Avainsana-arkisto: Make

”Varokaa Varoittajaa.”

Klaani, valvomo

Hän oli viettänyt aikaansa tehden rauhan Umbran muiston kanssa. Nyt oli aika palata töihin.

Tai siis musiikkiin. Musiikki oli yhtä tärkeää kuin työ. Sekin piti pimeyden poissa.

”No nyt.”

Kuten kuka tahansa vaatimaton suuri muusikko, Paaco vietti iltapäivää kuunnellen omaa biisiään. Se oli aika hyvä biisi. Keskivaiheilla oli niin huikea pudotus, että sitä varten täytyisi lanseerata jokin uusi hyvä musiikillinen termi. Kuten esimerkiksi (mutta ei välttämättä) ’diskon Nova-räjähdys’.
Mieluummin joku vähän parempi. Mutta idea käy kyllä tuosta ilmi. Käyhän?
Jos kuuntelisimme Paacon uusinta hittibiisiä juuri nyt, se kuulostaisi karkeasti arvioituna tältä:

Unts unts unts unts unts unts PEW pew PEW pew unts unts unts.

Sama kolmesti uudestaan.
Oikeastaan biisi jatkui tällaisena melko lailla koko kestonsa ajan. Muutokset totuttuun melodiakulkuun olivat melko kosmeettisia. Kosmeettisia? Eivät kosmeettisia, koska aika harva älyllinen laji sakaroilla näki ääniä. Ehkä jotkut krikitit mallia vox tai box tai sox tai mitä ne nyt olivat? Mutta tärkeintä oli, että biisi toimi ja siinä oli FIILISTÄ.

Sääli, että pelkkä passiivinen kokija ei kykene jakamaan Paacon suurenmoista iloa. Hän voi vain kuvitella, kuinka Paacon vihreällä Mahikilla leveni virne kappaleen lähentyessä huippukohtaansa.
Että et kuule edes tiedä, mitä menetät.

Sääli kyllä, Paaco joutui itsekin lopettamaan kappaleensa kuuntelun, kun ovi loksahti auki takana. Vihreät kädet laskivat suuret kuulokkeet käsinojalle, ja toan erityispehmustettu nahkatuoli pyörähti ympäri.
Äänettömän kepeät selakhinaskeleet, narskuvat pedonjalat ja jyrisevät pyörät virtasivat sisään Klaanin valvovan silmän keskukseen. Kolme muuta moderaattoria seisoi nyt Paacon valtaistuimen edessä.

”Terve”, Same sanoi.
”Herra päämoderaattori!” toa jyrähti kunnioittavasti ja nosti väärän puoleisen käden löysästi lippaan vaivautumatta nousemaan tuoliltaan. Kahviaan sekoitellut hai tuhahti, mutta tajusi aivan liian myöhään nostaneen omankin kätensä.
Vanhat tavat kuolivat toivoakin huonommin.

”… lepo”, Same mumisi laskien kätensä rauhallisesti alas.

Make hymähti hiljaa. Hänen oli edelleen vaikea tottua asioiden nykyiseen tilaan. Olihan Same ollut aina hänen esimiehensä, mutta ei koskaan näin selkeästi. Noviisi ei tiennyt, pitikö hänen muuttaa suhtautumistaan Sameen ylennyksen jälkeen, vai halusiko tämä sitä ollenkaan. Selakhi ei puhunut aivan liikoja sitä, mitä halusi – vain siitä, mikä oli tehtävä. Se riitti joskus Makelle.

Ja Umbran hautajaisten jälkeen Make otti mielissään vastaan minkä tahansa pilkkeen toivoa.
Hautajaisten keskellä, sinä syksyisenä päivänä oli Makeen uponnut jokin todella lopullinen alakulo, sellainen jota tämä ei ollut saanut mielestään. Olihan hän tiennyt, että sota vei velkojansa ja niitti ystäviä, mutta tätä ennen hän ei ollut tuntenut yhtään nimeä hautakivessä.
Ja jos hän olisikin nähnyt edes ruumiin… eläin hänessä olisi osannut haistaa kuoleman. Se olisi auttanut ymmärtämään.

Kukaan muu moderaattori ei näyttänyt enää suruaan. He vain jatkoivat tavalliseen tapaansa.
Ehkä minunkin sitten täytyy.

Bladis rullaili hiljaisena aivan Paacon vierelle.
”Sinä kyllä kökötät niin paljon tuossa tuolissa, että muutut joku päivä kaitaksi sen kanssa”, skakdi sanoi tökäten toaa olkapäähän.
”Kaitaksi? Ha ha, pelle”, Paaco töräytti, ”Kaitaan kuuluu neljä toaa.”
”Kaksipa!” Bladis ärähti. ”Minä muuten tiedän nämä jutut.”
”Ja paraskin puhuja! Itse olet ihan naimisissa tuon tuolin kanssa!”

Make pyöräytti hiljaisena silmiään, vaikka tiesi että Bladiksen suututtaminen vaatisi jotain aika paljon perusteellisempaa. Pikainen vilkaisu uuden päämoderaattorin suuntaan näytti vaivaantuneita päänpudisteluja.
Nämä kaksi, Maken katse sanoi.
Nämä pirun kaksi, Samen oma vastasi.

”Ha-haa! Minulla on sentään lekurin lupa pitää pakaroitani tässä!” Bladis nauroi riehakkaasti.
”Ai oikein pakaralääkärin erikoislupa?” Paaco innostui.
”Kyllä! Lekuri allekirjoitti sen perskohtaisesti!”
”Mitä siinä lukee? ’Moderaattori Bladikselle suotu erityisoikeus parkkeerata peräkärrynsä juuri tähän spottiin’?”
”Ehkä!” Bladis piruili. ”Oletko kateellinen pakaroilleni?”
”En kuule ollenkaan!” Paaco tarttui riehakkaasti sormi pystyssä, ”sillä nämä pakarat ovat niin veistokselliset, että jos treenaisin niitä yhtään enempää, ei kukaan pystyisi pitämään näppejään irti niistä!”

Same ja Make katsoivat toisiaan pitkään. Tämä ei ollut varsinaisesti hidastumassa. Ehkä niin oli parempi. Jos pojat saivat tästä irti iloa, se auttoi suuntaamaan ajatukset eteenpäin.

Ha-haa!” skakdi huudahti. ”Milläs ne on kuntoon veistelty? Limun kittaamisella ja nahkatuolilla?”
Paaco kohautti olkiaan viattomalta näyttäen. ”Ehkä olen luonnollisesti näin timmi?”
”Joo joo”, Bladis nojautui lähemmäs toan naamaa. ”Sinä et ole timmiä peräsintä nähnytkään.”

Väärä sanavalinta, Bladis, sanoi Maken ilme.
Minä jaksan tätä vielä tasan kaksitoista sekuntia, sanoi Samen oma.

”HAH. Ei vain voi antaa noin helppoa syöttöä! Bladis, minä poika katselen työkseni valvontakameroita ja voin muuten kertoa, että tiedän perseistä yhtä sun-”
”Selväksi tuli”, Same pelasti kaikki peräsinmonologilta. ”Seuraavaan ohjelmanumeroon.”

”Öö niin”, Paaco sanoi ja pyörähti ympäri tuolillaan katse Samessa. ”Minulla on tässä kyllä nauhat valmiina, jos sitä haluat.”
”No”, Same henkäisi, ”sitä varten kuitenkin toin nämä kaksi tänne valvomoon.”
”Oo ja koo”, Paaco sanoi velmuin ilmein ja kääntyi näppäimistöään kohti, ”ihanko sotastrategisista syistä, herra päämorredaattori sir?”
”Siitä”, Same sanoi tuimana.
”… ja huumorisyistä?” Paaco jatkoi.

Hetken tauko.

”Ehdottomasti”, Same vastasi haudanvakavana.

Paaco naksautti rystysiään. ”Ok. Täältä pesee.”

Make ja Bladis kurtistivat kulmiaan yllättyneinä. Hetken hiljaisuus valtasi valvomon, kun Paaco naputteli jotain käsittämätöntä suurella näppäimistöllään. Moni oli joskus veikannut, että laitteisto oli näin monimutkaista lähinnä, että Paacon työnteko näyttäisi tyylikkäämmältä. Miltä se ei kyllä oikeastaan näyttänyt – vaivalloiselta vain. Ainakin mekaanisen näppäimistön kolina kuulosti välillä brakas-joukolta metalliroskiksessa, mikä tarkoitti vain, että Paaco kuulosti oven toiselle puolelle aina ahkeralta silloinkin kun ei ollut.
”Pikku hetki…”
Pari viimeistä naksahdusta kajahti muovisilla napeilla, ja nykypäivän kuvat kääntyivät holoruuduilla parin päivän takaisiin.

”Niin! Niin! Tyypit, en tiedä, kuulitteko, mutta Klaaniin on viime aikoina rantautunut yksi aiiiika kuuma muija.”
”… aha”, Make puri huultaan ja raapi takaraivoaan.
Hän ei ollut kovin halukas olemaan läsnä silloin, kun Paaco innostui puhumaan ”kuumista kimuleista” – keskustelu moderaattorien edellisestä vapaaillasta meni aina hänen mielestään lähinnä tosi kiusalliseen suuntaan…

Ei siinä edes ollut mitään muuta kuin tanssia…

”Joo!” Paaco jatkoi, ”aika kuuma, ja julkimokin vielä!”
”Voi pojat”, Bladis virnuili kulmat kurtussa, ei kovin innostuneen näköisenä.
”Joo, katsokaa nyt vain. Kuitenkin pidätte”, Paaco sanoi rullaten aggressiivisesti koko päivän kuvamateriaalia läpi. ”Nykyään saa hyviäkin ylläreitä! Katsokaas. Eilen selvisi että Ruki, se hottis respatoa, on päässyt näemmä torakoilta vapaaksi.”
”Ruki? Mitä sinä nyt lässytät”, Bladis oli sanomassa, mutta valvontakameramestarin näppäinsormet olivat nopeampia.

Se, mitä ruuduille ilmestyi, pysäytti veikkoset toljottamaan. Paaco kelasi ja kelasi aulakuvaa, kunnes siihen ilmestyi ovien välistä sisään vaappuva jättiläinen. Xian Vuoren kokoista turkistakkia päällään kantoi köriläs, jonka kärsinyt Miru istui vähän hassusti tämän päässä.

Jättiläisen askeleet tärähtivät kömpelösti Klaanin aulassa. Kun turkismöhkäle tönäisi vahingossa ohi viilettävää nui-korolaista kuriiria, keinahti isomman törmääjän Miru vinoon.

Suuri musta käsi nousi turkisviitan alta korjaamaan naamion asentoa.

Väärään suuntaan.

Koko kopla tuijotti ruudulla tallustelevaa ylipukeutunutta möhkälettä, jonka naama ei ihan osoittanut sinne, minne sen piti.

”Miii-tääääää”, skakdi virnuili epäuskoisena. ”Onko se…”

Makenkin oli pakko avata suunsa. ”Tuohan näyttää ihan…”

”… Killjoy?” Bladis pihisi.

”Oikein näette”, Same nyökkäsi.

Kömpelö kasa jonkun elukan entistä selkää ja kulunutta kanohia jatkoi ruuduilla vaappumistaan yrittäen näyttää huomaamattomalta. Yritys oli urhea ja kova.

”Aha”, Make sanoi.
”Mitä Nektannin perspiikkiä sillä on päällään?” Bladis puhisi.
Make päästi esille epävarmaa hymyä. Terävät etuhampaat paljastuivat hieman. ”Hehe… luuleekohan Joiku, että tuo huijaa jotakuta?”

”Vastaanotossa haistettiin palaneen käryä heti, kun tunnettu nazorakien sotavanki ilmestyi taas rekisteriin”, Same siemaisi kahviaan, ”ja Paaco paikallisti kohteen heti.”
”Eikö sen pitänyt olla joko kuollut, kidnapattu tai kaukomailla?” Bladis kyseli. ”Mitä skarrararria se täällä tekee?”
”Näemmä kävi juomassa parit Frakerakkilla”, Paaco höhötti. ”Asusta päätellen aika pitkä putki päällä!”
Bladis hieroi otsaansa molemmin käsin. ”Haha! Kenelle täytyy hävitä, että pitää pukeutua noin?”

Moderaattorikoplasta heräsi yhä isompia tirskahduksia, kun vinonaamioinen jättiläinen huojui melko kömpelönä karvavuorena ulos kapakasta katukameran näkyviin.
”Mietittiin Samemiehen kanssa pitkään mitä tehtäisiin”, Paaco solkotti innolla, ”Aluksi tuntui järkevältä vaan, öö. Käydä kysymässä, mitä Joylle kuuluu. Mutta muistakaa, että toisena jäsenenä esiintyminen on vakava sääntörike!”
”Olisi edes yrittänyt pukeutua fisutytöksi”, Bladis sanoi virne yhä leveten. ”Tai edes vähän naisellisemmaksi.”
”No niinpä!” Paaco naurahti. ”Mahiki on keksitty!”

Syvä hiljaisuus.
Kaikki tuijottivat Paacoa. Toa tuijotti takaisin vain hymyllä, joka kavalsi ettei hän ihan ymmärtänyt, miksi häntä tuijotettiin.

”… no mitä te teitte hänelle?” Make pohti ääneen.
”Ensiksi oli tarkoitus kutsua Angorangerit”, Paaco vastasi. ”Koko tiimi perseitä tiukissa trikoissa kasana Joyn päälle ja kuulusteluihin!”
Make yritti paeta mielikuvaa tajunnassaan onnistuen huonosti.
”Mikä juttu teillä on tänään peräsimien kanssa?” Same mutisi kulmat kurtussa.
”Tuo aloitti”, Paaco osoitti Bladista.
Skakdi kivahti. ”Itse perseruhtinaalla ei ole mitään sanottavaa tähän asiaan!”

Make tiiraili Paacon suuntaan hymyillen ja yritti epätoivoisesti kääntää keskustelun rattia.
”… no… öh, miksi ette kutsuneet Angoran- Anrogang- Bangaran… öh…”
”Angorangereita”, Same keskeytti siemaisten lisää kahvia. ”Se ei olisi ollut tarpeeksi hauskaa.”
”Aha”, Make sanoi. ”Mitä sitten teitte?”
Hymy kapusi ylös pitkin Paacon naamaa.
”Vinkattiin ’yksityisetsivälle’!”

Makella ei varsinaisesti leikannut. Bladiksen hymy puolestaan hyytyi.
Sille yksityisetsivälle”, skakdi kysyi.
”Sille”, Same nyökkäsi.
”Et sinä albiino luikero nyt oikeasti…”
”Joo”, Same vastasi. ”Se saattoi olla liiankin helppoa.”

Ruudulla tapahtui toiseksi typerin asia, mitä linnakkeen valvojat olivat tuijottaneet admin-aukiolla tapahtuvan parin viikon sisään. Keskellä aukiota ja erityisen typertynyttä väkijoukkoa heiluva halvan kankaan ritari ja trenssihaalarinen kuikelo puhui itsekseen ääneen jotain niin kovaksikeitettyä, että se laskettiin todennäköisesti jo fyysiseksi väkivallaksi. Paacon oli pakko hiljentää nauha.
Äänettömyys ei varsinaisesti helpottanut, kun kovaksikeitetty trenssihaalarimies töytäisi kovaksikeitetyllä trenssihaalaroidulla nyrkillään punaisen jättiläisen tämän metalliselle takamukselle. Valvontahuoneessa moderaattoriseurue räjähti hallitsemattomaan nauruun.

”EI IRNAKK”, Bladiksen ääni hinkui, ”KUOLEN KOHTA!”
Make nojasi pyörätuoliskakdiin pidelleen suutaan toisella kädellä, mutta piilotti hekotuksensa vain vaivoin. Mitä kovempaa Bladis nauroi, sitä vaikeampaa lohikäärmetoan oli pidätellä omaa kikatustaan. Paaco repeili kädet yhä näppäimistöllä. Sitten hän alkoi kelailla tönäisyä ja kaatumista uudestaan ja uudestaan alusta.

”SAME, OLET YLITTÄNYT VALTUUTESI!” Bladis mylvi.
”Teknisesti ottaen”, Same vastasi taputtaen kollegaansa olkapäälle. ”Läsnäolevien resurssien hyödyntäminen ei ole virkavirhe sotatilassa.”
Ei ole kyse kuule siitä! Päämoderaattorilla ei ole lupaa olla noin perseestä!”
”Taas niiden perseiden kanssa”, Same sanoi. ”Mikä teitä vaivaa?”
”Odottakaa!” Paaco korotti ääntään, ”tämä paranee vielä!”

Kukaan heistä ei pystynyt pitämään pokkaansa, kun Paaco kelasi Killjoyn lennähdystä väärinpäin. Nyt turkistakkinen Miru-möhkäle loikkasi tyylikkään takaponnistuksen kautta ilmaan pysähtyäkseen ainoastaan halvan kankaan peittämään oikeuden puolustajan nyrkkiin.

Se oli selvästi Paacon mielestä niin hauskaa, että hän näytti nurinkurisen pätkän vielä kolme kertaa. Bojoing, sanoi Killjoy, pakaraloikan uusi sakarainmestari.
”LOPETA, ÄÄLIÖ!” Bladis sai vaivoin ulos hirnumiseltaan, Make ei sitäkään.

Räjähtävää veitseniskua vastaava kipu kyljessä ja happi lopuillaan moderaattorit saivat rauhoiteltua itsensä hitaasti takaisin normaalitilaan. Jos tässä työpisteessä koskaan oli sellaista.

”Mitä – AAAHAH- ihmettä se edes ajatteli?” Paaco alleviivasi leyhytellen itseään käsillään rauhallisemmaksi. ”Että… ettäh sen Kentsunsatamarytinän jälkeen voisi vain kävellä sisään ilman että kukaan huomaa?”
”Niinpä”, Same sanoi nojaten yhdellä kädellä Paacon ohjauspaneelia vasten. ”Olen yllättynyt, että hän edes uskaltaa näyttää naamaansa näillä alueilla.”
”J-joo, hahah”, Paaco sanoi. ”Aika… aika uskaliasta….”
Paaco keskeytti puhumisen ja nappasi työpöydältään pienen metallisen lieriön. Sanaakaan sanomatta hän ojensi sen huolimattomasti kohti kahta muuta moderaattoria. Hetken epäröityään Make kahmaisi sen Paacolta ketterästi ja jäi tuijottamaan metallinpalaa.

Maken kulmat kurtistuivat, kun hän tunnisti tutun esineen. ZMA-leimalla merkitty nauha, jonka hän oli löytänyt Kaya-Wahista. Mutta nyt siinä välkkyi sininen valo – laite oli päällä. Hetkinen. Päällä? Hetkinen. Mitä?

Paaco jatkoi äänessään ylpeyttä.

”… uskaliasta, kun ottaa huomioon, että jätkä on petturiehdokas.”
”Niin”, Same sanoi tyynesti. ”Sekin vielä.”
”M-mitä?” Makelta pakeni.

Hetken laskeutui hiljaisuus. Make ja Bladis jäivät tuijottamaan toisiaan. Paaco ja Same katsoivat heihin varmoina – he olivat ilmiselvästi tienneet tämän jo pidempään.

”Mitä skarrararria”, Bladis vakavoitui välittömästi. ”Milloin?”
”Sain tuon jutun auki pari päivää sitten”, Paaco sanoi osoittaen nauhaa ja huikkasi limupullostaan. ”Ei kuule kestä kiittää.”
”Vaikuttaa siltä”, Same lausui kädet puuskassa. ”Että yhteen ehdokkaista Punainen mies otti yhteyden toisella tavalla. Tuolla nauhalla oli hänen viestinsä Killjoylle.”
Same nyökkäsi. Make epäröi hetken kunnes painoi nappia.

Ja haalean läpikuultava Punaisen Miehen hahmo ilmestyi heidän eteensä hymyillen maireasti.

”Ei skarrararr”, Bladis tajusi ja läimäisi kouransa ohimoilleen. ”Killjoy… hänkö sai ne nimet Visulta? Ja toimitti ne meil… matanauta.”

”Toimitti”, Same vastasi jääkylmänä. ”Hieman karsittuna versiona.”
”… poisti oman nimensä?” Make sanoi järkyttyneenä. ”Miksi?”
”Nii-in”, Same sanoi hiljaa. ”Sitä olen miettinyt.”

Paacolla ja Samella oli ollut selvästi enemmän aikaa käsitellä asiaa, Bladis ja Make antoivat sen nyt vajota. Make raapi leukaansa hämillään, ja hänen katseensa säntäili ja pakoili ympäri huonetta. Bladis kurtisti kulmiaan ja puristi sormensa pyöriensä uriin.
”… niin, miksi tyyppi ei siis ole jo sellissä kuulusteltavana?” Bladis murahti.

”Olin sekunnin päässä määräämästä pidätystä”, Same sanoi ja nojasi ohjauspaneelia vasten, ”kunnes sain käskyn ylhäältä päästää hänet menemään.”
”Miksi skarrararrissa?” Bladis murahti, ”Puhutaan nyt kuitenkin samasta tyypistä, joka ennen liittymistään yritti tappaa Gee-miehen! Gee-miehen! Sille annettiin yksi mahdollisuus, ja jos se kehtaa käyttää sen poistaakseen oman nimensä siltä listalta…”

Same nyökkäsi.
”Tiedän. Mutta päästin hänet vain, koska sain käskyn ylhäältä.”
”Kuka käski?” Bladis kysyi.

Kysymys oli tietenkin turha. Oli vain yksi vaihtoehto.


Klaanin asuntolat

Viimeinen kerta, kun kalusteiltaan hyvin niukan huoneen omistaja oli kuluttanut sänkynsä patjaa, oli yö ennen Hildemarin kohtalokasta matkaa. Iso palanen matkaan lähteneistä oli Klaanin silmissä yhä hukassa. Mutta tämän huoneen omistaja ei teknisesti ottaen ollut yksi heistä. Vastahan Killjoyn keskinkertaiseen valeasuun oltiin kiinnitetty puolen linnoituksen edestä huomiota.
Hämärään tilaan astellut hämähäkki halusi kuitenkin katsoa alelaarista hankitun naamion taakse. Paikan yhteydenotolle Visokki oli valinnut muutamastakin syystä. Hiljaisuus oli toki yksi merkittävä tekijä, mutta telepaattisen linkin tekeminen valtavien välimatkojen päähän helpottui merkittävästi, kun sai ympärilleen jotain, joka muistutti kohteesta.

Ei Killjoy koskaan ollut huonettaan paljoa käyttänyt, mutta se oli parasta, mitä tarjolla oli. Kaya-Wahi ei ollut enää vaihtoehto.

Lattiamatto pöllysi Visokin alla, kun tämä sulki silmänsä ja asettui lepäämään sen päälle. Etsiessään tutun mielen jälkeä saarta ympäröivän vesimassan yltä visorak ei voinut olla pohtimatta edellistä kertaa, kun oli keskustellut kralhin kanssa. Hän halusi ajatella, että sentään tällä kertaa olosuhteet olivat vähemmän kamalat, mutta epävarmuus kalvasi yleensä hyvin rauhallista mieltä.

Visokki ei pitänyt siitä, että hänelle valehdeltiin. Ei varsinkaan kaikkien niiden lupausten jälkeen, mitä hänelle oltiin osoitettu.

“Ei”, hämähäkki joutui muistuttamaan itseään. Nyt hänen piti keskittyä. Löytää jälki. Nähdä muurien ulkopuolelle ja kuunnella tarkkaan.

Kului hetki, kului toinen. Visokki oli melko varma seurattavasta jäljestä. Mutta paikka mihin se johti oli hyvin vilkas. Satoja mieliä, tuhansia. Hänen täytyi seurata tarkemmin.

Lopulta mieliä tuntui olevan läsnä vain muutamia kymmeniä. Niiden joukosta oikean löytäminen olikin sitten hyvin helppoa.

Yksi vinkki oli se, miten vähän Killjoyn mieli lopulta antoi itsestään ulkopuolelle. Osittain Visokin itsensä opettamaa, kyllä, mutta kralhin mieli oli aina ollut tehokas keskittymään tasan yhteen asiaan kerrallaan. Se ei pitänyt paljoa meteliä.

Toinen, tässä tapauksessa ilmiselvempi vinkki oli se, että Killjoy ei ollut yksin omassa päässään. Siellä oli jotain muutakin.

“Hetkonen…”

Kaksikin muuta?

“Ööh, setäherr- sotaherra. Täällä on taas joku telepaatti.”

“Ah, anteeksi”, Visokki hämmentyi kuullessaan oudon äänen. “Taisin erehtyä henkilöstä”, hän jatkoi. Vaikka oli melko varma siitä, että hän oli osunut oikeaan mieleen.

“Et erehtynyt”, tutumpi ääni lopulta vahvisti. “Miksu, annatko meille hetken.”

Hetken aikaa Visokki sai kuunnella merkillistä ähinää, joka lähti omaa taajuuttaan vaihtavasta kranaisasta asiasta Killjoyn sisällä. Hiljaisuuden laskeuduttua hämähäkki ei löytänyt sanoja tervehdykseen, pelkästään ilmiselvimpään kysymykseen.

“Miksu?”

“Ai se ei ollutkaan Manu, joka minut kavalsi”, Killjoy ihmetteli. “Hän meinaan ihmetteli ihan samaa.”

“Puhut kavaltamisesta ja tulet silti salassa takaisin Klaaniin, ja vieläpä kaikkien aikojen huonoimmassa valepuvussa.”

“Etkä siitä huolimatta yrittänyt estää poistumistani. Mikä tarkoittaa joko sitä, että asuni toimi tarpeeksi pitkään tai, että päästit minut menemään tarkoituksella.”

Visokki ei edes ehtinyt vastaamaan, kun Killjoy saapui päätelmässään seuraavaan vaiheeseen.

“Suga?”

“Hän on huolissaan.”

“Olisi pitänyt odottaa, ettei hänen omatuntonsa kestä salaisuuksia.”

“Minäkin olen huolissani”, Visokki painotti.

“Entä kuinka moni muu on huolissaan? Paacolla oli varmasti tosi hauskaa kameroidensa kanssa.”

“Toistaiseksi olemme olleet asiasta ihan hissukseen. Olin varma siitä, että sinulla oli hyvä syy pitää sitä, mitä ilmeisesti luulet matalaksi profiiliksi.”

“No et ole väärässä, mutta oletan, että et ‘soittelisi’, jos täysin uskoisit teoriaasi.”

“Minä halusin antaa sinulle mahdollisuuden selittää. Auttaa meitä ymmärtämään.”

“Tässä ei ole mitään ymmärr-”

“Lista!”, Visokki keskeytti Killjoyn kaartelevan puolustuksen. Kralhin ajatukset hiljenivät välittömästi. “Miksi Tawa vastaanotti yhden nimen vähemmän?”

Hiljaisuus jatkui hetken. Mutta vain hetken.

“Sinä et itsekään halunnut nimeäni sille listalle.”

“Killjoy, se ei tarkoita-”

“Sinä epäröit.”

“Killjoy, minä en-”

“Ja miksi käytät koko ajan nimeäni?”

“TAJUATKO SINÄ ITSEKÄÄN, MILTÄ TÄMÄ OIKEIN NÄYTTÄÄ?”

Puisella istuimella, jo hyvän matkan päässä Klaanista, punaiseen haarniskaan pukeutunut mies miltei rusensi juomalasinsa. Visokki ei korottanut “ääntään”. Koskaan. Ei Killjoyn kuullen ainakaan.

“Sinä et tee näin. Sinä et vain pimitä tietoa. Et tällaisina aikoina. Et silloin kun niin moni on kuollut.”

“Visokki-”

“Etkä”, hämähäkki jatkoi hurjistuneena, “Sen jälkeen vain katoa maailmalle sotimaan sotiasi, kun kotisi odottaa päivä päivältä etenevää taistelua. Et edes soita! Et lähetä kirjettä! Oletamme, että olet kuollut aina siihen asti, kunnes Matoro kertoo sinusta. Ja vähän sen jälkeen hän palaa sirpaleina takaisin, eikä sinusta silti näy jälkeäkään, vaikka kuulemma vietitte aikaa saman katon alla.”

