Avainsana-arkisto: linnut

Painajainen merellä

Pimeä huone

Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin ”kokeellinen tarinankerronta”.

Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.

”Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. ”Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.

”Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
”Ai että mitä?”
”Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”

Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. ”En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
”Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.

”Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”

Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
”Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
”Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.

”Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. ”Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”

”Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
”No, niin”, Kapura myönsi.

Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.

”Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”

”Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.

”Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. ”Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”

Kapura mitoitti dramaattisen taukonsa jonnekin ironian rajamaille.

”PAINAJAINEN MERELLÄ”

”Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
”Ai miten muka?”
”Se lukee laatikossasi.”

Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.

”Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”

”Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. ”Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
”Ei, vaan mielisairaalaan.”
”… aha.”

”Miksi sen nimi on ’Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.

”Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. ”Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”

”Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. ”Mikä se muuten on?”

”Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. ”’Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”

”Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.

”Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”

”Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. ”Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”

”Ei ole”, Kapura sanoi. ”Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”

”Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
”PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. ”Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”

”Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. ”Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”

”Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. ”Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”

”… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.

Kapura pudisti päätään.
”Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”

Kenelläkään ei näyttänyt olevan.

”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”

Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.

”Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. ”Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
”Tunnelma on tärkeintä!”
”– asennossa. Hahmoni on siis…”

Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.

”… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
”Lue loppuun”, Kapura kehotti.

”Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”

Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.

”Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, ”en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”

”Ei tietenkään”, Kapura kielsi. ”Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
”… ahaa.”
”Sitä paitsi”, toa jatkoi, ”ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”

”Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. ”En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”

”Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, ”ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”

”… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.

”Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. ”Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”

”Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. ”Minun hahmoni on Arukap, joka on–”

”Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.

”Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. ”Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”

”Arukap, joka on… meri–”
”Hei, älä tuota lue! Jätä väliotsikko ’SALATTU MENNEISYYS’ välistä!”

”Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”

”Saat toki”, Kapura sanoi. ”Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.

”Ehdotus”, Randa sanoi. ”Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”

”Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. ”Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”

”Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”

”Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. ”Lue tietosi. Esittele itsesi.”

”Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, ”ja hahmoni on Daleva. ’Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”

”Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
”Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.

”… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. ”Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”

”Hyvä on”, Kapura huokaisi, ”jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”

”Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. ”Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
”Miten edes…” Xela kyseenalaisti.

”Oikea asenne!” Kapura keskeytti. ”Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”

”Ahuj”, ko-matoran sanoi. ”Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”

”Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, ”mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”

Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat ”kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.

”Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”

”Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.

”Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. ”Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”

Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.

”… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”

”… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. ”… oikeita?”

”Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
”Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
”Juuri se.”

Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.

”Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. ”Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”

Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.

”Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”

Aft-Uinuva

”Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.

”Hmm?”

Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”

”Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. ”Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”

”Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.

”Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. ”Onko sinulla jokin suunnitelma?”

”On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.

”Murretaan tuo lyijyovi.”

Pimeä huone

”Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.

”Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. ”Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”

”Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”

”Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.

Aft-Uinuva

”Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. ”Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”

”Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. ”Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”

Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.

”Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”

Pimeä huone

Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.

Aft-Uinuva

”En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. ”Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”

Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.

Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…

Pimeä huone

”Ei”, Kapura sanoi, ”en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”

Aft-Uinuva

Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.

”Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. ”Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”

”Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.

”Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–

”Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.

”Luulen, että…” Daleva sanoi. ”Luulen, että… kaadun portaissa!”

Pimeä huone

”Heitä noppaa”, Kapura opasti. ”Silmäluku määrää, kuinka monta… elämäkuutiota menetät.”

”Mitä? Oikeasti?” Lipes kysyi surkeana. ”No tuohan on ihan kohtuutonta! Minähän voin kuolla portaissa!”

Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
”Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”

”Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. ”Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”

Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.

Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.

Neljä.

Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.

Portaikko

Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.

Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.

Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.

”Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”

”Ööh, minä…”

Pimeä huone

”… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. ”Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”

Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
”Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. ”Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”

”Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.

”Näette sitten”, Kapura lupasi. ”Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”

Veden matoran ei kommentoinut.

Portaikko

”Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.

”Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.

”Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
”Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”

Pimeä huone

”Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”

”Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. ”Ahaa. ’Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”

Ahuj huokaisi. ”Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”

”Siihen on myös oma taulukkonsa.”

Käytävä

”Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. ”Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”

”Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. ”Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”

”Ehdotus hyväksytty.”

Pimeä huone

”Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. ”Tästä tulee hienoa.”

Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”

”Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. ”Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”

”Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.

”Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. ”Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”

Lyijyhuone

Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.

He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.

Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.

”Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.

”Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.

”Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”

”Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. ”En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”

Pimeä huone

”Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.

”Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. ”Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”

”Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.

Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
”Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
”Hienosti argumentoitu.”

”Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. ”Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
”Tohtori Puu–”
”Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”

”Ai”, sähkön matoran mutisi. ”En kai minä sitten.”

Lyijyhuone

”Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. ”Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”

”Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. ”Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”

Pimeä huone

”Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.

”Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.

”Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. ”Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”

”Hyvä on”, Xela huokaisi. ”Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”

Lyijyhuone

”Oho!” Xentoro hihkaisi. ”Täältähän löytyi… radiopuhelin!”

”Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. ”Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.

”Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”

Pimeä huone

”Hienosti tehty, paljastit olemassaolomme kaikille!” Randa ähkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. ”Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”

Lyijyhuone

Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.

666 HAIL ATHEON”, ääni puhui. ”KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.

”Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.

JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…

MINÄ

TEEN

TEISTÄ

LAKKEJA

Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.

666”, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.

”Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.

”Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. ”Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”

”mä voin näytää tien ulos heh”

Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.

Pimeä huone

”Entistä typerämpää”, Xela huokaisi. ”Ja epärealistisempaa.”

”Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. ”Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”

”Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”

Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.

”En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. ”Siirrytään takaisin peliin.”

Hattuhuone

”Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. ”Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”

”no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. ”kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”

”Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.

Pimeä huone

”… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.

”Perustelu hyväksytty”, Xela huokaisi. ”Seuraamme kania.”

”Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. ”Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”

Toa ei kuullut vastaväitteitä.

”Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”

Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.

”Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. ”Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”

Käytävä

… jostain tuli kolme varista.

”Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
”Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.

Kraa”, varis sanoi.
666 Hail Atheon”, virkkoi toinen.

Urbam kohotti kulmiaan.

Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.

Pimeä huone

”… anteeksi?” Lipes tiedusteli. ”Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”

”On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. ”Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”

Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.

”Mutta…” Randa sai viimein mutistua. ”Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”

”Ne olivat tosi pelottavat portaat.”

”… okei.”

Jälleen laskeutui hiljaisuus.

”Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. ”Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”

Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.

”Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.

”Ei haittaa”, Kapura sanoi. ”Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”

Käytävä

Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.

Pimeä huone

”Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.

Käytävä

Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.

Pimeä huone

”Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.

Kapura piti mietiskelevän tauon.
”Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. ”Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”

Kuusi.

Portaikko

Urbam vilkaisi taakseen kuultuaan järkyttävän huudon kantautuvan portaiden alapäästä.

Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.

Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.

Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.

Hetkinen. Ei ollut.

”Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.

Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. ”Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.

”Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?

”Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.

Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.

”Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. ”Daleva on ihan kunnossa.”

”Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?

Yhtäkkiä taivaasta laskeutui jumalallinen olento puhumaan Urbamille järkeä.

”KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. ”MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”

”En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.

”Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.

”VAITI”, jumaluus käski. ”VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”

”Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.

”EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
”Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
”SE EI OLE MINUN ASIANI.”

Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.

”VIIMEINEN TILAISUUTESI.”

”En ajatellut.”

”HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.

Eihän ollut.
Olihan.
Eihän ollut.

”LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”

”Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”

”SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”

”Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. ”Minun mieleni on eheä.”

”OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. ”POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…

RIKON SÄÄNTÖJÄ

Urbam ei–
Rikon sääntöjä.
Ur–
Rikon sääntöjä.
Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?

Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.

Lyijykäytävä

Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.

”Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.

”ehk heh”

”Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.

Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?

Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.

”Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.

666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666

”Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.

”muten”, jänö sanoi. ”ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”

”Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
”niin mäki heh”
Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.

”läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.

”Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. ”Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”

”koht a”, kani sanoi mysteerisesti. ”en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”

Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.

Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.

Pimeä huone

”… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.

”En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.

Lyijykäytävä

”peri lä olaan!”

Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.

Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.

”Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
”Hei”, Xentoro tervehti.
”… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.

”Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.

Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
Hyvä idea.

”Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. ”Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”

”olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”

”… aha”

Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.

”si sään”, se kehotti.

”Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. ”Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”

”john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. ”on kire ja hopu!! sis ään!”

Pimeä huone

”Muuten”, Xela sanoi, ”kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”

”Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.

Lyijyhuone

Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.

”Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. ”Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”

Arukap hikoili.

”Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. ”Mikä edes on tulirosvo?”

”Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.

Pimeä huone

”Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. ”Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”

”Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.

”Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. ”Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”

”Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
”Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”

”Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. ”Näin on vähän vaikeaa.”

”Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. ”Nimittäin…”

Merirosvohuone

”… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.

”… mitä?” Xentoro kyseenalaisti.
”heh”, kani hihitti.

Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.

”Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. ”Kani, onko sinulla jokin selitys?”

”o”, vemmelsääri totesi, ”muta on kire! autakaa täsä en sin”

Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.

”au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.

Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.

”KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.

Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.

”Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.

Jänö ei vastannut.

”Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.

Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.

”VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. ”KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”

”Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.

”MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
..,

,…..
.,,.

,…,..,.
..,,,…,,…..

. ..
..,,..
…..
..

,
..,,,…

.,,..,.

,…..,..,…,,

JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????

Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.

Pimeä huone

”Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. ”Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”

Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.

”Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. ”Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”

”Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. ”Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”

”Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, ”jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”

”Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.

”Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. ”Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”

Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. ”Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”

”Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. ”Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”

”Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.

”En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. ”Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…

KAS, KISSA”

Lyijyhuone

Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.

”Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.

”Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
Ei mihinkään, siis.

Vai oliko?
Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
Ai.

”Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.

Pimeä huone

”Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.

”Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ’Rikon sääntöjä’.”

”En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. ”Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”

”… hyvä huomio.”

Lyijyhuone

Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.

Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.

Rikon sääntöjä…

Pimeä huone

”Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. ”Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”

Kukaan ei vastannut.

”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Mennään sillä keskiverrolla.”

Lyijyhuone

Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.

Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.

Pimeä huone

”… Hetkinen”, Kapura keskeytti. ”Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”

Xela kohautti olkiaan. ”Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”

”Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.

”Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.

Lyijyhuone

Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.

Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.

KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).

Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.

Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.

666 KRAA 666 HAIL ATHEON”, se rääkäisi.

Xentoro nielaisi.

Pimeä huone

”Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. ”Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”

”Toki saat”, Kapura sanoi. ”Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”

”Hyvä on.”

Lyijyhuone

”Arukap!” Xentoro henkäisi. ”Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”

Pimeä huone

”… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. ”Tuolla voi yhä olla potilaita.”

”Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.

”Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”

Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.

”Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. ”Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”

Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.

”Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. ”Mihin tarvitset tulitikkuja?”
”Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. ”Roolipelatkaa!”

Lyijyhuone

Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.

Rikon käkiä syttyi pian tuleen.

Valtavista ”AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H”-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.

Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.

Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.

Ja…

Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
Perin outoa.

Pimeä huone

”SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.

Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.

Liekit hälvenivät.

Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.

”Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. ”Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”

Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.

”Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.

”Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. ”Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”

”… aha”, Ahuj sanoi. ”Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”

”Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.

Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.

”Mikä tämän oikea pointti oli?”

Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.

”Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.

”Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. ”Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”

”Ei, oikeasti”, Xela kysyi.

Kapura ei vastannut.

”Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”

”Voi tässä ollakin”, toa sanoi.

”Kerro.”

”Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. ”Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”

”Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”

”En taida”, sanoi seppä. ”Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”

”Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. ”Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”

Kapura oli hetken hiljaa.

”Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. ”En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”

”Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. ”Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”

Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.

”Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.

Aft-Amana 4

Aft-Amana
”Arupakin” huone
Henkinen romahdus


Se oli niitä tilanteita, jotka jättivät aina niin sanavalmiin jään toan sanattomaksi. Todella sanattomaksi.

Hän oli täynnä kysymyksiä. Miksi et kertonut aiemmin, miksi odotit, miksi teit sen. Hän oli täynnä syytöksiä. Petturi, jälleen yksi petturi. Kehenkään ei voinut luottaa (etenkään, kun ei voinut luottaa kenkään). Toisaalta, olisihan se pitänyt nähdä, hän syytti myös itseään. Hän oli täynnä hämmennystä ja epävarmuutta, jonka saattoi tiivistää helposti ilmaukseen “mmmmmiiiiitäää?”

Mutta päällimmäisenä hänellä oli jotakin muuta.

“… Arupak… Arupak on toisin päin Kapura. NO VOI NYT MATA NUI ARUPAK ON TOISIN PÄIN KARZAHNIN KAPURA!”

Ajatusketju jatkui.

“… ja… ja… Nimda on… admin? Mitä edes?”

Mutta valaistumisista korkein tapahtui viimeisenä.

“… ja Tarip on…no voi nyt jumalauta. Pirun palaneen metsän toa! Seuraavaksi sanot, mitä, että sen yhden pirun skakdinkin nimi on väännös jostakin tyhmäst- TÄMÄ ON TYPERÄÄ!”







Ja siinä vaiheessa Matoron keuhkoista loppuikin ilma.
Hän vannoi hankkivansa vielä erillisen tyynyn, jota kantaisi varustevyöllään vain voidakseen huutaa siihen.







“Kuka muka väitti, että olisi liian typerää, jos olisinkin Arupak?” Kapura uskaltautui vihdoin kysymään.

“Tarkoitan”, jään toa tasasi hengitystään. “Mikset sinä vain kertonut? Eikö se olisi helpottanut niin paljon kaikkea?”

“Ehkä moderaattorien syitä pidättää minut”, Kapura pyöräytti silmiään. “Merirosvot eivät ole kaikkein luotettavinta sakkia. Varsinkaan sellaiset, jotka tavoittelivat aiemmin Nimdaa. Olisi lisännyt myös Metru Nuin auktoriteettien syitä ottaa minut kiinni. Ja teidän syitänne hylätä minut petturina.”

Matoro huokaisi ja tuijotti tyhjää seinään. Kaksi sirua hohtivat valkoisena, toinen hänen kädessään ja toinen rinnassaan.

“En minä osaa olla sinulle vihainen. Mutta minä tiedän, että minun pitäisi olla”, hän voihkaisi. “Ensin… Umbra, sitten sinä. En usko, että voin tämän päivän jälkeen luottaa enää kehenkään tai mihinkään.” Kehenkään tai mihinkään, paitsi Nimdaan.
♪ Voi. Kauniisti sanottu~ ♪

Pehmeä ääni rauhoitti ainoana pimeydessä.

Se ei sentään esimerkiksi ollut oikeasti merirosvo joka piiloutui maailmalta KÄÄNTÄMÄLLÄ NIMENSÄ VÄÄRINPÄIN.

“Toivon, että ymmärsit äskeisestä, että tämä pysyy meidän välillämme”, Kapura mutisi. “Tai no. Jos alat huutamaan Uulle ja Delevalle tästä, se voi olla hyvä perustelu antaa jonkun täysjärkisemmän kantaa siruja. Joten etköhän pysy vaiti.”

“Sinä niin vain pyydät minua jatkamaan valheidesi levittämistä, valehtelemaan ystävilleni niinkuin he ovat valehdelleet minulle? Minä haluan uskoa olevani sitä parempi, Arupak.”

“Käytännössä en tainnut koskaan sanoa, etten ole Arupak.”

“Minua ei kiinnosta semanttiset yksityiskohdat. Menen nyt etsimään ne Varjotun ääliöt ja hoitamaan tehtävän loppuun. Minulle on aivan sama, tuletko mukaani. Haluan tämän kaiken pois, ja pian”, Matoro totesi jääkylmästi ja astui sellinovesta ulos kylmälle käytävälle.

“En ajatellut antaa sinun mennä yksinäsi sirujen kanssa”, Kapura mutisi ja poimi maasta kultaisen taskunauriin, joka ei vieläkään tikittänyt. “Jätit kätevästi huomiotta tarinani osoituksen Nimdan vaarallisuudesta.”

“Tiedätkö, minulla on teoria, millä voi selittää sen, miksi Nimda tuhosi sinut mutta säästää minut”, Matoro tokaisi. “Nimda on hyvä, ja se haluaa paremman maailman. Ja se haluaa olla yhteistyössä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa samaa.”

Kapura pudisti päätään. “Me voimme keskustella tästä myöhemmin. Nyt haluaisin kiinnittää huomiosi erääseen toiseen asiaan. Nimda oli kellossa. Se oli siellä turvassa, joten ne eivät käyneet varastamassa sitä itselleen. Siinä oli kai jonkinlaista epäselvää taikuutta, joka esti ihan ketä tahansa avaamasta aarrearkkua.

Mitä käy, kun me otimme sen pois?”

Tik tok.
Kello oli pysäytetty.
Ja ikuisten sekuntien välisistä varjoista kömpisi olentoja.

Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin… Matoro ei osannut pelätä niitä. Kun sirut hohtivat yhdessä, ei varjoja jäänytkään. Ei varjoja, mihin painajaiset pesiytyisivät.

“Viimeksi, kun kohtasin ne, minulla ei ollut siruja”, Matoro vastasi astellessaan jälkiään takaisin. “Kahdella peittoat pahuuden, hän sanoi minulle.”

“Sinä et ota tätä tarpeeksi vakavasti”, Kapura mutisi. “Pelasimmeko me vain niiden pussiin vapauttamalla kaikista suurimman aarteen kellon kahleista? Meidän on päästävä pois ja nopeasti.”

Minä olen ainoa, joka ottaa tämän vakavasti! Minä olen ainoa, joka yrittää korjata kaikkia niitä helvetin virheitä, joita on tehty. Sinun virheitäsi, Umbran virheitä, minun virheitäni. Se vain… teille tämä on joku karzahnin peli! Peli siitä, kuka saa eniten nimdapisteitä ja voittaa! Minua ei kiinnosta! Minä haluan sirut vain auttaakseni ja tehdäkseni kaikesta parempaa!” Matoro korotti ääntään.

“Ei tämän pitänyt mennä näin”, Kapura sopersi. “Tiedätkö, miten minä perustelin sirujahtia hänelle? Se on minun kohtaloni. Sirulla teen kaikesta parempaa. Ei tämä ole pakkomielle, haluan vain uteliaisuuttani selvittää, oliko sitä olemassa.

Kapura käveli Matoron edelle ja tuijotti tätä silmiin.

“Katso minua, Matoro. Näetkö merkkejä Arupakissa palaneesta elämänilosta ja uteliaisuudesta? Minä tulin tänne korjatakseni edes jotain virheistäni, mutta nyt sinä kävelet samaa polkua näkemättä eteesi.”

“Ja sinä olisit voinut pysäyttää sen polun hetkenä minä hyvänsä, jos olisit vain kertonut. Sen sijaan päätit olla tekemättä mitään ja johdattaa minut Deltan luo. Mitä pirua sinä kuvittelit minun tekevän? Toteavan, että kas, täällä on siru, jonka etsinnälle olen omistanut koko elämäni viime kuukausina, taidanpa jättää sen tänne”, Matoro vastasi.

“Siru piti tuhota”, Kapura sanoi hiljaa. “Minä lähdin tälle matkalle uskoen, että pääsisin siitä lopullisesti eroon. Olisiko minun pitänyt jättää se lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamana? Ja omatkin rehellisyyspisteesi taitavat vähän laskea, kun otetaan huomioon, että sinulla oli toinen siru koko ajan.

♪Tuhota? Ritari yritti jo kerran aikoina ammoisina. Mitä siinä kävikään?~ ♪

“Ensinnäkin, sinä vähän niinkuin jätit sirun lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamaksi, ellet jo unohtanut. Toiseksi, minä oletin, että tiesit sirusta, ja pyydän anteeksi, etten selventänyt sitä. Ja tärkeimpänä… siru piti tuhota? Ritari yritti tuhota Nimdan. Se ei onnistunut. Millä sinä muka tuhoaisit… tuhoaisit tämän?” Matoro kysyi ja nosti Deltan silmiensä tasolle. Se oli naarmuton, virheetön, palanen täydellisyyttä. Niin täydellistä, että hän ei edes kyseenalaistanut, kuka Ritari oli, ja oliko hän edes tiennyt tätä aiemmin.

