Avainsana-arkisto: Makuta

Palapeli tehty muistoista

Bio-Klaani

Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.

Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.

”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.

“Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”

:(

Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.

“Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.

Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”

“Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”

”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.

“Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”

”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.

:(

“Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.

:(

”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.

”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”

”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”

“Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
“Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”

Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
“Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
”Mitä te puhuitte?”
“Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”

“Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”

“Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”

“En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”

”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.

“En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”

:(

Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
“Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”

Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.

… mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?

”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.

“Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.

:(

Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.

”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”

”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”

”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?

“En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.

”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”

“Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”

Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.

Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.

Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.

”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
“Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
“Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.

”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
“Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”

Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.

Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.

Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.

Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.

”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
“Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
“Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”

”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.

:(

”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”

Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.

“Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
“Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.

”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.

Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.

Pimeämpi paikka

Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
“Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪɪ

Silloin saarellani,
kun tein sinusta täydellistä.

Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.

Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.

Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.

”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.

Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.

Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.

Ei enää.”

Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.

”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”

Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.

”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”

Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.

”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”

Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.

Kaikessa mikä oli, oli virheitä.

Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.

Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.

Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.

Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.

Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.

Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.

Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.

Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.

”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.

Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.

Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.

Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.

Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.

Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.


Tänään,
siellä missä siskosi on.

Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.

“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?

“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.

Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.

“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.

“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.

“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”

”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.

Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.

Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.

Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”

Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.

Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.

Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?

“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.

”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.

“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?

Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”

“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.

“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”

“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.

“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”

“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”

Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”

“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”

“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”

”Mutta…”

“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”

“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.

Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”

“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.

”… Tawa?”

”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”

Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.

“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”

Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.

“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.

”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.

“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”

“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”

”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.

Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.

”En tiedä.”

”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.

”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”

Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.

”Toteutan toiveesi.”

”K-kiitos.”

”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”


Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.

Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.

Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.

”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”

Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.

”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”

”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.

”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”

Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”

Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.

Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.

”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”

”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.

Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”

Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”

Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.

”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”

Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”

”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”

Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.

”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”

Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”

”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”

”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”

Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”

”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”

Se on jo voittanut.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?

Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.

”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”

”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”

Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.

”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”

Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”

Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”

Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”

Ei. Ei hän…

Ei.

Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.

Omaan hymyynsä.

Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.

”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”

Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”

Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.

”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”

Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”

Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”

Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…

”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”

Ei… ei…

”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”

Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?

”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.

Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.

”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”

Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.

”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”

”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”

Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu.
Ei kukaan muu.

”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”

Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.

Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.

Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.

Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.

Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.

Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.

”S-sinä olet vain minun päässäni.”

Oli Ritari. Ja oli Nimda.

Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.

Ritarin sielu halkesi kahdeksi.

Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.

”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”

”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.

”AU!”

Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”

”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”

”…”

Niin. Tietty.

”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”

Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”

”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.

”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.

”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”

Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”

”Niin. Niin meillä oli.”

”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”

”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”

Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”

Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”

”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”

”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.

”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”

”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.

Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”

… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”

Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”

”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”

”En halua tappaa ketään.”

Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”

”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.

”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”

Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.

”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”

Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”

”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”

”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”

”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”

”Miksi? Miksi pelätä?”

”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”

Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”

Tawa hymähti voipuneen oloisena syvälle tuoliinsa nojaten. ”Mikä optimisti sinusta on tullut?”

”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”

Hetken Tawa ei halunnut vastata.

”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”

”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?

… kenen paras ystävä on puhuva visorak?

Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.

Useimmiten ei.

”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”

”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.

”Karkoitin hänet.”

”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”

Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”

Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”

Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”

”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”

Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”

”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”

”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”

Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”

”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”

”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”

”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”

Tawa huokaisi.
Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.


Kun luulit voivasi paeta.

Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.

Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.

”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”

”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.

”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.

Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.

”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”

Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.

”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.

”Sinä…”

”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”

”O-ole hiljaa…”

”Jotain omaasi, Tawa?”

”S-sinä…”

”Jotain, jonka sinne paiskasin?

Vai… jonkun?”

Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.

Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.

Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.

”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.

”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”

”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.

”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”

”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.

”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”


”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”

Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”

”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”

”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”

”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”

”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”

”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”

”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”

Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”

”Se oli hyvää aikaa.”


Kun olit tytölle mieliksi.

Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.

Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.

Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.

”Hei, Tawa.”

”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.

Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.

Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.

“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.

“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?

Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.

”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.

“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.

”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”

“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.

”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”

“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”

Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.

“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”

”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”

“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.

”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.

Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…

“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”

Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.

“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.

”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”

Molemmat nauroivat.


”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”

”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.