“Sinä et nyt-”

“Killjoy. Ei.”

Ja siinä vaiheessa kralhi lakkasi yrittämästä ja hiljeni kuulemaan, mitä visorakilla oli sanottavana.

“Killjoy, me pidimme eilen Umbran hautajaiset.”

Hiljaisuus Killjoyn päässä jatkui. Hetki tuntui molempien päässä ikuisuudelta.

“Tulisit kotiin”, Visokki sai lopulta sanotuksi. “Tee se ennen kuin joudumme kaivamaan toisen haudan ilman mitään haudattavaa.”

“En voi”, kralhi lujistui.

“Minä tahdon luottaa sinuun, ja siihen ettet ole tehnyt niitä asioita, mitä koskien meillä on todisteita. Mutta sinun täytyy tulla todistamaan itsesi puolesta.”

“Sinä et ymmärrä. Hän on elossa.”

“Mitä… mitä sinä oikein tarkoitat?”

“Xen. Hän ei ole kuollut. Minä löysin hänet.”

Paljolti levällään olleet palikat monista Metru Nuin tarinoista kasautuivat taas vähän kokonaisemmiksi Visokin päässä.

“Et koskaan kertonut minulle hänen nimeään”, hämähäkki huokaisi samalla, kun hänen muistonsa palasivat siihen iltaan Klaanin muurin harjalla, jolloin hän oli kuullut tarinan vahkitytöstä ensimmäistä kertaa.

Killjoylla oli kestänyt ikuisuus kävellä portaat huipulle. Hänen uudet jalkansa tottelivat palaneen miehen käskyjä vain vaivoin. Se oli ilta, jolloin Killjoy oli kuullut saavansa jäädä Klaaniin. Se oli myös yksi niistä kolmesta kerrasta, jolloin Killjoy oli kertonut tarinansa.

Viimeksi Onu-Metrun syvyyksissä, kerran Sugalle nuotion ääressä kaukana etelässä. Mutta ensimmäistä kertaa siellä muurilla, visorakille joka oli pitänyt hänen puoliaan loppuun saakka.

“Olen iloinen puolestasi”, hämähäkki sai lopulta sanotuksi.

“Enkä minä aio antaa hänen kulkea Nizin reittiä. Se, mitä Metru Nuilla tapahtui on herättänyt hänessä varmasti kaikki maailman kysymykset. Mutta hän ei vajoa niihin. En anna sen tapahtua.”

Visokki ei enää ollut varma, oliko Killjoyn hatara psyyke murentunut lopullisesti vai jahtasiko tämä oikeasti jotain tärkeää. Paatos kralhin sanojen taustalla kuulosti kuitenkin tarpeeksi aidolta, joten visorak antoi kralhin vielä jatkaa.

“Mitä sinä oikein olet tekemässä?”

“Olin jo luovuttamassa”, Killjoy myönsi. “Teinkin niin, mutta pirullinen kohtalo ei antanut minun. Ja onneksi ei, sillä nyt minä tiedän täsmälleen mitä minun pitää tehdä. Eli poistaa mysteeri maailmankartalta ennen kuin Xen pääsee liian lähelle sitä.”

“Tiedäthän, että nämä ovat juuri niitä asioita joista sinun pitäisi keskustella. Eikä lähteä maailmalle ampumaan kaikkea, mikä liikkuu.”

“Luuletko, että kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, hän suostuisi edes katsomaan minuun päin?”

“Ehkä. Jos omistaisit kyvyn edes välillä pysähtyä ajattelemaan, kuinka kohtelet väkeä ympärilläsi.”
“Tuo kuulosti jo henkilökohtaiselta”, kralhi tuhahti. Visorak ei edes yrittänyt peitellä pettymystään.

“Unohda hetkeksi, että olen yksi admineista ja muista, että olen myös ystäväsi. Minun ei pitäisi joutua kaivelemaan mieltäsi satojen kilometrien takaa vaihtaakseni kuulumisia. Sinä olet aina ollut tällainen, mutta edellisillä kerroilla emme löytäneet sinun nimelläsi varustettua nauhoitetta Punaiselta Mieheltä.”

Killjoy ei edes vaikuttanut yllättyneeltä siitä, että kolmella kirjaimella kirjoiltu nauhoite oli päätynyt Visokille.

“Minä vähän pelkäsinkin, että rahipoju saattoi löytää sen nuuskiessaan. Talonvahtini liversi visiitistänne.”

“Sinä olet mahdoton! Miten sinä voit suhtautua tällaiseen asiaan, kuin se ei olisi mitään? Tiedätkö sinä miten pahalta tämä näyttää? Se, että poistat nimesi ehdokkaiden listalta tietoisesti sen jälkeen, kun sinua ollaan henkilökohtaisesti lähestytty ja vieläpä ainoana koko joukkiosta tuollaisella tavalla.”

“Oletko Visokki missään vaiheessa miettinyt, että ei välttämättä ole viisasta luottaa viholliseen, kun tutkii kuka hänen pikku apurinsa on?”

“Luuletko etten tee sitä koko ajan? Tai muistele aikojani vankeudessa? Tai sitä tuskan määrää, mikä vaadittiin siihen, että sain yhteyden sinuun. Ja kyllä, juuri sinuun. Koska olin varma, että sinuun voisin tässä asiassa luottaa.”

“Entä mitä mieltä olet asiasta nyt. Voitko sinä yhä luottaa minuun?”

Killjoy esitti kysymyksensä aivan liian kylmästi Visokin makuun. Hän ei pitänyt siitä, kuinka kralhi tuntui etäännyttävän itseään keskustelusta. Hän puhui itsestään, kuin jostain toisesta.

“Minä… en tiedä enää. Minä tahdon, mutta en tiedä enää voinko.”

“Olet tervetullut katsomaan. Kolua koko pääkoppani. Tutki, mitä haluat.”

“Sinä tiedät, että minä en tee niin. En koskaan tekisi niin.”

“Ehkä olisi aika”, Killjoy pohti, vaikka tiesi erinomaisesti, kuinka tiukasti Visorak piti kiinni moraalisesta koodistaan.

“Ja vaikka tekisinkin, tiedät kyllä vallitsevat olosuhteet. Mielissä vieraileminen on muuttunut uskomattoman vaaralliseksi.”

“Siitäkö syystä Manukin oli uteliaalla päällä? Tämä loisverkko kuulostaa melkoiselta sekasotkulta.”

“Ja sinä valehtelit hänelle, ettet mukamas tiennyt koko jupakasta mitään!”

“Eli se oli Manu, joka minut kavalsi! Saa olla viimeinen kerta, kun jaan kuulumisia sen pirulaisen kanssa.”

“Älä yritä vaihtaa aihetta,”

“Tai no ehkä jaankin. Melko mukava tyyppi hän on. Kuuleman mukaan sinunkin mielestäsi. Oikein erityisen mukava.”

“Me emme keskustele tästä”, visorak närkästyi.

“Ai vähän samalla tavalla, kuinka me emme keskustele siitä, miten minä ilmeisesti petin Klaanin ja aiheutin viattomien kuolemia siitäkin huolimatta, että taistelin teidän rinnallanne niitä penteleen peltipurkkeja vastaan.”

“No sinulla on tapana aiheuttaa-”, Visokki aloitti lauseensa, mutta keskeytti tajutessaan, kenelle oli sanojaan osoittamassa.

“Anteeksi. En tarkoittanut…”

“Tarkoittanut mitä?”, Killjoy tivasi, “Että väki ympärilläni tuppaa päätymään kuoliaaksi. Kyllä minä sen tiedän. Ei tarvitse muistuttaa.”

“Ei mutta oikeasti, en halunnut sen kuulostavan siltä.”

“Et niin”, Killjoy myönsi, “Tiedän, ettet halunnut.”

Visorak huokaisi syvään. Niin teki myös kralhi. Hetken sanojaan mietittyään Visorak uskalsi viimein jatkaa keskustelua.

“Missä sinä oikein olet?”

“Steltillä”, Killjoy kertoi rehellisesti, “Ajattelin ensin vain pysähtyä tankkaamaan, mutta sitten törmäsin pariin metsästäjään, jotka osasivat yhdistää muinaisen naamani nykyiseen kypärääni. Piti tehdä kiertolenkki ja käydä hävittämässä ruumiit.”

Visokki voi hieman pahoin. Hän tiesi, ettei entinen kenraali vitsaillut.

“Geenkin nuppia nämä kovasti olisivat halunneet. Puhuivat sedästä kuin rikoskumppanistani. Oletan, ettei hänellä ole ollut kovin montaa kohtaamista vielä?”

“Eipä varmaan”, Visokki myönsi. Hämähäkki kuuli Killjoyn äänestä, että oltiin päädytty häntä kiinnostaviin aiheisiin.

”Hän varmaan ampui kiikarinsa kiertoradalle, kun kuuli viimeisimmästä tempauksestani.”

“Hieman turhan värikäs kielikuva. Tiedät, että hän suhtautuu lähinnä happamasti kaikkiin nimesi sisältäviin lauseisiin.”

“Ihmettelen suuresti, jos tuo oli reaktio äänitteenkin löytymiseen.”

Visokki ei ollut varma, mitä sanoa. Killjoy huomasi hiljaisuuden välittömästi.

“Voi luoja… ette ole kertoneet.”

“Matoro päivitti sinut ajan tasalle Ämkoosta?”

“Päivitti.”

“Sitten ymmärrät, miksi en ole kasvattanut Geen taakkaa tarpeettomasti.”

“Tuo kuulostaa kovasti siltä, että ripaus luottamusta olisi jäljellä”, kralhi toiveili.

“Ei ole tällä menolla kauaa. Ennemmin tai myöhemmin minun täytyy avata suuni, enkä ota lainkaan vastuuta mitä Gee tekee, kun hän saa koko tarinan.”

“Kuulostaa pelottavalta”, sarkasmi valui vuolaana.

“Ehkä se voidaan välttää. Tule kotiin. Kerro tarinasi. Näytä naamaasi sen verran, että voimme ainakin luottaa siihen, ettet yritä piilotella meiltä mitään.”

“Sinä tiesit jo ennen keskusteluammekin, että se ei ole minulle vaihtoehto.”

“Minä rukoilin toisin”, Visokki ulahti. Hämähäkin ääneen oli sekoittunut aito palanen surua. Hän oli odottanut ystävältään enemmän. Eikä admin halunnut joutua siksi välikädeksi, mihin hän oli kovaa vauhtia päätymässä.

“Olen pahoillani.”

“Sen minä uskon. Olet aina ollut. Siksi minä olenkin niin huolissani. Syyllisyys voi ajaa pelottaviin tekoihin.”

Visokin raajat rapsuttivat pölyistä mattoa. Hän ei enää tiennyt mitä sanoa. Eikä ollut lainkaan varma, mitä mieltä hän tilanteesta enää oli.

“Mene sitten. Ja lupaa tulla yhtenä kappaleena takaisin.”

Ajatusmurahdus Killjoyn päässä kuulosti tyytymättömältä, joskin myöntyvältä. Tämä oli se keskustelun hiipumisen kiusallinen vaihe, jossa kralhi yleensä poistui. Siksi admin saikin yllättyä siitä, että Killjoy oli yhä paikalla.

“Minä saatoin olla hieman töykeä Tawalle viimeksi kun puhuimme. Mutta minun piti saada hänen sanansa siitä, että hän saa sinut kaivettua takaisin maan pinnalle.”

Visokki oli hyvin lähellä huomauttaa, ettei Tawalla varsinaisesti ollut mitään tekemistä hänen paluunsa kanssa, mutta tuli lopulta tulokseen, ettei se toisi keskusteluun mitään.

“Pääsin kotiin”, Visokki huokaisi, “Sinunkin olisi aika.”

“Klaani oli aina enemmän sinun kotisi, kuin minun”, Killjoy totesi. Visokki huokaisi syvään ja antoi kralhin sanojen upota. Hiljaisuus oli taas laskeutunut, mutta tällä kertaa visorak antoi sen hiipua. Telepaattinen yhteys kaksikon välillä katkesi lopulta ja admin odotti hyvän tovin, ennen kuin kampeutui takaisin jaloilleen. Lukuisat nivelet raksahtelivat, kun hämähäkki venytteli olemustaan ja rytmikkäästi naputellen kipitti ulos huoneesta, jonka omistajalla ei ollut pienintäkään aikomusta viettää siellä öitään.


Visokin huone

Visorak kertoi keskustelun heille neljälle sanasta sanaan, alusta loppuun.

Pyöröikkunan valo puski vain pienestä raosta sisään huoneeseen, joka muistutti enemmänkin luolaa. Paksut vihreät seitit valtasivat alaa ja peittivät valonlähteen lähes kokonaan. Ne kietoutuivat verhottoman verhotangon päihin, pienen harmaan sohvan jalkoihin ja lukuisten hajanaisesti aseteltujen kirjahyllyjen taakse. Yhdessä nurkassa ne nivoutuivat paksuksi riippumatoksi, jolle moderaattoreista vain Make oli tohtinut istahtaa.
Visorakin oma lemmikkihämähäkki kipitti samoja seittejä pitkin. Make tuijotti sen karvaisten jalkojen liikettä lähinnä hämmentyneenä.

Kahdeksanjalkainen karvaturri kipitti verkoilla ja loikkasi moderaattorin jaloille. Make ei uskaltanut silittää sitä. Jokin otuksessa häiritsi häntä pahasti, mutta ei suinkaan sen ulkomuoto (se oli oikeastaan aika hellyyttävä) tai edes myrkyllisyys. Nui-Koron pahan pormestarin tapauksen jälkeen Make uskoi, että hämähäkin purema olisi pientä.
Moderaattori nosti katseensa yhä Killjoyn sanoja toistelevaan Visokkiin. Lopulta liskomies sai häntä vaivaavan kysymyksen päästä kiinni. Eikä se muuten helpottunut yhtään.

… onko siinä jotain outoa, jos rahilla on lemmikkirahi?

Saako minulla olla lemmikkirahi…?

Sylissä kököttävä hämähäkki tuijotti Makea.
Make tuijotti takaisin. Sitten hän jäi tuijottamaan seinään ennen kuin tarkisti yksi kerrallaan jokaisen moderaattoritovereistaan.

… olenko minä jonkun näistä lemmikkirahi?

Hämähäkki käppäili jalalta Maken kämmenselälle, josta se loikkasi takaisin riippukeinulle. Kukaan muu huoneessa ei vaikuttanut huomioivan ”pikku-Herbertiä”, joten Make päätti yrittää antaa asian olla.

Moderaattorit kuuntelivat kärsivällisinä loppuun asti. Visu lopetteli pienen pöydän vierellä kertomustaan jättäen linnakkeen lainvalvojanelikon hiljaistakin hiljaisemmiksi. Vaikea tilanne ja uudet tiedot Killjoysta (ja oman eläimellisen identiteetin kyseenalaistaminen) kahlitsivat heidät hiljaisuuteen.

”Ja sitten päästit hänet menemään?” seinään nojaava Same kysyi kuppinsa takaa.

”Niin”, naisen ääni kuiskasi. ”Minun täytyi. Olisitko itse tehnyt toisin, Same?”

”Kieltämättä kaikki, mitä meillä on Killjoyta vastaan, on vain aihetodisteita”, kirjahyllyyn nojaava selakhi huokaisi. ”On silti huomioitava myös, että ratkaisu perustuu vain omaan luottamukseesi, admin.”

Visokki kääntyi ja tuijotti selakhia yllättyneenä. Pihdit aukesivat hieman ja sahahampaat visorakin kidassa pyörivät rauhalliseen tahtiin.
”Ymmärrän kyllä, miksi olet tuota mieltä. Minulle se, mikä sinulle on luottamusta, on vahva tunne siitä, miten hänen mielensä toimii. Olen pahoillani, etten voi esittää sitä muuten…”

Same nyökkäsi hyväksyvästi.
”Luulen ymmärtäväni. Emme silti voi jättää Killjoyta pois tutkimuksista.”

”Älkääkä jättäkö”, Visokki myönsi pettymystä silmissään. ”Ottakaa kaikki tiedot, mitä meillä on hänestä erityistarkkaan syyniin… mutta yhdellä ehdolla.”

Moderaattorit katselivat toisiaan hiljaisina. Bladis avasi ensimmäisenä suunsa hammasta purren.
”Emme kerro Gee-miehelle?”
Visokki nyökkäsi. Moderaattorien hiljaisuus oli ymmärtävä. Ei hyväksyvä.

”Tota”, Paaco nosti sohvanpohjalta sormen ylös, ”jos Visu on admin ja Gee on admin. Niin onko tuo ihan legit käsky?”

”Ei se olekaan käsky”, Visokki sanoi voipuneella äänellä, ”tässä voin vain pyytää teitä. Se ei varmasti näy ulospäin, mutta ajat ovat todella rankkoja Geelle. Se, yhdistettynä hänen menneisyyteensä Killjoyn kanssa… en tiedä, pystyisikö hän käsittelemään tätä tietoa neutraalisti. Pelkään, mitä kaikkea voisi tapahtua.”

Kukaan heistä ei tuntunut haluavan uskoa siihen. Visorakinseittinen riippukeinu narisi, kun Make työnsi sitä jaloillaan heilumaan. Paaco kurtisti oudoksuen kulmiaan pää käsinojaa vasten.
”Kyllä Gee saisi pasmansa pidettyä kasassa”, Bladis vannoi.
Hymyäkään päästämättä Paaco teki vasemman kätensä sormista kiikarin samanpuoleisen silmän ylle ja tuijotti Bladista vakavanaamaisena.
”Pasma. Päälle”, hän sanoi.
”Heh hah höh”, Bladis mutisi.

”Yritetään käsitellä tämä asia niin”, Same korotti ääntään, ”että emme joka tapauksessa piilottele admin Guardianilta mitään. Tämän tason tutkimustyön ei tarvitse vain olla hänen henkilökohtainen huolensa. Meillä on aikaa raportoida hänelle silloin, kun tilanne on nykyistä selvempi. Hoidamme petturitutkimuksen omin toimin siististi loppuun.”

Visokki näytti huojentuneelta.
”Kiitos, Same. Tiedän, että ette halua uskoa että tämä vaikuttaisi Geehen negatiivisesti. En minäkään. Mutta haluan itse esittää tilanteen hänelle sitten, kun aika on kypsä.”

”Eikö Killjoyn kuuluisi itse tehdä se?” Bladis sanoi jäisesti.

Visokki huokaisi ja piti pitkän hiljaisuuden. Mielensisäisen viestin odottelun hiljaisuus tuntui pidemmältä kuin pelkkä tauko puheessa olisi tuntunut.
”Niin… niin hänen pitäisi.”

Same kääntyi mietiskelevältä näyttävänä moderaattoreita kohti ja nyökkäsi näille yksi kerrallaan. Make nousi riippukeinulta saaden verkkotangon narahtamaan ja heilutti teräväkyntistä kättään hyvästiksi Visokin lemmikille. Hänen yllätyksekseen se heilutti takaisin, ja Make puski pois itseään aiemmin hämmentäneen kysymyksen.

… onko Visokki tuon lemmikkirahi?

Se ei ollut pelottavin kysymys.

… olenko minä nyt sen lemmikkirahi?

Make räpäytti silmiään kahteen kertaan ja vaappui pitämään ovea auki kollegoilleen.

Paaco ponkaisi sohvalta ylös ja työnsi Bladiksen pyörätuolin ulos. Tämän kerran skakdi ei vaivautunut valittamaan ilmaisesta kyytipalvelusta.
Ovi kolahti lainvalvojien perässä. Vain Same ei astunut huoneesta ulos, vaan jäi nojaamaan samaan kirjahyllyyn. Pitkiä hiljaisia hetkiä hän siinä ehtikin nojata.

”Vielä siinä?” Visokki havahtui tuijoteltuaan hetken ikkunasta. Pikku-Herbert asteli nyt hänen pihtihampaillaan pientä verkkoa kutoen.

Same nyökkäsi. ”Vanha tottumus, admin.”

”… tottumus?”

”Saarellani sitä ei kutsuttu mielenlukemiseksi”, selakhi sanoi suoristaen selkänsä, ”vaan hierarkiaksi. Osaan aistia, milloin käsky on tulossa.”

Visokki hämmentyi. ”Minkälainen käsky?”

”En vielä tiedä, admin. Mutta aistin, että se ainakin haluaisi minun jäävän hetkeksi.”

”Olet aivan oikeassa. Miten olisi tällainen käsky: Kerro minulle, miten minun olisi pitänyt tehdä…”

Same pudisti päätään.

”En voi vielä tietää, teitkö väärin Killjoyn kanssa. Kaikki on vielä auki tutkinnassa.”

Visokki nyökkäsi.
”Mutta minun pitäisi olla epäluuloisempi, eikö niin?”

”En halua tuomita-”

”Mutta pessimismi on realismia, niinkö?” Visokki keskeytti. Lempeällä äänellä, mutta keskeytti. ”Avde haluaa, että olemme epäluuloisia. Että menemme yhä pidemmälle saadaksemme tietää, kehen luottaa! Siksi hän merkitsi jokaisen petturiehdokkaista loisella! Koska hän haluaa antaa meille sen valinnan!”

Same oli avaamassa suutaan, mutta ei antanut sanojen tulla.

”Jos rikon periaatteeni ja katson jonkun heistä pään sisälle”, visorak lausui aavemaisen rauhallisesti ja hiljaa, ”jos kaivan ulos jokaisen salaisuuden ja avaan kaikki lukot, siinä samalla loinen tarttuu minuun taas! Hän merkitsee minut uudelleen.”

”Admin…”

”Minä sain loiseni jo kerran ulos. Enkä enää edes muista, miten, mutta minä sain sen ulos! Jos lakkaan todistamasta, että en ole se, mitä hän halusi minusta muovata, että en ole hänen ’ratsunsa’… hän voittaa. Hän voittaa, Same! Hän todistaa, että olemme sitä mitä hän halusi meistä tehdä.”

Same seisoi jämerässä ryhdissä odottaen taukoa Visokin sanoissa. Sen tullessa hän käytti tilaisuutensa.
”Vaikka en ymmärräkään edelleenkään mitään siitä, mitä loinen oli, sanoi ja teki”, Same huokaisi, ”tiedän että ehdokkaiden mielten täydellistä luotaamista ei voi edes pyytää keneltäkään siihen pystyvältä. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi luodata heitä täysin oikeudenmukaisin keinoin.”

Visokki tuijotti Samea hetken ja henkäisi syvään.
”Mutta minusta tuntuu kuin se olisi myös sitä, mitä hän yrittää saada aikaiseksi… kuin hän voittaisi riippumatta siitä, miten toimimme. Killjoy on ystäväni. Snowie on sinun, Same! Kun otamme heidät muuna kuin ystävinä, kun otamme heidät vain epäiltyinä… se tuntuu siltä kuin tekisimme heistä päässämme muuta kuin itsensä…”

”Ymmärrän, admin”, Same sanoi, ”mutta yritän itse ajatella asian niin, että vaikka joudun laittamaan tovereita – myös ystäviä – epämiellyttävään asemaan, teen sen kuitenkin heidän etujensa mukaisesti.”

”Sillä tavalla voi menettää ystäviä”, Visokki vastasi.

”Niin”, Same myönsi. ”Niin voi. Mutta voisin menettää heidät myös vihollisille. Ja jos voin estää sen, otan mielelläni vastaan ystävien elinikäisen vihan.”

Visokki katsoi tuoretta päämoderaattoria alakuloisin silmin. Visorakin elekieli oli kaukana selakhien, matoralaisten ja skakdien vastaavasta, joten admin oli joutunut opettelemaan monia ilmeitä vain voidakseen näyttää niitä ilman sanoja.

”Anteeksi, Same”, Visokki sanoi. ”Unohdan joskus, kuinka vaikeaa on olla se, joka joutuu tuomitsemaan omiaan.”

Samen kasvoille ei taas paennut tunteen häivähdystäkään. Myös se oli harkittu valinta.
”Kaikkina aikoina ei tule Klaania uhkaamaan vihamielinen armeija tai mielissä pesivä loinen. Nyt on vammojen aiheuttamisen aika, ja sen päätyttyä niitä hoidetaan. En osaa jälkimmäistä kuten sinä, joten keskityn ensimmäiseen. ”

Visokki antoi tuoreelle päämoderaattorille niin empaattisen katseen kuin visorakin viiltävillä silmillä vain kykeni.
”Kiitos, Same.”

Selakhi iski hoikat jalkateränsä yhteen.
”Admin.”

”Onko sinulla vielä kysyttävää? Muussa tapauksessa voit mennä.”

”Vain yksi kysymys”, selakhi kuiskasi. ”Liittyen Guardianiin.”

Visokki katsoi takaisin tuskaisana. Same näki, että valinta oli ollut vaikeaa adminillekin.
”Arvelinkin.”

”Entä jos hän saa itse tietää Killjoyn tapauksesta ennen kuin ehdit kertoa hänelle?”

Visorak oli hetken hiljaa ja seurasi katseellaan vain pihtihampaidensa kärkien välille verkkoa kutovaa pikkuista.
”Sen vastuun otan minä.”

”Ymmärrän. Kiitos, admin.”

Niine sanoineen selakhi nyökkäsi syvään ja astui ulos huoneesta.

Visorak laski lemmikkinsä yhdelle omista, pinkeiksi vedetyistä vihreistä verkoistaan. Verkko värähti, kun kepeä kahdeksanjalkainen asteli innoissaan sitä pitkin katonrajaa kohti. Admin asteli riippukeinulleen, nousi sille ketterästi takajaloillaan ponnistaen ja lyyhistyi lepoasentoon.
Kun hän sulki vihreät silmänsä, viimeinen asia minkä hän näki oli verkko, jossa hän eli ja jota hän oli oppinut kutsumaan kodikseen.

Kun hän astui kauan toivomaansa uneen, hän näki verkon, jonka Syvä Nauru oli kutonut. Sitä hän oli oppinut kutsumaan painajaisekseen.


Same tuijotti eteensä hau-naama peruslukemilla, kun hänen sulkemansa oven edessä könöttivät yhä hänen entiset vertaisensa ja nykyiset alaisensa. Make oli lähtenyt jo omiin tehtäviinsä, mutta Bladis ja Paaco tuijottivat selakhia katseet odottavina.
”No?” Bladis tivasi. ”Mitä mieltä?”

”Mistä?” Same kysyi ajatukset vielä äskeisessä hetkessä.

”Killjoyn suojelusta!” Bladis tuhahti. ”Joo joo, meillä ei ole oikeuksia määrätä vangitsemista koska oikeita todisteita ei ole, mutta eikö tämä ala olla jo vähän liikaa?”

Paaco nyökkäsi. ”Aika pirusti hämäriä juttuja pyörii sen jätkän ympärillä… muistatteko sen kuulatapauksenkin?”

”Ai sen, kun yksi sen entisistä kavereista nyt vain sattui lyöttäytymään yhteen Labion kakkosmiehen kanssa?” pyörätuoliskakdi murahti. ”Aika jännä yhteensattuma.”

”Niin”, Same myönsi. ”Mutta se operaatio loppui käsitykseni mukaan Creedyn, Killjoyn hyvän ystävän kuolemaan.Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.”

”No, se riippuu varmaan siitä, kuinka tärkeitä kamut ovat hänelle…” Bladis kohautti olkapäitään. ”Pitäisi varmaan raahata kuulusteluhuoneisiin mahdollisimman paljon väkeä, jolla on joku käsitys miehestä.”

”Niinpä”, Paaco maiskutteli huuliaan ja kääntyi. ”Mites se vahki, joka toi metruseikkailijat kotiin? Saatiinko siitä mitään irti?”

Bladis tuijotti kollegaansa hetken hämillään, mutta sitten tuntui tajuavan.
”Aa, se kyklooppi hienolla aluksella. Siitähän on jo puolisen viikkoa.”

