Avainsana-arkisto: Makuta Nui

Ja nautinto oli suuri

Kylmää vettä osui kuumempaakin kuumemmille kiville ja höyrystyi kauniisti sihahtaen täyttäen koko puisen huoneen korventavalla kuumuudella.
”Aaaarghh”, ähkäisi kitiinikuorinen hyönteisolento kuuman ilman tulviessa hänen kasvoilleen ja polttaessa hänen ylävartaloaan.
”Ja nautinto on suuri”, sanoi pohjoisen noita hänen päässään nasevasti.
”Tämä on typerää”, silmiään siristelevä 273 protestoi. Hänen näkönsä alkoi hieman sumentua, eikä hän ollut enää erottaa hämyisessä valaistuksessa höyryn keskeltä lämpömittaria, joka oli viimeksi näyttänyt hälyttävän korkeata lukemaa. ”Miksi toit minut tänne? Eivät kitiinikuoriset hikoa samoin kuin iholliset. Ainoa faikka, mihin minulla erittyy hikeä, ovat silmäkuofat ja nivelet! Muuten minä vain faistun sisältä…”

Pihkaa tippui hänen tuntosarvilleen ja korvensi niitä. Olipa puulajin valinta ollut epäotollinen tällaisen huoneen rakentamiseen.
”Ai niinkö? Ehkä et ole vain sisäistänyt saunan iloja!”
”Minä olen vaihtolämföinen!”
”Annapas tänne se lämpötila-aisti ja heitä lisää löylyä!”

Vastahakoisesti 273 teki työtä käskettyään.
”Aijaijai, ei saatana, ulos, ulos, ULOS!”
Nazorak ponkaisi ylös lauteilta ja löi päänsä kattoon matkallaan ulos suihkutiloihin. Vaikka kohtaaminen puupinnan kanssa kihelmöi ikävästi hänen pääkoppaansa, hän oli yksinomaan helpottunut päästyään ulos.
”Mikset sanonut, että olet vaihtolämpöinen! Mikä järki on viedä vaihtolämpöinen otus saunaan!”
Nazorak pyöräytteli silmiään.

Suihku- ja saunatilat olivat tyhjillään. Jäätutkija ja makuta olivat päättäneet käydä saunassa aikaisin päivällä, jolloin muihin linnakkeen asukkaisiin törmääminen oli vähemmän todennäköistä. Entä jos joku kuitenkin tulee, 273 oli epäillyt. Manu oli rauhoitellut ja sanonut uhkaavansa työntää hyiset lonkeronsa sen aivoihin, joka uskaltautuisi lähellekään saunaa.

Valkoinen käsi väänsi hanan auki, ja nazorak astui viileän suihkun alle. Vesipisarat ropisivat hyönteisen kuorta vasten. Äskeisen infernaalisen pätsin jälkeen kylmä vesi tuntui hyvältä nazorakin kuorella ja palaneissa tuntosarvissa.
Hm, ainakin klaanilaiset suihkutilat ovat viihtyisämpiä kuin Pesän massasuihkut, 273 ajatteli itsekseen.

Valkoinen nazorak seisoi hetken liikahtamatta vesisuihkun alla. Lopulta hän kuitenkin ajatteli makutalleen: ”Tuota… nyt, kun kerran olemme täällä, niin voimmeko hieman jutella? Et ole ollut kovin usein… öh, ’paikalla’ viime päivinä.”
”Pahoittelen”, Manu sanoi, ”toisinaan makutan täytyy hoitaa velvollisuuksiaan.”
”Niin no, siitä pitikin kysyä. Olen yhä aika uusi klaanissa enkä tunne kovin hyvin täällä ketään. Siksi minusta tuntuu suoraan sanottuna aika häiritsevältä, että täysin vieras taruolento pesii mieleeni…”
Hyönteisen alempi käsipari pesi tämän yläkroppaa samalla, kun ylemmät sukivat varovasti pitkiä tuntosarvia.

”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka”, makuta vastasi.
273 kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä — tietäen, että ”ajan myötä” tarkoitti vastauksia joskus hamassa tulevaisuudessa.