♫ Ensimmäinen suojelijani epäonnistui. Putosi taivaalta kuin siipirikko lintu~
Sinähän et tee niin, Matoro?~ ?

Ei hän tekisi. Hän liitäisi ylpeänä. Taivaalta putoaisivat vain Arkkienkelin paholaisen kaltaiset hirviöt – hänen käsiensä, niiden joita oli taas kaksi, pudottamina. Hänen taivaallinen routansa repisi riekaleiksi ahneuden katedraalit ja väärät jumalat.

“Kello näytti säilövän sirua ihan hyvin”, Kapura kihisi. “Järkevintä olisi laittaa se takaisin ja nakata lähimpään tulivuoreen. Oikeastaan en edes muistanut täydellisesti, mitä Arupak oli sirulle tehnyt. Lojuiko se ilman vartiointia? Oliko joku jo varastanut sen? Minä lähdin tänne viimeistelemään sen, minkä Arupak viimeisillä voimillaan ja epästabiililla mielenterveydellään aloitti niin hyvin, kuin pystyi.”

Sen, minkä Arupak aloitti? Matoro pudisti päätään hiljaa. Hän ei enää tiennyt, oliko aiheessa mitään puhuttavaa. Ja jos oli, niin ei ainakaan itse kapteenin kanssa.

“Ja siinäpä teit loistavaa työtä”, Matoro vastasi lähtiessään kohti ovea, josta he olivat tulleet. “Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit vain kertonut totuuden ennen kuin se oli, tiedätkö, liian myöhäistä.”

“Tiedätkö, minkä varaan maailma rakentuu?” Kapura sanoi vihaisesti. “Ison pinon valheita. Päällä valheita, alla valheita. Jokaisen kerroksen alla lisää valheita. Joskus on parempi unohtaa. Joskus on parempi jättää kertomatta totuus, jota ilman on parempaa olla.”

“Sitä sanotaan heikkoudeksi, Kapura. Vaikka maailma koostuu siitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tehdä samoin. Minä haluan näyttää olevani parempi kuin tämä maailma. Minä haluan näyttää, että häntä voi käyttää myös hyvään.”

“Sinä et ollut siellä”, Kapura sanoi hiljaa. “Sinä et kuunnellut niiden askelia ja siiveniskuja yöllä. Sinä et kuunnellut joka päivä kun väitettiin, että ne ovat vain mielikuvitusta. Sinä et taistellut jatkuvasti vain suojellaksesi sirua, joka tihkui verta. Niiden verta, jotka olit itse tapattanut etsinnälläsi.

Ja nyt vaikuttaa siltä, että siru on saamassa yhden uhrin lisää.”

Kuinka hän kehtasi. Kuinka hän kehtasi?

“NE TAPPOIVAT MINUT, KAPURA”, Matoro huusi. “Minä tiedän aivan yhtä hyvin, miten vakavia nämä asiat ovat, joten älä esitä mitään asiantuntijaa! Sinä olet meistä se, joka epäonnistui tavoitteessaan, etkä kykene luottamaan, että minä voisin onnistua sinua paremmin!”

“MINUT NE JÄTTIVÄT HENKIIN”, Kapura huusi takaisin kykenemättä välttämään lievää sarkastisuutta. “JA TAPPOIVAT H-HÄN…. h-hetkinen, missä kaikki linnut ovat?”

Käytävä joka oli niitä aiemmin kuhissut oli nyt tyhjä.
… m-missä kaikki linnut ovat?

Mutta Matoro pysyi tyynenä, suorastaan mairean tyynenä. “Aivan, ei lintuja. Kaikki on äkkiä niin paljon yksinkertaisempaa”, hän vastasi lähtiessään takaisin kohti portaita toiseen kerrokseen.

Kapura ei hetkeen sanonut mitään.

“S-sinä olet hullu”, seppä mutisi sirunkantajan takana. “En uskonut sanovani tätä tänään, mutta sinä olet hullu ja vaaraksi itsellesi. Ja meille kaikille.”

”Ja sinä olet se idiootti, joka olisi voinut estää tämän kaiken, mutta ei estänyt”, Matoro vastasi. “Tämä on ihan turhaa. En näe, mikä ongelmasi on.”

“Sinä et ole nähnyt lintuja”, Kapura sanoi hiljaa. “Ne eivät ole vainonneet sinua. M-minne ikinä meninkin… ne eivät koskaan olleet kaukana.”

Jään toa mietti hetken. “Kapura… käytitkö… teitkö sinä koskaan mitään aktiivisesti sirulla? Taistelitko sillä, tai jotakin sellaista?” hän lopulta kysyi.

“En minä tahallani”, Kapura mutisi. “Ymmärrät kai. Tihkui verta ja kaikkea. Mutta saatoin joskus… tehdä jotain vahingossa.”
En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi, kaikuivat Cehayan sanat Matoron tajunnassa. En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan. Ja toa ei voinut olla huokaisematta tuijottaessaan sirpaleita, joita joskus luuli kuvajaiseksi luotetusta ystävästään.

“Luulen, että siinä on syy, miksi sinulle kävi niin kuin kävi. Sinä et pyytänyt Nimdaa lopettamaan niitä lintujasi yhdessä kanssasi. Sinä tyydyit vain kärsimään.”

He kävelivät pienen keittiön ohi. Kapura irvisti huoneen kuolleiden varisten pinolle. “Tuolla haisi aina epäilyttävältä”, toa mutisi. “Mutta tämä on uutta.”
Sitten tulen soturi palasi Matoron huomautukseen.

“Ei Nimdan käyttö ole mikään ratkaisu”, Kapura huokaisi. “Pelkkä sen olemassaolo riitti tuhoamaan kaiken. Mitä minä sirun käyttämisellä saavuttaisin? Juna meni jo. Tai oikeastaan laiva sopisi paremmin. Arupak kuoli sinne temppeliin, eikä niitä aikoja saa mitenkään takaisin. Lintujen alituinen valvonta on sopiva palkkio siitä, mitä minä tein.”

? Entä jos…~
Entä jos hän sanoo noin vain koska haluaa että luovut minusta~ ?
Jään Sotilas oli kuulevinaan kauneuden äänessä hyppysellisen epävarmuutta.

Minä tiedän, että hän sanoo noin juuri siksi, rakas, Matoro vastasi, ja hänen sydämensä täyttyi varmuudesta.

? Tiesin että voin luottaa sinuun, sotilas~ ? Deltan ääni lämmitti häntä.

“Yksinkertaisesti sanottuna sinä epäonnistuit, ja minä-”


Ääni jähmetti portaita lähestyneet toat. Ääni, joka oli kuin… korppien raakkumista läpi tuhannen jääverhon, läpi itse Ikuisen? Se saattoi kuulua seinien sisältä. Putkistosta. Ilmastoinnista. Mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.

“… k-kuten sanottua, minä vedin siruni kanssa-”


Taas.

“H-hiljaa, Matoro”, Kapura kuiskasi. “Huomioi tämä jotenkin. P-panikoi. Reagoi! Etkö sinä kuullut sitä?

“Pitäisikö tuon äänen… kertoa jotakin minulle?”

Kapura käänsi päänsä hitaasti kohti Matoroa. “Arvaus”, tulen toa sanoi ja kuiskasi seuraavat sanansa, jotka Matoro halusi vain estää, eikä voinut.






Painajaisten lähetti.

“… haistaa aina pelkosi”, Matoro jatkoi.

Helvettiin täältä, hän ajatteli. Ja pian.

“Ja tulee luoksesi”, Kapura sanoi poissaolevasti. “H-hoidetaan metsästäjät. Pelastetaan tohtori. Ja ulos täältä. Nopeasti.”

“Tuon halusinkin kuulla, Kap. Kiitos”, Matoro vastasi heidän laskeutuessa portaita, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan kiihkoa. “Nyt, tiedätkö sinä missä on ruokasali?”


Kraa. Kraa.

Kapuran aiempi kysymys sai vastauksen.

No voi. Ne pirun korpit ovat täällä. Painukaa karzahnille, Matoro ajatteli astuessaan toiseen kerrokseen.

n i i t ä k i n p e l o t t a a

“Tässä kerroksessa, kai”, Kapura mutisi tiiraillen ruuantähteiden ja homekimppujen kaaosta, jota osa tummista siivekkäistä nokki nyt varuillaan, hermostuneena. Pari korppia oli erehtynyt keittiökaaokseen vievälle pitkälle käytävälle tappelemaan jostain vetisestä ja narskuvasta. ”Me emme käyneet tuossa yhdessä käytävässä. Ehkä siellä on jotain”, toa sanoi osoittaen kohti ovea, jota vasten oli pinottu kevyitä tuoleja. “Tai sitten noiden pariovien takana.”

“Selvitän asian”, Matoro äkkiä sanoi ja sulki silmänsä. Cencord syttyi hohtamaan, mutta se oli kalpeaa hohtoa verrattuna kahteen siruun.

“M-meidän pelkomme”, Kapura sanoi yhtäkkiä pidelleen päätään. “S-se löytää meidät siten.”

Korpit, naakat, varikset. Mieleltään heikot, heiveröiset. Ne pelkäsivät. Ne pelkäsivät niin paljon.

Mutta neljä voimakkaampaa mieltä säteili jostakin.

Missä he ovat? Alakerrassa?

?Kyllä. Haluatko että paikallistan heidät??

Tee se, rakas.

?He..
… o v a t …
t u l o s s a .

Älä pelkää, rakas~
Miksi pelkäisit o l e n t o j a joita ei ole olemassa? ?

“Näen alhaalla neljä”, Matoro vastasi. “Mutta… he sanoivat olevansa toisen kerroksen ruokalassa.”

“Mitä ne mielet tekevät?” Kapura kysyi. “Suunnittelevat meille ansaa? Vai..?”

“Ensinnäkin… kuulin puhelussa neljän eri metsästäjän äänet. Niiden lisäksi on vielä tohtori. Niitä pitäisi olla viisi”, Matoro vastasi pahaa enteillen.

“Pysy mielivahdissa”, Kapura mutisi. “Ja muussakin vahdissa.” Tulen toa otti esiin radiopuhelimen.

“He ovat tulossa”, Matoro sanoi. “Nimda sanoi, että he ovat tulossa.”

Kapura laski radiopuhelimen alas hermostuneesti. “Aiommeko me vain odottaa, että… no, jotain tapahtuu? Olemme aika jumissa täällä.”

“Soita heille.”

Ei, en pelkää. Minun ei tarvitse pelätä.

? Eihän S ä t k y n u k k e koskaan tappanut sinua.
Ja sinulla on käsikin tallella~
Niitä e i ole.
Jos vain haluat niin~ ?

Ne olivat vain paha uni.
Sellainen, minkä luulee olevan totta, mutta kun herää, huomaa, että se oli vain painajainen.
Sinä herätit minut, Delta.
Delta, Delta, niin kaunis sana. Kaareva, pehmeä.




Kapura huokaisi ja nosti radiopuhelimen uudestaan suunsa eteen. “En lupaa olla panikoimatta, jos täältä kuuluukin jotain ihan muuta”, toa mutisi. “Haloo?”



Uusi raakunnan aalto keskeytti toan, joka sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain radiopuhelimeen. Pois, linnut. Nyt oli tärkeämpää tekemistä.

“Haloo?” Kapura sanoi uudestaan äänen vaiettua. “En kuullut mitään raakunnalta”, hän sanoi ohimennen Matorolle ja palasi puhelimen ääreen. “Haloo? Olemme toisessa kerroksessa valmiina täyttämään osuutemme sopimuksesta. Missä te olette?”

“Yritän eri reittiä”, Matoro vastasi ja sulki taas silmänsä. Hän sukelsi läpi lintujen pelon ja sai otteen yhdestä niistä neljästä.

Hei, Matoro viestitti telepaattisesti peloissaan olevalle mielelle. Mutta tämä ei vastannut.

Jos hän olisi voinut vastata, hän olisi ollut hyvin pahoillaan. Hyvin pahoillaan, että petti luottamuksen. Hyvin pahoillaan, että saattoi sillä tapaa tappaa ystävänsä.
Oli toinenkin mieli. Hänkään ei voinut vastata, mutta jos olisi voinut, hän olisi käskenyt poikaansa selvittämään päänsä. Ja pysymään hengissä.

Radion särähdys. Kapura hätkähti näkyvästi. ”Mitä saatanaa?” tuttu ääni, Kersantin ääni ärjyi luurista. ”Tekö tota ääntä pidätte?”

“Me emme tee sitä ääntä”, Kapura vastasi. “Oletteko nähneet mitään epätavallista? Kuulleet jotain muuta? Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi siirtää lopullinen välienselvittely ulos.”

”Te pysytte siellä kakkoskerroksessa tai tohtori kuolee!” steltiläinen räyhäsi.

“Hyvä on, hyvä on”, Kapura sanoi radiopuhelimeen ärtyneesti. “Yrittäkää nyt ainakin tulla-”


Jos Kersantilla oli jokin vastaus, se ei ainakaan kuulunut Kapuran ja Matoron korviin.
Sillä yhtäkkiä linjan täytti raakunta.

”MITÄ HELVETTIÄ TUO OLI?”
Panostaja tai Jakaja (Kapura ei heitä erottanut) vastasi: ”Kuului yläkerrasta, kessu.”

”Arvasin! Nyt ette kuule yritä enää YHTÄÄN MITÄÄN!”

“Me emme tee-”, Kapura aloitti… yläkerrasta?

“Minulla on huono tunne tästä”, Jään Sotilas mutisi, kun oli epäonnistunut mieliyhteydessä toistamiseen.

“Ai ihanko totta-”

Ovi avautui käytävän päässä tönäisten tuolipinon rysäyksellä kumoon.

“Minusta tuntuu, että voisi olla aika lähteä”, Kapura kuiskasi katsomatta suuntaan, josta äskettäinen ääni oli kuulunut.

Matoro näytti epäröivän. Hän näytti olevan aivan muualla. Hän yritti luoda pakotietä.

Nimda rakas, tuossa kohdassa ei enää ole lattiaa, eihän?
Siinä on vain aukko alempaan kerrokseen. Ei mitään muuta.

Delta naurahti heleästi kuin kirkas puro kristallivuorella. Jostain jään toan sisällä toivon liekki… ja jokin lämpimämpi, jokin paljon lämpimämpi yritti poistaa pelon.

? Et usko siihen tarpeeksi kovaa, rakas~
Pidätkö äänestäni? Onko se tarpeeksi… hellä?~
Voin myös vaihtaa sen. ?

Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet…

? Haluatko Nui-Kralhin tyttären?~
Vai Deikan?~
Vai…~ ?

voi ei
Et sinä halua että vaihdan ääntäni.
Koska minulla ei ole ääntä.
K o s k a et usko t a r p e e k si kovaa









Ja hetkessä turman linnun raakunta peitti taas Deltan äänen.

Minä yritän, rakas!
Mutta uskominen… uskominen on joskus vaikeaa…
minä haluan uskoa
minä yritän uskoa
Tiedätkö, miten voisin uskoa vielä enemmän?

p e l k ä ä v ä h e m m ä n


K R A A .

























”Hyi helvetti kun tuo ääni on kuumottava!”
Kersantti sanoi puoliksi nauraen. ”Sen kyllä sanon, pellet, että tuossa jutussa ootte aika hyviä!”

“Älä petä minua nyt, Mustalumi”, Kapura mutisi ja repi tätä kädestä. “Tule jo!” Matoro havahtui ja antoi myöten. Mutta vain hetkeksi.

Oven muotoinen valokiila aukesi keskelle pimeää, kaatuneiden tuolien eteen. Joku oli astunut käytävään siitä.

Joku oli saanut käytävän varikset värähtämään kirkuen metrejä eteenpäin.

K R A A .















Hän ei saanut katsoa.

Ei.
Hän ei saanut paeta. Jos hän pelkäisi, se voittaisi.

sitä ei ole olemassa
sitä ei ole olemassa
aivan, sitä ei ole olemassa

o l e t k o v a r m a ?

Sitä ei ollut olemassa. Sitä ei ollut olemassa. Se oli valhe, se oli temppu. Painajaisten lähettiä ei ollut olemassa.

Vaikka se asteli käytävää pitkin heitä kohti, ei sitä ollut olemassa. Mikään sen s-sisaruksista ei ollut. Miksi ne olisivat? Painajaiset katosivat herätessä. Niinhän ne aina tekivät.

minulla on käsi
vaikka luulin, että s s sätkynukke otti sen

Deltan ääni oli yhä rakastava, hellivä. Siihen hän voisi luottaa. Se olisi hänen kallionsa. Se pitäisi hänet pystyssä, se oli olemassa. Painajaisten lähetti ei ollut.






♬ sinulla on yksi käsi~ ♬







Tai sitten se oli. Ja Matoro oli menettänyt kätensä Sätkynuken terälle.

minä elän
vaikka luulin, että se
että se tappoi minut

♪ jos punainen mies haluaisi tappaa sinut, sotilas~
hän olisi lähettänyt S ä t k y n u k e n ♬

Kynsikkäät jalat kävelivät takana.
Raapivat keraamisia lattialaattoja.

Vääristyivät. Muljahtelivat. Lähestyivät.

“Eteenpäin!” Kapura sähähti raahatessaan Matoroa kohti portaita. “Minä en aikonut jäädä selvittämään, m-mitä tuo aikoo meille tehdä!” Edessä näkyi jo pieni huone, jonka ovesta pääsisi toiseen samanlaiseen. Ja sitten isoon huoneeseen, siihen, jossa oli terapiapiirillinen tuoleja.

Terapia ei veisi tätä pelkoa pois.

Terapia toisi sen lähemmäs.

S-sen ajattelukin toi sen lähemmäksi. Ja se lähestyi. Lähestyi. Lähestyi. Narsk. Narsk. Kynnet vasten laattoja, lähestyi…

Äkkiä. Johonkin.

Portaisiin. Ehdottomasti portaisiin.

Ja… ulos?
Ulos, ulos, ulos, ulos.

Matoron silmät eivät räpsähtäneetkään enää.

mutta hän lähetti s-s-sätkynuken
ja elän
joten hän ei lähettänyt
koska elän
sitä ei tapahtunut

♫ Punainen Mies luovutti tappamisesi kanssa~
kuten N u k e n t e k i j ä k i n
olet hyvä hänelle j u u r i noin~ ♫

Kapura ei katsonut taakseen.
Silti hänelle tuli varma tuntemus siitä, että se oli nopeampi.

♫ Jos Cehaya ei kelvannut~ ♫
♫ tiedän kyllä sinulle aivan toisen t o h t o r i n ~♫
♫ Ja usko minua ♫
♫ H Ä N korjaa s i n u t ♫

“Matoro”, tulen toa mutisi. “Jos sinulla on jokin loistava idea, niin sano se. Tai ainakin yritä paeta vähän kovempaa.”

♫ punainen mieskin haluaa olla y s t ä v ä s i~ ♩

”Y s t ä v ä s i”, Jään sotilaan heikko ääni kuihtui paikoilleen. Ystäväsi, ystäväsi, ystäväsi. Pettureita, pettureita kaikki tyynni.

He ehtivät huoneeseen, jossa oli taas paljon risoja tuoleja. Ja lintuja. Kyltti kehotti yhä odottamaan rauhassa, mutta sitä Kapura ei ajatellut tehdä. Tiukasti Matoron ranne kädessään hän raahautui läpi tilan potkien tuolit pois tieltä. Pari lintua raakkui, kun seppä astui liian lähelle niitä. Portaat. Kohti portaita. Ja… mihin sitten? Metsästäjät olisivat heitä vastassa. Mutta m-mieluummin ne kuin se. Ja toat olivat hitaita. Aivan liian hitaita.

Kun se mikä oli tulossa vain nopeutui joka ajatuksella.

?v a l h e et ovat niin helppoja, poika~
totuudet r i k k o v a t sinut ♩

Odota rauhassa, Matoro ajatteli vilkaistessaan kylttiä. Hänen pitäisi pysähtyä. Hänen pitäisi voittaa pelko. Hänen pitäisi olla parempi kuin pelon.

