Avainsana-arkisto: matatu

Tervetuloa Koneeseen — Välinäytös 1

Metsä

Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.

Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.

Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.

Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.

Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?

Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.

Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se ”työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?

Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.

Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.

Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.

”mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.

Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.

Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? ”Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.

Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.

Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.

Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama ”työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?

Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?

Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.

Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?

”TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. ”ja muten kin best”

Ja kuka tämä ”työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.

”en kero heh”

Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.

Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.

Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.

Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.

Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.

Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?

Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.

Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.

Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.

Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…

… vierasta.

Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.

Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.

Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?

Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.

Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.

”hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.

Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?

Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: ”loiss setä heh”

Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?

”ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.


Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.

Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.

Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.

Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.


Pikimustalta, piirteettömältä taivaalta satoi äärettömistä korkeuksista tasainen lumisade keskustelijoiden ylle luistelevan kanin mielen sopukoissa.

He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.

Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.

”En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, ”mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
”Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, ”mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
”Vai niin”, makuta vastasi. ”Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”

”Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, ”ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”

”Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”

”Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, ”paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”

Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.

Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.


Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.

Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.

Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.

Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.

Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.

Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.

Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.

Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.

Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?

Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.

Vapaus. Kaaos. Järjestys.

Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.

Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.

Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…

… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.

Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.

Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.

Hyvissä Höyryissä

Taivaassa, Kirottujen karnevaalit

Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.

Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.

Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.

Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.

Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.

Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.

Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.

Ne suojelisivat kuningatartaan.


Hyvissä höyryissä

Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.

Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.

Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.

Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”

“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.

Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”

“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”

Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.

“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”

Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.

“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”

Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.

“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”

Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.

“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.

Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.

“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.

“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”

Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.

“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”

“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.

“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”

Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.

“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”

Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.

“Sarajista?”

Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.

“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”

Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.

“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”

Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.

Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.

“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.

“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.

Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.

“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.

“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.

“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.

Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.

“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.

”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”

“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”

”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”

“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”

”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.

“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”

Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”

”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”

“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.

Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.

Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.

”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan isäntämme ja emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”

“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.

“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.

”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”

“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”

Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?

”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.

Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.

“Hyvä on.”

Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.

Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”

Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.

“Tohtori linjoilla. Pahoittelen, mestari. Unohdin muistuttaa.”

Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.





Viktornet




Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.

“Arvon vieraat”; Purifier julisti. “Logistisen puolen erityisosaajamme.”

Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.

“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.

Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.

“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”

Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.

Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti.
”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”

“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.

”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”

Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.

”Teri-dax, Teri-dax…” aristokraatin uljas tenori antoi kaikua, ”Sillä poistuu plakki loi-tom-max’…”

Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.

Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.

”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”

Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.

”Aiiiiivan!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”

”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi.
”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”

Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.

”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli.
”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”

TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.

”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”

”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”

”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”

Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.

”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”

TUM.

”AAAAAAAAAAH”

TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.

”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”

Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.

Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.

“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.

“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.

”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”

“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”

Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.

”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”

Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.

”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”

“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”

”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”

Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.

”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”

Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.

“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.

“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.

”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.

”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”

Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.

”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.

Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.

”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”

“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.

“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.

”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”

TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.

”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”

Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.

“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”

Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon.
”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”

”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.

”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.

”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta.
”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”

“Sotilaita”, Bianca vastasi, “Ja pieni määrä aseita.”
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”

”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?”
”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”

Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.

“Kahdeksalle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle kahdeksalle”, tämä vielä tarkensi.

Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella.
”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”

Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.

“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.

“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”

Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita.
”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”

“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.

Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.

”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”

Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.

”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”

Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.

”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”

Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.

”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”

Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.

”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”

Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.

Ja niin oli hyvä.

“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.

“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.

“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.

“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”

Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.

”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”

Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.

Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.

Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.

Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.

Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…

… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?

”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”

Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.

Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.

”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”

Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.

Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.

”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.

”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”

Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.

Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.

”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”

Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.

”… runon”

“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.

“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”

”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”

“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”

”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”

Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.

Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.

”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”

”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”

”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”

Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.

“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”

Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.

”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”

“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.

“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.

Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”

Seurasi hetken hiljaisuus.

”Mielenkiintoista.”

Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.

”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.

“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.

“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.

”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”

“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.

“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”

Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”

”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.

Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.

Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.

“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”

Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.

Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.

Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.

Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.

“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”

Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.

“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”

Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.

“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.

“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”

“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”

Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.

“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.

“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”

“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.

“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”

“Tietenkin.”

“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”

Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.

“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”

“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.

“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”

“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”

Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.

“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.

“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.

