Avainsana-arkisto: Ma Wet

Po-Musiikkia

Nummi Nui-Koron tuntumassa

Boing boing.

Pieni lauma Fusa-kenguruita pompahteli illan hämärissä karulla nummimaalla jyrsien välillä lammasmaisesti ruhonkorsia. Punaharmaiden rahi-otusten oranssit hännät tasapainottivat niiden hyppyjä ja ponnahduksia. Suurin osa laumasta ei juuri piitannut siitä, että läheisen suurkylän asukkaat olivat huomattavasti pidempiä, aseistetumpia ja hyönteismäisempiä kuin ennen. Fusat eivät loppujenkaan lopuksi olleet kovin älykkäitä. Itse asiassa ne eivät edes erottaneet poikasiaan nummisisseistä ja guerillatoraneista. Matoranin kokoiset pikkufusat nukkuivat parhaillaan tyytyväisinä pahvilaatikossa eräässä lähimetsän piilopirtissä. Matoranit taas olivat tehtävällä.

Erään nummikengurun pussista nousi esille vihreä käsi, joka piteli pientä lautasantennia. Kapine oli suunnattu kylää kohti. Kuuli muutama kosahdus. Linja avattiin.

”#Kssh#Mustanpuhuva arkistomyyrä söi hempeän ikuisuuden.#Ksssh#”

”Kompassin avulla ei löydä pimeimpiä paperosseja.”

”#Kscsh#Totuuden sujuvuus murtaa Makutankin leukaluun#Ksshs#”

”Suuri marjasota on parempi kuin maitomainen leväkasvusto. Säädä vasenta nappulaa niin kohina katoaa.”

”Hmm, justiinsa. Se on muuten matomainen eikä maitomainen.”

”Ohhoh.”

”Muuutta pääset läpi tällä kertaa. Muista kuitenkin, että tunnussanat ovat tärkeitä. No niin, mennäänpä sitten asiaan. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Lossimies?”

”Lossimies kuuntelee.”

”Jäärät 7-9 kello kahdeksassa. Sirkkarykmentti kympissä. Meidän puolestani voitte aloitella. Pussipiru neljä lopettaa.”

”Olemme valmiita. Muuten, mites suunnitelma V-”

”Shhh! Ei mennä asioiden edelle. Linjaa voidaan kuunnella. Toivotan onnea. Antaakin sitten paukuttaa. Pussipiru neljä lopettaa. Kaun eläköön Suurkylä!”

Hautajärvi

Hautajärvellä oli aika tavalla sumua.

Se oli kummallista. Muualla lähiympäristössä ei utuisuutta juuri esiintynyt. Ilmakin oli melko tuulinen ja kuulas. Korpraali 40887 ja kersantti 7530 eivät kuitenkaan olleet mitään meteorologeja.

7530 oli noussut kersantiksi olemassa kohtelias upseeriston paikkalla ollessa, pitämällä matalaa profiilia ja pysymällä poissa hankaluuksista. Hän ei ollut koskaan ampunut ketään, napannut sotavankia tai onkinut sotastrategisesti tärkeitä tiedonmurusia. 40887 oli korpraali syystä, jota sotilasarvon myöntäjä ei takuulla muistaisi. Hänellä oli yleensä tapana luikkia menemään jossain kersantin kintereillä ja pysyä yhtenä kappaleena.

Aliupseerien leiri oli kasattu mutaiseen rinteeseen. Tiivistyvä sumu teki paikasta kostean, liukkaan ja kalsean. Telttalaavu kävi kehnosti korsusta, mutta ainakin lämpökivikamiina ja kattoparrusta roikkuva vihertävänvärinen lamppu tasoittivat ankeutta. Torakkapari oli kuitenkin tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen. Eipähän oltu taistelemassa.

Kersantti särmi tinaputelista kummallista ruskeaa juomaa. Pahaltahan se maistui, mutta lämmitti ja toi vähän vaihtelua rintamaelämään. Puteli oli peräisin lähistöllä sijaitsevasta matoranien hylkäämästä suurkylästä. Rivisotilaita ei tietenkään päästetty kääpiöääliöiden asumuksiin, sillä päällystö kyllä tiesi, mitä alemmille kannattaa näyttää ja mitä ei. Ympäristöön sulautuva asioilla juokseva kersantti kuitenkin pääsi yllättäviinkin paikkoihin, ja lievää ylipainoa passissa keränneen torakan rintapanssarin väliin sai sujautettua vähän isompiakin kappaleita.

”Aikamoinen sumu”, 7530 totesi ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

”Mmm”, 40887 vastasi.

Korpraali yritti tutustuttaa itsensä sätkän ihmeelliseen maailmaan, joka yhdisti korpraaleja kaikkialla multiuniversumissa. Poltettavat rullat muistuttivat jokseenkin skakdien polttamia sikareita, samaan tapaain kuin puolikuollut märkä aasinrukka muistutti mustaa, kiiltäväharjaista oria, joka ajoi moorripyörällä auringonlaskuun. Tämäkin yleishyödyke oli lähtöisin matoranien varastoista. Huhujen mukaan joku kenttämajuri oli myynyt sitä ensin salaa kapteenikunnalle, joilta rullat olivatkin päätyneet yliluutnanttien hyönteiskätösiin, ja metaforinen putoaminen arvoasteikoilla alaspäin oli jatkunut. Huhuissa tuskin oli totuuspohjaa. Majurikoodiin ei kuulunut savukkeiden trokaaminen kapteeneille. Sen asian toteamiseksi ei edes propagandakoneiston tarvinnut tehdä mitään.

”Tai no”, kersantti lisäsi, ”ei se nyt niin sakea ole.”

”Köhhöh”, korpraali vastasi lojaalisti.

”Itse asiassa”, 7530 mutisi hieroen leukaansa, ”ilmahan on varsin selkeä. Minä erotan tuon laivan yhtä hyvin kuin omat sormeni.”

”Minkä laivan?” korpraali kysyi. Sätkän kytevän pään tuijottaminen teki hallaa hämäränäölle.

”No tuon tuossa järven keskellä. Pieni höyrypaatti. Väkeä kannella.”

”Minusta tuntuu, kessu, ettei siellä pitäisi olla laivaa.”

Keskellä hautajärveä tosiaan oli laiva. Vesikulkuneuvoa pystyi parhaiten kuvailemaan sanalla paatti. Se oli höyryvoimalla toimiva, aseistettu vanha rahtialus, tarpeeksi suuri miehistön asunnoksi, muttei liian suuri jokiseilaukseen. Aluksen kyljessä luki matoran-aakkosin BKS HILDEMAR.

Kannella oli väkeä, eikä tosiaankaan normaalimmasta päästä. Siellä oli myös kummallisia kojeita ja hökötyksiä, jotka torakat erottivat paremmin, kun savupiippuun ja laitakaiteisiin kiinnitetyt vihreät ja siniset kohdevalot syttyivät. Valokeilat valaisivat kannella pyörivää sumua ehkä jopa tarkoituksellisen dramaattisesti.

Jykevä voimasointu halkoi ilmaa. Vaikka 7530 ja 40887 olivat hyvän matkan päässä laivasta, yhtäkkinen ääni miltei läimäisi heidän mutaiseen penkereeseen. Sointu hiljeni korkeana rätinänä.

”Terrrrvetuloa, rakkaat musiikin ystävät!” kuului jykevä ääni laivan äänentoistolaitteista. Spotit kohdistuivat kannen keskellä seisovaan pitkään Toaan, jonka selässä oli pitkä ja värikäs viitta ja jonka yksipiikkistä Kanohia peitti erillinen kankainen naamio.
”Tämän Elämä Klaanille -pahantekeväisyyskonsertin teille tarjoavat Keskiuuden Kievarin nurkkapöydässä kerättyllä kolehdilla perustettu Po-musiikkiyhtye SUPER Toa Santor ja Hildemarin Lossimiehet! Ja antakaa myös aplodit illan isännälle, basistillemme Kapteeni Haille!”

Lyhyt bassoriffi vavisutti maata. Korpraali yritti karjua jotain alikersantille, mutta tämä ei kuullut mitään. Riffiä seurannut sähköurkujen ilmoille päästämä taputusefekti ei ollut aivan yhtä uskottava.

SUPER Toa Santorin ja Hain lisäksi yhtyeessä oli myös kolme muuta jäsentä. Kirveskitaristi äänen Toa Cyber oli ollut mukana projektissa jo alusta lähtien ja vastasi kappeleiden sovituksista ja taiteellisista yksityiskohdista.

Rumpujen takan tökötti lyhyt musta Matoran, joka tunnettiin nimellä Vaderi. Yhtye oli ensin epäillyt matoran-koon rumpujen tehoa, mutta Vaderin tanakka komppi olisi saanut ihmeitä aikaan vaikkapa pelkillä ämpäreillä.

Kolmesta syntyikasta ja hassusta perkussiotelineestä kasatun kaaoksen keskeltä nousi suuren valkoisen peikon hahmo. Kapher ei ollut ollut paikalla Keskiuudessa Kievarissa perustamisillanistujaisissa, mutta Klaanissa sana uudesta peikosta kiiri nopeasti, ja pian Kapheria olikin jo pyydetty mukaan. Peikkojen pitkät käsivarret ja sormet olivat omiaan urkuristille, ja hiljaisuudesta nauttiva erakko omasi yllättävän hyvän rytmitajun. Myös musiikin universaalit kirjoittamattomat säännöt vaativat, että yhtyeessä pitää olla sekä pitkä että vaitelias jäsen, joten Kapherin mukanaolo oli vain luonnollista.

Riffi palasi taas, tällä kertaa pidempänä, ja pian soittoon liittyi Hain ja Vaderin rytmiryhmä. Kapher tökkäsi vibraton päälle ja titasi taustasointuja hakaten toisella kädellä narujen päässä roikkuvia keksipurkkeja. Pahantekeväisyyskeikan kappalerepertuaari koostui kaikille tutuista klassikkobiiseistä. Tämä ei tosin merkinnyt mitään elämänsä pesäyhteiskunnassa ja taistelukentillä viettäneille nazorakeille. Cyberin mielestä oli jopa jollain tapaa surullista, etteivät torakat olleet koskaan saanet tutustua soitettaviin kappaleisiin… mukavimma merkeissä. Äänen Toa oli kuitenkin todella tyytyväinen päästessään soittamaan osana kotinsa puolustusta itselleen tärkeitä äänitaideteoksia. Lossimiesten arsenaalin kuului muun muassa Kuusipistoolien räväkkä Anarkiaa Ta-Metrussa, Prototeräsilmalaivan koskettava Paloportaat Artahkalle, Totuusministeriön hilpeyttä herättä Mata Nui Rakensi Mahi-Kärryni sekä Atheon-Papin ponteva Rikomme Lakeja.

Torakat eivät kuitenkaan innostuneet Po’n’roll-musiikista.

Vallatusta kaupungista tunki rantaan lisää joukkoja. Valonheittimiä sytyteltiin. Paikalle tuli upseerikin, muuan majuri, mutta ilma ja päät olivat niin täynnä huligaanimusiikkia, etteivät käskyt menneet perille – itse asiassa ne katosivat heti päästyään läpi punaisena karjuvan majurin pihtileukojen läpi. Kaiken lisäksi alkoi sataa, vaikka äsken ilma oli vielä ollut pilvetön ja kuulas. Basistin elementaalivoimat olivat yleensäkin huomionarvoisa seikka soittajia valittaessa.

”Emme voi ampua kädet korvilla!” kersantti karjui, ”Vihollisilla on pumpulia korvissaan!”

Punakka majuri ei tietenkään saanut puheesta mitään selvää, mutta kääntyi kuitenkin kersantin puoleen, olihan tämä paikalla olevista korkea-arvoisin. Majurillakin oli kädet korvilla.

”Teillä on toisetkin kädet, kersantti!” hän huusi, ja jos ääni jälleen katosikin voimasointujen jytyyn, niin alakäsien hurja viittilöinti sai upseerin viestin perille. Alakädet eivät olleet tarpeeksi pitkät korvien peittämistä varten, mutta majuri sai hamuttua niillä vyöltää upseerimallin zamor-pistoolin. Laiva oli liian kaukana moiselle käsiaseelle, mutta kaksi ilmaan ammuttua laukausta sai kiinnitettyä ympäriinsä juoksentelevan ja mudassa liukastelevan osaston huomion.

Nazorakit järjestäytyivät. Majuri kaivoi esille läpällisen valokivilampun ja alkoi morserakittamaan komentoja. Toiminta oli tietenkin paljon normaalia nazorakilaista hyökkäyssotaa hitaampaa, sillä Manfred ja Abzumo eivät olleet suunnitelleet alakäsiä kranaatinheittimien mutavellissä kokoamista varten. Lisäksi kalusto oli vielä Suurkylässä, eivätkä kaupunginmuurit tosiaan pitäneet kivimusiikkia loitolla.

Raskaamman aseistuksen saapuminen huomattiin myös Hildemarin kannella. Kappaleiden välissä mikrofoonit sammutettiin, tiedot vaihdettiin ja suunnitelmat puitiin. Kapher ja Vaderi, jotka eivät olleet sotastrategioiden asiantuntijoita, pitivät tunnelmaa yllä rumpu- ja urkudueton välijinglellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan antaa torakanpenikoille hengähdystaukoa.

SUPER Toa Santor ja Lossimiehet aloitti vielä viimeiden kappaleen. Se oli klaanisaarilaista tuotantoa, Arkistojen juhlavuoden kunniaksi sävelletty Minä Olen Arkistomyyrä. Orkesteri antoi kaikkensa, muutaman torakat tärykalvot repesivät, mutta viimeisen säkeistön aikana korohoron piippu kohosi jo laivaa kohti sunnattuna.

”Kiitoksia paljon, olitte loistava yleisö!” Santor kailotti mikkiinsä kappaleen viimeisten iskujen lennettyä torakoita kohti, ”Olemme pahoillamme, mutta tänä iltana on turha ruinata encorea! SUPERRR TOA!!”