Mutta juokseminen on a i n a niin paljon helpompaa.

Käytävä. Ikkunalasi sen varrella. Pakoreitti? Valoa. Valoa pimeyteen. Kapuralta lupaa kysymättä Matoro syöksyi päin ikkunaa. Kyynärpää edellä. Se säröili. Painajaisten lähetin haju lähestyi. Miten haju voi lähestyä? Sen- sen haju lähestyi.

“Kapura, auta!” toa sai aikaan toisen särön.

Tulen toa havahtui epätoivoisesta paostaan ja veti esiin Painovoimaterän. Sekunnissa hän iski miekkansa lasiin. Särö huuruisessa ikkunalasissa suureni, mutta… tulen toalla oli yhtäkkiä vaikeuksia hengittää. Ei… ei kai taas?

EI KAI T A A S?

♫ lasi r i e k a l o i kehosi~
jos yrität paeta
linnut n o k k i v a t raatosi~
käy maahan m a k a a m a a n
se on h e l p o i n t a~ ♫ ♩

Se haju. Se oli kammottavinta, mitä kumpikaan heistä oli koskaan haistanut. Se tuntui ainoalta hajulta, jonka he olivat koskaan haistaneet. Se sai silmät kirvelemään.

Se ei ollut raadon haju. Se ei ollut kuolleen haju.

Se sattui.
Haju sattui heihin. Tunkeutui heidän hengityselimistönsä läpi. Kuin olisi työntänyt sisään ruumiinsyöjiä, jotka nokkivat kaiken seulaksi. Helvetillinen kipu raastoi joka henkäyksellä syvempää. He eivät saaneet henkeä. Henkeä. Linnut… linnut…

Joku oli ovensuussa. ♩ älä katso ovelle~ ♩

Se ei ole totta. Se ei ole totta. Älä usko sitä.
Ikkuna. Pako. Miekka.

Ikkuna. Ikkuna. Happea. H-henkeä… mutta ikkuna ei antanut periksi.







Mutta eihän ikkunaa ollut edes olemassa.

Seinästä ei huokunut sisään valo, vaan pimeys.

♩ älä katso ovelle~ ♩
♩ älä katso ovelle~ ♩

Matoro ei katsonut ovelle. Hänen katseensa oli katonrajassa.

♩ älä katso ovelle~ ♩

Matoron katse oli lattiassa. Kapurassa.

♩ älä katso ovelle~ ♩

USKO JO. Kapura ei katsonut ovelle. Katse ei ollut ovessa. Ei, ovella ei ollut mitään.

♩ älä katso ovelle~ ♩

EI.







RUKOILEN. LOPETA. M-miksi kumpikaan olisi katsonut ovelle? Ovella ei ollut mitään nähtävää… ja oli jo tarpeeksi vaikeaa h-h-hengit-

♩ älä katso ovelle~ ♩

EN KATSO OVELLE

EN KOSKAAN KATSO OVELLE

M-MIKSI HELVETISSÄ KATSOISIN OVELLE?

MIKSI KUKAAN KATSOISI OVELLE?





















Sillä sekunnilla Matoro ja Kapura katsoivat molemmat ovelle.







♩♩♩ M I K S I katsoit O V E L L E ? ♩♩♩

Ja ovella seisoi kasa P E L K O A .

Aft-Amana 2

Valvomo


Kraa.





Kraa.





Kraa.





Lintujen mustat nokat raakkuivat paperilla. Eikä niitä saanut siitä hiljaisiksi.
”Hyi. Näissä ei ole mitään järkevää. Toistelee pelkkää yhtä sanaa. Kraa. Se kyllä liittyy jotenkin niihin lintuihin ja silmiin, mitä täällä olemme jo tavanneet”, Umbra järkeili pitääkseen poissa päästään toisen ajatuksen.

Sen, että Kraa oli jo hänen päässään.

Ja ehkä se oli ollutkin siellä aina.
”Kraa”, puhui korppi hänen äänellään. Synkeä lintu varjoista, jonka hän oli aina tiedostanut… mutta vasta nyt hän näki sen todellisen hahmon. Sen virtaviivaisen teräsnokan ja mustat sulat, joita hän oli aiemmin pelännyt, mutta nyt turvautui siihen kuin enkeliin linnun hahmossa.

Mutta Deleva puolestaan ei tiennyt enää, kumpi oli nyt kylmempi, hänen oikea kehonsa vai KAL-metalli. Kumpikaan osa hänestä ei halunnut olla täällä.
Plasman toa mietti. Nämä vihjeet Nimdan ja piraatin sijainnista voisivat auttaa Matoroa ja Kapuraakin. Jos he vain… saisivat kaksikkoon jotenkin yhteyden.

Sitten kummallisen tulen toan sanat palasivat hänelle ja Deleva halusi vain läimiä kakamaansa.
”… Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita.”

Plasman soturi kirosi äänettömästi ja alkoi kaivaa radiopuhelinta tarvikkeidensa joukosta kiivaasti, mutta joutui pettymään. “Radiopuhelin näköjään katosi taistelussamme. No skararar”, hän murahti.
“…”, Umbra sanoi. Sinne meni sekin yhteys Matoroon ja Kapuraan, jos kaksikko yhä oli edes elossa.

Toat säpsähtivät. Jostakin kuului ääni. Ei karmiva ääni epänormaalin mystisesti, vaan karmiva ääni siksi, että toat tunnistivat huutajan.

Toinen niistä raivostuttavista liskomiehistä karjaisi jotakin, kun vaijerit ulvoivat ja iso kasa rautaa rojahti kirskuen lattialle. Kaksikon keskustelu kaikui epäselvänä omahyväisyytenä läpi käytävien.
”-kun minä saan käsiini sen järjettömän, joka nämä rakensi-”

”Rauhassa, veljeni. Saalis kuulee.”

Toat olivat aivan hiljaa. Heidän sydämensä pamppailivat.

”Ei sillä, että he pystyisivät tuloamme silti estämään.”

”Siinä olet täysin oikeassa.”

Keskustelu kaukana käytävissä hiljeni jälleen. Hiljaisuus oli aikaisempaa uhkaavampi.

Varisten valvomoon johti kolme raskasta ovea. Se, mistä he olivat tulleet, oli auki. Muut näyttivät tiukasti lukituilta, eivätkä metsästäjät vielä olisi minuuttiin avonaisen luona.
Mutta silloin kun liskot siellä olisivat, olisi jo liian myöhäistä. Heidät tapettaisiin samaan huoneeseen kuin merirosvon järki.
“Umbra. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko piiloudut metsästäjiltä tai taistelet niitä vastaan. Varjot ovat sinun hallinnassasi. Täällä olemme vahvempia kuin ylhäällä, koska täällä on melkein pelkkää pimeyttä”, Kraa Umbran pään sisällä…

musta k o r p p i tämän olkapäällä kertoi.

Toa ei tiennyt, kumman valita. Valintoja, valintoja. Niitä oli niin paljon. Ja kaikki huonoja.
Silloin toat kuulivat jotakin. Lyijyovi pyöreän kammion toisella puolella, yksi kahdesta lukitusta. Sen takana askelia.

Kevyet askeleet tulivat lähemmäs. Sips, sips, sips, ne sipittivät. Kuin huopasaappaat. Pysähtyivät oven eteen.

Metalli naksahti kuin salkun auetessa.

Olento jupisi jotakin. Jupin jupin, se jupisi. Ynisi. Mumisi. Äänensävy huokui ammattitaitoa ja tietynlaista spesialiteettiä. Kyllä, spesialiteettiä. Sitä se oli. Tällaista ääntä päästi vain rautainen ammattimies päästessään tekemään sitä, mitä osasi parhaiten.


Jupinasta heijastui tuhansien työtuntien kokemus. Siitä kuului niin loputon osaaminen, joka oli karttunut syväluotaavilla opinnoilla, sekä varmuus, jonka saavuttaminen vaati luonnonlahjakkuutta.

Yrmeä yninä kertoi, että tämä mies osasi asiansa.

Mutta se oli vain jupinan pinta. Ne olivat asioita, jotka kuka tahansa sai siitä luettua. Niihin ei vaadittu suurta ja laajaa kokemusta muista olennoista ja tilanteista. Niihin ei vaadittu taistelukoulutuksen huippuunsa hiomia aisteja.

Kun kaksi toaa ryhtyivät kuuntelemaan, mitä jupina todella piti sisällään, aukesi heille kuin ikkuna kaukaisen shasaalien maan jaloon ammattitaitoon.

He tunsivat, miten jupinasta kantautui vuosituhantinen ylpeys (tai ei oikeastaan ylpeys, mutta varovainen tyytyväisyys) Spesialistin muinaista käsityöalaa kohtaan. Tai ei nyt oikeastaan niin muinaista. Vanhaa kuitenkin.

He haistoivat muminasta borssikeiton kitkerän tuoksun, kun talven piirittämä hiirikansan perhe hytisi esi-isiensä rakentamassa torpassa, joka pysyi vielä ihan hyvin pystyssä. Ainakin silloin, kun ei tuullut liikaa.

He näkivät yninästä koko sen surullisen tarinan, joka oli johtanut olennon Shasalgradin mittapuulla vielä sangen hyväkuntoiseen ja asuttavaan mielisairaalaan. He näkivät siitä, miten shasaalien salatun alan spesialisti oli elänyt koko ankean elämänsä vain tätä yhtä hetkeä kohti – hetkeä, jona hän käyttäisi kaiken sen taian ja tiedon, jota pakkasukko oli etelän vähäiselle kansalle siunannut. Tai kironnut, näkökulmasta riippuen. Koska olihan se aika masentavaa olla shasaali.

He maistoivat äänistä erään koisokasvien sukuun lukeutuvan luojan ihmeen, joka oli oven takana ahkerasti työskentelevän ammattimiehen unelma ja elämäntavoite.

Mutta ennen kaikkea he kuulivat jupinasta… ne äänet, jotka eivät olleet sitä jupinaa. Niinkuin vaikka sen tikityksen. Oudon vihellyksen. Triangelin. Paukutuksen ja hiomisen. Sen keinotekoisen linnun hirvittävän karjaisun. Ne olivat Spesialistin spesialiteetin välttämättömiä sivuoireita.

Ja silloin raskas lyijyovi rämähti auki.

Nahkainen salkku sulkeutui ennen kuin toat ehtivät edes nähdä, mitä siellä oli. Millä äsken oli työskennelty.

Salkku käsissään surumielinen hiiriolento katsoi kahta toaa.

Kaksi toaa katsoivat takaisin.

“Пахоиттелен овен пуолеста, товерит”, shasaali ynisi ja katosi oviaukosta. Sieltä tulisi pian lyijyä.

“Pakko myöntää, että ei ole kyllä spesialistia parempaa tuossa”, kuului toisen liskon ääni käytävästä. “Vai mitä, veliseni?”
“Mitäpä me tekisimme ilman häntä?” tämän veli vastasi. Konekivääri kolisi lattiaan, kun he virittivät sen jalustaa.

“Meidän on saatava tämä tietomme muille! Nyt on lähdettävä lipettiin!” Deleva huusi Umbralle. “Viis niistä Arupakin vaijereista. Me menemme vaikka läpi kakamallani.”

Plasman toa otti Umbraa kädestä kiinni ennen kuin tämä ehti silmiään räpäyttää, ja aktivoi nopeuden naamionsa. Punamusta säde ampaisi rautalankojen läpi.
Langat katkesivat Kakaman voiman edessä. Metallinen kirskunta laukaisi valvomohuoneeseen vievässä käytävässä ansan, jonka olemusta Uulla ja Delevalla ei jo äänten – kuin tuhannen rautanaulan raapiutumisen – perusteella ollut mielenkiintoa tutkia. Hiemankin liian myöhään heistä olisi tullut toa-suikaleita.

Totuuden etsijät olisivat taputtaneet itseään olkapäälle selviytymisensä ansiosta, jos he eivät olisi tienneet, että pyöreää sellikäytävää pitkin kaikuva nakse tarkoitti sitä, että liskojen ase oli jälleen ampumavalmiina.

Toat raivasivat tiensä läpi kellarikäytävien, jotka olivat muuttuneet pehmustetuista selleistä varastohuoneiksi. Metsästäjät juoksivat perään sohien käytäviä vähän vähemmän suurikaliiberisilla tuliaseilla. Delevan konekoura riuhtoi Umbran sivukäytävään; he kulkivat läpi hämärän puutarhalaitevaraston. Ruosteen nielemä ruohonleikkuri makasi puuseinäisen tilan kulmassa. Juuttikankaisia säkkejä oli pinottu ympäriinsä. Lankkujen väleistä kasvoi juuria ja kasveja.

Deleva jyräsi puisen oven alas rautaisella kyynärpäällään. He olivat astumassa pieneen maapohjaiseen huoneeseen, josta nousi vanhat tikapuut ylös. Silloin draakkiveljekset ilmestyivät huoneen toiseen päähän.

Ja toinen kaksosista painoi konetykin liipaisimen naksahtaen pohjaan. Mutta silloin jyrähtikin jotain muuta. Jotain aivan muuta.


”Tavallisesti en sekaannu asioihin”, totesi telepaattinen ääni.

Paksut köynnökset ilmestyivät katosta ja lattialankkujen välistä läpi huoneen kadottaen ammusten tehon mukanaan. Luodit pysähtyivät niiden pintaan räjäyttäen vihreää pölyä toien kasvoille ja huoneen seinille.
Mitä? Mitä tällä kertaa? Deleva ei voinut olla miettimättä, oliko paikalle sattunut nopeatoiminen kasvillisuuden toa.

”Nyt teen kuitenkin poikkeuksen.”

Umbra ja Deleva vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei mielenlukija ollut, he olivat varmoja että sanat eivät tulleet kasvien kasvattajalta.

Vaan kasvilta.

”Minulla on teille tärkeä viesti. Kuunnelkaa.”

”Mitä skarrararria tämä on?” Deleva kysyi tietämättä, mihin sanansa osoittaa. Eikä kukaan vastannut. Juuret jatkoivat kasvamistaan ja pinoutuivat toistensa päälle, kunnes draakkien luodeilla ei ollut mitään mahdollisuuksia lävistää niiden seinää.

”Älkää uskoko tulen toaa”, telepaattinen ääni varoitti toia. ”Hän ei ole täällä auttamassa teitä.”

”Kuka olet?” Umbra tivasi, mutta ääni ei enää vastannut. Juuriseinä lopetti laajenemisensa, mutta sen toiselta puolelta kantautui huutoja. Hylsymetalli kilisemässä lattiaa vasten. Ja yhä kiihtyvä konetykin pauke.
”Ehkä meidän pitäisi jatkaa”, Deleva huomautti. Umbra nyökkäsi hitaasti, vaikkei vieläkään väittänyt ymmärtävänsä, mitä oli juuri tapahtunut. Kasvivallin toiselta puolelta kuului laukauksia ja ärinää. Jotain raskasta tömähti maahan kuin joku olisi kompastunut.

Kraa, mutisi korppi tikkaiden alapäässä. Toat vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kiipeämään.

”Älkää uskoko tulen toaa.”


Ylös

Ylös tikkaita kävi tie kellarista. Varjoista, joita Umbra oli käskyttänyt. Valoon, joka palasi häneen hieman, muttei täysin. Umbrasta tuli penumbra.
Yläpäässä päivän kirkkaudessa ja lämmössä tuli vastaan vehreys ja kasvien loputon meri, johon he eivät enää osanneet myöskään luottaa, vaikka se oli heidät pelastanut.

Mutta saattoi sankkaan kasvaneesta sisäpihasta sanoa toisenkin asian: se oli täynnä lintuja.

Jos Aft-Amanan pihalla oli ollut paljon lintuja, sisäpihalla niitä oli vielä enemmän. Sisäpihalla oli suorastaan murha variksia. Kaikki puut, pensaat ja köynnökset olivat täynnä mustia nokkia ja siipiä. Ja kraa, kraa kraa, oli ainoa asia, mitä ne sanoivat. Kraa, kraa kraa.

”Kraa”, sanoi lintu jonka vain Umbra tiesi kuulevansa.

Parantolan muurien suojaamaa puistoa ympäröivät ikkunoiden rei’ittämät korkeat kiviseinät jokaiseen suuntaan. Valtaosa ikkunoista oli köynnösten ja murattien alleen ahmaisemia. Ruusupensaat ja lehtikuuset olivat villiintyneet, ja peittivät suuren osan pihasta yhdessä niin monien ruohojen, kukkien ja sammalten kanssa. Kraa, kraa kraa, linnut lauloivat laiskotellessaan latvoissa.

“Karzahnisti lintuja”, oli Delevan kommentti nähdessään mustat siivekkäät paholaiset. ”Minä en enää vain tajua, mitä täällä tapahtuu, veljeni.”

Mutta varjominä tiesi, kuten tiesivät mustat siivekkäät puissakin. Sillä ne alkoivat villiintyä. Yhä entisestään.

Kuten mielikorppi sammuneen majakan olkapäälläkin.


“Kuuletko, veli, miten pelko lähestyy”, kuiski korppi hänen mielessään. “Haluamme pysyä elossa; on kiire! On hoppu!”

Silloin linnut lähtivät lentoon. Kaikki ne.
Musta tornado siivekästä massaa kiemurteli suurena pilvenä ylös sisäpihalta hajaantuakseen maailman tuuliin. Niin helposti. Kuin hirmumyrskyn puhaltamana.

“Pelon ruumiillistuma”, Umbra sanoi hiljaa katse maissa. Kraa, kraa, täytti ilman lintujen noustessa ylös. Hänen sydämensä täytti kauhu, mutta sisin rauhoitteli tätä. Delevakin jäi tuijottamaan ilmestystä.

“Lähtekää! On kiire!” Kraa huusi Umbralle. Se… se pyrki säilyttämään heidät elossa? “Tai teille käy kuin ystävillenne, jotka menivät liian k o r k e a l l e!”

Toat tunsivat pelon jossakin mielisairaalan valkeiden seinien takana. Pelon, joka askelsi. Pelon, joka lähestyi. Pelon, joka työnsi luotaan. He lähtivät kuin sanattomasta sopimuksesta kumpikin tarpomaan kasvillisuuden läpi, poispäin siitä oudosta tunteesta. Poispäin siitä, mitä linnut pelkäsivät.

“Tuntuuko sinustakin, että… Tämä tunne, kauhu. Se on erilaista. Ei sellaista kuolemanpelkoa, mitä koin metsästäjien vankina. Jotain väärempää”, höyryävä ritari sanoi työntäessään havuoksia tieltään.
“Vahvempaa kuin kuoleman pelko. Jotain alkukantaista ja ikivanhaa”, Umbra vastasi hiljaa, kuin itselleen. “Ikiaikaisempaa kuin Kraa”.

“Kraa?” Deleva kysyi, kunnes muisti kuulleensa Krasta ennenkin. ”Älä sano, että se on herännyt. Eikö se outo saariseikkailu ollut jo tarpeeksi?” hän ärähti. Plasman toalla oli edelleen tuoreessa muistissa, miten Umbran Varjo oli herännyt Avra Nuilla. Oli tarvittu toien ja zyglakien liittouma, että makutaksi itseään tituleeraava olento oltiin saatu kukistettua. Valitettavasti zyglakien johtaja Zyxax ja maan toa Ornoka saivat surmansa saaren kauheuksissa.

“Kraa on vanhempi, Kraa on ikiaikaisempi”, Umbra sopersi itsekseen. Kaikki oli tuntunut niin todentuntuiselta, mutta samalla niin unenomaiselta auringon nousun saarella. Pimeyden palanen oli herännyt horroksestaan ja halunnut olla valon enkeli.

