Avainsana-arkisto: nimeämispäivä

Viime nimeämispäivä

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.


”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.


Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.


Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.


Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.


”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.


”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

Minuutti ennen sarastusta

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.

Lahja isältä

Bio-Klaani, Visokin työhuone

Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.

Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.

Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…

Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…

Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.

… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.

… kunnes oveen koputettiin.
”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi.
”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”

Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi.
”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”

273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…

Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.”
”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.”
”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä:
”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!

273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien.
”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!”
”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-”
”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.”
”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.

273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?”
”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!”
”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.”
”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”

273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?”
”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa.
”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti.
”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.

Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?”
”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti.
”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!”
”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.”
”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”

Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?”
”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”

Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi.
”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?”
”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.

Visokki oli hetken hiljaa miettien.
”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.”
”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti.
”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus.
”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?”
”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…”
”Manu, voisitko…” Visokki aloitti.
”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…”
”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia.
”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti.
”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”

273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan.
”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”

Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.

”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.

Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”

”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”

”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.”
”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.

Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…

Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…”
”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?”
”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.

”No mikä nyt on?” Manu kysyi.
”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.”
”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.”
”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi!
”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.”
”Miksi olisi?”
”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”

Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken.
”Kyllä…”

Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…

273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”

”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?”
”Nyt, pussatkaa.”
”…”
”…”

KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.

273:n näkö pimeni.

Mieli

Kop kop kop.

Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”

Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.

Valkoisuutta.

Pelkkää valkoisuutta.

Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.

273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”

273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.

Silti siitä kuului koputus.

273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?

Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…

… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”

Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”

Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”

273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”

Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”

Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”

Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”

273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”

Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.

Nazorak katsoi nimeään.

Kelvin

Visokin toimisto

Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan.
”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.

Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä.
”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti.
”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.

Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.

Makuta oli antanut nazorakille nimen.

Hänellä oli nimi.

Kelvin.

Musta Nimeämispäivä

Kaya-Wahi

He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.

Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.

Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.

Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.

Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.

Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.

Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.

Mutta maassa oli yksi lehti.

Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.

Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.

Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.

Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.

Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.

”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.

Lienee parasta palata hahmon päähän.

Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.

”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.

Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.

Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.

Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.

Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.

Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.

Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.

Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.

Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.

Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.

Niin.

Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.

Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.

Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.

Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.

Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.

”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.

Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.

”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.

Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.

Ja harava alkoi liikkua uudestaan.

Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.

Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.

Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.

Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.

”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.

”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.

”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.

”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.

”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.

Heillä oli kyllä nälkä.

Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.

Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.

Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.

картофелькартофелькартофель

Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.

Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.

Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.

Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.

Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.

Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.

Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.

Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.

Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.

Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.

Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.

Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.

Eikä kolmea.

Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.

Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.

Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.

Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.

Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.

Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.

“Пришло время”, hän julisti.

Moderaattorit nyökkäsivät.

“Okei.”

Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.

“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”

“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.

“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.

Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.

IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.

“где огонь?”, se kysyi.

Make kohautti olkiaan.

“Tjaa-a”, Same vastasi.

Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.

Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.

Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.

Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.

Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.

“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.

“царапина, царапина, царапина.”

Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.

Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.

Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.

Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.

Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.

Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.

Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?

Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.

Ruukussa oli myös paljon vettä.

Ei ollut kauaa.

Eikä ollut muuten kasviakaan.

Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.

Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.

Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.

Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.

Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.

IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.

Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.

He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.

IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.

Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.

Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.

IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.

IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.

Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.

Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.

No ei.

Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.

Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.

IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.

Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.

Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.

Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.

IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.

Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.

Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.

IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.

”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.

Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.

Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”

Same tuijotti Makea.

”Siihenhän on vielä kuukausia.”

Make tuijotti talon omistajaa.

”Nyt on vielä syksy.”

IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.

IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.

Sitten oltiin todella, todella hiljaa.

Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.

”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.

”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.

Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.

”JДД.”

Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.

картофелькартофелькартофель

Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.

ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.

Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.

Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.

Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.

Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.

IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.

Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.

Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.

Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.

Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.

Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.

Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?

Eipä ollut.

Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).

Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.

Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.

Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.

Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.

Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.

Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.

Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.

Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.

Tai mistäpä sitä tiesi.

Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.

Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.

картофелькартофелькартофель

Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.

Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.

Kylmyys oli tulossa.

картофелькартофелькартофель

Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.

Jolloin taivas aukesi.

Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.

Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.

”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.