”Niin”, Same sanoi vaitonaisena. ”Niin on.”

Hetken he olivat hiljaa.
”Niin mitä me sen suhteen teimmekään?” Paaco hymyili hermostuneena.

”Käskimme odottaa kuulustelua”, Same sanoi, ”ja…”

Syvä hiljaisuus valtasi admin-tornin käytävän.
”Voi perse”, Same jatkoi.
”Voi perse”, Bladis toisti.

”Eipä tuo mitään”, Paaco sanoi hieroen niskaansa. ”Minultakin olisi varmaan unohtunut.”

”Eiväthän vahkit syö mitään?” Bladis narskutti hampaitaan. ”Toivottavasti joku on älynnyt syöttää sille jotain. Entä jos se on kuollut nälkään?”

”Eivät vahkit syö mitään”, Paaco sanoi virnuillen hermostuneesti.

”Entä jos Musta Käsi julistaa meille sodan?” skakdi kysyi. ”Koska kidutimme yhden niistä nälkäkuolemaan?”

”Eivät vahkit syö mitään”, Same sanoi.

”No, kohtahan huomaamme!” Bladis virnisteli.

Selakhi kääntyi käytävän kelloa kohti, tuijotti sitä viitisen sekuntia ja kääntyi alaisiaan kohti.
”Haluan vahkin kuulustelutilaan 1 viidessä minuutissa”, selakhi sanoi. ”Tänään taidetaan vähän jutustella lisää lämpimiä aiheesta kenraali Killjoy.”

Arupakin ahjo

Admin-torni

Vartija pyöritti kuluneelle puupöydälle levitetyn Bio-Klaanin saaren taas rullalle. Laivoja, sotakoneita ja sotamiehiä kuvanneet pikku puupalikat valuivat napisten kasaan, kun Guardian nosti kellastuneen ja haperoituneen saaren kartan rullana pystyyn. Yhä mietiskelyssään kynsin ja hampain roikkuva mies käänsi päänsä hitaasti oviaukossa odottavaan. Hän sujautti kartan lipastoon ja lähti astelemaan ovea kohti.

”Ovatko pojat valmiina?” skakdi kysyi ääni väsymyksen painosta laahaten.
”Kyllä, admin”, Same nyökkäsi. ”Bladis ja Make ovat mukana. Paaco ei liity joukkoon. Hän on työskennellyt koko viikon ZMA:n nauhan salauksen parissa.”

”Näin vähän toivoinkin”, Guardian totesi sulkien työhuoneen oven perässään. Päivänpaiste paljastui admin-tornin käytäville asti – tällaisia syyspäiviä oli hiljainen odottelu tarjonnut rannikon kansalle riittämiin. Kauniita ja tuhkantuoksuisia.

”Same”, Gee aprikoi hetken tähän katsomatta, ”en ole koskaan juuri kiittänyt sinua työstä, jota teet.”
Selakhin nyökkäys siihen oli hädin tuskin tunnistettavissa sellaiseksi. ”Eikä tarvitsekaan.”

”Ehkä niin. Mutta haluan silti kiittää.”

”Et kutsunut minua tänne asti vain kertomaan sitä, ethän?” Same kysyi toteavaan sävyyn.

Nokkela pikku hai.
Vartija kääntyi ympäri ja nojasi kädellään seinälaattoja vasten katkaisten Samen tien. ”Enpä.”

Moderaattori odotteli hetken selitystä vaatien. Tällä ei selvästikään ollut aavistustakaan, mistä todella oli kyse.

”Mikä mättää, Same?” skakdi lopulta kysäisi.

”Missä?”

”Et kuulemma ole ollut nykyiseen hommaasi ihan tyytyväinen.”

Selakhin kallossa raksutti rataskoneisto, ja hai havahtui ja huokaisi.
”Ei aivan niinkään, admin. Koen vain, että… minusta olisi enemmän hyötyä toisaalla.”

”Ai? Tulikärpäsen iskuko tuollaista sai miettimään?”

”Sekin”, valkea viikatemies totesi hiljaa. ”Kuulin vain eilen, että hätäkokouksissa saatettiin kysyä taisteluraporttieni ja vahvuuslaskelmien perään.”
Guardian hykersi kuivasti. ”Joo, tulivat kyllä puheeksi. Mutta en oleta, että sinulla on aikaa niihinkin tämän penteleen petturitutkinnan kylkiäi-”

”Ne ovat valmiita, admin.”

”Niin”, skakdi mömisi, ”tietty.”
Nukkuisit joskus, Guardian halusi sanoa.

Tarkemmin ajateltuna hänellä ei ollut päteviä todisteita, että kalpea kulkija olisi koskaan juuri uinunut. Sininen admin oli melko vahvasti sen puolella, että Same nukkui lähinnä päivisin, jos silloinkaan.
Puuarkussako?

”Selakhian sota valmisteli minut tähän”, moderaattori jatkoi tiukasti. ”Uskon pystyväni ennustamaan nazorakien seuraavat siirrot. Ei vaadi varmastikaan paljoa päättelyä ja laskutoimituksia määrittää, kuinka monta tonnia napalmia Tulikärpänen pystyy lastaamaan ja laukaisemaan, ja olen ehkä jo asian jäljillä… ehkä jopa seuraavan kohteen. Uskon pystyväni aavistamaan imperiumin seuraavat siirrot. Oma vahvuutemme ei ole valtava, mutta yllätys on edelleen etumme. Vihollinen toimii suuren koneiston lailla, ja he eivät tunne kaikkia-”

”Korttejamme?” skakdi töksäytti. ”No kun siinähän se vitsi on, että varmaan tuntevatkin.”

”… en… aivan ymmärrä”, Same sanoi hiljaa.

”Jos niillä piruilla olisikin vain ylivoima”, skakdi pudisti päätään, ”mutta kun sen pikku bonuksen lisäksi niillä on ollut – aivan tämän koko kaaoksen alusta asti – informaatiokuninkuus.”

Siihen selakhialaisen oli pakko myöntyä. Vihreä katse laskeutui heidän molempien jalkoihin.
”He tietävät kyllä enemmän meistä kuin me heistä.”

”Sehän tässä minua niin häiritseekin”, Guartsu totesi yskäisten kämmeneensä. ”Petturit, molemmat niistä. He ovat yrittäneet pelata meitä pettureilla pussiin jo alusta asti. Ensin kauhujen yö, sitten Ämkoo. Minä en pidä kaavoista, eikä kaksi tapausta vielä kaava olekaan, mutta näetkö kaavan?”

”En ole kai vain halunnut nähdä sitä, admin.”

”Tämä koko sotku… koko monttu on kaivettu juuri meitä varten. Sotilaallista ylivoimaa vastaan tappelu olisi jo itsessään tarpeeksi, mutta siihen päälle tuntuu että miljoona torakkakättä rakentaa meitä varten isoa henkilökohtaista keskisormea. Sheelika! Meitä ammuttiin naamaan sopivasti vielä Sheelikalla, Same.”
Nimen maininta sai valkoisen hahmon selvästi hieman epämukavaksi.

”Sheelika on ehkä ainoa oikea kortti, joka Tawaa vastaan voidaan käyttää. Kuka tietää meistä näin paljon, Same?”

Selakhi ei vastannut heti.
”Selvästikään emme itse.”

”Aivan! Joku ajaa meitä tien päähän. Me olimme tätä ennen turvassa, Same, koska kukaan ei vain tiennyt meistä mitään! Tämä oli turvapaikka, koska tämä oli piilopaikka.”

”Se on selvästi muuttunut”, selakhi myöntyi kädet puuskassa. ”Siksi haluat, että pysyn petturitutkinnassa kiinni? Koska… jollain tapaa mielestäsi petturista kaikki alkoi?”

”Alkoiko?” Guardian sanoi hiljaa.
Niin. Alkoihan se tavallaan minun tapauksessani.
Guardian ei ollut varma, oliko Selakhian luutnantti tietoinen Viimeisen Vartijan kaikin puolin henkilökohtaisesta kannasta omien pettämiseen.
Lisää hassuja puolia siinä, että on enemmän tarina kuin mies. Ei voi olla aivan varma, kenelle satu on kerrottu.

”Sitä minä vähän mietinkin”, hän mutisi. ”Oliko ongelma aina jo itämässä meissä itsessämme. Niin, että niiden täytyi oikeasti vain ruokkia sitä. En vain tiedä. En edes tiedä. Mistä kaikki sitten alkoi? Silloin kun pari hullua paatissa hyökkäsi siru kourassa meitä kohti? Vai silloin, kun aiempi oppipoikasi löytyi järjettömänä metsästä?”

Guardian ei ollut koskaan uskonut täysin Samen särkymättömään katseeseen. Siinä oli aina ollut ainakin yksi pieni särö. Ja hetken skakdia ehti todella kaduttaa Doxin mainitseminen.
”Sinä olet tuossa paras, Same”, Gee yritti pehmentää. ”Jos nappaamme sen lurjuksen, josta tämä kaikki lähti… tukimme ehkä tietovuotomme. Saamme ehkä joskus vielä rakennettua itsellemme turvallisen pikku kuplan. Emme ehkä tänne, mutta… jonnekin. Katveeseen isoilta punaisilta silmiltä pimeydessä.”

”Ymmärrän kyllä. Mutta… siksikö haluat tulla vilkaisemaan pajaa? Haluatko olla mukana tutkimuksessa syvemminkin?”

”En halua olla tässä liian mukana”, skakdi myönsi. ”Osittain henkilökohtaisista syistä.”

”Ymmärrän.”

”En usko, että osaisin pysyä asian suhteen hirveän neutraalina. Mitä Kapuraan tulee… ei kai sillä, että hän olisi mitenkään muita ehdokkaita epäilyttävämpi. Sen tuomion jätän ensi sijassa sinun käsiisi.”

”Onko tässä siis kyse jostain muusta?” Same onki.

Niinpä.
Guardianin hiljaisuus jätti ilmaan tunteen, josta Same yritti parhaansa mukaan saada kiinni. Mutta hänellä ei ollut yleensä tapana kyseenalaistaa johtajaansa.

”Minulla on vain aavistus, että hänen pajassaan on asioita, joita haluan vilkaista.”

”Ymmärrän”, Same sanoi, ja yritti ymmärtää. ”Menemmekö?”


Tulen takojan takomon teräsovi pysäytti heidän tiensä. Mutta niin se ei tekisi enää kauaa.
”Jumanskarrar! Eikö tämä ole muka oikeasti laitonta?” Bladis naurahti vekkulisti.

”Ei meille”, oven parissa ahkeroiva Same vastasi siihen.

Bladis naksautti niskojaan. ”Saisi kyllä olla vähän laitonta.”

”Minä olen laki”, sininen skakdi sanoi hiljaa viereltä, ja onki moderaattoreista kevyitä hymähdyksiä.
Sahaterä selakhin käsissä pureutui piinaavaan nirskeen ja karskeen myötä syvemmälle metalliin. Make odotti näkyvästi hermostuneen näköisenä Bladiksen takana.

Ja rautalukko petti.
”No niin, Kapura”, Guardian sanoi hiljaa. ”Irstaat parituskaaviosi ovat meidän.”

”Öh, mitkä?” Make sanoi hieman hämillään.

Hetken kolme vanhempaa miekkosta ehtivät luulla sitä vitsiksi, mutta sitten se upposi. Kuin sahaterä lukkoon.
”… kerron hänelle”, Bladis tokaisi kovaan ääneen.

Same jakoi hänen kanssaan murhaavan katseen. ”Älä.”

He laskeutuivat portaita hämärään tilaan. Kaikkien ennakko-odotuksien vastaisesti Bladis pyörineen saatiin alas kolmen miekkosen voimin ilman fyysistä vahinkoa ja zakazlaisia ärräpäitä.
Silmiltä (paitsi siltä mekaaniselta) kesti hetken tottua pimeään (Make etsi valonkatkaisinta, muttei löytänyt), mutta kun näköelimet olivat tottuneet…

… olisivat he kuvailleet Pajassa vallitsevaa ilmapiiriä kaaokseksi.
Suorakulmion muotoisen huoneen joka seinää vasten oli työpöytätilaa, tai siis jotain sen kaltaista paperipinoihin piilotettuna. Keskellä oli iso taso, jossa dokumenttien sekamelskalle teki seuraa jokin, joka näytti… moottorisahalta?
Seppä oli ilmeisesti osannut odottaa tungeksijoita, sillä aseen päällä oli lappu (”ÄLÄ KOSKE! SAATTAA AMPUA PLASMAA JA RÄJÄHTÄÄ!!”).

”Uuuuh!” vierelle rullannut Bladis virnisti sormet syyhyten.
”Ei”, oli Samen kanta.

Pöytien ja tasojen alla oli kasapäin laatikoita, joiden sisältö jäi ensi silmäyksillä epäselväksi, mutta ainakin kanoheita oli yhdessä, joka oli lähellä ovea.
Tunkeilijoiden mieliala koki välittömän laskun yksinkertaisesti siitä tavaran määrästä, joka heillä oli edessään. Kapura ei ollut vaivautunut jättämään kivoja ohjeita siitä, miten tutkinnoissa edetä – laatikoissa ei ollut nimilappuja ja jokainen paperipino näytti koostuvan täysin satunnaisesti valikoiduista lappusista ja kirjoista.

Guardian astui eteenpäin näkökyvyltään parhaana ja kumartui nostamaan paperista viestiä pajan omistajalta.
”Arvoisat Pajaan tunkeutujat”, skakdi luki. ”Kuka teidät tänne päästi?? Joka tapauksessa pitäkää hauskaa omaisuuteni tonkimisessa. Tai sinä, jos teitä on yksi. Sekoitin kaiken tärkeän roolipelidokumentteihin ja asetilauksiin! Terveisin Kapura, joka ilmoittaa rikoksestanne ylläpidolle välittömästi palattuaan.”

”Nokkela äijä!” Bladis naurahti. ”Tarjoan sille kahvit jos ei ole petturi.”

Etsivät vilkaisivat toisiaan, ja sitten huoneen muotoista roina- ja rompevuorta ympärillään.
”… oikeastiko?” tutkittavan määrää kauhisteleva Make virkkoi huulta purren.

”Voin värvätä tähän työhön osaavan joukon”, Same sanoi. ”Meiltä tähän saattaisi rehellisesti kulua koko viikko.”

Guardian hieroi suurta leukaansa. ”Siitä vain. Mutta haluan tehdä pintapuolisen vilkaisun itse.”

Same huokaisi ja nyökkäsi. Hän käveli erään työpöydän ääreen ja sytytti sen ylle asetetun lampun. Ilmeisesti seppä tarvitsi työssään hyvää valaistusta, vaikkei sen ylimmältä ystävältä vaikuttanutkaan. Työtasolle oli jätetty jotain metallista, joka ei näyttänyt oikein miltään. Tarkemmalla tarkastelulla se vaikutti jonkinlaisen harppuunalaukaisimen epäonnistuneelta prototyypiltä.
”Aika uskomaton mekanismi… kuinkahan monta yötä hän on tämän parissa valvonut”, Same mietti tapansa vastaisesti ääneen.

Hopeinen skakdi kolusi laatikollista kanohi-romua pöydän toisella puolella.
”No skarrararr, mitäpä sitä ei parhaan kaverinsa hyväksi tekisi?”

”Niinpä”, Same hymähti.
Tutunoloinen paperipinkka seisoi harppuunalaitteen vieressä. Se oli nielaissut sisuksiinsa pari kirjaa, joista toinen käsitteli metallityötä ja toinen merirosvouden historiaa.

Moderaattori tarttui päällimmäiseen paperiarkkiin. Se paljastui suherretuksi diagrammiksi, jossa kymmenet nuolet osoittivat yksittäisillä kirjaimilla merkittyjä kohteita. K niin kuin Kapura, V niin kuin..? Vai käsittelikö paperi vain roolipelejä? Same käänsi sen ja luki nopeasti läpi listan, joka vaikutti kuvaavan roolipelaajille sattuvia tapahtumia riippuen nopan silmäluvusta. Oliko roolipelipuoli vain hämäystä, vai oliko toinenkin puoli pimeän huoneen lempiajanvietettä varten?

”Same? Täällä on… piirroksia”, sanoi Make etäämmältä. ”Ja joku kaavio, jossa on klaanilaisten nimiä? Mitäköhän hän tällä tarkoittaa? ’Make’, ’Äks’, ’Paaco’…”

Bladis katsoi Samea.
Same katsoi Bladista.
Bladis Samea.
Same Bladista.
Gee pudisti päätään hiljaa selkä heihin päin.

”Kerron hänelle”, rautaskakdi sanoi.

”Älä”, Same vastasi.

”Älä”, Gee myöntyi.

Päätettyään äänettömästi että kukaan ei tosiaankaan (ei tod.) skarrararr kerro kenellekään helvetti soikoon mistään skarrarin PARITUSKARTOISTA jumanskarrar mitään, he jakaantuivat taas etsintöihinsä; Vartija veteli toisella puolella huonetta työtasojen alle tungettuja laatikoita esiin ilmeisesti vailla kiinnostavia tuloksia. Pyörätuolimotoristi selasi paperipinoa moottorisahan vieressä, mutta loi aina välillä siihen katseen, jota oli vaikea tulkita hämärässä.
Tai olisi ollut, jos kyse ei olisi ollut Bladiksesta.

”Same?” Make toisti epävarmana nurkasta. ”Näitä piirroksia on… aika paljon. Kannattaisikohan näitä tutkia?”
Selakhi käveli lohikäärmetoan luo ja otti käsiinsä tämän ojentaman pinon. Ensimmäisessä paperissa oli lyömäase, jonka sisällä oli putki. Todennäköisesti plasman ampumiseen? Piirroksen kohde oli hylätty nopeilla lyijykynänliikkeillä paperin halki. Kenties itseironisena hetkenä toa oli raapustanut alareunaan ”keksi jotain muuta kuin plasmaa”.

Seuraava piirros esitti kalliota, joka katsoi synkkänä aaltoilevaa merta. Sen päällä oli tummia hahmoja, mutta haimies hylkäsi tarkemman tarkastelun huomattuaan ”VALAISTUSNAATTI”-tekstin alanurkassa. Roolipeliä. Seuraavakin oli asetilaus (joskin yllättävän hyvännäköisestä viikatteesta). Kuinka kauas heidän täytyisi kaivautua löytääkseen jotain olennaisempaa?

Make kävi läpi omaa pinoaan. Erittäin karkea luonnos laivasta merellä. Taivaalle oli suherrettu jotain, jonka saattoi tulkita kasaksi pilviä. Lohikäärmetoa ei keksinyt ilmeistä roolipeliyhteyttä (vaikka sellainen oli toki mahdollinen), joten huvikseenko seppä oli tämän piirtänyt? Alhaalta paljastui lisää vastaavia… Saari, horisontissa pieni alus… Kaksi laivaa… Näkymä kannelta… Tosin Make kuvitteli tunnistavansa siinä kuvatun matoranin aiemmasta teoksesta. Arviointi oli vaikeaa; piirtojälki oli nopeaa. Tällaisilla ei seppä voittaisi hirveästi taidepalkintoja.

Seuraava Samen tarkastama oli uusi roolipelisuunnitelma, mutta tämäkin oli hylätty perinteisellä lyijykynäsuherrosta naamaan-menetelmällä. Yläreunaan oli merkitty kirjaimet MN. Metru Nui, sepän ja Matoron matkakohde? Moderaattori arveli dokumentin mahdollisesti merkittäväksi ja yritti saada tekstistä selvää. Se oli jaoteltu useaan lohkoon, jotka oli otsikoitu PO, GA ja AA. Ajatusviivat ilmoittivat ilmeisesti roolipelin tapahtumia (”- mtrn 4: reitti AA”), mutta mikään ei vaikuttanut erityisen epäilyttävältä. AA-lohko jäi tyhjäksi. Sen jälkeen seppätoa oli hylännyt suunnitelman.

Jos näissä oli mitään, se oli hyvin kätketty. Same selasi pinonsa loppuun yrittäen löytää piilomerkityksiä asetilauksista ja pelikuvioista, mutta hänet vain täytti etäinen tunne siitä, että Pajan omistaja olisi ollut tästä hyvinkin huvittunut.
”Löysitkö mitään, Make?”

Mutta Samen kutsuma moderaattori oli jäänyt katsomaan jotain pinostaan. Selakhi käveli lohikäärmeen luo ja otti hänen kädestään kuvan.

Tämä oli tussityö ja satunnaisia tuherruksia huolellisempi. Se esitti harmaan kiven täyttämää käytävää, jonka toisessa päässä ryömi pois kuvasta matoran, joka… vuosi verta? Kyllä, sitä oli lattiallakin. Ja siniset verijäljet johtivat käytävän toiseen päähän, jossa… jossa…

… seisoi oviaukossa jokin valkoinen ja piirteetön?
Haimies kurtisti kulmiaan. Tämä alkoi jo näyttää ihan merkitsevältä.

”Ja tämän toisella puolella… oli joku…”, Make sanoi ja ojensi moderaattorikollegalleen paperiarkin, johon oli kirjattu monta riviä kattava tekstinpätkä.

”… joku runo?”
Same luki.




Et huutaa saa, et paetakaan

Papereita oli lisää, ja selakhi ei ollut satavarma, olivatko ne oikeassa järjestyksessä. Osan niistä toiselle puolelle oli piirretty… lisää asioita.







kun Nuket tulevat hakemaan




Järkesi ovea kolkuttaa



Pian kaikki lukot aukeaa



Ja noiden sanojen keskellä haimiehen katse oli nauliutunut yhteen muotoon. Yhteen suorastaan raivokkaasti kynillä paperiin raavittuun hahmoon, joka oli tummanharmaata, ruskeaa ja punaista. Punainen hallitsi paperia. Olivatko… olivatko nuo liekkejä?








Rujo naamio katsoi haimiestä sepän kynän sytyttämästä loimusta.
Kuten se oli kerran aiemminkin katsonut.

Kaya-Wahi.

Reaktiotaan piilotellen selakhi sujautti hahmon toisen paperin taakse. Mutta Maken katseesta hän tiesi, että nuori mies oli jo nähnyt saman. Kaksi moderaattoria, vanhempi ja nuorempi, jakoivat katseen joka teki sanat turhiksi.

”Pakko kyllä vähän yllättyä”, Guardian sanoi kädet puuskassa mittaillen tilaa katseellaan. ”En väitä todella tunteneeni Kapuraa, mutta… odotin että paikka olisi näyttänyt…”

”Siistimmältä?” Same täydensi johtajaansa puristaen paperipinoa hieman poissaolevana.

”Näh”, Guardian vastasi kulmat kurtussa. Ja jakoi Samen ja Maken kanssa pitkän hiljaisen tuijotuksen.

”Tasapainoisemmalta”, hän lopulta vastasi.

Same nyökkäsi hiljaa. Hain hiljainen katse antoi löydön painon upota syvälle. Miten.. miten Kapura tiesi siitä? Mikä helvetti se oli edes ollut? Ja pahinta, olivatko he ottaneet takojan käsittelyn tarpeeksi vakavasti aiemmissa tutkinnoissa?
Runon kolkkoja säkeitä silmillään mittaillen selakhialainen sujautti paperit siististi omaan kansioonsa.

Guardian suki sormillaan pitkää harjaansa.

”En olisi halunnut olla oikeassa, mutta… minulla oli vähän epäilys. Kuulin joskus vähän asioita ja…” sininen skakdi kuiski ja oli hetken hiljaa. ”Jatkakaa etsintöjä.”

Etsinnät jatkuivat, ja etsivät hajaantuivat. Mutta vasta nyt varjosti Pajan salaisuuksien kaivelua epämiellyttävä tunne siitä, että vastaukset olisivat kuin olisivatkin kätkettyinä johonkin valtavan pinon luonnoksia plasmaa ampuvista aseista ja roolipelisuunnitelmien alle. Olivat ne sitten miten epämiellyttäviä tahansa.

Ja jos toalla oli oikeasti vastauksia, eivät ne lojuneet työpajaan tunkeutuville mieluisammalla paikalla.

Oliko epäjärjestys pelkkä puolustusmekanismi… vai tiesikö tämä jotain, joka oli saanut hänet näin epätasapainoiseksi? Samesta alkoi tuntua, että oikea vastaus oli yhdistelmä kumpaakin.

”Nyt löytyi jotain jännää”, huikkasi laatikkoja lattialle laskeva Bladis. Selakhiaani vilkaisi tätä kohti ja huomasi, että Pajan keskelle asetetulle pöydälle oli levitetty avonaiseksi taiteltu valtava paperi. Aiemmin roina, rompe ja eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha olivat peittäneet sen täysin alleen.
Samen ilme kysyi, että oikeastiko. Bladiksen ilme vastasi, että oikeasti. Samoin eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha tämän käsissä.

”Ei”, Same sanoi katse aseessa.

”Joo joo, mutta se ei ole se juttu! Katso tätä pirun juttua!”

Bladiksen vapaa käsi viittoi valtavan arkin yli. Ja ”pirun juttu” se todellakin oli. Maken leuka loksahti auki.
”Ööööh…”

Arkilla oli nimikin.

NUKENTEKIJÄN HAUSKA JEKKU – eli miten sotkeuduimme omiin naruihimme






Haimies astui näkyä kohti ja erotti… nimiä? Ja nuolia, jotka yhdistivät niitä toisiinsa.

GUARDIAN, ilmoitti paperi. Ja nuoli yhdisti sen kohteeseen TAWA.

Same silmäili ympäri sekavaa diagrammia ja erotti muitakin nimiä… loput admineista (jos mukaan laskettiin se yksi entinen)… moderaattorit, jopa hänen oma nimensä. SAME, luki paperissa. Ja nuoli kohti BLADISta, jonka nimi oli etäämmällä.

”Mitä Qwynen nimeen minä katson…” selakhiaani mutisi. Ja sillä hetkellä katsellessaan johtajaansa Same tiesi, että tämä oli löytänyt sen, mitä olikin etsinyt.
”Voi seppä”, Guardian huokaisi hiljaa. ”Minä en olisi ihan halunnut uskoa.”

Salaliittoteoreetikon muistiinpanot levittäytyivät adminin ja moderaattorien silmien edessä. Muita klaanilaisia. UMBRA, DOMEK, KEPE… KISSABIO? Kuka skarrar se oli?
Guardian tuijotti intensiivisesti nimiä. Nimiä nimissä. Nimiä yhdistettynä toisiin nimiin. Nimiä valtoimenaan virtaavana jokena. Nimiä muodostamassa nimien ketjuja, jotka kahlitsivat nimiä nimiin. Nimiä vangittuna nimien hämähäkinseittiin.
Nimiä rattaina kellopeleissä, kahlittuna pyörään.

Tätä rautaa oli seppä kauimmin takonut. Se oli yhä kuuma.

AVDE. ZAIRYH.
JOUERA. DESABLE.
ARUPAK.

Arupak?
Arupak?

Tarkemmalla tarkastelulla valtava arkki olikin satakunta pienempää, joita oli huolellisesti kursittu tilkkutäkiksi ja laajennettu jokaiseen suuntaan, johon sille rakennettu kasvusto oli halunnut levittäytyä. Ja vainoharhan juuret olivat levittäytyneet kaikkialle.

Muiden moderaattorien vain tuijottaessa hiljaisina nimien verkostoa nojasi Guardian sen päälle molemmilla käsillään. Skakdi tuijotti mielettömyyden valkoista kudosta, jota tulen toa oli parsinut pajansa keskellä. Vanhimmat arkeista – keskimmäisimmät – olivat kellastuneita ja käpertyneitä, ja pari niistä oli rutattu joskus aiemmin mytyiksi ja heitetty roskikseen… mutta palautettu myöhemmin osaksi kaaviota. Ajatusten polut olivat jatkuneet joka suuntaan, vaikka osa niistä oli jo katkaistukin. Skakdi ei voinut olla ajattelematta, kuinka monia kuukausia tämän hirviön kasaaminen oli kestänyt.

