Avainsana-arkisto: Nimda

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Nimdan lapset

Bio-Klaani

”Tule sisään”, Matoro tervehti hiljaa. ”Mitä silmällesi on tapahtunut?”
”Seikkailuja”, oviaukkoon ilmestynyt Kepe vastasi. ”… entä sinun naamiollesi?”

Matoro harkitsi hetken vastaavansa vain ’seikkailuja’, mutta se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, mitä hän olisi vastannut, kun oli vielä ollut hilpeä seikkailija.
”Nimda”, Mustalumi vastasi.

”Siinäpä juurikin syy, jonka vuoksi luoksesi tulin. Luulen, että meillä on keskusteltavaa aiheesta, mikäli tutkimuksesi ovat johtaneet yhtään samaan suuntaan kuin omani.”

”En tiedä, haluanko olla enää osallisena Nimda-tutkimuksissa”, Matoro vastasi ja istui työpöytänsä ääreen. ”Istu toki.”
Kepe veti tuolin alleen.
”Minä, veliseni, pohdin joka päivä aivan samaa. Sinäkin olet nähnyt, mitä sirut tekevät. Mutta meidän on silti jatkettava.”

Kepe etsi hetken sanoja joilla jatkaa.

”Minun täytyy tietää. Mitä sait Deltasta selville? Missä se on nyt? Ja mitä…. se teki?”
”Minulla oli lyhyen aikaa hallussani yhteensä kolme sirua”, Matoro mietti, mikä olisi tiedemiehen kannalta kiinnostavinta. ”En ole aivan varma, miten kuvailla mitään siitä, mutta athistit sanovat sitä vapaudeksi. Se ei ollut kovin kestävää. Tarina tiivistettynä, kuvittelin voivani estää sen Metru Nuin katastrofin, epäonnistuin ja tajusin, miten sokeaksi sirut olivat tehneet minut. Oikeastaan ne… ne kai sekoittivat pääni täysin. Tiesin, että minun olisi pakko luopua niistä.”

”Minä puolestani etsin Zeetaa tältä saarelta. En ole vieläkään varma, löysinkö sitä koskaan, vai löysikö se vain minut. Mutta minunkin todellisuudentajuni sumeni sen läheisyydessä. Tai näin olen sitä alkanut ajatella. Mutta jossain takaraivossani kalvaa ajatus, josko se todellakin muutti itse todellisuutta. Jolloin kaikki, mitä Nimda näytti, ei ollutkaan vain illuusiota.”

”Se ei ole illuusiota”, Matoro vastasi ja ojensi kämmenensä toa-kollegansa eteen. Siihen oli palanut tasakylkisen kolmion muotoinen arpi.
”Sain tämän, kun ensimmäisen kerran ’käytin’ Nimdaa. Kuulin makuta Abzumon saaneen identtisen kappaleen.”
Toa sipaisi viiltoa huulensa yli.
”Tämä tuli Nimdan todellisuuteen loihtimasta miekasta. Ne sirut pystyvät muuttamaan todellisuutta.”

Kepe mietti hetken. ”Näin uskot itse. Mutta voisiko olla mahdollista, että sait nuo jostain muualta? Ja nyt vain uskot, että Nimda aiheutti ne?”

Matoro ei osannut vastata mitään heti.
Hän ei ollut missään vaiheessa harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.
”Oraakkeli, se athistimunkki, puhui kolmioarvista ’Nimdan merkkinä'”, Mustalumi perusteli.

”Kenties juuri siksi arven muoto saa sinut uskomaan vielä vahvemmin siihen, että se on peräisin Nimdasta.”

”M-mutta- minä- Tarkoitan, olin aivan varma, että-”
Hän hiljeni.
Hänen arpensa olisivat voineet tulla taisteluista. XMS Angoncen ilmaan sinkoamista sirpaleista. Pudotuksesta Ko-Metrun hankeen.
”Mutta- mutta-”

”Mutta ymmärrän kyllä uskosi. Mato. Muistatko Verstaan? Varastoni? Sitä… sitä ei koskaan ollutkaan.”

”… mitä tarkoitat?”

”Siitä on nyt jo pari viikkoa, mutta en ole vieläkään saanut selitettyä sitä itselleni. Se on ylitsepääsemätön este sille, etten voi itsekään uskoa kaiken, mitä Nimda teki, olleen vain pääni sisällä. Minä ja Snowie laskeuduimme työpajani perältä alkavien varastojen ja portaikkojen läpi alas, etsimään Zeetaa, sillä saimme Nui-Korolaisista kirjoituksista selville Verstaan olleen täällä jo ennen Klaania. Ja että siitä oli tullut Zeetan piilopaikka.

Luulimme löytäneemme sirun, mutta sitten kaikki romahti. Emme löytäneet Zeetaa. Emme vastauksia kysymyksiimme, vain pohjattomasti uusia kysymyksiä. Eikä Verstaan ovea sen yön jälkeen enää ollut olemassa.

Me molemmat muistimme Verstaan. Moni klaanilainen tiesi siitä myös. Mutta nyt kaikki jäljet siitä ovat lakanneet olemasta. Tuolloin kaikelta, mihin uskoin, meni pohja.”

Matoro oli näyttänyt hyvin mietteliäältä koko tarinan ajan. Mitä enemmän hän vertasi sitä omiin kokemuksiinsa, sitä pelottavammalta Nimda tuntui.
”Tiedätkö, tuo muistuttaa aika paljon minun kokemaani. Kuvittelin pitkään, että naamiotani asutti jonkinlainen makuta – tiedän, jälkikäteen katsottuna melko typerää. Olin oikeastaan aivan varma siitä. Kuulin sen äänen kuiskivan minulle. Yleensä se rohkaisi minua tekemään asioita siruilla.
Sitten kävi ilmi, ettei sitä ollut olemassa, ja että kyseessä oli Nimda-pohjainen skitsofrenia. Aika masentava lause.”

Kepe nyökkäsi. ”Olen koettanut koostaa päässäni jonkinlaista teoriaa siitä, miten Nimda toimii. Kanohi Nimda – tiesitkö muuten, että se on Kanohi…” – Matoro nyökkäsi Kepen suureksi hämmennykseksi – ”…oli joskus kauan sitten luotu johonkin tarkoitukseen – mutta mihin, sitä voimme vain arvuutella. Sitä tuskin tietää kuin sen luoja itse, oli se sitten kuka hyvänsä, suuri henki tai kuolevainen. Jos Zeeronin athismin pitkää oppimäärää on uskominen, muinainen ritari löi sen rikki, kuuteen tuntemaamme osaan, sillä voimanahneudessaan kaikki tahtoivat sen itselleen. Jos yksittäisten sirujenkin voima on näin valtava, en tohdi edes kuvitella, mitä se tekee, jos sirut saatetaan jälleen yhteen.

Mielen naamio. Jo se, että se kantaa noin tärkeää titteliä kertoo jotain sen voimista. Kuten me olemme saaneet kantapään kautta tuta, se kykenee vaikuttamaan kaikkien sen sirujen lähellä olevien mieliin aivan… mielivaltaisilla tavoilla. Se kykenee luomaan esineitä ja paikkoja. Henkilöitä ja muistoja. Ja niistä mistään ei voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, sillä sirujen voima on niin absoluuttinen. Me voimme juuri nytkin olla sirun luomassa unessa, emmekä voisi ikinä tietää siitä, ennen kuin heräämme.

Emmekä me voi siis varmasti tietää, mikä sirujen todellinen muoto on. Nimda, tai sen takana oleva voima, on voinut saada meidät näkemään sen sellaisena kuin me sen näemme. Ja miksi sirut tekevät sen, mitä ne tekevät kantajilleen? Säteilevätkö ne vain luonnostaan jotain, mikä tekee alitajunnan syvimpien kolkkien asukeista todellisia? Vai manipuloiko niitä joku, joka voi päättää kaikesta, mitä me tiedämme ja uskomme? Saako se, joka saattaa sirut yhteen, tämän voiman?”

”Minusta tärkein kysymys on se, mitä me oikeastaan tällä tiedolla teemme. Ja ennen kaikkea, mitä me teemme niillä kirotuilla siruilla.”

”Olettaen, että me edes todella voimme tehdä niille mitään. Olettaen, että meillä ylipäätään on niistä minkäänlaista varmaa tietoa. En tiedä”, Kepe myönsi. ”Tawa on ehkä oikeassa tahtoessaan tuhota sirut. Mutta en tiedä, onko se edes mahdollista. Me olemme molemmat nähneet Nimdan tiedostavan oman olemassaolonsa. Vaikka selviäisimme Allianssista, voi Nimda itse ehkä estää sen. Ehkä parempi olisi haudata kukin kymmenen kilometrin syvyyteen Viisisakaraisen tähden joka nurkkaan. Vaikka sekin olisi ehkä vain väliaikaisratkaisu…”

”… mutta eihän viisi sakaraa riitä kuudelle sirulle”, Matoro huomautti.

