkein pilkkopimeää. Valkoinen turaga kääntyi sen oviaukolla hautoja kohti vielä kerran, vei oikean nyrkkinsä sydänvalonsa päälle, ja nyökkäsi syvään. Sitten Bakmei asteli ulos Guardianin perään.

Kuoleman kivikäytävien jälkeen meri-ilma tuntui entistäkin puhtaammalta. Horisontti söi jo aurinkokaksosia itseensä ja aallot tanssittivat venettä karun kivisaaren karulla rannikolla.
Sininen skakdi kääntyi varoen turagaa kohti.

”Lienee aika mennä”, hän sanoi hiljaa, ”ehdimme vielä satamaan ennen pimeää.”
Turagan mietteliäs katse seurasi aurinkojen tasaista laskeutumista taivaanrannan taa.
“Ala siis jo mennä”, tuhahti vanhus sitten vastaukseksi hieroen viiksiään.
Skakdi avasi hämmentyneenä suutaan sanoakseen jotain. Ehkä vastalauseen, hän ei itsekään ollut aivan varma. Mutta lopulta admin nieli sen, mitä oli ulos päästämässä.

Niinpä tietenkin.
Eipä hänellä ollut oikeutta vastustaa maailman vanhimman miehen tahtoa.

”Arvon turaga”, Guardian sanoi ennen kuin muisti Bakmein kannan tuohon sanapariin. Ehkä sillä ei ollut juuri nyt väliä. ”En tiedä, kuinka paljon minunlaiseni voi luvata, mutta… teen kaiken, minkä voin Ämkoon pysäyttämiseksi.”
Vaikka todellisuudessa hän halusi sanoa ”Yuurein makutan pysäyttämiseksi”. Se olisi mahdollista, eikö niin? Hän tappaisi petturin ja demonin ja pelastaisi ystävänsä tämän sisältä, eikö niin?
Siihen tuskin Valkoinen Turagakaan osaisi vastata.

“Uskon sen”, turaga vastasi hiljaa. “Mutta en tiedä uskonko sen riittävän.”

”Ainakin olette rehellinen. Voitteko olla rehellinen minulle yhdestä asiasta?”
Turagan katse pysyi auringonlaskussa, ja vanhus pysyi vaiti. Hiljaisuus oli kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Guardian tiesi turagan kuuntelevan.
Skakdi asteli varoen turagan vierelle katse yhä tiukasti tämän vuosisatoja nähneissä silmissä.
”Ikimiekat. Ovatko ne teistä sen arvoisia? Sen kaiken, mitä Ämkoo on niiden eteen tehnyt… ja pelkään pahoin että on vielä tekemässä.”
“Iki ei ole pelkkä miekka”, turagan raskas ääni vastasi tuimana.

Skakdi kurtisti kulmiaan.
Kumpi miekka?

Vielä joskus löydän muinaisen viisaan vanhuksen, joka sanoo kaikki asiat suoraan. Skarrararr.

Turaga jatkoi.
“Se on soturin sielu. Mitä itse olisit valmis tekemään sielusi pelastamiseksi kadotukselta?”

Guardian jäätyi hetkeksi paikalleen.
”En tiedä, turaga”, sisällissodan kasvatti sanoi hiljaa. ”En ole aivan varma, onko omassani paljon pelastettavaa.”

Bakmei ei vastannut sanallakaan. Turagan ilme tämän valkeilla kasvoilla muuttui, kun tämä huomasi jotain horisontissa.
Ja kun Guardian kääntyi sitä kohti, hän haukkoi henkeään. ”Miksi helvetissä ne…

Tumman täyttäessä horisontin tuijottelivat sitä Zakazin mies ja valkea vanhus.

Ja he molemmat tiesivät, että paluuta ei ollut.


Klaani, ranta

Auringot jatkoivat varmaa sukellustaan tehden tilaa lähestyvälle yölle. Taivas roihusi keltaisena ilta-aurinkojen loisteessa, mutta kaunista maisemaa tahri mereltä nouseva varjo.

Pieni aaltojen alta noussut keras-rapu tarkkaili epäluuloisena rantakalliolla oleilevia le-matoraneja. Matoraneja rahi ei kiinnostanut. Jokaisen veljeskuntalaisen katse oli nauliintunut kauas merelle.

”Ovatko ne perkeleet tosissaan”, johtajansa takana seisova Enki ähisi puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Leiter istui joukkion edessä aivan veden tuntumassa, siristäen silmiänsä miru-naamionsa takana.
”Älkää antako tunteidenne ottaa valtaa”, veljeskunnan Johtaja puhui. ”Suunnitelma pitää.”
”Suunnitelma pitää”, toistivat Ibra ja Raham. Enki ei kuitenkaan yhtynyt sanoihin, vaan kirosi hiljaa ääneen.
”Ovatko ne karzahnin perkeleet tosissaan?”