Nazorak huokaisi. ”Mutta voisitko siis kertoa jotain itsestäsi, Makuta Nui?”
”Voit tietty kutsua minua Makuta Nuiksi, Kelvin-poikaseni, mutta nyt, kun olet niin sanotusti sisäpiiriä, voit varmaan kutsua minua halutessasi myös Manuksi. Niin nuo muut yleensä tekevät.”
”En… vieläkään ole oikein tottunut tuohon nimeen”, 273 väänsi suihkun kiinni ja asteli vettä valuen pukuhuoneeseen.
”Siihen tottuu, kun sitä käyttää”, Manu vastasi. ”Vai haluaisit tietää jotain minusta? Kyllähän minä mielelläni kertoilen kaikenlaisia juttuja! Tiesithän, että kullekin makutalle on määrätty valvottavaksi osa hassusta pikku maailmastamme? Minä olen tavallaan näiden saarten hallitsija! Ha ha! Ja siksi tiedän paljon kaikenlaisia asioita tämän saaren asukeista. Ja kieltämättä kaikesta muustakin, olen nähnyt maailmaa hyvinkin paljon. Minulla — aivan kuten sinullakin — on kokemusta pakoon juoksemisesta ja karkulaisena olemisesta. Kerran yritin ryöstää Turaga Dumen, mutta se reissu päättyi vankilaan, ja joku muu ehti sitä paitsi ensin. Pirullinen nainen. En ollut tuntea silloin, mutta en koskaan unohda kasvoja. Kyllä ne lopulta palautuvat mieleen.”

Nazorakin suu vääntyi epävarmaan hymyyn. Hän oli kuunnellessaan istuutunut pukuhuoneen penkille ja kuivannut itseään. Lopuksi hän kietoi pyyhkeen tuntosarviensa ympärille turbaaniksi. Äskeisen perusteella makutalla oli vielä enemmän vihamiehiä kuin nazorakilla itsellään.
”Liityit siis Klaaniin hakeaksesi turvaa?”
”No en nyt sanoisi niinkään. Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Ja toiset taas johonkin muuhun. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

”Millaisia intressejä sinulla on sitten tulevaisuudessa?” Valkeaverikkö alkoi kiinnittää raidallista hamettaan lantiolleen pinsettimäisillä sormillaan.
”Sen lisäksi, että aion tutkia erään taitavan vastustajan pelilaudan valmistajaa, olen saanut sotkettua itseni petturitutkintaan. Siinähän meillä onkin puhuttavaa, Kelvin! Sinä olet petturi oman kansasi näkökulmasta. Meilläpä niitä onkin jo kaksi.”
”Minä… kuulinkin siitä jo Guardianin käsittelyssä. Miksi joku haluaisi pettää Klaanin?”
”Vastustaja on viekas ja vietteleväinen. Oletko tietoinen kaikista imperiuminne liittolaisista?”
”Öh, en tarkemmin. Zakazlaisia palkkasotureita toimii Imperiumin riveissä?”

”Arvelinkin, ettei Punainen mies ole julkisesti imperiumin tukija. Tiedätkö, teidän johtoportaanne vehkeilee erittäin epäilyttävän ’Avdeksi’ itseään kutsuvan hyypiön kanssa. Meillä kahdella on hieman selvittelemättömiä välejä! Ja tämä ’Avde’ on ilmeisesti houkutellut yhden klaanilaisista pettämään meidät. Ja se pirulainen antoi vielä kuusi nimeä, joista hänen mukaansa täsmälleen yksi on petturi! Mutta emme tiedä, kuka — jos kukaan!”
”Onko mahdollista, että hän on syvemmällä organisaatossanne?”
”Väitän, että hyvinkin mahdollista. Tiedäthän Ämkoon? Tai ehkä tunnet hänet paremmin ’Miekkapiruna’.”
”Hänestäkin on sutaistu liioiteltu propagandakuva. En muutoin. Tawa kertoi, että Guardianin on hankala luottaa minuun petturiongelmanne vuoksi.”
”Niin, Ämkoo oli hänen paras ystävänsä. Olen yrittänyt täyttää paikan, jonka hänen sydämeensä se miekkasankari jätti, mutta jostain syystä G-mies ei juuri lämpene. Joka tapauksessa, hän suhtautuu nykyään aika epäilevästi kaikkeen, koska näemmä kuka vain voisi olla petturi, jopa minä!”
”No, minulle riittäisi se, että hän luottaisi minuun sen verran, ettei ammu minua tai karkota Klaanista.”
”Miltä tuntuu olla omiensa hylkäämä, vainoama, vihaama?”

