Avainsana-arkisto: Näätä

Baari, poliisi ja helvetti

Hiipivä Näätä, Roadan kaupunki, Stelt

”Hyvää päivää”, Umbra aloitti auktoriteettia huokuvalla äänensävyllä. ”Me etsimme vahkia ja skakdia jotka ryöstivät höyrykäyttöisen lentokoneen sekä varastivat ilmeisen tärkeän pallon Bio-Klaanista.”

Baarimikko katsoi toaa hölmistyneenä korkealta tuoliltaan.

”Siis mitä?” hän kysyi. Myös muut baarin vakioasiakkaat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä vieraista.

”Sininen skakdi. Musta vahki. Höyrykäyttöinen lentokone. Oletteko nähneet?” Nurukan tönäisi Umbran sivuun ja selitti.

Baarimikko, nuhjuisen näköinen po-matoran, sai väännetyksi hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan ja keskittyi kaivelemaan muistiaan.

”Tjaa. Oli täällä jotain hälinää pari päivää sitten. Höyryävä aparaatti putosi taivaalta keskustaan. Tyyppejä luikki sieltä satamaan ennen kuin Kaartilaiset tulivat ja tutkivat romun”, matoran selitti. ”Tämä lienee jotain tosi tärkeää kun peräti kaksi toaa on sitä selvittämässä?”

”On se, koko universumin ja vähän muunkin kohtalo riippuu siitä”, Umbra selitti.

”Paisuttelitkohan juuri hieman asioita?” kysyi Nurukan toveriltaan.

”No jaa, en juurikaan. Olemme kuitenkin toia, me pelastamme maailmoja rutiininomaisesti”, Umbra vastasi. Matoranit ihailivat toveruksia haltioituneena.

”Minä saatan tietää jotakin lisää siitä kaksikosta”, synkässä nurkkapöydässä istunut Aristokraattien lajin edustaja keskeytti matoranien pulinan. Pitkä punahaarniskainen olento viittoi toia nurkkapöytään.

Nurukan meni edellä.

”Olemme pelkkänä korvana”, hän sanoi aristokraatille.

”En minä mitään noin helpolla kerro”, olento sanoi. ”Enkä ainakaan siksi että olette toia. Onko teillä rahaa?”

”Jaha, jotakin keinottelijoita. Mennäänkö tutkimaan se putoamispaikka?” totesi Umbra, joka oli jo kääntymässä ovelle.

”Ette siis ole kiinnostuneita. Sääli. Tiedän kyllä eräitä, jotka ovat”, aristokraatti puhui ärsyttävän salakavalaan sävyyn.

”Keitä?” Nurukan tenttasi tiukkaan sävyyn.

”Steltillä asiat hoidetaan rahalla”, aristokraatti vastasi.

Nurukan syöksyi eteenpäin ja nappasi keskustelukumppaniaan kurkusta. Hän iski itseään isomman aristokraatin seinää vasten kaataen samalla pöydän.

”Minä en ole leikkituulella. Turha olettaa kaikkien toien olevan nynnyjä, jotka eivät käytä väkivaltaa kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa kertoa kaikki, mitä tiedät”, maan toa sanoi jämäkästi melkein huutaen.

Aristokraatti tarttui nopeasti toaa käsistä ja työnsi tämän maahan. Se oli virheliike, sillä Umbra syöksyi muutamalla askeleella steltläisen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Aristokraatti tempaisi esiin veitsen, mutta tajusi hetkessä Umbran miekan olevan hänen kaulallaan.

”Kerro”, Umbra tivasi ja työnsi miekkaansa lähemmäs steltläisen kaulaa.

Aristorkaatti nielaisi. ”Se oli Neyjakk. Neyjakkin miehet auttoivat sitä kaksikkoa. Ne menivät kai sen kartanolle”, hän alkoi livertää.

”Minne?”

”Kartano on tupakkaplantaaseilla länsirannikolla.”

