Avainsana-arkisto: Manfred

Toteemiboogaloo

Lehu-Metsä

Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.

Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.

Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.

Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.

Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.

Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.

Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.

”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.

”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.

Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”

Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?

”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”

Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.

”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”

Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”

Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”

Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.

”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”

Shamaani Fatizax taputti kalankallopäähinettään ylpeänä. ”Kyllä! Ja, no…”

Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”

”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”

”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”

”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”

Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”

Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.

Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen.
”Keitä olet tuonut eteeni?”

”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”

”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”

Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.”
”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”

Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.”
”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”

Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.”
”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”

”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”

”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”

Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.

”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —”
”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”

Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.”
”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”

”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.”
”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”

”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”

Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.

”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”

”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”

”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.”
”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.

”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”

Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.

”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”

Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…”
”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”

Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?”
”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”

Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.

”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”

”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —”
”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”

Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”

Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”

”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”

Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”

”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”

Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?”
”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?”
”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”

Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”

Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.

”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”

Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?”
”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”

Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.

”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi.
”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…”
”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”

Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.”
”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”

Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”

Fatizaxkin rauhoittui paikalleen

”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”

”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin.
”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.

Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.

Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.

”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”

Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.

”…vai se toinen vaihtoehto?”

Sininen heimopäällikkö ei kuitenkaan vastannut.

Moderato

Kelmeä hiekka-aavikko jatkui loputtomiin.

Aavikolla taivalsi valon soturi vailla määränpäätään.

Ei ollut varjoa tai pahuutta mitä vastaan taistella.

Oli vain valon tuoma tyhjyys.

Erämaata ei erottanut taivaasta, koska taivaalla ei ollut taivaankappaleita.

Kunnes sinne syttyi musta tähti, jota alkoi kiertää musta kappale. Niitä seurasivat punainen tähti ja sininen kappale, joka hajosi kuuteen osaan. Osat alkoivat kiertää toisiaan kuin tanssissa.

Majakka katsahti taivaalle. Mustan auringon ja kuun pimeys laskeutui aavikolle. Kaikkeudessa oli vain sininen kappale, punainen kappale ja valon majakka tuomassa värejään kaiken syövään pimeyteen. Pimeys pyrki dominoimaan ja ajamaan tähdet törmäyskurssille toistensa kanssa. Syntyi violettia valoa, jonka keilaan majakka joutui.

Sininen ja punainen taistelivat hänestä, mutta kumpikaan ei ollut vahvempi toista. Ne toimivat yhdessä hänen tapauksessaan. Syntyi violetti kun kumpikin oli harmoniassa.

“Mitä minun pitää tehdä?” majakka huusi violettiin valoon. Kukaan ei kuitenkaan vastannut hänelle moneen hetkeen. Pimeys ja varjo hiipivät ympäri suola-aavikon kuin saalistajat saaliin perässä. Ne olivat olemassa valon soturia varten. Tämän vastavoima, koska ilman kumpaakaan ei ollut olemassa ei-mitään.

Jostain nousi taivaalle kultainen valo, joka valaisi hetken ajan maailmaa. Se poisti maailman pimeyttä. Toi lämpöä tähän kylmään erämaahan. Karkotti tuntemattoman pelkoa soturin sydämestä.

Kultainen valo ei ehtinyt tehdä paljoakaan kunnes elohopeainen hyökyaalto nousi taivaanrannan yli ja alkoi uhmata jopa taivaanrannan kappaleita, kuuta, aurinkoa ja tämän tähtiä, sinistä ja punaista. Se uhmasi voimia, joita sen ei olisi pitänyt ja peitti alleen kultaisen uuden kappaleen. Myrkyllinen meri vei valon syleilyynsä.

Neste saavutti myös soturin, joka yritti paeta myrkkyä, muttei voinut. Se hukutti hänet alleen, hukutti ja pusersi syleilyynsä. Imi valon ja lämmön. Myrkky vaikutti huumaavasti ja syövyttävästi. Soturi voi pahoin. Koko meri tuntui tiivistyvän sotilaan ympärille kuin eräänlaiseksi silkkikoteloksi, kotelokopaksi.

Majakan valo oli käärittynä silkkikoteloon eikä tämä nähnyt meren poistaneen hiekka-aavikon, jolloin shakkikuviointi paljastui kaiken takaa. Soturilla tosin oli suurempiakin huolia kun toukka alkoi koteloitua ja kotelovaiheessa hän muodostuisi uudestaan.

Toa alkoi sulaa kotelossaan. Hän muuttui tietoiseksi nesteeksi, kuin hengeksi tai aaveeksi. Kotelon ulkopuolella kotelokoppa suojeli uudelleenmuodostuvaa soturia kaikkeudelta. Hänestä kasvaisi jotain suurta, jotain kaunista jos mitään pahaa ei tapahtuisi. Edes elohopea ei voinut vaikuttaa kun se muodosti vain suojaavan kuoren hänelle.

Kotelokopan sisällä kaikki oli hyvin. Soturi uinui syvää untaan ja odotti vapautumistaan, muodonmuutostaan joksikin muuksi. Hän näki unta muista maailmoista, lämmöstä ja valosta. Majakka tunsi myös kasvavansa ja järjestäytyvänsä uudelleen.

Mutta jokin häiritsi hänen untaan, hänen kasvamistaan.

Jokin iso ja myrkyllinen.

Jättiläismäinen pistiäinen oli löytänyt kotelokopan shakkilaudalta. Loispistiäinen oli valkomusta ja sen kuunsirppiä muistuttavat tuntosarvet tunnustelivat hopeista silkkikoteloa. Se oli löytänyt saaliin, johon se munisi munansa. Munintaa varten sillä oli myrkyllinen ja pitkä munanasetin, jolla se poraisi kovankin aineen läpi saadakseen jälkikasvunsa isäntänsä sisään.

Pistiäinen leikkasi leuoillaan ja pistimellään, sekä kynsikkäillä raajoillaan kotelokoppaa. Hopeista silkkiä lensi ympäriinsä ja varisi pitkin shakkilautaa kun loispistiäinen teki työtään. Sen myrkynvihreät siivet kimmelsivät sinisen ja punaisen valossa.

Naaras puri koteloa leuoillaan ja vei hiukan soturia mennessään. Sen jälkeen se iski munan asettimensa koteloon ja pumppasi siihen pienen mustan munasensa. Sen työ olisi tehty ja se antaisi jälkikasvunsa kehittyä uuden isäntänsä sisällä ennen kuin olisi aika kuoriutua.

Jokin oli häirinnyt metamorfoosia. Jotain vierasta oli mennyt soturin sisään ja jotain oli myös poistettu. Unet muuttuivat painajaismaisiksi ja vieraiksi. Varjoa oli pesiytynyt sisälle valoon.

Loinen alkoi jäytää uutta isäntäänsä. Häiritä tämän kehitystä kauniiksi perhoseksi. Se alkoi elää omaa elämäänsä. Imeä hänen elinvoimiaan, mutta piti silti tämän hengissä.

Jonkin ajan kuluttua ja lukuisten painajaisten jälkeen oli soturin aika kuoriutua unestaan. Musta aurinko ja tämän musta kuu paistoivat mustaa valoaan kotelokopan riekaleisiin, joissa tapahtui lopullinen muodonvaihdos. Sininen ja punainen loivat katseensa tähän tapahtumaan, tapahtumaan joka mullistaisi maailman kulkua. Kotelo alkoi hohtaa vihreää, myrkyllistä valoaan kun sen sisältä alkoi työntyä esiin musta yöperhonen, kiitäjä.

Kiitäjä rimpuili itsensä vapaaksi kotelosta. Hän oli kehittynyt valmiiksi, täysikasvuiseksi vaikka jotain vierasta olikin hänen sisällään. Suoristaessaan siipiään pumppaamallaan verellä yöperhosen kellertävät siivet ja vartalo paljastuivat. Majakasta oli tullut pääkallokiitäjä, yöperhonen. Kestäisi vielä hetken ennen kuin hän olisi vapaa lentämään pois tästä paikasta.

Perhosen sydän pumppasi kiivaasti verta tämän siipien suoniin. Siivet suoristuivat ja kovettuivat. Kiitäjä värisytti siipiensä lihaksia voimakkaasti ja suurin nopeuksin. Oli aika lähteä lentoon. Paholaisen shakkilauta jäisi pian hänen taakseen.

Mutta jotain meni vikaan ja perhonen halkesi keskeltä. Jotain hopeista, mekaanista ja väärää syntyi hänen sisällään. Neliraajainen hyönteinen oli päässyt vapaaksi, kasvanut hänen sisällään.

Kehotus: Herää


Umbra avasi silmänsä. Sähkösokki osui hänen hermoonsa. Meni hetki ennen kuin valon toa sai näkökykynsä takaisin ja pääsi takaisin maan pinnalle. Murjottu majakka oli laitettu kiinni metalliketjuilla x-asentoon. Jokaiseen raajaan oli laitettu kiinni yksi ketju, jossa oli asioita, jotka estivät elementaalivoimien käyttöä. Ei sillä, että niiden käyttöä olisi tarvinnut pelätä. Lopen uupunut valottu oli käyttänyt voimansa loppuun Legendojen kaupungissa.

“Muistatko minut, Umbra?” viehkeä ääni sanoi. Ääni oli kahlitulle etäisesti tuttu. Valon toan näkö alkoi palautua ja hän erotti jo naisen ääriviivat. Tummansininen rurumainen naamio kuului sinivalkomustalle naiselle.

“Sheelika?” Umbra viimein sanoi hiljaa. Hän muisti salaman toan kauan sitten käydystä oikeudenkäynnistä Bio-Klaanissa. Nainen oli ollut syytettynä murhista klaanissa ja hänet oltiin karkoitettu järjestöstä ikiajoiksi.

“Muistat nimeni, suuri päämoderaattori”, nainen vastasi pehmeästi. Hänen naamionsa hohti kelmeää valoaan kun tämä puhui. Suostuttelu vaikutti valon toan alitajuntaan tämä huomaamatta.

“Mitä oikein tahdot, petturi?” Umbra tiuskaisi. Hän oli päässyt hetkeksi eroon kredipselleenin vaikutuksesta. Ritarikunnalta opitut mielensuojaukset toimivat aika-ajoin, tosin mielimuurit olivat viime aikoina murtuneet niin monella tapaa, että vain osia niistä oli jäljellä.

Nainen ei vastannut. Hän vain katseli Mestarinsa uutta osaa kokoelmassa. Avrahk Feterrat olivat vihdoin onnistuneet tuomaan Av-Toan Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n luokse. Ja vielä hyvässä paketissa. Operaatio oli ollut menestys, vaikka Metru Nuin kaupunki olikin kärsinyt suunnatonta vahinkoa terrori-iskussa. Ko-Metrun kristallitornit olivat palaneet attentaatissa, jossa oli ollut mukana suuri joukko eri osapuolia. Myös Feterrat.

“Tapoit Darkkiksen!” sammunut majakka sai huudettua. “Tapoit veljeni! Ystäväni!” oli kulunut vuosia siitä kun mustapunainen moderaattori oli kuollut, mutta asiat tulivat Umbran mieleen kohdatessaan tämän julman naisen. Toa oli jo ehtinyt antaa ystävänsä kuoleman olla, mutta ei voinut enää mitään sille kun asiasta muistutti hänen edessään oleva henkilö.

Tunnekuohu ei kuulunut Sheelikan ja Mestarin suunnitelmiin. Piti lisätä lisää kredipselleeniä toan verenkiertoon tai elimistöön. Kunhan se vaikuttaisi ja toa saataisiin tottelevaiseksi, kuin Energiahurtaksi, joka tottelee isäntäänsä.