Kyborgisoturi otti syvyyksien syömää ystäväänsä harteista ja ravisteli tätä hereille. “Tee sovinto sisäisen painajaisesi kanssa, Umbra! Täällä on paljon pahempiakin asioita kuin mieliloisesi!”
”Mutta enhän minä ole loinen. Ne ovat ihan eri asia!” raakkui Kraa Valolle.
“En voi taistella puolestasi metsästäjiä ja mitä ikinä tämä paikka pitääkään sisällään vastaan. Tarvitsen sinua ja Bio-Klaani tarvitsee sinua. Kerää itsesi, nouse ylös.” plasmasoturi valoi uskoa sammuneeseen majakkaan.

Langennut ritari nosti katseensa ja kohtasi ystävänsä tuliset silmät, joissa paloi urheus ja uhma, sekä myös rautainen rehellisyys.
“Niin no”, hän aloitti. ”Taidan olla Bio-Klaanille sen velkaa. Minä ja Kra teemme kaikkemme, että pääsemme täältä elävinä pois. Me olemme kaksi, mutta olemme myös yksi,” toa vastasi hiljaa.
Kra oli tyytyväinen, mutta metsästäjien parsima epäili.

“Sinun pitäisi käydä sen teidän mielihämähäkkiadmininne luona kun pääsette kotiin”, plasman toa murahti. “Ja ottaa sen jälkeen kunnolla lomaa vaikka Rumisgonessa.”

“Mitenköhän Visokki tulee suhtautumaan siihen, että olen myyrä”, toa murehti ääneen kuusikossa. ”Et sinä mikään orton ole!”, hänen veljensä muistutti.
“Älä puhu itseksesi. Se huolettaa minua. Täällä tapahtuu jo tarpeeksi pelottavia asioita.”

“Gee ei tule pitämään tästä, Sheelikakin karkoitettiin murhasta… Mitä ne tekevät pettureille?”

“Huolehdi Bio-Klaanista sitten vasta kun selviät ensin täältä hengissä. Meidän ja Bio-Klaanin välissä on kuitenkin melkein puoli sakaraa!”

“Mitenköhän Matoro osasi olla niin spontaani… lähteä seikkailuun murehtimatta huomisesta?” valon toa jatkoi itsekseen elämänsä kyseenalaistamista.

“Meistä jotkut ovat. Toiset taas eivät välitä mistään. On hyvä, että sinä sentään välität jostain muusta kuin Nimdasta. Välität ystävistäsi, jotka sinä petit. Joten mars pelastamaan heidät. Skarrarrar!” Deleva lisäsi kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi Umbralle.

Valon veli huokaisi syvään. “Sanovat, että pienikin tuikku suurimmassa pimeydessä valaisee”, virkkoi Umbra. ”Ehkä siinä on perää.”

Ei se sisäpiha suuri ollut. Pieni, umpeen kasvanut puisto vain. Pian he olivat saapuneet sen toiselle laidalle, näennäiseen umpikujaan. Tarkemmalla tarkastelulla osoittautui, että sisäpihalta pääsi vehreyden täyttämän terassin kautta paikkaan, joka oli ollut joskus kahvila. Niiltä ajoilta oli jäljellä vain joukko puisia huonekaluja ja valtavasti kuppeja, lautasia ja kannuja sirpaleina maassa.

Toat astuivat sisään kahvioon. Ovi ei meinannut aueta kaikkien niiden kasvien takia, jotka kietoutuivat sen saranoihin ja sen karmeihin, ja lopulta antaessaan periksi romahtivat kokonaan irti. Pleksilasinen ovi lopulta kaatui, ja rautapuoliskoaan muurinmurtajana käyttänyt Deleva kaatui sen mukana.

Valtavat, rautaiset kädet nappasivat kiinni plasman toasta.

Ne kiertyivät ympäri vastustelevan toan rintakehän ja pusersivat tämän tiukasti vasten maasukeltajan haarniskaa. Ilmanautin kalankatseessa ei ollut vihaa, vain määrätietoisuutta. Deleva oli juuri kuumentamassa kättään plasmalla, kun he kuulivat äänen:

”Jaa notta tapaamme toista kertaa. Teille perkeleen tooille taisi tulla ikävä?” steltinpeikko mongersi istuskellen rennosti kahvion tiskillä revolveri Cehayaa kohti.
Tohtori käänsi heikosti päänsä katsoakseen toia alakuloisena. Hän istui tiskillä Kersantin vieressä ilman aikomustakaan selvästi paeta.

Mutta… tohtori edes eli vielä. Ja se heikensi syyttävän korpin turmanraakuntaa Umbran mielessä. Vaikkei paljoa.

“Täällä on jotain paljon pahempaakin kuin teidän porukkanne!” Umbra huusi. “Linnut, outo kasvusto ja punaiset tekstit ympäri mielisairaalaa! Linnut, linnut! Nekin pelkäsivät! Todellinen vihollinen on täällä mielisairaalassa!” toa pauhasi. Hän oli kyllästynyt leikkimään hippaa metsästäjien kanssa.

“Seuraavaks varmaan sanot, että täällä on itte maisterismakuta, jumalauta!”, Kersantti totesi. ”No nyt on sellainen diili, että me lähdetään poikien kanssa ampumaan kaverinne – meillä on kato niitten kaa sopimus, et ne antaa sen perkeleen sirun, piru, sirut meille ja pääsee elossa pois. Ne on kattokaas fiksuja tooia, toisin ku te – joten Ilmis pitää teille seuraa sen aikaa, ettette vaan sotke meiän bisneksii. Kässäättekö?” Kersantti selitti.
Sisäpihan tikkaita pitkin putkahtivat liskoveljekset – Varjotun kummipojat surullisen shasaalin kera. Heidän kaikkien haarniskanväleistä roikkui ruohoa ja kaikkea muuta vihreää. Draakit siistivät kostyymejään inhoten. Avulias kasvusto ei ollut pidätellyt niitä tarpeeksi pitkään.

“Pelkään, ettette pärjää ystävilleni”, Umbra kertoi. “Matoro on huijannut kuolemaakin kahdesti. Hän tulee tekemään niin nytkin”, toa kertoi totuutta äänessään.
Kuulostaa tarinalta, jonka hän olisi halunnut kuulla, Deleva ajatteli passiivisena. Hän ei halunnut hätiköimällä pahentaa tilannetta heidän osaltaan. Eikä Matoron ja Kapurankaan osalta. Plasman soturi olisi vain halunnut olla jossain aivan muualla. Melkein missä tahansa muualla.

“Valtaosa niistä jutuista Mustalumesta on piru vie tarua vaan”, Kersantti totesi tyynesti ja pudottautui pöydältä. Hän riuhtaisi sinisen matoralaisen olkapäälleen, ja tohtori heittäytyi veltoksi ja tyhjäkatseiseksi.

“Mut me lähetään nyt”, hän jatkoi, ja Ilmanautti tarrasi toisella kädellään Umbraa hartiasta. Deleva oli tällä tiukasti kainalossaan. Jätti lähti viemään toia raskaan palo-oven suuntaan lyhyt spesialisoitunut ystävä kannoillaan, kun taas Kersantti ja kummipojat poistuivat toisesta ovesta.
Ennen kuin metsästäjät jättivät heidät sukeltajan otteisiin, ehti tohtori jakaa vielä yhden katseen Umbran kanssa. Keltaiset silmät pistivät häneen kuin kaksi tikaria, epätoivo myrkkynään.

“Toivottavasti emme tapaa enää!” Umbra huusi peikon perään. Hän ei pitänyt siitä, että seikkailu oli päättynyt mahriaanin pihteihin, mutta tiesi ettei rimpuilukaan mitään auttaisi. Sukelluspuku ei hajoaisi, olento ei irrottaisi.

“Еи муистелла пахалла, еи”, Spesialisti vastasi ontuessaan toien ja suuren ystävänsä perässä. Vaikkei Umbra sanoja ymmärtänytkään, äänessä oli aitoutta.

”Mrhm.”

Ilmanautin ote ei sattunut. Hän kantoi toia oikeastaan jopa… hellästi? Rautaisen tiukasti, mutta hellästi. Tarpeeksi tiukasti muistuttamaan, että olento voisi hetkenä minä hyvänsä puristaa toa-parin keuhkot ulos näiden korvien kautta.
Rimpuilusta olisi tuskin hyötyä, mutta Umbra halusi toivoa, että kalaolento oli niin säyseä kuin vaikuttikin olevan. Eihän se ollut edes hyökännyt hänen kimppuunsa ennen kuin sen ystävä oli ollut vaarassa?

”Mrhm.”

Ehkä… se ei ollut kovin älykäs.

Penumbran soturi tunsi olonsa pahaksi merimiehen kimppuun hyökkäämisestä. Shasaalinkin askel ontui kivuliaan näköisesti, mutta lasipäinen hiiri tai myyrä ei vaikuttanut siitä ollenkaan vihamieliseltä. Oliko se ollut aseistamatonkin?

Olisi ollut helpompaa syyttää Varjotun pirua, Odinan hullua draakkia siitä, että tällaiset olennot lähetettiin heitä vastaan, tulilinjalle.
Mutta sulkien peittämä Kraa ei antanut hänen syyttää ketään muuta kuin itseään.

”Виедääн херрасмиехет хиеман раухоиттумаан.”

”Mrhm.”

Kumpikaan toa ei uskonut, että olennot edes tajusivat toisiaan. Mutta sillä ei näyttänyt olevan paljoakaan väliä. Jokainen kalaolennon ’mrhm’ oli pieni ja hyväksyvä, ja shasaali otti sen lupana jatkaa lohdutonta mutisemista.

Spesialisti avasi Ilmanautille ja heille metallioven, joka johti… kylmiöön? Kylmiöön. Kylmiöön, kylmiöön…
“Arupak puhui kai… jotain kylmiöstä”, Deleva avasi suunsa kun he astuivat sisään. “Täällä oli jotain… tärkeää.”




Pimeys. Halla. Routa.
Jokin oli pitänyt kaikkia aiempiakin pimeämmän huoneen hyytävänä. Eikö… kaiken virran olisi pitänyt olla jo katkaistu kauan sitten?

Vaan kylmiö ei näyttänyt kovinkaan tärkeältä. Siellä oli huurteisia tynnyreitä ja erilaisia pakkauksia. Vihreitä, valkean huurrekasteen päällystämiä kanistereja ja kaasupulloja oli kasattu seinien vierustoille, ja Umbra oli lukemassa tekstiä yhden niistä kyljessä, mutta syväläinen kantoi heidät yhä kauemmas siitä. Katossa oli lihakoukkuja, joista osassa roikkui ruhoja. He eivät halunneet katsoa, minkä.

“Paholaisen mielisairaala”, ääni Umbran pään sisällä kertoi.

Spesialisti mutisi jotakin maakeltajalle kielellään. Hiiriolento kävi lukitsemassa oven, jota kautta he olivat tulleet, ja oli juuri astelemassa kylmiön toisen oven luo, kun-


Kylmiön seinässä, aivan sen nurkan takana, jonne he hädin tuskin näkivät, oli ovi. Ylimääräinen sellainen. Avonainen oviaukko, joka johti tilaan, josta hehkui puhtaan valkoista… ei ainakaan valoa.
Valo olisi heijastunut. Valo olisi täyttänyt synkeän kylmiön, joka oli enää kylmä vain pimeydeltään. Valo olisi välkehtinyt suurten metallisten kaasupullojen pinnasta. Mutta mitään näistä ei oviaukon valkoisuus tehnyt.

“Tuo ei ole valoa”, Umbra sanoi. “Tunnen… tai tunsin… valon ennen. Tuo on jotain todella väärää”, synkkämielinen valon soturi kertoi. “Se ei ole varjoakaan”, vastasi hänen veljensä.
Noin kaksimetrinen suorakulmainen ovi huojui äänettömän tuulen heiluttamana ruosteisilla saranoillaan seinässä, jonka toisella puolella oli outoa valkoista.

Ja syväläisen jättiläiskourissa toat olivat molemmat satavarmoja, että nurkan takana olevassa seinässä ei ollut aiemmin ollut ovea.

Miksi Aft-Amanassa ei voinut olla vain vaikka epäkuolleita toia? Se olisi ollut helpompaa.

Shasaali ei sanonut mitään hetkeen. Mustien aurinkolinssien takaiset silmät tuijottivat sävyttömään sävyyn ja valottomaan valoon oviaukosta.

”Минä тиедäн, митен овет тоимиват…”

Spesialisti asteli varovaisin, sipsuttavin askelin kohti mystistä uksea. Hän mittaili sitä kokemuksella, jonka vuosisatojen erikoisosaaminen oli hänelle antanut. Shasaalin tarkat ja notkeat sormet tunnustelivat ovenkarmia ja itse ovea. Hän katsoi suoraan sisälle valkoisuuteen… ja varovaisesti ja kokeilevasti astui sisään.

”… я олен еритыисен варма, еттä не еивäт тоими нäин.”

Spesialisti seisoi kummallisessa värittömässä ja sävyttömässä valkoisessa oudon oven toisella puolella. Hän etsi aivan liian kaukana toisistaan olevilla silmillään saranakohtaa sen ja Aft-Amanan kylmiön huurteisen seinän välillä. Sitten leveäpäinen myyrä kääntyi toia ja ilmanauttia kohti ja kohautti olemattomia olkapäitään.

”Mrhm?” kalaolennon kumea ääni kuului kypärästä epäselvänä ja kysyvänä.
”Ои вои”, shasaali sanoi vääryyden värittömyyden keskeltä jonkinlaisen (masentuneen) tyytyväisyyden saaneena ja astui taas kohti ovea.



Mutta ovi löi itsensä tämän edestä kiinni.

… Mrhm!

Säyseä jättiläinen irrotti otteensa toista hädissään. Kaksi miestä laskeutui tärähtäen lattian narskuvalle roudalle, ja ilmanautti syöksyi parilla vavahtavalla askeleella kohtaan, mihin hänen paras ystävänsä oli kadonnut. Hän takoi seinää mahtavilla nyrkeillään, mikä sai koko kylmiön kaikumaan.

Mrh!

Tum, tum, rämähti rautanyrkki seinää vasten. Kaasupullot kaatuivat kuuraan.
”Mrh”, kala sanoi surumielisesti, sillä ovesta, joka oli hänen ystävänsä vienyt, ei ollut pientä jälkeäkään. Oli vain huurteinen laattaseinä.
”Mrh”, murtunut syväläinen valitti yrittäessään työntää seinää. Taittaa sitä. Takoa sitä puvullaan. ”Mrh!”

Ilmanautti löi kovempaa, ja harmaita laattoja särkyi ja putosi. Kylmäputket taittuivat seinän takana. Seinän rappaus putoili kuin lumihiutaleet. Ilmanautti iskeytyi olkapää edellä seinään, mutta mikään ei tuonut ovea takaisin.





Eihän sitä ollut koskaan ollutkaan.

“Shasaalisi on poissa”, Deleva sanoi metsästäjälle. Hän tunsi, outoa kyllä, myötätuntoa ystävänsä menettänyttä otusta kohtaan.

“Jokin leikkii kanssamme maailman fysiikoilla”, toa lisäsi. Häntä alkoi taas hirvittää. Metsästäjien mukaan tuppautuminen oli ollut lähinnä hetken hengähdys linnuista ja muista mielisairaalan hirvityksistä. Se oli johdattanut heidät… aivan erilaiseen helvettiin. Kylmään helvettiin?
Ilmanautin kypärässä oleva radiovastaanotin osoitti kohinallaan, että metsästäjä-operaation organisaattori otti yhteyttä tähän. Yhteys kylmiössä ei ollut hyvä, mutta se kuului: “Mites pojat, vieläko tooat hengittävät?”

Kun vastausta ei kuulunut, Kersantti jatkoi. “Haloo? Ilmis? Spessu?”

“Mrh”, seinää päin valahtanut Ilmanautti murahti surullisena.

“Aaah, oottehan te siellä”, steltinpeikko vastasi, muttei ehtinyt jatkamaan.

“Jokin todella voimakas olento on pesiytynyt tänne”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Makuta se ei ole, tunnen makutat, olinhan lähes sellainen joskus itsekin”, korppi kertoi.

Mutta silloin aukesi toinen ovi, nurkan takana oleva sekin. Tie pois kylmiöstä takaisin muualle mielisairaalaan. Ja kynsikkäät jalat astelivat narskuvaa kuuraa pitkin. Siivet rävähtivät.


Raakunnan sisäpihalla he olivat ehtineetkin jo unohtaa.

”Mitä helvettiä…” Deleva murahti hiljaa.

Mutta toivoivat etteivät koskaan olisi.

Linnut tulivat. Kylmiön toisella puolella avonaisena olevasta ovesta… ilmastointiritilöistä? Kaasupullojen alta, nurkan takaa.

Kraa, kraa, kraa, ne huusivat. Ne huusivat.

kraa
kraa
kraa
kuole
kuole
kuole

Musta hurrikaani peitti alleen koko kylmiön. ”Ilmis, mitä siellä oikein tapahtuu?” Kersantin kohiseva ääni kysyi radiossa.

kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa

Sukeltaja ei osannut varautua siihen mitä tuli. Nyt hullut sulkahirmut nokkivat Ilmanauttia kuin täsmäpommittajat. Klang, klang, kuului, kun veitsinokat iskeytyivät rautaan. Klang, klang, kraa, kraa.

”… Ilmis?”

kraa
kraa
paha

kraa
kraa
kuole

Linnut eivät osanneet puhua. Linnut eivät osaa puhua.

L I N N U T EIVÄT OSAA P U H U A.

”J U O S K A A !” Kraa-Umbran kirkuminen kaikui, ja toat suojasivat päänsä ja yrittivät löytää ovea mustan pilven pyöriessä kaikkialla ympärillä raakunnan kakofoniaorkesterin säestämänä.

kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa

kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa

Ilmanautti käpertyi seinää vasten. Kuului sihinää, kun linnut lävistivät pienillä kivun välineillään sukelluspuvun niveliä. Koko kypärä kumisi, kun nokat pureutuivat sen läpi. Veri ja vesi sekoittuivat kylmiön lattialle, kun pimeyden metsästäjä hautautui lintuihin.

”M-m-mrh!”

Toat pakenivat kyyryyssä juosten kylmiön toisesta ovesta, jota shasaali ei ollut koskaan ehtinyt sulkea. Korppien siivet sivelivät heidän kehojaan, kun ne kerääntyivät maahan kaatuneen metsästäjän ympärille, juhlimaan sen lihalla.

“Mata Nui meitä auttakoon”, Deleva sanoi hiljaa itselleen. Häntä hirvitti metsästäjän kohtalo, kohtalo jota hän ei olisi halunnut kellekään. Mutta se ei saanut olla klaanilaisten kohtalo! Vielä kerran he kuulivat takanaan Ilmanautin nousevan rautaisille jaloilleen. Se yritti juosta. Tum, tum, sen jalat sanoivat. Se törmäili seiniin. Rutisti yhden kaasupulloista alleen, ja kaatui rysähtäen.

Vain hetken toat ehtivät hengittää.

Oven, jonka toat olivat paiskanneet nopeasti kiinni päästyään kylmiöstä, takaa kuului ääni. Ääni, joka ylitti kaiken lintujen melskeen. Karmaiseva huuto, joka oli kuin langenneiden enkelten painajaisista ulos vedetty. Huuto, joka oli yhdistelmä tuskaa ja hulluutta. Tuskaa, hulluutta ja pelkoa.


“Pakene, pakene, pakene”, Kraa käpertyi Umbran alitajunnan nurkkaan kauhuissaan. Oli kuin varjo olisi itkenyt.

Sankarit juoksivat eteenpäin käytävässä. He tulivat ovelle, jota Deleva ampui automaattisesti plasma-aallolla. Ei ollut aikaa tehdä suunnitelmia, oli aikaa vain toimia!
He kuulivat, miten kylmiön rautaovi paiskattiin auki. Se irtosi saranoiltaan ja lensi kymmeniä metrejä käytävää pitkin. He katsoivat taakseen. Sen käytävän päähän, jossa oli ollut aikaisemmin ovi.

Ovesta lintujen keskeltä, kylmiöstä nousevan tumman höyryn läpi astui esiin vihreä kolossi.

Olento, joka oli ollut joskus lempeä syväläinen, oli muuttunut joksikin muuksi.

