Avainsana-arkisto: Mei

Rohtoryövärit


Tasangot Nui-Koron ympärillä

Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.

Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.

Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.

Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.

Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.

Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.

Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!

Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.

Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.

He olivat perillä.

”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.

Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.

”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.

”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.

”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”

Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:

”Tänne päin!”

Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.

Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.

Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.

Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”

Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan…
Miksi minä oikeastaan olen täällä?

Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.

Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”

Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
”Olen Calibus, järven heimosta.”

Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”

Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.

Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”

Mei ei kuunnellut.

”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
”Mi-mitä?”

”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”

Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”

”Mei…” Guechex kähisi jälleen.

”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”

Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”

”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.

Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.

Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.

Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.

Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.

Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.

Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.

Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.

Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.


Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.

Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.

Aivoitusarviota ennen ja nyt

Lehu-metsän pohjoisosat

Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.

Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.

Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.

Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.

Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.

Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona.
Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.

Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.

Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa

Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.

Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.

Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.

Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.

”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”

Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.

Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.

Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.

”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”

Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.

Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.

”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”

Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.

”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.

Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.

”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.

”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.

Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”

Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.'”

Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.

”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”

Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”

Nykyhetki

Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.

Ainakin suunta on oikea.

Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin.
Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.

Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.

Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.

Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.

Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.

Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.

Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.

”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.

Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.

Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.

Mutta olenko aivan yksin pyrkimysteni kanssa…

Valumakriisialue

Bio-Klaanin saari

Zyglakit olivat enemmän veden syvyyksien asukkeja kuin maallaeläjiä, joten joen ylittämisen ei olisi luullut olevan ongelma kahdelle nuorelle liskosoturille. Tästä kulttuurillisbiologisesta edusta huolimatta Mei ja Calibus makasivat piiloutuneina Malek-tek-marjapensaan alla ja tarkkailivat edessään virtaavaa jokea vailla ylitysmahdollisuutta.

Vaikeuksia tuotti joen koostumus: aallot olivat nyyttejä, laineiden liplatus vankkureiden narinaa ja aurinko kimmelsi kirkkaana satojen matoralaisten naamioista välkkyvän veden sijaan. Kuiva joenuoma oli täynnä evakoita, eivätkä Zyglakit nähneet matoranletkan alkua tai loppua. Pää ja häntä sen sijaan olivat poikkeuksellisen selväpiirteiset: Nazorakein sotakoneen jymistellessä hitaasti mutta varmasti kohti etelää olivat ne saaren pohjoisten ja itäisten osien asukkaat, jotka olivat menettäneet vasta kotinsa mutta eivät henkiään, pakanneet välttämättömyydet mukaansa ja vipeltäneet pikakyytiä pois alta. Ja tässä oli lopputulos. Suunnaton virta monenkirjavia kyläläisiä suuntanaan etelä – matoralais-joki, jonka virtaamisvauhti oli epätoivo.

Calibus vilkaisi vierellään matalana mutta jännittyneenä makaavaa Meitä. Heidän piilopaikkansa sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä joenuomasta, pienellä kukkulalla. Pensas oli tuuheana nahkealehtisistä, sukkulanmuotoisista lehdistä, mutta Zyglakien oli silti syytä olla varuillaan.
”Miten muka pääsemme noiden ohi?” sinivihreä nuori mies kuiskasi. ”Katso tätä ympäristöä, meidät huomattaisiin varmasti!”

Maisema ei tosiaan ollut huomaamattomuuteen pyrkivien Zyglakien puolella. He olivat Ämkoo-vuoren etelä- ja kaakkoispuolelle avautuvien suurten ruohotasankojen laitamilla, tarkoituksenaan edetä niiden yli massiivisen vuoren etelärinteiden havumetsiin. Sieltä Flygel oli lähettänyt heille kirjeensä.
”Mei”, Calibus aloitti uudestaan. Hän oli huomannut, että punainen naarassoturi yritti keksiä ratkaisua eikä ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan Calibuksen kanssa.

Vähän niinkuin aina, harteikas koiras ajatteli.

”Mei. Me emme pääse tästä.”

Mei käänsi sinisen katseensa Calibukseen.
”Pääsemme.”
”Ei, emme pääse. Ja jos pääsemme, miten? Mikä saa sinut uskomaan, että voimme livahtaa noiden kaikkien ohi?”
Mei kurtisti kulmiaan.
”Koska meidän täytyy.”

Calibus tiesi, että Mei uskoi Flygelin todella pitävän huolta Guechexista, ja että yöllistä hyökkäystä Bio-Klaanin linnakkeeseen johtanut soturi oli todella selvinnyt. Ei siksi, että se olisi jollain lailla todennäköisempää, vaan koska se oli Mein ainut vaihtoehto. Muuten hän olisi umpikujassa – Mei oli paennut Zyglakien leiristä Skakdien otettua komennon eikä voinut palata.

Ja minä seurasin… Calibus ajatteli. Hän enää osannut varmuudella sanoa itselleen, oliko hänen päämääränään ollut saada Mei takaisin leiriin vaiko paeta tämän kanssa.