Hai polkaisi bassopedaalin pohjaan. Itse asiassa se ei ollut bassopedaali. Se oli kytkin, joka vapautti Hildemarin pohjaan kiinnitetyt kasapanokset. Niiden osuessa tarkoin määriteltyyn pisteeseen hautajärven pohjalla ajastin saapui nollaan.

Vesipatsas kohosi aivan paatin vierellä, mutta laiva pysyi pystyssä Hain vesivoimien ansioista. Penkereellä majuri karjui alaisilleen ohimenneestä kranaatista, vaikkei ryhmä ollut vielä edes ampunut. Upseeri kuitenkin hiljeni pian käännettyään katseensa rantaviivaan. Se pakeni. Melkoista vauhtia.

Räjähteet olivat tehneet reiän kohtaan, jossa Rautasiiven pommien kraatterin ja Ma-Wetin sivuhaaran välillä oli vain ohut kalliokerros. Hildemar kieppui villisti, mutta Hai sai pidettyä sen tarpeeksi hyvin hallinnassa. Orkesteri pakeni kannen alle turvaan. Vesi alkoi virrata pieneen aukkoon altaan keskellä.

Ko-Metru
Merkityksetön ajankohta

Hissivalo syttyi ja ovet aukesivat. Setarkosin ei vaivaitunut katsomaan, kuka saapui tornihuoneeseen. Luonnonfilosofilla ei juuri käynyt vieraita, ja laajat mielet vaativat runsaasti tilaa ympärilleen. Kristalliset Tiedon Tornit eivät muutenkaan olleet asumuksia, joihin tultiin perhevierailulle mukanaan punaviini, tuore leipä ja kamala tuliaisveistos joiltain Po-Metrun turistimarkkinoilta. Kaiken lisäksi kristallipöytä heijasti selvästi Setarkosin verkkokalvoille kollegansa Seletotsiran valkoisen Rurun. Selatotsira oli kirotun typerä nimi, kun tarkemmin ajatteli. Setarkos ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa, vaikka olikin tehnyt miehen kanssa töitä jo vuosikaudet. Luonnonfilosofointi oli hommaa, jossa sai ajatella jo tarpeeksi työnsä puolesta.

Seletotsira laski laukkunsa oudon kristalliveistoksen viereen ja rojahti työtuolilleen, joka oli täydellisessä 60 asteen kulmassa Setarkosin tuoliin nähden. Rurunaama katseli hetken läpinäkyvien seinien läpi kotikaupunkiinsa ja yritti sitten herättää keskustelua Ko-Matoraneille epätyypilliseen tapaan.

”No, velikulta, mites filosofoinnit sujuvat tällä kertaa? Onko välähtänyt?”

Setarkos selvensi kurkkuaan. Itse asiassa hän oli varsin tyytyväinen saadessaan esitellä uuden aineistonsa.

”Kyyllä, kyyllä, olen saanut tehtyä mullistavia havaintoja! Laskelmani, jotka olen toki tarkistanut moneen kertaan, esittävät varsin mielenkiintoisia tuloksia lavuaariin imeytyvän veden liikkeestä pyöreällä, akselinsa ympäri pyörivällä asuinkappaleella! Hmmm!”

Vain filosofit pystyivät hymisemään huutomerkin kera.

”Hetkinen, Setarkos”, Seletotsira kysyi epäilevänä, ”Miten niin pyöreällä asuinsijalla?”

”No, muistat kai sen Katapulttikadun nelostornissa asuvan matemaatikon teorian siitä, miten pyöreys on kappaleen luonnollisin olotila? Jos olisi pyöreä maailma, jossa asuisi teoreettinen kansa, niin maailman eri puolilla vesi kiertyisi toisaalla oikealle ja toisaalla vasemmalle valuessaan lavuaarista. Tämä johtuu maailman pyörimisestä tasaisesti akselinsa ympäri, joskin niin hitaasti, ettei teoreettinen kansa huomaisi sitä normaalisti. Nimesin ilmiön kori-olo-voimaksi, sillä lavuaarihan on eräänlainen kori, ja ilmiö kuvaa nesteen, tässä tapauksessa veden, olotilaa kyseisessä ympäristössä, eli edellä mainitussa korimaisessa lavuaarissa.”

Seletotsira pyöräytti silmiään ja huokaisi. Hän tiesi olevansa se parivaljakon oikeasti terävä tyyppi.

”Setarkos, Setarkos, Setarkos. Ole kiltti ja unohda tuo teoria. Se on… typerä. Ensinnäkin, pyöreä maailma? Ja kuvistasi päätellen tarkoitat enemmän akilinipallon kuin kanoka-kiekon muotoista maailmaa. Miettisit nyt! Pallomainen maailma? Täysin järjetöntä, Setarkos. Matoranit putoaisivat reunoilta. Vesi valuisi pois saman tien. Tarvittaisiin tuhat veden Toaa pitämään ne paikoillaan. Ja minkälaiset tuet tätä palloa edes pitäisivät ilmassa? Miten sen reunat olisivat mahdolliset? ”

”Hmm, itse asiassa eräät Etelämantereen alkuasukkaat kuvittelivat maailman olevan pallon muotoinen…” Setarkos sopersi, vaikka tiesi ideansa olevan pikku hiljaa tuomittu.

”Hemmetti, nyt sinä ajattelet jo kuin Onu-Matoran! Ole kiltti ja jätä se. Emme saa koskaan apurahaa tuollaisilla tutkimuksilla. Muistatko vanhan Suivurtivin? Hänellä oli torni tuossa muutaman korttelin päässä. Oli. Raukkaparka kehitti teorian, jonka mukaan kaikki elävät kehittyivät nupikkaista, suorakaiteen muotoisista kappaleista, jotka vuosimiljoonien saatossa tarttuivat toisiinsa. Äijä haki rahoitusta, komission herrat luki paperin ja vot, torni pois ja äijä puskafilosofiksi. Ei täällä voi pohtia mitä tahansa. Keskity vaikka liikeratoihin.”

Hautajärvi

BKS Hildemar syöksyi vesiputouksen mukana Ma-Wetin tunneleihin. Vesi ei pyörinyt syöksyessään reikään. Sillä ei ollut mitään syytä tehdä niin.

Oveluus maan perii

Nui-Koro

Rotuaarilla kuhisi. Pitkin miehitetyn kaupungin katua marssi useita rapujalkatankkeja ja Nazorak-komppanioita. Tämän näki kahden peilin kautta viemäristä periskoopilla kurkkiva Ga-matoran Tormalok, Nui-Korolainen rakennusnais, joka oli tosin viime aikoina erikoistunut kodinturva-, vakoilu- ja myyräntyöhön. Koneiden ja hyönteisjalkojen melu rotuaarilla oli melkoinen, joten tarkastuspartio pystyi laskeutumaan takaisin saniteettikäytävän pohjalle ja sen seinään tehdystä aukosta tunneliin, joka vei läheisen tyhjennetyn perunakellarin kautta salaiseen viinakellariin (joskaan siniviitat eivät jaksaneet välittää rikkomuksesta enää tässä vaiheessa) ja siitä erään motellin kellariin rakennettuun ravintolaan, jonka toisesta päästä pääsi taas viemäriin. Sitten piti sukeltaa kanaalin alitse, mikä olikin täysin luonnollista Ga-matoranille. Vielä yksi Maan Toain taikoma tunneli ja Tormalok päätyi Katedraalin katakombeihin, jotka olivat vähintäänkin täynnä.

”Torakoilla on meininki päällä, ne marssittavat parhaillaan kalustoa sisään”, Tormalok kertoi Nui-Koron valtuutetulle, joka istui Klaanilaisten ja heimopäällystön kanssa eräässä kynttilän valaisemassa nurkassa. Katakombi oli hautakammio, mutta haudat olivat rauhallisia eikä muinaishistoria ollut nyt kovinkaan monen ensisijainen kiinnostuksen kohde. Itse asiassa moni varsinkin kaukaa tulleista istuskeli hautapaasien päällä. Kukaan ei keksinyt nipottaa, sillä vaikka tilanne olikin tukala ja monet olivat menettäneet kotinsa, oli kansan keskuudessa orastavaa mielenkiintoa ja jopa seikkailunhalua siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Moni Nui-Korolainen pyykkimuija ja piipunpolttelija ei ollenkaan pannut pahakseen muutosta.

”Siinä tapauksessa on paras lähteä liikkelle. Kerosiinipelle, toimiiko radioyhteys?” valtuutettu lausui topakasti.

”En saa yhteyttä Klaaniin enkä Torangaan. Kivikatto on varmaan liian suuri, mutta myös torakoiden laitteistot voivat häiritä signaalia”, Kepe sanoi yrittäen turhaa väännellä kommunikaattorin namiskoja.

”Ja-a, sitten me voimme vain luottaa poikien ammattitaitoon laivalla. Torakat eivät takulla ole iloisia, kun saavat tietää laivatempustamme”, Keetongu mietti tähän. Hän olisi mieluusti ollut Matoran-alaistensa tukena, jos vain yhteys olisi toiminut.

Laivaston jepet osaavat kyllä hommansa”, Snowie vakuutteli. ”Tai siis, voi veljet mitä tyyppejä! Yksi esitteli minulle puolustussuunnitelmaansa sellaisen vekkulin lehtiökuvan avulla, joka liikkui kun pläräsi sivuja oikein no-”

”Snowie, ehkä Tongu kuitenkin tuntee alaisensa”, Kepe pisti väliin.
Same pyöräytti silmiään. Aikaa oli tuhlattu jo riittävästi. Harhautuksista saataisiin täysi hyöty irti vain, jos toimittaisiin nopeasti. ”Vielä kerran. Kaikki tietävät tehtävänsä?”

”Joo. Mennään maan alle, paetaan etelään, yhdistetään voimamme ja vedämme valloittajia turpiin”, Tahtorakin Askelman perinnehattuinen kiven Toa Korpraun totesi yksioikoisesti.

Ennen kuin Same ehti pyöräyttää silmiään uudelleen, Nui-Koron siniviittojen johtaja ylikomisario Harkel avasi viiksien alla sijaitsevan aukkonsa. ”Älä huoli, maahai. Kaupunginkaartimme on koulutettu joukko, järjestys pysyy kyllä yllä.”

”Ja jos joku menee pieleen ja kohtaamme konnia”, Bladis rullaili mukaan keskusteluun ja latasi merkitsevästi aseensa. Yksinäinen hylsy kilahti osuessaan hautakammion lattiaan.

”Meillä ei oikeastaan ole varaa tuhlata ammuksia…” Kepe mumisi.
Bladis otti hyvän otteen aseen latauskahvasta ja veti uudelleen. Uusi hylsy kilahti lattiaan.

”Musiikkia korvilleni”, Skakdi virnuili.

”Vaikka pääsisimme luolastoon, kannattaa tosiaan pysyä valppaina. Tutkin asiaa, eikä kukaan meikäläisistä ole käyttänyt Ma-Wetin syvempiä osia pitkiin aikoihin. Zyglakit hyökkäsivät sitä kautta, ja vaikka ne tuskin enää uhkaavat meitä sen yön jälkeen, saatamme kohdata muita uhkia. Ortonitkaan eivät välttämättä ole mielissään, jos tuomme tälläisen joukon heidän maailmaansa,” sanoi Iniko, Klaanin maan Toa, joka jakoi arvostamansa Samen kannan asiaan.

”Toimeen siis”, Ko-Hunan kylän koronvanhin Uhrak julisti.

”Ja kun tämä tunnelihomma on takanapäin, mennään kaikki inkiväärioluelle kahvioon!” lumiukko riemuitsi.

”Teillä taitaa olla aika iso kahvio, jos luulette koko pohjoisen saaren ja entisen pääkaupungin väen mahtuvan sinne yhtä aikaa!” Nui-Koron valtuutettu huomio ja katsoi terävästi lumiukkoa.

”Sitten meidän kannattaa pistää töpinäksi. Maaäijät, pistetäänpä kallioperä uusiksi!” Tongu sanoi ja nousi. Iniko ja pohjoisen tuntureilta kotoisin oleva Toa Muohtka liittyivät keltaisen jätin seuraan ja marssivat väistävien evakkojen ohitse katakombien eteläsiipeen, jonka hämyssä seisoi neljä mekaanista taskurapua, jotka eivät tosiaankaan mahtuneet taskuun. Niiden kimpussa hyöri kahdeksan Telakan Matorania, jotka eivät olleet menneet Torangan mukaan. Monet heidän kollegoistaan ja ystävistään olivat kuitenkin valinneet ilmojen tiet möyrinnän sijaan, ja monen mielessä olikin Torangan ja sen pienen miehistön kohtalo.

Lehu-metsä, Toranga

Nazorakilainen lämpöräjähde avasi suuren aukon ilmalaivan hylyn kylkeen kapteeni 123:n seuratessa operaatiota vierestä. Joukko laivavaltauskoulutuksen saaneita nazorakeja odotti ulkopuolella zamor-kiväärien varmistimet pois kytkettyinä vastarinnan varalta. Metsikössä ei oltu havaittu pakenijoita, mutta matkustajia oli oletetusti niin paljon, etteivät ne yrittäisi joukolla piiloutua metsään. Kapteeni 123:n mielestä tämä oli sääli, sillä vanha kunnon metsästys olisi ollut upseerin mieleen.

Joukko ei kuitenkaan kohdannut vastarintaa. Itse asiassa he eivät kohdanneet lastiruumassa yhtään ketään. Ampumakansille nousseet löysivät muutaman ruumiin ja ottivat yhden hikisen Matoranin vangiksi, ja löytyipä komentosillalta ruorin takaa nukkuvan näköinen Onu-Matoranin ruumis, mutta lastiruumissa ei ollut ristin sieluakaan. Mutta tyhjin käsin 123:n johtama joukko ei joutunut lähtemään.

Siitä päivästä lähtien oli varmaa, ettei Nazorak-imperiumilla tulisi vähän aikaan pulaa kuivatuista nauriista.

