Avainsana-arkisto: Legioona

Metamorfoosi

Klaani, sairasosasto


Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.

”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!

Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.

Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.

”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.

Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.


OOOOOO


”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.


OOOOOO


”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.

Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo

Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista.
”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa:
”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!”
”Mutta eihän meillä ole-”
”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!”
Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui.
”Siellä hän on! Mämkoo!”


OOOOOO


Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti.
”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle


PORSUNÄÄSTÄINEN


OOOOOO


Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta.
”Huh huh”, Tedni mietti.
”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä.
”Mitä sinä aiot syödä?”
”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!”
”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi.
”Olen!”
”Eikö Mata Nui ole jumala?”
”Minä söin sen!”

Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!

”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.


OOOOOO


”OooOooOooo!!” matoran ihaili.
Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu.
”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, ja rauha. Rauha. Rauha.


OOOOOOOOO

Klaani, sairasosasto

Tedni sai viimein nukuttua.

Satuhetki

Moderaattorien taukohuone

Kahvipannu porisi. Kaksi pitkää hahmoa ryysti vuorotellen kupposiaan. Paperi kahisi, kun skakdi käänteli sylissään olevan lehtisen sivuja. Aina välillä Bladiksen kasvoille nousi tämän naamaa leveämpi virne. ”Ha ha! Miten tuolla edes ammutaan?”
Vaikka parin vuosikymmenen takainen Xian tehtaiden asekuvasto oli jo kärsinyt ja sen värit auringon syömiä, skakdille siitä oli loputtomasti iloa.
Paaco seisoi pöydän toisella puolella rummuttaen sormiaan ikkunalautaa vasten ja nyökkäillen tahdissa. Kultavihreä toa tuijotti lasin läpi hämmentyneenä.
”Hei. Kuule.”
”Hmh”, Bladis mumisi nostaen katseensa lehtisestä kollegaansa.
”Mitä ihmettä tuolla satamassa tapahtuu.”
”Aha?”
”Ovatko nuo- ovatko nuo pingviinejä?”
”Se on meidän ongelmamme vasta kun ne syövät jonkun!” Bladis murahti. ”Nauti nyt tauostasi kun vielä voit.” Paacon oli myönnettävä – pingviinit eivät olleet syöneet ketään. Se ei välttämättä johtunut yrityksen puutteesta. Muusikko-toa kohautti olkapäitään ja kääntyi poispäin ikkunasta.
”Oho. Taukoa jäljellä minuutti.”
”No katsos, skarrararr”, pyörätuolikorsto sanoi kääntyen kohti kellotaulua. ”Kyllä se menee aina niin nopeasti.”
He nauliutuivat katsomaan koneiston tanssia yhdessä pitkään. Viisareista pienin tikitti tiukan tasaisesti lähestyen kohti matkansa päätä. Kun se lopulta kosketti kullattua isoveljeään, siirtyi nuolista isompi voimakkaasti naksahtaen askeleen eteen.

Tauko oli ohi.
”Tauko ohi”, Paaco totesi.
”Ohi on”, Bladis myönsi kääntyen toveriansa kohti.
”Eipä ole enää taukoa.”
”Tosi on. Aika ryhtyä rehkimään.”
”Jep. Hiki otsalle.”
Ainoat kaksi paikallaolevaa moderaattoria tuijottivat kupposiaan. Ja sitten Samen työpistettä. Ja sitten ilmoitustaululla olevaa kymmenien valokuvien ja muistilappusten hirmumyrskyä. Ja sitten taas toisiaan.

”Tosin ensin tuo pannullinen muuten juodaan loppuun”, Bladis sanoi päättäväisenä.
”Jees”, Paaco virnuili. ”Miksiköhän Same päätti ottaa Maketuksen sinne reissuun mukaan, muuten?”
Bladis naputti jalkojaan muhkeilla kasvoillaan ilme, joka viesti lähinnä ”mitäpä lottoat”.
”No joo, mutta eikö joku vähän veteraanimpi Toa olisi hoitanut homman?”
”Ai kuten sinä?” skakdi kysyi silmät puoliummessa.

Molemmat räjähtivät nauruun yhtäaikaisesti. Paaco käkätti kovempaa.
”Ei, mutta oikeasti”, Paaco vakavoitui hieroen silmiään. ”Miksei vaikka Taguna? Siinä vasta asiallinen jätkä.”
”Minä en pelaa enää ikinä sitä vastaan ainuttakaan srekaja-peliä”, Bladis mutisi kahvikuppinsa takaa, ja Paacokin näytti muistavan olevansa plasman toalle pahasti velkaa. Kuka tahansa, joka oli pelannut Tagunaa vastaan oli tälle pahasti velkaa.
”Ja en minä haimiehen aivoituksista koskaan ole hirveän varma ollut”, Bladis jatkoi. ”Mutta kai se haluaa opettaa liskopojulle jotain. Tai ehkä tämä on Maken vihoviimeinen tulikoe? Ota vanhasta otsanauhankannattimesta nyt välillä selvää.”