”Et keskity nyt olennaiseen. Vaikka en normaalisti profetioista perustakaan, voi Nimdan legendassa olla vinha perä. Ehkä sirut tekevät kaikkensa päästäkseen jonain päivänä taas yhteen. Emmekä me ehkä voi estää sitä. Saati voi tietää, kuuluuko meidän. Kenties on vain hyvä, että niin tapahtuu, vaikkemme voi tietää sitä.”

”Niin. Minusta tuntuu siltä, että meidän ei pitäisi puuttua Nimdan vaiheisiin liikaa. Jos olen sirujen historiasta jotain oppinut, kaikille, jotka tarttuvat niihin, käy huonosti. Kukaan ei voi saada niillä aikaan mitään pitkällä tähtäimellä kannattavaa.”

”Ehdotatko, että meidän täytyy vain estää Allianssia saamasta niitä ja muutoin… vain antaa niiden olla?”

”No, jos teoriani pitää paikkaansa, Allianssi tuhoaisi itsensä, jos saisi sirut. Kuten vaikka Makuta Abzumo tällä hetkellä.”
Matoro todella toivoi, että asia oli niin, ja jatkoi: ”Minusta meidän kannattaisi vain pysyä erossa siruista.”

Huonoa Karmaa

Bio-Klaani

Vihreää hohdetta tarkkailevan kiikarisilmän omistaja oli viimein tyytyväinen tarkastukseensa. Skakdi asetti toa-taikaa uhkuvan luodin ystäviensä seuraksi panosvyön kärkeen.

Ei Guardian olisi tietenkään enää voinut tehdä muutoksia, jos olisi löytänyt sellaisille tarvetta. Varusteiden läpikäynti kulki Zakazin veteraanille kuitenkin aina samalla tavalla. Ja jos aikaa vain oli, tarkistettiin yksittäiset luoditkin.

Ehkä hän palaisi ilman, että olisi ampunut niistä ensimmäistäkään. Ja jos niin, kenties paluu tapahtuisi ystävän kanssa. Vartijan toiveikkuus ei kuitenkaan ollut peittänyt tämän realistisuutta. Jälkimmäisen vuoksi skakdin huone olikin niin uskomattoman ahdetussa tilassa.

Jokainen tasainen pinta oltiin täytetty esiin levitetyillä varusteilla. Sängyn päällä odotti pinoja pakkaamatommia retkiruokapakkauksia, työtasolla oli purettu zamor-revolveri ja siisti rivi tikareita. Kiikarisilmän huoltovälineitä löytyi sekä hyllyiltä, että lattialtakin. Valkoinen selakhi oli joutunut varomaan askeliaan huoneeseen saavuttuaan.

“Miten olisi tämä?” Same kääntyi telineestä nostettu kaksiteräinen keihäs käsissään. “Toimii ryteikössä, erinomaisesti tasapainotettu. Käsityötäkin jopa?”

Guardian laski täytetyn panosvyön käsistään ja kääntyi seuraamaan, kuinka päämoderaattori tasapainotteli massiivista teräasetta sormiensa kärjellä. Skakdi nappasi välineen selakhin käsistä ja harkitsi hetken vakavissaan sen liittämistä varustukseensa. Vartijan minimaalinen taikausko vei kuitenkin tällä kertaa voiton.

“Tämä on se yksi asia, jota en nyt halua matkaani”, Guardian vakuutti lähinnä itselleen ja laski aseen takaisin telineeseen. Samen kysyvä katse seurasi skakdin toimia, joten admin koki pienen selityksen olevan tarpeen.

“Siinä on ihan hitosti huonoa karmaa.”

“En tiennyt, että edes uskot moisen olemassaoloon”, valkohai ihmetteli. Guartsu kohautti olkiaan ja siirtyi takaisin pöytänsä ääressä olevalle varusteettomalle, noin skakdin jalkojen kokoiselle läntille.

“Maailma on mennyt sen verran oudoksi, että pakko kokeilla uusia asioita”, Gee murahti ja pohti samalla, kuinka monta päivää oli kulunut hänen veitsiensä edellisestä teroituskerrasta.

“Ai kuten taikauskoa?” Same ihmetteli kädet puuskassa yhä hopeista kaksiterää vilkuillen. “Yleensä maailman polkemat turvautuvat väkijuomiin. Toimii ihan yhtä hyvin.”

“Se oli yksi kerta!” Guardian muistutti kärkkäästi. Admineista sinertävin ei muistellut laskuhumalan hengen vierailua mielellään.

“Yksi kerta josta minä tiedän”, Same venytti adminin kanssa käytävän keskustelun rajoja.

“Tiesitkös, että vaikka oletkin nyt päämoderaattori, se ei vie minulta oikeutta raahata piruilevaa persettäsi Dinemin apupojaksi”, Gee irvisti ja piti kuin pitikin pokkansa.

“Tietenkin”, Same vastasi ja ryhdisti selkänsä.

“Tietenkin..?”

“…söör.”

“Sitähän minäkin”, skakdi murahti ja käänsi katseensa takaisin tikarilajitelmaan. Tämä mahdollisti myös väkipakolla suurenmoisen leuan yläpuolelle myllyttävän virnistyksen leviämisen ilman, että selakhi huomasi sitä.

Se ei tietenkään estänyt Samea kuulemasta lyhyttä, hyvin epäskakdimaista hihitystä, joka pääsi ilmoille suurten hampaiden raoista. Olisi moderaattorilla ollut siihenkin passiivis-humoristista kommentoitavaa, mutta kaksi napakkaa kopautusta Guardianin oveen keskeyttivät kaksisuuntaisen piruilun.

Selakhi havaitsi olevansa sekä pienemmän matkan, että vähemmän vaivan päästä ovesta, joten Geen annettua hyväksyvän nyökkäyksensä Same kurotti kääntämään kahvasta.

Ensimmäinen asia, jonka Same sai vastaansa oli bonsaiussal, joka löysi mukavan lämpimän paikan tarraamalla kiinni selakhin valkoisesta Hausta. Gee taasen huomasi ensimmäiseksi keltaisen toan, jonka olkapäältä pieni rapu oli loikannut.

“Helei”, Tawa vahvisti jo valmiiksi ilmiselvän läsnäolonsa. “En kai keskeyttänyt mitään?”

Juuriadminin kysymys oli lähinnä osoitettu Samelle, joka oli juuri saanut siirrettyä maskotin kasvoiltaan takaisin sähkön toan odottavaan syliin.

“Eiköhän minun työni täällä ole jo tehty”, haimoderaattori uskoi ja vilkaisi kohti Guartsua, joka oli viimein erotellut teräasekokoelmastaan ne yksilöt, jotka lähtisivät hänen mukaansa. “En kyllä väitä, että minua oikeasti tarvittiin.”

“Älähän nyt”, Guardian toppuutteli. “Tiedät kyllä, että arvostan harkintakykyäsi. Otan aina mieluusti vastaan mielipiteesi silloin, kun on aika varustautua.”

“Siinä tapauksessa otat mukaasi jotain muutakin kättä pidempää, kuin Vartija-kiväärisi perän”, Same käytti tilaisuutensa. “Kuten vaikka tuon kivan tikun kahdella terävällä päällä, jonka taikauskoissasi pistit sivuun.”

Selakhi haki selityksellään ilmiselvästi tukea Tawalta, joka visiirinsä takaa vilkuili kohti moderaattorin osoittamaa hyllyä.

“Ai tuo?” toa varmisti. “Lieköhän hyvä valinta tälle retkelle? Eikös tuohon liity vähän ikäviä muistoja?”

Same heilautti käsiään luovuttamisen merkiksi eikä edes pistänyt huomiolle adminien yhteisymmärryksessä syntynyttä virnettä. Selakhi astui Tawan rinnalle oviaukolle ja kääntyi sanomaan hyvästinsä.

“Noh, onnea sitten matkaan. Toivottavasti meitä odottaisi kerrankin voitto rintaman toisella puolella.”

Guardian oli yhtä mieltä Samen toiveiden kanssa, mutta pieni palanen hämmennystä vieraili skakdin kasvoilla.

“Huomennahan minä vasta lähdössä olen. Kai me nyt vielä kahvin parissa törmäämme?”

“Tiedä tuosta”, moderaattori huokaisi työkuviot jälleen ikävästi mielessään. “Meillä on yksi toa kateissa ja olisin todella iloinen jos löytäisimme hänet ennen pimeän laskeutumista.”

Tawa kurtisti kulmiaan Nöpön kieriessä tämän sylissä hurmoksessa. Ussal näki laihaa hai-setää nykyään niin kovin harvoin.
“Teillä alkaa olla kiire sitten”, nainen huomautti. “Pari tuntia korkeintaan.”

Guardianille kävi ilmiselväksi ettei häntä oltu infottu tämän käänteen olemassaolosta. Toisaalta hän olisi muurien toisella puolella jo puolen vuorokauden päästä joten saattoi olla, ettei hänen ollut hyödyllistäkään uida liian syvällä aiheessa.

“Se ilman toa, joka tuli ihan sekopäänä takaisin Veljeskunnan evakuoinnista”, Same selitti nopeasti. “Enkä rehellisesti usko, että kyseessä on mikään vihollisten temppu. Tyyppi on vain vähän… epävakaa. Paaco ja Kupe ovat myös etsimässä.”