“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”

“Hän oli pelkkä kone.”

“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!

Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.

“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”

“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”

“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”

“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”

“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”

Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.

“Sinä et ole enää Ficus.”

“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”

Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.

Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?

“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.

Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.

“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.

“Sinä olet yksinäinen?”

“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”

“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.

Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.

Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.

“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”

Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.

“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”

Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.

Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.

“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”

Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.

Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.

Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.

Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.

Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.




Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:


Ficus




Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:




Ystävä




Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.

Kello löi puoli kaksitoista.

Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.






Baterra-asema, Telakka

Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.

Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.

Loppupeli

Metsä

Vuorokaudenaika oli vaihtunut kanin juostessa halki metsän hänen uuden valtiaansa tahdosta. Desablella ei ollut harhailemiselle erityistä päämäärää – tiedemies halusi vain väsyttää oudon jänön ja lannistaa tämän tahdon.

Kelpo suunnitelma, mutta aamun sarastaessa Desable alkoi epäillä mahdollisuuksiaan.

Aamuauringot värjäsivät tiheän kasvillisuuden vihreän ja keltaisen sävyillä. Kani kulki hitaasti läähättäen äänekkäästi ja rojahti lopulta eräälle aukiolle.
Pää edellä.
Sentään vältti kiven kymmenisen senttiä vasemmalle.

Desable kokeili jälleen tunkeutua olennon mieleen ja saavuttaa muutakin kuin pelkän kyvyn hienovaraisiin suggestioihin, mutta yritys epäonnistui. Palkkioksi hän sai vain kovan pääsäryn ja aistimuksen, joka vastasi tuijotusta televisioon ilman ohjelmaa tai kasettia. Pitkää tuijotusta. Tiedemies oli matkojensa aikana tutustunut monenlaisiin mielenvoimien käyttäjiin, mutta yksikään ei ollut saanut aikaan vastaavaa.

Mieli jänön päässä huokaisi (vain kuvainnollisesti) ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos tietoa ei saanut omin avuin, kai hänen oli kokeiltava jotain muuta.

Kani itse yritti nousta ylös maasta ja ehkä etsiä makoisan pieneläimen. Jokainen yritys päättyi entistä kivuliaampaan kaatumiseen (viimeisellä kerralla kanin pää kolahti läheiseen kiveen), joten se tyytyi ulisemaan hiljaa paikallaan kaikki raajat sojottaen tavoin, jotka olivat vastoin kaikkia anatomian perussääntöjä.

Purppuraa mönjää valui yhä maahan, mutta vuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt. Desable oli saattanut tehdä viisaasti laittaessaan lainakehonsa juoksemaan päättömästi ympäri maita ja mantuja, sillä pienemmällä nopeudella massa olisi ehkä jättänyt selvät jäljet mahdollisille takaa-ajajille.

Vemmelsääri harkitsi vakavasti runonlausuntaa. Ehkä se saisi sedän mielessä leppymään? Jänö ei ollut ihan varma, sillä se tiesi arveluttavista äänistä päässään suunnilleen yhtä paljon kuin kohteliaasta käyttäytymisestä puolijumaluuksien teekutskuilla.
Ja se ei ollut hirveän paljon.

Mutta yhdestä asiasta kani oli varma: Paha mielisetä oli pilannut (ainakin omasta mielestä) hyvin menneen kellonkähvellysyrityksen. Paha mielisetä oli pakottanut jänön pudottamaan aseen ja juoksemaan metsään ilman kelloa! Ilman aarretta! Voitto oli ollut äärimmäisen lähellä, ja kellon metallinen kosketus karvalla oli tuntunut suunnilleen yhtä hyvältä kuin luistimen iskeminen varastelevan merirosvon päähän.

Mutta pitkäaikaisen nälän aarteita kohtaan voitti lyhytaikainen oikea nälkä, sillä puussa ylhäällä hyppeli herkulliselta näyttävä lintu. Kani ryömi kivuliaasti kohti puuta ja örisi tarpeeksi kovaa pelästyttääkseen pois paitsi näkemänsä linnun myös kuusi muuta.

Desable teki vielä nopean tilannearvion. Kuolemansa lavastamisella hän oli toivottavasti aiheuttanut ongelmia toalle, mutta vielä suurempi hyöty oli se, ettei Kapura tietäisi hänen olemassaolostaan. Ja silloin sama koskisi Joueraa.