Huuto, nauru ja viha vyöryivät takaisin Jäätutkijan mieleen vuosien takaa. Ne, jotka hän oli Vuoritukikohdassa ja Klaanissa melkein pystynyt unohtamaan.

”Mi-miksi kysyt tuota nyt?”
”Mikä sinua motivoi jättämään omasi jälkeesi ja tulemaan luoksemme? Miksi et tyytynyt osaasi siellä? Ehkä osaat auttaa meitä ymmärtämään omia pettureitamme.”

273 mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Voisi kai sanoa, että minua motivoi valta. Viimeisimpinä viikkoinani imperiumin kansalaisena sain elämäni tilaisuuden edetä urallani. Arkkiagentti antoi minulle kerrankin tilaisuuden näyttää taitoni, aivan kuin kenen tahansa tiedemiehen. Olisin ehkä voinut viimein ansaita puhtauteni…”

Hetken odottavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
”Mutta sitten sain uuden tarjouksen.”
273 näki etäisesti epäpuhtaan työläisen kasvot muistoissaan. Kasvot, joiden eriparisissa silmissä paloi viha ja katkeruus… mutta ehkä myös… lupaus paremmasta?

”Minulle tarjottiin valtaa muuttaa maailmaa. Rikkoa yhteiskunta ja rakentaa se uudelleen, paremmaksi ja eheämmäksi. Oppineena tiedemiehenä typerästi ajattelin, että se olisi mahdollista. Hänen vihansa olisi polttanut Pesän matalaksi, ja syntyneeseen tuhkaan minä olisin istuttanut oman visioni siemenet. Jos vaihtoehtoina on ansaita puhtaus ja määritellä puhtaus… kumman sinä olisit valinnut?”

”Niin… kumman olisin valinnut”, makuta myhäili. ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa, mutta opin siinä samalla pari tärkeää asiaa elämästä. Kuten sen, että huumebisnes on tosi kannattavaa, päärynät ovat pahoja ja aritmetiikka on epätäydellistä.”

”Ai… en ajatellut, että teillä makutoillakin voi olla näin samanlaisia ongelmia, vaikka teitä luonnehditaan usein melkein puolijumaliksi.”
”Niin, no, siitä se etuliite ’puoli-’ tulee. Enkä minä oikeasti vihaa päärynöitä, yritin vain tehdä nokkelan intertekstuaalisen viittauksen, mutta ei sen varmastikaan ole tarkoitus avautua. Jotkut meistä, tiedätkö, ottivat enemmän persoonallisuutta kuin toiset. Ja jotkut taas… noh, sanotaanko vaikka, että eräillä meistä on sellaisia ambitioita kuin ’kaiken universumin olemassaolon aikana olevaksi tulevan informaation säilyttäminen’. Sellainen elämäntehtävä tuppaa olemaan aika kokonaisvaltainen, eikä persoonallisuudelle jää tilaa — saatika tarvetta.”
273 sulatteli sitä hetken yrittäen hahmottaa, miten sellainen toimisi.