UNIT DOXHOUND

Maahan putoilevat lumihiutaleet olivat päivien saatossa saaneet aikaan laajan ja syvän, valkean peitteen lähes koko saarelle. Bio-Klaanin linnoitus seisoi rannikon tuntumassa paikallaan jykevänä kuin kallio, uljaana kuin se tarinan naiivi prinssi, joka leikkaa lohikäärmeen pään irti ja saa rakastamansa naisen, joka sitten lopulta tekee hänet hulluksi touhottaessaan vauvakuumeessa. Mies ei halua vauvaa, mutta miksi vaimo kuuntelisi? Ei hänen tarvitse. Hän on dominoiva osapuoli.

Bio-Klaanin linnoitus, siis jykevä ja uljas, ja sen erinäiset tornit seisoivat paikoillaan sitkeämmin kuin orjakauppa Xian slummeissa – välittämättä siitä, miten lumimyräkkä pieksi sen muureja, irrotti kattotiiliä ja heitti Bobin mereen. Jotakin odottamatonta kuitenkin oli näkyvissä, vaikka kaikki näyttikin melko tavalliselta, kun huomioon otettiin, miten lähellä joulu oli. Guartsupukkia odotellessa moni oli jo menettänyt hermonsa, sillä tietystikään Peelo ei ollut voinut hillitä itseään vaan oli heittänyt puuron sekaan teräsvillaa. Keetongu oli ajanut häntä takaa viisi päivää ja yötä tästä syystä.

Se jokin odottamaton, jota kukaan ei olisi olettanut näkevänsä tänä tavallisena iltana – ja todellisuudessa ei nähnytkään, sillä tämä jokin oli erittäin salamyhkäinen ja yritti sulautua varjoihin, oli hieman tukevahko ja pitkä hahmo, joka myös sulautui lumiseen kattoon värinsäkin puolesta lähes täydellisesti.

Snowie hiippaili Adminsiiven katolla.

”Solid Snowman kutsuu Everstiä”, luminen Toa sanoi radiopuhelimeensa riemuissaan koodinimestään, jonka oli saanut itse valita. ”Kuuleeko Eversti?”
”Eversti kuulee. Mikä on tilanne?” sanoi ääni, joka kuului eräälle toiselle hiipparille lumisessa yössä – hiipparille, joka seisoi viereisellä katolla vahdissa.
”Heh, Guartsu. Eversti sopii sinulle. Vaikka minusta Eversti olisi saanut olla tukijoukkona päämajassa.”
”Tilanne, Snowie.”
”Niin, no. Täällä on aika pimeää. Ikkunan takaa ei näy valoa”, Snowie sanoi vilkuillen kattoikkunasta alas kattohuoneistoon.
”Muista, että minä olen nukkumassa omassa huoneessani”, Guardian sanoi vakavalla äänellä. ”Jos jäät kiinni, sinä vaikenet.”
”Toki, Eversti.”
”Ehkä on aika aloittaa operaatio. Varmistetaan synkronointi”, Guartsu murahti. ”Kuuleeko tukikohta?”
”Hyvin kuuluu”, kuului ääni, joka kuului Kerosiinipellelle.
”Erittäin hyvin, tosiaan”, kuului toinen ääni, Makuta Nuin ääni.
”Unit Doxhound on valmiina aloittamaan! Ihanaa!” Snowie hihkaisi melkein liian lujaa.
”Kuka hemmetti lopulta keksi tämän typerän nimen?” Manu kysyi ärtyneenä.
”Minä taisin”, Kepe myönsi Snowien hihittäessä taustalla.
”Ja olenko havaitsevinani intertekstuaalisuutta?” Manu jatkoi. ”Tuo nimi viittaa selvästi johonkin. Ilmiselvä alluusio, etten sanoisi…”
”… ja me kaikki tiedämme, mihin”, Snowie päätti virkkeen Manun puolesta.
”Alluusio…” Guartsu murahti. ”Mitä te teette.”
Manu yskäisi.
”Gurttu, sinun pitäisi tietää tuollainen yksinkertainen sana. Jopa Snowie tunnisti sen.”
”Kyllä minä tunnistin sen”, Guartsu sihahti, ja Snowie sanoi lähes samanaikaisesti:
”Ai? Miten niin jopa minä?”
”Sinähän et yleensä sivistyssanoista välitä, ethän?”
”Minä olen kuule kulttuuritietoinen lumi-”
”Mitä, jos tukkisitte turpanne, kun operaatio on kesken?” Guartsu sanoi äreästi.
”Kyllä, oi suuri ja mahtava adminimme”, Snowie ja Manu vastasivat yhteen ääneen, kuin olisivat harjoitelleet sitä jo kauan vain tätä hetkeä varten.