“Uinu uinu valon lapsi. Näe kauniita unia Universumin sydämestä”, Sheelika sanoi lempeästi ja tuikkasi ruiskun puhdasta kredipselleeniä toan hauiksen verisuoneen. Maailma alkoi pyöriä, väreillä ja sekaantua oudoksi kasaksi värejä. Kaikki muuttui kun unimaailma sekoittui todelliseen maailmaan. Maailmoja ei enää erottanut toisistaan. Ne olivat yhtä.


Codrex. Universumin ydin oli jokaisen valon kansalaisen salattu synnyinmaa. Kyseinen jättiläismäinen metallikupoli levittäytyi valon soturin alapuolella kun tämä katseli sitä stalaktiitin päältä. Hän ei ollut kuitenkaan yksin. Hänen olkapäällään oli musta korppi ja hänen vierellään oli violetti pikkumies.

“Maailman sydämen valo polttaa herkkiä silmiäni”, pikkumies sanoi. Hän piteli kolmisormisella kädellään miekkaansa, mustasta teräksestä tehtyä asetta, joka oli ollut hänen apurinsa jo jonkin aikaa.

Soturi katsahti alas toveriinsa. “Miksi olemme yksi ja sama, sitä en voi käsittää? Sinä olet jalo, puolustat heikkoja etkä petä ystäviäsi. Taistelet zyglakeja ja feterroja vastaan, etkä anna minkään tulla sinun ja ystäviesi välille. Olen täysi vastavoimasi. Olen heikko ja petin ystäväni. Petin Matoron. Petin Guardianin. Petin Manun. Ja Tawan. Kaikki.”

“Kraa”, olkapään korppi sai sanottua. Se hyppeli olkapäällä mielensä mukaan. Korpilla ei ollut vielä sanottavaa asioihin.

“Me olemme jostain syystä sama olemus, mutten tiedä miksi. Miksi me kolme olemme yksi. Jokin palanen tästä nyt puuttuu, siitä olen varma. Älä vaivu epätoivoon, sotilas. Olet kohdannut suuria vihollisia matkasi varrella ja tullut voitokkaana esiin. Kohtasit ilkeän Svarlen, petturimaisen Sarajin sekä väkivaltaisen Metorakkin. Taistelit Feterroja ja Kromideja vastaan lentävässä laivassa sekä kohtasit Hulluuden mielisairaalassa Nukketeatterin ja joukon ammattitappajia. Kovin moni ei olisi selvinnyt näin monesta koitoksesta hengissä, veljeni.”

Sanat rohkaisivat soturia, joka tunsi itsensä epäonnistuneen. Soturi oli antanut varjoilleen vallan ja tästä oli merkkinä hänen olkapäällään hyppivä korppimainen Kraa.

Karda Nui oli heidän kaunis kotinsa. Meripihkaa hohtava maailma oli kultaisen kansan salattu koti ajalta ennen aikaa. Lämpö ja positiivisuus täytti jokaisen kansalaisen sydämet tässä maailman sydämessä, jota johti kaunis ja oikeamielinen Tren Krom, kaikkinäkevä silmä.

“Tämä oli kotimme kauan sitten”, Kraa lopetti hiljaisuuden kolmikon välillä. Muut nyökkäsivät hiljaa linnun sanoille. Musta olento tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Ei sydämessä ollut paikkaa synkille ja viheliäisille varjoille. Vai oliko?

“Mistä tiedät?” kultainen soturi kysyi mustalta linnulta. Violetti pikkumies näytti hänkin perin kysyväiseltä.

“Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Me kaikki tiedämme jotain, mitä muut ovat unohtaneet”, Kraa raakkui. Se lenteli kaaressa kaksikon yllä.

Kraan sanat olivat kryptisiä. Mitä lintu oikein tarkoitti?

“Liika tieto lisää tuskaa”, korppi raakkui. Se oli ainoa rahi koko Keskuksessa, vai oliko se edes Rahi? Hordika? Loinen? Varjon olemus? Mikä se oikein oli? Ajatus, joka halusi olla jotain todellista?

“Puhut liian arvoituksin, veli”, toa viimein sanoi. Pikkumies oli taas hiljaa. Tuntui kun hän olisi ollut kolmikosta se ulkopuolisin. Mitä hän oikein edes teki täällä Lämmön ja Valon kodissa?

“Ja hän puhuu meistä vähiten. Hän, joka tietää eniten, mutta on unohtanut. Unohtanut Kohtalonsa!” Kraa huusi ja lehahti pikkumiehen Pakarille. Korppi seisoi mustan naamion ohimolla.

“Pois päältäni, Kraa”, pikkumies sanoi ja hätisteli lintua pois. Lintu hyppäsi pois ylisuuren matoranin tieltä.

“Toinen ulottuvuus! Uskotko itsekään mitä höpötät. Arkkimakuta ja elementtikivet! Älä valehtele. Kukaan ei usko toisiin ulottuvuuksiin. Olet jotain muuta, jotain kieroa. Sinun on pakko kertoa. Pakko muistaa!” Kraa raakkui violetille kääpiölle.

Violetti painovoiman ja valon hallitsija oli hämillään. Oliko koko Flygel-reissu ollut turhaa tai mikä oli sen oudon tykin funktio? Oliko Kraan jutuissa mitään perää vai puhuiko lintu vain palturia. Muunneltua ja kieroa totuuttaan.

“Et ole edes matoran! Hanki oma ruumiisi!” mielikorppi raakkui.

Hän päätti olla vaiti. Hän ei vielä tiennyt menneisyyttään. Ei tiennyt oikeaa menneisyyttään. Jostain sekin pitäisi selvittää.

“Kraa. Herää, kulta”


Uni loppui.

Valon toa oli yhä samassa tilassa naisen kanssa.

“Oliko unesi ikävä? Näitkö universumin ytimen?” nainen kysyi lempeästi. Sheelika tiesi hiukan liikaa Umbran näystä. Se ei vaikuttanut kauhean kivalta. Nainen oli todella epäilyttävä. Miksi klaanin petturi, karkotettu, oli täällä?

“Olit vankimme, mutta pakenit liskojen yössä”, valon toa sanoi hiljaa. Zyglakien epätoivoinen itsemurhayritys oli ollut klaanin moderaattoreille ikävä tapahtuma. Make oli osoittanut urheutensa ja zyglakeista oli mudostunut jotain todella hirvittävää sekä yököttävää.

“Mestarini vapautti minut kun Guechex joukkoineen hyökkäsi linnoitukseenne”, nainen vastasi. Hänen äänensävynsä muuttui hetkessä kylmemmäksi. “Se zyglakin typerys luuli, että auttaisimme häntä voittamaan klaaninne. Lohikäärmepoikanne väliintulo hidasti vain Mestarin suunnitelmaa”, varjoihin pukeutunut nainen sanoi.

“Miksi hyökkäsitte Klaaniin? Oliko se kosto vai mikä?” Umbra tivahti. Toan teki mieli sylkäistä, mutta hän hillitsi itsensä. Nainen ei ansainnut edes sitä. “Olit yksi meistä ja menit pettämään klaanin. Valoit oman kohtalosi”.

“Olet soma kun olet vihainen, moderaattori”, Sheelika ei kiinnittänyt huomiota av-toan sanoihin. “Mestarini tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua!”

Umbra ei viitsinyt vastata. Epäilyttävä nainen ja tämän mystinen Mestari Z.M.A olivat klaanin vihollisia ja heille ei saisi antaa mitään. Tällä hetkellä moderaattorista tuntui, että hän olisi mieluummin Geen möykytettävänä kuin oudon äijän tukikohdassa.

Jopa Kapura olisi mukavampaa seuraa kuin Sheelika. Matoroa moderaattori ei halunnut edes ajatella. Nimda oli todennäköisesti syönyt jään soturin.

Hän ottaisi mieluiten turpaan jopa Samolilta kuin olisi täällä (vaikka Samol olikin kelpo kaveri).

Kredipselleeni alkoi taas vaikuttaa valon toan suonissa. Hänen maailmansa alkoi kieppua ympäri kuin karusellissa. Sheelika alkoi monistua hänen silmissään. “Näe kauniita unia Kohtalon prinssi”, vo-toan ääni kaikui.


“Kraa, kraa kraa”, kaikui kaikkeudessa.

“Petturi, petturi petturi”, kuului joka puolella.

Hän oli Bioklaanissa ystäviensä ympärillä.

Salissa, jossa Sheelika oli tuomittu vuosia sitten karkoitetuksi.

Guardian oli tuomaroimassa oikeudenkäyntiä, koska hän oli toiminut Pimeyden metsästäjissä Tuomarina. Valamiehinä toimivat ainakin Make, Same, Bladis, Suga, Paaco ja Tongu. Oli outoa nähdä niin erikoinen porukka ahdettuna samaan aitioon kun otti huomioon minkälainen kolossi Tongukin oli. Suga oli pukeutunut parhaaseen turkisviittaansa, Samella oli uudenkarhea otsanauha ja Make oli harjannut hampaansa. Paaco näytti siltä kuin olisi laittanut mahikiinsa vauhtiraidan (mutta se oli varmaan vain taidokasta naamion käyttöä). Keetongu taas piteli silmällään suurta monokkelia ja oli jostain syystä kasvattanut hienot viikset.

“Umbra. Olette syyllistyneet Bio-klaanin tietojen kavaltamisesta ja yhden klaanilaisen murhasta. Onko teillä mitään sanottavaa asiaan? Lisäksi teidän on nähty veljeilevän petturiehdokkaidemme kanssa, niiden joiden epäilemme päästäneen Syvän naurun klaaniin”, Tuomari luki oikeutta pitäen samalla katsekontaktin valon toassa, sammuneessa majakassa.

”Kraa, kraa kraa” kuului hänen mielensä sopukoilla. Kraa alkoi herätä.

Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut tappanut ketään eikä hänelle oltu kerrottu petturietsinnöistä tuon taivaallista. Avdesta, Yö kauhun tappajakoneista tai Nimdastakaan ei oltu hänelle kerrottu juuri mitään. Miksi kaikki salasivat asioita?

“Kunnianarvoisa tuomariadmin Guardian. Tiedän syyllistyneeni Bio-klaanin tietojen väärinkäyttöön ja luovuttamiseen Mata Nuin ritarikunnalle. Olin järjestön alaisena, mutten jäsenenä ja kerroin tietoja ainakin Visokista, Ämkoosta ja Makuta Nuiksi kutsutusta makutasta”, Umbra sanoi totuudenmukaisesti.

“Syyllinen, syyllinen syyllinen” kaikui kuin korpin suusta ympäri yleisön. He kuulostivat ihan Kraalta, mutta eihän Kraata ollut olemassa? Vai oliko? Ainakin se olisi tosi kliseinen juonenkäänne.

Guardian paukutti vasaralla pöytään muutaman kerran ja hiljaisuus laskeutui saliin.

“Myönnätte siis syyllisyytenne vakoiluun vihollisen laskuun. Mutta mitä sanotte syytöksistä petturiehdokkaiden kanssa veljeilystä ja siitä, että tapoitte klaanin jäsenen. Täysin syyttömän jäsenen!”

“En tiedä mitään pettureista. Tiedän vain, että Saraji petti Bioklaanin ja tappoi Creedyn!” Umbra huusi. “Lähdin hänen peräänsä ja tiemme johtivat Legendojen kaupunkiin, jossa Kapuran ja Matoron kanssa yritimme saada Nimdan sirun Aft-Amanan mielisairaalasta!”

“Ja hävititte kaikki sirut? Kaikki kolme sirua?”