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin”, Manu tuhahti. ”Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus, yksi otti ja muuttui lasikuulaksi… ja yksi mokoma piilotteli Matoron naamiossa vuosikausia vain ollakseen olematta olemassa. Mikä ääliö! Meidän alkuperäinen tehtävämmehän oli niinkin yksinkertainen kuin kansoittaa maa, luoda raheja, tehtävä, jonka saimme itseltään Mata Nuilta!”
”Oletko sinä luonut raheja?” Jäätutkija kysyi autuaan tietämättömänä.
”No mutta tietysti. Olen luonut useita uljaita rahilajeja, joista mittava osa elää näillä saarilla. Kukaan ei tiedä tätä — äläkä kerro kenellekään —, mutta olen sitä mieltä, että saaren rantavesissä ei kannattaisi kenenkään uida…”
”Pidän mielessä…” 273 totesi ja jatkoi, ”mitä muuta te makutat olette luoneet? Tiedän lähinnä, että teidän tieteenne on niin ilmiömäisen kehittynyttä, etteivät imperiumin johtavatkaan tiedemiehet pystyisi sitä ymmärtämään!”
”Kaikki rahit. Kaikki ne.”
Hetken hämmentyneen hiljasuuden jälkeen makuta lisäsi: ”Ainakin melkein kaikki. Tiedätkö, minä voisin periaatteessa luoda vaikka hiton matoralaisia, jos nyt sattuisi huvittamaan! Hah! Haistatan Artakhalle pitkät ja rakennan omia matoralaisia! Mitäs siihen sanoisit?”
”… pelottavaa.”
”Me olemme pimeyden olentoja. Me olemme pelottavia. Voimme repiä saatanallisia pimeyden matoja omasta lihastamme ja laittaa ne ohjastamaan tappajahirviöhaarniskoja, jotka on muuten tehty kyseisten otusten kuolleista veljistä. Ha ha ha!”
”… ne olivat, öh, rekshija?”
”Rahksheja. En tiennyt, että tiedät niistä. Kerrotaanko niistä matoranin kansan mytologiassa?”
”Taidettiin kertoa. Niinkin eristyneeksi paikaksi Pesän Yliopiston kirjasto on aika kattava, kirjarovioista huolimatta. Sen lisäksi Yliopiston eksoottisten esineiden kokoelmassa on paljon… jännittäviä asioita.”

Puettuaan valeasunsa ylleen Jäätutkija suuntasi ulos suihkutiloista.
”Kaupunki on ihmeen hyvin korjannut Allianssin ilmaiskun tuhoja”, 273 sanoi katsellessaan ulos käytävän ikkunoista.
”No nyt, kun mainitsit, niinpä tosiaan on”, Manu vastasi. ”Kai meillä on jotain rakennusmiehiä, en tiedä! Yhteen väliin täällä kävi jotain liskojakin räimimässä asioita, mutta siitä taitaa olla jo vähän enemmän aikaa. En minä ota selvää näistä paikallisjutuista, kiinnostukseni on tällä hetkellä vähän muualla! Ja liskot kyllä ottavat yhteyttä, jos tahtovat. Minä voin huudella niille pitemmänkin matkan päästä.”

Jäätutkija oli hetken hiljaa. ”Öh, minulla oli itseasiassa sinulle muutakin asiaa. Kun olit viimeksi poissa, sain taas niitä… ’ulkopuolisia ajatuksia’. Lähinnä, että tiedät.”
”Hmm. Haluatko puhua niistä?”
”No tällä kertaa se oli näky… kuulin taas hirviömäistä, kumeaa huutoa, ja näin ison kumpumaisen hahmon” , 273 muisteli kohtausta. ”Tietysti juuri silloin, kun sinä et ollut paikalla.”
”Harmillista. Tahtoisin kyllä saada selville, kuka piru sinua vainoaa, niin voisin antaa sille kunnon löylytyksen. Voin kyllä ottaa kaikki aistit hallintaani muutamaksi vuorokaudeksi, mikäli tahdot; saattaisin selvittää mysteerisi!”
”… Eeeh, e- ei kiitos. Uskon, että niitä tulee varmasti lisää”, 273 totesi.

Sitten makuta oli epäillyttävän pitkään hiljaa. ”Nyt, poikaseni, saat olla kintuistasi vikkelä, sillä muistin yhtäkkiä idean, jonka olen halunnut toteuttaa jo pitkän aikaa!”