Viidakkosaari
Ilmatila

Kolme sotakonetta kävivät töihin yhtenä. Imperiumin kolmipäinen lohikäärme avasi kitansa ja päästi tulen valloilleen.

Hirviömäinen ilmalaivakimeera oli päätynyt taas saalistuspaikalleen, jonka se oli vihollisista puhdistanut. Nyt sen kolme moottoria alkoivat syöstä plasmaa ja tulikuumaa fosforia viherparatiisin ylle. Mitään säästämättä. Tasa-arvoisena.

Valtava tulipallo laskeutui ikiaikaisen sademetsän päälle. Roihu nieli kaiken vihreän. Paratiisilinnun paniikinomainen kirkaisu peittyi sen alle. Tulen kuumuus sai aluskasvilllisuuden käpertymään sekunneissa. Puhaltava tuuli hajotti kaiken tuhkaksi.
Kädelliset loikkivat kirkuen pakoon puita pitkin. Mutta pakoa ei ollut. Oli vain liekit.

Eivätkä liekit katsoneet, minkä söivät.

Tulikärpäsen ylimmältä kannelta tuijottelevalle punasilmälle ei luonnon ääniä enää kuulunut. Ainoastaan tuli, ja pirun uuden kenraalin puhe.

”Puhdistamme kaiken, mitä emme tarvitse, eversti”, 001 sanoi hiljaa. ”Emme tarvitse viidakkoa.

Ennemmin tai myöhemmin tulevaisuuden on aika niellä menneisyys.

Ja sen pysäyttämiseksi täytyisi olla jumala.

Eikä jumalia ole. Ja vaikka olisi, ne palavat siinä missä muutkin.”

Miekkapiru ei vastannut.

”Eversti, joudun kysymään sinulta vielä kerran. Oletko valmis?”

Toa katseli, kuinka alhaalla levittäytyvä vihreä maisema muuttui puu kerrallaan hehkuvaksi liekkihelvetiksi.

“Olen”, Ämkoo vastasi käheällä äänellä, pitäen katseensa leviävässä liekkimeressä.
“Olen, herra kenraali.”

Pitkä nahkatakki liehui tuulessa, kun Miekkapaholainen katseli entisen maailmansa muuttuvan tuhkaksi.


Admin-torni

Keltainen nainen katseli visiirin takaisin silmin savupilveä, joka pirstoi horisontin. Tawan silmät eivät värähtäneetkään, kun hän tuijotti tulta ja tulikiveä, joka oli joskus ollut Veljeskunnan saari. Vierellään hänellä oli vanhin ystävänsä ja sylissään poikanen, joka oli herännyt kevyestä unesta.

Ja he kaikki olivat yhtä autuaan tietämättömiä siitä, mitä juuri tapahtui.
”Miksi ne”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miksi ne tekisivät noin?”

Visorakilla ei ollut paljoakaan sanottavaa.
Kuulin kyllä, että ne olivat siirtäneet omia joukkojaan pois saarelta, mutta…

Kaupungin muureilla kansa katseli tulta ja haistoi savun, eikä toa tiennyt, mitä sanoa heille. Mutta väkijoukosta ei huutanut paniikki, vaan hiljainen vääjäämätön ymmärrys. Äänetön shokki, joka lipui tajunnan ylle kuin suuri ristikkotähtäin taivaalla. Kuin linnun muotoinen savupilvi.
”Se on viesti”, Tawa lopulta sanoi visorakille. ”Ne haluavat lähettää viestin.

Tulikärpänen ulvoi kaukana vertahyytävästi kaiken altaan polttaen. Ja Tawa pelkäsi, että jonain päivänä se tekisi niin Klaanin yllä.

Ja he kaikki tiesivät, että paluuta ei ollut.
Oli vain polku. Eikä toa halunnut nähdä, mihin se johti.


Metamorfoosi

Klaani, sairasosasto


Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.

”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!

Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.

Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.

”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.

Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.


OOOOOO


”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.


OOOOOO


”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.

Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo

Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista.
”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa:
”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!”
”Mutta eihän meillä ole-”
”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!”
Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui.
”Siellä hän on! Mämkoo!”


OOOOOO


Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti.
”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle


PORSUNÄÄSTÄINEN


OOOOOO


Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta.
”Huh huh”, Tedni mietti.
”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä.
”Mitä sinä aiot syödä?”
”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!”
”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi.
”Olen!”
”Eikö Mata Nui ole jumala?”
”Minä söin sen!”

Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!

”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.


OOOOOO


”OooOooOooo!!” matoran ihaili.
Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu.
”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, ja rauha. Rauha. Rauha.


OOOOOOOOO

Klaani, sairasosasto

Tedni sai viimein nukuttua.