“En minä hävittänyt mitään siruja. Kapura ja Matoro niitä hipelöivät”, soturi vastasi ja jätti mainitsematta hänen taistelunsa Svarlea vastaan Mustan Käden tornissa. Se ei olisi auttanut häntä ollenkaan tässä oikeudenkäynnissä.

“Petturirautia ja rikkinäinen jään toa ovat siis vastuussa kaikesta mitä Metru Nuilla tapahtui?” Guardian kysyi. Umbra kuuli ensimmäistä kertaa Kapuran petturuudesta, tai ainakin hän ei ollut ennen ajatellut sitä.

“Minä olin osallisena myös. Kanohini ylikuumentui ja sekosi siellä”, toa vastasi. Hänen naamiossaan oli palamisen merkkejä. Mordus oli ylikuumentunut ja villiintynyt.”Mutta se ei ollut syytäni. Kraa teki sen!” toa osoitti eteensä ilmestynyttä korppia.

“Olen osa sinua. Me olemme yksi”, musta lintu raakkui.

Tuomari hakkasi vasaraansa. Istuntosalissa oli hälinää.

Klaanilaiset lopettivat puheensorinansa kun Tuomari-setä hakkasi vasaraansa.

“Kraa olet sinä. Olet vastuussa omista teoistasi, toa Umbra”, Guardian murahti ja katsoi syyttävästi punaisilla silmillään suoraan moderaattorin sieluun. Kiikarisilmä loimusi kuin täynnä plasmaa.

“Ja koska tapoit klaanilaisen, rakkaan toamme, tuomitsemme sinut teloitettavaksi sotaoikeudenkäynnissä”, Tuomari sanoi.

Istuntosalissa oli hiljaista. Kaikki haukkoivat henkeään. Ei kukaan ollut ennen aikonut teloituttaa klaanilaista, paitsi Sheelika silloin kerran. Mutta Adminin sana oli laki. Skakdin silmät alkoivat hohtaa sulaa plasmaa kuin Akuavo ja Avaku, auringot.

Plasmasuihku osui moderaattoriin ja tämä alkoi palaa kuin tuleen sytytetty öljylähde. Hänen huutonsa kaikuivat salissa ja hänen lihansa paloi. Liha suli ja paloi. Moderaattori kirkui tuskasta. Tuomari oli puhunut.

Ja moderaattorin valo sammui.


Majakka avasi silmiään. Nainen oli hänen edessään yhä. Kauniina, tappavana ja vaarallisena. Musta ja tummansininen dominoivat hänen muuten valkeaa ulkoasuaan. Viettelevä nainen oli hänen vihollisensa, sen Umbra piti mielessään. Mutta hän oli niin kaunis ja niin mystinen? Sitä hän oli. Ei hän Sheelikasta mitään tiennyt kuin tämän petturuuden ja huhupuheet yhteydestä toa Tawaan, klaanin adminiin.

“Rimpuilusi näytti siltä kuin olisit nähnyt painajaista”, pehmeä naisen ääni kertoi. Äänessä oli jotain todella sensuellia ja ilma tuntui väreilevän naisen puhuessa. Nainen piti toisella kädellä isoa hattuaan. “Katso mitä Mestarini antoi minulle. Mitä pidät, pukeeko se minua?” nainen väänsi kasvoilleen myrkyllisen hymyn, joka kätki alleen kieroja taka-ajatuksia.

Umbra yritti palauttaa itseään maan pinnalle. Huumehöyryt eivät olleet vielä täysin kaikonneet ja ne vääristivät valon toan näkemää maailmaa. Tuntui kuin kaikki olisi vielä utuista valon ja varjon tanssia, jossa ääriviivat leikittelivät toisillaan. Nainen tuntui mielenkiintoiselta, suorastaan vastustamattomalta, mutta se oli ansa. Tietenkin se oli ansa.

“Hattusi on oikein sievä, petturi”, moderaattori sai sanottua. Hän halveksui naista, vaikka hänessä tapahtuikin ristiriitaisia ajatuksia. Jokin veti toaa puoleensa kuin magneetti tässä naisessa. Oliko se hänen violetti silmämeikkinsä tai tummat huulensa? Vai se, että toa oli kietoutunut kiehtoviin varjoihin, varjoihin, jotka olivat Kraan turva, pesä.

“Kiitos kohteliaisuudesta, valon ja varjon herra”, nainen hihitti. Tämän ääni ja olemus oli todella huumaavaa kahlitulle toalle. Toa ei voinut pitää katsettaan poissa vakoojasta, vaikka halusikin. Korppikin oli mykistynyt Sheelikan olemuksesta, vaikka sekin tiesi jossain linnunaivojensa sisällä kaiken olevan virhe. Suuri virhe.

“Mitä haluat minusta?” moderaattori sai vihdoin sanottua. Oli kuin nainen olisi hypnotisoinut hänet ja hän olisi päässyt hetkeksi vapaaksi tämän piikkikoron alta.

“Haluan tutustua sinuun syvemmin, tietää sinusta kaiken, kulta”, Sheelika vastasi ja nuoli huuliaan. Tämän valkoinen, mustalla maalatulla kynnellä koristeltu sormi meni pitkin valon toan vartaloa kuin käärme. Kosketus sai varjon ritarin värähtämään. Niin outo tunne.

Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Umbran mielen. Hänen sydänvalonsa alkoi välkkyä kiihkeämmin. Ehkä se oli kredipselleenin vika? Tai tämän mystisen naisen.

“Tunnut pitävän ajatuksesta, vaikka et halua myöntää sitä”, Sheelika naurahti. Hänen hattunsa oli tämän vaaleilla kutreilla. Vaaleilla kuin luu ja talvi. Kuin mielikuvitusmaailman suola-aavikko, jonka elohopea pyyhki pois.

Toa ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos olisi vapaa. Ottaisiko hän naisen syleilyynsä ja suutelisi tätä kiihkeästi vai sivaltaisiko soturi tätä miekallaan? Hän oli nyt täysin naisen vallassa. Täysin tämän köydessä.

“Mieleni on hajalla, nainen. Olen menettänyt parhaan ystäväni, pettänyt järjestöt joita palvon ja rikkonut periaatteeni, sekä Mata Nuin hyveet. Raastat minut kappaleiksi viehkeydelläsi”, toa sai sanottua. Nurukan, Deleva, Matoro ja Kapura. Hän tuskin näkisi heitä enää koskaan.

“Nyt sinulla on vain minut, valon ja varjon taitaja”, naisen herkulliset huulet kertoivat. Tummanpuhuvat huulet, joita moderaattori halusi koskea, mutta hän oli kahleissa. Vain kahleet erottivat hänet kalleimmastaan.

Tuntui kuin pienet kipinät lentelisivät ilmassa kaksikon välillä. Varjot pyrkivät sulautumaan toisiinsa, sulautumaan yhdeksi. Olemaan luonnonvoima, voima ajalta ennen aikaa. Olemaan yhtä. Aina ja ikuisesti varjot halusivat toistensa luokseen.

“Irrota minut kahleistani niin me voimme olla yhdessä. Unohda Mestarisi”, valon toa sanoi silmät tuikkien. Hänen vatsassaan tuntui lentävän joukko pääkallokiitäjiä. Toa kiemurteli kahleissaan kuin sähkösokkeja saanut käärme, vaikka hän roikkuikin niissä x-asennossa.

“Olet soma kun rimpuilet”, nainen kertoi ja iski pitkäripsistä silmäänsä. Oli kuin pieni salama olisi silloin iskenyt kipinää.

“Olet klaanin vihollisista kyllä parhaimman näköinen”, Umbra sai sanottua, muttei voinut uskoa mitä sanoi. Oli kuin hänen päänsä sanasuodattimet olisivat kadonneet kuin Delevalla.

“Oi. Olet kyllä komeimpia kohteitamme mitä etsimme. Olet lihaksikas ja miehekäs, toisin kuin se hattua ja huivia käyttävä virkaveljesi”, Sheelika naurahti. Pieni hymynkare kävi tämän tummansinisillä kasvoilla.

“Domek?” Umbra sai kysyttyä. Mitä tekemistä Domekilla oli tämän koko jupakan kanssa?

“Ystäväsi on nähty viimeksi Zakazilla, mutta olet meille paljon parempi yksilö kuin hän. Olet parempi minulle”, Sheelika kertoi. Nainen kiusoitteli Umbraa, mutta tuntui puhuvan myös totta.

“En tiedä miten Domek liittyy mihinkään tai mitä te hänelle olette suunnitelleet, mutta en pidä siitä”, Umbra kertoi totuudenmukaisesti. Hänen katseensa oli yhä naulittuna tässä naisessa, joka oli turhan lähellä moderaattorin mukavuusalueen sisäpuolella. Naisen lämpö ja sähkö tuntuivat väreilevän heidän välissään.

“Mestari ei kerro suunnitelmiaan kellekään. Hän on siksi Mestari”, Sheelika nauroi.

“Et vastaa minulle mitään. Kätkeydyt vain houkutteleviin varjoihisi, musta orkkidea”, varjoihin itsekin kätkeytyvä toa kertoi. “Varjoihin, jotka tunnen myös itse kodikseni”.

“Kaunis lempinimi, ´musta orkidea´, yökiitäjä”, Sheelika vastasi ja laittoi sormensa huulilleen. Huulille, joita moderaattori himoitsi, hamusi. Kuin kiitäjä makeaa mettä.

Moderaattori tuntui taas pyörivän kuin toukka, joka pelottaa saalistajiaan pois. Nainen raastoi häntä, leikitteli hänellä. Kuin saaliin ja saalistajan leikki. Nainen oli niin lähellä ja niin kaukana.

“Haluan sinua, Sheelika”, moderaattori vihdoin sanoi. “Haluan sinut syleilyyni ja koskettaa huuliasi. En halua mitään muuta kuin sinua”. Hän meinasi pakahtua tästä sähköisyydestä, tästä alkuvoimaisesta himosta. Hän halusi jonkun lähelleen, jonkun joka ymmärtäisi häntä, pitäisi kädestä ja antaisi palan taivasta tässä varjojen valtakunnassa.

Sheelika meni ihan lähelle moderaattoria. Orkideoilta tuoksuva parfyymi leijui miehen sieraimiin. Naisen hengitys tuntui lämpimänä ja kosteana, sekä kiihtyneenä Umbran rintakehällä. Varjonaisen sydänvalon vilkkuminen alkoi synkronoitua valomiehen sykkeen kanssa.

He olivat lähekkäin.

Mies ja nainen.

Ja nainen kääntyi miehen puoleen suudellakseen tätä.

Pehmeät huulet painautuivat miehen lohkeilleille huulille. Ne maistuivat mustaherukalta ja olivat lämpimät toisin kuin ulkokuoresta olettaisi. Umbra tunsi olevansa tulessa, mutta se tuntui hyvältä. Kuin perhosparvi olisi nostanut hänet ilmaan. Majakka hänen sisällään paloi kuin myrskylyhty.

Kraa ei sanonut mitään. Mielimaailman avaruudessa komeetat räjähtelivät sateenkaarien väreissä.

Suola-aavikon siniset sirut kerääntyivät yhteen ja hajosivat uudestaan punaisen tähden vahtiessa aurinkoa ja kuuta, kaikkeutta.

Suudelma kesti pitkään ja roikkuva mies sekä tässä kiinni oleva nainen tunsivat hetken kestävän ikuisuuden.

Varjot tanssivat kaksikon ympärillä alkukantaisesti.

Ne pyrkivät piilottamaan heidät muulta maailmalta.

Mutta maailmalla oli silmiä ja korvia kaikkialla.

Ja yhdet niistä kuuluivat Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:lle.