Hetken kuluttua Snowie sanoi: ”Minusta me olisimme oikeastaan voineet olla se Gubberin jengi…”
Manu hymähti. Vartiopaikallaan Snowie virnisti.
”Jep, jep. Minähän olen Snö Gubber ja Guartsu on Gurray the Bimbo.”
“Mitä?” Manu tyrskähti. ”Bimbo. Ja Kepekö olisi sitten Pelle the Kerosiini, ryhmämme aivot, tai jotain?”
”Onpa mielikuvitukseton nimi”, Snowie valitti. ”Ja tiedätkö mitä, Manu? Sinä olisit meidän Gurumme.”
”Kuinka ihanaa. Ja Pelle muuten nukahti murokuppiinsa. Pitäisikö herättää?”
”Herätä”, Guartsu sanoi, ”ja olkaa hiljaa, hyvät ihmiset, joku sentään keskittyy tehtävään.”
”No hei, kyllähän minäkin”, Snowie vastusti.
”Siltä se kuulostaakin.”

”Minusta tuntuu, että minulla saattaa olla krooninen suolistosairaus”, Manu sanoi yhtäkkisesti. Snowie yritti tukahduttaa nauruntyrskähdyksensä.
”Nyt, pojat, keskittykää”, Guardian sanoi lujasti. ”Meillä on tämä homma kesken. Ja se on tärkeä, jos ette muista.”
Verstaassa Manu pudisti päätään puistatuksen ravistellessa häntä. ”Se on.”
Tökättyään Kepen hereille Manu otti esiin kannettavan tietokoneen. Uniselta näyttävä Pelle tuijotti hämmentyneenä Manua ja tämän tekemisiä.
”Ne saattaisivat tutkia sinun koneesi”, Manu selitti. ”Mutta tuskin tätä. Varsinkin, kun käytän tätä käyttistä, joka ei, hitto vieköön, osaa tallentaa mitään kiintarille.”
”Mikä se on”, Kepe sanoi konemaisesti.
”Minä taisin koodata sen itse…”
”No se selittää.”
”Hiljaa.”

”Tukikohta?” Guarsun ääni kuului vaativaan äänensävyyn.
”Aivan kohta”, Manu sanoi. ”Kepe, otapa sinä tämä Guartsu kuunneltavaksesi, minä laitan hommat kuntoon.”
”Okei”, Kepe sanoi ja otti Manun headsetin. ”Operaatio voi alkaa.”
Guartsu nyökkäsi itsekseen katollaan, mutta eihän sitä kukaan nähnyt.
”Snowie”, hän sanoi, ”aloita tunkeutuminen.”

Snowman avasi ikkunaluukun lukon Kepen hänelle tekemällä automaattitiirikalla, joka avasi sen hetkessä ihan itse. Sitten Lumikki kiinnitti vaijerin ikkunankarmiin ja alkoi laskeutua sen varassa alas.
”Solid Snowman kohteen yläpuolella, pyydän Everstiltä harhautusta.”

Tätä Guartsu oli odottanut. Hän otti esiin singon, jota oli kanniskellut pitkän matkan satamasta, josta oli sen salakuljettanut.
”No niin”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Tästä tulee sotku.”
Hän asettui makuulle ja tähtäsi – ja laukaisi.
Ohjus lensi pimeän linnoituksen yläpuolella kohti jotakin, mitä ei pian enää olisi, jotakin, mitä kukaan muu kuin eräs tietty Toa ei jäisi kaipaamaan, jotain, mitä Killjoy olisi voinut kutsua hyväksi vitsiksi. Kohti Tawan petuniakasvihuonetta.

Valtaisa räjähdys hävitti lasin ympäröimän puutarhan olemattomiin ja valaisi koko sen puolen linnoituksesta.
”Kun Tawa huomaa tämän, hänellä on varmasti tekemistä”, Kepe sanoi tekopirteällä äänellä kitatessaan kahvia ja pistellessään itseään nuppineuloilla.
”Toivottavasti kukaan ei kuollut”, Snowie sanoi ehkä hieman alakuloisella äänellä roikkuessaan vaijerin varassa.
”Vaikka olisi kuollutkin, sillä ei ole väliä”, Manu sanoi julman välinpitämättömästi. ”Me kaikki tiedämme, miksi se oli tarpeen.”

