Avainsana-arkisto: Mercura

Tulinoidan mestari

Bio-Klaani
Arkistot

… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.

Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.

”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”

”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.

”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.

”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”

Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”

”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”

”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.

”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”

Xia


Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.

Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.

Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.

Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.

Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.

Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.

Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.

Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.

Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.

Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..

”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.

Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.

Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.

”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
”Näytä ne.”
”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”

Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”

Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.

”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”

Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.

Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.

Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.

Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.



Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.

Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.

”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.

”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”

Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.

Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.

Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.

”Muistan”, Quintilia vastasi.
”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.

”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.

Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.


Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.

”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.

Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.


Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.

Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.

Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.

Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.

Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.

Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!

Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.

Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.

Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?

Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.

Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.

Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.


Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.

Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.

Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.

Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.


Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.

… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.

Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.

”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.

”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
”Keneltä?”
”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”

Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.

Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
”Älä huoli, ei sinun-”
”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”

”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.


Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.

Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.

Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.

Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.

Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.

Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.

Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.

Xia
Seuraava aamu

”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.

”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”

”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”

”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”

”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
”Kaikella kunnioituksella-”
”Asia loppuun käsitelty.”

”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.

Bio-Klaani


Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.

Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.

Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
”Heh, toivottavasti.”

Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.

”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.

Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.

Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui.
Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.

En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia

Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.

Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

… ja vähemmän pahat purppuraan.

XMS Donovan

Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

hello there handsome

Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.

“Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.

“Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.

Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.

“Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.

“Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.

Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.

Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!

Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.

Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.

Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.

Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.

Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.

“Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”

“Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.

“Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.

“Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”

Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.

“Hirrrrmuinen leviaattahn!”

AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.

“Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”

Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.

“Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”

Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.

“Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”

“Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.

“Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”

Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.

“Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “

Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.

“Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.

“Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”

“Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”

Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.

“Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”

“Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”

“Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.

“No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!

“Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”

“Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”

“Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”

“Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”

“Ette muuten kertoneet nimeänne?”

Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?

“Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”

“Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”

“Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).

Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.

“Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.

“Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”

“Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”

“Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.

“Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”

“Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”

“Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”

“Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”

Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”

Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”

“Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.

“Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”

“Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”

“Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”

Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”

Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.

“Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.

“Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.

“Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.

Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.

“Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”

“Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”

“Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”

“Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.

“Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.

“Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.

“Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”

“Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”

“Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?

“Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”

Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.

“Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”

“Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.

“Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”

“Mitä skarararia?” Labio kysyi.

“Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.

“Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.

Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.

Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!

“Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.

“Durr”, toinen vatuka kommentoi.

“Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.

“Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.

“Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”

“Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”

“Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.