Suunnitelmaa uhkasi vain yksi tekijä: Hän oli ehkä käyttänyt mielenvoimiaan liian innokkaasti Metru Nuilla. Jouera saattaisi pystyä päättelemään asioiden todellisen laidan… mutta siinäkin tapauksessa he olisivat tasoissa. Jouera toansa kehossa, Desable epäselvän kanin ruumiissa. Mutta Desablella oli yksi yllättävä etu: Sirut.

Metru Nuilla oli ollut liikaa muuttujia ja liikaa pidettäviä salaisuuksia epäilyttävään toimintaan, mutta kani oli jo valmiiksi tarpeeksi epäilyttävä kummankin puolesta. Ja mikäli entinen jään toa tulkitsi jänön höperöä yksinpuhelua oikein, saattoi sillä olla jo hallussaan yksi aarteista. Mitä voisi Jouera sille? Zairyh oli tuomittu epäonnistumaan epätäydellisen olemuksensa vuoksi, mutta Jouera ja Desable lähtivät samasta alkupisteestä. Kummankin mielen oli Jouera käsitellyt parhaansa mukaan. Kumpikin oli sen ansiosta saavuttanut kuolemattomuuden.

Desable alkoi vakuuttua siitä, että loogisin suhtautuminen Joueraan olisi aggressiivinen. Tiedemies oli ovelalla poliittisella pelillä välttänyt teloituksen tiedemiesten käytöntöjen mukaisesti ja vain toistanut virheensä. Joueran oli kuoltava. Tähänhän se kaikki oli johtanut. Kapura, Zairyh, Joueran projekti – kaikki olivat vain pelinappuloita. Todellista peliä pelasivat ainoat jäljellejääneet tiedemiehet. Voittajan visio olisi vahvempi, voittaja rakentaisi uuden maailman ja nousisi sen jumalaksi.

Oliko voittaja jo selvillä? Kanin siru yhdistettynä muihin, jotka Desable saattaisi saada käsiinsä. Mitä mahdollisuuksia olisi Joueralla sen jälkeen?

Loppupelin suuntaa uhkasi enää kanin yhteistyöhalukkuus.
Ja kyvykkyys, mikäli olisi tarpeen suorittaa yksinkertaisia motorisia toimintoja ilman Desablen apua.

Joten tiedemies valmisti itsensä henkisesti ja puhui.

Vemmelsääri.

Kani oli sillä välin keksinyt hauskaa tekemistä itselleen. Se hakkasi päätään puuhun ja ulisi pettymyksestä.
Puuhun ei jäänyt yhtäkään lintua.

Vemmelsääri. Lopeta typeryys ja kuuntele.

Jänö lopetti. Yksi este päihitetty.
”trurpa kii mieli setä noob tymä paha setä”

Tai sitten ei.

Etkö ymmärrä, että minusta et noin vain pääse eroon? Kuuntele, kun minä puhun. Ja lopeta kehosi pahoinpitely, sillä se on nyt minunkin kehoni.

”pa ha mielisetä!!” kani murahti itsekseen. ”knun saan artteet vedän trurpin mieli setiä ja meri rovsoja ja vrarkaita ja kisoja ja rofeettoja ja flilo sofeja ja ja ja tuleee TOMION PÄIVÄ”

Kuinka monta sinulla on?

Kani käänsi katseensa taivaalle ja yritti prosessoida kysymystä parhaansa mukaan.

Aarteita, mikäli haluat käyttää niistä sitä nimitystä.

”ai”, jänö totesi. ”yk si snenkin noob et kö näe”

Miten niin näe? Desable aavisti pahaa. Kanin keho oli epäsäännöllistä ruskeaa karvoitusta lukuunottamatta täysin paljas, eikä tiedemies ollut vielä keksinyt pätevää teoriaa sille, mihin kani oli mahdollisesti sirunsa tunkenut.

Nimdan siru, kani. Näytä se minulle.

Kanin ilme ei ollut erityisen hämmästynyt, joskaan Desable ei osannut päättää, oliko todennäköisempi selitys alituinen hämmästyneisyys vai rajoittunut tunteidenilmaisukyky.
”ei mimula ole sen kin tymä mieli setä”

Miten niin sinulla ei ole?