Juuri silloin Zyglakit kuulivat lähestyvän ravin ääniä. Vaistomaisesti he painautuivat entistä matalammiksi ja vaikenivat.

Kukkulan rinnettä ratsasti ylös muutama matkaaja, mutta ensimmäisenä kaksikko näki viirin. Calibus tunnisti siihen ommellun vaakunan. Se oli vaalenruskea suuri Kanohi Hau, niin tunnettu naamio, että se oli jokaiselle Zyglakillekin tuttu. Taustalla oli porraskuvio, joka jakoi lipun kahteen osaan: vasen ja ylempi alue oli sininen ja oikea ja alempi tummanharmaa. Hau symboloi suojaa ja porraskuvio tuli kylän nimestä – Tahtorakin askelma. Saaren pohjoisosien merkittävin kylä sijaitsi tasanteella, joka alkoi Ämkoo-vuoren jyrkistä rinteistä ja päättyi vielä jyrkempään rantatörmään, joka laski suoraan mereen. Toisin sanoen se oli kuin valtava askelma portaikossa, jonka muodostivat meri, tasanne ja vuori. Se hallitsi ainutta kulkukelpoista reittiä koko Ämkoo-vuoren länsipuolella, ja tälle luonnon muovaamalle terassille rakennettu kylä oli suojattu paksun muurin taakse. Saarella riehuvaan sotaan muuri oli kuitenkin käyttökelvoton: se oli rakennettu menneinä aikoina, kauan ennen Bio-Klaanin perustamista, ja suojasi pohjoisen koko Matoralais-asutusta kaikelta, mikä yritti hyökätä etelästä länsirannikon kautta. Niin Zyglakien kuin villimatoralaistenkin retket olivat pysähtyneet Calibuksen heimon parissa veriseinänä tunnettuun muuriin.

Nyt kylää kuitenkin uhattiin pohjoisesta, ja ilmeisesti selviytyjät olivat liittyneet muiden Allianssia pakenevien evakoiden sankkaan joukkoon, matkalle kohti etelää.

Pian myös itse viirin kantajat tulivat näkyviin – kolme ratsua ja kolme ratsatajaa. Kulkemiseen käytettävät elikot olivat pitkäkoipisia ja harmaita. Ratsut käyttivät kaikkia neljää raajaansa liikkuessaan vaivattomasti rinteessä, ja niiden pitkäturpaiset päät katsoivat jäyhästi eteenpäin. Niiden mustat silmät olivat kuin puoliksi kiinni mutta niiden tuijotus oli silti valpas. Kaikista huomiotaherättävin piirre ratsuissa oli kuitenkin niiden pitkät ja monihaaraiset sarvet. Elikot olivat biomekaanisia poroja, joita Zyglakit tiesivät pohjoisen matoralaisten käyttävän ratsuina. Näillä yksilöillä olikin huovat ja yksinkertaiset satulat selkiin kiinnitettyinä.

Kolme ratsastajaa näyttivät hekin olevan kotoisin pohjoisesta. Ensimmäistä poroista ohjasti lyhyt ja kyttyräselkäinen hahmo, mitä ilmeisimmin turaga. Raskas, kauniisti kirjailtu tummansininen viitta verhosi suurimman osan ratsastajan pienestä kehosta. Naamiona hänellä oli jalo Kanohi Matatu. Kun hän avasi suunsa, väsynyt naisääni vapautui ilmoille tuulen joukkoon. Tuiverrus oli niin kovaa, että Calibus ei kuullut kuin yksittäisiä sanoja.
”…-äisiä, jaksa … …pysähdy-….”

Seuraava mäen ylös noussut hahmo olisi ryhtinsä puolesta voinut olla yhtä vanha kuin ensimmäinenkin, mutta oli selvästi matoralainen. Paksun viitan korkeat kaulukset peittivät naamion. Kolmikosta juuri tämä hahmo kantoi viiriä. Hänen äänensä oli korkea, mutta selvästi voimakkaampi, joten Zyglakitkin kuulivat hänen sanansa.
”Me kaikki tahdomme, mutta emme voi. Jäisimme jälkeen.”

Ensimmäisenä ratsastava turaga katsahti taakseen mutta ei pysäyttänyt poroaan. Hän oli juuri ohittamassa Mein ja Calibuksen piilopensaan.
”Eivätkö he ymmärrä, että olemme joutuneet kiertämään koko vuoren? Matkame on miltei kaksinkertainen näiden muiden taivallukseen.”
”He pelkäävät.”

Väsynyt turaga ei jaksanut vastata, ohjasti vain ratsuaan pensaan ohi. Vasta silloin kolmas hahmo nousi kokonaan kukkulalle.