Nui-Koro

Kun rapurykmentti oli saanut kiristettyä viimeisetkin pultit ja tervattua loputkin jalakset Tongu ja kolme matorania hyppäsivät kävelijöidensä ohjaimiin. Maan Toien avustuksella he alkoivat laajentaa katakombeja kohti suurempaa tunnelikokonaisuutta, Ortonien legendaarista Ma-Wetiä, jonka huhuttiin yhdistävän kokonaisia maailmoja. Iniko ja Muohtka olivat aiemmin meditoineet ja saaneet yhteisvoimin mielensä yhdeksi maaäidin kanssa. Henkinen matka maallisen kuoren syvänteisiin oli piirtänyt näiden sankareiden mieliin kuvan lähistön maaperästä, ja heille oli selvinnyt, että tunneliverkosto kulki kovinkin lähellä.

Nyt kaksikko kanavoi Toa-aseidensa, Inikon kaksiteräisen peitsen ja Muohtkan kirveen, kautta voimiaan työn edistämiseksi, ja Nöpö-kaveliöiden maankaivuuseen päivitetyt sakset siirsivät kivenmurikoita joutuisasti. Pian möyrintään liittyi myös Samol, joka siirsi kiven Toa-voimillaan suurimmat murikat pois tieltä. Fyysisesti vahva ja tanakka kääpiötoa oli kuin luotu luolatyöskentelyyn. Kenties Toa-voimien käytön aistittuaan paikalle tuli myös Tahtorakin askelman nelituulenhattuinen kiven soturi Kopraun, ja neljän Toan ja neljän koneen avulla maa taipui kuin käskettynä. Kukaan ei oikein tiennyt missä meni maan ja kiven Toien voimankäytön ero, mutta yleensä he olivat erityisen hyvää pataa keskenään. Hiki virtasi kun saaren eri alueiden väki yhdisti kykynsä, ja lopulta yksi Toa Kopraunin keihäistä lävisti vallin ja työntyi Ma-Wetin savenhajuiseen ilmaan. Suuri heilautus Samolin lekalla kumosi loputkin muurista, ja jännityksen noustessa sankarit astuivat tunnelverkostoon.

Se oli uskomaton näky. Tunneli oli tältä kohdalta ainakin kaksitoista metriä korkea ja sen seinustoilla meni ylempiä liuskoja, jotka yhdistyivät aika ajoin pääväylään loivilla rampeilla. Toat ja kävelijät olivat puhkaisseet tiensä juuri tälläiselle liuskalle, ja kiittivät Ortonien rakennustaitoa niiden olemassaolosta; muuten he olisivat pudonneet kuusi ja puoli metriä kovalle kivilattialle. Tunnelissa ei näkynyt merkkiäkään maan oudosta maakansasta, vaikka Ortoneille tunnusomaisia valokiviä olikin seinustoilla tasaisin väliajoin ainakin tällä päälinjalla. Kaakossa jonkin matkan päässä, jonne vain maan Toat ja Matoranit näkivät, käytävä haarautui kahdeksi pienemmäksi ja matalemmaksi. Luoteesen se kuitenkin jatkoi suurena, mutta se ei ollut heidän tiensä.

Kopraun lähti kertomaan läpimurrosta valtuutetulle. Pian siniviittojen organisoimat evakkojen jonot puristuivat tunnelin läpi ja ramppia alas pääväylälle, jossa siirtoväen lähtöselvitys alkoi toden teolla. Kolme Klaanin maskottia muistuttavista kone-eläimistä sijoittui kärkeen mahdollisten sortumien takia, ja toimivatpa ne myös rautamuurina, jos kansaa piti suojata. Tongu ohjasi niistä ensimmäistä, ja kiven ja maan Toat kävelivät sen mukana. Rapukojeiden lavoille sijoitettiin rammat, sairaat ja luikurit, jotka huijasivat olevansa liikuntakyvyttömiä. Tähän kastiin ei kuitenkaan suostunut Bladis puisesta pyörätuolista huolimatta.

”Se, että olen rullatuolissa, ei tarkoita, että olisin C-luokkaa”, moderaattori ärähti, ”Ja ainakaan ei tarvitse keskittyä seisomiseen tähdätessä”. Skakdi taputteli pyörätuolissa olevia kiväärikoteloita ja ammuspaketteja. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet ampuma-ase-eksperttejä, mutta Bladiksen hehtaarikanuuna tuntui olevan aivan eri universumista kuin tähtäyksen käsite. Moderaattori jäi pitämään perää siniviittoja komentavan Harkelin kanssa. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet naamakarvaeksperttejä, mutta Harkelin hehtaariviikset tuntuivat olevan aivan eri universumista kuin Skakdi, jonka siisti toimintanimi oli ollut jonkin aikaa sitten Partaterä.

Keskelle letkaa sijoittui yksi kävelijä ja tärkeä henkilöstö eli heimopääliköt, virkamiehet sekä Kerosiinipelle. Tiedemies tiesi liikaa Nimdasta, jotta häntä voisi asettaa vaaraan. Se oli Samen suora käsky. Selakhilaani itse katosi melko nopeasti valokivikeilasta. Pitkä valkoinen moderaattori oli vaikea piilottaa luolastoon, mutta jos mahdolliset viholliset eivät huomaisi häntä tarpeeksi ajoissa, olisi heillä yhä suurempi mahdollisuus päästä mukaan elämänsä huvimatkalle kurkku auki viillettynä.

Letka lähti liikkeelle. Raskas kalusto kärjessä loi lisää valoa tunneleihin rapukäveliöiden varsisilmien valonheittimillä. Sen perässä marssi sekalainen väkijoukko kaupunkilaisia, tyhjäntoimittajia, poromiehiä, mehiläishoitajia, pohjoisen karpaaseja ja kylien Toa-sankareita. Ikivanhojen luolien seinät eivät koskaan olleet nähneet moista kansanvaellusta. Alkuun joukkio taapersi vaiti, sillä moni ihmetteli suuresti luolakokonaisuutta, joka oli ollut niin lähellä heidän vanhaa kotikaupunkiaan kenenkään tietämättä. Välillä tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, välillä ylös ja alas, ja joskus siirtoväki tuli risteykseen, jossa luola aukeni taas suureksi ja haarautui kaikkiin ilmansuuntiin. Kärjessä Iniko ja Muohtka luotasivat maaperää mielellään ja voimillaan, ja saivat pidettyä kurssin oikeana. Radioyhteys ei toiminut ja maan metallit sekoittivat kompassit; siirtoväen piti suunnistaa luolastossa maan Toien asiantuntemuksen ja vanhojen karttojen avulla.

Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin väki alkoi piristyä ja keskustella tulevaisuudesta. Pirteimmät suunnittelivat mitä tekisivät päästyään Klaaniin. Vanhempi väki keskusteli tunneleista ja ne harvat, joilla oli joskus ollut tekemisiä Ortonien kanssa, kertoivat tarinansa monta kertaa (ja epäilimättä keksivät niihin lisää seikkailuja). Yhtään valokiviväkeä ei kuitenkaan tullut tunneleissa vastaan; ne olivat aivan autioita. Jokunen Onu-Matoran, joilla oli muita parempi pimeänäkö ja luonnollinen viihtyvyys maan alla, vannoi toisinaan nähneensä liikkuvan valokiven väkähdyksen sivutunneleissa, mutta mitään varsinaista ei nähty. Siniviitat katsoivat, että kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, jäivät tienhaaroihin opastamaan väkeä ja tutkivat haarojen suut mahdollisten uhkien välttämiseksi.


En olekaan ulkoiluttanut Napoa pitkään aikaan, Snowie tuumaili ja puristi otettaan köydestä.

Rauhallinen iltakävely sammakon kanssa oli kuitenkin hieman eri asia kuin sidotun vangin taluttaminen. Lumiukko oli lupautunut pitämään huolta Nui-Koron entisestä pormestarista maanalaisen vaelluksen ajan. Epäluottamus verovilppikriminaalia kohtaan oli suuri. Snowien motivaatio lapsenvahdin rooliin oli kaksijakoinen – toisaalta hän koki Ta-Turagan velvollisuudekseen, toisaalta hän ei tahtonut tuntea itseään täysin hyödyttömäksi.

Taivalluksen ensimmäiset kymmenet minuutit olivat sujuneet vaikeuksitta ja hiljaisuudessa. Lopulta pormestari kuitenkin avasi suunsa.
”Minä yritin murhata sinut. Sinä hankit minut kalterien taakse”, Turaga puhui hitaasti, oranssit silmät jalon Rurun kuopista vartijaansa tuijottaen. ”Emmekä edes tiedä toistemme nimiä.”

Valkea klaanilainen yllättyi keskustelunavauksesta. Pormestari jatkoi.
”Minun nimeni on Turaga Tahae.”
”Sikäli kun oikein muistan, annoimme klaanilaispassimme syynättäväksesi”, Snowie mutisi ja hieroi leukaansa. ”Vai kuvittelenko vain?”
Turaga tuhahti.
”Snowman. Se on valenimi. Kuka tahansa näkee sen läpi. Mikä on nimesi?”
”Valenimi on niin negatiivinen ilmaus. Lempinimessä on enemmän rakkautta.”
”Älä kiertele vaan vastaa.”
”Eikun oikeasti. Miksi kaikkien hassunhauskojen lempinimien takana pitäisi olla joku synkkä tarina ja salattu menneisyys?”

Turaga Tahae ei vastannut, joten Snowie jatkoi.
”Tästä tulee vielä pitkä matka, jos aiot kysellä minulta höpsöjä koko matkan.”

Sielunsa silmin lumiukko näki Kepen tuijottavan häntä epäuskoisesti.


Kuuden tunnin taaperruksen jälkeen väessä näkyi väsymystä ja letka pysyähtyi lepotauolle. Toat ja siniviitat asettuivat lähihaaraumiin vahtiin, ja vähistä muonavaroista jaettiin nälkäisille kuivattuja vihanneksia, poronlihaa ja hunajaa. Suurin osa ruokatarpeista ja muista tarvikkeista oli pistetty Torangan mukaan. Klaani oli kauppasaarrossa, eikä muonaa voinut noin vain jättää torakoille.

”Miten voit, maaveli?” Toa Muohtka kysyi Inikolta, kun nämä seisoskelivat kärjessä vartioimassa, ettei menosuunnasta tulisi mitään epäilyttävää. Iniko nojasi peitseensä mietteissään.
”Suuri voima liikkuu, mutta se ei ole kiinnostunut meistä”, Iniko sanoi hiljaa, ”Maassa möyrii jotain, jota en ole ennen tuntenut sen kuoressa. Aistin vahvan vihan ja taistelutahdon.”
”Nazorakeja? Torakat ovat luonnollisesti pesäkaivajia, mutta olen kuullut, että ne ovat viime aikoina laajentaneet tunneleita”, Muohtka ehdotti.
”Ei, nämä olennot ovat maan povesta, paljon syvempää”, Iniko vastasi, ”Muinaisempia.”

Samol istuskeli Nöpö-kävelijän laidalla ja katsoi maan Toiin.
”Minun heimossani kerrotaan tarinoita harmaista suikuloista otuksista, jotka poraavat maata hampaillaan syvemmällä kuin yksikään Teräkaivaja”, Heimo-Toa aloitti, ”Ne ovat pelättyjä ja kunnioitettuja, mutta jos hautaa säkillisen simpukoita syvälle maahan, saa niiden ystävyyden osakseen, ja on aina turvassa maanalaisilla teillä.”
”Ja oletko sinä tehnyt niin?” Muohtka kysyi.
”Totta kai”, Samol vastasi, ”Vanhoissa tarinoissa on totuuden alku, ja jos niitä ei kunnioita, niin henget antavat päänsärkyä.”

Pian siirtoväki jatkoi taas matkaansa. Muutaman kilometrin päässä tunneli oli osittain romahtanut ja väki sai uuden lepotauon kävelijöiden ja Toa-sankareiden raivatessa tietä. Tongu vispasi Nöpö-kävelijän ohjaussauvoja ja oli perin tyytyväinen insinöörityöhönsä. Saksien suhistessa murikat liikkuivat nopeasti pois tieltä ja aukko laajeni. Pian siirtoväki pääsikin jo etenemään. Tunneli laajeni taas, mutta romahtaneita seiniä näkyi useampiakin suuressa luolassa.

”Nämä ovat tuoreita vaurioita, mikäli minä jotain kivistä tiedän”, Kopraun sanoi ja tutki seinustaa, ”Joku on selvästi tärisyttänyt luolia. En usko, että Ortonit jättäisivät tälläisiä korjaamatta. Ehkä joen tuhonnut pommitus sai maaperän tärisemään?”
”Maankuori kyllä vaimentaa sen näin kaukana”, Iniko vastasi, ”Olen kuunnellut maata ja Suurkylän lähellä se valitti tuskaansa, mutta maanpäälinen ryminä ei ole tätä aiheuttanut. Impulssi on tullut maan alta.”
”Olkaamme siis erityisen varovaisia”, Korpraun sanoi Toien jatkaessa matkaa. Tunneli haarautui ja pieneni taas. Välillä tunnelin pohjaan tuli ura, jossa virtasi pohjavesiin maanalainen puro, ja joukkio täytti leilinsä. Tunneli vietti kaiken aikaa loivasti alaspäin. Osittain se johtui maan luonnollisesta alenemisesta siirryttäessä Guartsuvuorelta kohti etelärannikkoa, mutta maan Toat tunsivat katon yläpuolella paksunevan. Kärki yritti selvittää jäljellä olevaa matkaa Klaaniin karttojen perusteella, mutta lukuisia haarojen jälkeen ei voinut enää olla täysin varma paikasta. Luotto maan Toien suunnistusvaistoihin oli kuitenkin kova. Luotettavuus oli yleensäkin Onu-väkeen yhdistetty piirre, ja täällä syvällä he olivat ylivoimaisia muiden heimojen edustajiin nähden.