”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”

”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”

”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”

He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.


Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.

Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.

Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.

Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.

Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.

”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.

“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”

”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”

Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.

“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.

”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”

“Pelottaa.”

”Minä… minä tiedän.”

”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.

”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”

Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.

”Rowash…” Tawa sanoi nimen.

”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.

Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”

“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.

Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.

”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”

Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”

Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.

”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”

”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.

Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.

Tip, top.

Tip, top.

”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”

Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.

“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…

Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”

”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”

Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.

”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”

“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.

Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.

”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”

“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”

Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.

Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.

”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”

“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.

Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.

”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”

Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.

”T-Tawa…”

Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.

”Tawa, älä jätä minua…”

Askel askeleelta kauemmas siskostaan.

”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!

TAWA, EN HALUA KUOLLA!

EN HALUA KUOLLA!”

Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.


Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”

Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”

”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”

”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”

”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”

”En… en ymmärrä.”

”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”

”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”

”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”

”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”

“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.

”Koska…”

”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.

”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”

”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”

Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”

”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”

Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”

”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”

Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”

”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”

Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”

”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”

”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?

Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”

Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.

”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”

”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”

Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”

”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”

”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”

Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”

”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.

”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”

Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”

”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”

”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”

”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”

”… en. En usko.”

”Miksi et, Tawa?”

”Koska…”


Kun olit vielä hetken luonani.

Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.

”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”

”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.

”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”

”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.

”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”

”Tiedän, Makuta.”

”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”

”Tiedän, Makuta.”


”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.

”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”

”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”

”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”

”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”

”Tawa.”

Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”

”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”

”Hiljaa. Hiljaa.”

”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”

”Mene… mene pois…”

”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”

”Minä… minä en…”

”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”

”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”

”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”

”Ole hiljaa.”

”Tawa…”

Ole hiljaa.
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Ei.

Sinusta tulee tyhjä, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

E-ei.

Sinusta tulee täydellinen, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Lopeta.

Sinusta tulee kuori, tyttö.

”Tiedän, Makuta.”

Pyydän.

”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”
”Tiedän, Makuta…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Sinusta tulee kaltaiseni, tyttö.

”Tiedän…

… isä.”

”EI!” Tawa huusi peittäen kasvonsa. ”EI!”

”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”

”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”

Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”

”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”

”OLE HILJAA!”

”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”

”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!

”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”

”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”

”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.

Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”

”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”

”O-OLE HILJAA!”

”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”

”… ole hiljaa.”

”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”

”… ole hiljaa…”

”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”

”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”

”Ei, Tawa. Sinä olet.”

OLE HILJAA!

”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”

PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!

”Ä-älä satuta minua, Tawa.”

Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.

Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.

”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.

”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”

”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”

”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”

Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.

”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”

”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”

”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”

”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”

”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”

Tawa oli vain hiljaa.

”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”

Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.

”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”

”Miten.”

”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”

Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.

Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.


Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.

Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.

Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.

Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.

“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.

”No, Sheelika”, Zorak kysyi sormet pianolla tanssien, ”onko Valotun tahto nyt meidän?”

“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”

Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”

“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”

”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”

“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”

”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”

Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.

”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”

“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”

Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…

Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.

Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.

”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”

”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”

Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.

”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”

Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”

“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.

Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”

“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”

”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”

Zorak piti vielä hetken tauon.

”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”

Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.

”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”

”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.

“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.

Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.

Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.

Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.

Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.


Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?

Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.

Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.

”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.

Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.

Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”

”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”

”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”

”Ei se mitään.”

”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”

Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”

Tawa ei vastannut.

”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”

Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.

Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.

Toinen äiti yritti.

”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”

”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”

”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”

Tawa nosti katseensa ylös.

”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.

”… niin, Tawa?”

”Haluan kiittää sinua.”

”Mistä?”

”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”

”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”

”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”

Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.

”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”

Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”

”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”

”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.

”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”

”Hän kyllä yritti.”

”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”

”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”

Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”

Hetken oli peilitär taas vaiti.

”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”

Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.

Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?

Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.

Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.

”Tawa?” Tawa sanoi.

”Olen tässä”, Tawa vastasi.

”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.

”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”

”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”

”Minä vain…”

Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.

Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.

”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”

”Tarvitseeko sinun?”

”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”

”Pelottaako se sinua?”

Hän nyökkäsi.

”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”

”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”

Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”

Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.

”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.

”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”

”Sinun on pakko taistella.”

”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”

”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”

”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”

”…”

Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.

”… ei. Ei niin.”

”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”

”… pystytkö siihen?”