”Kiitos”, Umbra sanoi ja nousi. Matoranit hengähtivät helpotuksesta. Hän viittoi Nurukania ulos.
Umbra ja Nurukan laittoivat juoksuksi. Neyjakkin tupakkaplantaaseille ei olisi pitkälti matka kahden toan taitettavaksi ja kaksikon olisi korkea aika saada rikolliset kiinni. Roadan sokkeloiset, järjettömällä asemakaavalla luodut kadut ja rakennelmat tosin tekivät plantaaseille pääsemisen hankalaksi, mutta asiaa helpotti se että monet matoranit olivat töissä plantaaseilla ja osasivat reitin sinne.
Silmälappua ja kärrynpyörästä tehtyä jalkaproteesia käyttävä Realik-niminen le-matoran otti kaksikon mata nui lehmillä ohjattavaan karjavankkuriinsa ja lähti töyssyistä tietä pitkin kohti plantaaseja. Toat olivat joutuneet tarjoamaan silmäpuolelle vähän kaktusviinaa, jotta tämä päästäisi heidät mukaansa.
”Hei”, toat kuulivat terävän huudon takaansa. He kääntyivät katsomaan taaksensa. Tietä pitkin kulki pitkän naurettavaa hattua pitävän Aristokraatin mukana joukko Peikkoja pamppuineen ja kilpineen.
”Mitä tämä on?” Nurukan kysyi närkästyneenkuuloisesti aristokraatilta. Kyseisellä vihreällä olennolla oli jonkinlainen sheriffintähti rintapielessään.
”Teistä tehtiin valitus. Olitte kuulemma nujakoineet paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Väitettiin, että kylvitte eripuraa ja pyritte vahingoittamaan rauhaisaa eloamme. Haluaisin kuulustella teitä vähän tuolla kamarilla.”
Umbra katsoi ystäväänsä. Ei asioiden näin pitänyt mennä. Heidän piti ottaa kiinni roistoja, ei aiheuttaa hämmennystä ja lainrikkomuksia. Väkivallan käyttö juottolassa oli virhe ja siitä he saisivat nyt näillänäkymin maksaa.
”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin antautua ja tulla teidän mukaanne selvittämään asia”, Umbra sanoi aristokraatille. Hän ei pitänyt peikoista jotka haisivat perin pahalta ja hengittivät kirjaimellisesti hänen ja Nurukanin niskaan.
”Vie meidät kamarille, poliisi-setä”, Nurukan kuiskasi niin hiljaa, että vain Umbra kuuli asian. Miksi Nurukanista oli tullut niin lapsekas täällä paheiden pesässä, se vaivasi Umbran mietteitä samalla kun kaksikko käveli peikkojen ympäröimänä mukulakivikatuja pitkin, ohittaen monia akvedukteja ja kasinoita ja orjatoreja matkansa aikana.
Rakennus oli aivan yhtä vanhan ja epämääräisen näköinen kuin kaikki muukin Steltillä kartanoita ja amfiteattereita lukuunottamatta. Sheriffi käski toat istumaan pöydälle vastakkaiselle puolelleen.
”Aloitetaan vaikka sillä, että kerrotte keitä te olette ja mitä te teette täällä”
”Olemme toat Umbra ja Nurukan. Olemme metsästämässä vahkia ja skakdia jotka veivät meidän ystäviltämme asioita. Jäljitimme heidät Steltille, mutta sitten jäljet katosivat”, Umbra kertoi. Poliisi-setä kirjasi tarkasti asiat steltiläisillä matoran-aakkosilla paperille.
”Myönnätekö että tappelitte Hiipivän Näädän baarissa?”
”Me kuulustelimme paikallisia ja käytimme pakon sanelemana kovia otteita. Tietomme Roadasta ja Steltistä ovat vajavaiset ja luulimme että väkivalta täällä on hyväksyttyä”, Nurukan kertoi, vaikka tiesi että he olivat korviaan myöten nesteessä.
”Emme me mitään barbaareja ole”, kuulustelija totesi koppavasti, vaikka tiesi aivan hyvin, että alemman yhteiskuntaluokan kuppiloissa nujakointi on normaali tapa hoitaa asioita.
”Olemme sitä mieltä että teidän pitäisi lähteä saareltamme. Emme kaipaa muukalaisia tänne rikkomaan rauhaamme”
”Lähteä? No okei, jos te niin vaaditte. Meidän pitää ottaa myös kaverimme, Deleva mukaan jos aiomme lähteä. Täällä käynti ei muutenkaan tuottanut hedelmällisiä tuloksia etsinnöissämme, joten voimme lähteä muutenkin”, Umbra kertoi, vaikka roistojen jälkien hävittäminen harmittikin häntä. Matka saisi kuitenkin jatkua kohti Legendojen kaupunkia.
”Hakekaa toverinne ja kaikotkaa täältä huomiseen mennessä. Muuta en vaadi teiltä”
Umbra ja Nurukan nyökkäsivät hyväksyvästi ”Poliisi-sedälle” ja lähtivät pois poliisiasemalta. Heidän pitäisi löytää Deleva suht ehjänä ja jatkaa matkaansa.
Hopeisella merellä tyrskysi. Syysmyrskyt olivat alkaneet ja toa-joukkomme oli valinnut mitä parhaimman huviretkikelin. Isot aallot heittelivät pientä purkkia ja salamat sinkoilivat vasamoitaan kuin suuttunut Manu kahvion mukeja.
Umbra voi pahoin. Hän oksensi laidan yli, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan.
Merimatka oli vaatinut veronsa ja hänen kohdallaan se tarkoitti merisairautta. Tätä oli jatkunut jo monia tunteja ja joukkio oli menettänyt ajantajun.
Viimein kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, laivaa ohjaava Nurukan huusi myrskyn ja tyrksyjen läpi: ”Maata näkyvissä ystävät!”
Ja he näkivät edessään saaren, jollainen oli kuvailtu legendoissa tarkasti. Saaren jonka kauheudet olivat tutut monelle, mutta josta monet eivät olleet koskaan tohtineet ottaa selvää sen todenmukaisuudesta. Pimeys ja kuolema ja pelko olivat läsnä alueen ilmapiirissä. Toat olivat saapuneet Karzahnille!