Guardian murahti ymmärrystä ilmaistakseen ja Same katsoi, että hänen oli tosiaankin parasta lähteä takaisin kohti valvomoa. Oli jo se vaihe illasta jolloin ilman valvontaa jätetty Paaco alkoi kehittämään ‘luovia ratkaisuja’, jotka edellisten kadonneiden klaanilaisten etsinnässä olivat sisältäneet muun muassa keppien päähän sidottuja porkkanoita.

Selakhi heilautti kättään vielä hyvästiksi ja Guardian teki samoin. Lopulta puinen ovi sulkeutui Samen perässä ja yhdessä ylläpitäjät kuuntelivat hetken admin-tornin portaikkoon katoavia askeleiden ääniä.

Nöpö oli tällä välin kammennut itsensä irti Tawan otteesta ja puski itselleen pientä koloa Guardianin patjaan. Hiljaa hyrisevä ussal piti kaksin jääneiden adminien mielenkiintoa hetken, kunnes sähkön toa rikkoi hiljaisuuden ottamalla kaksi askelta lähemmäs skadia ja nuuhkaisemalla.

“… haistoitko sinä juuri minua?” Guardian ähkäisi suu ammollaan. Tawa oli jo ottanut askeleen taaksepäin ja nostanut katseensa kohti kattoa pohtivana.

“Viiksivahaa?”

“Että mitä?”

“Oletko laittanut sitä harjaasi?” Tawa mietti ääneen hämmentyneenä.

Geeltä kesti hetki toipua juuriadminin oudosta keskustelunavauksesta. Normaalin ajatuksenkulun lähdettyä ravaamaan mielikuvituskavioeläimen lailla ymmärsi Vartija, mihin Tawa oikein reagoi.

“Harkel!”

“Harkel?” Tawa ensin mietti. Kunnes: “Harkel!” hän ymmärsi.

“Tarpeeksi pitkä tovi sen miehen kanssa samassa huoneessa ja se näemmä tarttuu”, Guartsu tuumasi ja istutti itsensä työtuolille keskelle huonettaan. “Eihän se paha ole?” tämä halusi vielä varmistaa.

“Hyvin miellyttävä”, Tawa vakuutti. “Mietin vain, että et sinä yleensä näe vaivaa… noh… kuontaloosi.”

“Mitä tuo edes tarkoittaa?” Guardian ihmetteli enemmän toteamuksena, kuin oikeana kysymyksenä. Tawa kohautti olkiaan ja nojasi keltaisella haarniskallaan vasten Samen takanaan sulkemaa ovea.

“Kuulin kahakasta”, juuriadmin jatkoi huolestuneempaan sävyyn. “Kuulin myös, että onnistuitte purkamaan sen.”

“Komisario lähinnä”, Guardian tahtoi tarkentaa. “Ja hyvästä syystä. Se mies ymmärtää niin paljon paremmin, mistä tämä muuriemme sisälle survottu väki tulee. Ihan luonnollista, että hänen sanansa on painavampi.”

“Kuulostaa melkein siltä, ettet edes murhedi aiheesta?” Tawa ihmetteli. “Yleensä tässä vaiheessa sinulla on jo pitkälle viety ajatus siitä, kuinka järjestys on lopullisesti hajoamassa.”

“No niin”, plasmamies myönsi. “Mutta niin kauan, kun edes jonkun järjen ääni kuuluu kovempaa, kuin massojen kaaos niin olen ihan tyytyväinen. Olkoonkin, että suunta kaupungissa on menossa hallitsemattomampaan suuntaan.”

Gee ei todellakaan halunnut ottaa puheeksi sitä, millaisissa yhteyksissä Tawan nimeä oltiin huudeltu päivällä tapahtuneen mellakan aikana. Hän ei ollut aivan varma siitä, kuinka kattavan raportin toa oli tapahtuneesta saanut, mutta juuriadminilla oli varmasti kaikkien mielestä tarpeeksi murehdittavaa ilman väkijoukon vihoilla pelottelemistakin.

Sinertävän visiirin takaa Guartsua tuijottava admin antoi yllättävän positiivisuuden upota hetken. Oli ilmiselvää, ettei skakdi halunnut vaivata päätään nyt millään ylimääräisellä. Geen täysi keskittyminen oli jo seuraavana päivänä alkavassa retkessä.

“Huomennako siis?” Tawa varmisti vaikka tiesikin täsmälleen admintoverinsa tulevan aikataulun.

“Aamunkoitteessa. Veljeskunnan väki on myös valmistautumassa. Lähdemme linnoituksesta yhdessä.”

“Ja meinasit saada kaiken tämän tavaran mukaasi?” toa tuhahti ja tuomitsi katseellaan Vartijan huoneessa vallitsevaa kaaosta.

“Ajattelin jopa tulla takaisin tältä retkeltä. Tämä ‘tavara’ auttaa minua tekemään niin”, Gee puolustautui. Tawan kasvoilla kävi hymynpoikanen siinä vaiheessa, kun hän sai kuulla haluamansa.

Sitten sähkön toa teki jotain, mitä Guartsu ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Tawa nappasi suurimmaksi osaksi kootun revolverin puiselta työtasolta, heilautti rullan aseen sisälle ja osoitti ammuksettomalla tuliluikulla käsi suorana kohti seinää. Toinen silmä visiirin takana sulkeutui helpottaakseen tähtäämistä.

“Piu”, juuriadmin lopulta kuiskasi ja nytkäytti asetta kädessään, kuin olisi juuri vetänyt liipaisimesta. Toa hymähti hyväntuulisesti esitystä seuranneen Guartsun ilmeelle. Keltaiset kädet laskivat revolverin takaisin paikalleen samalla, kun visiirinen pää pyöri puolelta toiselle mietteliäänä.

“Ei minun heiniäni”, Tawa lopulta myönsi ja rojahti laiskasti takaisin huoneen ovea vasten. Nöpö oli tällä välin kiivennyt pöydälle nuuhkimaan sähkön toan laskemaa tuliasetta.

“Ääniefekteistäsi huolimatta näytti siltä, ettei ollut ensimmäinenkään kerta”, Guardian huomioi. Tawa teki olkapäillään liikkeen, jonka pystyi tulkitsemaan myöntymiseksi.

“En ylpeile ainoastakaan kerrasta. Enkä väitä olevani tarkkakaan. Jokainen laukaus on ollut pakon sanelema.”

“Panostaloudellisestikin ihan järkevää, että miettii ennen kuin antaa sormensa lipsahtaa”, Gee yritti myönnytellä, mutta luisteli taitavasti Tawan jahtaaman sanoman vierestä.

“Tiedät oikein hyvin, että en tarkoittanut sitä ihan noin”, juuriadmin murahti kera katseen, jonka päällepäin näkyvästä vakavuudesta ei voinut olla täysin varma.

“Ja minä tiedän myös, ettet sinä nauti siitä, kun ympäröin itseni tällä sälällä. Voimme me mennä muuallekin keskustelemaan. Iltaa on vielä jäljellä ja ehdin pakata myöhemminkin.”

Skakdin sanat eivät kuitenkaan tehneet toaan vaikutusta. Tawa oli tarttunut aiheeseen aivan omista syistään. Hän olisi mielellään purkanut tuntojaan vaikka ymmärsikin, ettei Guartsun vaivaaminen juuri sillä hetkellä ollut paras hänen ideoistaan.

Kelta-admin havahtui piikkiselän kiikarisilmän tuijotukseen. Tawa oli viimeaikoina hulahtanut kiusallisen usein ajatuksiinsa kesken tilanteiden. Hämmentyneenä tuijottavat keskustelukumppanit olivat yleensä ne, jotka vetivät Tawan ylös mielensä syövereistä.

“Olen pahollani”, juuriadmin ähkäisi. “Tartuin taas turhiin pikkuseikkoihin.”

“En nyt kyllä ihan ymmärrä”, Gee tuumasi hieman hämmentyneenä Tawan tavanomaistakin erikoisemmasta tuumauksesta. Skakdi laski käsistään tarvikevyön, johon hän oli saanut valikoitua ne veitset, jotka lähtisivät aamulla hänen matkaansa.

“Olen vain huolissani”, Tawa yritti jatkaa.

“Kuten yleensä?” Guartsu naljaili.

“Siitä, miten vielä jaksat…”

“Ainahan minä jaksan.”

“Mutta miten pitkään?”

Sotakoiran oli pakko pysähtyä hetkeksi jahtaamaan Tawan kirmaavia taka-ajatuksia. Oli päivänselvää, että juuriadmin yritti esittää tuntojaan hienovaraisesti, mutta onnistui lähinnä hämmentämään Guartsun huomattavasti suorasukaisemmin toimivaa ajatuksenkulkua.

“En ole edes harkinnut eläkettä, jos sinä sitä yrität minulle ehdottaa.”

“Eih…”, Tawa voihkaisi ja osoitteli käsiään levittämällä huoneessa vallitsevaa arsenaalikaaosta. “Miten pitkään sinä jaksat tätä? Tätä elämää. Sitä, että ratkaisu ongelmiin syntyy ampumalla tiensä läpi niistä.