”Joo”, Paaco myönsi. ”Mitenköhän se muuten suhtautuu siihen, että meillä on nyt näemmä torakka jäsenenä.”
Bladiksen kasvoilla oli taas se ilme, ja se ilme oli ”mitäpä bingoat”.
”… no joo. Mutta jos Tawa ja Visokki siihen luottavat, niin sitten kai mekin?”
”Joo joo”, Bladis sanoi kyllästyneenä. ”Ja jos ne ovat väärässä sen suhteen, heitän koko ötökän kiertoradalle. Mutta skarrararrit siitä! Katso mitä täältä löytyy!”

Bladis käänsi kuvastoa kysyvää kollegaansa kohti. Aivan aukeaman keskellä oli valtava mattamusta merimiina kuin suurena synkeänä tähtenä kylvämässä kuolemaa koko maailmaan.
”Eivätkö nuo ole ihan tajuttoman vaarallisia?”
”Totta karzahnissa!” Bladis hihkui innokkaana. ”Ja kuuntelepa mistä se johtuu!” Skakdin puhe muuttui innokkaasta vaahtoamisesta suorastaan virkamiesmäiseksi myyntipuheeksi tämän siteeratessa kuvaston kellastuneita sivuja..

”Yleisemmin vain xialaisina merimiinoina tunnettu hittituote ’K.R.A.B.L.A.M. 666k’, tai sotilasslangissa ’MATA NUI MEITÄ AUTTAKOON’ on palannut myyntiin! Viimeisen tehtaan tuhosta huolimatta meillä on vielä huomattavia määriä näitä modernin sodankäynnin todellisia ruhtinaita, jotka tappavat maalla, merellä, ilmassa ja kaikilla niiden välisillä alueilla!” Bladis nauroi. ”Joo, huomattu on!”
Jos Paaco olisi halunnut luennon miinojen toiminnasta, hän olisi varmasti saanut sen kysymällä Bladikselta.

Hän sai sen joka tapauksessa.
”Tiedätkö, miten nuo toimivat?”
”Öö. En?”
”No tiedäthän zamorit?” Bladis havainnollisti käsillään. ”Pikku kuulia tai luoteja tai vähän isompia kuulia, joiden sisälle saa paljon niitä isompia juttuja. No siitä se kai lähti. Jossain vaiheessa kuningaskuntien sotia joku neropatti Xialla keksi, että hei! Miinakenttä joka ei pidä ääntä kun viholliset räjähtävät siihen on muuten aika kätevä. Eivätpähän tiedä välttää sitä ensi kerralla! Niin ne sitten asettivat jonkun skarrararrin supistussäteen partioimaan koko aluetta ja supistamaan räjähdykset välittömästi jonkin sortin proto-zamorin sisälle.”

Paacon leuat loksahtivat auki. ”Vau.”
”No eikö! Mutta kunnon vortixx tietää kyllä, että mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikella voi tehdä rahaa. No nehän keksivätkin, että miinoja voi myydä uudelleen tuntuvalla alennuksella, jos niiden räjähdys on kesken!”
”Tuota. Mihin tämä on menossa.”
”No sehän se vasta keksintö oli!” Bladis nauroi. ”Jokaisen niistä ’zamoreista’ sisällä on sekunnin puolikkaaseen jäädytettynä joku piruparka Kuningaskuntien kärhämistä ja se keskeneräinen räjähdys, joka sen tappoi. Sitten ne valoivat aika lailla tuhat kappaletta sellaisia jäädytettyjä posauksia mustan merimiinakuoren sisälle.”
”…”
”Aina kun sellainen pamahtaa jossain päin maailmaa, ja ne muuten räjähtävät aika kovaa!” Bladis jatkoi huomioimatta Paacon ilmettä, joka oli lähinnä sitä mieltä että hyi saakeli, ”sieltä sataa aika lailla tuhat kappaletta tuhansia vuosia vanhojen sotien sotilaita tuhansina pikku osina ympäri taistelukenttää.”

”Jaa.”
Bladis hörähti. ”Haha! Vortixxit!”

Paaco nyökkäili typertyneenä. Bladis otti tämän lupana jatkaa. ”Tuotanto taisi loppua siinä vaiheessa kun niitä rakentanut tehdas räjähti. Se supistuskenttä miinojen sisällä on oikeastaan kai aika kökkö. Niihin mahtuu nykyajan zamoreja isompia juttuja, mutta ne luovuttavat sisältönsä aika pienestäkin tönäyksestä. Ja sitten muuten jytisee! Siinä kohtaa, missä niiden tehdas oli ennen, on nykyään vain kuoppa meressä.”