Paaco istui luolassaan valvontakamerakuvaa naamansa edessä ja yritti pitää silmänsä auki. Pöydällä hänen vieressään Bohrok-energiajuomatölkkipino alkoi jo hieman haitata vasemmanpuoleisten näyttöjen näkemistä. Viime viikot olivat olleet moderaation puolesta hirveä: epäonnistunut ”Operaatio Grillivarras” oli tuntunut — yleisen toivottomuuden lisäksi — aiheuttavan jopa Klaanin puolella pelkkää harmia — ja aiheutti harmia Paacolle vielä usean päivän jälkeenkin.

Yhtäkkinen liike kiinnitti Paacon huomion aivan etummaisissa näytöissä. Jokin oli vilahtanut aivan kameran läheltä.
”Ei perse, jos joku on taas päästänyt häkillisen taku-lintuja ulos aulassa”, moderaattori kirosi itsekseen. ”Huono källi on huono källi, kyllä minä nyt sen tiedän.”
Uusi vilahdus tällä kertaa yhdessä oikenpuoleisista näytöistä. Paaco yritti nyt kiinnittää huomion tarkkaavaisesti kaikkiin näyttöihin yhtä aikaa, mikä oli tietty mahdotonta, ja jos joku olisi nähnyt hänet juuri nyt, olisi saanut hyvät naurut Paacon päänpyörittelystä.

Sitten täysin varoittamatta yhden kameran päälle mitä ilmeisimmin laitettiin jokin kangas, sillä vastaava näyttö meni lähes pimeäksi. Paaco kykeni kuitenkin näkemään kangasmaisen tekstuurin. Ja kamera, joka oli peitetty, oli aivan nurkan takana.
”Saan sen kiinni itse teosta!” hän hihkaisi ja syöksyi ovelle ymmärtäen kuitenkin nostaa varovaisuustasoaan. Nykyään ei ikinä tiennyt, oliko asialla ehkä sittenkin vihollinen. Kun muisteli sitä Liskojen yötäkin…

Paaco raotti ovea ja katsoi ulos. Peitetty kamera olisi kymmenen metrin päässä nurkan takana, ja hän oli jo hukannut kallisarvoiset kuusi sekuntia. Ripeä pyrähdys, ja Paaco oli kameran edessä. Ketään ei näkynyt, mutta kamera oli kuin olikin peitetty kangasliinalla, joka oli… teipattu kameraan ilmastointiteipillä.
”Miksi.”
Moderaattorin ääni oli apaattinen. ”Kuka teippaa kangaspalasen kiinni valvontakameraan.”
Paaco vilkaisi takaisin valvomon ovelle. Ketään ei näkynyt sielläkään päin — mutta jos hän olisi katsonut ovelle kaksi sekuntia aiemmin tai kuusi sekuntia myöhemmin, hän olisi saattanut huomata valkean vilahduksen. Hän poisti teipit ja liinan suhteellisen nopeasti ja siirtyi takaisin valvomoonsa.
”Tarvitsisin työparin, ei tällaisesta tule mitään”, hän totesi, yhä itsekseen, ja laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen.

Ja painoi musiikkisovelluksensa play-nappia.

Brutaali kitarariffi täytti järkyttyneen Paacon kuuloelimet säröydellään. Järkyttynyt moderaattori pomppasi pystyyn ja lähestulkoon heitti kuulokkeet päästään, kunnes huomasi kuulevansa musiikin yhä. Se nimittäin näytti myös statistiikkanäytön mukaan tulevan ulos kaikista koko linnakkeen kaiuttimista.
”Eijeijeijei, mitä täällä tapahtuuuu!” Paaco kiljui ja ryntäsi jälleen ohjaimille. Ensimmäinen mieleen tullut asia oli painaa nappulaa, joka käynnistäisi soittolistan seuraavan kappaleen.