Gee uskoi viimein ymmärtävänsä, mitä hänen visiiripäinen kollegansa ajoi takaa. Skakdi kuitenkin toistaiseksi lajitteli Tawan murheilun tämän yleisen muakaemopersoonan piikkiin.

“Näytänkö minä jotenkin tavanomaista kuolleemmalta?” Gee alkoi pohtimaan ääneen. Nöpön pöydän alta kajauttama inahdusmuotoinen vastaus uhkui armotonta sarkasmia.

“Ja kuinka pitkään me voimme vaatia muilta kärsivällisyyttä? Emme me voi loputtomiin jatkaa tätä sotaa näin. Mihin me olemme oikein pysähtymässä? Koska jos suunnitelma on ampua vihollista takaisin siihen asti, että viimeinenkin kaatuu… on sanomattakin selvää, että emme tule onnistumaan.”

“Olet taas näemmä miettinyt liikaa”, Guardian viimein vakavoitui. “Emme me tee näitä asioita koska haluamme, vaan koska vaihtoehtoja ei ole. Me yritimme ratkaista tämän puhumalla ja voin puhtaalla omallatunnolla todeta, että yritimme siinä parhaamme. Russakat eivät nyt vain hirveästi tunnu haastamisesta välittävän.”

“Oletko varma?” Tawa tarttui sinisen sanoihin. Guardian raapi hetken leukaansa.

“Voihan toki olla, että sellaisilla leuoilla puhuminen tekee kipeää tai jotain…”

“Ei!” Tawa ärjähti, kunnes tajusi olleensa itse jälleen epäselkeyden rajamailla. “Anteeksi… tarkoitin vaihtoehtojamme. Oletko miettinyt, että eikö meillä muka oikeasti ole helpompaa ratkaisua tähän sotaan? Jotain jota emme ole vain harkinneet riittävällä vakavuudella.”

“Kuulostaa ihan siltä, kuin sinulla olisi idea”, Guardian murahti ja antoi ryhtinsä valua tuolinsa selkämystä pitkin. Hän ei osannut enää keskittyä varustekaaokseensa. Tawa oli tuonut huoneeseen kitukasvuisen ravun lisäksi myös isoja ajatuksia.

“En sanoisi niinkään. Voihan olla, että vain toivoisin sellaista”, admin kaarteli. “Ja välillä tuntuu siltäkin, että onnekkailla toiveilla saa kaiken vain särkymään.”

Guardian kiristeli hampaitaan. “Ai hieman niinkuin kansikuvapoikamme maailmalla? Kuulostaa siltä, että Matoron reissu on pistänyt miettimään.”

“Eikö sinua?” Tawa pohti aidosti uteliaana.

“Jos minä jotain siitä tarinasta opin niin sen, että mitä pikemmin ne toivomuskapistuksen palaset leviävät mössöksi sulaan kiveen niin sitä vähemmän meidän tarvitsee katsoa, kuinka ystävämme tulevat puolikkaina kotiin.”

“Eli pysyt yhä kannassasi siitä, mitä siruille tulisi tehdä?” Tawa tiedusteli varovaisesti.

“Nimdastako tässä onkin siis kyse?” Guardian tuumasi ymmärtäväisesti.

Tawa tuhahti vaivaantuneena.“En sanonut niinkään.”

“Et nyt oikeastaan sano yhtään mitään”, Gee harmitteli ääneen. “Emmeköhän me ole jakaneet toisillemme tarpeeksi, ettei meidän enää tarvitse varoa sanomisiamme?”

“Ehkä kyse on siitä, etten ole itsekään varma, mitä sanoa”, Tawa ehdotti vastaukseksi. Guartsun työpöydän jalkaa järsivä rapu hyrisi tyytyväisenä tämän emännän nostaessa saksikkaan olennon taas syliinsä.

“Tilanne elää koko ajan. En syytä ketään, jolla ajatuksenkulku pysähtyy näihin”, Gee yritti tukea ajatustensa kanssa kamppailevaa sähköilijää. “Mutta jos luen rivien välistä oikein, varoisin myös hieman suuntaa johon olet menossa.”

Tawa jopa hieman yllättyi siitä, miten suoraan Gee häntä ohjeisti. Tilanne oli harvinainen. Vakavahenkiset varoitukset harvemmin saapuivat hänelle skakdin suunnalta.

“Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, Tawa puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”

“Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, Vartija huomautti. “Meillä ei loppujen lopuksi ole kovin montaa sääntöä, jotka erottaisivat meidät muista maailman epäilyttävistä hiihtäjistä. Periaatteemme massatuhovempeleiden hallussapidosta on yksi niistä.”

“En ole kanssasi eri mieltä”, haukasvo vakuutti, “mutta et voi kieltää sitä, että nykyisellään me poltamme itsemme loppuun paljon ennen kuin kitiininen rivistö odottaa muureillamme.”

“Siksi lienee hyvä, että joukossamme on meitä, jotka eivät väsy vetämään liipaisimesta”, Guardian murehti ja hypisteli Tawankin käsissä käynyttä revolveriaan.

“Ehkä niin, mutta voimmeko enää ratkaista siten mitään? Luoti ei ystävääsi takaisin tuo” Tawa tuumasi vihreänä hohtavaa panosvyötä vilkuillen. Ämkoon televisioruudulta irvistävät kasvot kummittelivat adminien mielen perukoilla.

Naisen sanat viilsivät syvälle Geen vielä vähän aikaa sitten tuntemaan toiveikkuutteen. Irvistys vieraili skakdin kasvoilla hetken, mutta kerrankin hän tiesi täsmälleen, kuinka vastata.

“Ei, mutta se voi estää menettämästä enempää.”

Adminit tuijottivat toisiaan hetken silmiin. Kummallakaan ei ollut asiaan lisättävää. Geen kanta oli ilmiselvä, eikä Tawa halunnut haastaa matkaan lähtevää everstiä liikaa. Erimielisyydestään huolimatta pakolaislinnoituksen päälliköt ymmärsivät toisiaan.

Nöpön säpsähdys keskeytti hiljaisen hetken. Antennien päässä mollottavat silmät kääntyivät vilkaisemaan kauhistuneena Tawan ohitse kohti Guardianin huoneen ovea. Kumpikaan admineista ei ollut kuullut mitään, mutta maskotin hätääntynyt reaktio sai keltaisen adminin kuitenkin tarkistamaan tilanteen. Gee oli ristinyt kätensä kummastuneena ja odotti kärsivällisesti, kun keltainen käsi väänsi oven varovaisesti auki.

Oven takana odottivat kaksi isoa vihreää silmää ja robottisesta kallosta ulos työntyvä kaasunaamari. Vähäilmeisen konemiehen käsi oli yhä pystyssä valmiina koputtamaan. Tawa oli kuitenkin keskeyttänyt toimet ennen kuin musta metallinen käsi oli ehtinyt iskemään tummaa puuta.

“Hei!” Peelon synkästä olemuksesta kajahti pirteästi. Pystyssä oleva nyrkki aukesi leikkisään kädenheilautukseen. Geen ainoa kunnolla kurtistumaan mahtuva kulma nytkyi. Tawa ei näyttänyt aivan yhtä hämmentyneeltä.

“Helei…”, sai ovea avannut admin lopulta sanotuksi. Geen huomio oli kiinnittynyt lattialle vipeltäneeseen ussal-rapuun, joka oven takana odottaneesta robotista välittämättä kurkisteli huolestuneen näköisenä kohti Klaanin tyhjiä käytäviä.

“Hetki sitten matkannut ystävä ei näyttänyt henkilökunnalta”, Peelo avasi keskustelun. “Odotatteko enemmänkin vierailijoita?”

Kumpikaan admineista ei ilmiselvästi ymmärtänyt, mistä “ystävästä” huoneeseen putkahtanut robotti oikein puhui.

“Niin, että mitä?” Guardian ihmetteli ja sai vastauksen käytävälle osoitetun mekanisoidun eleen.

“Hohtava laiha laahustaja”, Peelo selitti. “Yritti näemmä koputtaa, mutta hänen kätensä tainnut olla todellinen. Ette varmastikaan kuulleet mitään.”

Tawa kääntyi vilkaisemaan Guartsua, joka näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. Tai siis ei ollut. Oli kuullut aaveesta, jota ei ollut nähnyt.

Skakdi oli tavannut robotin tarpeeksi monesti tietääkseen tämän nimeltä, mutta ei tarpeeksi monesti oikeasti tunteakseen tämän. Tähän keskustelunavaukseen Vartija ei kuitenkaan osannut reagoida. Reissukiireitä mielensä perukoilla pohtiva eversti olisi halunnut vain viitata Peelon tarinan kintaalla.

Tawakin vain nosti taas syliinsä käytävältä täristen palaavan ussalin ja siirsi ajatuksensa tilanteessa oikeasti ajankohtaisimpaan kysymykseen.

“Mitä sinä täällä oikein teet? Näillä käytävillä ei pitäisi liikkua ilman asiaa.”

“Sinuahan minä etsin”, robotti selitti hieman loukkaantuneen kuuloisesti. “Vastaanotossa sanoivat, että olit liikkunut tänne päin ja ajattelin käydä koputtamassa oveen ja tarkistaa.”