Muutaman tunnin rauhallisen taapertamisen jälkeen kärkijoukko kohtasi taas romahtaneen seinämän, joka tukki oikean käytävän. Tällä kertaa tunneli oli romahtanut pidemmältä matkalta, ja maanläheiset Toa-voimat sekä raskas kaivuukalusto tuli tarpeeseen. Kivet kääntyivät, maa väisti, väkijoukko katseli ja odotti. Lopulta yksi Nöpö-kävelijöistä tarttui suureen lohkareeseen ja veti sen raostaan tehden aukon kiveseinämään. Hämmästyneenä sitä ohjaava Bryttä kuitenkin pudotti kiven. Hän huomasi katselevansa suoraan poratankin rapujalkaa rasvaavaa Nazorakien metrojääkäriä silmiin.

Mustakuorinen torakka oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Tämä oli heille aivan normaali kaivuukeikka, ei täällä kuulunut olla vihollisia, ne olivat sotakaluston heiniä. Toki metrjääkärien varustuksiin kuului kevyt ja halpa Zamor-pistooli, ja epäilemättä kaivuuvälineilläkin saisi oikeissa käsissä rumaa jälkeä aikaan, mutta he eivät olleet sotilasluokkaa.

”Torakoita! Mustia!” Brytta kiljaisi kimakammin kuin itse olisi myöntänyt. Rapuajajien, Toien ja evakkoväen katseet kääntyivät heti aukkoon ja moni suurkyläläinen kauhistui ja yritti piiloutua. Toat tarttuivat aseisiinsa ja Samol hyppäsi aukolle heittäen Brytan irrottaman kiven takaisin paikoilleen täyttääksen aukon; mutta heimosankarin henkivoimat olivat liian suuret ja kivi romahdutti koko seinän. Torakka vinkaisi ja hyppäsi taaksepäin kiven kimmotessa tankin kyljestä, ja muut mustat maatorakat huomasivat tunkeutujat. Niitä oli luolassa kymmenkunta työn touhussa. Nopein vetäjä ampui zamor-pistoolillaan Samolia, joka kuitenkin väisti romahtaneista kivistä muodostuneen kasan taakse. Elementtivoimillaan hän vyörytti kivet suoraan ampujan päälle, joka hautautui murskaan. Muut metrjääkärit ajattelivat ennen kuin toimivat, ja yksi niistä syöksyi nurkkaan pystytetylle hallintapaneelille tehden hälytyksen. Torakoiden kaivamissa tunneleissa olevat lukuisat sireenipoijut alkuivat välkkyä ja ulvoa, ja evakkomatkalaiset tajusivat, että ellei jotain pian keksittäisi, luolat kuhisisivat kohta sotilastorakoista.

Looginen suunta oli silti eteenpäin. Tunneli oli poikki evakkojen menosuuntaan, ja luolasta päätellen se oli yhä Ortonien tekoa; Torakat vain olivat valloittaneet niitä ja yhdistelleet muinaisen kulttuurin kotiluolia omien tavoitteidensa mukaan. Mutta menosuunnan tunnelin yli kasattu kivivalli ei näyttänyt kovin vankalta, ja näytti siltä, että siitä pääsisi helposti läpi kunhan torakat olisi voitettu.

Toat Muohtka ja Kopraun syöksyivät esiin, Nöpökävelijät jäivät taakse suojaamaan Matoran- väkeä. Kopraun syöksyi keihäs tanassa päin erästä luolatorakkaa, ja saikin survaistua tämän luolan seinää vasten, mutta musta kitiini kesti ja torakka ei lävistynyt. Kauaa kuitenkaan Kopraunin seivästys ei kestänyt, kun toinen kaivantahommista yllätetty metrojääkäri sovelsi työkoneita taistelutilanteessa ja mätkäisi kiven Toaa porakeihäällä ristiselkään. Kopraun ulvahti kivusta ja irrotti otteensa keihäästään. Satutettunakin Toa oli kuitenkin mainarihyönteistä taitavampi, ja sai tukevan otteen porakeihäästä. Hän tempaisi sitä eteenpäin ja veti pöllämystyneen torakan lähemmäksi, potkaisi tätä polveen ja kumautti vielä luomallaan kivemurikalla kalloon. Torakka sätki ja löi alakäsillään Toaa mahaan, ja ilma pakeni Kopraunin keuhkoista. Toa kellahti selälleen. Juuri kun torakka luuli päässeensä niskan päälle, kaatuminen paljastui harhautukseksi. Maasta käsin Kopraun potkaisi metrojääkäriä haarojen väliin, ja vaikkei nazorakien genitaalibiologia ollutkaan Tahtorakin Askelman suojelustoan erikoisalaa, torakka ei vaikuttanut uhkaavan enää yhtään ketään.

Keihäät olivat Kopraunin erikoisalaan, ja taistelunkin tiimellyksessä häneltä irtosi hetki porakeihään tarkasteluun.
”Kaikkeen ne näitä poria tunkevatkin”, hän sanoi ei oikeastaan kenellekkään, ”mitkäkin porakat”.

Porakeihäs osoittautui kuitenkin tehokkaaksi aseeksi, kun Kopraun yritti uudestaan lävistää porakan, johon ensimmäinen keihäs ei ollut tehonnut. Pora ulvahti pyörimään napin painalluksella, ja keihäisiin tottunut Toa heitti työvälineen taitavasti luolan toiseen päähään, jossa puristusotteesta vapautunut porakka yritti kiivetä Nöpö-kävelijän päälle evakkoja kiusaamaan. Pyörivä terä kuitenkin lävisti sen selkäpanssarin levittäen ällöttävää mönjää pakolaisten päälle. Kaikesta huolimatta nämä (Tahtorakin Askelmasta kotoisin olevat etunenässä) hurrasivat heitolle.

Samol oli kuin kotonaan mitellessään omankokoistensa vihollisten kanssa. Ensi töikseen kääpiötoa heitti vasaransa luolan kattoon romahduttaen siitä muutaman maamöhkäleen erään porakan päälle, ja sitten vetäisi saman nazorak-polon gravitaation takaisin vetämän vasaran alle. Panssarit rusahtelivat. Samol kiitti henkiä, keskittyi ja tähtäsi mojovan kärkipotkun torakan päähän. Lentorata toi mieleen kotisaarella pelatut kookospähkinäpelit. Henget hurrasivat puunaamiossa, kun porakan kirkuva pää osui toista takaraivoon.

Muohtkalla oli kirves täynnä töitä maan Toan hakatessa kahta porakkaa, jotka yrittivät takoa häntä hakuilla. Mustata kuoret olivat tosiaan vahvaa tekoa, eikä pelkällä kirveen heiluttamisella edennyt paljon. Muohtka käännähti Inikoon päin toivoen, että elementtiveli voisi lainata auttavaa peistään, mutta Iniko ei taistellut lainkaan, Mirukasvoinen Toa oli tunkannut peitsensä kattosyvennyksen ja tunnelin pohjan väliin ja vihreät elementaalienergiat kulkivat maankuoren ja Toan käden välillä; Inikon silmät olivat kiinni ja hän mutisi jotain hiljaisesti.

Iniko yhdisti mieltään jälleen maan kanssa. Hänen aiemmin tuntemansa voimakkaan olevaiset olivat saaneet Toan mietteliääksi, ja hän pohti, josko niiden vihalla olisi yhteys torakoiden kaivuuoperaation kanssa. Jälleen maan Toa löysi voiman, Samolin mainitsemat olennot, jotka kaivoivat maata hampaillaan. Mutta hän tunsi myös muuta liikettä tunneleissa. Porakoita oli lähistöllä lisää. Mutta pohjoisessa, vielä usean kilometrin päässä, lähestyi suuri joukko sotilastorakoita aseet ladattuina. Iniko keskittyi; tämä oli ehkä ainut mahdollisuus.

Iniko luotasi maapetojen mieltä, yritti saada yhteyden. Hän pääsi osaksi muinaisia kaivajia, sillä ne olivat maasta tulleet ja osa sitä. Sillä tosiaan Inikon tuntema voima oli Onu-Iden-Nui, suuret maa-henget. Maan luista ne olivat syntyneet, terävät olivat niiden torahampaan ja vanhat niiden suikulanmuotoiset, harmaan ruhot. Tuuheilla viiksillään ne tunsivat mannerlaattojen liikkeen ja ne harvat, jotka koskaan näkivät niiden punaisten silmien hohteen, palasivat vain harvoin. Nyt torakoiden maanmuokkaus oli nostanut niiden vihan ja Inikon elementtivoimat antaneet niille suunnan. Torakkapartion kulku keskeytyi, ja ne, jotka yrittivät hyökätä, kaatuivat torahampaiden alle. Sotilaspartion johtajan oli tehtävä ainoa mahdollinen valinta: mikä ikinä olikaan hyökännyt metrojääkärien kimppuun, he saisivat selvitä yksin. Sotilaspartio perääntyi takaisin tukikohtansa suojiin.

Inikon mieli palasi ruumiiseen ja hän sai todeta, että porakat luolassa oli kukistettu. Hän varoitti muita siitä, että lähellä oli niitä vielä lisää, mutta maapedoista hän ei sanonut sanallakaan, sillä niiden suuri voima oli sekä kauhistuttanut että koskettanut syvästi Toaa. Siniviittojen ketju lähetti viestiä taaksepäin evakkoletkassa. Jos porakat eivät olisi hyökänneet vielä sivutunneleista jälkijoukonkin kimppuun, siellä varmasti ihmeteltäisiin viivästystä. Oli kuitenkin paras jatkaa. Rapukävelijät marssivat aukosta sisään, evakkoja alkoi virrata uuteen luolaan.

Silloin liian vähälle huomiolle jäänyt rapujalkainen poratankki rysähti käyntiin, sen pora alkoi pyöriä ja se rynnisti eteenpäin. Kahden porakan oli onnistunut hiipiä sisään muiden ottaessa vastaan Toien iskut. Poratankki yritti rysäyttää suoraan suojaamattoman matoran-väen päälle, mutta vasemmanpuoleista rapukävelijää ohjaava Ta-Matoran Garson oli nopeampi: Jätti-Nöpön mekaaninen koura nappasi poratankin parhaiten esiin törröttävästä osasta, vinhasti pyörivästä porasta, joka pysähty, ujelsi korviasärkevästi sekunnin murto-osan, ja sitten poratankki alkoi pyöriä vinhasti ympäri rapusaksen ottessaa. Sisällä Nazorakit syöksyivät normaalikiihtyvyyden aiheuttamien lainalaisuuksien vuoksi toinen tankin kattoon, toinen lattiaan, eikä kumpikaan saanut poraa pois päältä. Pyörivästä tankista oli mahdoton erottaa, liikkuivatko sen jalat, joten Garson ei voinut laskea sitä maahankaan, olisihan se voinut syöksyä päistikkaa päälle.

”Pomo, mitä minä teen?”Garson huusi Tongulle. Nöpö-kävelijän lavalla evakot siirtyivät taakse, jottei laite olisi kaatunut ilmaan nostetun poratankin painosta eteen.

”Samol, vasara!” Tongu huusi, avasi oman kävelijänsä ohjaamon kuomun ja hyppäsi ulos. Samol heitti suuren lekansa kykloopille, joka nappasi sen ilmasta, tähtäsi ja heilautti sitä kuin elonkerjuukinkereiden voimamieskoetuksessa. Kipinöitä sinkoili ilmaan, kun vinhasti pyörivän poratankin toisen rapujalat lensivät komeassa kaaressa luolan perälle. Tongu heilautti uudestaan, rauta vääntyi ja toisetkin jalat lensivät yhä sätkien pois. Nyt Garsonin rapukoneen otteessa oli lähinnä suikula, jonka yksityiskohtien erottaminen oli mahdotonta. Tankin sisällä porakat saivat tuntea maailman ensimmäisen torakkasentrifugin käytännön vaikutukset edellisen kenttälounaan geopoliittiseen asemaan ruuansulatuselimistössä.

”Nyt se ei enää karkaa!” Tongu huusi mölyävän porakoneen melun ylitse. ”Saatko heitettyä sen pora tanassa tien tukkivaan kiviseinään?”

Garson astui kävelijällä eteenpäin evakkojen roikkuessa yhä sen lavalla korvat peitettyinä. Rautanöpö siirtyi luolan keskelle ja sen rapujalat alkoivat vipattaa. Kävelijä alkoi pyörimään, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kun Garson käytteli taitavasti ohjaussauvoja. Pyörimisennopeuden ollessa tarpeeksi korkea hän vapautti kourien otteen ja lennätti aika lailla kaikissa suunnissa pyörivän poratankin jalattoman romun luolan vastapäiseen seinään. Osuma oli täydellinen, suikula töksähti pora edellä seinään ja alkoi hetimiten kaivautua sen läpi. Iniko ja Muohtka suurensivat aukkoa vielä Toa-voimillaan ja pian evakkoväki pääsi etenemään. Torakoiden tekemän seinämän läpi tunkeuduttuaan rampa poratankki jäi säälittävästi katolleen seuraavan luolaston lattialle. Sitä ohjanneista porakoista ei ollut enää potentiaaliseksi uhaksi, sillä normaalikiihtyvyys oli tehnyt jo tehtävänsä.

Joukkio lähti purkautumaan aukosta. Siniviittojen sotilaspoliisijoukon organisaatiokyky tuli tositarpeeseen, kun hyökkäyksen kokenut etujoukko lähti taas liikkeelle. Viestejä vaihdettiin. Jälkijoukon pitäisi saada tietää porauhasta mahdollisimman pian, elleivät he olisi oppineet siitä jo kovemman kautta.

Yhä maan alla, mutta syvemmällä ja muissakin suhteissa toisaalla

Maanalaisten Operaatioiden Ylijohtajan ja Metrojääkärten komentajan 004:n työpöydällä oli aivan liikaa tietoa ja päässään aivan liikaa ongelmia. Musta torakkajohtaja yritti rauhoittua katselemalla maisemaa kenttätoimistonsa ikkunasta. Pyöreästä panssarilasiaukosta näkyi juuri ikkunan kokoinen pala maata. Lasin ja maaperän välillä ei ollut mitään, mutta 004 sai ajatuksensa paikoilleen katselemalla graniittimurskeen ja lohkareiden muodostamaa kuviota. Lyhyt kenraaliluutnantti kuului 00-sarjaan. Häntä ei kuitenkaan paljoa näkynyt kenraalikunnan kokouksissa, sillä 004:n työmoraali suosi raskasta paiskimista ja kentällä mukana olemista. Torakat olivat luonnollisia pesänkaivajia, mutta metrojääkärien porat pääsivät vielä syvempiin multiin ja pois maanpäälisten klaanisyöpäläisten naurettavista yrityksistä heittää kapuloita Imperiumin rapujalkoihin.