Laskuhumalan henki

Aamu sarasti ja skakdiin sattui. Ensimmäinen tunne oli kuin pieni ja viheliäinen biomenninkäinen, joka koputti hänen päätään.
Kop. Kop.

Hngääh, oli ensimmäinen miete.
Tum. Tum.
Tältä skakdin päässä kuulosti.

Mies palaili todellisuuteen usvasta. Kirkkaus rämähti päälle kuin kasa tiiliskiviä. Verhot eivät juuri pysäyttäneet aurinkoja, jotka polttivat yhdessä lasin läpi.

Osaltaan se saattoi johtua siitä, että Guardian oli unohtanut vetää verhot kiinni.
Hngääääääh, toinen miete nosti päätään.

Bäng. Bäng.
Tältä tuo ääni kuulostaisi, jos kuuntelisimme sitä nyt.
Bäng.

Jyskytys ei ollut hellää. Mikä sitten halusikin sisään, sillä oli kiireistä asiaa. Jos siniseltä skakdilta kysyttiin, jyskyttäjä voisi hänen puolestaan vaikka tehdä näin:
Hngääh.

Sanalla hngääh hän tarkoitti, että jyskyttäjä voisi lakata jyskyttämästä hänen aivokuorensa sisällä, jos siitä ei olisi liikaa vaivaa. Ja oikeastaan joka tapauksessa.
Vaan jyskyttäjä ei hellittänyt. Skakdi haki kituvana asentoa, mutta vuoteen petivaatteet taistelivat vastaan. Gee oli aika varma, että ne eivät olleet siellä, missä niiden piti olla.

Hän ei ollut aivan varma, missä itse oli, mutta toivoi että petivaatteet olisivat edes samassa paikassa. Jopa silmän avaaminen sattui jo ajatuksena. Aamutaivaan korventavat kaksoset tunkeutuivat luomenkin läpi polttavina ja tuomitsevina.
Skakdi päätti, että ei tarvisi näköä. Hän nosti kättään, ja-
Hngäääääääääääääääääh.

Tuhat vihaista rottaa pureskeli skakdin raajoja sisältä päin. Liikkuminen sai ne vihaisemmiksi. Guardian kokeili etsiä asentoa, jossa kaikkialle ei sattunut, ja samalla yritti erottaa tyynyjään ja peittoaan mahtavaksi haarniskakseen kietomastaan kangasmassasta.
Hngääh. Ei enää ikinä.
Jyskytys jatkui, mutta yhtäkkiä se kuului muualtakin kuin otsan ja takaraivon välistä. Jonkun rystyset rummuttivat ovea varoen. Koputtaja odotti joitakin sekunteja ennen kuin saranat narahtivat hiljaa.
Ovi ei ilmeisesti ollut edes kiinni. Guardian teki parhaansa sanoakseen jotain saapujalle, vaikka kaikki mitä hän suustaan päästi siivilöityi ainakin kahden tyynyn ja peittolabyrintin läpi.
”Mmmh”, Guardian sanoi.
”Helei.”

Toa tepasteli hiljaa sängyn luokse. Tawan käden vetämänä kilpi verhojen hahmossa pysäytti auringot. Kipu skakdin silmässä hellitti.
”… kii-tooos.”
”Ole hyvä”, Tawan ääni vastasi äärettömän väsyneen kuuloisena. ”Paaco taisi kysellä sinua siihen strategiakokoukseen.”
”Eääärgh. Mitä vastasit?”
”Ei kun kysyi sitä sinulta”, Tawa naurahti heikosti. ”Etkö sinä muka muista?”
”Eääärgh. Mitä vastasin?”
”En ihan tiedä. Mitä ’skarrararr’ oikeastaan tarkoittaa?”

Yhtäkkinen yskäkohtaus pakeni skakdin suusta. ”A-aika moniakin asioita!” hän nauroi kunnes sattui, eli ei kovin montaa sekuntia.
”Jos en vain kysy”, toa tokaisi.
”Joo älä. Eikö… minulla ollut joku herätyskin?”
”Sinä heitit Paacoa sillä.”
”No se selittää aika paljon.”

Tawa ravisti jotain rapisevaa ja narskuvaa käsissään. Guardian raotti varoen peittoa kasvojensa päältä ja sitten silmäluomeaan. Ensiksi pisti esiin tuska, sen hellitettyä sumu. Sumun hälvettyä huone pyöri ympäri ja mies voi pahoin.
Ja kun maailma rauhoittui, skakdi vihdoin näki jotain, ja kaikki oli taas pienen hetken hyvin. Verhojen välin valoviiva piirtyi väsyneen sähkön toan koko pituutta pitkin. Tawa piti valkoista viittaa olkapäällään ja nosti hymyillen molemmat kätensä päänsä tasalle. Niissä hän esitteli ylpeänä kahta pussia täynnä pikkuruisia jääpaloja.
”Kyllä”, skakdi ähki tuskaisena. ”Kyyyyyyllä.”
”Nämä ovat tässä sitten kun kaipaat”, toa hymähti laskien jäät skakdin yöpöydälle. ”Yritä muistaa kun ovat vielä kiinteitä.”
”Kiitos.”

Tawa ei siihen vastannut, vaan nosti omat kätensä hiljaisena ohimoilleen, sulki silmänsä ja hieroi päätään kahdella sormella. Vuoteenoman Vartijan silmään valon heijastus alkoi taas maalaamaan tuskaa, mutta hän ei sitä sulkenut.
Jyskytys tuntui vaimenevan. Tai ainakin pään sisällä. Sinisempi admineista yritti avata suunsa ja herätellä keskustelua.
”Hngääh”, hän sai aikaiseksi.
Tawa virnuili hiljaisena ja nappasi Guardianin konesilmän pöydältä. Skakdin tuijottaessa nyrpeänä toa nosti kiikarin vasemman silmänsä päälle ja teki niskaansa ”harjan” toisen kätensä sormilla.

Ei tämä neste ole minulle koskaan ollut ongelma”, sanoi toa ääntään hölmösti mörentäen. ”Miten meni noin omasta mielestä?”
Hngääääääh”, mies pudisti päätään tyynyluolien uumenista. ”Joskus toiste.”
Tawa naurahti hiljaa kiikarin silmältään laskien. ”Nyt tai ei koskaan.”
Heikko kurahdus. ”En minä edes puhu noin!”
”Puhutpas!”
Kukaan ei puhu noin!”
Tawa tökkäsi kiikarin taas vasemman silmänsä eteen ja väänsi naamansa vakavaan irveeseen. ”Plasma. Päälle!”
”… ei sitä sanota ääneen!
Nainen ei edes enää yrittänyt matkia ääntä. ”Vahtikoira on irti – takapuolenne ovat mureita!”
Hngäääääääääh”, skakdi totesi kivuissaan. ”Toivottavasti olet tosi ylpeä itsestäsi.”
Tawa vain nauroi. ”Anteeksi”, hän lopulta sanoi myötätuntoisena ja laski kiikarin pöydälle. ”Kuinka myöhään sinulla edes meni?”

Tuska oli hellittänyt sen verran, että sininen mies yritti ensimmäistä kertaa nousta istuma-asentoon. Peitot ja tyynyt valahtivat tämän kasvojen tieltä, mutta tokkurainen torahammas sai lopulta vain päänsä nojaamaan sängynpäätyä vasten. Onnistuttuaan edes siinä silmäpussiskakdi jakoi toan kanssa katseen, jonka perusteella tämä ei ollut juuri rekisteröinyt kysymystä.

”Selvä.” Tawa hieroi silmiään ja haukotteli. ”Ehkä minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
”Älä”, kuihtunut ääni pakottautui ulos.
”…”
”Älä ihan vielä.”
”Okei. Haluatko, että haen sinulle jotain, vai…”
”En.”
”… vai haluatko puhua jostain?”
”En.”
”… No minä sitten vain seison tässä.
”Tee niin.”
Ja sitten Tawa vain seisoi siinä pienen hetken.

”Sinä olet vähän outo”, Tawa sanoi pienen hetken päästä.
”Joo.”

Ja toisen pienen hetken.
”Voit mennä”, Guardian lopulta sanoi. ”Kiitos.”
”… ei se mitään. Älä huolehdi työjutuista tänään, okei? Älä nouse siitä ollenkaan.”
”En vaikka reaktori räjähtäisi.”
Tawa naurahti ja käveli ovelle. ”Pärjäile.”
”Kuten myös”, skakdi yritti sanoa, mutta sanoikin ”hngääh”.

Ovi sulkeutui Tawan poistuessa. Guardian koetti asettautua jotenkin paremmin vuoteelleen epäonnistuen epämukavasti.
Hngääääh. Jos vain – jotenkin edes voisin –
Ohimolta toiselle tiensä poraava päänsärky teki selväksi, että liika liikehdintä ei ollut vaihtoehto. Gee ei ymmärtänyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Ei hän ollut juonut liikaa, eihän? Ei hän yleensä juonut. Hän oli joutunut raahaamaan Warrekin sammunutta ruhoa vihaisen känniläiskasan keskeltä aamuyön pikkutunteina aivan tarpeeksi usein tietääkseen, milloin liika oli liikaa.

Ja minä muistan vielä kaiken, skakdi järkeili painaen tyynyä naamaansa vasten. No en nyt ihan kaikkea. Mihinköhän se lasi jäi? Ehkä Tawa ei huomaa.

Kaipa se jäi tuohon pöydälle? hänen päänsä vastasi hänelle. Hän oli melko varma, ettei sen olisi ollut tarkoitus tehdä niin.
Hän oli myös melko varma, että hänen sisäinen äänensä ei kuulostanut yleensä Makuta Nuilta.

”Manu”, Guardian murisi jopa ääneen. ”Ei nyt.”
Ha. Nyt juuri. Et voi väittää, että sinulla olisi parempaa tekemistä.
”Elimistössäni on tarpeeksi myrkkyjä jo ilman sinuakin.”
Tarkoitukseni ei, valitettavasti kylläkään, ole nyt päivitellä sitä, miten et osoittanutkaan vääräksi oletustani siitä, että kaikki skakdit ovat alkoholisteja.

Guardian pudisti hitaasti päätään tyynyn alla ja päätti olla käyttämättä liikaa sekunteja sanan ”alkoholisti” käytöstä valistamiseen. Hänellä oli aivan tarpeeksi sanottavaa aiheesta. Ja kun hän sanoi itselleen ”tarpeeksi”, hän halusi sanoa ”liikaa”.
”Mitä sinä täällä teet”, skakdi huokaisi, ”kutsuiko vanhan viskin haju itse Krapula Nuin paikalle?”
Olen melkein yllättynyt, miten kyvykkääseen verbaliikkaan kykenet tuossa tilassa, selvästi huvittunut makuta vastasi. Minä olen täällä, koska meidän pitää puhua. Viime kerrasta onkin aikaa.

”Joo. On.”

Skakdi odotti että järkyttävä tykinjyske pääkopassa heikkeni ennen kuin yritti kehitellä jatkokysymyksiä. Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan kesti.
”Viimeksi… viimeksi kun kuulin, jätimme sinut Sugan hellään huomaan. Se ei tainnut mennä ihan putkeen.”
Taisin rikkoa Gekon ja tartuttaa Sugaan loisen.
”Olen pahoillani, mutta sinä et taida olla hirveän hyvä tuossa. Mitä pirua se sitten onkaan.”
Sinä halusit ampua minun poikani, senkin hirviö, Manu totesi kylmästi. Aiheenvaihto ei ollut kovinkaan sulava.
Skakdi nosti tyynyn kasvoiltaan ja katseli kattoon epäuskoisena. Auringot eivät raapineet hänen aivojaan riekaleiksi enää nyt kun verhot olivat paikoillaan.
”Poikasi”, Gee toisti.
Nazorak numero 732. Vai oliko se 237. Minä en muista näitä numeroita. Ehkä kutsun häntä Manchesteriksi.
”Sinä et voi vain heitellä tuollaisia termejä seinälle ja olettaa, että kaikki tajuavat. Poikasi?”