Keltaiselle Haulle nousi hätääntynyt ilme, kun Tawa tajusi, mistä oli kyse. Nainen vilkaisi hätääntyneenä rannettaan vain tajutakseen, ettei hänellä edes ollut kelloa.

“Päätänän päätänä, paljonko se kello oikein on?”

“Puoli seitsemän!” kuului näsäviisas Guartsun tiedote puiselta penkiltä. Tähän juuriadmin reagoi läimäyttämällä otsaansa paljon kovempaa, mitä oli tarpeen.

“Kamalasti anteeksi. Minun ei pitänyt viipyä näin pitkään. Mene vain jo varastolle odottamaan. Minä tulen ihan kohta perässä.”

Peelo teki leikkisästi kunniaa ja kääntyi sen sileän tien kannoillaan. Sanaakaan sanomatta mekaaninen mies lähti kolistelemaan tornia alaspäin ja myöhästymisestään nolostunut Tawa sulki kasvot punottaen oven tämän perästä. Tämän jälkeen visiirikasvoa odotti yhä kädet ristissä huoneestaan tuijottava skakdi.

“Ja mitäköhän siinä oikein tapahtui?” Gee lopulta uskalsi kysyä. Tawalta kesti hetki taas kasata ajatuksensa.

“Kukat! Ulkoa sisälle! Olemme välillä iltaisin siirtäneet istutuksia talvehtimaan. Peelo on ihan uskomattoman tarkka sormistaan. Hänestä on ollut kova apu.”

“Androidi ja admin hoitamassa kukkia syysilloissa. Aika toiveikas ajatus”, Gee sai sanotuksi. Tawa ei ollut aivan mukana Vartijan ajatuksenkulussa.

“Toiveikasta?”

“No eikös kasvien talvehtimaan siirtäminen sisällä oletuksen, että saatte taas keväällä istuttaa ne takaisin?”

“No tietenkin. Emme kai me nyt muuten…”, Tawa reagoi kollegansa ilmiselvään huomioon.

“Tulevana keväänä”, Gee toisti. “Sinä olet silti meistä kahdesta se, joka uskoo yhä ensi kevääseen.”

Viimein Tawa ymmärsi ja sitten huokaisi. Taitavan ongelmien yliajattelunkin keskellä palanen vanhaa toa-sankaria oli päässyt valumaan ulos keltaisen haarniskan halkeamista.

“Minun pitää varmaan mennä. En halua, että Peelo joutuu odottamaan enempää. Hän on muutenkin tosi tarkka kellonajoistaan”, Nöpöä käsiään keinuttamalla rauhoittava toa lopulta totesi. Hän vilkaisi vielä Guardianin ympärillä vallitsevaa asekaaosta ennen kuin avasi huoneen oven poistuakseen.

“Ehkä piipahdan vielä myöhemmin, kun olen nollannut vähän aivojani?” toa kysyi varovaisen toiveikkaasti. Skakdin ilme vastasi leveällä virneellä.

“Ehkä täälläkin on vähemmän kaoottista siihen mennessä. Kahvia?”

“Sen kun”, Tawa myöntyi, heilautti kättään ja veti oven perässään kiinni kitisevä ussal yhä kainalossaan. Sininen piikkiselkä käänsi nopeasti katseensa ovesta takaisin puoliksi kasattuun tarvikevyöhönsä. Ja vaikka jonkun olisi ehkä pitänyt pysähtyä pohtimaan Peelon sanoja oudosta “ystävästä” hieman tarkemmin, älähti Gee ääneen asiasta, joka häntä enemmän onnistui rasauttamaan.

“Vai, että kukkia oikein…”

Jonkin aikaa puuhattuaan eversti oli onnistunut kasaamaan ‘ehkä-kategoriaan’ kuuluvat tavaransa pois lattialta pöytänsä vasempaan laitaan. Panosvyö ja tarvikepakkaukset olivat valmiina lähtöön. Revolverikin sai seitsemännessä tarkastuksessaan viimein puhtaat paperit.

Samen viisaan väkivaltaiset sanat kiersivät kuitenkin yhä paksussa sinisessä kallossa. Veitset ja puukot olivat toki jo lähdössä matkaan, mutta ehkä jokin pidempään kantamaan soveltuva vekotin olisi kuin olisikin viisas ratkaisu.

Guardian nosti takamuksensa penkistä ja käveli taas kerran hyllylle, jossa kaksiteräinen keihäs odotti niin kovin houkuttelevana. Se oli luotettava. Se oli aina onnistunut tehtävässään. Oikeissa käsissä se oli arvaamaton ja tappava.

Kenties liiankin. Sormet miltei aseen kahvalla Gee päätti kuitenkin olla pilaamatta iltaansa enempää menneisyydestä kaikuvilla kivunhuudoilta. Tämän yhden kerran hän soi itselleen taikauskoisuuden. Olihan hän menossa matkaan taiasta taottujen luotienkin kanssa.

Valkoiset arvet

Yksi Tie
Bio-Klaani

Aamu oli jäätävän kolea. Matoro nautti siitä. Hän olisi odottanut talvea, ellei pohjoisesta vyöryvä Allianssin sotakoneisto olisi tullut sen kanssa yhtä matkaa.
Klaanin kadut olivat hiljaiset. Toa suosi aamuhämärää kuljeskellessaan kaupungissa. Hän ei jaksanut vastailla uteliaille ja mukahuolestuneille. Hän selitti itselleen haluavansa rentoutua, mutta hän kyllä tiesi sen oikeankin syyn.

♫ Et tiedä itsekään, mitä kertoisit heille~ ♫

Toa ei oikeastaan enää edes välittänyt siitä, mihin lopputulokseen adminit tulisivat hänen suhteensa. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä.

Hänen elämänsä tuntui niin paljon tyhjemmältä.

Tätäkö tunnetta hän oli täyttänyt seikkailuillaan ja sankariteoillaan?

♫ Ja Valon ritarin valheilla~ ♫

Matoro huokaisi syvään. Hän tunsi olevansa umpikujassa. Vailla suuntaa tai Kohtaloa. Se oli mennyt rikki, kun hän oli tarttunut niihin hulluuden sirpaleisiin.

♫ Sotilas, eikö tuo ole hieman epäreilua~ ♫
♫ Se oli sinun miekkasi joka rikkoi Kohtalosi~ ♫
♫ Minä vain yritin auttaa, kulta~ ♫

Toa ohitti Wanhan hautaustoimiston ja antoi kätensä tanssia Suuren Hengen Temppelin hyisellä piha-aidalla. Hän oli astumassa portista sisään, kun kuuli tutun äänen. Lähes viimeisen tutun äänen, jonka halusi sillä hetkellä kuulla. Abzumon ja sen yhden leipurin jälkeen.

”Mustalumi.”

Voi ei.

Toa kääntyi nähdäkseen hallanvalkealla nurmikolla seisovan paksun mustan kaavun, jonka kaula-aukosta kurkisti vanhan matoralaisen pakarikasvo.

”Oraakkeli”, Matoro huokaisi.

Av-matoran asteli hitaasti jään toan vierelle tuijottaen tätä suoraan silmiin. Kekäleinä hehkuvat silmät kavalsivat tunteen muuten ilmeettömän katseen takana. Näkijä pysytteli vaiti, mutta Matoro tiesi että tämän ei tarvinnutkaan puhua. Eikä hänenkään. Jotenkin ne aina kuulivat.

”Taisin vähän mokata”, Mustalumi sai sanotuksi.

Oraakkelin kasvoilla hyysi erilainen halla kuin hautausmaalla. Sellainen, johon jään toalla ei ollut voimaa. Vanhuksen sanaisen arkun lukko piti, mutta tämän sanat kuukausien takaa upposivat Matoroon syvemmälle kuin koskaan.

Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.


”Oraakkeli?”

Vanhus laski leukaansa alemmas ja katsoi Matoroa paksujen kulmiensa alta.
”Oliko se sen arvoista, Mustalumi”, athisti lopulta kysyi.

”Ei”, toa vastasi hiljaa. Hän ei pystynyt katsomaan matoralaista silmiin.

”Hän siis lopulta voittikin taistelunne”, Oraakkeli vastasi jääkylmästi, ”ja sai molemmat sirut. Lopulta, Mustalumi, hän maksoi siitä vain ilmalaivansa ja yhden kuoleman hinnan.”

”En usko, että sirut tuottavat hänelle sen enempää onnea kuin minullekaan”, toa mutisi.

Matoro muisti, miltä Oraakkelin ääni oli kuulostanut silloin kun tämä oli ollut toiveikas ja lempeä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän enää pääsisi kuulemaan sitä ääntä.
Viimeksi kun he olivat nähneet, oli jäykillä kasvoilla ollut jotain, jota pystyi vielä kutsumaan toivoksi. Nyt senkin oli niellyt sama jäärailo, joka oli auennut vasta painajaisten parantolan porteilla.
”Poika… ne tuottavat sinulle vielä vähemmän onnea kuin hänelle silloin, kun se Atheonin enkeli jatkaa veristä polkuaan.”