”Täällä on maininta Ritarista, joka rikkoi Nimdan”, Same pusersi hampaidensa välistä, ”Mistä hän voi tietää tämän… miten hän on voinut vetää näitä viivoja toisiinsa.”

”Haluan vartion tämän pajan ovelle”, Guardian käski suoristaen ryhtinsä. ”Kukaan, edes seppä itse, ei astu sisään ilman lupaani. Ottakaa kaikki materiaali tiukkaan syyniin. Jos resursseista on pulaa, rekrytoikaa muitakin. Ja jos ja kun seppä palaa Metru Nuilta, tuokaa hänet välittömästi luokseni.”

”Same”, Bladis totesi vakavana, ”Laitetaanko T ja T hommiin?”
Selakhi nyökkäsi. ”Lienee parempi.”
”Tee ja tee…?” Make kysyi sormi huulilla.
Bladis rullasi pojan vierelle ja läimäisi tätä toverillisesti selkään. ”Katsos, poju… ensimmäinen opetus komentoketjusta: on olemassa tyyppejä sinun alapuolellasi siinä!”
”Aha?”

”Tätäkö etsit?” Same kysyi hiljempaa Guardianin viereltä. ”Tämäkö sinulla oli haussa?”

”Tämä”, skakdi vastasi. ”Vaikka en voi väittää tietäväni, mikä piru se on.”

”Onko tässä mielestäsi ratkaisun avain? Koko mysteeriin?”

”Edes johonkin niistä kaikista lukoista. Oli miten oli, minua ja Kapuraa odottaa vähintään mielenkiintoinen keskustelu.

Sepän särkynyt mieli oli rakentanut jotain, jota kukaan heistä ei uskaltanut yrittää käsittää. Mutta juuri nyt… tällä sekunnilla se minkä Guardian jossain toisessa mielentilassa olisi kuitannut vain puhtaana hulluutena… juuri nyt se puhui hänelle. Ja jos se oli hulluksi tulemista, ehkä hänen olisi korkea aika ottaa se vastaan.

Kuten kerran Kapurakin oli ymmärtänyt, ymmärsi nyt myös viimeinen Vartija.
Ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.

Ja sitä, miten joku oli jo kauan kutonut hänestäkin sellaista.

Operaatio Kehveli osa II: Omituisten otusten kerho

Bio-Klaanin linnake

Jalkapuoli bo-matoranmerirosvo tallusteli tiuhaan tahtiin kolmen muun matoranin konkkaronkka kannoillaan. Kukin nelikosta kantoi ahtillisen tasajaon mukaan luokiteltua osaansa myöhäisillan ruoka- ja juomaostoksia.

Merirosvomatoranit olivat saapuneet “Klaaniin” jo melkein pari päivää sitten. Ensimmäisen päivän matoranit olivat käyttäneet linnakkeeseen tutustumiseen. Ensimmäisen yönsä piraatit olivat viettäneet melko täyteen varatussa asuntolassa yrittäen laatia jatkosuunnitelmia. Nyt toisena päivänä kukin oli tahollaan käyttänyt aikaansa mahdollisten tilapäisten työpaikkojen etsimiseen kyetäkseen soluttautumaan tähän yhteisöön vieläkin paremmin.

Tokka oli johdattanut neljä toveriaan Klaanin linnakkeen Telakaksi kutsutun teollisalueen länsikulmille. Paikka oli melko syrjäinen ja melkein hylätyn oloinen. Koko alue tuntui koostuvan erikokoisista, melko vähänkäytetyistä varastomajoista ja erinäisistä jäteromukasoista, mikä loi melko kolkon ja kylmän tunnelman. Mutta jos jotain hyvää piti keksiä, ainakaan lähitienoilta ei kuulunut kauheammin meteliä. Ja raikas merituuli riitti joten kuten suodattamaan likaisen metallin kylmän hajun.

Puujalkaa seuraavaan kolmipäiseen seurueeseen kuulunut Nany kyseenalaisti vahvasti “Ryhmä Pakaran” (Pakari + Kakama) paikantaman parhaan majoituspaikan sijainnin olevan juuri täällä. Täällä kolkolla ja likaisella tunkiolla. Ga-matoran ei ainakaan kehdannut väittää että Tokka olisi eksynyt, olihan tällä heistä paras suuntavaisto. Mutta kun otti huomioon että mukana olivat olleet myös Gatta ja Paku, saattoi olla että onu- ja po-matoranin käsitys hyvästä paikasta oli jälleen kerran ollut vain totaalisen perseestä.

“Noniin, ihan kohta ollaan perillä!” Tokka kuulutti.
Avaralla alueella pienikin voimakkaampi puhe tuntui kaikuvan ainakin kilometrin säteelle.

Valokivilyhtypylvään laella istuskeleva huivipäinen Lyan tähysteli juuri muiden matoranien tulosuuntaan.
Naisia näkyvissä… huivipään pettämättömät silmät viestivät. Eihän koko piraattikonkkaronkkaan kuulunut kuin yksi nainen, mutta Lyan ei ollut koskaan ollut niin pikkutarkka.

Le-matoran tarttui käsillään pylvään yläpään oikealle sivulle taipuvaan osaan. Matoran otti jämäkät vauhdit kieppuen käsiotteensa varassa poikittaisen tangon ympäri muutaman kerran. Lopulta vihreä salama päästi otteensa lennähtäen suoraan miltei yhden varaston oven eteen astuen ripeästi sisään.

“TA-DAAAH!” Tokka pysähtyi yhden pienen varastomajan luo.

Se oli suhteellisen pienen näköinen ja muiden lähirakennusten tapaan ulkopuolelta jonkin verran kulahtanut ja melko likainen. Sen ruosteenruskean oven yläpuolella komeili yhtä rähjäisestä metallilevystä tehty kyltti.

“SOIDINPESÄ” komeili selvä Lyanin kädenjäljellä aikaansaatu kasa matoranilaisia kirjaimia.

Nany hengähti hyvin syvään. Argo nosti kulmaansa suhteellisen hyväksyvästi hieman omalaatuiselle taiteelliselle ratkaisulle. Koli puolestaan hieman hermoili olisiko kyseinen kosmeettinen seikka herättänyt liikaa huomiota ja epäileviä katseita ehkä unohtaen hetkeksi missä korvessa tämä paikka oikein sijaitsi.

“Ihanko oikeasti?” Nany kysyi vihdoin ääneen.
Tokka hieroi takaraivoaan hieman kiusaantuneena. “No ei ollut tässä päivällä oikein aikaa lähteä sen kauheammin laittamaan paikkaa priimakuntoon, sisustamiseen meni suuri osa ajasta…”
Ga-matoran ei ollut vaikuttunut. “Kun tätä katselee tekisi mieli vain valua takaisin sinne ahtaaseen asuntolaan.”

“Noh noh, ei kirjaa pidä tuomita kannen perusteella”, Argo topuutteli Nanyn kritiikkiä. “Astutaan ihmeessä sisään katsomaan mitä ystävämme ovat saaneet aikaan.”
“Joo, tottahan toki”, Tokka myöntyi hieman empien. “Pieni hetki vaan…”

Kolmen muun matoranin ihmetellessä puujalka painoi päänsä oikean puolen mahdollisimman tiukasti varaston ovea vasten.

”Senkus vaan töräytät heti puheeni jälkeen, niinkun harjoiteltiin.” Lyanin varovainen joten kuten terässeinän läpi kuuluva kuiskinta viesti.

”Jos tööttäätte vielä kerrankin tämän jälkeen niin saatte kumpikin ristipäästä alaselkään…” Kiron rosoinen ääni kuulutti jostain varaston sisätilojen takaosasta.

”No niin”, huivipään ääni kantautui jo kuuluvammin varaston ulkopuolelle. “Yy, kaa, koo…”

Tokka tajusi saaneensa juuri aiemmin puhutun merkin. Bo-matoran tarttui ovenkahvaan. Ruosteiset saranat narisivat puujalan avatessa oven melkein ammolleen.

Ennen kuin kolmen muun matoranin seurue ehti kunnolla katsoa sisään, saati ottaa askeltakaan, laskeutui ovensuun yläreunan takaa esiin melkein kokonaan maahan ulottuva köydenpätkä.

Nany, Argo, ja Koli osasivat aavistaa mitä oli tulossa.

Punahuivinen le-matoran ilmestyi liukuen alas köydenpätkää. Tämän huulet olivat supussa ja matoranin keskeltä ylös nousseet kulmat erottuivat jotenkuten verenpunaisen huivin alta.

Nany hautasi kasvonsa ostoskannosta vapaaseen käteensä.

Lyan tömähti varaston lattialle, vetäisten katonrajaan kiinnitetyn köyden alas, viskaten sen sivuun.
Le-matoran suoristi asentonsa yskien hetken nyrkkiinsä avatakseen kurkkuaan. Vihreä matoran suoristi asentonsa. Vaaleanvihreän suuren kanohi haun suupielet venyivät melkein äärimmilleen matoranin suun alaosan venyessä alaspäin. Lyan oli vetänyt päälle tyypillisen edustushymynsä.

“Hjyvä iltaa, arvoishat retkiläiskumphanini…” huivipää aloitti. Tämän raikas aksentti oli limaisempi kuin märkää purkkaa hinaava plasmaetana ja elekieli kuin hypnotisoidulla turmion kyykäärmeellä. “Shalliga minun toivotta teidät thervetulleeksi itse SHOIDINPESHÄÄN!” Le-matoran kumarsi ylidramaattisesti kädet sivuille levitettynä.

*SWUÖÖÖÖÖGH* Pakun epämääräiseen jonkinlaista puhallussoitinta muistuttavaan teräsrullaan puhaltava pää pilkisti oviaukosta pari sekunttia.

Ga-, de- ja ko-matoran tuijottivat ilmestystä miettien pitikö heidän olla kenties yllättyneitä vai ei.

Mutta Lyan ei ollut vielä valmis. Le-matoran suoristi asentonsa nopealla 360 asteen pyörähdyksellä astuen ylväästi kynnyksen yli.
“Jokkaihsen ryöwärin, merengävijän ja tuikkivan kaunottaren paratishiin.” Marakatti liikkui joka toisen sanan välissä lähemmäs kolmen piraattimatoranin tykö epämääräisin poseerauksin säestetyin askelin.
“Huolenpithomme on exponentiaalitha ja palvelumme pellaavat kuin peliriiphuvainen Eteläishen Manteren kashinoilla…”

Le-matoran asteli nyrpeän Nanyn eteen kumartaen syvästi ga-matoranin edessä.
“Kaunis neiti…” huivipään ääni muuttui aiempaa syvemmäksi ja vieläkin limaisemmaksi, “pyydän mitä auliimmin että teidän kaltaisenne korkeampi olemus laskisi taakkansa minunlaiseni arvottoman lubrikanttinahkiaisen harteille ennen astumistaan paratiisin syleilyyn…”
Le-matoran ojenti kätensä.

No just… Nany pyöritti silmiään. Vihreän huivipään omistautuminen oli aina välillä tosi kivaa, mutta ilman vastaavia ylilyöntejä. Mutta ga-matoran ei jaksanut sanoa mitään vaan laski muovikassinsa huivipään auliiseen kouraan päästäkseen vihdoin lepäämään matoranjoukon uuteen majapaikkaan.

Esityksestä jo toipunut Koli oli antamassa omaa kantamustaan le-matoranin käsiin, mutta Lyan asetti vapaan kätensä torjuvasti eteensä. “Ette te.”
“…” ko-matoran jäi sanattomaksi.

Nany asetti jalkansa punamustaruudullisen, hieman kulahtaneen ovimaton päälle pälyillen pitkin ulkopuolelta ränsistyneen näköisen varastomajan uudistettua sisätilaa…

Majan tumma ja hieman rosoinen lattia oli keskeltä täydellisen tyhjillään ja päälystetty erilaisilla vain hieman vanhentuneen näköisiltä matoilta, joista oli näytetty kopsuttelevan suurimmat liat pois. Varaston ainoa, lialtaan läpinäkymätön ikkuna sijaitsi ovelta katsottuna oikealla seinällä, ja samalle seinälle oli kyhätty peltinen pöytälevy, jonka alla oli laatikoita, hieman naarmuuntunut mutta yhä käyttökelpoinen valkoinen jääkaappi ja leivänpaahtimesta ja vanhasta ruohonleikkurista kyhätty hellasysteemi.

Takaseinän vasemman nurkan puolella komeili kolmikerroksinen, neljästä lattiasta kattoon ulottuvasta pystykkäisestä teräspalkista ja niiden reikiin reunoistaan tiukasti sidotuista valkoisista kankaista tehty kerrossänky, mikä muistutti suuresti matoranmerirosvojen laivan nukkumatiloista.

Takaseinän sängyn oikealla puolella möllötti vanha ja vähän käytetty puinen työpöytä, jonka ääressä oveen selin istuva Kiro juuri nikkaroi.

Vasemman seinän puolella oli toinen, samalla struktuurilla toteutettu kerrossänky (jonka alimmassa kerroksessa pieni onu-matoran Gatta makoili hieman levottomana) sekä vaalean ruskea, parista kohti revennyt nahkasohva, johon kakamanaamainen po-matoran oli mätkähtänyt.
“Moido”, Paku heilautti kättään. “Miltäs näyttää?”
Pakun kivivasara nojasi oven puoleista seinää vasten vieressään vanhoja tynnyreitä (joiden yläosat po-matoran oli ilmeisesti itse joskus aiemmin repinyt irti), joihin oli heitetty kaikki suursiivouksesta ylijääneet turhat metallinkappaleet ja muu roinat. Se olisi voinut olla mainio näky ilman samalle seinälle ripustettua vanhaa täytettyä hiilihirven päätä, joka oli näköjään jokusen vuoden varastorojun seassa nääntymisen jälkeen muuttunut hieman epäkuolleen näköisesti. Sen sarvia oltiin näköjään alettu käyttämään naulakoina.

Koko sisätilaa valaisi joukko paksuja, sinne tänne sijoiteltuja kynttilöitä, joiden kirkkautta oli kai tehostettu lievästi jollain sytytysnesteellä.

Loputkin matoraneista astuivat sisään ihastellen “Ryhmä Pakaran” työnjälkeä.

“Taisi olla vähän vähemmän sotkuista kuin mitä odotit?” Tokka tökki ga-matorania vaimean toverillisesti kyynärpäärrään.
Nany ei sanonut mitään, mutta tyytyi hymähtämään vaikuttuneena.

“Pakko kyllä sanoa, että taisitte ylittää itsenne tällä kertaa, ystäväiseni”, Argo taputti yhä työpöytänsä ääressä nikkaroivaa Kiroa häiritsemättä tätä sen enempää.
“Hm”, fe-matoran vastasi.

Argo tajusi vasta nyt katsoa kuinka toinen matorankomppanian matkaan annetun kommunikaatiovälineen hyvin tarkoin lajitellut osaset lepäsivät valkoisen liinan päällä puupydällä. Samoin myös jo kasaan saatu outo johtojen ympäröimä epämääräinen lähetintä muistuttava antenniloota-asia. Pöydällä lepäsi myös koukkukäden avattu työkalupakki, jonka sisällöstä osa oli levitetty pöydälle, sekä valeasun virkaa toimittaneet mustat hansikkaat.

“Sietääkin kelvata”, sohvalla löhöävä Paku puhisi. “Me äyät raadoimme täällä pitkin päivää siitä asti kun pistäydyimme aamusella tuolla ‘Telakalla’ neuvotteluasioissa.”
“No minä ja Paku lähinnä, Tokka enimmäkseen pyöri kaupungilla ja Gatta tylsyyttään yritti leikkiä ylijäämäruuveilla lasersotaa.” Kiro herkeni toteamaan olkansa yli. “Onnistuttiin sitten saamaan työsuhde-etuna tällainen kiva pieni motelli täältä varastopuolelta. Näitä ei ole kuulemma käytetty muuhun kuin ylijäämätavaroiden säilyttämiseen. ‘Asettukaa minne haluatte ja käyttäkää vain kaikkea mistä jotain irti saatte’ ne sanoi.”

Nany huomasi kääntyä katsomaan nimeltä mainittua rautapalkkikerrossängyn alapedillä makaavaa onu-matorania. Tämä ei suinkaan nukkunut, vaan vain makasi liikahtamatta selällään tuijottaen yläpuolelleen kuin tyhjyyteen. Pätkän kädet makasivat tämän vatsapanssaria vasten etusormien taputellessa villisti.

“No voi nyt herran tähden”, Nany tuhahti näkemälleen, “et kai sinä vieläkin voi mököttää? Haemme sen pyssysi sitten takaisin kunhan lähdemme sitten jossain vaiheessa pois täältä. Yritä jo ajatella jotain muuta…”

“Ei pysty”, Gatta vaikeroi, “en ole päässyt posauttamaan mitään kokonaiseen pariin päivään. Liipasinsormia alkaa pakottaa yhä vaan enemmän…” Gatta laski katsettaan vatsaltaan nostettuihin käsiinsä. Matoranin etusormet vapisivat kuin pakkoliikkeistä aina vain kovemmin niin että ne vaikuttivat jo liikkuvan nopeammin kuin aika.

Tokka istahti Pakun viereen sohvalle lastattuaan säilömistä vaativat ravinteet jääkaappiin.
“Toivottavasti ette odottaneet mitään maailman runsainta iltapalaa. Siellä on nyt lähinnä tarpeita nopeaa ilta- ja aamupalaa varten.”

“Eipä mitiä, tämä koko linnake näyttää olevan täynnä kivoja ruokapaikkoja”, Nany tuumi. “Ai niin, siitä puheenollen, onnistuin saamaan itselleni pestin sen niin kutsutun ‘Kahvion’ tarjoilijaneitinä.”
“No huh!” Paku möhähti. Ilmeisesti jotkut muutkin olivat ehtineet saada tänään jotain aikaan. “Milloinkohan mahtavat alkaa duunit?”

“Heti huomenna” Nany vastasi. “Näköjään niillä on tavallista enemmän asiakkaita joten kai kaikki työkokelaat kelpaavat. Entä itsellänne?”
“No ei tultu vielä sopineeksi mitään sen kummemmin. Voidaan kuulemma mennä sinne jo heti huomenissa.”
“Nyt kun miettii, aamusella pieni kahviokäynti piristäisi varmaan kummasti”, Argo tuumi.

“No siitä vaan, kunhan saatte pidettyä nuo jotkut aisoissa”, Nany kierätti osoittelevia sormiaan Pakussa, Gattassa ja Lyanissa.

Ga-matoran kääntyi kokonaan sohvalla lepäävää kakamakaksikkoa päin. “Miten muuten siellä Telakalla oikein meni?”
“Nnnooooh…” Tokka aloitti.

Aiemmin

Jalkapuoli Tokka vislasi raikkaasti vaikuttuneisuuden merkiksi. “Ryhmä Pakara” oli saapunut “Telakan” liepeille. Nelipäinen matoranjoukko tuijotti suhteellisen vilkasta satamateollisuusaluetta hieman äimistyneinä.
Eritoten koukkuiset kätensä hansikkaiden alle kätkeneen Kiron ainoa silmä harhaili ties missä kaikissa mahdollisissa näkökentän teknisissä satamahärveleissä ja erilaisissa kuljetuslavoilla lepäävissä pienissä merialuksissa.

Pienen Gattan mielestä niissä oli ihan liian vähän aseita.
Pitkin Telakan aluetta hääri pitkin poikin mitä erilaisimpia joukkoja pääasiassa onu-matoraneja ja näiden joukossa myös vähän muunlaisia omituisia otuksia.

“Hei! Katsokaas tuonne!” Tokka osoitti innoissaan porukan oikeaan suuntaan, jossa albiino steltinpeikko kantoi vaivattomasti kainaloissaan juuri lastista purettuja pinoja raskaita metalliputkia- ja tankoja yhden matoranin ohjeistuksella yhteen Telakan varastohalleista.
“Aika vaikuttavaa voimankäyttöä”, bo-matoran ihaili.

“No en nyt oikein tiedä…” kädet puuskassa tuhahteleva Paku oli vain hieman vaikuttunut.
“Eikö tämä teistäkin muistuta yllättävän paljon sitä torakoitten satamaa mutta vähemmän ummehtuneen hajuinen?” Gatta tiedusteli.

“Hieno homma hei”, Kiro torasi hiljaa, “mikset kailota salaisuuksiamme vielä vähän kovemmin…”
Gatta tuijotti fe-matorania kummaksuneena. “Sinä et taida olla kovin hyvä näissä tämmöisissä salahommissa.”
Kiro oli jo melkein sanomassa jotain takaisin, mutta muisti että onu-matoranin tapauksessa siitä tuskin olisi hyötyä, joten tyytyi tuhisemaan enemmät turhautumisensa ulos.

“Jotenka, mistähän aloitettaisiin”, Tokka mietti.
Kiro kohautti olkiaan. “Kai on paras yrittää pyrkiä suoraan tämän mestan isoherran juttusille.”
“Mutta mistä aloitttaisimme? Ei täällä näy juuri muuta kuin erilaisia yksittäisiä otuksia ja enimmäkseen onu-matoraneja silmänkantamattomiin…”

“No etsitään sitten joitain tosi isoja tyyppejä!” Gatta ehdotti reippaasti.
“Tuotah”, Tokka toputteli, “ei nyt ihan ehkä kirjaimellisessa mielessä isoja. Tai mistäpä näistä tietää…”

“Minulla on suunnitelma!” Paku nosti jämerästi etusormensa pystyyn.
“Voi jee…” Kirolla oli skeptinen tunne.

Paku asetti kätensä Kiron ja Tokkan olkapäille vetäen nämä lähemmäs omaa naamaansa.
“Ehdotan että etsimme sopivan syrjäisän kolkan ja jäämme kyykkimään kunnes joku yksinäinen Telakkalainen kävelee tykö, ja sitten napataan se ja pakotetaan sitä kertomaan kaikki tieto tämän paikan meinigistä tai ettemme taita siltä poskia…”

“Paku tuo on melko varmasti Klaanissa laitonta”, Kiro kommentoi po-matoranin ideaa. “Me jouduttaisiin vankilaan.”

“No emmehän me nyt ihan tosissamme ketään mukiloimaan rupeaisi, vaikken aina tunnekaan omia voimiani”, Paku puolustautui. “Mutta kyllähän pienoinen uhittelu on aina vähän kivaa.”

Tokka sormeili leukaansa.
“…mitä jos vain kysyisimme joltain työläiseltä asiallisesti kuka tämän paikan päämies on ja mistä hänet löytää?”

Paku vilkaisi bo-matorania harmistuneen myöntyvästi. “No ollaan sitten tylsiä.”
“En kyllä yhtään suosittelisi että lähdettäisiin liikoja nyt pelleilemään”, Kiro varoitteli. “Tuskin kapteenikaan on tyytyväinen jos saisi kuulla että pistettiin ennen aikojaan mitään show’ta pystyyn.”

“OLLOS TERVEHDITTYJÄ, MAANVAIVAVELJENI!!” edelle juossut Gatta kailotti iloisena kummankin ylös nostetun käden sormet rauhanmerkkiin asetettuna. Melkein koko työskentelevä Telakkaväki käännähti vilkaisemaan ilmestystä.

“…no ehkä tuollainen ei ole varsinaisesti mitenkään liian huomiota herättävää”, Tokka tuumi vähän nolostuneena.

“Mitä jos vaan jätettäisiin tuo tänne eikä kerrottaisi muille mitään?” Kiro ehdotti melkein puolivakavissaan.

“Mitä?”

“Ei mitään…” koukkukäsi huokaisi kääntyen toisaalle.


“…onpa siinä muuten aika iso ovi”, Gatta totesi.

Merirosvonelikko oli saanut tietää että paikan pomo, “Keetonguksi” nimitetty henkilö löytyisi tähän aikaan omasta yksityispajastaan, joka kuuleman mukaan olisi juuri heidän edessään komeileva rakennus – joka olisi hyvinkin voinut oviaukkonsa perusteella olla yhtä hyvin yksi iso ajoneuvosäilytyshalli muiden joukossa.

Pajan sisältä kuului paljon raskaiden koneiden pauketta ja paukutusta, joka kantautui jotenkuten myös ulkopuolelle puuovien läpi.

“Että jees”, Kiro totesi. “Kukas koputtaa?”

“Mmminä hoidan tämän!” Paku paukautti rintamustaan nyrkillään kävellen lähemmäs isoa ovea. Se oli selkeästi lujaa tekoa, eikä sellaisia kelvannut hiplata muilla kuin mahdollisimman vahvoilla miehen karskeilla kourilla.

“Olenhan…” po-matoran seisoi suoraan oven vieressä, puristaen päättävisenä oikean kätensä jämeräksi nyrkiksi.
“…Paku Paukuttaja!”
“Jee!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“Koputa nyt vaan jo…” Kiro ärisi.

Paku hengitti syvään sisään ja ulos. Hän nosti kätensä hiljaa ja jämerästi valmiina kumauttamaan edessään jömöttävää puista kulkuväylän tuketta. Se oli eittämättä paitsi iso myös varmaan suhteellisen paksu. Lisäksi mitä tahansa sisällä tapahtuikin, se oli ihan pirun äänekästä. Oli koputettava joko tosi lujaa ja kuuluvasti tai sitten ei ollenkaan…

Tokka vilkaisi sivusilmällään vieressään innoissaan tulevasta esityksestä sätkivää Gattaa.

Paku sulki silmänsä, asettaen vasemman kätensä ovea kohti kämmen edellä, vasemman jalkansa suoraan eteen ja toisen tukevasti taakse. Poseeraus antoi melkein olettaa että kakamanaama olisi ollut valmis yrittämään lyödä koko oven säpäleiksi – mikä ei po-matoranin tapauksessa vaikuttanut edes mahdottomalta urakalta – mutta tämän taaemmas asetettu, iskuvalmis oikea käsi oli taittunut yhdeksänkymmenen asteen kulmaan nyrkin alapuoli ovea päin.

Gatta odotti innoissaan, Tokka suhteellisen uteliaana ja Kiro närkästyneenä.

Pakun iskuvalmis nyrkki puristui entistä tiukemmaksi. Hän avasi silmänsä. Hän oli valmis…!

Alle sekunnissa po-matoran ponnisti polvi- ja reisilihaksillaan ja sen jälkeen heilautti koko vartaloaan voimakkaasti vasemmalle, jolloin tämän oikealla takana valmiina odottanut käsi heilahti samalla eteenpäin. Paku siirsi melkein kaiken lihasenergiansa oikeaan käteensä, joka sai vartaloliikkeestä huimaa lisävauhtia, syöksyen kohti puukyhäelmää kuin hakeutuva nahjus!

KOP

Ruskea nyrkki kohtasi puisen oven.

Ovi nytkähti näkyvästi taaksepäin nyrkiniskun voiman painautuessa sitä vasten kuin kiimainen jänöjussi. Näkymätön paineaalto tuntui ravistavan mukanaan oven pinnasta likaa ja tomua.

Pieni onu-matoran huudahti innoissaan hyppien ja taputtaen. Esitystä suhteellisen vaikuttunein mielin seurannut puujalka päätti taputtaa myös vaimeasti. Hopeaa silmäpuolta puolestaan ei huvittanut yhtään antaa täysin tarpeettomalle ja ylilyövälle kohtaukselle vain osittain sen takia ettei hänellä edes ollut kämmeniä millä taputtaa.

Po-matoran veti nyrkkinsä kauemmas. Hän otti toisessa sekunnissa saman mahtipontisen alkuasennon.

KOP

Paku koputti uudestaan.

KOP

Ja uudestaan.

Pajan sisältä kuuluva melu ja möly ei kaikonnut.

Pakun odottava ilme kääntyi takaisin varmaksi ja jämäkäksi. Hyvä on…
Po-matoran ei aikaillut.

KOP

KOP

KOP

Paku koputti uudestaan. Jokainen uusi isku oveen tuntui olevan yhtä vahva ja täynnä voimaa. Oven hauraimmin kiinni pinttyneet erilaiset tomuiset pintasubstanssit harisivat pois lyönti toisensa perään.