Snowie ajatteli käyttää jotakin kivaa agenttitemppua välttääkseen kattohuoneiston lattiaa verhoavat näkymättömät lasersäteet, mutta Kepe keskeytti hänet:
”Ei auta, Snowie. Agenttileffat ovat huijausta.”
”Ahaa…”
”Minä hieman sotken järjestelmää”, Manu sanoi Skype-keskusteluihin tarkoitettuun mikkiin, jonka oli löytänyt Kepen varastosta odottaessaan, että käyttöjärjestelmä hyväksyy hänen kirjautumisensa. Paaberin vanhoja kaiuttimia hän ei ollut uskaltanut ottaa, sillä kuulokkeita käytettiin syystä. Joku saattaisi kuulla heidät.
”No niin”, Makuta sanoi huoaten ja naksautti sormiaan. Rusahdus sai Kepen naaman vääntymään irveeseen.
”Katsotaanpa, mitä voin tehdä”, Manu visersi. Kuin lintu, Kepe täydensi mielessään. Ruma lintu.
Minä kuulen kaiken, ystävä hyvä.
Tiedän.

Snowie odotti kärsivällisesti. Manu liitti itsensä Klaanin tietojärjestelmään ja kirjautui sisään Tawalta varastetuilla tunnuksilla.
”Et muuten usko, miten vaikea nuo oli hankkia”, Kepe tuhahti.
”Uskon toki”, Manu sanoi virnistäen. ”Siksi sinä sait tehdä sen.”
”…”
”Noooh?” Snowie sanoi hätääntyen. Portaikosta kuului ääniä.
”Tadaa, laserit ovat poissa!” Manu sanoi ylpeänä. Snowie laskeutui varoen lattialle. Hälytys pärähti soimaan.
”Tai ainakin melkein ovat poissa”, Manu sanoi hiljaa. ”Hetki vain.”
Snowie ryntäsi huoneen reunaan ovea kohti. Sitten hälytys lakkasi.
”Nyt ne ovat poissa.”
”Hienoa”, Snowie kuiskasi hengästyneenä.
”Pidä kiirettä”, Guartsu murahti. ”Tawa näyttää toipuneen järkytyksestä.”
”Oi voi”, Snowie sanoi naurahtaen hermostuneesti. Hän ryntäsi ovesta käytävään, joka johti eri Tawan huoneistoon. Käytävän kaikki ovet oli lukittu öisin niin, että Guartsun huoneesta ei olisi päässyt sinne.
”Ja sitä paitsi, kuten muistatte, jäljet eivät saa johtaa minuun”, Guartsu muistutti.
”Minuunko sitten?” Snowie sanoi viattomasti.
”Kyllä.”
”Hei, ei ole kivaa.”
”Maailma on julma.”

Snowie meni Tawan ovelle, jonka hyvin tunsi niistä loputtomista puhuttelukerroista, joiden aikana oli siellä ollut. Puhuttelu liian kilttinä olemisesta. Johonkin piti vetää raja.
Oven tiirikoiminen meni Kepen työkalulla yhtä hyvin kuin kattoikkunan lukonkin. Ovi aukesi, narin narin narin, ja Lumiukko astui sisään. Hän asetteli hetken otsanauhaansa paremmin ja alkoi sitten tutkia paikkoja. Missä se oli? Missä oli kohde?

”Se lienee Tawan kassakaapissa”, Kepe sanoi. ”Voitko murtaa sen?”
”Minä voin ja osaan ja pystyn ja haluan!” Snowie sanoi.
”Ihanaa”, Manu hihitti. ”Suurrikollinen puuhassaan. Snö Gubber.”
”Hiljaa, aboriginaali.”