”Minä tiedän sen”, toa sanoi lyötynä. ”Eikä siitä muistuttaminen tee siitä vähemmän tuskallista.”

Vanha mies pudisti päätään.
”En tullut tänne satuttamaan.Tulin puhumaan, Mustalumi”, Oraakkeli sanoi huokaisten, ”ja toivon että puhun nyt sinulle, enkä sille joka käski sinua ensimmäistä kertaa käyttämään sirua.”

”En ole varma.” Jään Sotilaan ääni oli suorastaan surkea. ”En ole enää varma mistään.”

Hyinen höyry pakeni pilvenä sinisestä pakarista, kun Oraakkeli huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Lähdet kanssani kävelylle”, näkijä sanoi sitten ja kääntyi mustan talvikaavun heilahduksena hänestä poispäin. Valkoiset jalkaterät marssivat väsynein askelin Yhden Tien sileitä kiviä. Matoro asteli pian perään.

Joenranta liplatti hiljaisena aamussa. Vortixx-lautturi veneessään lipui kivisillan alta syysilmassa hytisten, ja kaduilla oli liikkeellä vain pari matoralaista. Toinen heistä postilaukku olallaan ja toinen tiukkana vartiossa, keihäs kädessä ja Nui-Koron siniviitta selkäpuolellaan liehuen. Jossain kauempana nousi kolmas kansalainen pikku tikkaita ylös kiinnittäen valokiviä satamarakennuksen katokseen.
Joenrannassa le-matoran pystytti kojua, jonka pöydällä kimalteli puukoreissa suuren hengen symboleita. Kristallikoruja kuusenoksille. Oliko todella jo se aika vuodesta?

Veden rauhallista loisketta kuunnellen kulkeminen hyytävässä aamussa olisi rauhoittanut Mustalumen särkynyttä mieltä, jos hän olisi ollut yksin. Pettymys matoranin hahmossa johti hänen tietään.
”En tiedä, auttaako edes kysyä”, Oraakkeli sanoi, ”mutta mikä sai sinut lopulta jatkamaan polulla, jolle kielsin sinua astumasta?”

Matoro katseli jalkojaan kulkiessaan. ”Uskoin, että voisin muuttaa asioita. Että minulle ei kävisi niinkuin kaikille muille, koska päämääräni olivat… epäitsekkäät.”

Toa oli hiljaa hetken.

”Mitä minä olisin muka voinut tehdä Arkkienkelin jälkeen? Heittää sirut mereen? Lukita holviin? Kun niin moni kärsii? Arkkienkeli todisti, että minä voisin tehdä niillä hyvää. Se vakuutti minut siitä, että se on oikein.”
Sotilas vilkaisi näkijää. ”Ainakin silloin se tuntui siltä.”

”Repheccio tietäsi varjelkoon…” matoralainen pudisti päätään. ”Matoro, tiedätkö, mitä tarina Atheonista kertoo? Tuhon isä teki kaiken tekemänsä pahan Athin kunniaksi. Hän halusi tuhota Athin viholliset ja puhdistaa maailman, mutta päätyikin vain omaksumaan maailman pahuuden. Toteuttamaan pahan. En tiedä, ymmärrätkö, mitä se kertoo pahuuden luonteesta.”

”… pahuus on hyviä tarkoituksia väärillä keinoilla? Liialla vallalla?”

”Ehkä sitäkin.”
He pysähtyivät kohisevan joen rantaan kivisen kaiteen eteen. Oraakkeli katsoi virtaavaa vettä hetken.
”… poika”, hän huokaisi entistäkin syvempään. ”Pahuus… on tietämättömyyttä. Ymmärryksen puutetta.”

”Minä yritin tietää. Halusin tietää.”

”Ja minä halusin uskoa, että sinusta olisi voinut olla siihen”, Oraakkeli pudisti päätään. ”Kuinka kummoisena oraakkelina voin itseäni pitää, jos ennustin senkin väärin?”

”Eikö koko oraakkelointi mene vähän ristiin vapaan tahdon kanssa?” Matoro kysyi.

Hetken oli vanhus taas hiljaa.
”Ei, jos ennustuksen vie omin käsin loppuun asti”, hän vastasi kääntyen pois joesta. Ja jatkoi vähän matkaa sen vartta pitkin. ”Ei, jos ennustusta pitää suunnitelmana.”

”Niin… tietty.”
Hetken he vain katselivat kaupungin läpi virtaavaa jokea. Se oli tummansininen ja kylmä. Elämä alkoi vajota pohjamutiin horrokseensa, ja lopulta jäisi vain virtaava vesi.

”Tiedätkö, miltä Nimda tuntuu?” toa kysyi yhtäkkiä hiljaa.

”Muistat kyllä sen hetken matkalla rautalinnussanne, jolloin kosketin sitä ja tunsin sen kutsun, Mustalumi. Luulin että olisit oppinut siitä hetkestä. Nähnyt, miltä se näytti.”

Hän muisti. Ja tiesi, että hänen rakkautensa siruihin oli sumentanut sen hetken pois.
”Se kaikki vapaus. Voiko kukaan selviytyä siitä? Onko se edes mahdollista?”

”Ahdistiko se ajatus sinua?” Oraakkeli kysyi viileänä. ”Kaikki se vapaus? Siksikö loit oman kahleesi, äänen päässäsi?”

Toa huokaisi.
”Kyllä. Luulen niin.”

”Niin”, Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuuletko hänet edelleen?”

”Kyllä.”

♫Näetkö, miten hyvältä totuus tuntuu~♫

Vanhus katsoi häneen taas hetken empaattisena. ”Tiedän, miltä se tuntuu. Jään Sotilas, kuinka helppoa hulluus onkaan silloin, kun se on vain jotain, josta luet. Tai vihollisia, joita vastaan taistelet.”

”Hetkinen… oletko sinä kokenut tämän joskus?”

”Silloin ilmalaivassa, kuten muistat”, athisti sanoi heikolla äänellä. Väistellen jotain. ”Mutta olen elänyt hyvin pitkään, Mustalumi. Ja minäkin… minäkin olin joskus nuori ja vihainen, ja halusin repiä maailman pahuuden riekaleiksi.”

Hän pysähtyi keskelle tietä ja nosti punaisen katseensa taivaan pilviä kohti.
”Vihasin pahuutta aivan yhtä paljon kuin sinä, sillä minäkin olin kohdannut sen”, Oraakkeli jatkoi. ”En Abzumon, vaan jonkun, jota pelkään paljon pahemmaksi. Sitten löysin Athin. Ja naisen, joka opetti minua näkemään maailman sellaisena kuin se on.”

Vastaus ei tyydyttänyt Matoroa.
”En halua uskoa siihen, että olisimme välttämättä vapaita. Se… varmuuden puute… en usko, että kukaan on tarpeeksi vahva selviämään ilman Kohtaloa.”

”Onko vapaus muuta kuin uskoa, Mustalumi?” Oraakkeli lausui. ”Aina on jokin kahle niin kauan, kun annat jonkin kahlita itseäsi. Olen tuntenut vankeja, jotka olivat minua vapaampia koska he eivät antaneet ruumiinsa rajoittaa itseään. Ja sinä, poika…”
Hän katsoi arpeen toan uudessa naamiossa.
”… sinä olet vapaa menemään minne haluat, mutta sinun kahleesi ovat raskaammat kuin monen sellienne vangeista.”

Matoro harkitsi toteavansa, ettei varsinaisesti saanut poistua kaupungista tutkinnan aikana, mutta ei viitsinyt viilata pilkkua. ”Minun kahleeni estävät minua tekemästä samoja virheitä uudestaan.”
”Hyvä että edes opit toisen kerran jälkeen”, Oraakkeli sanoi jäisesti. ”Mitä sinun uskosi sanoo synnistä?”

Toa mietti hetken. Aamu muuttui valoisammaksi hetki hetkeltä.

”En tiedä, paljonko tiedät Suuresta Hengestä”, Matoro aloitti. ”Mutta ajatus on se, että Hän tietää parhaiten tarinamme, ja sitä vastoin hangoittelu on syntiä ja typeryyttä. Tavallaan se, mitä Metru Nuilla kävi, vain vahvisti uskoani siihen.”

”Toa. Oliko sinun mielestäsi syntisi todellakin vain se, että halusit kirjoittaa oman tarinasi? En tiedä, mitä ajatella.”

”Haluan uskoa niin. Se tekee tapahtumien käsittelemisestä helpompaa.”

Oraakkeli käänsi koko rintamasuuntansa häntä kohti ja katsoi häntä sillä samalla liekillä, jolla he olivat yhdessä polttaneet Abzumon. Se tuntui pahalta.
”Kuinka rikki sinä olet, poika? Voitko todella uskotella itsellesi, että teit väärin vain, koska Suuri Henkesi halusi toisin? Katsot joka päivä peiliin, mutta tiedätkö, kuka sieltä katsoo takaisin?”

En!” sotilas parahti nojaten kyynärpäillään rantakaiteeseen. ”Minä en tiedä! En tiedä, onko se Itroz vai Delta vai Matoro! En ole tuntenut itseäni enää kun tartuin niihin kirottuihin siruihin!”