Oviaukon takaa kantautuvat työn äänet hiljenivät pikkuisen. Kolme muuta matorania alkoi jo odotuttaa.

KOP KOP KOP

No nyt menee jo elvistelyksi… jo kolmanteen koputuskertaan turtunut Kiro totesi mielessään.

“Ei tarvitse hajottaa sitä ovea.”

Kaikki neljä matorania havahtuivat yhtäkkiä sisältä kuuluvaan ääneen. Pian sen jälkeen kaikki muut äänet sisältä tuntuivat hiljalleen pysähtyvän. Näköjään nelikko oli vihdoin saanut sen, kuka sisällä sitten puuhastelikaan, huomion.

Paku perääntyi tovereidensa tykö yrittäen kuulostella mahdollisia askelten ääniä.

Ja niitähän kuului. Oikeastaan yllättävän kovina. Voimakkaita, raskaita askelia. Töminää

Matorannelikko oli häkeltynyt. Gattan puheet kirjaimellisesta “Telakan isosta kihosta” eivät tainneet olla pelkkää viatonta arvailua. Ainakaan tämän kävelyäänten perusteella.

Raskaat askeleet oven takana kovenivat kovenemistaan kunnes pysähtyivät. Ovenkahvaan tartuttiin sisäpuolelta, ja tumma puuovi lähti aukeamaan. Sen saranat narisivat ja kirskuivat.

Matoranien silmät ja vähän suutkin aukesivat suuresta hämmästyksestä oven avautuessa puoleenväliin.

Suuret keltaiset jalat ottivat vielä muutaman askeleen jättimäisen hahmon astuessa kunnolla näkösälle.

TÖMPS
TÖMPS
TÖMPS

Pitkä ja leveä, koko oviaukon olemuksellaan täyttävä muinaista voimaa ja jämeryyttä huhukuva keltainen jättiläinen seisoi koko komeudessaan nelikon edessä.

Keltaisen järkäleen kädessään kantaman, luonnottoman kokoisen jakoavaimen kiinteääkin kiinteämpi yläpää tömähti ovenpieleen jätin nojatessa sen toiseen päähän rennosti työkalua kantaneella, konerasvasta ja moottoriöljystä tahriintuneella kädellään.

Kirkas yksinäinen silmä pyöritteli katsettaan neljässä matoranissa. Keltainen jätti mietti hetken kuka näistä oli kenties ollut se joka oli meinannut leipoa hänen ovensa uuteen uskoon. Vai oliko Kapher kenties kokeillut vanhaa koputus ja poisjuoksemis- jäynää.

“Morjens”, jättiläisen kumea ja jämerä, mutta silti ystävällinen ja pirteä ääni kuului matoranien korvien lähietäisyydellä kaikessa komeudessaan. “Mitäs miehet?”

“O__O” oli kolmen muun matoranin vastaus. Kiro ei jaksanut hämmästellä näkyä kovin kauaa, joten yritti ensimmäisenä keksiä jotain sanomista.

“Niin, joo, tuota noin”, pienempi kyklooppi aloitti saaden isomman kykloopin huomion, “me ollaan vähän kuin uusia täällä, ja tuota noin, ajateltiin vähän ett..”

“IIIEEEEEEHHHH!!!”
Kaikkien muiden paikallaolijoiden korvia vihloi hetken Tokkan yllättävä ja kovin raastava kiljunta. Hysteerisen bo-matoranin kämmenet olivat nousseet tämän pään sivuille jalkapuolen hyppiessä hysteerisesti. Jopa jätti itse hätkähti yllättävää desibelidelisointia.

“Voi herranjumala!” Tokkan kädet alkoivat heilua ees taas matoranin pään mukana. “Voi hiivatti! Ihan aito! Aito ja oikea ‘myyttien keltainen jättiläinen’!” Bo-matoran heitti kätensä vieressään ihmettelevän Gattan olkapäälle ravistaen tätä hetken kuin yleinen syyttäjä. “Voitteko uskoa! Elävä legenda seisoo edessämme!”

“…öääh?” jättiläinen ei tiennyt ollako imarreltu vai vaivaantunut.

Hysteerinen bo-matoran hypähti edemmäs jo samalla tasolla häkeltyneiden keltaisen jätin ja matoranien väliin.
“Voi Mata Nuin nimeen! Olen aina vain kirjoista ja nähnyt erilaisia kuvituksia, mutta en olisi ikinä uskonut että pääsen näkemään moisen omin silmin! Ainakin hurja osa tutkijoista saa luvan korjata näkemyksiään, hiisi vieköön!”

Tilanne meni, jos mahdollista, vieläkin kiusallisemmaksi kun puujalka hivuttautui ihan jätin kookkaiden jalkojen lähituntumaan silmäillen tämän ylä- ja alaruumista.

“Oihh, miten ihanteellista muinaisen voiman puhkua…” Tokkan ääni muuttui SQUEEstä hiljaiseksi ja analyyttiseksi.
“Vahva ja tanakka rakenne. Voimakkaat ja jämerät lihakset ja nivelet. Tällaisen kasassa pitämiseen tarvitaan varmana hyvin jämäkät sisäiset tukirangat rutosti kiinteitä panssareita…”

Tongu vilkaisi kolmea niillä sijoillaan seisovaa matorania kuin apua etsien.

“Pitääkö muuten paikkaansa että tuo yksi silmä on vain keinotekoinen kiikarityökalu, vaiko ihan oikea biologinen osa…?” Tokka uteli.

“Noh, itse asiass-…” jätti oli vastaamassa.

“Nonniin, eiköhän tässä jo ollut museonähtävyyksiä tälle päivälle.” Paku talsi vetämään innostuneen luontoretkeilijän pois keltaisen jätin kimpusta…

Nykyhetki

“…jaa että semmoista.” Nany ei onnistunut löytämään sanoja.
“Ehhehee…”Tokka hieroi takaraivoaan hieman nolostunut hymynpoikanen kakamallaan. Imarreltu sekä vähän nolostunut keltainen kyklooppi oli tuntunut olevan suhteellisen huojennuksissaan kuultuaan ettei puujalka itse ollut Telakkatöiden perässä…

“Noh”, Argo tokaisi ymmärtäväisesti, “eipä sitä ihan joka päivä pääse todistamaan silmillään myyttisen olennon olemassaoloa…”
“Niin. Kivaa vaihtelua siihen että ne torakat näytti kaikki ihan samalta”, totesi Lyan toisen kerrossängyn yläpediltä.

“En nyt ilmaisisi asiaa ihan noin”, ko-matoran Koli uskaltautui avaamaan vähäpuheisen suunsa, “pienellä lähitarkastelulla useiden yksilöiden rakenteelliset erot olivat havaittavissa aika selkeästi.”
“No ei kaikki mitään luonnontieteilijöitä ole”, Paku torasi.

“Öööh, en minä sillä…” ko-matoran heilutteli pahoittelevana käsiään peläten että oli kuulostanut liian näsäviisaalta. “Mutta siis, kuka tahansa varmasti pani merkille, kuinka nazorakien joukossa oli sekä hinteliä että maskuliinisempia yksilöitä. Kaikki heistä tuntuivat olevan omalta osaltaan erilaisia kuhnureita, joista jokaiselle löytyi omanlaisensa tehtävänsä. Vähän kuin he olisivat syntyneet sitä varten. Kyseisten olentojen koko hierarkia tuntuu hyvin järjestelmälliseltä.”

Ko-matoranin sanavalinnat tuntuivat menevän osalta matoraneista hieman ohi.
Koli hieroi hieman päälakeaan. “En oikein tiedä, miten sen sanoisin…”

“Torakoitten yhdyskunta on kait vähän kuin jonkin ison kellopelin rasvatut rattaat.” Kiro totesi jälleen olkansa yli. Ilmeisesti tarkka nikkarointityö ei ollut esten keskustelun kuuntelemiselle.
“No, juurikin noin.”

Paku nosti kulmaansa. “Miksi nimität niitä kasvottomia torakkamurkkuörmelöitä ‘heiksi’?”
Koli yllättyi itsekin tajuttuaan millaista persoonapronominia oli puheessaan käyttänyt. “Niin, tuota, en oikein tiedä… Se kai tuntui jotenkin ihan luonnolliselta.” Ko-matoran oli aina omannut tavan käyttää kenestä tahansa toisesta henkilöstä puhuttaessa “hän”- muotoa. “Ehkä se johtuu siitä etten usko että he, tai ne olisivat välttämättä sellaista minkä luokittelisin jotenkin itsejämme ala-arvoisemmaksi…”

Argo tuntui tajuavan mitä kuuraveli ajoi takaa. “Nazorakitkin ovat nähtävästi eläviä, ajattelevia olentoja”, de-matoran lausui. “Me kaikki varmaan muistamme edes vähän kaikkea mitä nazorakien pohjoissatamassa näkyi.”

Kukin keskusteluun huomiota kiinnittävä matoran (lähinnä Gatta makoili edelleen sängyllään mistään välittämättä) alkoi muistelemaan kaikkea sitä mitä olivat päässeet näkemään palatessaan saarelle liskomieskuskausreissultaan. He olivat päässeet näkemään nazorakien luomia konstruktuureja ja todistamaan sitä miten vakaasti ja varmasti näiden yhteiskunta oli tuntunut pyörivän, vaikka vain pieneltä vilaukselta. Torakoiden satama oli pysynyt täydessä toiminnassa miltei kaiken aikaa, eivätkä ne tuntuneet tarvitsevan lepoa. Tai sitten niillä oli ollut vain hyvin järjestellyt työvuorot.

Argo jatkoi annettuaan tovereidensa makustella asiaa hetken; “Niin kuin monilla muillakin, myös nazorakeilla ilmeinen taito ja tahto luoda suuria ja loisteliaita asioita. Ennen kaikkea omanlaisensa vakaan ja toimivan yhteiskunnan.”

Sohvalla lepäävä Tokka ujuttautui avaamaan suunsa.
“Niin. Vaikka tämän porukan kanssa on tullut matkattua siellä täällä, tuollaisista otuksista kuin nazorakit ei ole tullut kuulleeksi oikein missään. Niistä ei ole löytynyt mitään informaatiota mistään tiede- tai luontokirjoista. Ehkä ne eivät edes ole loppujen lopuksi raheja, mutta uniikkia niissä on.”

“Yhteiskunta johon synnyt vain tekemään yhtä työtä siihen asti kunnes kupsahdat…” teräspalkkia vasten nojaileva Nany tuumi. “Ei kuulosta kauhean kivalta…”

“No, vaikkei muiden yhteiskuntamalli olisikaan suuresti meidän mieleemme, mikä me olemme tuomitsemaan jos sen jäsenet itse ovat tyytyväisiä”, Argo mietti.
“No täällä ainaskin tuntuu olevan vapaampi meno”, Lyan totesi heiluttaen vienosti riippumattomaista yläpetiään kehonsa mukana. “Jos saisin päättää, asuisin kyllä mieluummin täällä kuin siellä.”

Le-matoranin toteamuksessa taisi olla enemmän tehoa kuin tämä osasi odottaa, sillä pieneksi hetkeksi kaikki muut varastossa lymyilijät (paitsi edelleen Gatta) vaikuttivat hiljenevän kuin mölyapinat epävarmuutta viestivät ilmeet kasvoillaan. Jopa työteliään Kiron työkalujen kalina pysähtyi hetkeksi.

“…mikähän niillä nazorakeilla ja tällä ‘Klaanilla’ oikein on toisiaan vastaan?” Tokka rikkoi hetkellisen hiljaisuuden.

Kukaan matoraneista ei osannut vastata bo-matoranin kysymykseen. Etäinen palkkasoturikapteeni ei ollut jakanut yhtään nazorkaien (ja skakdien) ja Klaanin konfliktia koskevia yksityiskohtia, eivätkä matoranit olleet päässeet mukaan mihinkään aihetta käsittelevään kokoukseen yms.

“…hankala sanoa”, Argo mietti epävarmana, mutta päätti ryhdistäytyä. “Mutta ehkä meidän ei kannata miettiä sitä liikaa”, de-matoran lausui vanhan, matoranjoukon edellisestä piraattimiehistöstä opitun viisauden. “Koska niinkuin arvoisa uusi kapteenimme ilmaisi, asia ei kuulu meille sen enempää kuin hänelle itselleenkään.”

“Totta kyllä”, myöntyväinen Tokka muun varastoseurueen tavoin tyytyi nielemään akakunaaman sanat. “Jos nyt vain hoidetaan tämä missio pois alta ja palataan sitten takaisin kapteenin tykö.”

“Jaa sinne hieltä ja ruudilta haisevien liskojen leiriin?” Nany letkautti sarkastisesti. “Mieluummin heittäytyisin sinne saaren pohjoisrannan karikkoon. Ikäviä torahampaisia mulkeroita koko sakki…”
“Eivätkö sinun mielestäsi kaikki skakdit ole?” Paku heitti.

Nany oli hetken aikeissa heittää po-matorania vastasarkasmilla, mutta päätyi miettimään hetkeksi tämän kysymystä.
“…no aika lailla kaikki paitsi Musrak ja Rhiga.”

Koko varastolössi (paitsi yhä masentunut Gatta ja tutun ärtsimyrtsi Kiro) rehahtivat nauramaan Lyan etunenässä kukin omalla tavallaan muistaessaan entisen miehistönsä hilpeät skakdiveikkoset.

Huivipäinen le-matoran muisteli aina välillä huvittuneena sitä päivää kun meni lirauttamaan purkillisen liimaa skakdikaksikon kylkiin näiden nukkuessa tuttuun tapaan vierekkäin samassa riippumatossa. Lyan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä muutama litra Bio Keeperiä pahimmillaan sai aikaan…

”Okei, selvän teki. Tästä lähin te kaksi olette ‘siiamilaisia skakdeja…!” poppoon entinen kapteeni Notfun oli sinä iltana julistanut lievästi rommipäissään.

“Kapteenista puheenollen”, Kiro kuulutti kääntyen muita päin istuimellaan työkalut vihdoin sivuun siirrettynä, “tämä olisi valmis.”

Seitsemän muuta matorania käänsivät katseensa fe-matoranin koukussa lepäävää, juuri kasaan saatua radiopuhelinta kohti. Jopa Gatta nousi hitaasti istumaan riippumattomaisessa sängyssään. Varastopoppoo oli tuntunut keskustelunsa huumassa jo melkein unohtaneen silmäpuolen koonneen tärkeää viestintälaitetta kaiken tämän ajan.

“Oho…” Tokka totesi.
“…nnoh, mitäs me sille sanotaan?” Nany mietti.
“Niin kuin käsky kävi”, Argo totesi, “kerromme kaiken mitä vain kerrottavana on.”

Samaan aikaan Lehu-metsässä

Skakdien leirin liepeillä sijaitseva teltta oli elämästä melkein tyhjillään.

Harmaa, pusikoissa ja pöheiköissä hieman likaantunut pieni rapu makasi pöydällä kuoreensa vetäytyneenä. Äiti oli määrännyt sen odottamaan kiltisti tummien, aina välillä erilaisia ääniä tekevien laatikoiden vieressä odottamassa, että ne alkaisivat vilkkumaan samalla värillä mitä ravun pienten maukkaiden saaliseläinten sisältä ropisi aina kun se puri ne palasiksi ja päästämään taas jotain outoa ääntä. Äiti itse oli mennyt vuorostaan ulkosalle vietettyään melkein kaiken ajan tässä uudessa pesässä.

Pientä rapua olivat aina houkutelleet kovasti osittain noiden laatikoiden sisään oudosti työntyneet hyvin laihat, mutta sitkeän näköiset pienet pitkät käärmeet. Ne olivat aina näyttäneet pienen ravun mielestä herkullisilta, mutta äiti oli tiukasti kieltänyt käymästä elottomien kiemuraisten kimppuun. Olihan se ollut vaikeaa, mutta pikkuinen saksekas oli saanut pinnistellen hillittyä metsästysviettiään.

Outojen laatikoiden tarkoitus oli pienelle ravulle täysin hämmentävä. Aiemmin äiti oli alkanut puhumaan jollekin oudolle pitkulaiselle, pallopäiselle asialle ja laatikoista oli kuulunut tuttuja ääniä. Se oli ollut se nelisilmäinen pieni olento joka kulki aina äidin kanssa niiden muiden pienten olentojen lisäksi. Rapu ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin mitä äiti jutteli niille pienille olennoille, jotka oli ilmeisesti siirretty tuohon ahtaaseen outoon laatikkoon.

Rapu oli aina nauttinut elämästään äitinsä kanssa. Äidin ja niiden muiden pienempien olentojen kanssa. Olivatkohan nekin äidille samanlaisessa asemassa kuin se itsekin? Ei niin väliä. Sillä oli aina ollut tosi kivaa. Äiti antoi sen liikkua kyydissään ja liikkua vapaasti missä halusi, kunhan se aina palasi takaisin äidin luo ja teki aina välillä mitä äiti halusi. Se sai metsästää missä ja mitä halusi, ja aina kun missään ei ollut mitään saalistettavaa, äidin lähellä liikkuvat pienemmät oliot antoivat sille pieniä herkkupaloja.

Ravun ei ikinä ollut tarvinnut jutella äidille samalla tapaa kuin millä äiti jutteli niille pienille olennoille. Juttelu äidin kanssa oli aina ollut tosi helppoa ja kivaa, ja siitä tuntui että äitikin ajatteli samoin.

Äiti oli alkanut kutsua sitä viime aikoina jollain oudolla uudella nimellä. Rapu ei ollut itse perustanut siitä. Rapua ei itse kiinnostanut mikä se oli. Se oli. Äiti itse oli ollut hänelle vain äiti. Se ei tiennyt miksi. Mutta ensi hetkestä kun se oli vilkaissut pimeän synnyinsijansa seinän oudosta aukeamasta ulos ja nähnyt äidin ensi kertaa. Se sama olisi aina oleva hänen äitinsä. Se ei ollut mitään muuta. Se oli äiti. Oli aina ollut. Ja tulisi olemaan vastaisuudessakin. Äidistä oli pidettävä kiinni.

Ulkona oli kylmää ja pimeää. Mutta ravun kiinteän kuoren sisällä oli hyvin mukavaa ja lämmintä.
Äidilläkin oli kuori. Se oli usein aika kylmä ja myös aika kova.

Olikohan äidillä mukavaa kuoressaan, rapu mietti. Äiti oli kerran näyttäytynyt sille ilman päänsä kuoren etupuolikasta. Mutta äiti ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kuoressaan kauhean kivaa. Äidistä näkyi melkein se kuinka kuoreen sisällä oleminen olisi sattunut.

Miksi äiti piilotteli kuoren sisällä jos se teki kipeää?

Se itse piiloutui kuoreensa aina silloin kun se halusi nukkua rauhassa. Tai silloin kun sitä pelotti. Pelottikohan äitiäkin?

Rapu ei ollut ikinä kysynyt asiaa, eikä se edes tiennyt miten. Mutta ehkä äiti osasi pitää huolen itsestään. Äiti oli vahva. Äiti osaisi varmasti huolehtia itsestään. Sellaiseksi pieni saksekas itsekin halusi tulla kasvaessaan isoksi. Kunhan äidillä ei olisi mitään näkyvää hätää, se tunsi voivansa olla hyvin mielin. Ja keskittyä metsästämään uusia herkkupaloja.

*PIIP PIIIP*

Tumma laatikko aloitti yhtäkkiä.

*PIIP PIIP*

Rapu hätkähti ääntä.

*PIIP PIIP*

Tämä oli kai se mistä äiti oli kertonut.

*PIIP PIIP*

Rapu kipitti kuudella jalallaan pöydän reunalle.

*PIIP PIIP*

Se laskeutui pöydänjalkaa alas.

*PIIP PIIP*

Se kipitti ulos teltasta.

Äiti istui vähän matkan päässä kirkkaan lämpimän maavalon luona yhden sinisen liskon kanssa.


Jos Kirolla olisi vielä ollut sormet, hän olisi varmaan naputellut niitä pöytää vasten. Vasta kasatun radipuhelimen punainen merkkivalo paloi laitteen yrittäessä ilmeisesti etsiä yhteyttä matoranien odotellessa vähän hermona.
“Sinä Argo voit varmaan tällä kertaa hoitaa puhumisen…?” Tokka tiedusteli varovaisesti.
“Noh, älkääs nyt”, de-matoran torui, “jos ette osaa tottua uuden kapteenimme kanssa puhumiseen niin työ voi mennä hankalaksi.”

Nany keinutteli päätään.
“No silloin kun se puhuttelee niin on ihan helppoa vastata jotain takaisin, mutta idea smalltalkista ei tunnu erityisen tyydyttävältä…”

“No ei kapteeni kyllä ole missään vaiheessa ollut niinkään tuttavallisesta päästä”, de-matoran vastasi, “mutta hän ei ole vaikuttanut myöskään henkilöltä jolle täysi sotilaskuri olisi kaiken A ja O.”
“Ihmeen hyvin sinä ainakin tunnut tulevan kapteenin kanssa juttuun”, Nany kummasteli hieman de-matoranin omistautumista. Ehkä sillä oli tekemistä sen kanssa että akakunaama oli aina ollut joukosta se eräänlainen järjen ääni.

“Niin varmaan tulisitte tekin, jos vain lakkaisitte hermoilemasta”, Argo moitti. “Yrittäkää vain olla omia itsejänne.”


Teltan oviaukko liehahti auki tumman palkkasoturin astuessa sisään. Amazua istahti suoraan telttansa tuolille laskien kätensä sallien lemmikkinsä kipittää takaisin pöydälle lepäämään.

Kappas vain… palkkasoturi mietti tuijottaessaan hetken piippaavaa radiovastaanotinta. Hän ei ollut osannut miettiä olisiko hänen pitänyt olla huolissaan soluttautumisoperaation puolesta, mutta jo punaisena vilkuttava viestintälaite antoi jo uutta toivoa. Mutta Amazua ei silti halunnut elättää liian paljon toivoa, joten hän poimi aikailematta jalustallisen radiomikrofonin käsiinsä.


Haloo. radiosta kuului. Ääni ei kuulostanut kysyvältä tai uteliaalta. Se oli ennemminkin vain kylmä ja jämäkkä toteamus. Mutta se ei ollut eronnut liiemmin siitä äänensävystä, mitä synkeä ja etäinen kapteeni oli aina käyttänyt. Se oli aina kuulostanut painostavalta ja epämukavalta, puhumattakaan siitä että sitä kuunnellessa pienikin halu kommunikoida tuntui haihtuvan.

Pöydän ja radiopuhelimen ääressä istuva Kiro kääntyi hetkeksi muita matoraneja päin saadakseen muistutuksen että ensimmäinen puheenvuoro oli päätetty luovuttaa hänelle. Vaikka fe-matorania ei olisi juuri kiinnostanut jutskata…
“Prtrtr”, silmäpuoli puhahti kääntäen suuri pakarinsa radiopuhelimen puoleen. Koukkukäsi yritti olla sumplimatta lausettaan liian pitkään. Hän kun ei tiennyt, oliko kapu juuri nyt miten kärsimättömällä päällä.

Kiro aikoi rykiä nyrkkiinsä ennen kuin musti ettei hänellä sellaisia ollut, joten hän päätyi yskimään hiljaa ilmaan.
“Tuotanoin, kuuluuko tämä…?” fe-matoran sai kakistettua ulos.

Kyllä. kapteenin ääni puhui melkein välittömästi fe-matoranin perään.

Kiro nosti kulmaansa vaimeasti ollen itsekin hieman vaikuttunut siitä miten korjausyritys oli näyttänyt onnistuvan virheettömästi ensi yrittämällä. Vaikkeihän sitä voinut vielä tietää, joten piti kai rupatella vähän lisää.
“Nii, tuota…” koukkukäden ainoa silmä vilkuili puhelimen edessä ees sun taas matoranin yrittäessä keksiä mistä aloittaisi.
“…joo, täällä ollaan.”

”Bio-Klaanin linnakkeessa, oletan. Ovatko kaikki teistä juuri nyt paikalla?”

“Juuh…” Kiroa jäi vähän härnäämään oma viimeisin jutunjuurensa. Entinen nynrah-haamu ei ollut koskaan tullut opetelleeksi kunnolla sosiaalisia maneereja senkään jälkeen kun oli löytänyt tiensä piraatiksi, vaan oli tullut jatkaneeksi vanhaa hiljaisen nurkassa nikkaroimisen elämäntyyliään.
“…sori ettei ehditty soittaa aiemmin. Ei onnistuttu löytämään vielä ensimmäisenä yönä tarpeeksi salaista majapaikkaa.”

”Ymmärrän.” Amazuan värähtämätön ja kylmän laskelmoiva äänensävy ei tuntunut menevän yksiin tämän sanomisten kanssa. ”Oletan että tällä hetkellä piilopaikka-asia on jotenkuten hoidossa.”

“No joo, tarkalleen ottaen löydettiin käyttöön tällainen vanha ja käyttämätön pieni varastorakennus…” Kiro totesi.


Amazua hieroi kasvonaamionsa leukaa epävarmana. Hän ei halunnut jättää mitään epävarmaksi.
“Oletteko varmoja että se paikka on täysin turvallinen salaisiin toimenpiteisiin?”

”No aika varmoja joo”, raudan matoranin hieman epäsosiaalisen kuuloinen ääni jatkoi, itse siellä ‘Telakalla’ suosittelivat tätä paikkaa meille.”

“Telakalla?” Amazua havahtui koukkukäden sanoihin nojautuen lähemmäs radiotaan. “Olette siis jo käyneet siellä?”

”Noh, joo. Kuten käsky taisi käydä, mentiin sinne tiedustelemaan mahdollisia suojatyöpaikkoja ja tuli myöntävä vastaus.”

Palkkasoturi tunsi lievää helpottuneisuutta kuulemastaan. “Oletteko varmoja ettette ole onnistuneet herättämään liikaa huomiota?”

“Aika isolla varmuudella voidaan kai todeta että ei. Tämä linnake kun on täynnä sen verran epämääräistä jengiä että tällainen pikku piraattiposse tuskin erottuu juuri ollenkaan liikaa edukseen.”

Palkkasoturi päätti hyväksyä fe-matoranin vastauksen tuntien voivansa joten kuten lievittää epäluulojaan.
“Asia selvä. Mutta siitä huolimatta on paras että pyritte käyttäytymään jatkossakin mahdollisimman normaalisti”, Amazua ohjeisti, tajuten hetkeksi unohtaneensa millaiselle porukalle oikein puhui.

”No niin ajateltiinkin. ‘Telakalla’ tuskin tulee kauheasti ongelmia. Hyvähenkinen duunariporukointi kun ei ole mikään uusi asia…”

“Hmmm.” Amazua hymähti myöntävästi, kiinnittämättä juuri huomiota siihen kuuluiko äännähdys radion läpi.
“Mutta ennen kaikkea, on paras olla etenemättä liian hätäisesti. Oletan että teillä on kuitenkin jo jonkinlainen jatkosuunnitelma.”


Fe-matoran tuumi hetken. “No tarkoitus olisi tehdä ‘Telakalla’ mahdollisimman työteliästä urakkaa ja yrittää siinä samalla kalastella tietoa kaikista ‘Klaanin’ härdelleistä ja yrittää etsiä hyviä rakoja tehdä vähän renklausta.”
Kiro lopetti puheenvuoronsa miettien vielä hetken oliko kenties unohtanut jotain. Ai niin…
“…terveisin ‘Kyklooppi’.”

Kuulostaa johdonmukaiselta. palkkasoturi tunsi kykenevänsä ohittamaan matoranin koodinimet tällä kertaa. Hän oli jo tuntenut oppineensa erottamaan matoranit toisistaan jo sen perusteella kuka milloinkin oli äänessä.
Matoranjoukon kapteeni tunsi saaneensa kaiken tärkeimmän informaation. Onko muuta raportoitavaa?

Nany käveli hieman epävarmana pöytää kohti vilkaisten sivusilmällään Argoa. De-matoran viitoitti pöydän suuntaan kannustavalla käsieleellä. Kiro vain oli helpottunut siitä että jutustelu taisi olla hänen osaltaan ohi.