Paitsi tietenkin nyt. Tieto kulki maan allakin, ja joitakin tunteja sitten kommunikaattori oli kertonut amiraalin pommittaneen valtavalla räjähdelastilla kokonaisen joen, jonka viholliskohteet olivat olleet täyttä huijausta. Virkaveli 002:n kunnia oli selvässä laskussa. Hieman jälkeenpäin uutisoitiin, että ilmavoimien johtaja 003 oli kerännyt potin ja upottanut mukana vielä yhden Klaanin suurimmista ilmalaivoista. Nui-Koron evakkoväen mysteeri oli silti ratkaisematon. 003 yhdistettäisiin nauriisiin vielä pitkään. 004:n ylenemisodotukset nousivat vauhdilla, mutta moinen ei kiinnostanut luolatorakkapomoa. Hän ei ollut pyrkyri, vaan viihtyi nykyisissä töissään. Ja nyt näytti siltä, että loppupeleissä hommat jäisivät hänelle.

004 siirtyi takaisin elektronisen työpöydän ääreen. Hälytyksiä sektorailla 18, 17 ja 22. 19, 20 ja 21, jotka olivat pimeinä, ja porantankkiyksikkö sektorilla 17 pamahti juuri pimeäksi.

”He pelasivat meitä kuin pahuksen nokkahuilua, mutta tästä haudasta ne jyväjemmarit eivät enää nouse,” 004 murisi ja katseli elektronista taistelupöytää. Sotilaspartiokin kääntyi takaisin eikä antanut tulitukea uhatuille sektoreille. Tämä ei kuitenkaan lannistanut 004:jää. Metrojääkäripataljoonakin pääsisi helposti voitolle moisesta evakkoretkueesta. Tunneleissa oli paljon mustia nazorakeja, jotka olivat muokanneet kovaa maaperää jo vuosien ajan. Nyt tunnelitorakoilla oli mahdollisuus näyttää myös 001:lle. Metrojääkärit eivät olleet saaneet arvoisaansa huomiota imperiumin suunnitelmiassa. 004 ei ollut tullut ajattelleeksi, että tämä saattoi johtua siitä, ettei kukaan ollut edustamassa heitä kokouksissa.


Parin kilometrin mittaisen siirtoväkijonon perällä tunnelma tiivistyi. Nazorakit olivat havainneet tulleensa huijatuksi, ja kirivät kulkuetta kovaa kyytiä. Mekaanisten rapujalkojen jyly voimistui voimistumistaan. Poratankit saisivat evakot pian kiinni.

”Valmiina?” Harkel kysyi vieressään tähtäilevältä bio-klaanilaiselta. Vastaukseksi moderaattori latasi hehtaarikanuunansa. Suuren kaliiperin Skakdi oli parkkeerannut pyörätuolinsa keskisuuren kiven kupeeseen. Viiksikyttä haki suojaa seinämän syvennyksestä.

Metrojääkäreiden hyökkäysmuodostelma oli pelottava näky. Kolossaalisella poranterällä varustettuja panssarivaunuja vyöryi nurkan takaa esiin peräti kolme kappaletta, niiden perässä tuntematon määrä jalkaväkeä.

Bladis vapautti tykkinsä tuhovoiman hyökkääjiä kohti. Lyhyt sarja räjähdekapseleita singahti hyökkäysvaunuja kohti. Ammukset törmäsivät panssaroituun poranterään ja mosahtivat. Savun ja äänen määrä ylitti odotukset, vahingon määrä alitti ne pahemman kerran. Tankki jyristeli yhä kaksikkoa kohti, täysissä voimissa.
”Ammu sitä- köh- uudelleen!” Harkel ohjeisti savun keskellä.

Skakdi teki työtä käskettyä ja laulatti mutkaansa toisen säkeistön verran. Jytinä oli edelleen kova, mutta vahinkoa se ei tehnyt. Harkelin sekaan syöksemä Kanoka ei auttanut asiaa pätkän vertaa. Viiksimies latasi uuden kiekon kaksoisheittimensä ylempään pesään.
”Uudelleen!” ylikomisario köhi.

Bladiksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme – lähes tuntematon matoralainen antoi hänelle täysin järjenvastaisia käskyjä. Skakdilla oli kaksi vaihtoehtoa: noudattaa poliisisedän outoa ohjeistusta ja tuhlata arvokkaita ammuksia panssarimobiilin kuljettajan itsetunnon pönkittämiseen. Tai olla ampumatta.

Kanuuna kurmotti kasan kapseleita torakkavaunun suuntaan, Harkel ampui kiekkonsa. Tällä kertaa yliviiksikomisarion taistelulautanen kuitenkin osui kohteeseensa – Bladiksen ammukseen. Kapseliprojektiilin koko moninkertaistu, samoin sen sisältämän räjähdeaineen määrä.

Iso paukku pikkusiskoineen mosautti muodostelman ensimmäisen hyökkäysvaunun poran irti. Kulkupelin keula räjähti. Palava tankki ohjautui oikealle ja työnsi viereisen menopelin seinään, johon sen pora alkoi kaivautua. Kolmesta tankista keskimmäinen oli tulessa ja oikeanpuolimmaisen kurssi oli kääntynyt kohti syvempiä multia, mutta viimeinen vaunu jatkoi jyräämistä. Se oli enää kivenheiton päässä kaksikosta. Tai kranaatinheiton.

Bladis nappasi pyörätuolinsa sivutaskusta käsikranaatin ja nykäisi terävillä hampaillaan siitä sokan irti. Sirpaleperuna ei kuitenkaan liihottanut kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa, vaan jäi skakdin kouriin.
”Mitä sinä teet?” Ylikomisario hämmentyi skakdin käytöstä.
Bladis mutisi jotain puoliääneen. Harkel hermostui entisestään ja yritti uudelleen.
”Mitä sinä-”

Juuri silloin skakdinmatikan laskutoimitus tuli päätökseensä.
”Sipsutteleva sotakoneenkuvatus!” kaksipyöräinen moderaattori karjaisi.

Sirpaleperuna liihotti kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa. Tarkkaan ajoitettu käsikranaatti räjähti juuri oikealla hetkellä panssarikoneen vieressä ja romutti sen vasemmat jalat. Poratankki kääntyi väkivaltaisesti vasempaan ja kierähti kyljelleen, katolleen, kyljelleen, pohjalleen, kyljelleen, katolleen, kyljelleen. Hyökkäysvaunu lopetti kierimisensä kymmenen metrin päässä Bladiksesta ja Harkelista. Ylikomisarion viikset väräjivät hyväksyvästi.

Savuava rotisko tukki tunnelin tehokkaasti – perässä rynnivät porakat joutuisivat ahtaaseen pullonkaulaan, kiersivät sen sitten vasemmalta tai oikealta.
”Vasen!” Skakdi ilmoitti puolensa, repäisi pyörätuolin pohjaan teipatun kiväärin otteeseensa ja tähtäsi vaunun vasenta puolta. Harkel varmisti oikean.


Torakat olivat saaneet maanalaisen evakkoletkan kiinni, ja Ma-Wetin lukuisten haarojen vartijat hermostuivat. Koska tahansa mutkat saattaisivat herätä eloon ja syöstä pakolaisten naamioille iskuryhmällisen poratorakkaa. Tunkkainen tunneli-ilma täyttyi jännityksestä.

Kaksi Nui-Koron siniviittaa, joiden vastuulla oli eräs poikkeuksellisen pimeä pätkä tunnelia, havahtuivat ääniin. Tunnelinhaarasta alkoi kuulua porien melua ja zankzorankielisiä taistelukäskyjä.

”Ne tulevat!” toinen heistä kiljaisi. Samalla hetkellä mutkan takaa rynni esiin Nazorak-ryhmä, sotaporat laulaen. Kaupunginkaartilainen kohotti kaksois-Kanokanheittimensä ja laukaisi. Aseen kahdesta kiekosta ylempi singahti pesästään ja viiletti tunkkaisen ilman halki hyökkääjiä kohti. Projektiili osui ryhmän ensimmäiseen torakkaan. Metrojääkäri hämmentyi yllättävästi venähtäneitä raajojaan, löi päänsä Ma-Wetin kattoon ja kompastui. Silmissä suureneva torakka tukki käytävän.
”Ei paha, sisko” Kanokaa käyttäneen poliisin partneri tokaisi ja virnisti. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun jättiötiäinen rupesi nykimään. Torakan monet leuat vääntyivät kamalaan irvistykseen ja se huusi tuskasta muutaman sekunnin, ennen kuin pyörivä poranterä kaivautui ulos sen yläruumiista. Torakka ei ollut kovin materiaali, jonka läpi metrojääkärit osasivat hyökätä.

Vastenmielisen mönjän peittämien poratorakoiden ja kulkuetta suojaavien siniviittojen välillä oli vielä parikymmentä metriä, kun poliisien takaa kuului huutoa.

Värikäs myllerrys loikkasi Suurkylän kaupunginkaartilaisten ylitse kuin tuulispää. Pöllämistyneet siniviitat katsahtivat toisiinsa.
”Onko tuo…”
”On.”

Kaikkien pohjoisen kansallisvärien värisillä nauhoilla koristettu poro kaksi matoralaista selässään hyppi varmoin askelin kohti porakoita. Ennen kuin metrojääkärit ehtivät käsittää merkillisen vastahyökkäyksen strategiaa, sarvihirviön selässä istuvista matoralaisista taaimmainen kohotti jotain ilmaan. Jotain tahmeaa. Jotain surisevaa.

Tuink!

Porakka ei ollut saanut edes entisen ryhmänjohtajansa sisälmyksiä silmistään, kun uusi näköeste lyötiin hänen päähänsä. Maailma täyttyi mehiläisistä.
”Aaaaaach!” maanalaiset soturit rääkyivät. Poro teki tiukan täyskäännöksen ja hyppi takaisin Nui-Korolaisten luo.

”Ottakaa tämä”, mehiläistarhaaja sanoi Siniviitoille ja ojensi heille varovasti tahman peittämän kepin. Tarhuri kaivoi esiin tulitikut ja sytytti mehiläisenkarkottimen.
”Ne eivät pidä hajusta”, hän neuvoi. ”Toivokaa, ettei kepukka ehdi sammua.”

Porakat huusivat tuskasta ja huitoivat ilmaa. Nazorakeihin ilmestyi paiseita kuin sieniä sateella, kun mehiläisparvi pisteli isompia ötököitä.
”Tuo on agressiivisin lajikkeemme.”

Poroa ohjastava matoralainen tökkäsi sarvirahia kylkeen jaloillaan.
”Hiaa, kohti uusia haasteita!”


”Uh-oh, mitäs nyt?” lumiukko ihmetteli tunnelin pohjan täristessä ja kiristi otettaan pormestarin talutushihnasta. Ortonien tunnelien ikiaikaiset seinät murenivat, kun niiden läpi tunkeutui vinhasti pyöriviä poria. Kaksi reikää ilmestyi tunnelin kattoon, yksi seinään ja yksi pohjaan, ja kaikista niistä ryöpsähti ryhmällinen metrojääkäreitä.

Snowie pälyili hermostuneena ympärilleen. Evakkoletkaa turvaavat Siniviitat ja pohjoisempien asutuskeskusten soturit kävivät taistoon koloista tunkeilevia torakoita vastaan. Kanokat laukesivat ja keihäät liisivät, muutama matoralainen kävi lähitaisteluun. Huonoksi onnekseen nämä Nazorakit olivat hyökänneet vankeja kuljettavaan osaan kulkuetta, joten valvojia oli tavallista enemmän. Nui-Koron selleistä löytyi lähinnä korttihuijareita ja taskuvarkaita, joiden päämääränä oli päästä Bio-Klaanin muurien suojaan ihan yhtä lailla kuin kunniallisemmillakin kansalaisilla. Vartijat saattoivat keskittyä vihamielisiin ötökkäsotilaisiin pelkäämättä kriminaalien pakoyrityksiä.

Paitsi ettei näköjään sittenkään.

Ympäröivästä taistelusta häkeltynyt ja mahdollista osallistumistaan puntaroiva lumiukko herpaantui hetkeksi, ja pormestari nykäisi talutusnyöriään voimakkaasti. Snowie menetti otteensa.

Kumarasta ryhdistään huolimatta Turaga Tahae viiletti yllättävän vauhdikkaasti pakosalle. Pulleasta ruumiinrakenteestan huolimatta Snowie loikkasi häkellyttävän nopeasti pormestarin käsiraudoista roikkuvan köyden kimppuun.

”Hup!” lumiukko huudahti tarratessaan talutusnarusta. Pormestarin kipitys jäi lyhyeen ja Turaga kompastui käsirautoihin sidotun köyden ottaessa vastaan. Rikollisen pakomatka ei kuitenkaan päättynyt vaan muutti suuntaa – Tahae putosi yhteen torakoiden saapumiskoloista.
”Aaah!” veronkiertäjä kiljaisi pudotessaan muutaman metrin.
”Iiih!” valkea klaanilainen inahti talutusnarun raahatessa häntäkin kohti onkaloa. Pian vauhti kuitenkin pysätyi: turagan elopaino ei ollut kyllin suuri raahaamaan Snowieta mukanaan monttuun.

”Oletko kunnossa?” lumiukko huusi mahallaan rötköttäen ja talutusnarusta kiinni pitäen. Pormestari oli ehkä paatunut rikollinen, mutta Snowie ei aikonut antaa Turagan satuttaa itseään.
”Roikun käsiraudoista torakoiden hyökkäystunnelissa! Onko se kunnossa?” pormestarin ääni vastasi kolosta.
”Öö, joo!”
”Valtava poranterä miltei kutittelee jalkapohjiani!”