Pienoistokan perää piti kellertävänruskea Toa, jonka pää oli melkein yhtä pieni kuin hänen hartiansa leveät. Naamiosta Zyglakit eivät saaneet selvää, mutta se oli piirteiltään yksinkertainen ja hieman keskikokoista pienempi. Jykevällä hahmolla oli selässään useita puuvartisia keihäitä ja päässään monihaarainen huopalakki. Lisäksi jonkinlainen lyhyt viitta laskostui Toan oikean olkapään yli. Siinä oli sama Hau-vaakuna, joka koristi viiriä. Toakin puuttui evakoiden keskusteluun.
”Nyt kun olemme pääryhmän ulkopuolella… Sanoitte, että voin kertoa asiani.”
”Aivan niin”, vanha matoralainen vastasi.
Toa vilkuili hermostuneena olkansa yli, aivan kuin peläten jonkun salakuuntelevan.
”Osa kylänväestä on sitä mieltä…” Toa aloitti hitaasti ouhuen.. Asia oli selvästi hänelle vaikea ja hän pyöritteli sanoja suussaan hetken ennen kuin päästi ne ilmoille. ”…että meidän ei olisi pitänyt lähteä. Tai että meidän pitäisi palata kotiin Askelmalle.”

Toa piti vielä edellistäkin pidemmän tauon, kunnes taas jatkoi.
”Ja minun on suoraan sanoen vaikeaa olla eri mieltä. Se on kotimme! Entä jos… Entä jos vain kääntyisimme ja palaisimme sinne. Miehittäisimme muurin ja-”

Kärkeä pitävä turaga liittyi jälleen keskusteluun.
”Rakas, kotiamme ei välttämättä enää ole”

Hetken hiljaisuuden jälkeen pororatsastajat jatkoivat puhettaan, mutta he loittonivat jo niin kauas Calibuksesta, ettei hän enää erottanut sanoja tuulen ulinalta. Kolme kulkijaa liittyivät palaverinsa päätteeksi osaksi valtavaa evakkojen jokea ja virtaaminen jatkui. Mei alkoi jo tehdä lähtöä heidän piilopaikastaan, mutta Calibus tuijotti matoralaisten letkaa vielä hetken. Niin monta väriä ja niin monta viiriä, joiden kaikkien vaakunat kertoivat omat tarinansa. Tarinat, joista monet oli opetettu Calibukselle jo pienenä.

Kartialan kalastajakylän vaakunan keskiössä oli atrain. Zyglakille oli kerrottu moisella lävistetyn hänen merellä kulkeneita lajitovereitaan eikä vain pelkkiä Ruki-kaloja.

Dek-Koron vaakuna kuvasi velvollisuuden ympyrää. Sanoja ja mielikuvia, joiden oikeutuksella Calibuksen heimon Zyglakit oli häädetty kalavesiltä.

Rol-Horiin kylän vaakunan haaruristiä koristavat liekit, joiden liskokansa kertoi polttaneen Zyglakien luolia. Sama tarina toistui, uudelleen ja uudelleen. Sinivihreä matelija oli koko ikänsä saanut kuulla, kuinka pienivartinen mutta suurilukuinen kansa oli taistellut hänen oman lajinsa kanssa elintilasta halki historian. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, kuinka tekopyhiä matoralaiset olivat aiheen suhteen, ja kuinka he aina ottivat uhrin roolin.

Tuulessa liehuvat liput kertoivat kuitenkin kantajilleen eri tarinaa. Vaakunoiden värikkäät hahmot, paikat ja esineet eivät olleet kertomus valloituksesta ja hävityksestä vaan löytämisestä ja rakentamisesta. Matoralaisille ne kertoivat iloisista ja tärkeistä asioista.

Mutta Nazorak-imperiumin sotakoneistolla ei ollut matoralaisten eikä Zyglakien kertomuksia – torakka-armeijan loputtomat sotilaat eivät tunteneet tarinaa kuvien takana. Nazorakeille vaakunat olivat kuin nimiä: ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät saaneet merkitä matoralaisten hyvää tai Zyglakien pahaa, ainoastaan suuren ja puhtaan imperiumin tyhjää.

Legenda kalastajakylästä

Bio-Klaanin saari, itärannikon kalastajakylä

Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.

Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaya-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.

Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.

”Mei”, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.

Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle.
”Tunnetko tämän paikan legendan?” hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään.
”Mei.”
”Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa.”
”Mei”, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä.
”Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa…”
”Se on Mata Nui.”
”…vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.

”Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.”

Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.

”En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?”

Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. ”Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille.”
Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Meille?”
”Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.”

Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.

”Hän käytti kertomusta…” Mei jatkoi, ”…muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ’työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän…”
”Mei”, Calibus sanoi rauhoittavasti. ”Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu-”
Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti.
”No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on”, Mei totesi. ”Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…”

Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.

”…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?”

Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran.
”Mei. Jos kuitenkin vain palai-”
”Naama kiinni.”

Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.

Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.