Ga-matoran kohensi hetken kurkkuaan mahdollisimman hiljaa miettien omaa tapaansa yrittää puhutella kapteeniaan. Tämä ei ainakaan näennäisesti tuntunut vetävän luuta kurkkuunsa Kiron duunarislangista, mutta sellainen ei tuntunut istuvan ollenkaan naisen suuhun.

“Iltaa vain, herra kapteeni”, Nany aloitti pitäen pienen tauon kuin odottaakseen vastasiko tämä kenties mitään takaisin. Hän ei tosin tiennyt miksi. Hän päätti kuitenkin sanoa asiansa mahdollisimman nopeaa ja suoraan.
“Tässä ‘Kimuli’… Halusin vain ilmoittaa, että sain vastaan paikan linnakkeen ‘Kahvio’- nimisen ruokapaikan tarjoilijana. Kyseessä on linnoituksen sisäosan ehkä isoin ja vilkkain ruokapaikka, joten ajattelin että sellaisesta paikasta irtoaisi varmaan paljon hyödyllistä informaatiota pienellä salakuuntelulla.”

”Asia selvä.” Amazua vastasi. ”Oliko vielä muuta?.”

Nanyn ilme muuttui hieman turtuneeksi. Kapteenista ei näköjään vaan saanut juuri muuta irti. Se tuntui aika turhauttavalta.


”Ei.” ga-matoranin suora vastaus kuului.

“Selvä”, palkkasoturi vastasi antamatta naismatoranin äänensävyn häiritä.
“Hyvää työtä. Jatkakaa ja raportoikaa mahdollisimman pian kun ilmenee jotain tärkeää”, Amazua sanoi asettaen sormensa radionsa sulkemisnapille.

“Kapteeni kuittaa.”


Radiopuhelin hiljeni.

Niin tekivät myös matoranit. Omanlaisillaan yllättyneillä ilmeillä varustettuna.

“…se sanoi ‘hyvää työtä’”, Tokka äimisteli.

“Tarkoittikohan se sitä?” joukosta ehkä hieman eniten yllättynyt Nany epäili. Kapteenin kohteliaisuus ei kuulostanut yhtään eri sävyiseltä kuin tämän muutkaan osat illan tunteettomilta kuulostavista vuoropuheluista.

Pitkään hiljaa istuskellut Koli raotti suutaan ehkä toisen kerran koko iltana.
“No, itse ainakin tunsin että herra kapteenin sanalla olisi ollut jotenkin kannustava ja piristävä vaikutus.”
Muu varaston matoranrykelmä tuntui ottavan ko-matoranin sanat vastaan tosissaan. Tämä oli melkein koko ikänsä ennen merirosvoksi päätymistään elänyt jos mimmoisen auktoriteettipaineen alla, puhumattakaan luontaisesta arkuudestaan, joten tämän suusta tuollaiset sanat tuntuivat hyvin vilpittömiltä.

“Niin minäkin kyllä tykkäisin ajatella”, Tokkan kakamalle levisi vieno hymy.

Kiro hymähti neutraalisti. “No tiedä häntä. Mutta ei kai tässä auta muuta kuin edetä niinkun käsky on käynyt.”

Sohvalla jo hyvän aikaa istuskellut Paku ponnahti ylös pehmeältä istuimelta, koska hänelle ei tavallinen ylösnousemus riittänyt.
“Jetsulleen!” po-matoranin suuren kakaman ilme oli karski ja mahtipontinen. “Eiköhän auta muu kuin painua pehkuun ja ryhtyä huomenna heti tositoimiin! Saapahan kapteeni syytäkin olla tyytyväinen!”
Pakun jylhä mesoaminen tuntui kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta aina välillä tehostavan koko konkkaronkan henkeä.
“No, eipä kiirehditä”, Argo topuutti, “hiljaa hyvä tulee, kuten kapteeni sanoi.”

“Nälkä…” ylös keinovuoteestaan vihdoin kömpinyt Gatta tallusteli ga-matoranin vierestä muiden luo jääkaapille etsimään juotavaa.
…no huh Nany hämmästeli pienen pyssynsä menettäneen onu-matoranin palautunutta kykyä kävellä ja puhua.
Naisen huomio ei kuitenkaan ennättänyt pysyä tässä pitkään kun vihreä huivipää oli siirtynyt makaamaan kyljelleen Nanyn vieressä olevan tekokerrossängyn keskimmäiseen kerrokseen tuijottamaan tätä limaisella virneellään.

“No voi harmi, valitettavasti meillä on vain käynyt niin että kerrosvuoteita on varattu ainoastaan kuudelle, joten joidenkin meistä täytyy… jakaa.”

Nany tuijotti naistennaurattajaa hetken ennen kuin heitti päälle oman vienon huumorihymynsä. “No, sellainen ongelma on helposti ratkaistu.”

Ennen kuin le-matoran ehti innostua liikaa kaikista epämääräisistä oletettavasti pian toteutuvista fantasioistaan, ga-matoran kääntyi nopeasti yhä työpöytänsä ääressä istuvan fe-matoranin suuntaan.
“Hei Kiro, tahdotko nukkua kanssani sohvalla?”

“Vaan jos et potki…” silmäpuoli heitti kasuaalisti takaisin.

“NNNGIEEEEEEEH” pettynyt Lyan heittäytyi vaikeroimaan riippumattovuoteelleen.

Klaanin kaupunki, seuraava aamu

Kauppatorin kulmalla sijaitsaevan talon kolmannessa kerroksessa asuva Djetca avasi kämppänsä terassin oven astuen raikkaaseen aamuilmaan. Taivas oli ainakin toistaiseksi haalean harmaan pilvipeitteen takana, mutta sääennusteet olivat luvanneet keskipäivälle poutasäätä.

Hunakasvoinen ba-matoran lähestyi terassinsa kaiteeseen kiinnitettyjä kukkaistutuksiaan. Hän poimi ympyräiseltä muovipöydältä kirkkaanoranssin kastelukannun antaakseen rakkaille orkideoilleen aamujuotavaa.

Siinä samassa jokin lennähti jostain matoranin näkökulmasta oikealta ja kietoutui terassin sivutankoon. Ba-matoranin jalolle hunalle lässähti hetkeksi pelästynyt ilme, joka muutti pian hämmennykseksi tämän vilkaistessa tarkemmin pientä hopeista esinettä.
“…onko tuo joj-” ennen kuin Djecta ehti miettiä loppuun, jokin syöksähti vauhkoontuneen kalmankaskelotin nopeudella matoranin terassin ohi. Äkillinen säikähdys sai matoranin kaatumaan vauhdilla selälleen.

“JIIIHHHAAAAA!!!” vihreä salama huusi.

Sitkeä ja kestävä naru kiristyi nopeasti vieläkin nopeamman le-matoranin kiitäessä ilmassa jo tuhatta ja sataa eteenpäin samalla kiskaistessa köysilelunsa nopeasti irti. Vihreä vauhtihirmu heitti heti perään toisesta kädestään toisen samanlaisen jojonsa seuraavaa sopivaa taruntakohtaa kohti.

Ilmalennosta haltioissaan oleva pieni onu-matoran huuteli railakkaasti jopa huivipäätä itseään enemmän. Gattan kädet olivat kietoutuneet tiukasti Lyanin hartijoihin niin että matoran olisi voinut olla jonkinlainen elävä selkäreppu. Mutta kokenutta vauhtihirmua mukana kulkeva ja huuteleva onu-matoran ei saanut herpaantumaan siitä keskittymisestä, mikä tällaisissa temppuiluissa vaadittiin. Ja sitä paitsi matkustajien ilakoivat huudot usein saivat Lyanin vain lisäämään vauhtia.

Kaiken sen tympeän löntystelyn ja eri paikoissa maleksimisen jälkeen mitä viime päivät ja viikot olivat olleet, Lyan halusi ottaa kaikesta mahdollisesta hullunkurisesta ilottelusta kaiken irti.

Le-matoranin vauhti alkoi jo vähän hiipua ja kaksikko alkoi valua vauhdista alaspäin, mutta Lyan kiinnitti nopeat ja tarkat silmänsä vajaan kymmenen metrin päässä olevaan rakennuksen seinästä pilkottavaan lipputangontynkään. Huivipää heilautti vasemman kätensä napakasti taakseen suorittaen voimakkaan ja nopean yläheittoliikkeen päästäen metallisen kiekko-objektin kädestään.

Jojo lennähti nopeasti tankoa kohti kietoutuen sen ympärille kuin mihin muuhun pitkulaiseen objektiin tahansa. Sen naru kiristyi juuri sopivalla hetkellä matorankaksikon ollessa melkein pelottavan lähellä iskeytymässä kiviseen katuun. Le-matoran nosti ripeästi jalkansa menosuuntaan ja pieni matkustaja kietoi jalkansa tämän vyötärölle. Kova maa oli jo lähestymässä matoranien alaruumiita uhkaavan lähellä, kunnes nämä liisivät tiukan narun varassa tasaisesti maankamaran päältä, nousten lopulta takaisin ylemmäs. Ja vielä ylemmäs.

Huivipää ja elävä musta selkäreppu hipoivat jo raikasta ja avaraa ilmaa kauppakatulähiön korkeimpienkin kattojen yläpuolella. Näkymät pidemmälle kaupunkiin olivat mitä silmiä hivelevimmät.
“Nngheeeeehhh…” Lyan sulki silmänsä nauttien tuulen huomasta täysin siemauksin.

Selkäpuolella matkustanut Gatta tunsi samanlaisen viileän huuman pakarillaan ja huivipään hartioiden etupuolelta kiinni pitelevissä käsissään. Pieni onu-matoran antoi hetken viedä mennessään ja levitti myös omat kätensä ja jalkansa jotta saisi tuntea saman kivan tuulen tunteen koko kehossaan.

“…hheiiii?” Huivipään oma harmittoman nautinnollinen mielentila katkesi kun tämä huomasi painolastin yhtäkkiä keventyneen. Le-matoran vilkaisi olkansa yli, huomaten matkakumppaninsa lentämässä ilman halki tähtiasennossa huoleton hymy kasvoillaan.

Muutaman metrin päässä hänestä.

“Hehee!!” Gatta hihitti iloisena käänten iloisen katseensa le-matoraniin.

Joka lensi muutaman metrin päässä hänestä.

Itse asiassa häntä ylempänä. Ja tämä näytti nousevan koko ajan ylemmäs. Ja maa tuli lähemmäs.

…voi helkutti.

Onu-matoranin tilanteen tajunnut ilme alkoi muuttua rauhallisesta paniikinomaiseksi. le-matoran oli kuitenkin sutjakka ja pyörähti 90 astetta jojokäsi ojossa. Jojo lennähti heiton voimasta onu-matorania kohti kietoutuen tämän vyötärön ympäri.

Huivipää pyörähti uudemman kerran ollen jälleen onu-matoraniin selin vetäisten julasti. Pakaripää lennähti narunvetäisyn voimasta hellästi ilman halki takaisin le-matorania päin.
Gatta tarttui heti aiemmalla tapaa (ja ehkä vähän tukevammin) kuin aiemmin.

“Kehotamme pitämään kädet ja jalat kulkuneuvon sisäpuolella”, huivipää selosti vilkaisten vielä olkansa yli onu-matoranin saatua varmasti kunnon otteen.
Gatta ehti hetken hengähtää helpottuneena kaksikon alkaessa taas laskeutumumaan vauhdilla, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat. Lyan kääntyi katsomaan pian suuntaa johon huutava onu-matoran toisella sormellaan osoitti.

Mahin vetämä hunajamelonikärry oli kulkenut kauppakadun risteyksen takaa suoraan kaksikon alasliidon tielle. Mutta Lyan ehti olla hätkähtänyt vain hetken. Huivipää kehotti sinänsä tarpeettomasti matkustajaansa pitämään tiukasti kiinni. Ainakin onu-matoran otti sikäli neuvosta vaarin että tämän pää painui enemmän le-matoranin hartian taakse piiloon. Lyan käännähti kylki lähestyvää kärryä kohti taivuttaen jalkansa alaviistoon.

Le-matoranin jalat osuivat ja tämä liukui eteenpäin tomuisen maan pöllätessä suoraan kärryn alta..

Lyanin nopeat silmät havahtuivat samalla hetkellä kun tämä ilmestyi kärryn toiselle puolelle. Le-matoran ponnisti jaloillaan suorittaen vikkelän loikan kohti edessään olevaa lyhtypylvästä. Huivipää tarttui vauhdista siihen toisella kädellään. Hän pyöri vain hitusen vauhtiaan menettämättä muutaman kerran poikittaisen pylvään ympäri päästäen lopulta irti.

Matorankaksikko lennähti komeassa kaaressa suoraan kauppakadun syrjäiselle ja tyhjälle sivukujalle ohikulkijoiden ihmetellessä mitä juuri tapahtui. Huivipää kääntyi kannoillaan suorittaen viimeisen jämäkän jarrutuksen tömähtäessään jälleen maahan. Äkillinen pysähdys sai onu-matoranin vihdoin hellittämään otteensa.

Lyan hengähti tyhjentävästi suoristaen asentonsa.
“Eiköhän tuossa ollut jo jetsulleen vapaapudotusta”, Lyan käännähti katsomaan pientä ystäväänsä, joka oli tainnut heittää matkasta poistuessaan pienen kuperkeikan, miettien oliko tältä kenties taittunut niska.

Mutta maassa kierinyt, hieman likaantunut pakarinaama vastasi vain hilpeällä, mutta myös helpottuneen hengästyneellä hihityksellä.
“Voi kirnu!” onu-matoran hihkaisi. “Tehdään tuo sitten joskus uudestaan!”

“No mikä jottei”, Lyan vastasi. “Ehkä ensi kerralla vielä useampi sankarinhaluinen neitokainen näkee…”
“No me kyllä kiidettiin aika luodin nopeudella niin että kovin moni tyttö tuskin ehti meitä katselemaan.”
“…totta puhut. Kirottua”, le-matoran tuhahti kääntyen takaisin pääkatua kohti. “Tule, mennään kokeilemaan äskeistä uudestaan.”

“Heiii!” Gatta alkoi kinuamaan. “Älä nyt taas mene juoksentelemaan niiden naikkostesi perään! Meillähän oli hommia.” Onu-matorania pisti aina joskus vähän suututahtaen kun Lyan ei meinannut pysyä juuri ikinä keskittyneenä yhdessä asiassa.

“Hmp. Sitten kun sinä vähän kasvat niin ymmärrät varmasti enemmän näiden asioiden päälle”, Lyan totesi vilkaisten kulman taa pääkadun suuntaan.

“…pottuiletko sinä?” epäilevä pieni onu-matoran kääntyi huivipäätä kohti kulmat sekä suu mutrussa.

“Meinasin sillain henkisesti.”

“Aha.” Gattan ilme vaihtui hetkessä takaisin peruslukemiin. “Minä en kyllä mitään tyttöviiruksia kaipaile…”

Lyan kääntyi takaisin tämän puoleen ottaen päättäväisen ilmeen istuuntuessaan alas seinää vasten. “Olet kuitenkin oikeassa. Mitä nopeammin hoidamme asiat pois alta, sitä nopeammin pääsemme arvon Nany-neidin luo.”

Le-matoran avasi vyölaukkunsa isoimman taskun vetäisten esiin pidentyvän antennin kautta koko radipuhelimen. Gatta istuuntui huivipään viereen tämän painaessa härpäkkeen nappulaa.

Samaan aikaan SOIDINPESÄssä

Kiro, jolla oli vielä jonkin verran unihiekkaa silmässään, makasi joten kuten rentona tuolinsa selkänojaan nojaten. Fe-matorania lievästi potutti että hän oli mennyt käyttämään suuren osan omasta yöstään pitkälti toisen radiopuhelimen kunnostamiseen ja jättämään yöunet suurelta osin väliin. Sen lisäksi nikkari ei ollut osannut olla heräämättä samaan aikaan muiden kanssa, joilla oli vielä aikaisia tekemisiä. Hänelle aikaisista heräämisistä oli koitunut liian usein lähinnä tympeää pään jomotusta.

Silmäpuolen pöydällä odottanut radiopuhelin alkoi yhtäkkiä värisemään ja vilkuttamaan punaista valoa, osaamatta olla kuitenkaan päästämästä yhtään ääntä. Kiro hymähti myöntyväisesti huomattuaan pienten hienosäätöjensä toimineen.

Tuolin selkänojanivel narahti kuin tyytyväisenä raskaan koukkukäden suoristaessa asentoaan. Kiro tökkäisi viestintälaitteen vastaanottonappia.

“Hmng”, tokkurainen koukkukäsi mumisi.

”Hyvä päivää, olisiko teillä aikaa puhua uudesta bikinimallistosta?” Lyanin matalalallistettu bisnesmiesääni raikui.

“Haista ite. Ette näköjään sittenkään onnistuneet paskomaan sitä radiota.”

”Mukava kuulla sinunkin ääntäsi, päivänpaiste.”

“Älä edes aloita”, Kiro ärähti. “Missäs menette?”

”Täällä kauppakadun kulmilla. Paku ja Argo meni edeltä, joten vedettiin Gattan kanssa pieni happihyppely matkalla.”

“Jaha. Mahtaako hänellä olla henkivakuutus kunnossa?” Kiro kysyi. Hän oli hyvin tietoinen siitä mitä “happihyppely” noiden kahden kanssa tarkoitti.

Ehhehee…


No kuitenkin, hyvä että ainakin saatiin testattua että nämä ilmeisesti toimii hyvin pitkällä matkalla. Mutta muistakaa sitten että mikäli ääni alkaa rätisemään tai muuta, vasemmalla alhaalla olevasta pyörivästä napista voi säätää taajuutta. Vastaanoton volyymiä taas voi venklata siitä vasemmalta sivulta pilkottavasta rullasta. Kaikki sen pienen etupuolen näytön alla olevat naput taas-…

Kiron selostus radion kautta jatkui samalla kun Lyan vilkaisi Gattaa osoittaen leikkisin virnein puhelinta etusormellaan, vääntäen ilmettään erilaisiin hupaisiin huulisynkronointeihin fe-matoranin äänen kanssa. Huonon pokan omaava Gatta ei voinut kuin hillitä hihitystään.


“Ymmärsittekö?” Kiro kysyi audiomanualisointinsa päätteeksi.

”Tee se äskeinen naama vielä kerran…” onu-matoranin kaukainen hihitys kantautui puhelimen toisesta päästä.

“…hrmm.” Kiro murahti sellaisella äänellä joka varmaankin kantautui myös radiopuhelimen toiseen päähän.

”Hehhehhe, joo, äläpä suotta hermoile, homma on täysin hanskassa.” Lyan ei kuulostanut kovin vakuuttavalta asiaan keskittymättömän naureskelunsa läpi.
”Mutta nyt meidän pitääkin jo joutaa, meillä on tärkeitä asioita tehtävänä! Kuitti!”

Puhelimesta kantautui pieni *KRTZZZ* ääni le-matoranin sulkiessa radioviestimen.

Kiro puuskahti väsyneesti rojahtaen jälleen istuimelleen. “Homma hanskassa ja hanskat huut helvetissä…” silmäpuoli manaili.

“No älähän nyt, Lyan osaa varmasti jo käsitellä hienoja laitteita varovaisesti, omalla tavallaan”, riippumattosängyllä hiljaa keinuva Tokka lohdutti.

“Siitä Gattasta tässä melkein enemmän huolissaan on. Rikkoutuneita raajoja kun ei ainakaan kovin helposti vaan hitsata ja naulata takaisin yhteen. Ei pahalla.” Kiro tuumi, vilkaisten sekunnin “PESÄn” ovella valmistautuvaan Koliin.

“Niinno, eipä tuossa mitään…” ko-matoran vastasi. “Muuten, olisi nyt valmista.”

Tokka laskeutui keinosängyltä myöntävästi hihkaisten kävellen ko-matoranin tykö poimimaan oman olkalaukkunsa häiritsevän hirvenpään sarvesta. Bo-matoranista tuntui hieman siltä kuin se olisi vilkaissut häntä oudosti.

Kiro kääntyi tuolillaan oven suuntaan. “Minne te muuten edes olittekaan menossa kun ette menneet kahvelle muiden kanssa?”

“No kuulemma tuolla linnakkeen itäpuolella sijaitsee joku ‘Arkistoksi’ kutsuttu toooosi iso jonkinlainen kirjastorakennus”, Tokka selosti innostuneena. “Pakkohan siellä nyt on päästä käymään. Sieltähän voi löytyä vaikka mitä!”

“Njahas.” Kiro totesi maireasti.

“Tule vaikka ihmeessä mukaan, tiedä jos sieltä löytyisi kaikkea kivaa tekniikkaan liittyvää”, puujalka ehdotti.

“No jos tällaisella fiiliksellä lukemaan menisin niin kirjaimet varmaan alkaisi vaan pääkoppaa vihlomaan niin perkeleesti”, fe-matoran vastasi.

“No ota sitten vaikka tirsat”, Tokka kääntyi ovea päin poistuen ovesta tohtorimatoranin kanssa.

Varaston ovi kajahti kiinni poistuneen matorankaksikon heittäessä nopeat heipat rautamiehelle.

Kiro tuijotteli hetken ympärilleen tyhjentyneessä varastossa, jota hän oli henkilökohtaisesti kieltäytynyt ikinä kutsumasta “PESÄksi”. Silmäpuoli silmäili kaikkea pientä työnjälkeä mitä piilopaikan kalusteisiin ja sisustukseen oli keksinyt. Koukkukäsi hymähti vaimeasti ollen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä kaikkea oli saanut aikaan. Vaikka näin jälkikäteen mietittynä matoran harmitteli vähän sitä mitä kaikkea muuta hän olisi voinut saada aikaan. Hän olisi voinut vaikka saman tien purkaa tähänastiset kyhäilynsä ja kasata niitä uusiksi uusin rakentein ja toiminnallisin yksityiskohdin. Seiniltä tilaa vievät kerrossängytkin olisivat varmaan olleet paljon käytännöllisempiä jos ne olisivat taipuneet automaattisesti kasaan lattian sisään.

Yksin jäänyt fe-matoran nojautui jälleen tuolilleen tuijotellen toimettomana peltikattoa.

Hän alkoi hymisemään ja hyräilemään itsekseen. Vaikka matoran nauttikin useimmiten omasta rauhasta, totaali tympeä hiljaisuus oli vähän perseestä.

Kiro kääntyi jälleen tuolillaan pöytäänsä päin jatkaen hyräilyään. Tämän silmään osui kuitenkin pian pöydällä oleva hämärä johtojentäytteinen metalliloota.
Mitähän tuonkin kanssa pitäisi sitten tehdä… hän mietti. Kapteeni oli käskenyt liittää masiinan johonkin Klaanin viestintätietokoneen tapaiseen, mutta sellaisen löytäminen olisi varmaan omanlaisensa haaste. Mistähän sellaista olisi tarkoitus etsiä…

“Hng”, fe-matoran hieroi otsaansa koukkunsa keskiosalla. Huonojen yöunien jälkeen liian isojen juttujen miettiminen jos mikä meinasi jompata pääkoppaa.

”No ota sitten vaikka tirsat.”

Kiro muisteli bo-matoranin viimeistä vinkkiä.

“…no, eipä kyllä hullumpi idea.”


Lyan työnsi puhelimen takaisin vyölaukkuunsa nousten Gattan seuraamana pystyyn. “Asia on pihvi, matkamme kohti prinsessan kaukaista linnaa jatkukoon!”

“Vähänkö olisi ikävä trolli jos prinsessa olisikin toisessa linnassa.” Gatta tuumi kömpiessään itsekin ylös.

Huivipään katse kääntyi pieneen likaantuneeseen onu-matoraniin.
“…mutta ensin saat putsata itseäsi! Hienojen naisten eteen ei mennä pöyn peitossa!” Lyan torui.

“No joo, Nany varmaan mestaisi minut muuten”, onu-matoran tuumi.

”EI VAAN MINÄ.” huivipää työnsi uhkaavan naamansa pienemmän matoranin pakarin lähituntumaan.

Hieman myöhemmin hieman muualla

Klaanin kauppatorin pienellä sivukujalla oli vielä aamuisin suhteellisen hiljaista osan kansalaisista lähdettyä töihinsä jo aikaisin aamusta. Siinä missä linnoituksen keskustassa oli erilaisia isompia erilaisten Klaanin kansalaisten pitämiä putiikkeja, pienelle kujalle olivat ilmeisesti kertyneet kaikki joilla oli halua omien kädentuotoksien kaupittelemiseen tai valmiiden tavaroiden jälleenmyyntiin, mutta joilla ei ollut varaa omien tilojen hankkimiseen.

Argo selaili myyntikojun laatikoihin järjesteltyjä musiikkilevyjä. Pienen kojun pitäjän valikoima tuntui vaihtelevan moderneista pienistä levykkeistä vanhempiin ja klassisimpiin vinyylilevyihin ja myös erilaisiin musiikkisoittimiin- ja radioihin. Myös erilaisten bändien pieniä oheistuitteita löytyi sieltä täältä.

De-matoran itse oli aina ollut iso musiikin ystävä, toisin kuin yleensä ikävän suuri osa muista desibeliheimolaisista, jotka useimmiten vieroksuivat liian kovien äänten riskiä. Argon musiikkimaku oli aina ollut suopea eikä tämän sävelkorva ollut juuri ikinä ottanut suosikikseen vain yhtä musiikkityylilajia muiden joukosta.

Hänen seitsemän ystäväänsä olivat usein toista maata. Mutta se oli osaltaan myös mukava asia. Argo kun siten kykeni kuuntelemaan mukautuvasti jokaisen kanssa sitä musiikkia mistä nämä henkilökohtaisesti nauttivat, ja hänkin pystyi nauttimaan yhtä paljon. De-matoran muisteli aina joskus haikeudella entisen isomman merirosvoporukan kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla vietettyjä rauhallisia iltoja rauhallista musiikkia kuunnellen.

Argon käsiin osui alennuspahvilaatikon levykotelorivistä Klaanin suurimmaksi muusikoksi parjatun “Toa Kyberin” melko kauniin ja taidokkaan kansitaiteen koristama kotelo. Puoliksi mustiin pukeutunut mirukasvoinen äänen toa seisoi kuvassa silmät kiiluen pidellen ylväästi puoliski kirveennäköistä sähkökitaraansa yläpuolellaan. Kitaran yläpään suuttimista leimusi kirkkaita valkoisia kipinöitä. Kuvan taustana oli musta vuori ja punaista taivasta vasten nouseva keltainen aurinko. Poikittain pidellyn kitaran yläpuolella oli tekstuureiltaan raskaan kiven näköisillä kolmiulotteisilla kirjaimilla kirjoitettu levyn nimi; “You Po Hard And Die Old”.

Hm. Hieman nähty kansitoteutus, mutta silti kaunis ja toimiva ja uhkuu karismaa ja voimaa Argo tuumi. Paku varmaan tykkäisi.

Seuraavana de-matoranin silmiin osui Toa Kyberin levyn takaa paljastunut kotelo, jonka kansi näytti kuin juuri piirtämään opetelleen väriliitutyöltä groteskeine ääriviivoineen ja mittakaavoineen sekä ikävästi yli menneine värityksineen. Kuva ainakin näytti esittävän jonkinlaista viherkultaista toaa suurella mahikilla. Levyn nimi oli kirjoitettu suttuisesti kirkkaan punaisella tekstillä.

“RYTMIPERSE”.

…noh, hyvä yritys, ja kai jollain tapaa ehkä aika viaton de-matoran mietti.