”srirut on tymiä. eiole”

MITEN NIIN SINULLA EI OLE NIMDAA? Älä valehtele minulle, saasta. Onko se piilossa jossain?

”tymä mieli seti. ninda on noobeille. arrtet o parempia.”

Vaiti, kani. Minua et huijaa noin helposti. Miksi muuten haluaisit sen kellon? Mitä muuta muka tarkoitat ”aarteilla”? Keräätkö siruja jollekin toiselle… vai kerätäänkö niitä sinulle? Oletko epäselvyydessäsi ainut, joka osaa niitä käyttää? Vai onko niillä sinulle vain tunnearvoa? Näytä minulle sirusi.

”senkin mie li setä”, kani lauloi omahyväisesti. ”mieli se tä eied es tiedä mitä aaaaarteet o vat! mieli setä on ty mä heeeeeeeeeeeeeh”

VAITI, SAASTA! NÄYTÄ SIRU TAI SAAT KATUA!

”mieli setääääääääää on nin tymääääääää etä se luullee etä srirut ovat parrempia kuin arteeeeeeeet!!”

Desable nieli raivonsa ja päätti lähestyä tilannetta järkevästi. Oleskelu kanin mielessä ei selvästi tehnyt hänelle hyvää. Ehkä kyse oli vain väärinkäsityksestä? Kani oli kovin epämääräinen, mutta se ainakin oli selvää, ettei sitä oltu siunattu liialla järjellä.

Hiljene. Mitä sinä tarkoitat aarteilla, kani? Mikä aarre sinulla on nyt?

”lol mieli setä”, kani sanoi ja kohotti luotien runtelemaa kättään. Työläällä liikkeellä otus laski sätkivän raajansa päälaelleen.

”korrvat”

Mitä?

Tämä käänne jätti Desablen melko sanattomaksi.

”siten on kelo”, vemmelsääri selitti. ”mikä on syy y sihen etä YRITIN OTAA SEN SEN KIN TYMÄ SETÄ. ja siten o–”

Minua ei kiinnosta, mitä aarteesi ovat. Miksi kuvittelet niitä siruja vahvemmiksi?

”heh se on slalai suus”, kani sanoi. ”muten han kaiki varrastaisivat arteet niin kuin mreri rovso varras.”

Minä pyydän, vemmelsääri. Kerro tai en vastaa seurauksista.

”en kero”, jänö sanoi ja piti dramaattisen tauon. Joskin vain noin sekunnin mittaisen.
Olihan tässä kire ja hopu.

”muta… voin näytää”

Näytä.

Maa oli mustaa kuin terva ja kauttaaltaan palanutta. Desable seisoi keskellä korventunutta heinikkoa ja tunsi jaloissaan maaperän kuumuuden. Ilma peittyi tuhkaan, ja joka puolelta kantautui inhottava palaneen lihan haju. Taivas hehkui punaisena.

Horisontti oli tulessa. Metrien korkuiset liekit nuolivat rakennuksia ja saivat ne yksi toisensa jälkeen sortumaan. Paniikin ominaisäänet kantautuivat etäältä.

Jostain hänen takaansa vyöryi mylvivä huuto.

silä koitaa TOMION PÄIVÄ”, ääni karjui. ”ja MERI ROVSOT…. ja ROFFEETAT JA FILOLOFIT ja KISAT JA VARRSKAAT…… saavat TURRRRRRRPIIIIIIIIIIIIIIN!!!!

Aistimus päättyi ja Desable sai osakseen päänsäryn, joka kohtasi väistämättömästi jokaista jänön päähän kurkistavaa.

Tuonko sinä saat aikaan parilla huonosti tehtyjä kaninkorvia, käymättömällä kellolla ja…. ja…

”se vimenen o–”

Älä keskeytä. Tuonko väität saavasi aikaan?

Kani nyökkäsi innokkaana. ”kani saa artet ja laulaa tomion päivä lauln ja tulee tomion päivä ja peturit saa trurpiin!!”

Desable piti mietiskelevän tauon. Hän piti yhä todennäköisimpänä sitä vaihtoehtoa, että kani valehteli sirustaan, mutta pinkin otuksen olemassaolon hyväksyminen ei asettanut kamalan kovia kriteerejä muunkaan tiedon järkevyydelle.

Olettaen, että tämä ei ole vain yksi iso vitsi… loppupelini ei ehkä ole täysin pilalla.