Snowie tutki jokaisen taulun takaa, mutta kassakaappia ei ollut.
”En löydä kassakaappia.”
”Katsoitko Madam Lambertin julisteen takaa?” Guartsu tiedusteli huvittuneena.
”En…”
”Tawa kuuntelee roskamusiikkia”, Manu totesi. ”Sääli.”
”Ei Tawa sitä kuuntele”, Guartsu naurahti. ”Minä liimasin sen julisteen siihen Tawan kiusaksi viime viikolla. Mutta miksi hän ei ottanut sitä pois, sitä en tiedä.”
”No, se näkyy tässä kamerakuvassa”, Manfred ilmoitti.
”Kamera…?” Snowie sanoi jähmettyen.
”Joo, minä hallitsen sitä kameraa.”
”Pahus, minä kun luulin ottaneeni kaiken huomioon.”
”Niin sinä teitkin, kun päätit ottaa meidät mukaan operaatioon”, Kepe sanoi. ”Win.”
”Minä teidät mukaan halusin”, Guartsu tokaisi.
”Et olisi sanonut sitä”, Snowie voivotti.

Lambertin muotokuvan siirrettyään Snowie näki kassakaapin, jossa oli perinteinen pyörityslukko. Hetken pyöriteltyään Snowie sai sen auki (”Luonnonlahjakkuus rikollisuudessa”, Manu ylisti) ja näki sisällön.

”Siinä se on, pojat.”
”Ooh!”
”Iiih!”
”Haaah!”
”Hurr.”
”…”
”…”
”…”
”Mitä?” Kepe kysyi kummastuneena. Manu kohautti olkiaan ja sanoi jälleen:
”Haa!”
”Pian, ota se talteen”, Guartsu sanoi. ”Tawa on jo sisällä.”

”Snowie? MITÄ SINÄ –”
Snowie katsoi ovelle: Tawa seisoi karmit kehyksinään ja näytti vimmastuneelta.
”MINUN KASSAKAAPPINI!”
”Ja silloin liikkuu”, Snowie siteerasi ja hyppäsi ikkunan läpi objekti turvallisesti laukussaan.
”SNOWIIIEEEEEEEEE.”

Lumiukko hyppäsi seuraavan tornin katolle notkeasti kuin pesukarhu ja luuli olevansa turvassa, mutta Tawa pääsi hänen peräänsä melkein yhtä ketterästi.
”TULEHAN TÄNNE, SINÄ IHANA IHMINEN. KUKA TÄMÄN JÄRJESTI? GUARTSUKO?”
”Eeeeei?”
”SE SIIS OLI GUARTSU! MINÄ TAPAN HÄNET!”
”Snowie!” Guartsu älähti. ”Sinun piti olla paljastamatta!”
”Yritin”, Snowie pahoitteli.
”Pakene ja äkkiä”, Manu huudahti.
”Menen valmistelemaan pakoreitin”, Kepe sanoi ja katosi komentohuoneesta.
”Harhautan, pidä varasi Snowie”, Guartsu mutisi.
Snowie juoksi.

Tawa juoksi Snowien perään, ja kaksikko hyppeli katolta toiselle ketterästi kuin kaksi kettua. Tawa ei ollut Snowieta paljon jäljessä ja oli alkanut ampua salamoita keihäästään.
”Salamia syntyy hevosista!” Snowie kiljui väistellessään Tawan ammuksia.
”Tai poneista”, Manu mutisi.
”TUO SE TAKAISIN!” Tawa kirkui kurkku suorana. Snowie vilkaisi kädessään olevaa objektia ja kiristi vauhtiaan. Määränpää häämötti. Guartsu taas oli ottanut esiin tarkka-ammuntakiväärin. Hän tähtäsi huolellisesti vesisäiliöön Snowien edessä. Heti, kun Snowie oli ehtinyt sen ohi, Gurvana laukaisi. Luoti lävisti säiliön, ja olematon vesisuihku purskahti ulos reiästä suistaen Tawan radaltaan. Guartsun epäonneksi Tawa näki hänet.
”GGGGUUUUAAARRDDDIAN.”
”Hhei, Ttawa.”
”TÄNNE SIELTÄ.”
”En taida”, G sanoi ja hyppäsi pimeyteen.