Näyttää siltä, että olen välillisesti luonut mukavan tiedemiesveikkosen. Väitätkö, ettei minulla ole oikeutta perheeseen?

Viimeinen Vartija sai itsensä ujutettua houreiden ja kivunkin läpi istuma-asentoon. Jostain kumman syystä se tuntui auttavan nyt.
”Ai perheeksikö te ne loitte?” hän kysyi jähmeästi.
Minä aion pitää hänet, toinen vastasi jättäen kysymyksen tylysti huomiotta, joten sinä et tapa häntä.
”Siihen kompromissiin minä suostuin jo. En sanonut mitään… ’poikaasi’ luottamisesta.”
Sinun ei tarvitse luottaa häneen, sillä minä aion pitää huolen siitä, että hän tietää, kenen puolella taistelee tässä sodassa. Gee ei tiennyt, mitä, mutta jotain todella kammottavaa huokui Makuta Nuin äänensävystä. Tai ajatuksensävystä. Jostain.

”Puhu Visokin kanssa jos et ole jo niin tehnyt”, skakdi sanoi. ”Ja miten niin poika?” Hän ei voinut olla miettimättä torakan päälle vedettyä prameaa hametta.
Niin, no, skakdi mietti. Enpä minä tuomitse. Tai tuomitsen, mutta en siitä.

Voi kuule, Manun ajatus sanoi, ja Guardian kykeni täysin kuvittelemaan kamalan virnistyksen kraahkanmaisille kasvoille. Minä ja Visokki olemme tällä hetkellä paljon läheisempiä kuin uskotkaan.
Skakdi pudisti päätään yhä selkeämmin ja antoi kämmeniensä valua kasvojaan pitkin.
”Älä kerro sanaakaan”, skakdi mumisi käsiensä alta.
Jos vaadit. Joka tapauksessa, suunnitelmissani on sijaa pienoiselle torakalleni. Myös monelle muulle klaanilaiselle. Hemmetti, missähän Kepe laahustaa tällä hetkellä. Ja saisi se Mäksä jo palata tänne. Ei torakkapesissä ole oikeasti mitään mielenkiintoista.

Se sai skakdin hieman pysähtymään paikoilleen.
”Nyt hei. Etkö sinä oikeasti tiedä?” hän lausui kovempaa kuin tarkoitti. Ajatuksin viestintä tuntui tässä tilassa lähinnä kivulliselta.
Ai että ’Miekkapiru vaihtoi puolta’? Anna minun nauraa. Se murmeli ei tekisi tätä ihan oikeasti, jos ei luottaisi minuun. Minä voisin räjäyttää sen sisukset palasiksi, eikä se voisi tehdä asialle mitään.
”Minä en ole nyt oikeasti varma, yritätkö olla hauska esittämällä tyhmää”, sinihopeinen soturi lausui. ”Sääli päänsärkyistä. Tule vähän vastaan.”
Siis minähän postitin sille pseudoluopiolle kivan pikku paketin sen jälkeen, kun se mokoma soitteli perääni saareltaan. Kai siellä oli invaasio menossa tai jotain, mutta minulla oli vähän turhan kiire ajatella asiaa tarkemmin. Ei ehkä olisi pitänyt olla, koska kuolin pari päivää myöhemmin. Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Eh heh.

Guardian ei ymmärtänyt tai muistanut tai välittänyt muistaa, mitä tilannetta Manu tarkoitti kuolemisella. Mutta se ei ollut hänessä eniten kysymyksiä herättävä sanavalinta.
”Ai ihan pseudoluopio. Olen yrittänyt toistella samaa itselleni. Että se onkin kaikki vitsiä. Sepä vasta skarrararrin helppoa olisikin.” Mieheen sattui taas. Hän nojasi kyynärpäillään polviinsa ja sulki silmänsä.
Se on, kuulehan, teoria, jossa on kaikista eniten järkeä. Että Miekkapirumme ei missään vaiheessa lakannut olemasta meidän vaan haluaa vain kallisarvoiset miekkansa, jotka eivät sinänsä ole edes niin erikoisia. Joka tapauksessa sen paskiaisen on pakko luottaa minuun henkensä kaupalla. Voiko kukaan tehdä niin? Onko se ihan tervettä, hei? Ja miksi kyseenalaistan sen itsekin?

Jotain harvinaista tapahtui. Gee pystyi tunnistamaan Makuta Nuin äänestä epävarmuutta.
”Mitä sinä hänelle toimitit”, skakdi kysyi kivuissaan, ”ja milloin? Oikeastaan myös miksi. Oliko muita kysymyssanoja? Anti olla. Mene asiaan.”
Hmm, katsotaanpas, kuului pohdiskeleva sävy. Milloin. Ennen kuin poistuin Klaanista – ei vaan ennen kuin minut poistettiin, kirottu olkoon Botar ikuisesti. Vaikka itse minä sen järjestin, tavallaan. Sain samalla vapautettua U-paran tietyistä kahleista. Ja miksi? Liittyy vahvasti siihen, mitä toimitin. No sinä saatat tietää, jos kerran Valkean Turagan kanssa puhelit, että Mäksä halusi hallita sisäistä makutaansa. Kukapa häntä paremmin auttamaan kuin minä.

Oli hetken hiljaista.

Tosi hiljaista.

Nyt, kun miettii, niin voit periaatteessa syyttää minua myös Mäksän petoksesta.

Se olisi liian helppoa, Guardian ajatteli.
”Jatka.”
Jos todella haluat tietää, mitä minä hänelle lähetin, aloitan siitä, että olen jo vuosikymmeniä työstänyt erästä projektia, jonka pääasiallinen tarkoitus on litteroida eräs kokonaisuus, jota ei voi eikä ole tarkoitus ikinä muuttaa tekstiksi. Suhteellisen haastava tehtävä, mukava kirjoitusharrastus. Ja vielä paperille. Mutta en ole ihan varma, pystynkö selittämään. Voisin periaatteessa näyttää sen sinulle, mutta en tiedä, haluatko oikeasti.

Yleensä Guartsu ei juuri perustanut kyseenalaisen taistelutoverinsa poikkitieteellisistä löydöistä. Mutta tässä oli kyse jostain muusta.
Hänen kolmanneksi vanhimmasta ystävästään. Ja pedosta jonka tämä oli sisälleen vanginnut.
Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.
Vai oliko siinä kuitenkin käynyt toisin päin?

”Kyllä minä taidan haluta.”

Hyvä on. Yritän pakata kolmiulotteisen version.

Gee ei halunnut välttämättä tietää, kuinka monessa ulottuvuudessa alkuperäinen oli ollut, muttei ehtinyt ajatella asiaa kauan, kun jokin jo kolkutti hänen tietoisuutensa rajoja. Hän jollain vaistomaisella tavalla päästi informaatiovirran sisään, ja sitten–

K͇̣̳͔ͯ͆ͅa̜͙͐͗͋ͨụ͍k̪̺͂̽̄a̜̱̫ͦn̹̮͇͔͙̬̒̈́̌ͧ͌ͬ̔a̩͉̝̰̯ͨ̑̂̏̂ͨ ̥̬̻̟̪̽̀̏̌̑̽tͬa͑k͎̅͑̚a̱͇̗̮̤̤ͫ̎ͤͯ̌͆n͍̯ͬ͌͒ͮ͊͛a̰̟̼ ̻̼ͣ̅̌̽̾m͙̘̝̠̮̰̦̑̍ͧ͌ͥuͯ̏i͚̼̹̻̗͙͙͆̂ͦͮ̉́n͚̟͚̺̗̫͚͐̌ͣ͌a̔̽͒̅̈́̓͌i̤̥̯ͪͪ̈́s̤͉̯̹̩͊͛͐ĕ͉̥̥͖̱̠̟̑͊̃̚t̒ͣ,̟̤͔̫̎ͭ ̞̯͔͍̙͚̎̐ǰ̰̻̩̭̍ͬ͐͂̐ͣͅͅo͍̗s̲̯̙̈́ͅṣ̲̈́a̪̗͉̘̝̿͑ͬị͍͉͎̍̇n̯̳ͬͩ̆̚ ̬̱͍͙͚̫̟ͪ̍͌͗̈͑̐e̝̫͍ͨͥͧ̍̈̄d̔̀̿e̟̹͕̽ͤͬ̒̍͒̋s͌ͫͪ̓̿ṣ̲̱̠̔̔ä͎͂ͤͭͯ̍̚ ͔̟̩̣̭̏̈́ṱ̳̜̜̦̓̏ͣͫ̏ͮ̈u̩͎̥̻̭̣͒̔ͧͥ̇̈́̚l͖̜͎̰̫̲̅ͦ͑̂e̪̥̲͔̻̫̊̽ͪ̃̎̿ͦv̘̟͇̮͇͉̾a͌̈́̍t͈̥̝̀ͫ͑̓̇ͅ.̮̙͈͚͕̾
̖͚̘̖͓͍L͈̞̜̓uo̲̬̭͖̗ǹ̘̲̳͔̺̗̈ͩ͆̚n̗͕̮̲̜͛ͪ̔͐ͦo̲n̜̼ͬͥl̬̗͙̰̲a̦̘͖̎̀ͭͯ̍̍ͫi̪̗͌̉̑t͓ͤ̌ͫͧ ̻̬̝͖̭͚t͖̙̆a̤̘̘ip̭̋ͣ͆̌̿u̳̍ͮͬv̝̟̥͚ͤa̿͐t ̖̱̻̭̙̦͈ͯͮe̳̬̠͎̪̹͓͗ȟ͇͋̓̔̾d̼̥ͭ͊o̪̩̦̼̼̤̲ͨt͕̭͈̋̊̍̃͛ͥt̬̳͈͎̦̘̟ͬͯͥ́o͍̞͇̪̺̼ͮ̂̆̋̋ͣͅm͍͔̪̜ä̭̤͇̃͑̐̔͂n̰̥̪̿̐ͪ͒̓ ͇͙̼͍͈̣̎̈́m͓͛͋a̯̳̞̲̐t̺̩̗̻͍̐ͤ̀̂ḙ̦̬m̘ͅa̻̼̹͒̔̏ͨ͋͒ȃ͔̣͉̯̓t̪̖ͅt̝̦̭͉̄ͨ͋ͩ̐̆̾í͌̎̓ͮͬs̫̬̯̯̫̆̽ͩe̬̘̙͍̹͈̲ͦ̾̈́̅͑ͮ̎n̦͈̺̳̻̎̌͑ͬ̃ͩ̓ ̺̯̮̺̂̈ͯ̌͆ͣͪk̝̝̇̑ͧ̓ä̟͓̗̘͖͉̔ͮͥs͚͕̖̺̿̌ͣ̋̔ͅk͂́̋ͣy̒̽͒̒vͦ͂̔̅ǎl͖̺͇ͥ̈͒ḷ͔ͦͯ̂̃̋a̱͍̰̱̞̪ͤ̿ͯn̄ͯ̍̈́͌ ̫̼̟̻̺̬̺̆a͇̭͎̻̞̩lͯͣla̭̳͚̻͖̦ͧ̏̾͋̑̅.̗̪ͯ̓̒͗̄̚ ͉̲͍̥̌̈̓ͫͯ̓K̜͎͚̯̖͗ù͙n̜͓̲̖̬͋ͤͣ͑͐̔̾nͧ̾ͥi̖̟̥͙̟͔ͦͬͅo̼̎̃ͪ̍ͪͧi̺̯̖̥̠ͤt̻̹̥̰̫̺͒̄̂̇ͣa̜̰̩͇̱ͪ͋ ̟̙ͥ̋n̗̻i̱̎̂̾ͥͮi̺̩͕̤͙̒͐ͨͯ͒̍̆t͈̩̤͔̘͎̪̏ä̯̺̱̪̹̜͆ͭ͗̋ ̝̭ͦ͒̌̇̂̈e̟͓i͓̝̩͈͚̔͑̿ͥ̄͂̋v̯̰̰̳̝̹̠̒ͧ̉ä̘̩̖̠̍̋ͯ͌̉̚ͅt̤̘̮͙̂̽̂ͮͧ ͚͂͑ͥ̄S̱̠̺̮͛͆͒͊ͬͤ̚u̮͋̄ṵ͖̄r͙͉̫͖͇̤̬̂͒̇ͨͤt͆̃̓̆ê̗͈̘̣̩̯͗ͬ̒̓͆n͇̰ ̲̮̺̪̫̰̯O̘̩̳̺͉ͅl͔̦̩̹͍ͫ̏̀͋ͩ̚eͥͦ̃͋ͬ̚n̻̩̰̟̳̩̯̾̀̇ț̤̟̺̘͖̤ͣͨo̯̘̗̓j͔̙͇̗ͦ̊ͨe̤̖͙ṋ̰͇ p̲̰̗̣͇̖ͪ͒̐̅̍͗̅a̭̋͒̆͌̎h̹̰̜̹͚̰̙̓̿ͭͫȍ̗̉̍̀l̯͇̭̉̎ͫạ̹̿̊̔̚iͮ̽̈͑̈́s͋̒͗̔ͮe̥̞̪̺̫ͬ̒̄͒̋̈t̗͍͈̗̋ͦ̃ͪ̽ͮ.