Se ei asiaa hirveästi auttanut. Paaco suuntasi katseensa näytölle, jolla näkyi hänen kuuntelustatuksensa. Riitti katsoa artistinimen kohdalle ja nähdä sana ”Lörde” pystyäkseen rajaamaan pahantekijä ehkä kolmeen mahdolliseen klaanilaiseen. Paniikissa hän iski näppäimistöään osuen välilyöntiin, joka oli musiikkisovelluksessa oletuksena myöskin sidottu seuraava-nappulaan.

Sekään ei tietysti auttanut asiaa millään tavalla. Joku oli vaihtanut hänen koko soittoluettelonsa ja kytkenyt musiikintoiston kaikkiin kaiuttimiin.
”Perse, perse, perse!”
Moderaattorilta meni turhan monta sekunttia rauhoittua tarpeeksi älytäkseen näpäyttää pause-nappia.

Raskas musiikki vaikeni viimein, mutta Paacon sydän pamppaili edelleen.
”Va-vai joku uskaltaa tehdä musiikkikällit minulle?! Selvä!”
Toa kelasi lähialueen valvontakameroita muutaman minuutin taaksepäin yrittäen metsästää syyllistä. Mahdollisia syyllisiä oli täsmälleen kolme, kun mietti, kenellä oli valtuudet kävellä näillä käytävillä. Ja niistä vain kahdella olisi ollut pokkaa källätä häntä.

Petturiehdokkaat: Killjoy ja Makuta Nui. Make ei olisi uskaltanut.

Mutta Paaco ei löytänyt syyllistä kameroista, minkä perusteella hän osasi rajata syyllisen yhteen ainoaan. Killjoy ei nimittäin osannut viime vierailullaankaan olla näin hienovarainen…

Ainoa ongelma syyllisen löytämisessä olisi se, että teknisesti ottaen tämä ei ollut fyysisesti olemassa.

Toteemiboogaloo

Lehu-Metsä

Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.

Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.

Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.

Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.

Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.

Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.

Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.

”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.

”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.

Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”

Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?

”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”

Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.

”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”

Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”

Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”

Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.

”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”

Shamaani Fatizax taputti kalankallopäähinettään ylpeänä. ”Kyllä! Ja, no…”

Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”

”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”

”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”

”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”

Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”

Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.

Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen.
”Keitä olet tuonut eteeni?”

”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”

”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”

Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.”
”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”

Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.”
”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”

Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.”
”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”

”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”

”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”

Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.

”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —”
”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”

Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.”
”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”

”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.”
”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”

”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”

Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.

”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”

”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”

”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.”
”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.

”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”

Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.

”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”

Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…”
”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”

Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?”
”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”

Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.

”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”

”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —”
”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”

Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”

Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”

”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”

Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”

”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”

Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?”
”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?”
”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”

Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”

Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.

”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”

Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?”
”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”

Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.

”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi.
”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…”
”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”

Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.”
”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”

Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”

Fatizaxkin rauhoittui paikalleen

”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”

”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin.
”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.

Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.

Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.

”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”

Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.

”…vai se toinen vaihtoehto?”

Sininen heimopäällikkö ei kuitenkaan vastannut.

Hän on onnellinen työssään kai

Admin-torni
Ilta

Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?

Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.

Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.

Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.

Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.

”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.

273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.

”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”

”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.

”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”

”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.

”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-”
”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”

Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.

”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.”
”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!”
”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.

”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.”
”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”

Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.

”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”

”… Kel…” Jäätutkija inahti.

”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.

Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.

…Jos ylipäätään, 273 mietti.

”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”

273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.

”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.

”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”

Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.

Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.

”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”

Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”

”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.

”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”

273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”

Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.

”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”

Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.

”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”

273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.

”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”

Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.

”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”

Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”

Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”

Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.

”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”

Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.

”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”

Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.

”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”

He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.

Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?


Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.

”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.

”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”

”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”

”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”

Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”

Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista.
”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?”
”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”

Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.

”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.”
”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.”
”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”

Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.”
”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”

Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.

”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?”
”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.”
”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.”
”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”

Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?”
”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”

Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä.
”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?”
”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?”
”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?”
”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.”
”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”

Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.

Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.

Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.

”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”

”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?”
”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”

Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.

”Manu, ei se edes ole oikea eläin.”
”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.”
”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:

”Uuh, pirtelöä.”

Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.

Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.

Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin.
Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.

”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”

”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.

Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.

”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”

”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”

”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”

Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.

”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”

Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.

Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.

Kaksityisetsivä

Bio-Klaani

Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.

Helvetin läpi. Ei kylmyyden.

Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.

Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.

Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.

Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.

”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.

”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.

”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”

Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.

”En minä pelosta piiloudu, Seran.”

”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”

”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”

”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”

”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.

”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”

”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”

”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”

Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.

”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”

Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.

”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”

”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”

”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”

”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”

”Odotamme”, Killjoy virnisti.

”Odotamme?”

”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”

Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.

”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”

”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.

”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”

”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.

”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.

”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.

Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.

”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-

”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”

”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”

”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”

Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.

”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”

Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.

”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.

Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.

”Tunnistikohan hän sinut?”

Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.

”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”

”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”

”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”

Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.

”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.

”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”

Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.

”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”

”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”

Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.

”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.

”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.

”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”

Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.

”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”

”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”

”Että… että mitä?”

”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”

Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.

”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”

”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”

”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.

Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.

”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.

”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.

Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.

”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”

Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.

”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”

”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”

”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”

”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.

”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”

Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.

”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”

”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”

”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”

Killjoy hiljeni hetkeksi.

”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”

”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”

Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.

”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”

”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”

”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”

”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”

”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.

”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”

Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.

”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”

”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”

Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.

”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”

”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”

”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.

”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”

”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”

”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.

”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.

”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”

Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”

Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.

”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”

Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”

”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”

”… minä.”

”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”

”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”

”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”

Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.

”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”

”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”

Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.

”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”

Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.

”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”

”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”

”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”

”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”

”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”

”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”

”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”

”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”

Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.

”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”

”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”

”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”

”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”

”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”

”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”

”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”

Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.

”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”

”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”

”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.

”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”

”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”

Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”

”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”

”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”

Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.

”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”

Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.

Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten

Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.

Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.

Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather'”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.

”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
makuta ärähti.

Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”

Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.

Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.


”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”

”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)

”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”

”Purifier mainosti kranasysteemiä varmaan jonkinlaisena sielujen Pudotusboksi™:na.”

”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”

Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.

”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”

Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.

”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”

”Ahaa.”

Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.

Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.

”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.

”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.

‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”

”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.

”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”

”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.

”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”

Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.

Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.

”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.

”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”

Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?

Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.

”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”

”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.

Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.

Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.

Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.

”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”

punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.

”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.

”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”

Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.

”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”

”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”

Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.

Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.

”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”

Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.

”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”

”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”

Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.

”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”

Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.

”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”

Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.

”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.

”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”

”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”

”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.

”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”

Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”

Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.

”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”

”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”

”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.

”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”

Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.

”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.

”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”

Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.

”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”

”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”

”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”

”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”

”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.

Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.

Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…

Yksityisetsivän päiväkirja

Toinen viikko

Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!

Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.

Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.

Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.

Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.

Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!

Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.

Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”

Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.

Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!

Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!

Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.

Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!

Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.

Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!

Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!

Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!

Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?

Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.

Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.

Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?

Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!

Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.

Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.

Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.

Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.

Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.

Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.

Jäljellä on enää yksi nimi.

Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.

Menen käymään.

Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.

Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana

Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.

Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.

”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.

”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.

Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.

Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.

”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.

Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.

”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”

Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.

Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.

”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.

Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.

Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”

Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.

”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”

Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.

Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.

Neljäs ja viides.

Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.

Kuudes. Seitsemäs.

Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.

Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.

Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.

Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.

Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.

”Olet alkanut remontoimaan?”

Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.

Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.

”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.

”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”

Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.

”Hyvä.”

Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.

Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.

Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.

”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”

Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.

”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”

Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.

”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”

Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.

”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”

Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.

”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”

Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.

Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.

Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.

Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.

Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.

Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.

”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.

”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”

Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.

Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.

Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.

Hän lupasi muistaa.

Bio-Klaani, eilen

Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.

”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”

Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.

Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.

Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.

Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.

Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.

Milloin koittaisi hänen vuoronsa?

Meri

Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.

”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”

Hän muistaisi.

”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”

Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.

”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”

Hän muistaisi itsensä vuoksi.

”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”

Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.

Bio-Klaani, eilen

”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”

”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”

Ja Killjoy hengitti syvään.

Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.