Lumiukko nousi vaivalloisesti polvilleen pitäen köydestä tiukan otteen. Hän alkoi vetää narua ja nostaa Turagaa pois kuopasta.

Operaatio katkesi kuitenkin äkkiseltään, kun eräs kaivuu-nazorak huomasi epämääräisen hankkeen. Se äännähti jotain zankrzoraksi ja loikkasi muutamalla askeleella Snowien kimppuun. Hätääntynyt klaanilainen ehti reagoida ainoastaan nostamalla laukkunsa suojakseen ennen kuin kaatui selälleen kovaa maata vasten. Lumiukon onneksi porakan kunnollinen ase oli jo hukkunut sekamelskassa, ja ainoastaan käsipora uhkasi oranssinenäisiä kasvoja.

Vaaraa ei silti sopinut vähätellä. Musta Nazorak istui lumiukkelin päällä, poraton käsi Snowien suojakseen nostamaa laukkua sivuun repien.
Hetkonen, Snowie havainnoi hätäännyksen keskellä. Hänen oikean kätensä ulottuvilla oli nyrkinkokoinen kivi, joka kävisi varmasti torakan taltuttamiseen. Kyseinen raaja oli kuitenkin varattu pormestarin köyden pitelemiseen.

Pora omassa naamassa vaiko Turaga porassa. Valintoja valintoja.

Ei vahvinta aluettani.

Ennen kuin Snowie ehti toimia, keskikokoiset kangaspuut kolahtivat Nazorakin nuppiin. Porakkakroppa valahti täysin lötköksi ja kaatui sivuun Snowien päältä. Käsipora jatkoi pyörimistään harmittomasti Ma-Wetin kivistä pohjaa vasten.

Lumiukon pelastanut matoralainen ei jäänyt ottamaan kiitoksia vastaan, vaan jatkoi nyt jo perääntyvän Nazorak-iskuryhmän hutkimista. Ompelupuikot viilsivät ilmaa.

Snowie vääntäytyi polvilleen ja jatkoi pormestarin nostamista kuopasta. Muutaman vedon jälkeen Turaga nousi näkyviin käsiraudoistaan roikkuen.

”Tuli pieni ongelma”, Snowie höpötti kuin selitelläkseen hitauttaan. ”Vaakakupissa olivat sinun henkesi ja minun kauniit kasvoni.”
”Päädyit pelastamaan henkeni? En kyllä näe naamas-”
”Ehei, tuo sankari tuolla puuttui peliin ja ongelma ratkesi kuin itsestään”, Snowie hymyili ja osoitti porakan kolkannutta ompelijatarta.

Tahae mulkoili Snowmania kulmiensa alta.
”Kaikki valinnat eivät tee itse itseään.”


Kaaos levisi letkassa, kun sana torakoiden hyökkäyksestä tuli matkalaisten tietoon. Evakot olivat hädissään, eikä kellään ollut varmuutta mihin osaan kahden kilometrin mittaista jonoa Nazorakit olivat hyökänneet. Siirtoväkikulkueen keskivaiheilla Kepe yritti rauhoittaa tilannetta.
”Rauhoittukaa”, hän yritti hillitä evakkomassaa. ”Panikoinnista ei ole mit-”
Käsi tukki Kepen suun ja hänet vedettiin maahan, näkösuojaan vankkureiden ja seinän väliin. Hän protestoi mumisemalla, mutta oli täysin voimaton vastustaman. Tiede-Toan naama kolahti maahan.
Mitä tapahtuu? Eivätkö korruptoituneet päättäjät, kannibaalit, sinikätiset agentit, poratorakat ja Zeeronin sienisoppa riitä?

Kepe käännettiin ympäri ja häntä tuijottivat takaisin vihreät silmät valkoisen Haun kuopista.
”Hiljaa”, moderaattori murahti.
Valkovihreällä Toalla ei ollut aavistustakaan, mistä Same oli tullut.
”Koko hankkeemme on ollut turha, jos sinulle käy jotain”, selkhilaani supatti. ”Olet ainoa meistä, joka ymmärsi Nimdan legendan.”

Kepe rauhoittui, mutta ei silti ihan hyväksynyt Samen toimintatapaa. Moderaattorin käsi oli yhä hänen suunsa päällä.
”Ymmärrätkö?” Same tiukkasi.
Tiedemies nyökytti päätään. Käsi päästi irti ja Same auttoi Kepen taas pystyyn.

”Nyt, pienempää profiilia”, varjojen soturi kuiskasi.
Kepe hieroi oikeaa poskeaan, joka oli ottanut yhteen maankamaran kanssa. ”Juu juu”, hän vastasi, vaikkakin pelkälle tyhjyydelle, sillä Same oli jo kadonnut.


”Tyhjä!” viiksenkannatin huusi viimeisen Kanokan lentäessä pesästään. Se kolahti luolan kattoon, heikensi sitä, ja kivikuurorintama iski hyönteissotilasrintamaan.
Bladis ei vastannut heti vaan jakoi zamoreita porakoiden suuntaan. Hänellä oli paukkuja pidempäänkin tulitaisteluun, mutta ajan ostaminen ei ollut enää kannattavaa – kaksikko oli pidätellyt vainolais-Nazorakeja jo riittävän kauan. Evakot olivat päässeet jo pitkälle.

”Ja tähän päätämme oppitunnin aiheesta ’miksi terä kepin päässä on skarrarin typerä ase’!” Bladis vastasi, tosin ei ilmeisesti vieläkään Harkelille, ja nakkasi viimeisen käsikranaattinsa torakoiden joukkoon. Toisin kuin edelliset kranaatit, tämä yksilö täytti käytävän paksulla savulla. Ja sirpaleilla.
”Hyppää syliin!” Bladis käski.

Harkel kurtisti kulmiaan (ja vahasi samalla viiksiään).

”Hopi hopi, loksuleuat saavat kohta lämpökamerat päälle tai keksivät tulla savun läpi.”
Ylikomisaario hyppi käytävän poikki ja asettui pyörätuoli-Skakdin polvelle.
”Tässä ei ole mitään kiusallista.”
”Ei.”

Mosausraattori irrotti kaksipyöräisen menopelinsä selkänojasta sen isoimman tuliluikun. Konekivääri kimmelsi valokivien hehkussa. Siinä oli yksityiskohtaisia koristekaiverruksia, tarpeettoman paljon kaliiperia ja tosi tosi pitkä panosvyö.
”Tiedätkö, miten tämä toimii?” Skakdi kysyi sylissään nököttävältä siniviitalta ja taputteli tappoputkea.
Viikset nyökkäsivät, pää heilahti mukana.
”Mahti homma”, Bladis virnisti. ”Syötä panosvyötä pesään, minä ohjaan.”
”Ohjaat?”

Skakdi vastasi toiminnalla ja veti liipasimen pohjaan. Ratatatatatatata. Ase potki kuin riivattu ja pyörätuoli lähti rullaamaan taaksepäin alati kiihtyvällä vauhdilla. Punahehkuinen lyijy sinkosi torakoiden tuntumaan, kaksipyöräinen kaksikko evakoiden perään.
”Olen aina halunnut kokeilla tätäää!” Skakdi iloitsi konekiväärin jyskeen yli nopeuden vain kasvaessa. Ratatatata.
”Viikeni menettävät muotonsaaaa!”
Ratatatatata.


Mekaanisten rapujalkojen kipinä ja matoran-koipien töpinä täyttivät Ma-Wetin kärkijoukon syöksyessä kohti etelää. Joukkojen uudelleenjärjestämisestä ei ollut toivoakaan ahtaassa maasuolessa, ja letkan etupää oli nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi kiiruhtaa äkkiä takaisin kotipesälle ja hankkia mahdollista apua loppujoukon pelastamiseen. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kärki ei ollut kohdannut muita vainolaisia, meniväthän he koko ajan kauemmaksi Ämk- Guartsuvuoresta ja torakoiden pesän oletetusta sijainnista. Nöpö-kävelijöiden tavaratila ja laidat olivat todella ylikansoittuneita, kun pohjoisen pikkuväki piti niillä suuren luolajuoksun vaihtopenkkiä. Monet alkoivat jo väsyä, mutta nyt ei ollut aikaa lepotauoille. Silmänkantamalla letka oli vielä melko eheä, sillä siniviitat tekivät kaikkensa kansojensa ja naapureidensa suojelemiseksi ja opastamiseksi.

”Iniko!” Tongu huusi rautakävelijöiden melun yli, ”osaatko sanoa kuinka kaukana olemme Klaanista?”

Mustavioletti maan Toa siirtyi tunnelin seinustalle ja iski peitsensä sen seinämään. Vihreä maaenergiapallo säteili Toa-työkalun ja maaperän välillä, kunnes Iniko veti aseensa takaisin ja se sammui.

”Ei pitkästi”, Toa huusi takaisin, ”Tunnen jo etelärannikon mereisen kuoren ja kotimultien läheisyyden. Mutta Klaanin tunnelit tukittiin Zyglakien tapauksen jälkeen, emmekä pääse suoraan linnoituksen kellareihin.”

”Taidamme joutua itse kaivamaan”, Muothka totesi, ”Miten tarkkaan osaat määrittää oikean paikan? Minä en tunne Klaanin aluetta, eikä maa kerro sen saloja minulle.”

”Hmm, minulla on eräs koje auttamaan tähän hätään”, Iniko vastasi ja kaivoa haarniskansa taskusta esille pienen lieriön muotoisen esineen. ”Tämä on sähkökompassi, ja se osaa näyttää jo tällä etäisyydellä huomattavan virtalähteen eli Klaanin generaattorin. Suuntamme on melko hyvä, mutta joudumme kyllä lähtemään kohta oikealle eli länteen päin, mikäli tunneli itsessään ei käänny.”

”Selvä homma”, Tongu vastasi, ”Ja ilmeisesti myös ylöspäin! Mutta nyt ei muuta kuin eteenpäin!”

Klaanin tilukset

Päivä paiston Kerwanille. Satokausi läheni loppuaan, ja torakoiden kauppasaarron takia maata työkseen viljelevän Matoranin sato oli ostettu kokonaisuudessaan etukäteen ja vielä mitä parhaalla hinnalla. Porkkanain naatit, viljojen kullatut tähkät ja muista kasviksista turva-aidoilla eristetyt pahamaineiset räjähtävät Madu-hedelmät odottivat elonkorjuuta siisteissä riveissään. Kerwan pyyhki hikeä naamionsa otsalta ja nojasi talikkoonsa.

Yhtäkkiä yksi porkkanannaateista katosi näkyvistä maan sisään. Sitten pari muuta ja yhtäkkiä koko kasvimaassa oli aukko. Piru, myyriä, Kerwan ajatteli. Laji, jota Metru Nuilla kutsuttiin arkistomyyräksi (ja joita kyllä asui myös Klaanin arkistojen kirjavuorten kätköissä), oli yleinen Klaanin saarella ja aiheutti viljelyksille jatkuvaa tuhoa. Kerwan otti selästään bambukiekkonsa ja valmistautui tähtäämään esiin tulevan jyrsijät päähän, mutta esiin kaivautuikin suuri metallikoura, sitten toinen ja pian kauniille kasvimaalle nousi iso mekaaninen rapu-otus lava täynnä kummaa Matoran-väkeä ja ohjaamossa iso keltainen hahmo, jonka Kerwan tunnisti Klaanin Telakan johtajaksi Keetonguksi.

Kerwan laski kiekkonsa mutta ei leppynyt. Hän marssi Nöpö-kävelijän lyö ja napautti sen tuulilasia.
”Mitä pirua te teette minun pellollani? Onko tämä joku Telakan höyrykoneiden testauspäivä? Lähetän teille laskun menetetystä sadostani! Alkakaa painua nyt!”

”Hip hei ja anteeksi, herra maanviljelijä!” Tongu vastasi ja aukaisi kuomun. ”Mutta meillä oli vähän isomman puoleinen ja kiireellinen operaatio! Sinun taitaa olla paras lähettää laskusi suoraan Klaanin johdolle, sillä heitä me tässä edustamme.”

Rapukävelijän jälkeen tuli toinen, täällä kertaa matoranin ohjaama, ja sitten kolmas. Niitä seurasi muutama Toa, joista yhden Kerwan tunnisti Klaanin Inikoksi. Mutta retkikunta ei loppunut siihenkään. Esiin rautarapujen suurentamasta maakolosta kömpi Matoraneja, osalla kummat hatut päässä ja kaikilla naamalla helpottunut ilme siitä, että porakat olivat vaihtuneet porkkanoiksi. Kerwania harmitti väen aiheuttama kuormitus maapläntilleen.

”Älä turhaan varro, meillä menee tässä jonkun aikaa”, Tongu sanoi ja kaivoi kävelijän ohjaamon hansikaslokerosta muutaman rattaan, ”Käypä kaupungilla, osta itsellesi leivos ja tee ja tuo meille uusin Klaanilehti. Väki on paras laskea täällä ennen kuin kaikki katoavat kaupungin iloihin. Kelpo mies!”

Kerwan ei vastustanut rahojen voimaa vaan jätti peltonsa ja maasta kasvaneet evakot oman onnensa nojaan. Hän mietti toisinaan, millaista olisi elää normaalissa korossa normaalilla saarella.

Sota on rahaa

Bio-Klaani, kaupunki

Joukko Matoraneja istui aamiaisella Uudessa Kievarissa kaupungin uudemmassa osassa. Paikka ei kuulunut joukon vakiosyöttölöihin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Keskiuudessa kievarissa oli sattunut erään postinkantajamatoranin välikohtauksen seurauksena paha vesivahinko. Vanhaan kievariin oli osunut pommi. Itse asiassa useampi pommi, mutta edellisten vauriot oli korjattu pubin pitkän historian aikana erinäisin keinoin. Frakerakkin kapakka taas sopi paremmin töiden jälkeiseen vapaa-aikaan.

”Tässä kahvissa ei ole makua”, Onu-Matoran Mahba seurueesta totesi apeana ja katsoi kuppoonsa.