Pienen onu-matoranin surulliset, syvänvihreät silmät olivat naulittuna katukivetykseen. Hilpeän aamulenkin jälkeen taas alakuloiseksi jäänyt Gatta löntysteli kadun toisenpuoleisen kojurivin vieressä tarkkailematta ympäröiviä tavaroita tai erilaisten myyjien tarjoushuuteluista juuri sen tarkemmin. Mikään niistä ei myynyt aseita. Tai muutakaan millä ampua. Hänellä oli yhä enemmän ikävä Herra Hylsyä. Rakasta vanhaa ystävää, josta hän oli ollut erossa jo melkein kolme päivää. Tunne siitä että Herra Hylsy kituisi juuri nyt jossain kylmässä ja pimeässä säilytyslaatikossa raastoi aina vähän väliä onu-matoranin mieltä, vaikka viime aikoina muutamat pienet iloiset hetket olivat saaneet hänen mieltään vähän toisaalle.

Onu-matoranin silmäkulmaan kuitenkin iski jokin mikä sai tämän pysähtymään. Ihan tämän vieressä myyntipöydän alla komeili jokin etupuolelta läpinäkyvään pahviseen laatikkoon istutettu harmaanhopeinen pieni kiinteä humanoidimainen esine. Sen lisäksi laatikon muovinen etupuoli paljasti paljon muutakin laatikon sisältöä. Sisältö näytti joltain mikä näytti nopealla vilkaisulla jotain, mikä näytti kovin olevan pienen onu-matoranin mieleen.

Gatta käveli uteliaana katsomaan lähempää. Muita samannäköisiä laatikoita, mutta eri sisällöllä, oli enemmänkin niin myyntipöydän alla kuin päällä, mutta matoran oli kiinnittänyt huomionsa vain yhteen.

Pakarinaama kumartui poimimaan sivuiltaan syvän mustan laatikon vilkaistaakseen sitä lähempää. Matoranin silmät suurenivat tämän tuijottaessa löytöään ällistyneenä. Paha mieli ja alakuloisuus tuntuivat pyyhkiytyvän jälleen pois kuin pyyhekumin voimasta.

Laatikon sisälle rautalangoilla sidottu esine näytti muodoiltaan suuresti samanlaista lisko-örmelöä kuin ne mitä kapteenin työkavereiden leirissä oli näkynyt, mutta tämä ei ollut läheskään niin yrmy tai muutenkaan kovin ruma. Tämä oli suhteellisen solakan ja sankarillisen näköinen ja sillä oli kivat aurinkolasit.

Laatikon läpinäkyvälle etupuolelle oli isketty räikeitä erilaisia tarroja. Oikealla alhaalla oli musta läpuskä missä ilmeisesti luki eriskummallisen tuotteen nimi.
“Bee…Äll…Aaa…Dee…Iii…Äss…” onu-matoran luki hitaasti mielessään.
Bladis…

…ihan hemmetin outo nimi.

Argo ja Paku ilmaantuivat onu-matoranin viereen kurkkien tämän olkapäiden yli uteliaina siitä mitä tämä oli tullut löytäneeksi.

“…ahaa, nuo lienevät niitä niin kutsuttuja ‘action-figuureja’”, Argo tuumi tuijottaessaan laatikossa näkyvää esinettä, joka näytti ulos päin jonkinlaiselta patsaalta, mutta sen nivelten kohdille oli näkyvästi laitettu erilaisia liikuttelua varten suunniteltuja osia. Itse hahmon lisäksi pakkaus näytti sisältävän hyvin laajan valikoiman erilaisia miniatyyriaseita.

“Hmm”, Paku tuhahti. “Olen tainnut nähdä tällaisia joskus aiemminkin. Jossain pohjoisella saarella kerran kaupiteltiin joitain ‘Hafu’s original’- juttuja, joita oli parjattu hyvin laadukkaiksi ja kestäviksi.” Po-matoran vilkaisi nopeasti muita tarjolla olevia samankaltaisia tuotteita. Niiden joukossa oli myös muita otuksia esittäviä hahmoja, mm. joku visorak joka näytti käyttävän mustia sukkahousuja, joku kirkkaankeltainen visiiritoa, mustavalkoinen pitkä ja hemmetin hoikka toa, kiikarisilmäinen sininen skakdi ja muutamia muita.

“Ostin kerran kokeeksi yhden ja hajosi melkein heti…” toisinaan kovakourainen Paku tarkasteli lähemmin figuuria joka näytti oudolta sekoitukselta toaa ja jotain siivekästä liskoa.

Argo itsekin vilkaisi tuotevalikoimaa vähän tarkemmin, mutta käänsi akakunsa taas “Bladikseen” jota hänen pieni ystävänsä tuntui silmäilevän kovin innolla.

BLADIS. BIO-KLAANIN MODERAATTORI. RAJOITETTU ERÄ. KLAANISSA VALMISTETTUA CUSTOMLAATUA. PYÖRÄTUOLI MYYDÄÄN ERIKSEEN paketissa luki.

Gattan suu alkoi vääntyä aneemisesta vienoon hymyyn onu-matoranin tuijottaessa tosi siistiä kokonaisuutta haltioitunein mielin.

Paketin etupuolen keskellä oli matoranin sormen mentävä reikä.
KOKEILE MINUA
”Okei.” Gatta tuumi mielessään luettuaan reiän yläpuolella tekstin.

Onu-matoranin sormi kurotti laatikon sisään. Skakdifiguurin muovisen rintapanssarin keskellä oli näkyvä nappi, jota Gatta napakasti painoi.

*KLIK*

”Haukkaa haulia, likainen pahantekijä!”

Paku ja Argo hätkähtivät yllättävää metallikaikuista ääntä mitä laatikon sisältä pääsi.
“…hui saakeli, sehän puhuu!” Paku totesi.

“Toden totta”, innokas myyjä varmisti, “herra moderaattori itse oli mukana äänittämässä muutaman vuorosanan. Siksi tuo kyseinen yksilö onkin näitä muita lievästi hintavampi, missään muussa tuollaista ominaisuutta ei nääs löydy.”

“Hehhehe…” onu-matoran hihitti kuin kuiskaten.

Argo ja Paku huomasivat tämän selvästi. Ensimmäistä kertaa jokin asia sitten ratsiaepisodin jälkeen tuntui herättävän pakarinaamassa aitoa iloa.

Gatta painoi nappia toistamiseen.
*KLIK*
”Kiväärini panokset on täytetty oikeudella!”
“Hehheheeh…”

Hän painoi taas.
*KLIK*
”Nimeni on Bladis! Lyijyn skakdi!”
“Hehehee…”

*KLIK*
”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”
“Hehheh…” Gattan olotila tuntui kohenevan jokaisella painalluksella.

*KLIK*
”Bladistista!”
“Heheh!” onu-matoran hihkaisi kuuluvasti kirkas hymy naamallaan. Gatta nosti laatikon molemmilla käsillään iloisena naamansa tasalle. Tämän jännittyneet silmät ryhtyivät vilisemään toimintafiguurin kanssa laatikoihin pakattujen pikkuaseiden kirjon seassa.

Po- ja de-matoran tuijottivat kuin taikaiskusta taas sisäisen elämänilonsa löytänyttä onu-matorania.

“Jaa että semmottis”, Paku hymähti vilkaisten Argoa.
”Kai meidän on vähän pakko…?” kakamanaama kysyi ilmeellään.

”No niin kai…” Argo vastasi äänettömästi vienolla hymyllä ja olankohautuksella.

Arkisto

“….wuaaaauuuuu!” Tokka seisoi uteliaat silmänsä suurina kädet hämmästyksestä levällään. Haltioitunut bo-matoran pyöri paikallaan tylppäkärkisen puujalkansa varassa katsellen ympärilleen.

Hän ja Koli olivat saapuneet Arkistoon. Tuohon ylistettyyn tiedon ja tarinoiden runsauden tyyssijaan. Ensimmäinen asia, mitä kaksikon eteen oli osunut näiden saavuttua sisään, oli ollut iso vierekkäisten kirjahyllyjen rivistö. Jokainen hyllyrivi tuntui sisältävän kymmeniä tummia puisia kirjahyllykköjä. Ja jokainen hylly ehkä satoja kirjoja.

Suuri rakennus näytti kaksikerroksiselta, mutta toinen kerros ei muodostanut kiinteää kattoa alimmaisen ylle, vaan muodostui lähinnä sivuseiniin rakennetuista leveistä parvista.

Koli kulki innokkaan puujalkamatoranin perässä ihastellen suurta näkymää. Ko-matoran tuijotti edessään ja yläpuolellaan näkyviä hyvin organisoituihin riveihin järjesteltyjä hyllykköjä. Ne tuntuivat jatkuvan melkein koko leveän rakennuksen päästä toiseen. Vaikka hyllyt oli järjestetty hyvin ja joidenkin muodostelmien väliin oli jätetty isompia kulkuväyliä ja siellä täällä hyllypaljouksien keskellä näytti olevan erilaisia lukupisteitä, puuhyllyt olivat tämän reviirin kiistattomia valtiaita.

Koli oli aina ihastellut kaikkea mikä oli organisoitu hyvin perusteellisesti ja kaikkea ajatellen. Tämä “Arkisto” oli selvästi jotain sellaista. Suuri, ehkä satojen tuhansien opusten kokoelma, jossa kullekin yksilölliselle teokselle löytyi oma paikkansa. Matoranin jalon mahikin ilme muuttui hiljalleen surullisen haikeaksi. Tämä suuri kirjasto muistutti häntä melkein-…

“Voihan himpura, oliko teillä siellä Metru Nuilla yhtä iso Arkisto kuin tämä?” Tokka tuntui melkein hetken lukeneen ko-matoranin ajatuksia.

Koli odotti yllättyneisyydeltään hetken vastata. “Niin, noh, aika lailla”, Koli mietti. Vaikka hän oli kauan, kauan sitten viettänyt entisellä kotisaarellaan paljon aikaa Onu-metrun suuressa tieto- ja oppimiskompleksissa, joka jakoi saman nimen kuin tämä Bio-Klaanin suuri kirjasto, olivat vuoden ehtineet jo jyystää ko-matoranin mielestä suuren osan tarkoista muistikuvista.

“Siellä vain oli paljon enemmän muunlaisia näyte-esineitä ja putkiin jäädytettyjä raheja…” Koli muisteli.

“Jumprahuti! Siellä jos pääsisi joskus käymään…” kirjastokompleksia ympärillään yhä innokkaasti tiiraileva puujalka tuumi.

Kolin kävelyvauhti hidastui hetkeksi tohtorimatoranin katseen painuessa alas. “Noh, niin kai…”

Tokka pysähtyi itsekin hetkeksi vilkaisten ystävänsä alakuloista ilmettä.
“…oho, anteeksi”, Tokka pyysi vilpittömästi tajuttuaan menneensä innostuksissaan ehkä vähän pitkälle.

“Öööh, ei haittaa”, Koli nosti katseensa äkkiä bo-matoraniin yrittäen näyttää ryhdistäytyneemmältä. Retkikaverin viaton uteliaisuus ei kuulunut niihin asioihin joista ko-matoran tunsi voivansa pahoittaa mielensä.

Tokka nyökkäsi vieno hymy kakamallaan yrittäen palata takaisin itse asiaan. Puujalka kääntyi ympäri huomaten seinälle pystytetyt kaksi karttaa, joiden luo bo-matoran kipitti niin pian kuin jalkapuolena pääsi ko-matoranin seuratessa.

Tokkan silmät ja oikea etusormi tähystivät kumpaakin kirjaston eri kerrosta kuvastavaa karttaa. Lopulta bo-matoranin keltaoransseihin silmiin osui sille kohti karttaa, mihin Arkiston luontoa ja eläimiä käsittelevien opusten osasto oli merkattu.
“No kappas, tuo on tässä ihan lähellä”, sinivihreä matoran käännähti aikailematta kartan osoittamaan suuntaan. “Minäpä käväisen tuolla. Nähdään myöhemmin vaikka jossain tässä kohtaa.”

Ko-matoran vastasi vaimealla nyökäytyksellä ja Tokka oli jo kohta kipittänyt hyllyrivien sokkeloihin.

Koli kuljeskeli rauhassa kirjahyllyrivejä eteenpäin etsimättä erityisemmin mitään tiettyä kirjallisuustyyppiä.

Yhden hyllyosaston kohdalla ko-matoran kääntyi katsomaan etummaisen hyllyn ylle asetettua kylttiä.

PAIKKA- JA MATKAOPPAAT

Kolin kasvot muuttuivat hetkessä epävarmoiksi. Hänen päässään alkoi pyöriä epävarmoja ajatuksia.
”Mitähän jos…”
Valkea pikkumies päätti kokeilla onneaan ja käveli varovaisen uteliaana osaston M- alkuisten opusten sektoriin.

Metru Nui – Legendojen kaupunki

“…” Koli tuijotti hetken hieman yli puolentoista sentin paksuista pehmeäkantista lehtiötä, epävarmana siitä uskaltaisiko ottaa sen. Mutta ko-matoran päätti ryhdistäytyä ja poimi pehmeäkantisen opuksen muiden välistä.

Oppaan kannessa komeili Coliseum. Mahtavan legendojen kaupungin keskipisteenä toimiva mahtava monumentti, josta kumpusi valtava valonsäde suoraan kohti taivaita. Kansikuvan alaosassa tornin juurella erottui muita hieman taiteellisin vapauksin toteutettuja rakennuksia, joissa paloi kirkkaita valoja. Kuvan taustan pimeä taivas ja sen kirkkaana loistavat tähdet sekä kuvan yläreunoissa Coliseumin valopilarin eri puolilla kirkkaina hehkuvat kaksoiskuut loivat yleistunnelman kauneudesta ja mahtavasta loistokkuudesta.

Koli tunsi heti hieman herkistyvänsä jo tuijottaessaan kirjan kansikuvaa. Hän muisteli melkein kokonaan umpeutuneella kaiholla sitä aikaa kun hän oli kutsunut tuota ihmeellistä paikkaa kodikseen…


Vaitelias ko-matoran istui rauhallisena lukupenkillä. Hän oli uskaltautunut avaamaan löytämänsä lehtiön sivuja. Hän oli lukenut alkusanoista ja muista infoteksteistä vain osan. Mutta siinä oli hyvinkin kaikki mitä hän tarvitsi. Jokaisen erilaisiin värikkäisiin laatikoihin istutetun tekstin jälkeen kaikki entisessä kodissa saatu yleistietämys sekä ga-metrun loisteliaissa kouluissa jaetut opit alkoivat hetkessä palata pienen tohtorimatoranin mieleen. Vaikka hän oli aina pyrkinyt säilyttämään mielessään kaiken tärkeän siitä tiedosta minkä jakaminen hänelle oli muinoin suotu, osa legendojen kaupungin muistoista oli jotain minkä hän oli aina enimmäkseen halunnut unohtaa…

Mutta sitäkin enemmän Koli oli kuluttanut aikaa ja fiilistelyä johonkin muuhun – niihin kuviin, mitä opaslehtiö tuntui olevan tulvillaan. Jokikinen niistä oli selvästi toteutettu suurella ajatuksella ja sydämellä Metru Nuin kaupungin ikiaikaista loisteliaisuutta kunnioittaen.

Ko-matoranin silmät tuntuivat melkein alkavan vetistää suuren menneisyyden kaipuun toivossa. Hän oli tuijottanut jokaista kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja hän oli hädin tuskin kirjan puolivälissä.

Jokainen kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kolille ne sanat olivat kuin muistutus kaikista niistä kerroista kun hän oli kierrellyt pitkin legendojen kaupunkia.

Ta-metrun valimoiden lämmin hehku.

Onu-metrun kirkkaasti valaistut maanalaiset laajat sokkelot ja salit.

Le-metrun vilkkaat kouru- ja kilparataviidakot.

Ga-metrun kirkkaat vesivirrat ja kauniit rehevät puistot.

Po-metrun avarat ja tuuliset tasangot.

Mutta ennen kaikkea.

Ko-metrun kauniin vaaleat maat taivaita hipovine tiedon torneineen. Kaikkein paras paikka ihastella kauniita auringonlaskuja horisontissa…

Koli hieroi hieman toisen silmäluomensa kulmaa. Hän hengähti hiljaa haikean tyyni hymy kasvoillaan.

Innokas Tokka ilmestyi esiin hyllyjen takaa.
“Kappas, siinähän sinä oletkin! Anteeksi että vähän kesti. Täällä on vaikka mitä!” bo-matoran hihkui kädet heiluen pidellen vasemmassaan paksua “Tarunhohtoiset rahit”- kirjaa.
“Onneksi ei tultu raahanneeksi Gattaa mukaan, hän olisi varmaan katkeroitunut iäksi siitä että joku oli mennyt raidaamaan asekatalogiosaston melkein kokonaan tyhjiin.”

Puujalka pysähtyi huomatessaan ko-matoranin ilmeisesti uppoutuneen taas vähän syvemmin lukuhommiin. Mutta tällä kertaa tohtorin fiiliksessä tuntui olevan jotain muuta. Tokka päätti vilkaista uteliaana hiljaa lähemmin mitä hänen toverinsa oli tullut tällä kertaa löytänyt.

…oho tajuaminen materialisoitui kasvillisuuden kansalaisen kasvoille tämän vilkaistessa ko-matoranin lukeman lehtiön kantta.

Bo-matoran katsoi parhaaksi poistua sivummalle vähin äänin. Koli kuitenkin ehti kiinnittää huomionsa häneen.
“Ai, anteeksi, en huomannutkaan sinua”, Koli totesi hieman yllättyneenä.
“Niin. Sanoitko jotain?”

Tokka hieroi takaraivoaan hieman häpeissään.
“Tuotanoin, joo, kunhan vaan sanoin että taidan käydä vielä kiertämässä pari osastoa läpi tuolla…” jalkapuoli osoitti peukullaan postumissuuntaansa.

“Noh, selvä…” Koli vastasi vaatimattomasti.

Vähin äänin sinivihreä pikkumies kiersi takaisin hyllyrivien taakse. Kakamanaama oli tajunnut nopeaa että albiinotohtorin oli paras antaa olla juuri nyt omassa rauhassaan.

Koli mietiskeli hetken Tokkan hieman oudoksuttavaa käytöstä, mutta päätti kääntää huomionsa takaisin lehtiöönsä.

Vain seuraavan sivunkäännöksen jälkeen ko-matoran oli jälleen uppoutunut täyteläisesti muisteloihinsa. Hän tunsi jälleen sisäisen herkistymisensä muuttuvan lieväksi silmien vetisyydeksi. Hän oli saanut arvokkaan muistutuksen siitä miten hänen tuli osaltaan arvostaa vanhaa kotikaupunkiaan.

…mutta muistot eivät olleet täynnä vain virheetöntä kauneutta. Niin paljon kuin ko-matoran rakastikin sisimmässään paluuta tuohon ihanaan ja kauniiseen paikkaan, kaikki se kauneus ja virheettömyys tuntui kuitenkin vain ulkoiselta.

Pitkään Metru Nuilta lähtemisensä jälkeen Koli oli tuntenut kaikesta siitä syyllisyydestä ja pelkurimaisuudestaan huolimatta myös jotain, mitä hän ei tuntunut koskaan löytäneensä legendojen kaupungissa asuessaan. Metru Nuin sisällä hän oli tuntenut itsensä pieneksi ötökäksi. Ötökäksi joka piilotteli kuorensa sisällä. Ja suuri kaupunki oli tuntunut vielä isommalta kuorelta. Hänen oma kuorensa oli tuntunut joltain joka oli kuvastanut pelkoa ja epävarmuutta. Joltain minkä piilosta tuleminen oli aina tuntunut vaikealta ja johon hän oli aina piiloutunut kerta toisensa jälkeen melkein pienimmänkin epävarmuuden koittaessa.

Metru Nuin kuori taas oli tuntunut joltain ilmapiiriltään hyvin painostavalta. Ehkä melkein kuin vankilalta…

Vaikka Koli itse ei ollut vielä täysin luopumaan omasta kuorestaan, merenkäynti nykyisten ja entisten matkakumppanien kanssa oli antanut hänelle jotain mistä hän oli ollut aina iloinen.

Hän oli tuntenut itsensä vapaaksi. Niin paljon kuin ajatus tuottikin ikävää sisäistä irstiriitaa, joltain osin ko-matoranista tuntui kuin legendojen kaupungin jättäminen olisi ollut yksi hienoimpia valintoja hänen elämässään.

Mutta silti, katsoessaan loisteliaita kuvia vanhasta kodistaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt taakseen myös jotain mitä kaipasi. Tämä oli jotain, mitä hän halusi muistella, ja aina välillä myös kovasti nähdä uudestaan.

Mutta myöskin, vaikka ajatus paluusta Metru Nuille oli osaltaan hieno asia mitä pystyi kuvittelemaan, synnytti se Kolissa myös entistä isompaa epävarmuuden tunnetta. Jos hän jonain päivänä ilmestyisi takaisin legendojen kaupungin maaperälle, miten häneen suhtauduttaisiin? Hän ei ollut varma, olisiko Metru Nuilla sijaa hänenlaisilleen; arkajalkaisille sotakarkureille…

Vaikka ko-matoran oli jälkikäteen saanut kuulla siitä kuinka Toain ja Metsästäjäin sota oli päättynyt elementaalisoturien voittoon, mikä oli ollut ehkä ko-matoranin elämän huojentavin uutinen, hän ei ollut lakannut miettimästä sitä mitä kaikkea hänen lähtönsä oli saanut aikaan. Mutta enimmäkseen hän ei halunnut miettiä.

Koli hieroi hellästi sormenpäillään valkoisen jalon mahikinsa kirkkaanhopeaa päälakea, legendojen kaupungin kansalaisten merkkiä. Se oli ainoa mitä hänellä oli jäljellä, muistojensa ja oppiensa lisäksi.

Aina joskus hän oli kuullut kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta siitä, miksi ihmeessä hän oli halunnut häipyä Metru Nuilta. Mutta hän ei ollut ikinä osannut vastata. Ehkä hän ei ollut halunnut muistella. Aina tuollaisissa tilanteissa joku hänen ystävistään tuli auttamaan hänet pois ikävästä tilanteesta.

Niin he olivat aina tehneet…

Koli päätti harvinaislaatuisesti hylätä ikävät ajatuksensa ja keskittyä iloisiin asioihin. Hän oli saanut aikoinaan Metru Nuilla ehkä pari todellista ystävää, jotka oli joutunut jättämään taakseen. Mutta hän oli saanut paljon uusia lisää.

Koli selasi paksun lehtiön loppuun. Hän halusi yrittää muistella vain vanhan kotinsa iloisia ja kauniita asioita, ja sitä mitä hänellä nykyään oli.

Hän sulki oppaan luettuaan sen viimeisen sivun, kääntäen sen kansi kasvojaan kohti.

”Toivottavasti voitte hyvin, missä olettekaan..” Koli lausui mielessään kahdelle toverilleen, jotka toivottavasti vieläkin elivät onnellista elämää legendojen kaupungissa…

Kahvio

Argo, Paku, Lyan ja Gatta olivat saapuneet “Kahvion” pääovelle. Matorannelikko vilkuili uteliaana ympärilleen suhteellisen aktiivisuuden täyttämässä ruokapaikassa. Ilmeisesti jo aamupäivän aikoihin osa pitkin linnakkeessa ja sen lähituntumassa työskentelevät tapasivat kokoontua tähän paikkaan pienelle tauolle.

“On kyllä vähän isompi kuin odotin.” Paku tuumaili paikkaa pälyillessään. Sana “Kahvio” ei varsinaisesti ollut huutanut kovin isoa ruokapaikkaa ainakaan po-matoranin mielestä.

“Sisustuksessa ainakin voisi olla ehkä hitusen enemmän johdonmukaisuutta”, akakunsa monokkelimaisilla kiikareilla paikkoja tarkemmin tähystelevä Argo tuumaili. Koko paikka tuntui olevan hieman kuin sekoitus erilaisten sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä. Vaikka kyseinen aatepohja olikin de-matoranin mielestä ymmärrettävä.

“Liian vähän köysiä”, Lyan nyrpisteli. Huivipää itse oli matkoillaan eniten kiintynyt mainioihin klassisiin merimiessatamajuottoloihin, joiden elementteihin kuului useimmiten kalaverkkoja ja paksuja köysipinoja.

Gattaa ei liiemmin kiinnostanut keskittyä paikan ulkoasun arvioimiseen, rumalta se näytti joka tapauksessa.

Pian nelikon vilkuillessa ympärilleen jonkin aikaa joku kipitti heitä päin. Joku pieni ja sininen, joka oli pukeutunut suht. kirjavaan asusteeseen.

“Hyvää päivää! Tervetuloa Bio-Klaanin kahvioon!” tarjotinta kainalossaan kantava kaukau- kasvoinen sininen neitokainen toivotti. Ga-matoran oli pukeutunut kokoonsa istuvaan pinkkiin tarjoilijan esiliinaan valkoisella ja mustalla päälle kiinnitetyllä röyhelöreunaisella kangaskerroksella. Päässään tällä oli samansävyinen pinkki muovinen otsapanta mustalehtisellä kangaskukalla joka oli keskeltä valkoinen.

Neljä ovensuussa seisovaa matorania tuijotti uunituoretta tarjoilijaneitokaista.

“No?” Nany kysyi kirkkaalla äänellä.
“Miltäs näyttää?” ga-matoran pyörähti kevyesti ympäri yhdellä jalalla.

Paku hymähti silmään nopeasti pyöräyttäen. “Iiihan kiva…”
“Erittäin sievä.” Argo kannusti.

Lyan ei kyennyt pukemaan sanoiksi edessään näkyvän taivaista kuolevaisten keskuuteen laskeutuneen ylemmän todellisuuden kaunottaren fyysistä ilmentymää. Le-matoranin syvät verenpunaiset silmät katselivat vielä verenpunaisemman huivin alta vihreän pikkumiehen edessä kieppuvaa kaunotarta. Matoranin suu oli vääntynyt asentoon joka teki tämän ilmeestä kokonaisuuden näytti siltä kuin tämä olisi kokenut pienen aivokuoleman kesken pillimehun juomisen.

“Noniin, pääsitte sitten kuitenkin tulemaan”, ga-matoran jätti kepeän tarjoilijaäänensä hetkeksi. “Toivottavasti teidän aamunne ei ole ollut välikohtauksia täynnä.”
“Mitäs vihjailua tuo on?” Paku nosti kulmaansa.

Nany vilkaisi sivulleen. “Nooh, kunhan mietin.”

“No kuule ei.” po-matoran jatkoi hieman loukkaantuneena Nanyn epäluuloista. “Mutta entäs itse? Onko kukaan asiakas heittäytynyt hankalaksi?”

Lyanin silmät muuttuivat astetta murhaavimmiksi.
”Perkele. Jos joku epämääräinen örmelö on juljennut saada mitään likaisia taka-ajatuksia, ne saavat tuta köysien katalan koston kaulanikamissaan…” huivipää murisi kitisevien hampaidensa välistä.

“No ei ole.” Nany tuhahti. “Ja pienempää suuta. Täällä ei kauheammin sovi julistaa tuollaisia…”

“…miksi tuo tuntematon täti juttelee meille?” koko kohtaamisen ajan hämmenynyt Gatta kysyi osoittaen sinistä neitosta sormellaan tämän ei varsinaiseksi yllätykseksi.
“Sanooko nimi ‘Nany’ kenties mitään?” Paku kuiskasi ironisesti onu-matoranin korvaan.

Gatta vilkaisi tarjoilijaneitiä uudemman kerran.
“…mutta eihän tuo Nany voi olla”, pakarinaaman ilme muuttui hämmentyneestä epäuskoisemmaksi.
No voi herranpieksut… Nany tuhahti itsekseen.

“Tuo tyttö on tosi ystävällinen ja mukava”, Gatta jatkoi. “Nany on tosi karski ja välillä aika väkivaltainen. Eikä se hymyile ikinä noin söpösti…”

Nany olisi voinut olla onu-matoranin tajuamattomuudesta hyvinkin turhautunut, mutta nyt valeasuaan yllä parhaansa mukaan pitävä neitimatoran tyytyi nielemään kohteliaisuuden. Asioiden selkeyttämiseksi Nany kuitenkin tuli nostaneeksi otsapantaansa hieman ylös heittäen kasvoilleen hetkeksi tavanomaisen hieman nyrpeämmän ilmeensä.