Jään sotilaan kivahdus rikkoi hyisen aamun hiljaisuuden ja sai nui-korolaisen vartijan pysähtymään hetkeksi heidän kohdallaan. Oraakkelin siunatessa tälle tuiman katseen jatkoi vartija kuitenkin matkaansa huolestuneen näköisenä.
Vanhus nousi ketterästi kaiteelle ja istahti siihen nojaavan Matoron pään vierelle jahdaten tämän pakoilevaa katsetta.
”Minä halusin uskoa sinuun”, vanhus jatkoi hiljaisemmin. ”En tiedä, mitä näin sinussa. Rohkeutta. Periksiantamattomuutta. Oliko se kulissia, Matoro? Oliko se haarniskasi… vai oliko se kahleesi?”

”Minäkin halusin uskoa minuun”, toa totesi melkein ironisesti. ”Kyllä minä edelleenkin. En vain usko Nimdaan. Minä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa”, sotilas huokaisi. ”Muistan, miten… kollegani yritti sanoa minulle sitä Metru Nuilla. ’Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität.’ Nähtävästi rohkeuteni ja periksiantamattomuuteni johtivat siihen, että minun piti tehdä virhe itse ennen kuin pystyin oppimaan.”

”Sen verran kuin tiedän, vaikuttaa siltä että sirut tekevät käyttämälleen aina sen, mitä tämä haluaa”, vanhus lausui ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, ”ja ne asiat, joita haluamme eniten päätyvät aina tuhoamaan meidät. Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Vanhus sulki silmänsä ja laski vanhan kämmenensä Matoron päälaelle. Matoro tiesi, että hän katsoi.

”Meillä kaikilla on ääniä päässä”, Oraakkeli jatkoi rauhallisesti, ”omiamme. Muiden. Ääniä, joita luulemme muiden ääniksi. Pieniä keinohenkilöitä, joita olemme rakentaneet ymmärtääksemme muita ympärillämme. Välillä annamme niiden huutaa niin kovaa, että hukutamme pois sen, mitä itse olemme.”
Vanhus nosti kätensä ja avasi taas silmänsä.
”Ole onnekas, että edes tajusit sen”, hän huokaisi surumielisesti. ”Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi muidenkin todellisuutta. Ennen kuin Itroz asteli sinun pääsi ulkopuolella… Matoro, sinä tarvitset apua. Nyt enemmän kuin koskaan.”

”Ja se on nimenomainen syy sille, miksi en aio rynnätä Abzumon tai Nimdan luo enää ikinä”, toa totesi jokaista sanaa painottaen.

”En olisi antanutkaan sinun enää ikinä koskea Nimdaan”, Oraakkeli sanoi jääkylmästi. ”Abzumo sai siruista kaksi. Mutta kenelle annoit kolmannen, Mustalumi?”

Matoro nielaisi. Tätä hän oli hieman pelännytkin.

”… kenelle?” Oraakkeli toisti. ”Ja eihän se ollut virheistäsi suurin?”

Silloin

“Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”

“En koskaan.”


”Annoin sen…” toa aloitti varovaisesti. ”Eräälle, johon luotan. Paljon. Ja jolla on myös mahdollisuus lukita se niin syvälle kaupungin alle, ettei se enää ikinä näe päivänvaloa.”

♫Toivottavasti vahkisi on tehnyt niin, sotilas~♫
♫Toivottavasti~♫

”Kuka”, Oraakkeli kysyi vivahteettomasti.

”Xen. Uudelleenorganisoidun Mustan Käden kenraali.”

♫ Ei, hän ei tainnut lukita sitä~ ♫
♫ Eihän, rakas~ ♫
♫ Hän laittoi sen kaulalleen~ ♫

Oraakkeli ei tuntenut nimeä. Vahkin taikka järjestön. Hän kuuli kuitenkin selvästi, miten Matoro oli sen sanonut. Ikävä paistoi läpi.
”Metru Nui ei tainnut jättää sinulle vain arpia”, vanhus sanoi. ”Eihän, poika.”

”Arpia olisi huomattavasti enemmän ilman… ”, Matoro huokaisi. Hän muisti vahkin sopertamassa unelmistaan kirjaston punaisella sohvalla aivan liian myöhään. ”… i-ilman häntä.”

♫ Muistatko, miten hänen silmistään kasvoi hampaita?~ ♫
♫ Hänen sirot kasvonsa yhtenä rääkyvänä kitana?~ ♫

”Luotat häneen niin paljon?” Oraakkeli lausui epäuskoisena. ”Matoro, en tiedä mitä ajatella. Tiedäthän itsekin, että olet saattanut tehdä hirveän virheen?”

♫ Haluaisitko nähdä sen uudelleen?~ ♫

Silloin särkyneiden tornien keskellä sotilas ei olisi epäröinyt vastaustaan. Totta kai Deltan antaminen Kenraalille oli ollut hänen paras valintansa. Hän uskoi Xeniin.
Mutta kun hän oli saanut aikaa ajatella asiaa kaikessa yksinäisyydessään, hienoinen ajatus oli alkanut kalvaa häntä. Epäilys siitä, että hän olisi vain liittänyt vahkin Nimdan omaan turman pyörään teollaan.

”Tiedän”, Matoro myönsi. ”Mutta haluan uskoa Xeniin.”

Oraakkeli oli vain hetken taas hiljaa. Hiljaisuudet olivat pahimpia. Matoro oli ollut valmis vanhuksen huutoon ja polttavaan raivoon, mutta oli saanut vain ikijäätä.
”Abzumo lähtee hänen peräänsä”, Oraakkeli kuiskasi. ”Jos makutalla on pienikin syy uskoa, että siru on siellä… Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä häneen uskot?”

”Liikaa”, sotilas myönsi. Vai oliko se prinssi? Äänestä sitä ei saattanut päätellä. ”Aivan liikaa.”

”Luulit sitä oman selvyytesi hetkeksi… luulit vapauttavasi itsesi Nimdan kahleista… mutta mikä, Mustalumi, sai sinut luulemaan että sinulla yksin oli oikeus tehdä tuo päätös? Mikä?

”Oraakkeli”, Matoro sähähti. ”Minä olin juuri sivaltanut itseäni miekalla. Aiheuttanut satojen kuolemat. En ollut edes varma, oliko se unta vai ei. En tietenkään ollut kunnossa yhtään mihinkään päätöksentekoon, mutta jotain piti tehdä! Jos siru olisi jäänyt minulle, se olisi vain pahentanut tilannetta. Tein sen, minkä koin parhaaksi vaihtoehdoksi!”

”Toivotaan siinä tapauksessa”, vanhus huokaisi väsyneenä, ”että Mustan Käden kenraali Xen on parempi kuin sinä tai minä yhteensä.”

Toa nielaisi.
Sotilas olisi vannonut Xenin onnistuvan, mutta prinssi ei ollut vakuuttunut.

Ja prinssi oli heistä kahdesta se, jolla oli aina ollut parempi kosketus todellisuuteen.

Sankarinraunio ei vastannut. Hän vain painoi katseensa. Vesi hiipi mustana hänen katseensa alla. Siitä heijastui hänen kasvonsa. Arpi Itrozilta ja kanohi Xeniltä. Metru Nui ei jättäisi häntä. Se katsoi häntä hänen kuvajaisestaan.

Ja kun hän katsoi valkoista kättään, arpikolmio irvisti hänelle. Nimdakaan ei jättäisi häntä.

”Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä teit sen”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. Matoro kääntyi katsomaan hämmentyneenä. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkän hetken.

”Minkä?”

”Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi”, Oraakkeli hymähti hieman. ”Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.”

”N-niin…”

”Toivotaan, että valintasi oli vähemmän hölmö kuin minun”, vanhus antoi hänelle alakuloisen hymyn.

”Niin… mutta… kysyin jo eräältä” toa puhui hiljaa, ”Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua? Hän ei uskonut, että niitä voisi, mutta… mitä sinä ajattelet, Oraakkeli? Voiko ne korjata?”

”Tuskin kokonaan”, vanhus sanoi ja vetäytyi syvemmälle tummaan kaapuunsa. ”On niitä, jotka käyttävät elämänsä yrittäen koota sellaista, jota heillä ennen oli. Ehkä joku joskus onnistuu siinä. Yksi miljoonasta tapauksesta. Minulla ei ole enää nimeä, Matoro. Mitään ei ole jäljellä siitä elämästä, jota joskus elin.”
Hän paljasti jälleen arvet, jotka Matoro oli nähnyt kaukaa Arkkienkelin sydänkammiossa. Nyt hän näki ne läheltä.

”Uskon, että maailman olennot elävät liian pitkään, Matoro. Elämme liian pitkään yhtä elämää varten, eikä mikään pelota meitä niin paljon kuin se, että jonain päivänä se kaikki on ohi. Mutta uskon myös, että elämme yhden elämän aikana monta elämää. Ja aikaisemman kaipuu vain harhauttaa siitä, että voisimme luoda uutta.”