”Parempaa ei ole tiedossa, pikipää”, tiskin takana istuva huiviin pukeutunut synkän boheemi Ta-Matoran vastasi. ”Kuljetukset pohjoisesta ovat loppuneet. Meillä on vain tätä. Mikään ei kannata täällä enää. Saan kohta potkut. Mikään ei kannata.”

”Voi pojat, tuo asenne on tarpeeksi synkkä rikkomaan torakoiden kauppasaarron”, Mahba totesi takaisin ja naksutteli makeutusainetta kuppiin, ”Voisimme vaikka ladata sillä Cordak-tykin ja ankeuttaa sukellusveneet oikotietä Destraliin.”

”Tehkää mitä teette. Minä en aio jäädä tänne. Tämä paikka ei pysty puolustamaan meitä, vaikka täällä on Toia kilometrillä enemmän kuin Metru Nuilla.”

”Ehh, neliökilometrillä”, toinen aamupalalla oleva Onu-Matoran samasta seurueesta sanoi, ”tai periaatteessa myös kuutiokilometrillä…”

”Te insinöörit ette tajua muista kuin.. tuommoisista. Minä lähden vaikka itse pohjoiseen. Vaikka Steltiin. Roadan kaupungissa on tuottoisat markkinaraot Matoraneille.”

”Joo, ja se rako on skakdien hampaiden välissä”, yksi seurueen Po-Matoran, Kengbo, totesi väliin ja sai palkinnoksi naurunremakan. Kassamatoran näytti happamalta.

”No joo, heh, enpä tiedä, pojat… Kyllä niitä taitaa hyviäkin skakdeja löytyä”, Kengbo jatkoi, ”Gurtussa on mies kohdallaan, Telakalla liikku hänestä kaikkia seikkailutarinoita, ja Frakerakk on hyvä mies niin kauan kuin maksaa paukkunsa eikä huijaa flipperissä. Mutta sen sanon, että jos Roadaan menee niin saa keuhkonsa nopeasti täyteen hiekkaa, jos tiedätte mitä tarkoitan.”

Po-matoran virnisteli ja napauttu naamiotaan salaliittolaisin elkein. Kukaan muu ei tajunnut, mitä hän oikein tarkoitti, mutta oli selvää, että Kiven Matoranilla oli syvemmät merkityksen hiekalle.

Bio-Klaani, Telakka, kokoushuone

Ontor avasi pieniä pahvilaatikoita ja asetteli vaahtomuoviin pakatut lentokonepienoismallit Tongun osoittamiin kohtiin suurella ruskealla jalopuupöydällä, johon oli kaiverrettu kartta Klaanin saaresta. Samaan aikaan Tehmut asetteli Ternokin kanssa punaisia kartioita pohjoispuolelle kuvastamaan Nazorakien joukkoja. Telakalla ei ollut tarkkoja pienoismalleja torakoiden asevoimista, ja vaikka Walsinats olikin veistänyt luppoajalla muutamia konsepteja, ne oltiin hylätty liian groteskeina. Walsinats oli kova poika uskomaan kokeneempien lentäjien kertomia huhuja.

”Alan tosiaan näkemään punaista”, Tongu mietiskeli. Kokoushuone oli tornimaisessa rakennuksessa telakan pohjoispäässä, ja huonetta kiertävistä pyöreistä ikkunoista laskeva kaksoisaurinko loi huoneeseen valaistuksen, joka sai kartotorakat loistamaan.

”Heh heh, pomo, mutta kohta näät sinistä. Vieraat saapuivat pääoville”, ikkunasta tiiraillut Ternok sanoi.

”No kappas. Päästäämpä asiaan ennen yötä”, Tehmut sanoi ja meni avaamaan kokoushuoneen oven.

”Kop kop”, Guardian sanoi hymyillen kokoushuoneen oven avanneelle matoranille. Sininen skakdi oli huolestuttavan aseistautunut ottaen huomioon, että kyseessä oli vain strategiakokous. Selässään adminilla oli vastikään öljytty Vartija-kivääri. Hänen päällään olevassa kevyessä sissivarustevyössä oli pari lipasta, järeä veitsi, juomapullo ja pari kappaletta jotain, joka vaikutti epäilyttävästi kranaatilta.
Tehmut katseli vyötä varuillaan.

”Olen lähdössä tämän jälkeen pienelle metsäretkelle”, Gee sanoi nähtyään Tehmutin ilmeen. ”Älkää huolehtiko… kranaateista.”
Tehmut nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti.

Guardianin perässä kokoustilaan astui vielä kolme Toaa: Suga, Iniko ja Troopperi.

Guardian riisui selästään varustevyön ja Vartija-kiväärin ja jätti ne oviaukkoon roikkumaan jonkinasteisesta naulakosta. Hän asteli syvemmälle tilaan tutkien suunnittelupöytää katseellaan. Lopulta hän saapui Tongun luo.
”Aikapoika!” Guartsu naurahti. ”Pitkästä aikaa.”

”No niin, terve vain, hauska nähdä teitä noin sankoin… No, hauska nähdä teitä neljää. Itse kullakin taitaa olla hommansa. Ja heh, Gurttu on ainakin ymmärtänyt kokouksen motivaation oikein! Istukaa vaan, nojatuolit ovat jotenkuten lämmitettyjä”, Tongu jyrisi muiden päiden yläpuolelta ja istahti sitten sohvalle pöydän taaksen. Sohva toimi mainiona lepotuolina jätille.

”Olemme valmistelleet asetelman tietojemme perusteella”, Tehmut sanoi virallisella äänillä, ”Mutta varsinkin nazorakien rintamat perustuvat pitkälti arviohin. Toivottavasti voitte valottaa tilannetta pohjoisessa. Meidän poikien voimat on esitetty mahdollisuuksien mukaan parhaalla tavalla, mutta uskoisin silti, että voimme pitää Linnoituksen ilmatilan suojatulessa ja tehdä jonkin verran ennakoivia iskuja kauemmaksikin.”

Tehmut otti esille pitkän messinkisauvan, jonka päässä oli laatta, ja työnsi sillä muutaman keskikokoisen ilmalaivan pienoismallit Klaanin linnoituksen pienestä puumallista kauemmaksi pohjoiseen.

”Ongelmana tietenkin on se, että mitä enemmän pidämme aluksista sotakunnossa, sitä vähemmän voimme käydä kauppaa ja pitää yhteyksiä muihin saariin. Kauppakillat ovat hylänneet meidät ja omat aluksemme ovat ainoa reitti pohjoiseen, jossa oletetun torakoiden merivoimat hallitsevat vesiä. Mitä adminsto on mieltä asiasta? Pitäisikö meidän pitää puolustus etusijalla vai ei?”

”Ne yrittävät ajaa meidät ahtaalle”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Ne tietävät liian hyvin, että linnoitus ei ole täysin omavarainen. Elämme kaupasta varsinkin Nui-Koron ja pohjoisen kylien kanssa… ja mitä enemmän aikaa annamme niille, sitä täydellisemmin pohjoinen on niiden käsissä.”

”Ämkoo-vuoren ympäristö ainakin”, Suga lisäsi. ”Turaga Niddikin piti evakuoida linnoituksen puolelle viime viikolla. Vaari ei ole vielä tainnut ihan täysin hyväksyä asiaa…”

”… Niddi?” Troopperi kysyi hölmistyneenä.
Suga katsoi tätä pitkään. Hän teki lainausmerkit käsillään.
”Kyösti.”
”Ah.”

Guardian nojasi kyynärpäillään pöytää vasten ja tutki karttaa intensiivisesti.
”Mikä on etelän tilanne? Jos kierrämme Veljeskunnan saaren kaukaa, pääsemmekö hakemaan tarvikkeita mantereelta?”

”Ehdotimme asiaa Eteläiset Mantereen Kauppaliittoutumalle, mutta sellaisen merimatkan kustannukset olisivat nousseet naurettaviksi. Tavaran tuominen etelästä ei ole helppoa, sillä merenkulku on kaiken lisäksi epävakaata. Homma tietenkin onnistuisi ilmakautta, mutta se tekisi hallaa puolustukselle ja herättäisi varmaan vihulaisen huomion ennen pitkää. Laivakauppiaat vetävät etelän reiteistä kovaa taksaa, eikä Eteläisen Mantereen tullit auta asiaa yhtään. He pitävät meistä paljon vähemmän kun pohjoisen mantereen pojat”, Tongu vastasi ja naytti seinällä olevaan, suuremman mittakaavat karttaan piirretyjä reittejä.

”Etelän tyypit ovat outoja”, kättään kantositeessä pitävä Ontor sanoi, ”niistä ei osaa edes sanoa, mitä heimoa edustavat.”
”Jaa, taitaapa asua tälläkin saarella monenmoista kulkijaa”, Ternok mietti ja raapi leukaansa, ”Vaan samalla puolella sitä taidetaan olla kaikki.”

”Eli lopulta olemme omillamme”, Guardian sanoi. ”Sepä miellyttävää.”
”Entä juuri Nui-Koro ja etelän kylät?” Suga ehdotti. ”Näillä alueilla on kuitenkin aika paljon maataloutta. Eiköhän siitä löydy leipää itse kunkin pussiin tarpeeksi.”

”Mitä pidemmälle miehitys menee, sitä enemmän Nui-Koro ja etelän kylät alkavat pikemminkin olemaan riippuvaisia meistä”, Guardian sanoi. ”Ja yhä harvempi haluaa olla tekemissäkään tämän sodan kanssa. Ennemmin tai myöhemmin heidän täytyy kuitenkin valita puolensa.”

”Nui-Koro on kaukana, ja epäilemättä välillämme on jo joitakin pataljoonia tai miksi niitä nyt kutsutaankaan”, Tongu sanoi, ”Eversti tietää. Mitä Etelän kyliin tulee, niihin pääsemme vielä melko helposti maatakin pitkin, mutta varsinkaan nyt syksyn tullen heilläkään ei ole liikaa ylituotantoa. Ruki-Korolaiset väittävät, että torakoiden laivat karkoittavat kalasaalit, enkä menisi väittämään niille vastaan kala-asioista.”

”Eivätkä kaikki kylät ole koskaan halunnet olla liikaa Klaanin alaisuudessa”, Tehmut lisäsi, ”Olen asunut nuorempana niillä seuduilla, ja olen aika varma, etteivät ne pitäisi ajatuksesta, että saavat omaa leipäänsä vain kortilla.”

”Vaikeat ajat vaativat vaikeita tekoja”, Guardian sanoi. ”En usko, että Nui-Koron pormestarikaan väittäisi vastaan. Meidän on joka tapauksessa verkostoiduttava ulkopuolisten kylien kanssa jotenkin. Tarvitsemme kaiken avun, jonka saamme.”

”Verkostot”, Iniko sanoi. Tämä oli ensimmäinen asia, mitä toa oli sanonut kokouksen aikana. ”En tiedä, kuinka kaukaa haettu ajatus tämä on, mutta… entä jos veisimme homman maan alle?”

Pöytää ympäröivä väki tuijotti Inikoa hiljaa.
”Siellä me olemme joka tapauksessa, jos torakat saavat haluamansa”, Gee sanoi. ”Tarkenna, hyvä mies.”

”Vesitiet, puhdas mahdottomuus”, Iniko vastasi. ”Rautaviiksi ja sen pikku kaverit pistävät veneemme pinnan alle, jos emme ole tosi varovaisia. Ilmateitse olemme taas tosi hyviä, mutta onko meillä tarpeeksi aluksia muuhun kuin puolustukseen? Mutta miettikää. Maan alla.”

”Sielläkin kyllä odottaa torakoita”, Suga huomioi.
”Nazorakien metrojääkärit ovat vielä aika tuore siipi”, Guardian sanoi. ”Kouluttamattomia. Laitteistoltaan vielä lapsenkengissä. Eivätkä skakditkaan pahemmin välitä maan alla toimimisesta. Jatka vain, Iniko.”
”Ortonit. Ortonit ja niiden tunneliverkosto. Se… mikä se oli. Ma Wet. Eikö sen ole huhuttu kulkevan jopa valtamerien ali?”

Kokouksen osallistujat tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa.
”Iniko”, Guardian sanoi ääni vakavana.

”Herra admin?” Toa vastasi.

”Voisin suudella sinua”, Gee sanoi virnistäen.

”Ai”, Iniko sanoi silmät pyöreänä. ”Kiva.”

”Mainiota! Tiesin, että pääsimme johonkin. Minulla on ehkä tunneliverkoista kartta jossain, mutta se on hyvin vanha ja luultavasti epätarkka. Mitenköhän on, miten tietoisia muut kylät ovat Ma Wetistä?” Tongu mietti ja avasi suuren vetolaatikon pöydän kupeesta. Sisällä oli rullia, joiden patinoituneisiin kuparilaattoihin oli merkattu Matoran-kirjaimilla kuluneita tekstejä. Hetken penkomisen jälkeen jätti nosti pöydälle kahdella rullalla olevat käärön, teki pöydälle tilaa ja levitti sen siihen. Paperi oli haalistunut, mutta saaren päälle oli piirreetty teitä, joita ei varmasti nähnyt vakoilulentokoneista.

”Tuo kartta on ikivanha”, Tehmut sanoi, ”uudempia kyliä ei ole merkitty lainkaan. Tuolla on Nui-Koro, ja tuo mökki kuvaa ilmeisesti Klaania. Pääväylä menee -tai meni- hyvin lähellä Kummitusten suota. Mielenkiintoista.”

”En käyttäisi tuota karttaa”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. Hän otti kartan käteensä ja tiiraili sitä tarkemmin. ”Se ei oikein vastaa nykypäivää. Tämä on Klaanin vanha sijainti. Olemme tästä pisteestä kuusi kilometriä kaakkoon.”

”Vanha kunnon puulinnake”, Suga sanoi uppoutuen nostalgiaan. ”Ne ne vasta olivat aikoja.”