Se seisoi kumarassa, vapisten. Sukelluspuvun nivelet ja lasi oli nokittu rikki, ja olennon iho oli täynnä syviä haavoja. Veri vuosi hitaasti yhdessä veden kanssa. Asun rautalevyt olivat lommoilla. Paikoitellen oli jopa pistoja, jotka olivat läpäisseet haarniskan. Puku sihahteli. Vaihtoi kaasua venttiileistä, jotka oli nokittu rikki.

Pahimmat olivat olennon silmät. Ne näkyivät heikosti läpi lasinsirpaleiden, veren ja veden läpi, mutta ne kertoivat kaiken olennon mielentilasta. Ne kalansilmät katsoivat aivan eri suuntiin, vaeltaen levottomasti silmäkuopissa, kohdetta etsien.

Epävireinen radiolaitteisto kohisi puvun sisuksista. ”Ilmis? Kaikki kunnossa, meriäijä?”


”Heh, sitä minäkin!” karjui Kersantti kohinan läpi ilman huolta äänessään. ”Taita niiltä tooan nysiltä niskat!”


”Oikea asenne, äijä!”

”Eikö tuo kirottu roisto oikeasti tajua…” Deleva huohotti.

”H-herra kersantti”, kuului ga-matoralaisen mielilääkärin kauhistus, ”Kuunnelkaa häntä! H-hän… onko hän teistä k-kunnossa?”

”Joo joo joo. Ilmis! Kaiva kuule niille jo kunnon haudatkin jos tulee tylsää!”


”O-ho! Äijähän on tänään ihan saatanan innois–”
Kalansilmäinen repi pukunsa radiolaitteen irti ja puristi sen kasaan.

Ja kun toinen silmistä osui toiin, vuotava vuori lyijyä ja rautaa lähti huutaen heitä kohti.

Deleva otti kilpensä kaksin käsin eteensä ja alkoi kuumentaa sitä minkä kerkesi. Kilpi alkoi plasmaantua adrenaliinin säestämänä. Oli hyvä, että toa oli säästellyt elementaalipanoksiaan. Toa odotti oikeaa hetkeä. Pian kaikki olisi niin kuumaa, että kaikki klaanilaisten takana palaisi, sulaisi pois. Kaikki!

Tai ainakin niin toa toivoi.

“Ammun sitä”, Deleva totesi hiljaa toverilleen. “Ja sitten juostaan.” Hämärän toa nyökkäsi.

Toien näkökenttä täyttyi valkeasta ja oranssista superkuumentuneen aineen täyttäessä käytävän räjähdyksenomaisella purskahduksella. He eivät jääneet katsomaan taakseen, vaan lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuumuuden korventaessa kaiken heidän ympäriltään.


Mutta he kuulivat raskaat askeleet takanaan. Tum, tum, tum. Ne kiihtyivät. Ilmassa haisi korventuneen lihan etova haju.

“Miten se elää vielä?” Deleva kysyi hätääntyneenä. Useimmat viholliset olisivat saaneet niin mittavia palovammoja hänen plasmastaan, että olisivat kuolleet shokkiin.

“Hän ei ole enää se mahriaani, joka puristi meitä kourissaan. Se on muuttunut joksikin… muuksi, joksikin todella vääräksi”, Umbra vastasi. Mitä linnut olivat sille tehneet? “On kuin tämän paikan voima olisi tuonut hänet takaisin, mutta… niin vääränä.”

Turman linnut. Olemattomat ovet. Silmät kaikkinäkevät.

“Miten me voimme taistella koko tätä… koko tätä paikkaa vastaan!”

“Varjot. Ne tottelevat minua. Ehkä on aika vapauttaa tämän paikan varjot”, Umbra virnisti taas sillä ilmeellä, joka oli sen toisen Umbran. “Olen pidätellyt näiden käyttöä jo niin pitkään.”

Sukeltaja oli tulossa. Ja pian sukeltaja sukeltaisi heidän lihaansa.
Ilmanautti juoksi heitä kohti. Kaikki se massa, kaikki se raivo, se muodosti pysäyttämättömän voiman, meteorin jota seurasi pyrstö verta ja vettä. Sen haarniska hehkui oranssina liekkinä käytävän pimeässä, ja sen ihossa paistoi hirvittäviä palovammoja. Mutta se ei pysähtynyt. Jos se pysähtyisi, linnut saisivat sen.

Umbra laittoi kätensä yhteen ja alkoi pyöritellä niissä eräänlaista palloa, varjoista koostuvaa. Kaikki varjot alkoivat kerääntyä hänen luokseen. Niitä oli paljon, koko mielisairaala oli niin synkkä. Ei mennyt kauaakaan kunnes niitä oli kasassa tarpeeksi. Toa vapautti kämmenistään valtaisan mustan käärmeen, joka alkoi kiitää sihisten kohti metsästäjää. Varjojen voima ja lataus oli valtaisa, kun Umbra kanavoi siihen koko ajan energioita sisältään. Hän repi käärmeestä muutamia rihmoja, jotka hän iski kattoon, lattiaan ja seiniin. Jos käärme ei pysäyttäisi metsästäjää, joutuisi tämä varjojen verkkoon.

Pysäyttämätön voima kohtasi varjot käytävän puolessavälissä, ja hetken näytti, kuin sen liikevoima olisi kadonnut. Varjokäärme taipui massan edessä repien hirvittäviä viiltoja sukelluspukuun pimeyden kiemuroillaan. Mutta sukeltaja jatkoi. Hän ei voisi pysähtyä.

Jos hän pysähtyisi, linnut saisivat hänet.

Ilmanautti iskeytyi varjojen verkkoon, ja Umbra tunsi, miten valtava voima niihin kohdistui. Hän pinnisti kaiken tahdonvoimansa kerätäkseen lisää varjoja, vahvistakseen niitä, pitääkseen verkkoa repivän olennon sen toisella puolella. Hänen veljensä oli edelleen kauhuissaan, eikä auttanut. Umbra kuuli hänen toistelevan vain “kraa, kraa, kraa.” Vain sitä.

Ja lopulta se oli valon toalle liikaa. Jotakin napsahti, ja verkko hajosi kappaleiksi. Ilmanautti oli hetkessä heidän kimpussaan. Sen suuri käsi, jolla saattoi takoa rikki vaikka kalloja, iskeytyi pitkällä kaarella plasman toaa kilpeen, jonka plasmapinta vetäytyi kipinöiden sisälle osuman saadessaan. Rautahaarniska hehkui vieläkin kelmeän punaisena kaikesta kuumuudesta. Ilmanautti osui kaikella painollaan plasman toaan, joka lensi päin kirjahyllyä käytävän reunassa.

Umbra kutsui varjoja olennon kimppuun, mutta hän ei ollut tarpeeksi nopea. Monikymmenkiloinen nyrkki iski häntä rintakehään. Jotain rusahti kyljessä. Piikki kipua.
Toa viuhui kaaressa läpi kirjaston puisen oven. Saranat repivät karmin auki. Ovi kaatui Umbra mukanaan.

Örisevä, peloissaan ja tuskissaan oleva hirviö asteli kohti valon toaa.

“Anna anteeksi”, Umbra sanoi pakottautuen pystyyn. Ja iski miekallaan Ilmanauttia polveen.

MRÖÖÖÖÖÖÄÄÄHHH, tuskan karjaisu repi toien korvia, ja kaltoin kohdeltu metsästäjä huitoi sekopäissään ympäriinsä. Valon toa väisti ensimmäisen. Ei toista. Murtava kipu syöksi hänet maahan.

Taaempana Deleva sylkäisi hampaan suustaan ja nousi punnertaen kirjojen ja hajonneen hyllyn jäänteistä. Hän katsoi raivosta sekaisin olevaa kalaolentoa pelkkää päättäväisyyttä ilmeessään.

”Saatoit juuri suututtaa minut, kala”, plasman toa henkäisi noustessaan ylös hieman huojuen. ”Enkä usko, että se oli hyvä idea.”

MRRRÖÖÖÖÖÄÄÄÄH, Ilmanautti syöksyi ontuen kohti Umbraa, mutta plasman toa oli nopeampi. Hänen koko KAL-puolensa iskeytyi nokitun ja korventuneen sukellushaarniskan kylkeen kakaman luomalla nopeudella. Toa iskeytyi syväläiseen kuin luoti, ja kuin luodilla isketty kalamies horjahti.

Plasman toa loikkasi päin sukeltajaa ponnistaen tämän selkään. Hän jakoi iskuja hirviön päähän tämän huitoessa häntä alas. Metallinen käsi upposi kypärään hajottaen lopunkin lasista. MRÖÖÖÖÖÖÖÄÄÄÄHHHH, olennon tuskaiset karjaisut kaikuivat läpi kirjaston. Deleva hyppäsi alas pedon selästä vetäen sen koko pituuden maahan mukanaan. Järkyttävä rysähdys kaatoi kirjahyllyjä.

Vaan Ilmanautti ponnisti ylös vain saadakseen plasman toan pienen avaruusjunan voimakkuutta lähentelevän nyrkiniskun rintakehäänsä. Kuuma metalli taipui iskun voimasta. Deleva iski kokometallisella kädellään olentoa uudestaan ja uudestaan, hakaten sitä seinää vasten. Ilmanautti tarttui karjuen käteen, ja kummankin raajan hydrauliset nivelet yrittivät tehdä selvää toisesta. Mutta sukeltaja ei saanut epäkuollutta kättä taittumaan, ja plasmahenki potkaisi tätä rautajalallaan monta kertaa saaden olennon romahtamaan vasten kirjahyllyjä. Kumpikin kaatui valtavana rautavuorena maahan.

MRRRH, metsästäjä huusi, ja tarttui toaa tämän Kal-kädestä. Deleva ei voinut mitään, kun sukelluspuvun voima linkosi hänet päin toista hyllyä. Ja pian syväläinen oli taas ylhäällä pahoinpitelemässä toaa. Deleva torjui kilvellään monta iskua, mutta kun olento tarrautui tämän torjuntavälineeseen, hän ei saanut pidettyä sitä hallussaan. Seuraavat rautanyrkin iskut osuivat toaan – rintakehään, kanohiin, vatsaan, käsiin. Kipinät suihkusivat, kun KAL-osa sai osumaa, mutta iskut toiselle puolelle saivat aikaan vain ja ainoastaan tuskaa.

Kun KAL murtui, tunsi Deleva vain metallin kirskeen. Kun toinen puoli murtui, hän halusi vain oksentaa verta.

Toa yritti sivuun kirjakasasta ja syöksi plasmaa päin seonnutta kalaa, mutta vuotava olento ei näyttänyt tuntevan mitään. Se tarttui plasman toaa jalasta ja iski tämän päin toista kirjahyllyä kuin moukarin.

Ilmanautti paiskoi Delevaa läpi hyllyjen, pöytien, lasisten sermien kuin tämä olisi ollut marionettinukke. Plasman toa ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pysyisi tajuissaan. Pam, hän iskeytyi läpi uutuuskirjojen hyllyn. Hänen jokaiseen lihakseensa sattui. Pam, hän moukaroi itsellään merirosvoromaanihyllyn. Sattui. Ilmanautti karjui jatkuvasti. Sitäkin sattui.

Taaempana Umbra otti taas miekkansa ja kanavoi varjoenergiaa keltaisen prototeräsmiekan terään. “Me taistelemme yhdessä!” toa karjui. Myös Kraa kuuli sen jostakin Umbran tajunnan alhaisesta loukosta, jonne oli käpertynyt piiloon… sitä jotain. Jotain, jonka he olivat kuulleet sisäpihalla. Joka oli yhä tulossa. Mutta nyt ei ollut aikaa.

“Mutta veli, sinä kuolet! Ei meillä ole mahdollisuuksia”, valitti toan pimeä puoli.

Umbran sisimmästä kumpusi jostain jotain outoa energiaa. Jotain uutta. Tuntui kuin toan olisi täyttänyt aivan uusi energia. Rohkeus? Ystävän ahdinko? Ne antoivat pimeyden soturille uutta puhtia jatkaa taistelua. Myös Kraa alkoi tuntea sen sisällään.

“Me. Taistelemme. Yhdessä”, Umbra lausui päättäväisenä kuin timantti. Oli kuin hänen veljensäkin epävarmuus olisi liuennut.

“Hyvä on sitten. Me emme anna periksi”, Kraa vastasi sisuksissa toan tunteiden ohjaamana. Umbra oli kaiken aikaa ladannut mustaa energiaa sapeliinsa. Sen ympärillä kulki varjoja kuin energialonkeroita. Alkukantaista energiaa ajalta ennen aikaa. Ajalta ennen mitään.
Pyhää pimeyttä, joka oli elämän kehto siinä missä valokin.

Toa syöksyi täydellä vauhdilla miekka kahden käden otteessa päin raivohullua. Hän heilautti sen koko voimallaan metsästäjän rautaiseen, yhä savuavaan selkään. Mahriaani päästi hetkeksi plasman toan otteestaan ja kääntyi moderaattorin puoleen, tosin kömpelösti. Terä oli leikannut tämän haurastunutta panssaria ja osunut selkään ja herkkään, palaneeseen harjaan.

Mutta kipu ei näyttänyt pysäyttävän olentoa. Pysäyttäisikö mikään?

Aft-Amanan varjot kietoutuivat Umbran käskystä kohti Ilmanauttia. Hän ja hänen veljensä, he hallitsivat niitä yhdessä. He kamppailivat pitääkseen verkkonsa ehjänä, pitääkseen kalansa verkossaan. Umbrat vapauttivat kaiken varjovoimansa kolossin ympärille, ja syöksyivät Delevan luo.
“Oletko kunnossa?”, Umbra kysyi auttaessaan plasmanhengen seisaalleen. Ei, hän ei näyttänyt olevan kunnossa. KAL pystyisi ehkä seisomaan vielä. Siihen naulittu mies ei.

Eikä Delevalla ollut aikomusta selvittää, lähtisikö KAL-puolisko vain uudestaan kävelemään silloin kun hän lilluisi veripuurona lattialla.

“Karzahniin nyt vaan täältä”, vanha toa murahti huohottaen ja otti tukea toveristaan, kun he lähtivät juoksemaan vaivalloisesti satunnaista käytävää eteenpäin.

Mutta he eivät ehtineet pitkälle, sillä yksi suurista lyijyovista katkaisi heidän tiensä. Deleva romahti vasten ovea, haukkoen henkeään. Hän kuuli, miten karjunta lähestyi. Miten lintujen rikkoma peto asteli heitä päin käytävän päässä.

Eivätkä he voineet tehdä mitään.

Ovi ei auennut. Plasman henki yritti kutsua voimaansa, mutta sattui liikaa. Hän kaatui polvilleen vasten ovea.
”U-umbra”, oli viimeinen sana jonka hän sai ulos. Sitten hän kakoi verta.

Tum, tum, tum, askeleet tulivat. Ne samat askeleet, mitkä olivat ajaneet heidät Aft-Amanaan.

Kraan musta nokka oli hiljaa.

Tum, tum, tum, kala lähestyi. Vana verta ja vettä seurasi sitä kaikkialle, minne se meni. Olennolla oli palaneissa kasvoissaan lasinsiruja.

Tum, tum.

Sen toinen silmä tuijotti toia. Toinen pyöri eksyneenä tämän kasvoissa.

Tum.

Tum.

Tum.


Aft-Amana 1

Kirouksen portit


Pihamaan täytti konekiväärin pauke, jonka sanoma oli selvä: kuolema toille.

Toien matka Aft-Amanaa ja mahdollista Nimdan sirua kohti oli saavuttanut taas uuden huippuhetkensä. Umbra oli langennut omiin henkilökohtaisiin varjoihinsa ja muuttunut, mutta Deleva oli yhä oma itsensä – vihainen ja taisteluvalmis. Aineen neljännen olomuodon soturi riuhtaisi plasmakilpensä suojakseen. Hänen toa-veljellään ei tarpeellista suojaa ollut, mutta jotenkin kummasti tämän oli onnistunut päästä suojaan marmoripatsaan taakse saamatta kuolettavia osumia jatkuvasta tulesta, joka täytti ränsistyneen ja ruohoittuneen sairaalanpihan.

Lyijy pirstoi marmoria ja lasia. Teräs kimpoili kivistä puihin. Ja kaiken yllä mustat linnut avasivat metallisia nokkiaan ja kirkuivat peloissaan.

“Meidän on tehtävä jokin toimintasuunnitelma!” Deleva, kaksikosta toimintakykyisempi, huusi ystävälleen, joka oli painautunut tien kivilaattojen ja ruohikon rajapintaan.

“Mitä ehdotat?” Umbra huusi yli laukausten ja toivottomuuden jäärailojen. Hänen äänessään ei ollut intoa.

Mutta hengissä oli pysyttävä. Vaikka hän ei enää tiennytkään, mitä varten.

Konekiväärituli ei tauonnut.
Lyijy ilmassa kiisi vain hieman toa-parin päiden yläpuolella, ja luotisuihku vain vahvistui joka yrityksellä päästä ylös korkeasta ruohikosta. Jostain syystä vihollisella riitti panoksia.

“Näin kuolee suuri Umbra”, rienaaja majakan mielessä raakkui. “Shokissa kasvot kurassa. Mielisairaalan porteilla maailman tylsimmällä tavalla, luoteihin. Tästä kuolemastasiko tullaan laulamaan mantereiden koro-kylissä ainiaan?”

Kraa, kraa, Kra-Umbra lauloi, kun valon toa yritti lukita demonejaan ulos, jättää huomiotta.
Mutta pelko ruokki hänen veljeään, pelko ja suru, eikä toa voinut kuin hyväksyä varjot. Hän tunsi alkukantaisen voiman auttavan häntä; kutkuttava, outo tunne selviytymisestä virtasi hänen pelostaan. Sen hän oli ollut lukinnut pois veljenään, mutta nyt heidän piti olla yhtä.

Umbran silmien hehku alkoi olla punaisempi kuin yleensä. Ne loistivat voimaa, tunnetta.

“No niin! Nyt alat jo näyttää siltä miltä kuuluukin”, ääni Umbran sisällä kehui häntä. Kehuminen tuntui oudolta, kun se tuli hänen sisältään. “Et ajattele selkeästi. Anna minun hoitaa ajattelu”, varjo virkkoi. “Vihollinen ampuu ylitsemme. Tuntuu, että ne haluavat ajaa meidät jonnekin, jossa olemme helpompi maalitaulu. Tosin nimeämiskuusenkoristetta muistuttava ystäväsi ei juuri paremmasta maalitaulusta voisi toimiakaan.”

Delevan kilpi söi lyijyammuksia, mutta toa ei jaksanut kauaa pitää elementtivoimiaan yllä. Pian kilpi olisi yhtä hyödytön kuin räjähtävä bumerangi.

Tulitus taukosi äkkiä. Kenties se jäi odottamaan, että he nousisivat.

Kraa, raakkuivat linnut korkealla ilmassa, minne ruudin musiikki oli ne pelästyttänyt. Kraa kraa.

Plasman toa näki tilaisuutensa. Hän katseli ympärilleen. Aukio oli huonoin paikka suojan etsimiseen. Vihollisen tulosuunnassa kasvoi sankkaa, todella oudolta ja varjoissa pelottavalta näyttävää metsää. Heidän takanaan kohosivat Aft-Amanan holvikaaret ja kupolit – mutta sinne meneminen johdattaisi synkät saalistajat heidän ystäviensä, tulen sepän ja jään soturin luokse. Kumpikin vaihtoehto tuntui huonolta, mutta aikaa ei ollut hukattavissa.

“Umbra! Metsä!” Deleva huusi ja aktivoi nopeuden naamionsa. Varjoihin langennut valon toa ei edes huomannut sitä, sillä kysymys tuli samaan aikaan kysyjän kanssa. Punavalkoinen viiva nappasi kuin ihmeen kaupalla Umbrasta kiinni pysähtymättä ja suuntasi kohti metsää.