V̬͎͖̭̳̔ͫͩͩ̓ͫÁ̦̻̰͈ͥͩL̒̋͗̑̐O͕̤̤͓̫͚̘͒͆̚ ͙̗̱̳̘̃K̮̹͔̥̩ͭ̿̅̍̽ͯA͎̝̱̯̼̪ͦ̈́̂̓ͫͫ̅T͙Ó̖͈̪̗̞̘̄Ã̠̈A͚͈͙̘̾ͬ̔.͖̯ͤͮ̈́ ͕̤̰̣̗͕̦͋P͉̠̥͛ͤi̲̗̺̥͖͍͑ͯ̀ͫ͛ͅm̫̳̯͉̉e͕̣̙͑̓y̟̯̯̣̳͇ͪͬ̈́̽̍ͅs̫̩̞̞͕̝ͬ.̞̰̭̩͚ͨ̆̇ͮ
̳̬̫ͩͫ̔k̮̞̯̂̾͆aͧͣ͌̅i̅k͖͇͉̙͊̒̾ͩͯ̓̚e̬͎̼̗͉̘͈̒̈́n͉̺̼̯̟͉͖̄ ̹̟͇̮̟͉͌k̞â̰̜̜̹͈ͣͪ̑ͬ̇u̬̜̰̝͚n͕̹̻̝i̓̾ͫ̆̔̌͒i͙̤̻̠ͯ͑ͬ̈́̓n̙͆ ͋̑͑̋͒̚o͍͗͗̽̓̆̓̚n͇̤ ̦̫̙̳̏̑̇̄k̟̗̞̜̠u͓ͧͭ͛͌͒͐̅ǒ̰̊̐̎̈͛̚l̘͚̒̅̋t͎̺̫̳̙ͬa̗̱̺̱̰͔͗̐̓ͣ̂̄ͬv̺̤̺̹̖̲̹͆a̖̠̥̠̯
kaiken on kuoltava
k͈̪̈́ͤ̓͐̓͂a̦͖íͯ͊͂̓͐̚k͙͎̻͇ͨͩḵ̇i̟̗̱ͪ̀̅ ̦̭̗̪ͤ͌͂k͗͛̌ͥ̂ä̖̹̲̲̠̗ͩ̃ͦͮ̍ͨṵ̝̜̂ͧ̋̇̑́̒n̮̬̪̠̝͕̬̑͐ͨͯi̝͎̼͈̳s̠͗ͣͩ̍̔̍̐ ̞̖̦̤̤̣̙͒͆ͪ̚k͕͔͌ȕ͖̳̎o̩͂͌̊̌̐́̅l͔̦͔̰̫̗̫̇͋͌ͨe̥̟̤̥̯̞e͚ͣ̉͋̓͂̔ͅ
͚̱̹̦̒̿̏̂k͈̚a͕̋̉̉ͫ͊̈́͐i͖̟̩̻̓̿̇̈͑͑͛k̭̥̱̪̹̅͛ͧk͍̬̟̼͋͆̆ͯi͈͉͛ ̮͔̯̥͙̌̀ͮ̚k͈̖̃̈́̐ͫ̾ͭu̦͎͉̣̥̮̯ͦ͐ỏ͎͚̤̥̊̓ͬͣlè̗͕̪͕̫ͭͥͦ̑e̯̥͇͎̰̫͆ͬͭͅ
m͝aá̸́i̷l͡͝m͠͠a̛͡ ̢͏k͞͏͢u҉o̵l̀e̴̛ę͜
͝el̀͝ä̀́m̢ą̵̈ ̴́͡k͜͟u͟҉ó́l̵̵͡ȩ̕͡è
̴̛͝a̧͜͞i̕k̴̨̕a̸̢͞ ̧k҉ų̨ó̀l͠e̸̸͠e
ko̡ht͠a҉̀l͢o̢̨ ḱ̸u̧̧o͘̕le҉̢e͘͜
̶̡͢҉ḱu̕͞ǫĺ̢em̨҉a͠͏͏ ̴́k̢̡u̕̕o̢͜ļ̸ȩ͝e̴

kaikki paitsi

y k s i
̞VA͝rjo̸n̷ ä͢p̶ä͞R͜ät͢,̧
s͟i̵e͘luJe҉m̧m̡e ̸si̸r̀p̛al͜ee̕t,
p̶Oi҉k̀am͜me,͡
̕ko̴r̨pp̀i҉kot̢k͘a͝t͟ t̶yhjyỳd̀e̵n!
̶̕P̵ I R ̶S T̢ ͘O͞ K ̧AA̧ ̴J͝U͠ḾA̡LAN ͝V҉A͠LO,̧
͘N̶ ̡I͞ ͞E͘ L K ̸Ä̀ Ä͢ ̡H͠Y̨V̨EI̷STÄ ̛K͟O̶L̷M͞E!

”MAK͟UT͡A͠ ͠ON”̷, ̛Kr̛a juĺk̷ai̕s͞i͜ ástu͝ȩs̸sa̴an͠ ho̡ìk̡k͝a̶n͡a t̡orni͜na ͠Mus͡taa̷n ͏Pol̢tto҉on ̴k̸olm͡ann͏en ͏ke͡rrań ͟ja paljas҉ti̸ To̡t̛uu̢den҉.:
T͜͟ ͢͢O ̧T ̕͡U̷̢ ̸Ú ̸̵S̀ ҉́V̸ ̧I̸ ̴͜I͠͝ M ̴͠E̴ ̸͠Ì͢ ̧̢N̵ ͜E Ń̶ :

͢A ̢̢J̸͟ A҉͠ ̵͜T͘ ͏̷̷U ҉̵S͜ T̨ ͜͜E̛͟͠ ̸̵N̢͏ ͏L̡͞ ̶O͟ ҉̡P̨͘͢ ̢̀͠P̢͝ ̵Ų̕

S̄̍͂̑̑ͨ̊͒͗͐͒ͧ̓̈́̓̓U̅ͣ̿ͪUͭ̾̉̽ͤR͗̋̏̓̈̿͐ͯ̽Eͦͯ͋ͯ̈̅̋̃̓ͬ͛ͦ̔̊ͩ̓N̐̋̍ͧ̐̆ͤͦ̊́̽̑͐ͥ̑̒ ̾̏͛̌̉͒̃͑H͆͂̓̿͂̄̔ͣͭͮE̍͛̋̂Ñ͛̔̒ͧ̈́͐͐̿̂̒̿̂ͦ̆̍ͬ̓Gͬ̈́̆̌̏ͥ̇̃̏͆͗̈́̌E̐̋͂ͫ͆̿ͫͬͫ̓ͣ̓̿ͤ̚N̾̑̈̏̔ͯ̍̊̂̃̅̋̑ͯ͛̅̚ ́̋̌͑ͣ̋ͨͦ̍͛͛̓͊̽̀͌͐́͛Lͥ͂̃̿͑ͧ̓ͥ̓̑͐͆ͪ̐̓̈́Ǎ̒̿ͣͫͤͤ͂̆͗͗ͤ͋͗Nͤ͋̆͊̍͊̂̍̓́ͣͦ͋̈́̅G͑̑̄͛ͮͭͭ̀ͨ̒̐͐ͣ̇̉̾E̐̓͊̊̑͗̿̒̇̌̋͂͗͒̚N͑̎̐̀̈́̐ͤ̈́Nͪ̔̒ͬ̔Eͯ̏̋̃̅͑̔Eͩ͗̈̇͋ͤ̈́ͤ̆͛̈́ͤT̉̏̃́́ͨ̔̇̀̅ͨ ̐ͮͨͮ̋͂͊̑̐͊Ě̓̒̑͂ͨ͛̇ͨͭ͗̓͋̆ͩNͧͬ͛̋̈́̍̆̂͂̐̚K̏̔̔͂̑Eͬ͂͂ͨ̑͐̔ͪ͊̔ͬL̅͆ͮ͋I̐̂͒̾ͥ̐ͤ̍̿͒̄ͪͪ̑̔́T͌̄ͪͩ͗͊͋̊ͨ ͧ̅͑̏̾̈̎ͮ͋͆̎̅͑K̍̎͋͋́͑͒̊̊̆̚A͋ͬ̀ͦͩ̑ͪ͋̉͛͗ͦ̆ͯ̓̓T̀͐́͆ͥ͌̃́̋̓̉ͫ̓̄̚S͋ͫ̽́̔̈́͒ͣͯ́̓̔ͦEͫͯ͊͐̔̾L̋ͨ̔́͌̿ͫ̆ͣ̎̚E̒̋͛͑͒̊ͩͩ̏̄ͮͦͮ̿̈́̀̓ͬV̓̉ͨ͐̊̾̆́ͧ̎̐̆̆A̓͊ͬ̓̿̾́̑̒̒ͯT̿̍̀͊ͭ̈̎̅̌ͨ̐ͦ͌͆ͭͭͤ̃̉ ͆ͤͧ̃Kͮͤ̿̈̐̌̔ͮͯ͒͐͗̈͂̓̏̓Ȃ͐̊̓ͩͣ͌̓̈͐͑̈͛ͮ́́̚Ȁ̉ͬ͗͒̿ͫ͂͌̂̅ͨ̏̏T̈́̓̈̒͐͗Ȗ̋̌̽̌ͦ̾̀ͧ̃̄̿͗̇̆ͥ̚V̾ͯͬͫ̔ͧ̒̆ͣ̋͛ͨA̍̎̈̐ͬ̓̃̾̅̽̽̀̊ͮ̓A̿͋͐ͮ̆̋̌ͬ̄̔̎ ̆ͪ͊̓͋̋̄͑ͯ͛ͩͬ̓͛ͧ͛͒̆Tͨ̿̐͆ͬ͂ͪ̾̒̌ͣ̓̆̄̚A͒̋̿̅̈́͑͊̊ͨ̄ͨ̓͊̃̚I̋ͯ̿̔͋̾̊̋̓V͋̾͒̾͊A̽ͪ̀̒ͨͪ̆͗̐̀̌̐̽S͛ͪ̂T͆ͮ̀̂̈́A̓̏̉͌ͫ̚ ̒ͬͩ̊͋ͤ̑ͮK͐ͩ̄͐̾̃̆ͫR̍̓̌̀̈O̾̊͌ͦͧ̐̒͗̆ͫ̄N̂̾͐̄̈́O̍̑ͨ̐̌̆L̍ͭ̔̓̊̏ͯ͂̾̔̌͂̋ͬ̋̎͊̚Ö́̆̃̑͊ͧ̈́Ǧ͒̿ͭ̏͐ͮ̑̊̒Iͤ̽̑͂̇̑̾ͭͨ͂S̈̽̽̽̐̂̅̀́E͛ͯ͛ͦ̄͗̋ͨN̂̅͒̃̋̚ ͌̔͂̾ͯ̂̆K̈́ͦͫ͂̌͐A͐͊ͧ͗ͨ̂̏͒̽ͣ̾̾͊U̾̇̂ͨ̽ͦͣ̅̎̍̂ͣN̿̒ͭͮͤ̆Eͪ̒̊͒̎ͣͮ̔ͣ̅̒ͪ̎̽̑ͥ̑̚Uͯ̽ͨ̆͌ͣͦ̾̿ͯ̈́̚Dͩ̇͗́̔̊͛͐̈̉E̿̓̇ͭN͊̏̄̉̆ͧ̏̆̿ ͗̎ͯͬ̌͗̏ͩͬ͂̀͒ͮ̃̉ͮ̄E̓ͯ͊͊͐̎ͫ͆̍ͦDͯͯͮ̃E̓̄̌̈́̒̉͂̾S͆ͤ͐͗̋ͬ̉ͫ̀S̑ͬ̽̒̆̈͌̈́̑̔ͪ̆ͫÄͬͥͭ̍ͪ̀͑͛.͗̏ͫͧͤ͒͑