”Minä olen harkinnut sitä”, Matoro vastasi kuin häveten ajatusta. ”Mitä jos vain polttaisin loputkin sillat. Katoaisin. Lähtisin jonnekin kauas. Loisin uuden elämän, kuten sanot.”
”Voisit tehdä niin”, Oraakkeli myönsi. ”Voisit tehdä niin ja olla silti onnellinen. Se olisi tietty… helpointa.”
Matoro nyökkäsi. ”Mutta en minä voi. Minä tunnen kuitenkin olevani vastuussa Klaanille. Ystävilleni. Kodilleni. Kaikesta huolimatta. Jos lähtisin ja aloittaisin tyhjästä, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.”

Oraakkeli nyökkäili pohdiskelevana. ”Sinulla on vielä paljon, Mustalumi. Ja heissä on niin paljon toivoa. En voi edes ymmärtää sitä. En voi käskeä sinua olemaan kuuntelematta ääniä päässäsi… koska en tiedä, voiko niitä koskaan todella parantaa. Mutta ehkä voit yrittää korvata enkelisi sirpaleet ystäviesi äänillä. Kuka tietää.”

Toa kuivasi silmäkulmansa ja kääntyi selkä jokeen. ”Ehkä”, toa niiskaisi. ”Ehkä minun pitäisi yrittää tehdä elämästäni kaikkien niiden uhrausten arvoista. Mak-maksoin siruista irti pääsemisestä liian kalliisti, että voisin eksyä taas.”

”Se, että ne eivät polttaneet sinusta täysin tyhjää”, sanoi Oraakkeli ja laskeutui kaiteelta Matoron vierelle, ”tekee tämän vanhan miehen vähän onnellisemmaksi siinä kaikessa. Mutta”, hänen äänensä vakavoitui hieman, ”Matoro, en usko että työsi on vielä ohi. Luulen, että tästä se jopa todella alkaa.”

Toa miltei hymyili. Miltei.

”Matoro”, Oraakkeli toisti hieman vaikeana, ”minä ja Mestarini emme aio katsoa, kuinka Guardian tuhoaa pyhimpämme. Hän luulee tietävänsä, miten se tehdään. Minä en aio auttaa johtajianne Nimdan tuhossa.”

Mustalumi ei tiennyt, miten reagoida, kun kuuli Oraakkelin suusta lähes samat sanat, joilla hän itse oli lukinnut itsensä Arkkienkelin polulle.

”Mutta tiedän, että jotain on tehtävä”, Oraakkeli jatkoi. ”Abzumo on tulossa. Ja en halua ottaa selvää, kuinka paljon maailmaa hän riekaloi ennen kuin tulee sirujen syömäksi. Etkä halua sinäkään.”

”… mitä sinä…?”

Vanhan miehen katseen puna porautui Matoroon kuin siinä pyhätössä, jossa hän oli oppinut totuuden Nimdasta. Kuullut naamiosta, jonka verinen polku oli piilotettu maailmalta.
”Pyhällä Äidillä on unelma sirujen käyttämisestä rauhan tuomiseksi. Siksi hän onkin valoni. Minä… minun tehtäväni on tutkia, mitä vaihtoehtoja pimeässä on. Ja sinä tiedät pimeän. Sinä näit sen hyvin erityisen kellon sisällä.”

Sotilas ei pitänyt suunnasta. Prinssi piti vielä vähemmän.
”Se kello ei ole minun.”

”Eivät sirutkaan”, Oraakkeli sanoi, ”mutta tiedän, että yksi uskosi hyveistä on velvollisuus. Vastuu. Vastuu pitää huolta siitä, että jos rauha ei auta… on tapa sulkea sirut ikiajoiksi pois demonien kynsistä.”
Oraakkeli katsoi Matoroa vahvana.
”Autoit Abzumoa saamaan ne. Auta minua varmistamaan, että hän ei saa enää ainuttakaan.”

Jään toa ei näyttänyt innostuneelta, mutta se ei johtunut masennuksesta. Se johtui pelosta.
”Mi-mitä sinä haluat minun tekevän?”

”Jos kaikki muu epäonnistuu, Matoro… jos yksikään soturinne ei mahda Abzumolle mitään… se kello, mikä sen salaisuus sitten onkaan, piti Deltaa poissa jopa nukeilta. Mitä luulet makutan mahtavan sille?”

”Minä en aio mennä lähellekään Nimdaa”, Mustalumi irvisti. ”Siinä tilanteessa… sykli vain toistuisi uudelleen. Arkkienkeli, Angonce, Abzumo…”

”Sykli on vääjäämätön, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”En aio antaa sinun koskettaa Nimdaa. On jonkun muun aika kokeilla onneaan. Mutta kello on sinulla, eikö olekin? Sinä sait sen aukeamaan, ja vapautit sen sisällön maailmaan. Sinun kuuluu sulkeakin se. Tarvitsen sinua siihen, Matoro… me kaikki ehkä tarvitsemme. Ritarin sanoin… ehkä sirut eivät koskaan kuuluneet kuolevaisille. Ehkä ne kuuluivat aina vain Athille, ja ehkä emme tarvitse niitä vapautuaksemme syklistä. Ehkä voimme murtaa koneen ilman niitäkin.”

”… Kapura tietää, miten se toimii. Ja jopa se vortixx sai sen auki. Miksi luulet, että vain minä pystyisin siihen?”

”Ei siinä ole kyse pystymisestä, Matoro”, Oraakkeli sanoi katsoen tiukasti toaa silmiin tämän jalkojen juurelta. ”Haluatko synninpäästön siitä kaikesta, mitä Metru Nuilla tapahtui? Haluatko varmistaa, että niin ei voi tapahtua enää kenellekään? Maailma antaa sinulle mahdollisuuden rikkoa syklin ja pysäyttää veriset viisarit. Tämä on tilaisuutesi, Mustalumi.

”Totta kai minä haluaisin tarttua siihen”, Matoro alkoi tuohtua. ”Mutta tiedän, että minä en pysty siihen. Anteeksi vain, Oraakkeli, mutta en koskaan pystynyt. Uskosi minuun oli turhaa, ja luulen osoittaneeni sen Metru Nuilla.”

”Katso kämmentäsi, Matoro!” Oraakkeli tokaisi kulmat kurtussa. ”Luuletko, että se on ohi? Se arpi ei mene pois! Luulen, että vaikka leikkaisit koko käden irti, se ilmestyisi muualle! Ja- ja jos tiedän yhtään siruista, Abzumolla on varmasti samanlainen. Vaikka hän vaihtaisi kehoa. Vaikka hän muuttaisi muotoa. Se tulee aina olemaan hänessä.

Sinut ja hänet on merkitty sillä, Matoro. Sama Arkkienkelin taistelun arpi koristaa teitä molempia. Samat mielen sirpaleet, samat demonit kuiskivat teille molemmille…

ja hän kuuntelee niitä.

Pelko oli hiljentänyt toan. Näkijä henkäisi syvään ja jatkoi.
”Matoro, et voi lopettaa. Hirviön verinen sykli täytyy rikkoa. Jonkun täytyy.”

♫ Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi.~ ♫

”Minä yritin!” toa huusi. ”Sykliä ei voi rikkoa! Kukaan ei pysty siihen!”

♫ Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.~ ♫

”Minä luulin, mutta se oli vain harhaa. Makutat eivät ole kyenneet siihen, toat eivät ole kyenneet siihen.”

♫ Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.~ ♫

”Nimda on polttanut aina kaiken, mihin se koskee. Minä en mene takaisin sen pyörään!”

♫ Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.~ ♫

”Anteeksi, Oraakkeli. Minä en kykene. En ole tarpeeksi vahva. Kukaan ei ole.”

♫ Ja pyörä pyöri.~ ♫


♫ Kukapa sitä olisi voinut estääkään.~ ♫

Oraakkeli tuijotti yhä Mustalumea, nyt suu auki kuin odottaen lisää. Mutta lisää ei tullut.
”Me… me voisimme tehdä sen, Matoro”, hän sanoi hiljaa. ”Ehkä… ehkä se hiljentäisi sirpaleidesi äänen. Ehkä… ehkä se auttaisi.”

”En aio olla osana suunnitelmissasi”, routaserafi huusi kääntyessään lähteäkseen. Hänen äänensä kajahti vedenpintaa vasten. ”Jätä minut rauhaan!”

”Matoro!” Oraakkeli huusi perään. ”Tässä ei ole kyse vain Abzumosta! Se kello estäisi ehkä myös Punaista Miestä ja Syvää Naurua… se voisi pysäyttää heidät!”

Mustalumi ei katsonut taakseen jättäessään matoralaisen. Hän kirosi Nimdan, kirosi kellon, kirosi itsensä uudelleen ja uudelleen. Viime kerralla hänen katkeruutensa oli kaatanut torneja. Nyt se oli vain voimatonta vihaa.

Eikä sillä silloinkaan ollut saattanut tehdä tehdystä tekemätöntä.

Matoro!” näkijän epätoivoinen ääni kaikui vielä. ”He ovat niin lähellä onnistumista! He ovat lähempänä kuin ovat koskaan olleet! Kello… kello voisi estää heitä! Et voi antaa heidän kutoa sinusta nukkeaan! ET VOI!

Toa värisi, mutta se ei ollut syksy, joka sai hänet tuntemaan kylmää.
Se oli pelko.

”MATORO!”