”Minun täytyy yrittää.”

”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”

”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”

”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.

”… luomista. Usko on luomista.”

”Luomista. Niin.”

”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.

Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”

Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.

”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”

”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”

”M-mutta-”

”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”

Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.

Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪɪ

Saari,
joskus.

Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.

Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.

Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.

Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.

Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.

Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.

”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”

Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.

”Nautitko siitä?” se kysyi.

Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.

Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.

”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”

”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”

”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”

Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.

”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.

”Vähemmän.”

Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.

”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”

”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”

”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”

Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
”Sekään ei riitä sinulle.”

”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”

Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.

”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”

”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”

”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”

Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.

”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”

”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”

Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.

”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”

Neidon huuli värähti.
”Ehkä niin.”

”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”

”Antaa se… vapauden sinusta.”

Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.

”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”

Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”

”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”

Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.

Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
Sillä sen Hän neidolta halusi.

Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.


Klaani,
tänään.

Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.

Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.

Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.

Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.

Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.

Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.

Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä.
Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…

Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.

… vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.

Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.

Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?

Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan.
Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.

Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.

Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?

Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.

Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.

Ne pitivät Hänet läsnä.

Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.

Ilman uskovia jumala lakkaa.

Pois.
Tawa pudisti päätään.

Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.

Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.

Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.

Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.

Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.


Kasvien keskellä

Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.

”Helei.”
Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.

”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”

Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.

”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”

Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”

Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”

Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
”Haluan. Voin yrittää.”
Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.

”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”

”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”

”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”

Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”

Tyhjyys ei tuhoudu.

”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”

”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”

Tawa.

Vain yksi, Tawa mietti.
Vain yksi niistä.

”Ei… ei kukaan ole sellainen.”

”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.

”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
Pieni hymy palasi papittarelle.
”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”

Tawa hymähti hiljaa.
”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”

Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.

”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”

”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”

Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”

”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”

Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.

”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”

Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.

”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”

Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.

”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”

”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”

Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”

Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”

”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
”En ymmärrä.”
”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”

Teen sinusta eheän, tyttö.
TYHJYYS ON EHEINTÄ.

Särkyminen?
Halkeaminen kahtia?

Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.

”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”

”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”

Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.

”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”

Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”

Pirstokaa Jumalan valo.
Nielkää hyveistä kolme.

”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”

”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”

Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”

”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…”
Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.

”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”

”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”

Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”

Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”

”Niin.”
Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?

Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.

”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”

Tyttö.

”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”

Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.

”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”

Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
Silloin vasta on täydellistä.

”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”

”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”

Revi kaikki irti.
KAIKKI.

”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”

”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”

”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”

”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”

”Niin. Ehkä niin.”
Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.

”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”

Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.

”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”

Tawa huokaisi.
”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”

Tyhjyys voittaa lopussa.

”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”

Tyttö.

”N-no. Hänet.”

”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”

Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.

”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
”Tottahan toki, lapsi?”
”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.

Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.


Admin-torni

Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.

”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli.
Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.

Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.

”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”

Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.

”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”

Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.

Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.

”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”

Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.

”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”

Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.

”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.

”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”


Muurinharjalla

Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.

”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.

He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.

”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”

Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…

”Pyhä Äiti.”
”Olen tässä, Tawa.”
”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”

”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”

Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
”Ei se mitään”, Tawa hymyili.

Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?

Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.

Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”

”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”

”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”

”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”

”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”

Tawa nyökkäsi.
”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”

”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”

”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…”
Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?

Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”

”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”

”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”

Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.

”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”

”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”

”Toivon niin.”

Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”

”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.

”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”

”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.

Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.

”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”

Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.

Polttorautojen verestävät sinetit käsivarsien valkeassa ihossa olivat piirtyneet Tawan silmille. Kahleiden raastamat ranteet.

”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”

Pirstokaa jumalan valo.

”… minun makutani.”

Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”

Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.

”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.


Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.

Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.

Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.

Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.

Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.

Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.

Sheelika.

Avde.

Loinen.

Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
Häntä ei ollut pakeneminen.

Hän oli aina täällä.

Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.

Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.

Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.

Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.

Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.

Valon lapset.

Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.

Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.

Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.

Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.

Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.

Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.

Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.

Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.

Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.

Epätärkeää.
Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.

Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
Hölmö pikku narri.

Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.

Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.

Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.

Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.

Johtajana hän on vain nimi ja rooli.

Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.

Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.

Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.

”TAWA” .
Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.

Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.

ᴘᴇʟᴏɴ ᴇɴᴋᴇʟɪ ɪ

pirstokaa jumalan valo

Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.

Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.

Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.

Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.

Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.

Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.

“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.

“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”

Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.