Karzahnin saari

Mustasilmäinen, laiha ja riutunut matoran käveli kohti työpajaa, pajaa joka oli ollut hänen kotinsa jo ties kuinka monta vuosituhatta. Matoran oli väreiltään harmaan ja mustan kirjava, joku sanoisi että hän kuuluisi magnetismin heimoon. Matoran itse ei muistanut itsestään mitään, ei nimeä, ei kotiaan tai sitä että hän olisi magnetismin matoran. Työ ja tämä paikka olivat ainoat asiat jotka olivat hänen mielessään.
Oli pakko tehdä työtä, sillä saaren hallitsija ei sietänyt laiskotteluja. Hän oli nähnyt kuinka yksi hänen tovereistaan oli muuttunut patsaaksi nojatessaan muutaman minuutin verran luudanvarteen, eikä hän halunnut itse samanlaista kohtaloa kuin toverille oli käynyt. Oli pakko tehdä saaren tyranni tyytyväiseksi, sillä hirviömäinen johtaja tiesi kaikkien ajatukset, toiveet ja teot ja rankaisi vääristä ajatuksista, teoista tai virheistä.
Maanpäällinen helvetti, kuvailisi hyvin tätä saarta. Vesiputouksissa virtasi hiekkaa, vesi poltti kurkkua, tuli ei lämmittänyt, vaan jäädytti ja jää oli polttavaa kuin tuli. Luonnonvoimat olivat kirjaimellisesti päin Karzahnia tässä oudossa ja vääristyneessä maailmassa, jota hallitsi kullan ja ebonin kirjava olento, jonka veli oli täysin olennon vastakohta.
Näiden outojen ja vääristyneiden luonnonolosuhteiden lisäksi Karzahnilla oli paljon muitakin hätkähdyttäviä ja karmaisevia asioita. Saarta suojelivat Manaseiksi kutsutut jättiläismäiset hirviöravut, joita saarella riitti. Ne asuivat vuoristoissa ja saarta ympäröivässä meressä ja tulivat johtajansa, Karzahnin luokse, tämän käskiessä heitä mielensä voimalla. Toinen asia, josta saaresta tiedettiin, oli pikkuruiset olennot, jotka syövyttivät prototerästä, aiheuttaen sen että matoranien osat alkoivat ajanmittaa haurastua ja putoilla pois. Karzahni itse yritti korjata näitä matoraneja, perin huonolla menestyksellä tosin, ja joutui antamaan heikoille kyläläisille aseet joilla puolustautua vihollisia vastaan. Karzahnin vastaus kaikkeen oli siis aseistaminen.
Matoranystävämme, jota seurasimme alussa, käveli kohti suurta pajarakennusta, jossa hän oli viettänyt suuren osan elämästään. Täällä hänellä ei ollut toivoa, ei piiloa, ei suojaa eikä lämpöä. Hän oli vain yksi identiteetittömistä työläisistä, joiden tehtävä oli pitää paikka pystyssä, tekemällä aseita, osia ja naamioita Karzahnin omiin kokeiluihin ja käyttöihin. Oli olemassa vain työtä, ei lepoa eikä huvia, hauskanpitoa ja puhumattakaan rakkaudesta ja lämmöstä. Ne tunteet olivat kuolleet Karzahnin saarelta jo aikojen alussa.