Samassa jaettiin taas luoteja, mutta Kakama oli niitä nopeampi. Kakama kulki niiden välistä, raoista joihin ei mikään muu mahtunut. Aft-Amana lähiympäristöineen oli korppien kuoroa tuliaseiden toimiessa sinfoniaorkesterina. Kaaoksen kakofoniaa säestivät kottaraiset ja naakat heikkojen räsähdysten soidessa taustalla.

Toat ehtivät hengähtää ryömittyään lyhyiden katajien ja lehtikuusten helmaan suojaan aukealta. Pieni metsätilkku sairaalan pihamaalla oli sileiden kivien ja rikkinäisten aitojen ympäröimä. Kasvillisuus oli tarpeeksi korkeaa kätkeäkseen heidät tiellä vaanivalta konekivääriltä.

Mutta pian Umbra kuuli raskaita askeleita, joita säesti raskas hengitys.

Joku tai jokin lähestyi häntä nurmen poikki. Sen jyrisevät askeleet kuuluivat selkeästi tulituksen ja lintukakofonian läpikin.

“Kuulen ääniä, Deleva”, Umbra kuiskasi mahdollisimman hiljaa. Plasman toa vain nyökkäsi hyväksyvästi. Hänkin kuuli ne. Mutta jokin ei täsmännyt. Se kuulosti happisäiliön kaasujen vaihdolta. Mitä se teki maalla?

Umbra laittoi mustan nyrkkinsä miekkansa kahvalle. Toa nosti aseen valmiiksi. Myös Deleva teki samoin ja otti aseensa selästään. Hän loihti komposiittijouseensa plasmasta jänteen.

Toat olivat valmiita, mitä tahansa sieltä tulisikin.

Paitsi että eivät. He eivät olleet koskaan nähneetkään sitä ilmestystä, mikä heidät nyt kohtasi.

Puiden lomasta astui toien eteen kaksikko, ja plasman toa sai äkkiä vastauksen mietteisiinsä hengittämisestä. Pikkuruinen shasaali ja valtava syväläinen rautaisessa ilmasukelluspuvussa tuijottivat kahta toaa.

Toinen niistä, se lyhyempi, oli kenties surullisin näky, jonka toat olivat nähneet. Tumma, lyhykäinen aurinkolasiveikko asteli tumman salkun kanssa suuremman virkaveljensä takavasemmalla.

Suurempi virkaveli taas oli rautaiseen maasukelluspukuun sonnustautunut vuori, jonka puvun venttiilit kohisivat ja jonka hengitys kaikui syvänä lasisessa kypärässä.

Ja se sanoi vain yhden asian.

“Mrh.”

“Арвон тоа, пыйдДмме теитД антаутумаан”, kaksikosta masentavampi mumisi. Ei käskevällä tai aggressiivisella äänellä. Ei edes innostuneella tai määrätietoisella. Vain äänellä.

“… mitä tuo tarkoitti?” Deleva kysyi. Umbra ei tiennyt vastausta. Pieni masentunut hiiriolento ei vaikuttanut vaaralliselta ja sukelluspukuun ahtautunut mahriaanikin muistutti enemmän jotain koomista maskottia.

“Ammu syväläisen kultakalamalja rikki”, ääni Umbran sisällä kertoi, vaikka hän yritti sen parhaansa mukaan pois sulkea. “Lahna heikkenee heti jos se saa lasinsiruja naamaansa”, se lisäsi raakkuen.

“Viholliset me tuhoamme. Parhaiten autat ystäviäsi tuhoamalla jokaisen, joka tulee tavoitteidesi tielle”, huono omatunto kertoi.

Ja Umbra tajusi vasta silloin, että hän ei ollut kuunnellut ystäväänsä.
“Vastaa Umbra!” Deleva palautti toverinsa tosimaailmaan.

Epäsuhtainen metsästäjäpari odotti sangen kohteliaasti. Umbra vaikutti siltä kuin olisi vaipunut omaan maailmaansa. Maailmaan täynnä harmaan ja mustan sävyjä.
Ja sitten hän toimi.
“Me antaudumme!” Umbra vihdoin huusi ja pudotti aseensa maahan heinikolle. Hän nosti kätensä ilmaan plasman toan seuratessa hölmistyneenä vierestä.

Shasalgradin kansalainen näytti lähes yllättyneeltä. … се тоими?, se mietti ihmeissään. … не антаутуиват?

Umbra tummui tummenemistaan kävellessään heinikolle. Deleva ei tiennyt yhtään, mikä hänen ystävänsä päähän oli mennyt. Mutta hän osasi aavistaa jotain.

“Херра керсантти, хе антаутуиват”, metsästäjistä hiirimäisempi mumisi radiopuhelimeensa.

“Muista, että kaikki jättää varjon jälkeensä. Muista nimesi. Sinä olet varjon syvin olemus”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Ja varjot ovat hallinnassasi!”

Shasaalin varjo alkoi silloin elää omaa elämäänsä. Huomaamatta se kietoutui sekä shasaalin että mahriaanin jalkojen ympärille kuin ohuina säikeinä, venyen ja vanuen.
Ilmanautti astui raskaan askeleen eteenpäin, ja varjorihmoilla oli suuria vaikeuksia pitää kurissa massiivisen puvun hydraulisista nivelista kumpuavaa voimaa. Maakeltajan saapas tömähti nurmikkoon askeleen eteenpäin, kohti toia.

“Pitää vaihtaa taktiikkaa”, ääni Umbran sisällä kertoi tälle. Varjosiima koetti etsiä heikkoa kohtaa hämmentyneen maasukeltajan puvusta. “Jos rikon jotain pientä ja tärkeää, koko hökötys menee epäkuntoon.”
Ilmanautti astui toisen askeleen. Sen punertavat silmät näkyivät läpi veden, joka tämän kypärää täytti. Mutta synkeät säikeet eivät sukeltajaa hidastaneet.

Toinen varjo luikerteli shasaalin jalkaa pitkin. Jokin ratkaiseva jänne olisi helppo katkaista. “Kas noin!” Umbran mielessä riemuittiin, kun varjo alkoi työntyä shasaalin laihaan koipeen.

Spesialistin ilme muuttui lievästä surumielisyydestä tuskaiseksi hymyn antiteesiksi, jossa suupielet yrittivät kilpailla leuan kanssa siitä, kummat olivat naamataulussa alempana.
Ilmanautti katsoi pientä hiiriolentoa.

“Mrh”, se tokaisi, ja massiivinen käsi tarttui kokoisekseen vauhdikkaalla otteella valon – nyt enemmänkin varjon – toaa ranteesta. “Hei! Päästä irti senkin iso sillipurkki!” toa karjui, kun syväläinen taittoi kättä kivuliaasti. Mieli antoi samalla komennon läheisille varjoille. Ilmanautin varjot alkoivat parveilla olennon näkökentässä. Ne ympäröivät tämän kultakalamaljan.

Deleva katsoi koko näytöstä ihmeissään. Mikä kirotun suunnitelma tämä oikein oli?

Vihreä jätti oli hämmentynyt. Se kääntyi kankeasti puolelta toiselle varjojen luikerrellessa puvun pintaa pitkin poikin. Toa yritti päästä irti puvun rautahanskan varmasta otteesta, mutta turhaan.

Vaan varjot nousivat. Kuin hukuttaakseen olennon, joka oli liian kaukana merestä.

Silloin Ilmanautti tarttui outoa pimeää voimaa kontrolloivaa toa-velhoa vartalosta ja heitti tämän kuin katapultti yli päänsä. Valon toa ei ehtinyt edes reagoida ennenkuin rämähti läpi katajien ja pensaiden avoimelle upoten pehmeään maahan pari senttiä. Välittömästi varjojen kadottua kalamies kääntyi ja kumartui pienen shasaalin puoleen.

Umbra hinasi raskasta haarniskaansa ylös avomaalla, kunnes tajusi olevansa suoraan aiemman konekivääritulen näkökentässä. Hän kirosi hetken varjoisaa veljeään, sen impulssia ja eläimellisyyttä, joka oli hänet ajanut typeryyksiin.

Deleva juoksi Umbran perässä metsikön laitaan, pitäen ainakin itsensä jotenkin turvassa mahdolliselta tulitukselta. Hän tarkkaili tilannetta ja toivoi, että Umbra oli säilyttänyt taistelukykynsä. Hän sukelsi puiden ja pensaiden lomaan, kun näki hahmojen lähestyvän vain metrien päässä avomaalla olevaa toaa.

Kolme hahmoa. Kaksi pidempää, yksi lyhyt. Lyhyen otteessa jotain sinistä.

“Mitäs meillä täällä”, kuului ääni, jossa ei ollut vähääkään arvostusta. Ja lajinsa jäseneksi kovin lyhyenläntä köriläs naurahti puolivihaisena.

“Karzahnin huonoja tooia, niitäpä niitä!” keltainen steltinpeikko kailotti sangen kuuluvasti. Rintapielessään olennolla oli kiiltävät sotilaan arvomerkit, jotka eivät sopineet ollenkaan tämän kevyempään ja perinteisempään haarniskaan, ja Deleva tunnisti ne nappulat kersantin sotilasarvoksi.
Peikkokersantin sivustalla – niin että hän hädin tuskin niiden takaa näkyi – oli kaksi charmia uhkuviin rusetteihin sonnustautunutta draakkia – naurettavan kokoisen konekiväärin kera. Muuten valtavan mustan militaristisen tuhokoneen kyljessä oli melko värikäs kasinoon kuuluva rulettikiekko, jolla pyöri pieni valkoinen pallo. Toat olisivat melkein halunneet nähdä, miten liskoherrasmiehet saivat monipiippuisen lyijynjakajan säilöttyä koteloihinsa edes useampana osana.

Mutta heillä tuskin olisi siihen aikaa. Tai kohta ylipäätään mihinkään.

“Anna vihasi paisua, veli”, syyllisyys ja viha Umbran pään sisällä kertoi. “Kerää sitä, varastoi sitä. Vielä tulee aika kun katkaiset noilta liskoilta niskat ja käännät tuon peikon pään sisäänpäin”, paha omatunto toisti, ja sen lauseet tuntuivat toasta järkeviltä. Ne olivat sitä, mitä hän nyt halusikin tehdä.

“Ettette kompensoisi jotain noilla aseillanne!? Kaverini on tuolla metsässä tähtäämässä teihin, ja jos tulette lähemmäs, hän ampuu aivonne pellolle!” valon toa huusi aukealta noustessaan seisomaan haarniska ruohonkorsia täynnä. Deleva katseli etäältä tilannetta ja piteli kättään otsallaan. Umbra tapattaisi heidät molemmat vielä.

“Tämä toa vaikuttaa epäkohteliaalta, veliseni”, toinen liskoista totesi närkästyneenä.
“Kenties meidän pitäisi kertoa hänelle, miksei Odinalla kasva ruohoa, parahin Panostaja?” tämän veli vastasi hillityllä äänensävyllä.

“Nyt tooat saatana”, aliupseeripeikko murahti. “Nyt sillä tavalla ettei mitään ylimäärästä, tai arvon tohtori saa kallonkutistuksen MUN tykistä!”

Kersantti asteli esiin liskojen välistä. Hän vetäisi riuskasti käsistään sidotun ga-matoranin eteensä, ja puristi raskasta mutta surullisen pientä asettaan tämän niskaa vasten. Naisen tuttu tryna-kasvo nousi, eikä Umbra ollut heti tunnistaa tätä. Ga-Matoranin toinen silmäkulma oli turvonnut purppuraiseksi ja lähes tunnistamattomaksi.

”T-toa U-umbra”, tohtori Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti, ”o-olen pahoillani… että j-johdatin heidät tänne.”

Umbra puri hammastaan turhautuneena. Hän tunsi empatiaa ja halua pelastaa Cehaya, mutta ei voisi antaa periksi tälle roskasakille, joka oli pahoinpidellyt arvon psykiatrin todella huonoon kuntoon.

“Älä – älä välitä naisesta. On tärkeää, että Matoro, vanhin ystäväsi, saa sirun”, ääni Umbran sisällä selitti raakkuen vihaa, tuskaa, epätoivoa, syyllisyyttä. Kaikkea näistä. “E-ei matoranilla niin väliä. Ei ole tärkeä ei.”

“Äänet. Mikseivät ne jätä minua rauhaan pääni sisällä?” Umbra räjähti. Toan sisus kupli, möyri ja pyöri ympäri. Pitäisi olla jokin keino, mutta jos ei ollut? Mitä oli yhden naisen henki universumin kalleimman artefaktin rinnalla?

Deleva tähtäili metsiköstä steltinpeikkoa jousellaan. Osuma oikeaan kohtaan saisi ehkä tämän pudottamaan tohtorin, mutta se ei välttämättä pelastaisi tryna-kasvoa. Aika alkoi käydä vähiin, sillä kaikkien hermot kiristyivät.

Ja jos jotain kiristää tarpeeksi, se voi räjähtää.
Painostavassa hiljaisuudessa matoralaistohtori uskaltautui silti puhumaan, ja se sai tulivoimaisen draakkikaksikon kääntymään tätä kohti närkästyneinä.

”Umbra”, Cehaya sanoi heikosti mutta rauhallisesti. ”Missä… missä ystäväsi on?”

“Tuolla sisällä toa Kapuran kanssa”, toa vastasi ja osoitti miekallaan Aft-Amanan porttia.

Tummat linnut kaartelivat ja raakkuivat alueen yläpuolella, luoden pieniä varjoja. Kraa, kraa.

”S-sinun olisi pitänyt estää häntä”, tohtori sanoi. ”Kenenkään ei kuulu mennä sinne. K-kenenkään.”

“Maailman pelastamiseksi on tehtävä vaikeita päätöksiä”, Umbra sanoi ja naksautti sormiaan jolloin sai varjosiimalla yhden lentävän hirvityksen niskat nurin. Lintu tippui metsästäjien sekaan ja nämä tuijottivat sitä hetken typertyneinä.
Kersantin kärsivällisyys loppui, mutta sitä ei koskaan tainnut paljoa ollakaan.

“NYT LOPPUI NE TEMPUT!” peikko karjui ja ravisteli asettaan kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi. “Me ei yritetä tappaa teitä, jumalauta! Te ootte meidän tiellä, ja me halutaan, että te häivytte, että päästään tonne skrallin laitokseen hakemaan se siru. Mutta jos sitä noin kovaa tosiaan, saatana, haluatte, voidaan me teidät rei’ittääkkin!”

“Miksi uskoisin Pimeyden metsästäjiä?” Umbra kysyi rehellisesti.

“Typerä toa kyseenalaistaa kunniamme”, toinen draakeista totesi sangen paheksuvasti.

“Hänestä tulee entinen toa, jos hän jatkaa samoin”, tämän veli jatkoi. Konekivääri, joka Umbraa osoitti, oli kieltämättä pienen skakdin kokoinen.

Delevan kädet alkoivat puutua ja täristä nuolen valmiina pitelystä, mutta hän veti syvää henkeä ja tähtäyksensä vakaana.
Hän ei ole itsensä. Vääntää linnuilta niskoja poikki ja ärsyttää liipasinherkkää vihollista ihan syyttä. Lisäksi hän tuntuu jollain tapaa väärältä, kierolta, plasman toa mietiskeli plasmanuoli peikkoa kohti. Odinan kauhut muistuivat hänen mieleensä. Ne olivat eläviä mielikuvia, mutta antoivat myös voimaa taistella vastaan.

Mutta ehkä tällä kertaa taistelu ei ollut se mitä he halusivat? Ei viime kertakaan, silloin Odinalla, ollut ratkennut taistelulla. Se oli ratkennut pakenemisella.

Tosin pakoteitä oli vain yksi. Metsästäjät saartoivat heitä kaikilta muilta puolilta.

Ja jos hän ei tekisi mitään, ei tekisi kukaan muukaan. Umbra tapattaisi ensiksi tohtorin ja sitten itsensä. Ja ehkä pari metsästäjää siinä kyljessä. Jos luotisade ei teilaisi heitä molempia sitä ennen.

Plasman toa katsoi olkansa yli. Kaukana, muttei kaukana Kakamalle, oli ovi. Ovi Aft-Amanaan.

Kirouksen portit.

Parempi sekin kuin lyijyä keskivartalossa. Ehkä.
Kyborgitoa heitti aseensa selkäänsä, sytytti Kakamansa hohtamaan punaisena lyhtynä ja syöksyi päin valon henkeä.

“Me menemme nyt. Halusit tai et”, plasmanuoli sanoi ystävälleen, jota ei enää tuntenut. Liskojen ja peikon ammukset lähtivät liikkeelle samalla hetkellä.

Korpit raakkuivat puissa pöllämystyneinä.

Kraa. Kraa.

Kakama alkoi hohtaa oranssia valoa, kun Deleva nappasi toverinsa ranteesta, siitä kipeästä kohdasta josta syväläisen jättikoura oli tätä puristanut vielä hetki sitten.

Lyhyt välimatka mahtui viisarin naksahduksien väliin. Silmänräpäyksien väliin. Tuntui niin nopealta, ettei siihen voinut kuin taitava kakaman käyttäjä reagoida. Miehet rämähtivät ruostuneesta ovesta läpi paikkaan, jonne kenenkään ei pitäisi astua jalallaan.

Ei kenenkään.


Kanohi jarrutti ja pysähdyksen voima iski heihin molempiin.

Huone, johon he kaatuivat läpi oven ja murattien reunustaman ikkunan, oli suuri ja avara. Varjojen kylpemät sohvat ja puiset pienet pöydät olivat muodostaneet joskus sangen miellyttävän odottelutilan, ja aikanaan kirkkaan sininen suuri matto keskellä hallia oli toivottanut niin psykiatrian kirkkaimmat tähdet kuin vaikeimmatkin potilaatkin sisälle.

Samaisen aulan läpi olivat menneet myös Matoro ja Kapura, Deleva oletti. Ja ilmeisesti kapteeni Arupak. Silloin kauan, kauan sitten.

He eivät ehtineet hengähtää tai ajatella. Ikkunat hajosivat, kun konekiväärin tuttu musiikki alkoi taas.

Ja silloin Umbra tajusi jotain, jonka hän tajusi aivan liian myöhään.
“Cehaya!” toa huusi, mutta Deleva oli jo tarttunut hänen käteensä.
“Meidän on lähdettävä pois metsästäjien tulesta!” vanhempi toa melkein karjui yli luotien säkätyksen.

“Ne ovat jo varmasti tappaneet ga-matoranisi”, ääni Umbran pään sisällä raakkui. Raakkui? Raakkui? Mi-miten niin raakkui…
“Mikä sääli! Jossain on nyt leski, joka ei tule koskaan tietämään vaimonsa kohtalosta”, paha omatunto räkätti.

Syyllinen, syyllinen, syyllinen, linnun lohduttomat leuat lauloivat. Murhaaja, murhaaja, petturi.
Ja syyttäviä sanoja eivät karkoittaneet edes Delevan huudot udun takaa ja tulituksen alta.

Myös peikkokersantin ääni karjui rikkoutuvan lasin kilinässä ja luotisateessa jotain. Tulikomentojako? Sitä ei ollut aikaa miettiä.
Miettiminen tarkoitti rei’ittymistä.

Deleva tutkaili kumara-asennosta ympärilleen hiukan hätääntyneenä vetäen Umbraa perässään, mutta onnistui pitämään itsensä kasassa. Adrenaliini oli virrannut hänen suonissaan jo jonkin aikaa. Hän erotti hämärästi rikotun ikkunan, joka ehkä kuului vastaanottotiskille. Se oli siis hänen seuraava suuntansa. Minne tahansa missä ei ollut tällä sekunnilla luoteja.

”Umbra! Kerää itsesi!”

Petturi, petturi, petturi.
“Tapoit Cehayan pelkuruudella. Tapoit Matoron totuudella”, Varjo kuiski Majakassa. “Miten tuletkaan tappamaan Delevan?”

“Veljekset, suojatulta. Ilmis, mukaan! Mennään vetämään niitä TURPAAN!” Kersantin komennot kaikuivat pihamaalla. He eivät saisi pysyä paikallaan, plasman toa tiesi, ja ammukset lähtivät taas matkaan.