”Joo, vähemmän rasistihyönteisiä ja nelikätisiä tappajakyklooppeja”, Guardian heitti. Hänen katseensa siirtyi Keetonguun. ”Ei pahalla.”
Termin ”tappajakyklooppi” ironia Guardianin suussa selvisi hänelle itselleenkin aivan liian myöhään.

”Minä pärjään kahdella, kiitos vaan”, Tongu sanoi ja virnisti, ”Ja ehkä saamme Ortoneilta paremman kartan, jos joku on heihen yhteydessä. Minä en ole kuullut paljoakaan koko kansasta tai heidän periaatteistaan, mutta eivät vaikuta torakoiden ykkösystäviltä.”

”Torakoiden ystäviin kuuluvat kaikki lajit, jotka ovat nazorakeja”, Guardian vastasi. ”On aivan toinen kysymys, suostuvatko ortonit taistoon torakoita vastaan.”
”Ennemmin tai myöhemminhän heidän on pakko”, Toa Summerganon sanoi jämerästi. ”Jos nazorakien vihollisiin kuuluu kaikki elävä ja ei-nazorak, kaikki saarella asuvat ovat vaarassa!”

”Enemmänkin diplomatiakysymys”, sininen skakdi sanoi. Diplomatiasta oli muodostunut viime vuosina kirosana.
Muut pöytää ympäröivät jäivät odottamaan selitystä adminilta.
”Ortonit eivät koe kuuluvansa samaan lajiin kuin matoranit. En puhuisi helposti taivuteltavasta sakista.”
”Ah. Minä rakastan politiikka”, Tongu totesi ja pyöritteli silmäänsä.

”Siltikin voisimme yrittää ottaa käyttöön joitakin tunneleista”, Troopperi sanoi, ”Joukkovoima ei ole koskaan ollut puolellamme, mutta kapeita tunneleita olisi elementtivoimin helppo puolustaa, olisi vastassa sitten torakoita tai muita, ketkä eivät… ole puolellamme.”

”Minusta on surullista, että kaikki diplomatiamme käydään nykyään sarjatuliohjusten välityksellä”, Tehmut totesi ja jatkoi, ”Mutta niitä sentään riittä. Saimme kaksinkertaistettua cordak-tykistöt sillä aikaa, kun te seikkailitte pohjoisessa. Cordakit eivät tunnu olevan valtaväen suosiossa, mutta tiedä sitten olisiko nekin rahat pitänyt käyttää elintarviketilanteen parantamiseen.”

”Muut suosivat taika-aseita ja hokkuspokkuksia”, Ternok lisäsi, ”Eivät ymmärrä vanhan kunnon mekaniikan ja mustaruudin päälle. Ei sillä, kyllä Vartija-kivääri tuntuu aika raudanlujalta vehkeeltä, siinä voin tulla vastaan”, hän nyökkäsi Gurtulle.

”Toisaalta taas…” Guardian mietti puoliääneen. ”Se, että ortonien johto ei välttämättä lämpene matoran-liittolaisille ei välttämättä niinsanotusti tapa meitä kehtoon.”

”… mikä on kehto?” Ternok kysyi hölmistyneenä.
Gee heilautti kättään yrittäen sysätä epämääräisen keskustelunaloituksen maton alle.
”Unohda. Kielikuva kuulosti nätiltä.”
”Öh, selventäisittekö silti, herra eversti?”
”No, aika pieni osa esimiehistänne on matoraneja ja Toia, ihan näin esimerkkinä…”

Inikon päässä näytti jälleen välähtävän. ”Herra admin, tarkoitatteko, että keräisimme jonkinlaisen joukkion muita kuin matoran-sukuisia… neuvottelemaan ortonien kanssa tunnelien käytöstä?”
Guardian läimäisi Inikoa kädellään selkään ja hymyili koko hammasrivillään. Klaanilaistoan katse muuttui kuin klapilla päähän lyödyksi. Hän ehti kahden sekunnin ajan kehitellä päässään useamman teorian siitä, miksi oli onnistunut ansaitsemaan itselleen fyysistä kuritusta. Geen seuraava kommentti kuitenkin rikkoi kaikki teoriat.

”Kuunnelkaa tätä miestä, hänellä on visioita”, Guardian naurahti. ”Ylentäkää joku tämä heppu!”
”Eikö se olisi tavallaan sinun velvollisuutesi”, Keetongu kysyi varsin jäätävällä äänellä.
”Vaiti.”

”Hmm, no, se ei kuulosta hommalta Laivastolle, sillä täällä on töissä vain matoraneja”, Tongu mietti, ”Lähinnä, ja minulla riittää hommaa täällä. Mutta kummia kavereita meiltä löytyy oikealta ja vasemmalta, se tuskin on ongelma… Selakhiaani-Same tuskin tuntuu parhaalta ystävältä lähentymiseen, ja pahojen skakdien olemassaolo tekisi hallaa teikäläisten lähetystöille… Snowie olisi tietty paras vaihtoehto tälläiseen, mutta eipä ole lumi-ukkoa näkynyt vähään aikaan.”

”Snowman vetää aina sitä hintelää Toaa mukanaan, ja se sotisi kyllä alkuperäistä ideaa vastaan”, Ontor pisti väliin. ”Ketäs muita meillä on: Visokki,”, (Tongu irvisti huonosti peitellysti), ”Daxbros-Peikko, Gahu, Monarth, se luihunnäköinen aristokraatti Taimer… ketä näitä nyt on, ei täällä putkien välissä ahertelu kovin sosiaalista ole.”

”Te olette vain matoraneja, mutta eihän se tietenkään estä Laivastoa suojaamasta operaatiota?” Guardian sanoi.
”Mu-mu-mutta…” Ontor änkytti, ”Eversti hyvä, nyt puhutaan maanalaisesta toiminnasta! Emmehän me ymmärrä kuin siipien ja suihkumoottorien päälle…”

”Eikös tuo ole vain haaste teikäläisille?” Suga uhmasi hymyillen. ”Jestas sentään, kun joku saa Tahtorakin kokoisen kapistuksen lentämään, ei pari kaivuria luulisi olevan vaikea operaatio.”

”Hei, tehän olette sentään Onu-Matoraneja”, Iniko sanoi ja virnisti Matoralaiselle. Toan musta Miru oli ideaali päähine virnistämiseen.

”Onhan meillä näitä Ussal-kävelijöitä”, Tongu sanoi, ”Käyttimme kerran yhtä, kun etsimme Manua. Suga taitaa muistaakkin. Vihollisen skakdiapinat kuitenkin tekivät siitä romua ja projekti tyssäsi. Mutta olen kyllä miettinyt jotain samankaltaista mutta kestävämpää. Saimme paljon raaka-ainetta kun upotimme sen Torakoiden ilmaparsan mereen, ja se pelti kestää kovempaakin Zamor-tulitusta. Mutta hommia on muitakin, ja vanha konsempi tarvitsee muutoksia, ennen kuin sillä voi kaivautua paremmin… Ussalin saksethan muistuttavat kauhoja, niillä voisi kaivaa… Hydrauliikalla liike olisi vakaa, kunhan vain saisimme liikeradat oikeiksi… G, voisitko lainata Nöpöä, voisimme pistää sen hiekkalaatikkoon, piilottaa sinne vähän muonaa ja katsoa, miten se kaivautuu, ehkäpä napata liikeradat filmille…” Tongu luonnosteli ilmaan miettiessään ääneen.

”No nyt alkaa kuulostaa meidän hommalta”, Ontor sanoi ja hymyili.

”Jos osamme sodassa leviää muillekkin alueille kuin ilmapuolustukseen, meillä on aivan liian vähän väkeä”, Tehmut tuumi, ”Vaikka olemmekin rekrytoineet paljon lisää Matoralaisia viime aikoina. Tuntuu siltä, että vihollisella riittää joukkoja vaikka muille jakaa.”

”Niillä on siellä pesänsä perukoilla yksi iso mörkö, joka muljauttelee pentujaan jatkuvasti”, keltainen jätti sanoi Tehmutille, ”Suga muistaa tämänkin siitä hyödyttömästä tehtävästä, jolle Manu veidät veti. Sentään päästiin sieltä hengissä emmekä hengistämme. Toivottovasti tuuri jatkuu vielä.”

”Taisimme silloin saada kaikki osaksemme Matoron onnea ja harppuuna”, Suga vastasi hymyillen.

Guardian huokaisi ja katseli vaivaantuneesti kattoon. ”Okei. Voimasuhteemme. Haluatteko ruusuilla koristellun totuuden vai totuuden?”
”Totuuden”, Tongu sanoi jämerästi. Matoranit nyökkäilivät epävarmoina, Toat vähän rohkeamman näköisinä.
”Meitä on vähän”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. ”Torakoiden määrääkin on itsessään mahdoton arvioida, ja Gaggulabion armeija on siihen päälle rapeat nelisensataa sotilasta. Zyglakit ovat hajautuneet niin pieniksi leireiksi, että tarkkoja arvioita ei ole. Vähemmän niitä on kuin skakdeja, mutta yksikin Zyglak voi olla liikaa.”

”Mihin tämä pistää meidät?” Suga kysyi sormet ristissä.
”Ahtaalle”, Gee vastasi. ”Onneksi näiden liittoumalle täytyy olla syy. Torakat eivät kokeneet pärjäävänsä meille yksinään. Jos se yhtään lohduttaa, niin satoja tuhansia niitä ei sentään varmaan ole. Ne olisivat jyränneet meidät jo itse.”

Guardian tarttui yhteen karttakepeistä ja osoitti sillä Klaanin kartan pohjoispuolella olevia nazorak-nappuloita.
”Allianssin strategia on alusta asti ollut saaren täysimittainen miehitys. Se oli selvää. Ne toivat pesänsä ja kenttätukikohtansa jonnekin pohjoiseen. Ne hivuttautuvat vähitellen etelää kohti, vallaten pohjoisen vaikeakulkuisia paikkoja altaan. Ne haluavat lukita meidät linnakkeeseemme.”

”Käy järkeen”, Tongu sanoi. ”Rannikko ei ole hauskin mahdollinen paikka puolustautua niitä vastaan, ja suurin osa niiden tuhovoimasta tulee siitä oopperatalopaatista.”

”Aivan”, Gee vastasi. ”Lisäksi suora hyökkäys etelästä olisi antanut meille mahdollisuuden piiloutua metsiin tai vuorelle. Ne ovat marssineet tietoisen verkkaisesti pohjoisesta meitä kohti. Ne tietävät, että me tiedämme, että ne ovat tulossa.”

”Mutta tietävätkö ne, että me tiedämme, että he tietävät, että me tiedämme?” Ternok kysyi.

”Uskon niin”, Gurttu vastasi.

”Se oli retorinen kysymys, eversti.”

Gee nojasi karttakepillään vasten karttaa.
”Se on osa show’ta. Ne eivät koskaan halunneetkaan tehdä tätä nopeasti. Ne tietävät, että viivyttely on osa pelotevaikutusta. Ja pojat, siinä ne ovat onnistuneetkin.”

”Jaa-a, ei tässä armeijaksikaan voi muuttua”, Tongu vastasi, ”Mutta henkeä on pidettävä yllä. Ämkoon menetys on raskas isku, ja vaikkein ole lainkaan perillä sen syvemmistä vaikutuksista, se on ajanut mielialan kellarin kattoa alemmaksi. Torakanketaleet ampuvat muillakin kuin zamoreilla. Meidän on pidettävä henkeä yllä.”

”Vanhanaikaiseksi menee, ja sehän sopii meille”, Ontor virnisti, ”Palopuheita, paraateja ja näytöksiä. Meidän pitää saada kansa tajuamaan tilanteen vakavuuden lisäksi se, että asialle voi tehdä jotain, ja eteenkin se, että me piru vie teemme!”

”Allianssi on muaka, ja me olemme hyönteinen”, Guardian sanoi. ”Mutta pitääkö hyönteinen linjoja, kun muaka tunkeutuu sen reviirille? Ei. Emme voi puolustautua raakaa voimaa vastaan.”

”Tarkoitat, että meidän täytyy pistää”, Suga sanoi. ”Iskeä sinne, minne ne eivät näe.”
Guardian näytti peukkua ja laski karttakepin pöydälle.
”Bingo. Meillä on rautalinnut. Meillä on veljeskunta. Emme voi ottaa Liigan koko voimaa vastaan, mutta voimme olla tosi, tosi, tosi, tosi penteleen ärsyttäviä vastustajia niille.”

”Minä olen kuullut tästä! Sitä kutsutaan mottotaktiikaksi, mutta unohdan aina, mikä se motto oli”, Ontor sanoi innostuneena.

”Se on motti eikä motto, ystävä hyvä”, Tongu korjasi, ”Ja niin, tosiaan. Muistatteko sen pikahyökkäyksen, jolloin upotimme erään torakoiden rahtilaivan rannikolta? Semmoisilla voisimme pärjätä, kunhan saisimme vakoilun kuntoon ja kartoitettua tarkemmin vainolaisten asemia.”

”Ne tietävät meistä enemmän kuin me niistä”, Guardian sanoi ja otti askeleita ovea ja siellä odottavaa aseistustaan kohti. ”Ehkä asian on aika muuttua.”

”Niin, varmaankin näin”, Tongu vastasi, ”Ainakin tämä oli valaiseva tilaisuus. Mietimme asiaa ja katsomme, mitä saamme aikaan. Onneksi meillä on vielä hetki hengähtää tässä auringonlaskussa ennen todellista töminää.”

”Minä olen ainakin valmis pistämään ranttaliksi”, Ternok sanoi ja hyppäsi nojatuolistaan, ”Antakaa minulle Lohrak-hävittäjä ja pataljoona torakoita ja saari jolla mellestää, niin teen varmasti voittoa!”

”Asenne kohdillaa”, Troopperi sanoi, ja Toan nousivat ja kävelivät Guartsun perään. Väki hyvästeli toisensa. Suuri puuovi sulkeutui hiljaa. Tongu katsoi mahonkipöytää ja sillä olevia nappuloita.

”Jaa-aa, hammasratas sinne tänne ja öljyä väliin… Ehkä tämä sota ei olekaan vielä tässä.”