“…Nany, luojan kiitos!” onu-matoran hihkaisi. “Ihmeteltiinkin jo kun sinua ei näkynyt!”

”Juupa juu” Nany tuumi. “Mutta pidemmittä puheitta, lienee paras että istuunnutte edes johonkin”, ga-matoran kääntyi kahvion sisätilojen suuntaan. “Seuratkaa.”


Lyanin terävät silmät vilkuilivat kirkkaan tarjoilutiskin näytelasin takana näkyviä virvokkeita. Useat maukkaat erilaiset kermaleivokset olivat le-matoranin villiin ja kesyttämättömään makuun turhan hienostuneita. Huivipään huomio oli enemmin kiinnittynyt erilaisiin kirkkaisiin pilli- ja pullojuomavirvokkeisiin.

Grandirakk – Kaikkien ja naisten sankari komeili yhden mehutölkkisarjan etupuolella eksoottisen tutkimusmatkailijan näköisen isoleukaisen skakdin kuva. Nimi ja kuvaus antoi kyseisestä juomamaskotista Lyanille hyvin perverssin kuvan.

Le-matoran jatkoi juomavalikoiman tutkailemista. Loppupäässä huivipää jäi miettimään epävarmana vaaleanvihreän krikcit- päärynä- ja syvänpunaisen marazon- metsämansikkailimonadin välillä. Pienen arvonnan jälkeen hän päätyi jälkimmäiseen.

Lyan noukki valitsemansa pullon mukaansa kävellen jo tiskiä kohti. Hänen edessään seisoi kuitenkin pitkä ja hyvin hoikka valkomusta olio, joka seisoi vielä kassatiskin edessä annostellen kahviinsa sokeria.

Lopulta pitkä, hieman toaa muistuttava hahmo nosti kahvikuppinsa aluslautasineen kääntyen ympäri suoraan le-matorania kohti.

Valkomusta hau-kasvoisen selakhin vihreät silmät tuijottivat suoraan hau-kasvoisen matoranin punaisiin.

Selakhin otsanauhan alta pilkottava terävä katse tuijotti pientä huivipäätä kuin luotaillen tätä mahdollisimman piinaavasti, tutkien tämän olemusta melkein kuin yrittäen porautua tämän sisimpään kuin hammaslääkäriaristokraatti.

“Kiva huivi.”

“Kiitos. Kiva otsanauha.”

Lyan tallusteli kepeämielisesti portaita ylös kahvion takaseinän ylätasolle. Muut kolme pikku piraattia olivat valinneet istumapaikoikseen yhden kyseisen seinustan puoliympyräisistä, punertavista nahkasohvista. Arvon Nany-neiti vilkaisi juuri huivipään suuntaan kyseisen paikan pöydän edessä. Lyan vastasi asiaankuuluvasti räikeällä silmäniskulla.

Samassa kahvion nurkassa oli yksi tietty ympyräinen pöytä, jota kukaan muu ei koskaan uskaltanut yrittää varata. Lyan tunnisti pöydän seurueesta äsken kohtaamansa pitkän otsanauhaluihun, joka tuntui omalta osaltaan huomaavan hänet.

Lyan viesti hujopin suuntaan veikeällä virneellä ja toverillisella käsitervehdyksellä.

Nany pani tämän merkille tuijottaen varovaisesti siihen suuntaan mihin huivipää vilkaisi. Ga-matoranin ilme muuttui epävarmaksi.

Huivipää hyppäsi komealla kierrevoltilla pöydän yli suoraan Argon ja Pakun väliin. Le-matoranin punainen limonadi tömähti pohja edellä pöydälle. Argo siemaisi maukasta aamuteetään Pakun mussuttaessa mahtipontisesti tummaa suklaata sisältävää muffinssia.

Gatta oli jo siemaissut aamukaakaonsa melkein yhdellä huikalla ja siirtynyt näpräämään torilta mukaan tarttunutta ostostaan.

“Öhöm”, Nany yskäisi teennäisesti, “et ihan taida tietää kuka tuo on…” hän viittoi viereiseen pöytään.

“Ei kyllä mitään hajua, mutta ainakin hällä on hemaiseva tyylitaju”, Lyan virnisti.

“Huoh…” Nany oli turhautunut le-matoranin kyvyttömyydestä ottaa asiaa vakavasti. Ga-matoran nojautui vähän enemmän neljän pöytään asettuneen matoranin suuntaan.
“Korvat hörölle nyt”, neiti virkkoi. “Nuo neljä tuossa…”


Haimies otti pitkän ja vaivaannuttavan hörppäyksen mustasta kofeiininesteestä katse tiukasti edessään istuvassa skakdissa ja vihreässä toassa. Make nyökkäili hiljaa kummastuneena.

”Noooo?” Paaco kysyi hymyillen. ”Onko nyt parempi mieli?”

Same laski kupin pöydälleen ja tuijotti kollegoitaan hetken. ”Mistäköhän muusta olette unohtaneet minulle kertoa?”

Bladis huokaisi syvään. ”Haluatko vielä yhdet kahvit? Minähän voin vaikka kipittää tästä SAMAN TIEN hakemaan!”
Ja jos viesti ei tullut muuten tarpeeksi selväksi, huitaisi Bladis sohvan vierellä olevaa pyörätuoliaan murahtaen. Siinä samassa hän tosin vahingossa tönäisi sen rullaamaan kauemmas moderaattorien pöydästä.

Vähän liian kauas jalkavammaiselle.
”… Same, auta.”

”En tiedä”, selakhi sanoi ottaen toisen hörppäyksen, ”se onnistuisi ehkä paremmin vielä yhden kupin jälkeen.”

Bladiksen ylävartalo lämähti pöydälle kuin kuumennettu tinaköntti. ”Päästäisit jo nyt irti”, skakdi murahti. ”Näyttääkö torakan luikku sinusta vaaralliselta vakoojalta?”

”Jos yhtään auttaa niin veimme siltä kuitenkin jo pyssytkin”, Paaco sanoi rennosti selkänojaa vasten lysähtäen.

”Haha! Niinpä! Tai siis, mitkä pyssyt? Jos niillä on vain tuollaisia nysiä, ne eivät todellakaan osaa varautua siihen, mitä täältä on-”

”Ehkä kyse ei kuitenkaan ole siitä”, Same sanoi hiljaa. ”Albiinotorakka ei ole isoin uhkakuva tutkassamme, mutta olisin tyytyväisempi jos olisin saanut hänet tutkaani aikaisemmin kuin toissapäivänä.”

”Kaikkea ei voi muistaa”, Paaco virnuili. ”Ei millään pahalla. Ei tosiaan. Mutta. Tulimmeko tänne oppimaan läksyä?”

Taas yksi äänekäs hörppäys hampaikkaalla selakhisuulla.
”Tulitte tänne ostamaan minulle kahvit.”

Sille koko poppoo nauroi yhdessä todella kuivasti.
“Tuota noin”, Make aloitti lopulta varovasti, “mihin lopputulokseen te tulitte sen…” rahimies yritti muistella Klaaniin näennäisesti liittyneen torakan nimeä.









”… sen…” Make pinnisteli muistipankkiaan.















“…’jäätutkijan’ kanssa?”
Same näytti kummastuneelta. ”En luota häneen, kuten ei käsittääkseni Guardiankaan. Mutta virallisesti hän on jäsen, ja meidän täytyy työskennellä sen asian kanssa.”

“Aha…” Make vastasi vaitonaisesti.

”Mutta hei!” Paaco tokaisi ja kääntyi hänen ja Bladiksen välissä istuvaa Makea kohti. ”Mites treffit meni?”

“…häh?” Make mietti hetken kollegansa heittoa hämmentynein ilmein.
“No heii, kyllähän sinä tiedät.” Paaco nojautui lähemmäs puolirahia.

Maken ilme muuttui hieman nolostuneeksi tämän tajutessa mitä viherkultainen toa ajoi takaa. Hän oli elänyt kaiken aikaa siinä käsityksessä että Paaco olisi ollut niihin aikoihin jo liian kanveesissa kiinnittääkseen kauheammin huomiota muiden asioihin.
”T-tuota…” puolirahi sopersi.


“Oho!” Paku huudahti ja Nany joutui hyssyttelemään. Jännityksestä innokas po-matoran oli hyvin innostunut tajuttuaan että Bio-Klaanin isot kihot olivat löytäneet tiensä ihan heidän lähituntumaansa. Ehkä hieman liiankin innokas.

“Vai että Klaanin moderaattoreita…” Argo mietiskeli. “Oletko ihan varma että juuri he?” de-matoran viittoi sormellaan viereiseen pöytään.
“Niin ainakin olen kuullut”, Nany nyökkäsi. “En usko että kovin moni satunnaunen kahvionkävijä menisi sekoittamaan tuollaista joukkiota kehenkään muuhun.”

“Lyaaaaan”, Gatta ojenti laatikosta poistamansa vielä taustapahviin rautalangoilla sidotun muovifiguurin, “avaa tämäää…”

Paku vilkaisi olkansa yli väitettyjen “moderaattorien” pöytää. “Hmmm…” po-matoran mumisi mahtipontisesti. “Nyt kun tarkemmin katsoo, tuon hopeisen liskon ja noiden muiden olemus muistuttaa kyllä paljon niitä torilla nähtyjä pikku-ukkoja…”

Nany havahtui yhteen asiaan. “Niin, siitä tulikin mieleeni, mikä ihme tuo oikein on?” hän osoitti Gattan sormeilemaa humanoidimaista muovikimppua.

Gatta vilkaisi Nanya, sitten figuuriaan ja käänsi sen etupuolen ga-matorania päin.

“Superskakdi Luotirakk”, onu-matoran hihkaisi. Hahmon oletettu “Bladis”- nimi oli tuntunut liian tönköltä, joten pakarinaama oli keksinyt sille oman.

”Aha…”

“…et saa kokeilla”, Gatta vetäisi ukon pois Nanyn ulottuvilta.

“En olisi halunnutkaan”, Nany tokaisi välinpitämättömästi.


“Ei ne nyt mitkään treffit olleet”, Make yritti vakuutella.
Mutta Paaco ei moista vastausta sulattanut. “C’mooon, kyllä sinä voit meille kertoa.” Moderaattoritoa ryömi istuimellaan enemmän Maken suuntaan. Make ei pitänyt siitä.

“Eikun ihan oikeasti. Gee vaan usutti minua ja Geeteetä vaan pitämään vähän hauskaa…”
“Höhöhööö!” Paaco hörähti. “Vai että itse Iso G amoranninnuolia heittelemässä vai?”
Paacon kulmat alkoivat nousemaan ja laskemaan. “Älä nyt hei, kavereitahan tässä ollaan. Antaa tulla vain.”

Liskopojan pää tuntui painuvan vielä alemmas tämän hartioiden väliin. “Ei siinä ollut mitään…”

“Noh noh”, Paaco alkoi tökkimään puolirahia olkapäällään. “Antaa kuulua vain. Makeee. Makemäään. My main määän…”
“Älä viitsi…” Make intti.

”Paaco”, Same korotti ääntään näyttäen tyytyväiseltä kahvinsa kanssa. ”Mitä sinä siitä illasta muka muistat? Sano jos olen väärässä, mutta etkö sinä ollut jo tunnin sisään aika…”
Silloin Samen suusta tuli parempi Paaco-imitaatio kuin kukaan heistä uskalsi odottaakaan.
”…’helvetin perseet’.”

Muun moderaattorikolmikon suut ja silmät aukenivat hämmästyksestä.
“…en minä kyllä puhu noin!” Paaco huudahti myöntämättä miten osuvalta äskeinen oli kuulostanut.

Maken silmät suurenivat pelokkaasta kauhusta puolirahin päälaen sarvimaisten ulokkeiden kääntyessä alaspäin. Oliko Klaanin johtoportaassa nyt kaksi Paacoa?

Bladiksen leuka teki tuttavuutta pöydän pinnan kanssa.
”KERTOIKO SELAKHI SAME JUURI VITSIN?”

”Älä nyt liikaa innostu”, haimies sanoi kahvikuppi suussa.

”Nimeni on Bladis, lyijyn skakdi!”

“…” Make havahtui tuijottamaan Bladista hetken kuultuaan oudon selvästi skakdin äänellä kuuluneen epämääräisen “toimintarepliikin”. Mutta entistä oudompaa oli se kuinka kukaan muu kuin Make ei tuntunut reagoivan koko asiaan.

”Ja sitä paitsi”, Paaco takelteli äskeisestä vielä hämmentyneenä, ”ette kuule tiedä – ette varmana, kuinka paljon muistankin! Kyllä, siinä vaiheessa kun Bladis oli jo ihan tiu ja tau, pyöri meikäpojalla vielä levy aivan puhtaasti!”

”Mitä porkkana tekee heittotähdillä”, Bladis mutisi, mutta sillä hetkellä hän näytti kokevan valaistuksen kuin krikcit-pappi temppelin ylimmällä portaalla. ”VAI MUISTAT. Sinä!!! Sinä PERSLÄPI!!!
Hopeinen syyttävä sormi oli viedä Paacolta silmän. Toinen samanlainen osoitti skakdin kipsejä… ja niille mystisesti ilmestynyttä modernia taideteosta.
”KIINNI JÄIT!!!”

Paaco yritti väisää sanahyökkäystä kuin ohjussadetta, mutta turhaan, joten toa heittikin päälle veikeän virneensä. “Haluatko että vielä signeeraankin sen??”

Bladiksen käsi meinasi hivuttautua pöydän poikki toaa kohti kuin paastonnut pyton. Samella ei ollut mikään kiire puuttua asiaan. Make olisi ehkä halunnut, mutta se ei vaikuttanut hyvältä idealta.

”MMMMIIIIINÄ PIIRRÄN KOHTA SINUN KIPSEIHIISIIII…”
”E-eihän minulla ole kipsej-”
KORJATAANKO ASIA?


“Tämäpä meni äkkiä kovin mielenkiintoiseksi…” Paku nojasi kyynärpäillään pöytään ristityt kätensä leukansa tukena. “Hetken jo alkoi mietityttää mitenhän monimutkaiseksi Klaanin johtoryhmästä selville pääseminen saattaisi mennä, mutta että he eksyisivät samaan paikkaan kuin me ja vieläpä samoihin aikoihin.”

“En näe että moderaattoreilla olisi erityistä syytä olla vierailematta samoissa ravitsemusliikkeissä kuin tavalliset kansalaiset ja nauttia samoista virvokkeista kuin he.” Argo tuumi.

“…mikä ihme on ‘moderaattori’?” Gatta huomasi kysyä kuunneltuaan keskustelua hetken kunnolla.

“Ömm…” Argo mietti miten saisi kerrottua asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
“Noh, sana ‘moderaattori’ oletettavastikin juontaa juurensa xian kielisestä sanasta ‘moderate’, jolle puolestaan on kenties termi joka on tarkoitettu kuvaamaan jotain tai jotakin joka liittynee eräänlaiseen subjektien ja ideoiden/aatteiden valvontaan…”

Mitä saatanaa?? onu-matoranin aneemisen hämmentynyt ilme viesti.

Nany hymähti pyöräyttäen silmiään. Ga-matoran nojasi lähemmäs Gattaa kuiskaten tämän korvaan;
“Kytät.”

Onu-matoranin silmät suurenivat.
“Iiiik!” Gatta putosi sujakasti istuimelta pöydän alle saaden sen heilahtamaan.

“…tosi hienovaraista”, Nany totesi hiljaa vilkaisten viereiseen pöytään. Moderaattorien seurueella tuntui olevan sillä hetkellä omaa välienselvittelyä käynnissä joten näiltä ei tuntunut liikenevän ylimääräistä huomiota.

“Vaara ohi, ystävä hyvä”, Argo kuulutti pöydän alle. Pienen onu-matoranin pää kurkisti varovasti pöydänreunan alta ennen kuin tämä ryömi hiljaa takaisin istumaan.


Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan pöydän yli suut suljettuina. Bladiksen kaulassa roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki ”AIKALISÄ”.

Paacon päässä oli karu kartonkinen tötteröhattu, jossa luki ”TORVI”.

”No niin”, Same sanoi siemaisten loput kahvistaan. ”Nyt vakavampiin asioihin.”

”Selvä”, Paaco sanoi.

“Hyvä”, Same totesi aloitellen jo seuraavaa puheenvuoroaan.

“Pyy…” Bladis kuiskasi.

Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan. Skakdin kasvot olivat huonosti piilotetun murhanhimoiset, toa taas yritti hädin tuskin piilotella pirullista virnettään. Lopulta he kuitenkin nostivat molemmat hitaasti ja vaivalloisesti käden ja puristivat ne nyrkkeihin.
Kaksi muuta moderaattoria odottivat maailman pisimmän minuutin, kun riitapukarien nyrkit lähestyivät toisiaan. Ja lopulta kohtasivat.

“…onko tämä tällainen sovinto?” Make mietti hiljaa todistamaansa rystystöksäytystä.

”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”

Make hiljeni jälleen hetkeksi ihmetellessään outoa Bladiksen kuuloista ääntä, mutta edelleenkään kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Edes Bladis itse…

”…aijaa”, Make mietti tajuten äänen ilmeisesti tulevan jostain läheltä. Ehkä naapuripöydästä. Se, miten joku muu oli saanut raudan skakdin äänileikkeitä käsiinsä oli jotain mitä Make kykeni vain arvailemaan, mutta yritti pokkaansa pidellen olla mainitsematta asiasta.

Same antoi turhautuneen kämmenensä sulaa otsaansa vasten pienen hetken.

”Niin”, selakhi murahti lopulta, ”kuten olin jo sanomassa, saatan saada etsintäluvat Kapuran pajaan. Guardian oli sitä mieltä, että haluaa olla mukana katsomassa, mitä sieltä löytyy.”
Aikalisä-kylttiä kantava skakdi nosti hitaasti kätensä pystyyn. Same nyökkäsi tälle puheenvuoron.

”Eikö meillä ole avaimia sinne?”
”Ei ole ollut aiemmin tarpeellista.”
”Saanko murtaa oven?”
”Se ei taida olla nytkään tarpeellista.” Same huokaisi olematta halukas myöntämään hopeiselle miehelle enää toistamiseen aseenkantolupaa tutkimustöiden aikana.
”Skarrar! Niin, siis se oikea kyssäri. Onko seppä-äijältä kysytty?”

Same pudisti päätään. ”Metru Nuilla. Tiedän, yksityisyys… mutta en usko että meillä on tarpeeksi päiviä aikaa miettiä moraalisuutta.”
”Mrhm”, Bladis totesi. ”Mietitään sitä pitkän olusen äärellä sitten kun olemme pistäneet oikean petturin rautoihin! Ja jos seppä on viaton, minä ostan sille vaikka uuden oven omasta pussista.”
”Me emme ammu sitä ovea sisään”, Same sanoi.
”Eeeenhän minä niin edes sanonut…”

Siinä taisi olla tarpeeksi puheenvuoroa Bladikselle. Tötteröhattuinen toa oli seuraavana vuorossa. Same viittoi tälle kohteliaasti.

”Sanon vaan”, Paaco huomautti, ”että olen aika varma että jäsenyyssäännösten mukaan meillä on, öh, sotatilassa ja poikkeusaikoina lupa tällaiseen. Kapura on kyllä allekirjoittanut sen paperin myös.”
”Aivan totta”, Same vastasi.
”Ja vaikuttaa sillä tapaa rennolta jätkältä, että ymmärtää kyllä, jos on itse viaton.”
”Uskon siihenkin.”
”Lisäksi se sen paja on sellaisella alueella, jolla ei yleensä ole ollut ihan hirveämmin valvontaa, eikä ainakaan kameroita. Katveessa.”
”Parempi siis tutkia?”
”Jees”, Paaco sanoi, ja Samen hälytyskellot alkoivat soida kun hän havaitsi virneen muodostuvan. Ei, Same tajusi. Mitä hän suunnitteli? Mitä tällä kertaa?
”Mutta kaiken varalta… ”
”Sinä et ole siellä mukana.”
”Höh!”

Make siemaisi vähän lisää krikcit- limonadiaan. Hän olisi varmaan huokaissut helpotuksesta jos kultavihreä toa itse ei olisi ollut läsnä. Hän muisteli yhä aina välillä suurta Gekon kämpän perunasäkkioperaatiota…

”Bladistista!”

*PFFFFTTTTTHH* Limevihreä neste pursusi Maken suusta suihkulähteen raivolla.


“Voisitko mitenkään lakata leikkimästä sillä napilla?” Nany kysyi tiukasti havaittuaan sen aiheuttaneen ilmeisesti hieman reaktioita nurkkapöydässä.

Kädet puuskassa istuva Paku oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. “Suunnitelma alkaa muodostua…” po-matoran julisti.

“Jaa mimmoinen suunnitelma?” Nanya epäilytti.

“Uskoisin että nyt kun meillä on jonkinlainen yhteys moderaattorihin”, Argo tuumi ääneen, “on varmaan hyvin tarpeellista yrittää päästä selvillä heidän toimistaan.”

“No sehän on jo aika selvää…” Nany totesi.

“Mitä meihin tulee” po-matoran jatkoi, “koska Telakkatyöaikataulumme ovat vielä auki, on hankalaa sanoa miten voisimme itse osallistua itse linnakkeen puolen urkintaan…”

“Ehkä on paras että te Telakan pojat keskitytte mahdollisimman paljon kokonaan sinne”, Argo ehdotti, “me neljä muuta (Argo, Tokka, Koli ja Lyan) teemme kyllä parhaamme pysyäksemme tämän linnakkeen yleistilanteista perillä ja arvon Nany varmasti tekee parhaansa täällä Kahvion puolella.”

“Voin hyväksyä tuon sunnitelman”, Paku nyökkäsi voimakkaasti. “Tehokkainta olisi varmasti toimia päivän lisäksi mahdollisimman paljon myös pimeän aikaan.”

“Kiro varmasti tykkää”, Nany mietti. “Mutta ehkä asiasta olisi hyvä kertoa muillekin.”

“Kannattava idea”, Argo yhtyi. “Kun nyt tiedämme miltä ainakin osa Klaanin johtoportaasta näyttää, tiedämme olla varuillamme.”

“Toivottavasti…” Nany vilkaisi pöydässä Argon lisäksi istuvaa pellekolmikkoa. “Mutta itse moderaattorien salaisuuksien lisäksi meidän olisi hyvä saada informaatiota myös Klaanin valvonta- ja puolustustoimista noin ylipäätään.”

“Oletettavasti sinulla on joku idea…?” Paku vilkaisi ga-matorania melkein ylenkatsovasti.

Mutta Nany ei antanut sen hetkauttaa.
“Noh, hienoilla ja hennoilla neitokaisilla on keinonsa…” Nany vihjali raikkaan kryptisesti pilke silmäkulmassaan.

“Hyi.” Gatta nyrpisti ilmettään.

“…” Nany kummasteli kommenttia hetken ennen kuin muuttui melkein tulipunaiseksi.
“…ei mitään sellaista!” ga-matoran ärähti hilliten hädin tuskin kiukkuaan.

Lyan tarttui onu-matorania olkapäästä verenhimoinen ilme maskillaan.
”Ettäs kehtaat, senkin likainen lilliputtimulkvisti! Puhua nyt arvoisista neideistä tuohon sävyyn! Kuka hemmetti sinut on tuollaiseksi oikein opettanut!?”

”No kukahan.” Gatta tuijotti huivipäätä nokkavasti.

Argo hihitti rauhallisesti Nanyn hieroen turhautuneena otsaansa sormenpäillään.

“Rauhoittukaas nyt poijjat” Paku komensi. “Meillä on vielä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä…”

“Kuten…?” Nany kysyi epävarmana.

“Jotta voisimme vaikuttaa todellisilta soluttautumisoperaatioiden mestareilta”, Paku nojautui jälleen pöytää vasten tukien oikeaa poskeaan oikealla kädellään, “yksi tärkeimpiä kulmakiviä olisi kehitellä mahdollisimman kryptinen mutta selkeä (ja ennenkaikkea mahdollisimman siisti) koodikieli…”

“Ei…” Nanyn pää heittäytyi taaksepäin.

“Joo!” Gatta innostui.

“No mikäpä jottei”, rauhoittunut Lyan lisäsi.

Paku paiskasi päättäväisenä kämmenensä pöytää vasten.
“Okei, ihan ensiksi tarvitsemme jonkun iskevän nimen. ‘Ryhmä Pakara’ jo itsessään on jo hyvä lähtökohta, mutta ehkä jokin xiankielinen väännös toisi jotain uutta mahtipontista särmää…”

Nany katsoi hyväksi poistua takaisin työtehtäviensä pariin ennen kuin alkaisi tuntea voivansa yhtä hyvin vain kuolla pystyyn. “Nähdään sitten illalla, ehkä…”
Kiihkeän aivoriihen keskellä vain Argo huomasi vilkuttaa ga-matoranille näkemisiin.

Pakun sekä Lyanin suusta lenteli hetken aikaa ties millaisia jopa soveliaan Argon mielestä hieman yliampuvia nimiväännöksiä.

“…The Butt Raiders?” Lyanilta alkoivat loppua ideat.

Myös Paku huomasi hyvien vaihtoehtojen olevan lopussa.

Xian kielestä sivistymätön Gatta oli keskittynyt lähinnä leikkimään uudella lelullaan, kunnes myös hänellä välähti.
“Minulla on yksi idea.”

“Anna tulla”, Paku rohkaisi.

“No kun… kapun nimihän on ‘Amazua’?” onu-matoran mietti. “Ja me ollaan kai edelleen piraatteja…?”

“Joo…?” Lyan odotti.

“Mitä jos ne kaksi sanaa vähän kuin yhdistäisi?” Gatta piti silmänsä yhä rakkaassa toimintaukossaan. “Amaatit?”

Lyan ja Paku, sekä myös Argo puntaroivat ehdotusta hetken mielessään.

Amaatit.

“….perhana, kuulostaa aika hyvältä”, Paku myöntyi.

Selvä pyy

Arkistossa

Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.

Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”

Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.

”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”

Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”

Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”

Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.

Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.


Bio-Klaani, admintorni

Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.

Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.

“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.”
No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.

Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.

Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.

Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…

Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…

Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”

”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”

Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.

”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”

“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.


Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*

“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”

“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”

Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”

Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.

“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.

Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”

Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”

Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.

”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”

”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”

Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.

”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”

”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.


Selvä Pyy

Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”

”SELVÄ PYY!” Paaco hekotti.
”Seeeeelvä pyyy!” Bladis totesi kollegansa vauhdissa rullaillen.
”SEEEEELVÄ PYYYYY!”
”SELVÄPYYY!”

”Voi luoja”, Same mutisi.

Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.

Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”

Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”

Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”

Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:

SELVÄ PYY!

Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.


Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.

Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.

”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.

“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”

Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”

Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.

”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”

Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.

”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.

“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.

”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”

Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin.
No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.

Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista.
Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.

Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.

”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”

”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”

Pitkä, merkitsevä katse.

”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”

Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.

Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.

“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.

”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen.
”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.

Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.

Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.

”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”

Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.

“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
On se nyt saatana!

Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.

Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.

Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.

No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.

Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”

Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”

Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.


Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.

Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.

”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.

Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.

Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.

”Vhhoitko lophettaa”, Bladis puki ajatuksiaan sanoiksi.
Zium.
”Lophetaa mhinkä?” heittotähdillä aseistautunut jättiläisporkkana vastasi Paacon äänellä.
”Anthi ola.”


Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.

Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.

“Tupakka tappaa.”

Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.

Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.

Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.

”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”

Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”

”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”

Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.

”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”

Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”

”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”

”Nazorakiin”, Same lausui hiljaa.

”Ja onhan meillä kummallisempiakin jäseniä, mutta-”

Nazorakiin.”

”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”

Nazorakiin.”

Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.

Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.

Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.

Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.

Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.

”…”

Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!

”. . .”

Ja sitten hän meni, hei hei.

Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.

Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.

”HAAA HAAA HAAA HAA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!”

Katot ja rännit kolisivat.
Sitten se oli poissa.






















































mitä vittuta t same