k͏͢U̵N͠ ̸̧͡j͜͡U̕͝M̕À̕L̸͞͝A͏͘ ͞҉p̶U͡T̕͞OA̴̧Á
̴͢k͠ ̶͝à̶͜ ̡į͡ ̛͜͢ḱ͟͞ ̵̀k i
̛l̴ ǫ̀ ͘ṕ̶̧ ̵͜p͝ ́u̴͡ u̓̑̊̕͠͡
ja l o p u l l a on nimi

H O V I M E S T A R I

SAMMION VARTIJA, IÄNIKUINEN PALVELIJA JA EDUSTAJA.
PIISPA JOKAISESSA ENKELIEN RISTIÄISISSÄ.
KAKSINAAMA
A R K K I E N K E L I
M A N N E R T E N P I R S T O J A
I T S E L O P P U

K E N E L L E K E L L O T S O I V A T ?

N͡͠E̷̷̢ ̸̢SƠ̧͝I̷̷V̴̢ĄT̵̸ H O V I M E S T A R I L L E

T̶YH̷JY͠YS̶ ON͜ ͝I͞Ä͏T̸ÖN̵
T͘YH̴JYY͝Ş ̶ÉI KUO͘ĻÈ
̀T̴Y̴H͢J͝YY͜S̡ ĘI͠ TU̕HO͢UDU
́T Y ̴H ͜J Y ̧ÝS̕ ̸V̸ O I ́T̛ ͘T A ̶A L O P͘ U͜ ̡S ͜S̨ A͞

K̺̩͚̤̹͕͙͎̝̠̞̜̣̠̬ͬ͐ͫ͗ͭ̓̍̋ͧ̔͛̈͗ͅͅA̪̹̰͓̬̬̺̠̬̹̜͎̮̿͛̃̍ͦ̓̌ͮ̏̀́̽ͧ͗̂̈́̓̾̉A͈̫͚͇̱͕͈̲̙̬͕̫̤̍͆̿ͧ͊ͯ͛ͣ̅̅̀̑ͤ̄ͯŎ̞̼͍͎͙̹̙͎̪̜͎̫ͫͭͧ̓̀̍̌͗̔ͅS̩̱͕͇̣̲̊͗͐ͮ͆̆̌͂ͣ͑͐̏̔ͬ̓ ̺̲̦̻͖̯͇͕̘͈͖̪̣̣̱͙͓͓̞ͩͯ͗̆ͮ̇̅̽Ọ͚̝͈ͣ͌ͪ̓̒̍ͭ̾̆ͭ͐ͫ́̍̈́̾N͓̫̠͓̤̱̖̬͛͊ͭ͌̓ͨ̉̆́ͣ̈ͫ͋̾́ ͚͍̩̩͇̺̠͇͇̞̬̙͎̺͖̯̭̖̄ͯ̆ͧͮK̠͇̻͙̙͙̺͉̥̓͆̾ͭ̿ͮ̏̾ͣ͗ͮ̽͂Å͇̯͔̹̙͇̮̭̙̙̳ͦͤͦ̃͛̿̒͐̏Ȗ̹͎̻̘̺̠̝̜̜̜̜͕̟̜͔̼ͥ͐̎̓͆̉̒̊̃̍N̰͍̥̝̲͇͎͍̥̘̲͔̳̗̟̣͍̫̑͊̀ͪ̃̚I̝͖͍͍͕̟̰͈̟͎͈̦͑ͣ̇͂͐̏ͥ̏̈́ͨ̊̓͛͑Š͓̱̣̣̠͈̝̟͎̞̂͒́̊
e̕͜͢ ̴̸̨͜͡n̶͠͏͢͏ ̡͘͠͠t̵̨̛͘ ̷̴̨̛͞r̶ ́́ơ͠͝ ҉̸̴̧p͏̛͟ ̵̡͏͜͠i͢͜҉ ̡͠͝a̶̡̧̢͞ ̵̨̛̛è́̕͜n̴̨k͝҉é̷̸͝͠l̸̶̡̕t̕̕͢é̕n͜͠͏
S̡͓͉̤̱̝̦̮̜̩̰̯̰͓̲̝͙͞A̺̦̙͍̟̩̮͈̘͙͠T̴̢̨̹͇̘͔̠̮̭̠̫̙̙̹͎́͢U̵̧̻̼̘̕ͅN̷̦̙͉̲̞͕̜͎͉̪͟͠͝ͅN̶̵̵̛͓͍͈̣̻̞̗̫͔̥̘̼̤̮̫̪͕̳͞À̸̜͚͈̩̰̹̖̳̟̺͓̕I̶͚̫̼͓̯͢S̡̗͈̥̥͎̮̘͍͓͇̻̺̜͜Ú̢̨͔̤̰̙͈͚͚̰U̧̮̭̠͕͖͖͝͠S̸̯̼̻̰̤̩̲̬̰̻͔̺͈̪͠͠ͅ HENGEL-







”… jos ei kuitenkaan.”

Guardian vaihtoi kanavaa.
Niin oli ehkä tervettä tehdä silloin kun vatsan sisältö oli vielä sisältöä eikä sisustusta.

Vartija painoi Tawan tuomaa jääpussia naamaansa vasten ja katui kaikkea. Kivut palasivat samanlaisina kuin aiemmin. Skakdi oli ensi töikseen kysymässä mitä helvettiä, mutta tajusi välittömästi että kirjaimellisesti sitä.
”Mitä jos sinä vain selität tämän jutun ilman mitään hienompia visualisointeja”, karhea ääni mutisi jään takaa.

Hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
Lopulta kuiskauksen kaltainen ajatus pyyhkäisi Guardianin mieltä: Voit pitää sitä vaikkapa makutain voimain teoriana, jos ajatus tuntuu mukavammalta käsittää. Ja mikäli Mäksä on edelleen hengissä, hän lienee omaksunut siitä mahdollisesti runsaan osan.
”Miksi hän sitä sinulta pyysi? Mihin hän sitä tarvisi?”
Vai että Yuurein Makuta. Olisi pitänyt arvata.
Gee ei juuri nyt välittänyt siitä, ettei varsinaisesti ollut vapaaehtoisesti maininnut kyseistä seikkaa Manulle, vaan tämä oli ilmeisesti onkinut sen jotenkin hänen päästään. ”Vastaa kysymykseen.”
Eikö se ole ilmiselvää? Se pirulainen haluaa hallita sisäisen petonsa, kuten sanoit itsekin. Vai sanoitko? Välillä on vaikeaa tulkita. No, hän haluaa hallita Yuurein Makutaa eikä tahdo sen hallitsevan häntä. Ja miten tämä toimii? Jos tietää mitä tekee, on kenties helpompi onnistua.

”Tiedätkö sinä, mitä teet?” kysyi Guardian kysymyksen, joka määritti hänen ja kieroutuneen kerubin koko ystävyyden.
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi: Minä en tiedä, mitä en tee.
Sininen skakdi päätti olla tarttumatta tähän, vaikka oli kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin joku yritti tarjota hänelle mahdollisuutta, että Ämkoossa oli vielä pelastettavaa. Jääpussi laskeutui sinisiltä kasvoilta jättäen ne kosteiksi, ja vielä kivuliaasti valoon suhtautuva punainen silmä pääsi katsomaan sekalaisia tavaroita täynnä olevalle työpöydälle.
Vielä metallisessa pinnassaan vähintään puoli kiloa metsäainesta kantavan zamor-revolverin rumpu oli ulkona ja koko ase nojasi huomattavasti puhtaamman Vartija-kiväärin piippua vasten. Niiden välissä pöydän keskellä seisoi kuusi kappaletta kiiltävän vihreitä patruunoita, joiden ruudilla täyttäminen oli vielä kesken.

Patruunoita, joiden oli tarkoitus tappaa Yuurein Makuta.

Gee ei usein sitä ajatellut, mutta entä jos Ämkoo olikin vielä jossain siellä sisällä?

Entä jos liipaisimen vetämisen jälkeen peto kuolisi, mutta hänen ystävänsä olisikin vielä hengissä?

Ajatus oli pelottava, koska se loi toivoa.
Eikä toivo turhaan ollut Annonan lippaassa muiden pahuuksien kanssa. Toivo riudutti.

”Miekoistako vain siinä on sinustakin kyse?” skakdi kysyi kysymyksen, johon hän ei tarvinnut enää vastausta.

Jos se ei luottaisi minuun, minähän voisin toimittaa sille ohjeita, kuinka räjäyttää oman päänsä, puettuna joksikin aivan muuksi, ja pam! Ei olisi enää Ämkoota! Hah!
Hetken tauko. Skakdi pudisti päätään.
Ne miekat ovat ilmeisesti aika tärkeitä hänelle. En väitä tietäväni asiasta tarkemmin, mutta niissä on kieltämättä jotain tosi epäilyttävää… Mutta rehellisesti sanottuna en totta tosiaan usko, että Ämkoo pettäisi Klaanin edes niiden takia.
”Mikä syy sinulla on luottaa häneen? Ette vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Onko tämä joku makuta-juttu?”
Tämä voi kuulostaa ehkä hieman pessimistiseltä, mutta toisinaan olen vahvasti sitä mieltä, etten voi luottaa kehenkään tässä universumissa. Enkä itseeni edes eniten. Mutta luulin sinun tietävän, että minulla ja Mäksällä oli… yhteistä historiaa.