Tawa jatkoi Snowien perään. Lumikki oli saanut hienoisen etumatkan, jota Tawa kiri kiinni kuin raivohullu härkä.
”KOSTAN PETUNIOIDEN PUOLESTA JA SYÖN SINUT ELÄVÄLTÄ”, ihana Tawa uhkasi. Snowie kiristi yhä tahtia. Katon reuna näkyi jo. Ja kuten oli luvattu, pakoauto odotti. Snowie hyppäsi alas katolta ja astahti ajoneuvoon, jonka ratin takana Kepe istui. Manu istui pelkääjän paikalla epävarman näköisenä.
”Oletko varma, että osaat ajaa tätä?” hän kysyi epäilevästi.
”Höh, tietysti”, Kepe tuhahti. ”Kuka nyt ei osaisi.”
”Veikkaisin sinua, jos jotakuta pitäisi.”
”Kiitoksia.”
”Eipä kestä.”
Snowie tupsahti pakettiauton takaovesta sisään.
”Liikettä! Se tuleee!”
Kepe polkaisi kaasua, ja Snowie miltei putosi ovesta ulos. Hän sai kuitenkin tartuttua ovesta kiinni ja vedettyä sen sisäänpäin. Naksahtaen ovet menivät kiinni ja ikkunasta näkyi auton perässä turhaan juokseva Tawa. Auto teki pienen pysähdyksen seuraavalla tornilla, jonka huipulta Guartsu liukui alas kummallisen manööverin avulla käyttäen jalkojensa kynsiä ja silmänsä piilokameratoimintoa.

Tawa melkein ehti saavuttaa heidät pysähdyksen aikana, mutta kun Guartsu oli vetänyt ovet kiireen vilkkaa jälleen kiinni, nainen sai niellä pölyä.

”MMMMMINÄ KOSSSSTAN TEILLE VIELÄ.”

”Onneksi se ei nähnyt minua”, Manu huokaisi helpottuneena.
”Hmmmpph”, Snowie tuhahti.
”Näytä se”, Guartsu murisi. ”Minun on nähtävä se.”
Snowie näytti saalistaan. Hänen laukkunsa sisältä paljastui suuri, ei vaan valtava pussi Klaanin parasta suklaata.
”Hmmmmmmm”, hymisivät kaikki yhteen ääneen tuoksun vallatessa koko auton. Kepe kohotti kätensä kohti pussia. Manu läpsäisi kättä ja käänsi katseensa Kepeen.
”Auts, mistä hyvästä tuo oli?” Kepe kivahti.
”Kepe, kuka ajaa.”
”Oho.”
Auto suistui laiturin päästä suoraan meren syvyyksiin. Onneksi sen sisältö oli uimataitoinen.
Snowien vedenpitävässä laukussa objektikin säilyi kuivana.
”No niin”, Guartsu sanoi vesi kielellään. ”Miten nämä jaetaan?”
”Jaetaan tasan, tietysti”, Manu sanoi opettavaisesti. ”Kaikille yhtä paljon. Paitsi, jos joku haluaa antaa minulle osuudestaan.”
”Ei halua”, Snowie sanoi yskien vielä vettä.
”Hmm, tästä tulee elämäni paras joulu”, Kepe julisti.
”Minä en pidä niistä kahvin makuisista, älkää antako minulle niitä”, Manu sanoi.
”Minä voin antaa sinun osuutesi kahvinmakuiset kyllä Mäksälle joululahjaksi”, Guartsu sanoi virnistäen.
”Tai Tawalle”, Snowie sanoi naurahtaen.
”Minä tahdon sen isoimman”, Kepe sanoi.
”Jaetaan sekin”, Snowie ehdotti.
”Ei, sitten se ei enää ole iso.”
”Totta.”
”Antaa Kepen saada sen, mutta vähennetään häneltä kaksi muuta”, Guartsu päätti.
”Sopii”, sanoivat Manu ja Snowie yhtä aikaa Kepen väittäessä vastaan.
Lopulta suklaa oli jaettu, ja tyytyväiset ristiretkeläiset lähtivät likomärkinä kohti Klaanin linnoitusta, joka seisoi jykevänä ja uljaana kuin, ah, niin uljaana kuin
”Jos ei puhuta niistä prinsseistä, jooko”, Manu ehdotti. Muut olivat ehdottoman samaa mieltä.

JOULUINEN ”LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN”, JA HYVIKSET VOITTIVAT. JA KEPE SAI SEN ISOIMMAN. JA MITÄ VIELÄ? TAWAN JOULU SAATTAA OLLA KURJA. MUTTA HAITTAAKO SE VÄLTTÄMÄTTÄ? RIP PETUNIAT.