”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”

Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?

Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!

“Helei, pikkuinen.”

V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.

”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.

Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”

Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.

“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.

“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.

Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.

“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.

”… k-kiitos, toa Tawa.”

Ja niin hän lupasi.

Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.

Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.

Huuhdottu tyhjyyteen.

Revitty irti.

Varjon äpärien kidoissa.

PELON ENKELI

Tämä päivä
Painajainen

”Sheelika.”

Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.

”Sheelika.”

Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.

Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.

“Sheelika. Pelkää minua.”

Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.

Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.

”Kiroan sinut merkilläni, moderaattorin murhaaja.”

Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.

Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.

Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.

Valo vaipui syvään uneen.

Rakkaus kuoli.

Katkeruus nousi.

Ja Pelko heräsi.

Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.

Pahuus oli korvannut tyhjiön.

Ja se sattui.

Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.

Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.

Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.

Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.

Kraa.

Kraa kaikui kaikkeudessa.

Kraa kaikui tyhjyydessä.

Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.

“Kraa”, korppi lauloi.

Sheelika pyrki eroon rahista.

“Mene pois, Makuta!”

Sheelika juoksi.

”M-mene pois!”

Korppi seurasi.

”Kraa”, korppi sanoi.

Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.

Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.

Hän oli murhaaja.

Piraka.

Ja se sattui.

Veripisarat putosivat kauniiksi vanaksi suola-aavikon kelmeään suolaan.

Vo-Toa vapisi yksin pimeydessä.

Ja Makuta vain nauroi

ja se sattui.

Korppi ilkkui.

Valoa ei ollut.

Mitä jää jäljelle kun ei ole ei-mitään?

MITÄ, SHEELIKA?

MENE POIS!

MITÄ, PIENI SÄÄLITTÄVÄ TYTTÖ?

ME-MENE POIS!


Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.

”… m-mene pois.”

Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.

Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.

Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.

Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.

Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.

Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.

Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.

Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.

Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.

Mestari ymmärsi häntä.

Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.

Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.

Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.

Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.

Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.

”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.

Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.

”Vai niin.”

”Niin.”

Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.

”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.

”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”

”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”

Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.

”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”

”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”

Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.

”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”

”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.

Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.


Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.

Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.

Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.

Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.

”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?

“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.

“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.

“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”

Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.

Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.

“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”

“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.

“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”

”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toa Umbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.

“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.

Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”

“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.

“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.

“…”

Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.

“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”

Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.

“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”

“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”

Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…

”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”

Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”

Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.

“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”

“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.

”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.

“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.

”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.

“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.

“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”

”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.

”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”


Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.

”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”

En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.

riko, raasta
revi

Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.

Pois, pois
kaikki pois

Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.

Herramme
Jumalamme

arkkienkeli

Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.

Niiden helvetilliset äänet.

tapa
tapa
tapa

Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.

Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.

titaani on turha
turha

Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.

riko

Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.

Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.

Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!

vihaa

Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.

Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.

vihaa

Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.

v i h a a

Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.

sheelika
olet kesken

Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.

Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.

olet kesken
vihaa

Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!

Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.

olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA

Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.

VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa

Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.

Makuta on.

Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.

vihaa
vihaa

Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.

Makuta on.

vihaa
vihaa kaikkia

Makuta on.

vihaa kaikkia

tapa

Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.

olet kesken
turha titaani kuolee

TAPA TITAANI

”Sheelika! Älä!

Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.

Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.

Ei ei ei. Ei se noin mennyt.

raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA

”Sheelika! ÄLÄ!”

Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.

Ja hän huusi niin kovaa.

Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.

titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN

SILVO TITAANI

”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”

Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.

”S-s-shee-”

tapa

TAPA.

Tapa.

Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.

Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.

Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.

Tyhjyydestä olet sinä tullut.

Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.

ja vihdoin

olet valmis


Ja silloin Umbra tiesi.

Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.

Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.

Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.

“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”

”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”

Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”

Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.

Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.

Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.

Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.

riko titaani

Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.

Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?

“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”

“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.

“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.

“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”

“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.

Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.

Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.

“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”

“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”

“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”

Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”

“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”

“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”

“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?

”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.

”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.

Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.

”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”


Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin

Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.

Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.

Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.

Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.

”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.

Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”

“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”

“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”

Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!

“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…

”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”

Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”

“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.

”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”

“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”

”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”

“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”

”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”

”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”

Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”

Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”

”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”

“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” vo-matoran kysyi uteliaana.

”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”

Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”

”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”

Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.

“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”

”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”

Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.

Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.

Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.

”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.

”N-niin…”

Sisko?

Sisko.

Sisko…