”Näin käsitin. Kävitte vähän suututtamassa Ritarikunnan rakkeja”, ’Vahtikoira’ räksytti. Toisinaan hän mietti, oliko koskaan mennyt maan alle tai jättänyt entistä elämäänsä. Mata Nuin ritarikunta, Pimeyden metsästäjät, Makutain veljeskunta.
Samaa roskaa eri paketissa, hän sanoi itselleen. Mutta hetkinen. Pimeyden metsästäjät?

Samassa krapulaisessa tajunnanvirrassa skakdi muisti taas hetken olevansa koilissakaran Kummisedän tappolistan ensimmäisenä. Ainakin jos Killjoyhyn oli luottaminen.
Mikäköhän pentele silläkin on ongelmana, hän kysyi itseltään eikä ollut ihan varma, kumpaan viittasi.

Riemusta ei muuten taida olla mitään uutta informaatiota? Manu kysyi, ja jälleen kerran Guardian mietti, pystyikö tämä jotenkin lukemaan hänen ajatuksensa. Nimittäin viimeisin asia, mitä hänestä kuulin, oli, että Abzumo myi hänet jollekin palkkionmetsästäjälle. Mahdollisesti Pimeyden Metsästäjille. Kävisi järkeen. Se sairas idiootti on aina kaveerannut vähän väärän porukan kanssa. Kuten vaikka minun.

”Oliko sinulla oikeasti vielä jotain asiaa?” skakdi tokaisi ärtyneenä silmäänsä hieroen. ”Osaat olla ihan kivakin tyyppi, mutta nyt ei ole todellakaan oikea hetki.”

Teeskentelen, etten loukkaantunut. Jos minulla oli vielä jotain asiaa, olen unohtanut sen.
Guardian kurtisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi seisomisen yrittämiseen. Ei. Ei. Se ei kannattanut. Kipupiikki pisti ensiksi hänen kantapäidensä läpi ja sitten valtasi koko kehon.
Sänky. Keho kaipasi nyt sänkyä.

”Jos se, mitä yritit näyttää minulle”, hän mähmi ja oli yökätä muistikuvalle, ”on edes Ämkoon kierossa päässä järkeenkäypää… mitä luulet että hän yrittää sillä?”

Minä en rehellisesti sanottuna ole ihan varma, mitä haluat minun sanovan. Ämkoo todennäköisesti käyttää voimiaan pahaan, kunnes saa miekkansa. Siitä eteenpäin lienee kysymys pelkästään siitä, merkitseekö Klaani hänelle mitään. Helposti torakat häntä eivät ainakaan hengiltä ota. Mutta olen elänyt käsityksessä, että Ämkoon makuta on lähinnä aivokuollut, joten tuskin se hallitsee hänen mieltään. Toki poikkeuksiakin on, kun miettii esimerkiksi Itrozia, joka piileskeli pitkään naamiossa, vaikka häntä luultiin kuolleeksi.

Admin käytti hetken ruumiittoman toverinsa mietteiden pureksintaan.
”Et kuulosta ollenkaan yhtä varmalta tästä kuin aluksi.”
Ehkä teen tässä selväksi sen, että se oli minun mielipiteeni ja vakaa uskomukseni. Todellisuudessahan kaikki on todennäköisyyksiä.
”Oli miten oli, kiitos mietteistä. Voit mennä.”
Koeta olla tuhoamatta liian monta aivosolua seuraavalla baarikierroksella. Minä tarvitsen aivojasi vielä, makuta hörähti ja mitä ilmeisimmin katkaisi telepaattisen yhteyden. Guardianin oli pakko miettiä, että juuri loppuneen keskustelun aikana aivan liian moni Manun lausuma asia oli kuulostanut aivan liian pahaenteiseltä.

Ja aina välillä skakdin oli pakko miettiä, minkälaiseen seuraan oli hankkiutunut.

Istuskelu jatkui pitkän hetken. Sängystä nouseminenkin oli kivusta tehty muuri, ja aina kun G yritti ylittää sen, hänen oma elimistönsä nousi barrikadeille. Jalkojen sisällä pureskelevat jättiläisrotat olivat korvautuneet tuhkakarhuilla.
Hngääh.
Tarkemmin ajateltuna nämä karhut taisivat olla yhä tulessa.

Kärsimyksen myrskyn tyyntyessä Guardianin mieli jäi tanssimaan ajatuksilla, jotka Manu oli ilmaan heittänyt. Tiesikö hän vieläkään, mikä Ämkoota ajoi? Oliko Gee koskaan itse todella tuntenut toaa sen enempää kuin tämän suonissa virtaavaa makutaakaan? Ja eikö hänen kolmanneksi vanhin ystävänsä ansainnut vielä mahdollisuuden?

Eikö kuka tahansa ansainnut?
Jotain vaarallista oli heräämässä skakdin sisällä. Toivo nosti päätään kielletystä rasiastaan.

Puhuminen oli aina ollut helppoa Guardianille. Mutta se kaikki oli vain naamiota. Harhautusta. Oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Ehkä kaikista vaikeinta.
Väsynyt katse lepäsi toa-kivestä tehdyissä patruunoissa. Skakdia ei pelottanut miekkapirun kohtaaminen – tai edes tappaminen – ollenkaan niin paljoa kuin se, että hän saattaisi joutua vielä sanomaan tälle jotain.
Gee oli puhunut Ämkoosta Tawalle, Visokille, Enkille, Makuta Nuille ja jopa itse Valkoiselle Turagalle.

Mutta se kaikki oli vääjäämättömän väistelyä ja aseistautumista sellaiseen taisteluun, johon ei voisi syöksyä valmistautuneena. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi puhuttava Ämkoolle itselleen. Joko liipaisimen vetämistä ennen tai sen jälkeen.

Mutta entä jos sitä ei tarvisi koskaan vetää?

Skakdi hymähti. Sehän se helppoa olisi.
Hän laski tuskaisen otsansa jälleen vasten jään helpottavaa syleilyä. Juuri nyt se oli hänen peruskallionsa ja turvapaikkansa.

Elämäni kaipaisi kyllä välillä vähän… helppoa.

Makuta Nuin ilmestys

Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.

Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.

Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?

”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.

”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”

Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”

”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.

”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.

Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.

Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.

”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”

Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.

”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä.
”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?”
”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”

Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.

Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.

”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”

Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”

Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”

Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”

Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.

”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”

Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.

”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”

Se oli hän itse.

”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”

Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.

”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”

Sielua. Minuutta.

”Ja sinä täytät sen peloillasi.”

Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan.
”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.

”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”

Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?

Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.

”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”

”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”

Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”

Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.

”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”

Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”

Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”

Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”

”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”

”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.

”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”

”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”

Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”

Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.

Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä.
”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”

Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.

”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”

Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.

”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”

Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.

Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.

* * *

Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.

Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.

Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.

Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.

Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.

Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”

Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.

Kuusi sydämentykytystä.

Kuusi koputusta.

Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.

”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.

Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.

* * *

Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”

Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”

Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.

”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”

Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä.
”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”

Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”

Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.

”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.

”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”

Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu.
”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”

Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”

”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.

”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”

Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.

”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.”
”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku.
”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä.
”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.

”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä.
”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.

”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä.
”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet.
”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”

Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.

”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”

Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.

”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt.
”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat.
”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”

Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.

”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.

S̞̗͉I̲͈̩̝̮͎ͅͅL̠̪͈͚͉̖̟͔T͓͎͙͓I̮̯̬͙ ͍̜͍̗̲Ṣ̫̞͎̦̗͇̘̯I̟̙̝̫̺͈̣̝N͔̹̖̭̮̫̟ͅÄ̘̝̞̭̬̙͔̳ ̞͇̬̰̝͖̲Y͖͉̟̮R͈̫̮̰̭̲I̙̭͕̯͚T͚̹Ä̻̼T̖̩̲̫ ̦̙̙N͖̼̲̳O̰̞̭͇U̝̟͔̗͈S͕̻̜̬͖̩̗T̘̥͉A̗̫ ̪J̣̥̩͚U͓͚̣ͅM̖̟̲A͓̲̰L̘̱͕̥A̬̝̻K̻̻S͓̲I̟̗͈͕ͅ,̻̯̼ ̞̹̪͚H̭̝̙Ö̠̮̱̮̟̹̜̫L͇̼͙͍̪M̠͔Ö͎͓ͅ ̱̻͇͉͙̰ͅP̘͓̗̠̦I̫K̠̰̺̤̻̱͓̝K̻͍̪͓̟̗͎̺U̺̼͉̣͔̖̼ ̻̞̰̠̹ͅE̦͉̘̳̯N͉͎͚̜̣̲̪K̬̥̩̻̩E̤͖̫L̬̜I͚̯̱̯͚.̻̘̟̙̳̼̟͚
̤̣ͅ
̯̮S̲̣̻I̗̜̳L̠̺̹̜T̜̜̺̤̟̙I̩ ̭̞̯̩̠͍S̬̬I͍̘͚̻̗͉̼̫N̝̘̤̠̪̦̬̻Ä͔̼̞͎ ͍̞̗̰Y͉̟͈̦̘R̲̺̮͙̩Ḭ͚̦T͎͇̦̳̺Ä̘̘̖̦̮ͅT̻̻̖͎̠ ͔͖K̰̹̳O̬̺͈͍S̻͖͖̩͙͈K̺̱̤͕E͙͓̮͍͇̺A̰͔ ̙̟͓͍A̗͖̗͚̼̦U͍͙̣̩̰̰͚͖R̬̹I̯̮̘̼̦̼̯ṈͅK͎̹̺̥̪̠̰̺O̭̦̤̼̝J͓̤͇͙͚͇͍A͉
̙
̦͙̹̗̻̹̺J̲̜̮̦̻͇A̬̱͎̙̲̹̜̠ ̻̘͓̰̘̤̖E͖̮̖͇T̹ ̭͈͍͉̺͈͉̝͚Y̙̙̻̪M͉̲̣͙̼̦̥M̩̳͚̘̝̭̫̻Ạ̟̲̯̯̯͎̈ͅR͖̦̮̺̱̥R̘̘̝͚Ä̠ͅ,̙͖̝̤͈͎̭̰ ̲͉̜̙͉E͖̩̜̳̱̱̜T͚̟͎T̪̳͚̹Ä̰͔̣̦̻̜͖̞ ̦͕͈̰̙͚J̜̜̝Ọ̯̣͙͙͇N̫͉̱̩͓̮̭Ạ̳̮̘I̖͍N̺̫̺̫ ͕̫̯̲̟P̻͈Ä̬̦͚̦͇ͅI̱̟V͉͖̥Ä̙̲̙̞͓N͙̭̦Ä̯̟͈ͅ
̞̞̻̝̫͉
͓̗̬͙̲͔̙J̯̹͔O̞̳̥̳̞̩̺N̬̯͎̮͚͖A͈̦̗̙͈͉̗ͅI̖͇̺̝̣̮̮N̜͖̝͈̯ ̠̣̟̭̲̞P̩̯Ä͕͉Ḭ̦V̟͙͓͎͎̰Ä̘̮͓̟N͚̮͉̲̦̠̥Ä̘̫
̩̭͓̬̣̝̬̠
̱̗̬̰̘̰S̠̺̦̹I̱͓̬̣̯͉͕ͅN̮͎̲͈̙͙Ä̹͖̤̩͕͇͈ ̳̦P̼ͅU̮̟̦̣͉̩T̯̠͖̯̠̹͕O͖̞͕̳͇̙͉͓A͓̣̱̮T̞̺͙̘͚̠̲

SINÄ PUTOAT.”

Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin.
”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”

Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.

Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.

”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”

Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen.
”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”

”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle.
”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?”
”Enemmänkin.”

Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan.
”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”

Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”

Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”

Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.

”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”