“Umbra. Meidän on mentävä!” Deleva huusi ja lähti juoksuun taluttaen hämmentynyttä toveriaan.
Umbra havahtui synkästä mielensä merestä ja lähti seuraamaan ystäväänsä. Miten tuletkaan tappamaan Delevan? pyöri hänen mielessään.

Adrenaliinintäytteinen kaksikko saavutti rytäkällä mielisairaalan vastaanottotiskin, joka näytti hylätyltä ja lohduttomalta kuin tämä koko matka. Toien huomio kiinnittyi kuitenkin infotiskin vieressä, vielä ehjässä lasissa kiinni olevaan haalistuneeseen karttaan.

“Kerrankin jotain hyödyllistä”, Deleva murahti jo hiukan toiveikkaampana kartan edessä. Luotien keskeltä kuului raskaita askeleita. Rautaisia askeleita, jotka eivät välittäneet lyijyistä pätkääkään.

Tum.Tum. Niin ne askeleet sanoivat. Ja kaasut vaihtuivat marssijan hengittäessä.

Toat silmäilivät karttaa ja yrittivät painaa sitä verkkokalvoilleen. Painaa mieleen yksityiskohtia..

“Lyijyovet vai kellari?” Umbra kysyi ystävältään kun tämä puri hammastaan. Kaaos ja epätietoisuus alkoivat vaikuttaa jopa veteraani-toan ajatuksenjuoksuun. “Ystäväsi ei onnistu sulattamaan ovia tarpeeksi nopeasti ja jotain ikävää on tulossa tänne. Suosittelen hyppyä kohti tuntematonta”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Hyppyä varjoihin, nimittäin!”

“Kellari sitten”, Umbra sanoi päättäväisesti ennen kuin Deleva ehti edes antaa vastausta ystävänsä kysymykseen. Oli kuin Bio-Klaanin päämoderaattori olisi puhunut itsekseen, Deleva mietti huolissaan. Entä jos hän olikin?

Raskaat askeleet lähestyivät. Tum, tum, tum. Syväläishirviö marssi samaa reittiä kuin hekin olivat tulleet, ja rysäytti itsensä läpi esteistä jotka he olivat kiireisinä kiertäneet. Ammukset vain kilahtelivat ilmanautin maakelluspuvusta. Se oli onneksi vielä kaukana.

Tum. Tum. Tum. Mutta ei olisi kauaa.

Umbra tutkaili maailmaa infotiskin rikotun ikkunan läpi. Pöytä, arkistokaappeja, valtavia, kellastuneita paperipinoja. Useita ovia. Puinen, suuri lyijyinen.

Moderaattori syöksyi päin ovea ronskilla kyynärpäätaktiikalla odottaen törmäystä… mutta ovi ei ollut kiinni. Se heilahti auki vaivatta. Takahuone, johon siitä pääsi, oli arkistokaappien ja työpöytien täyttämä. Vanhoja puhelimia ja ikivanhoja teleruutuja odotteli yksinäisinä pöydillä matoraneja, jotka eivät koskaan enää siellä työskentelisi.

Deleva juoksi ystävänsä kannoilla. Hän ei halunnut jäädä luodeista piittaamattoman asian kynsiin, jos sillä edes oli kynsiä. “Mikset kerro suunnitelmiasi minulle?” toa karjui ärtyeenä. “Oletko sinä edes hereillä, Umbra?” Plasman toa alkoi olla tympääntynyt Umbran touhuun tehdä asioita hätiköidysti ja ajattelematta.

“Koska suunnitelmaa ei ole”, Umbra vastasi. “Tai jos olisin saanut sen syväläispellen varjovoimilla alas. Olisimme saaneet edes yhden pelistä…”

“Näin kuinka rampautit sitä shasaalia. Se oli varsin ikävää”, Deleva kertoi. “Mutta tarkoitan vain, että kertoisit minulle mitä aiot ennen kuin toimit. Tiimityö ei oikein toimi näin.”
Hetken taukoa draakkien aseen laulussa seurasi kuumana hehkuvan piipun vaihto ja uuden panosvyön niksahdus. Noin tiimityö toimi.

“Ehkä neljä klaanilaista voisi saada nuo voitettua, muttei kaksi. Joten meidän pitää paeta niitä, tai johdattaa ne erilleen. Se on tällä hetkellä ainoa järkevä suunnitelma minkä me olemme keksineet”, Umbra selitti vailla katsekontaktia.

“Olet oikeassa… mutta lakkaa puhumasta itsestäsi monikossa”, plasman soturi sanoi hiukan ärsyyntyneenä, ehkä peloissaankin. “Ehkä on parempi, että kartoitan vähän reittivaihtoehtoja.”

Plasman toa kiinnitti huomionsa raskaseen lyijyoveen aiemmassa huoneessa, vaikka aikaa ei tosiaankaan ollut paljon. Se oli paksu, aivan liian paksu tavanomaista parantolaa varten. Jokin tässä ei täsmännyt. Oli suorastaan yliampuvaa tehdä sellaiset ovet hullujenhuoneeseen. Olihan?

Tum tum tum, kuului yhä lähempää.

Umbra oli löytänyt oven, joka johti alaspäin kellarikerrokseen. Sen vieressä roikkui
parilla naulalla kiinni oleva lauta, jossa luki jotain turvatarkastuksesta. Portaat oven takana veivät ah niin ihaniin varjoihin, jotka kutsuivat Umbraa, sammunutta majakkaa, luokseen.

“Deleva, tule”, hän sanoi, ja valo astui pimeyteen.

Aivan kuin silloin, kun askel pimeyteen oli johtanut epäkuolleiden toien kultin kohtaamiseen.

Mutta eihän täällä ollut sitä riskiä? Kellarihan oli turvallinen, olihan?


Kellari
Turvallinen, onhan?


Siellä oli pimeää. Kaukaa yläkerrasta kuului yhä etäistä ammuntaa. Syvälle varjoihin he olivat sukeltaneet pakoon vaarallista viisikkoa. Umbraa kellarin pimeys kiehtoi, mutta Deleva ei pitänyt pimeydestä, joka kätki syleilyynsä asioita.
Niinpä plasman henki päätti luoda oikeaan kämmeneensä hiukan tulikuumaa plasmaa, kuin punaiseksi soihduksi.

Elementtivoimiaan säätelemällä toa sai himmennettyä kätensä valaistusta sen verran, että he pystyivät erottamaan asioita huoneessa. Takaisin ylös johtavan portaikon edessä oli rappeutunut, mutta ennen niin rauhoittavan sininen seinä.

Deleva tutkaili lattiaa. Hänen jalkojensa juuressa oli jotakin… -toa hätkähti luultuaan nähneensä verta, mutta helpottui huomatessaan sen olevankin vain… maalia?

Punaista, kauan sitten kuivunutta ja hieman pois raapiutunutta maalia.
m e n k ä ä p o i s, lattialla luki.

“Tämä paikka karmii minua”, kyborgitoa sanoi hiljaa. “Löydämme varmasti edestämme jotain todella ikävää”, hän tuhahti. Umbra oli ollut taas omissa oloissaan, mutta oli tullut uteliaaksi punaisesta tekstistä. Kuka oli viestin jättänyt? Ja milloin?

“Meidän pitää olla valmiita kaikkeen mahdolliseen. Nämä varjot kuiskivat minulle asioita, mutten saa niistä mitään tolkkua”, langennut toa kertoi. “Varjotkin vierastavat tätä paikkaa.”

“Mitä tarkoitat?” plasman toa kysyi. Umbra oli ihmeen itsevarma täällä alhaalla pimeydessä.

“Nekin… nekin ehkä pelkäävät täällä jotain”, sammunut lyhty jatkoi.

Kyborgitoa keskittyi valaisemaan pimeää huonetta ja etsimään mahdollisia uusia tekstivihjeitä siitä, mitä siellä oli oikein tapahtunut. Umbra teki samoin, mutta hiukan kauempana – hän havaitsi, ettei enää tarvinnut valoa yksityiskohtien erottamiseen. Pimeys oli ystävä.

Toat jatkoivat käytävää ja ohittivat varaston oven. Käytävän ensimmäinen teksti oli portaiden vieressä ollutta paljon selkeämpää. Vaikutti siltä, että kirjurin käsi oli ollut silloin vakaampi.

Jos ette ole n i i tä… painukaa helvettiin.
Kirjaimellisesti.
Se ei ole kovin montaa sataa kioa täältä etelässä. J̷a ̡ole̵t͝te̢ ̵s̶iell͡ä ͝p͢are͝mm͡a̧ss̕a tưrv̀a͝s͡sa.



“Umbra. Tässä tekstissä puhutaan jostain ‘niistä’… ja että meidän pitäisi painua helvettiin. Kirjaimellisesti”, plasman toa huusi toverilleen, joka oli jo edellä. “Ja muutaman sadan kion päässä etelässä on jokin turvallisempi paikka”, plasman toa lisäsi, astuessaan kyseisen tekstin yli. Miksi koko Metru Nuin seikkailu oli ollut pelkkää lukemista ja mysteereitä, hän huomasi pohtivansa tympääntyneenä.

“Turvallisempi paikka. Muutaman sadan kion päässä. Aivan!” yhä kirkkaammaksi muuttuva ääni Umbran sisällä kertoi. “Alan pikkuhiljaa ymmärtämään pelokkaita varjoja”, hän kuiski Umbralle.

“Karzahni”, Umbra sanoi. “Karzahni on turvallisempi paikka.”

“Mitäh?” Deleva kysyi korottaen ääntään. “Oikeastiko?”

“En minä tällaisessa tilanteessa pilailisi”, Umbra tiuskaisi. “Näetkö nuo isot punaiset silmät lattiassa? Ne tarkoittavat jotain, josta en pidä.”
Värisevin käsin oli käytävän lattiaan maalattu jotain, jota Deleva oli luullut aiemmin suuriksi pyöreiksi matoralaisiksi kirjaimiksi. Niin värisevin käsin, että maalia oli roiskunut seinällekin. Mutta ei. Ne olivat silmiä. Suuria punaisia silmiä, joiden kolmion muotoiset pupillit tuijottivat heidän suuntaansa.

“Väitätkö, että… meitä tarkkailtaisiin?” plasman toa kysyi.

“On se ollut mielessäni jo pitkään. Nämä varjot kätkevät niin paljon salaisuuksia sisuksiinsa. Ja… täällä on lisää tekstiä”.

Jos olette n i i t ä…
painukaa takaisin helvettiin

pyydän

“Meidän… meidän käsketään painua Karzahnille”, Umbra luki tekstin ääneen.

“Noin tuo ei edes kuulosta kauhean uhkaavalta”, Deleva mutisi ja asteli Umbran viereen pitkin harppauksin. Plasmakäsi kipinöi yhä soihtuna hänen päänsä yläpuolella paljastaen yhä enemmän kellarin rapistunutta betoniseinää. Toa vilkaisi nopeasti Umbran lukemaa tekstiä. Sotkuinen punainen kädenjälki, todennäköisesti matoralaisen, raahautui lattialaattoja pitkin jättäen värivanan.

Sädetikkumainen valaisin paljasti laatoitetun huoneen johtavan syvälle pimeyteen, mutta myös jonkinlaisen reunan. Rotkon. Onkalo oli syvä, todella syvä. Tuntui kun kipinämajakan valo vain raapaisisi pintaa. Kipinät paljastivat rikkinäisestä ja rappeutuneesta betonista törröttävät teräspalkit, kuin vaarnat tai hampaat, jotka muodostivat teräviä varjoja. Hirvittävän kidan joka ahmaisisi heidät jos he horjahtaisivat.

“Mitä teemme nyt?” Deleva kysyi ystävältään.

“Jotenkin tuo rotko pitää ylittää”, toa sanoi määrätietoisesti. Hän pani merkille, että rotkon toiselle puolelle oli noin viisi metriä. “Olisipa tässä Mordusissani Mirun tai Kadinin voimat”, Umbra mutisi itsekseen. Tai toimisipa tämä edes, hän lisäsi itselleen. Jos hän käyttäisi naamiotaan, se todennäköisesti räjäyttäisi ulos kaikki voimat, jotka siihen oli Avra Nuin jäljiltä taltioitu. Eikä siitä tulisi kaunista.

Rotkon yläpuolella oli katossa metallisia putkia, joista saisi kyllä kiinni jonkinlaisella kelalla ja koukulla.

Harppuunalla?

Kraa kraa.

Harppuunalla…

“Harppuunamies on voinut kuolla takiasi”, negatiiviääni nauroi hänen päässään sukien mustia sulkiaan. M-mitä, ei? Sulkiaan? M-miten niin sulkiaan? “Ei pelastanut harppuuna häntä totuudelta, ei!”

“Ei. En halua ajatella Matoroa. Tai sitä, että olisin aiheuttanut hänen… k-kuolemansa!” Umbra huusi hiljentääkseen mielensä äänen.

Kuolemansa, uolemansa, mansa, ansa kaikui rotkossa.

Ansa, ansa, ansa.

Deleva ei tiennyt miten suhtautua Umbran tunnekuohuihin. Mielisairaalassa mielisairaan kanssa. Kuinka sopivaa. Mutta Umbra kuitenkin oli hänen ystävänsä. Matorosta ja Kapurasta hän ei ollut enää niin varma, mutta halusi löytää heidät yhtä kaikki. Epätietoisuudelle ja spekulaatiolle ei saanut antaa valtaa.


“Umbra. Matoro ei ole vielä kuollut. Uskon niin. Me löydämme hänet. Hänet… ja piru, myös sen Nimdan sirun. Sitten annamme Allianssille, ja vaikka noille metsästäjillekin ja kaikille muille kusipäille palloon tuolla sirulla”, Deleva puristi toverinsa olkapäätä yrittäessään rohkaista tätä. Heidän katseensa kohtasivat. “Sitähän varten me olemme täällä.”

Nuorempi miehistä ei tiennyt, mitä sanoa. Runneltu puolikone oli silti enemmän toa kuin hän koskaan. Ja hän oli elämänsä velkaa tälle.

Umbra huokaisi. “Olet oikeassa… anteeksi räjähtämiseni.”
Ja nyt ääni hänen päänsä sisällä käski häntä keräämään itsensä ja kestämään vastoinkäymiset kuin mies.

“Mennään ihan ongelma kerrallaan, veli. Ei kannata huolehtia asioista, mitkä eivät ole vielä tapahtuneet. Ratkotaan vaan seuraavaksi, miten ylitämme tuon rotkon.”

Umbra astui aivan pimeyden suun reunalle, ja tuijotti pimeyttä. Ja Kraa katsoi häntä takaisin sieltä.

“Varjot. Syvyyksien varjot. Ne kutsuvat meitä”, hän mutisi. “Voisivatko ne myös auttaa meitä?” ääni Umbran pään sisällä kysyi, ja into siinä kasvoi. “Osaat… osaat luoda valosta objekteja, hologrammeja. Olisiko mahdollista tehdä sama varjoilla?”

Umbra oli vaiti, nyökkäsi vain veljelleen. Hän tiesi, että se oli mahdollista. Se oli sama asia. Kolikon toinen puoli.

Alkukantainen, väkevä ja väkivaltainen, mutta samalla hiljainen voima alkoi vallata hänen kehoaan. Hän tunsi elementin kutittelevan hänen solujaan, lihaksiaan, koko kehoa. Ja mieltä. Varjot alkoivat hiljaa liikkua, mutta niiden tanssi alkoi koko ajan voimistua.

Ne alkoivat yhtyä toisiinsa kuin jättiläismäiseksi salmiakkinauhaksi. Varjoköysi pyöri rotkon keskellä kuin universumin alkuaikojen pimeys. Ääneti ja kauniisti. Mutta myös sillä oli tarkoitus ja tehtävä. Kohtalo. Kuin elävä mittarimato se otti toisella päällään kiinni rotkon vastakkaisesta puolesta ja venytti toista puolta kohti klaanilaisia. Umbra pyöritteli käsiään yhdessä, jolloin se alkoi ohentua, vahvistua ja litistyä.

Deleva katsoi pöllämystyneenä eteensä. Hän ei pitänyt siitä, miten synkällä tiellä valon toa kulki. Se… pelotti häntä. Mutta se oli kaikki, mitä hänellä oli.

“Mennään yli”, Umbra sanoi, kun silta vaikutti tehneen tarpeeksi tukevan muodon itselleen.

Kaksikko asteli sillalle, mutta se tuntui niin väärältä… vaikka silti eri tavalla kuin Aft-Amanan sydän. Oli kuin silta olisi huokaillut kaksikon hatarien askelten alla, vaikuttaen miltei elävältä, lämpimältä. Muodoton silta jäi nopeasti kaksikon jälkeen, jonka jälkeen tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Klaanilaisten päästyä varjosillan avulla rotkon toiselle puolelle he näkivät edessään taas lisää kirjaimia. Lattiaan maalattuja sanoja. Teksti vaikutti siltä kuin sen kirjoittajalla olisi ollut vakaampi kirjoituskäsi kuin edellisten tekstien kanssa. Tai sitten teksti oli kirjoitettu ennen muita.

Salaisuuksien etsijä! Jos ansani tappavat sinut, haluan sinun tietävän että siinä ei ole mitään henkilökohtaista.

Jos ansani jo tappoivat sinut ja luet tätä silti, olen hyvin, hyvin pahoillani.

“Rotko oli oikeassa. Se oli ansa”, musta mielen kasvatti kertoi Umbran pään sisällä. Ansa, ansa, ansa oli kaiku vielä hetki sitten kertonut.

“Väistimme siis jo ansoja, mutta täällä on varmasti niitä vielä lisää”, Deleva vastasi sanat luettuaan. Plasman toa päätti tutkia tilaa mahdollisten ansojen varalta. Soihdun valo paljasti seinän vieressä olevan romumetallikasan todellisen luonteen: se oli metallikaappi, joka oli vain muutamalla ruosteisella vaarnalla seinässä. Todennäköisesti suunniteltu romahtamaan jonkun onnettoman niskaan.

Deleva kiersi rojun niin kaukaa kuin pystyi. Hän ei halunnut laukaista sitä.

Käytävät olivat olleet joskus puhtaan siniset ja valkoiset. Nyt ne olivat likaisenharmaat ja pölyiset, jos ne saivat tarpeeksi valoa väriä näyttääkseen. Oikeastaan kaikki hylätyssä laitoksessa oli harmaata.

Käytävän päässä oli rautaovi, joka ei näyttänyt voivan kauhean hyvin. Näytti, kuin jokin olisi möykyttänyt sitä lekalla. Vääntynyt kyltti kertoi hitsatuilla sanoillaan ’HAASTAVAT”.
”Haastavat…?” Umbra mutisi. ”Potilaatko?”

Deleva ei viitsinyt vartoa enempää, vaan antoi kättensä poltteen käydä esteen kimppuun. Ovi voi vielä vähemmän hyvin sen jälkeen.

Uksi suli pois kaksikon silmien edestä. Plasman punertava hehku valaisi ihanasti pimeyttä. Mutta se oli kuumaa kuin pätsissä. Sula rautaköntti yski kuolettavan hajuista kaasua ja savua, jonka läpi kaksikko hyppäsi uuteen huoneeseen.
Taas uusi käytävä, mutta kaarevampi ja leveämpi, ja se näytti jatkuvan kahteen eri suuntaan. Deleva loi taas käteensä soihdun. Hän katsoi jalkojensa alle. Siellä oli lisää tekstiä!

Jos uskon tarpeeksi k o v a a,
ehkä teitä ei koskaan o l l u t kaan ?



“Nämä… tekstit menevät aina vain kryptisemmiksi”, Deleva tokaisi. Hänen katseensa etsi lisää vihjeitä seiniltä, mutta soihdun heikko valo paljasti vain kaarevan käytävän täynnä lyjiyovia, joiden päällä oli numeroita. Loputtomasti sellejä.

“Vaikuttaa ihan vankilalta”, Umbra sanoi viimein. Delevakin oli tullut tähän samaan johtopäätökseen. “Minne me etenemme?” oli majakan vuoro kysyä.

“Oikealle. Menemme oikealle”, Deleva viimein sanoi, punnittuaan vaihtoehtoja hetken päässään. Käytävä paljastui suureksi ympyräksi, jonka piiriä pitkin he kulkivat sellien ovien ohi.

Kaksikko lähti Delevan lyhdyn valossa suunnistamaan oikealle. He huomasivat etteivät heitä vastaan tulleet sellit olleet lukossa. Näytti siltä, kuin osalla selleistä ovi olisi ollut jopa raollaan. Tämä kylmäsi kuumapäistä Delevaa. Hän muisti sellinsä Odinalla. Ja se ei ollut mukava muisto. Mutta hän ei voinut olla miettimättä, mitä Aft-Amanan ”haastavien” tapausten ostastolla odotti.

… ei. Ei missään tapauksessa.

He eivät avaisi hylätyn mielisairaalan sellinovia.
Jos he jonkin asian jättäisivät tekemättä, niin sen.

Kolkoilla käytävillä lojui kaikenlaista tavaraa; papereita, rikkinäisiä laattoja, nauloja ja ties mitä. Deleva poimi ruudutetun paperiarkin käsiinsä, ja päätti tutkia, mitä se sisälsi.

Olen aika varma, että minulla on nälkä ensimmäistä kertaa viikkoihin. Yleensä s i r u n i on pitänyt sen poissa.
Turakho-närhi ilmeisesti pesi yhteen selleistä. Sillä aikaa kun se oli poissa, kävin hakemassa itselleni syötävää.

Siinä samassa melkein osuin yhteen vaijereistani. Pitää olla tarkempi.

Se mikä vain hidastaisi n i i t ä tappaisi minut.

– Arupak

“Umbra… tämä on Arupakin kirjoitusta!” Deleva huudahti. Toa otti maasta nopeasti toisenkin paperin. Käsiala oli selkeää ja helppolukuista.

Tohtorini sanoi minulle, että päiväkirjan pitäminen auttaisi. Olen nyt tehnyt näitä… en tiedä, viikon? Ymmärrän tavallaan, mitä hän sillä tarkoitti. Tämä on kuin joku kuuntelisi, kun vuodatan sydäntäni. Joku muukin kuin vain s i r u n i.
”Jos et kerro minulle”, tohtori sanoi. ”Kerro paperille.”
Tohtorini oli viisas. Harmi että hän on poissa. Harmi että näin piti käydä.

Mutta noudatan yhä hänen pyyntöään. Tässä minä laitan sanoja paperille.
Vaikka en näitä missään voi säilyttääkään. En voi riskeerata, että joku löytäisi.

Kukaan ei saa tehdä virheitäni.
Sama ei saa toistua.

– Arupak

Deleva tutkaili nopeasti muita papereita. Vastaukset, hän tunsi niiden olevan aivan hänen ulottuvillaan. Sääli, ettei jääveli ollut paikalla; hän olisi ollut niin innoissaan uusista löydöistä… tai olisi edes ymmärtänyt niistä enemmän.
Toan epäonneksi muste oli pilannut monet sivuista lukukelvottomiksi. Yhden paperin tekstistä Deleva uskoi vielä saavansa selvää.

miksi tuska ei mene pois?
miksi se sattuu yhä?

– arupak?

Delevan sydän pamppaili tämän rinnassa. Puoli-toa vilkuili ympäriinsä pimeydessä. Mitä Arupakille oli oikein tehty? Ja… oliko piraatti yhä Aft-Amanassa?

“Arupakin muistiinpanot ovat pelottavaa ja ikävää luettavaa. Merirosvo kertoi näissä papereissaan yksinäisyydestään ja tuskastaan. Tuskasta, joka ei loppunut. Mitä se sitten tarkoittikaan”, Deleva kertoi toverilleen, joka tähyili varjoihin, jotka heitä ympäröivät.

“Meidän on varmaan jatkettava matkaamme”, Umbra jätti vastaamatta ystävänsä kertomukseen ja lähti harhailemaan eteenpäin jonkin ajamana. Deleva laski paperit takaisin lattialle varoen… kuin merirosvon muistoa kunnioittaen? Hän ei ollut itsekään aivan selkeä. Joko hylätty laitos teki sen, tai hän otti sen vain tekosyynä.
Joskus oli terveellisempää vain heittäytyä hulluksi. Tällaisessa paikassa ei pysyisi selvänä hengissä.

Toa-kaksikko jatkoi matkaansa Delevan punertavalla valolla valaistussa käytävässä. He tulivat rusikoidulle ja hievahtamattomalle ovelle – lienikö ansan tulosta – jonka vieressä oli kyltti.

VALVOMOHUONE – Potilailta pääsy kielletty

Ja sen alle… tuherrettuna samalla punaisella…



näkee sinut

näkee minut

“Mitä… tuo tarkoittaa? Näkee sinut, näkee minut?” Deleva kysyi ääneen. Kyborgin mieleen alkoi yhtäkkiä hiipiä ajatus siitä mystisestä seuraajasta, varjostajasta Onu-Metrussa. Ja siitä, että hän ei välttämättä edes kuullut, vaikka joku liikuskelisikin aivan vieressä, lyijyisen sellinoven takana.

Tarkkaillen.
Valvoen.

“Tuo vain vahvistaa meidän molempien epäilykset seuraajasta”, Umbra vastasi vaikka tiesikin, ettei Deleva odottanut vastausta. He jatkoivat hiljaisuuden vallitessa eteenpäin käytävää, joka jatkui aina vain. Lattiassa oli lisää punaisia töherryksiä – mielettömiä, tarkoituksettomia läikkiä maalia. Mutta pian ne olivat jotakin muutakin. Umbra tajusi seisovansa taas yhden jättiläismäisen silmän päällä. Arupakin taideteoksia. Aivan varmasti. Delevakin pani merkille, että lattialla oli niitä kuin pisaroittain. Kuin veripisaroittain.

“Umbra! Arupakin taideteokset liittyvät silmiin ja näkemiseen… niinkuin ne sanat; ‘näkee sinut, näkee minut’. Se ei paljoa ole, mutta on ainakin jokin yhteys”, plasman toa ideoi.
”Niin”, varjon toa sanoi poissaolevana metrien päästä pimeydestä. ”Niin kai.”

Deleva juoksi ystävänsä luokse, joka oli kumartunut ison paperiläjän puoleen. Paljon hiirenkorvilla olevia papereita, oletettavasti Arupakin tuotoksia. Monet niistä oli revitty pieniin osiin, joiden kasaamiseen klaanilaisilla ei ollut aikaa, jos metsästäjät seurasivat heitä yhä. Umbra onnistui löytämään joitakin ehjiä papereita kasasta. Arvokkaita vihjeitä?

Tänään oli parempi päivä kuin eilen. Tai ainakin luulen niin.

En osaa erottaa tätä päivää eilisestä, koska en nuku. Mutta olen melko varma että tänään on parempi kuin eilen.

Tällä unenvajeella minun pitäisi kai olla kuollut.

Se olisi niin paljon helpompaa, eikö niin?

Jokin laukaisi eteläpuolen ansavaijerit. Täytyy lopettaa.

– Arupak

Umbra oli juuri kertomassa Delevalle löydöstään, mutta tajusi, että Kal oli löytänyt jotakin muuta.
Plasman toan edessä oli punainen kolmio, jonka sisällä oli punainen silmä. Sen jälkeen oli taas karmivaa tekstiä.

Kaunis, kaunis pakkomielteeni.
Pidä ne poissa.
Pidä minut hereillä.
Hereillä en näe unia.

kun olen hereillä n e eivät t u l e

“Umbra! Tule tänne! Sinun on parasta lukea tämä”, Deleva huusi toverilleen. Umbra lopetti paperipalapelin kokoamisen.

Punainen kolmio näytti kammottavalta ja niin sen lähellä oleva tekstikin. Asiat, jotka tulevat unista?

“Sinäkin tulit unista, etkö tullutkin?” Umbra kysyi itseltään. Omatunto ei vastannut. Se epäröi, koska ei oikeastaan tiennyt kaikkea. Tiesikö se edes omaa alkuperäänsä. Ehkä, ehkä ei.

“Lopeta tuo itseksesi puhuminen”, Deleva huusi. Hänen teki mieli lyödä Umbraa säikyttelystä. “Tässä lähellä on taas ovi, mutta se ei ole sellin lyijyinen ovi. Ehkä sitäkin kautta pääsee kaarevan käytävän keskukseen?” hän jatkoi.

“Valvomoon?” Umbra kysyi. “Vastaukset väijyvät valvomon varjoissa, veli”, ääni hänen päässään kertoi. “Astu ahdinkojen ahjoon, av-toa”, ääni raak- nauroi. Nauroi, ehdottomasti nauroi.

Deleva nyökkäsi. Hän astui edeltä metallisesta ovesta sisään. Umbra tuli tiukasti hänen kintereillään.

Plasmavalo raotti hämyisää pimeyttä. “Ruosteisia vaijereita? Kolmisen kappaletta. Näyttää ansalta”, Deleva mutisi havaitessaan ketjujen katkaisevan käytävän keskukseen. Ne sukelsivat syvälle seiniin, ja pidättelivät siellä jotain, jota toat eivät mielellään vapauttaisi niskaansa.
“Keskity. Ota tilanne haltuun. Pääset kyllä noiden raoista”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Se on kuin peliä, paitsi tässä pelissä jotain oikeasti pahaa tapahtuu sinulle ja ystävällesi. Mutta siihenhän sinä oletkin jo tottunut!”

“Umbra. Oletko varma tästä? Emme tiedä, mitä ne laukaisevat, jos-” Deleva kysyi ystävältään, mutta lopetti kesken. Päämoderaattori oli jo pujottautumassa rautalankojen lomitse. Valon toa pidätti hengitystään. Sydän pamppaili hänen rinnassaan. Hitaasti, mutta varmasti hän pääsi rautalankaviritelmistä niihin koskematta. Enää oli ongelmana käytävän päässä oleva raskas ovi, joka kätki varmasti sisäänsä jotain tärkeää.

“Tarvitsen plasmaasi, Deleva”, Umbra huusi ystävälleen. “Tämä lyijy pitää saada jotenkin avattua”.

Oli Delevan vuoro kuumotella. Sydän pamppaili toan rinnassa, kun tämä pidätti hengitystään. Hänen kakamansa terävät poskipäät kävivät keskimääräisen pölyhiukkasen paksuuden päässä yhdestä vaijerista, mutta toa onnistui pääsemään toiselle puolelle. Hengittämään hän suostui vasta ollessaan metrin päässä hullun merirosvon vaijeriansasta.

Deleva laukaisi polttavan plasmavyöryn oveen. Umbra päästi varjojen kourat pahoinpitelemään sen molekyylirakennetta. Ovesta tuli nopeasti sulaa ainetta heidän edessään.

Sulan lyijyn himmettyä… pimeys. Valvomohuone oli ympyrän muotoinen huone, jonka keskellä oli pöytä. Vanha näyttöpääte oli pölyttynyt aikojen saatossa, ja kaikkialle oli roiskittu yhä enemmänkin epäselvää punaista tekstiä. Tai ainakin he toivoivat että se oli edelleen tekstiä. Vain maalia.
Tilaan johti kaksi muutakin ovea. Toinen niistä oli teljetty kasalla rikkinäisiä näyttöpäätteitä. Umbra ei halunnut kysyä, miksi. Hän siirsi katseensa lattialla lojuvaan paperipinoon, joka oli käpertynyttä ja pölyistä. Ja otti yhden niistä käsiinsä.


Hei taas.

Eilisen ansavaijerit olivat väärä hälytys. Yksi linnuista törmäsi sellaiseen ja jäi kaatuvan oven alle.
Tiesin, että se oli tulossa hakemaan minua. Tiesin, että se oli tulossa nokkimaan. Satuttamaan.

Mutta silti se oli ensimmäinen elävä olento jonka olin nähnyt viikkoihin.
Pidin sille hautajaiset. Siellä se lepää, sisäpihalla sen suuren pihlajan juurissa.

Minun pitäisi kai laittaa näihin päivämääriä, mutta en enää muista päivämääriä. En tiedä, koska päivä on viimeksi vaihtunut. Ulkona on ehkä syksy, ehkä loppukesä.

En nuku edelleenkään.

Ei väliä.
Nekään eivät nuku.

Minäkään en siis voi.

– Arupak

Sitten toisen.
”Tuota… Umbra…”
Umbraa ei juuri kiinnostanut, mitä Deleva hämmästeli huoneen seinillä. Lisää punaista tekstiä, epäselvää ja kryptistä. Arupakin päiväkirjoista löytyisivät vastaukset.

Toisinaan en voi olla miettimättä, miksi tällainen laitos on niin lyijyllä ja teräksellä vuorattu. Juuri nyt se on suojani, kilpeni, haarniskani. Oma pieni linnakkeeni.

Vaikka mikään haarniska ei n i i t ä pysäytä.

Mutta se ei silti täsmää. On aivan kuin tämä laitos olisi… rakennettu pitämään siru tallessa. En tiedä, se on vain teoria. Huono sellainen. Mutta tohtorini käski kirjoittaa kaiken ylös, mikä tulee mieleen.

Ja onhan tässä kaupungissa ollut aina muutenkin jotain mätänä. Sen tiedän vaikka en paikallisia olekaan.

Cehaya puhui jotain tarkennetuista turvatoimista. Ja joskus näin puutarhojen liepeillä kaupungin poliiseja. Konemaisia, liskonkasvoisia. Sisällään vain hammasrattaiden ikuinen kalke ja viisarien kolkko laulu. Tätä laitosta vartioidaan tarkemmin kuin kukaan tietääkään.

Jotain ne ovat tänne piilottaneet. Mitä?
Minut? Sehän se hauska ajatus olisi. Sirun?

Tai ehkä Aft-Amana vain on olemassa, koska siru suojelee minua. Koska siru niin päätti.

Koska minä niin päätin?

Kumma juttu. Päätin tulla tänne itse, koska tarvitsin apua, suojaa, pelastusta.

Mutta ehkä niin päätti sirukin. Mistä sitä ikinä tietää?

– Arupak

Kolmas päätyi toan käsiin. Ennen niin selkeä käsiala alkoi horjua. Hajota. Repeytyä sekalaiseksi sotkuksi.

en tiedä, koska viimeksi oli nimeämispäivä

päätin että tänään on nimeämispäivä

annoin itselleni lahjan

mietin Taripia

joskus olisi vain parempi unohtaa

– aru

Joku muu olisi saattanut havaita tekstin tragedian, mutta Umbrapari ei siitä juuri nyt välittänyt. Oli mentävä eteenpäin tarinassa. Löydettävä ratkaisuja.
“Varsin positiivista settiä. Arupak taisi olla hullumpi kuin me luulimmekaan. Toivottavasti siruilla ei ole tällaista vaikutusta kaikkiin.”

Plasmanhenki ei kuunnellut. Hän haukkoi henkeään, kun hänen katseensa harhaili ympäri lattian koukertelevissa punaisissa teksteissä. Teksti alkoi muuttua koko ajan entistä epäselvemmäksi, pirstaleisemmaksi kuin kirjoittajansakin.

Mutta hän jatkoi.

Joka seinälle.

Joka lattialle.

Väsymättä.

Joka nurkkaan.

ei, tohtori
ei lääkkeitä
olen terve
olen terve

”Umbra…”

n i i t ä e i o l e
Ne ovat vain päässäni, tohtori
N I I T Ä EI O L E





Umbra kahlasi yhä merkintöjen meressä. Liikaa mustetta levinneenä pitkin papereita, todella epäselvää tekstiä. Mutta sitten. Bingo!

Nyt kun tarkemmin mietin, tohtori Cehaya saattoi puhua jotain Metru Nuin tukemista kokeellisista lääketesteistä. Ei väliä. Minuun niitä ei kokeilla, hän sanoi. Olen ilmeisesti liian tärkeä potilas.

Näin vilauksen tohtorini sieluun, tai ainakin luulen niin. Hän tekee pitkiä vuoroja, uupuu. Hänellä on ikävä miestään. Miellyttävä mies, oikein komea. Haavoittui rhotukasta silloin kun kaupunki soti.
Olen melko varma, että aviomies ei ole syntyperäisiä metrulaisia. Sen on täytynyt olla heille vaikeaa.

Mutta enemmän vaikeaa tohtorilleni oli se, kun tilanne alkoi livetä hänen käsistään. Ja olen varma, että sillä mitä täällä testattiin oli jotain tekemistä asian kanssa. Se ei voinut olla vain sirun ansiota.

Ei ainakaan kaikki siitä.

Vastauksia… olen varma että kylmiössä on vastauksia, mutta pelkään liikaa mennäkseni sinne.

Toisaalta se saattoi olla vain minunkin syytäni.

Ehkä linnut ovat tulossa koska ansaitsen sen.

Ei väliä. Olen valmis.

Tarip, minä tulen.

– Arupak

“Kylmiö? Arupakin mukaan kylmiössä saattaa olla vastauksia”, Umbra puheli itsekseen. “Mitenköhän sinne pääsee?”

Deleva ei voinut keskittyä puheeseen. Punainen teksti lattiassa, katossa ja seinissä kertoi paljon paljon enemmän.
”Umbra… näetkö sinä mitään tästä???

S O I T A M I N U A
S O I T A M I N U A
TIK TOK
S O I T A M I N U A
S O I T A M I N U A
aika loppuu
T I K T O K

N U K E N T E K I J Ä

N U K E N T E K I J Ä

SIELUNPARSIJA

LINNUT
L I N N U T
PÄÄSSÄNI
MIELESSÄNI
UNISSANI
S Y D Ä M E S S Ä N I

s aatoin rikkoa jotain
ja nyt kaikki muutkin ovat sekaisin
tarip
anteeksi
tarip
anteeksi
tarip
A N T E E K S I

ne eivät tappaneet sinua
vaan minä

a n t e e k s i
A N T E E K S I
A
N
T
E
E
K
S
I

Langenneen valon toan pinossa oli enää yksi paperi. Käsiala oli Arupakin, mutta paljon siistimpänä kuin ennen. Jokin siinä kuitenkin tuntui olevan… pielessä.

Pois häätää varjot petosten. Ja langenneiden enkelten.
Tuo Mies Punainen.

Unohtaminen, tohtorini… se oli helpompaa kuin koskaan uskoinkaan! Tänään on kaunis päivä unohtaa.

Päätin unohtaa.

Ja nyt ymmärrän, tohtorini.

Ymmärrän niitä.

Ymmärrän Nukkeja.

Ymmärrän miksi ne seuraavat Kohtaloa.

Eivät noudattaakseen sitä, vaan…






Sitten paperit loppuivat, mutta punaista tekstiä oli vuosien edestä. Katossa, lattiassa, seinissä. Kaikkialla.

Deleva asteli huutavia kasvoja kuvaavan maalauksen luokse. Kasvojen, jotka huusivat.
Iäisesti. Kuten kapteeni Arupak.

Oli hän elossa tai ei.

“Umbra, meidän pitäisi jatkaa”, Deleva nieli epävarmuutensa, mutta Majakka ei kuullut. Hän oli löytänyt toisen paperinipun pöydältä. Valkoisia, vanhoja arkkeja täynnä käsin kirjoitettua tekstiä. Hän luki ensimmäisen. Ja seuraavan.
Sanat olivat rauhallisesti ja huolellisesti kirjoitettuja, kuin valmiista muotista. Niihin oli nähty aikaa ja vaivaa. Mutta sisältö… se oli aivan omaa luokkaansa.
Sillä hetkellä valon toa Umbra katsoi kapteeni Arupakin sieluun.








kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Sivu toisensa jälkeen hän kurkisti kapteeni Arupakin sydämeen.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Ja joka sivun.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

Joka sentti.

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa




















kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa kraa
kraa kraa kraa kraa
kraa kraa
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA
KRAA KRAA KRAA KRAA

KRAA

KRAA

KRAA







































kraa