”Öö, Bladis.”
”Kirjaimellisesti kuoppa meressä! Siellä räjähti niin kovaa, että vesi ei ole vieläkään ehtinyt valua reunoilta täyttämään aukkoa!”
Paaco ei kysynyt, miten se edes toimi. ”Bladis.”
”Mutta sitten yhdessä vaiheessa ne älykääpiöt tajusivat, että periaatteessa yhden miinakuoren sisälle saa supistettua myös tuhat xialaista merimiinaa-”
”Bladis”, Paaco sanoi epävarmana tuijottaen kuvastopinoa, josta skakdi etsi jo seuraavaa taukonsa viihdykettä. ”Eikö tuolla ole jotain rennompaa luettavaa.”

Bladis näytti pettyneeltä. ”No, onhan minulla täällä näitä tyttökalenterejakin.” Tämä nosti vihreän Toan Mahikille vihdoin hymynkaaren. ”Oijoi. Näytä!”
Skakdi liu’utti ohuen läpyskän pöydän toiselle puolelle ja Paaco nappasi sen kuin petolintu kivirotan.
”Työpeikon Unelma?” Paaco sanoi kummastuneena kääntäen sivua, ”mikä kalenteri se tämä onHYISAAKELI.”

Skakdi nauroi niin että tämän koko hammasrivistö näkyi.


Bio-Klaanin postitoimisto

Posti. Posti oli ainoita asia, jolla oli vielä toivoa läpäistä merisaarto.

”Pahoittelen, päästäisittekö”, sininen pätkä mutisi kulmahampaidensa välistä. ”Kiireinen lähetys. Tietä, kiitos. Anteeksi, anteeksi…”
Väenpaljouteen halkesi polku ja klaanikansaa väistyi tieltä kuin joku keskellä olisi aktivoinut ylitehoisen Kanohi Crastin. Nahkareppua kantava GV eteni väkijoukon läpi ja jonojen ohi administon punasinetillä leimattu kirjekuori hyönteiskäsissään. Punaista ussalia vilkaistuaan klaanilaiset väistyivät auliisti tieltä pois.

Posti. Posti oli viimeinen asia, jolla raakalaisten saartama kansa sinkosi avunhuutonsa merelle odottamaan. Odottamaan, että joku sen näkisi.

Ja ehkä, jos Mata Nui soi, siihen vastaisi.

Vapaus. Järki. Oikeus. Kohteliaisuus. Mielenylennys. Täydellisyys.

Posti.

Töppöjaloillaan etenevä kirjastoherra asteli aivan vastaanoton äärelle ja loikkasi matoraneille ja matoranin kokoisille väsättyjä pikkuportaita ylös, kunnes näki vastaanoton takana häärivän…
”Voiiiii heiiii! Kukas se sinä olitkaan? Etkö sinä työskennellyt Arkistoissa, joo kyllä sinä taisit työskennellä! Sinä ja se komea toa autoitte minua silloin löytämään sen askartelukirjan!”
”Öh, kyllä”, GV keskeytti kaikella maailman pirteydellä häntä ampuvan ga-matoranin. ”Minulla olisi tässä tällainen adminien sinetillä varustettu-”
”Voi kun siellä olisi taas hauska käydä!” Dinem hihkaisi silmät tuikkien. ”Minä lainasin sieltä taas niin paljon kirjoja että en ole ehtinyt alkuunkaan, öö, heh, missään! Aina kun meinaan aloittaa yhden, tajuan että sitä toista olisi tosi kiva lukea, ja sitä onkin! Niitä kaikkia on, ja joskus luen niitä yhtäaikaa, tai vuorotellen! Yksi sivu toisesta, yksi toisesta! Luen niitä aika usein ääneen gukolleni Gilille, ja luin Napollekin kun sain hoitaa sitä tässä aika pitkään, mutta nyt sen isäntä on palannut ja -”

Klaanilaiset olivat kyllä oppineet, milloin oli ga-matoranin työvuoro.
Jonot Bio-Klaanin postissa eivät olleet koskaan pidempiä kuin silloin kun sinivihreä pikkuneiti hoiti vastaanoton.

”… ja voi kun minulla olisi aikaa lukea enemmän, mutta kun on niin paljon töitä! Mutta eihän se oikeastaan haittaa, koska tämä on töistä kivointa! En ole koskaan ollut tätä kivemmassa paikassa! Täällä näkee paljon erilaisia tyyppejä ja pääsee puhumaan vaikka minkälaisten hauskojen otusten kanssa, kuten vaikka sinun! Mikä sinä olet, muuten? Oletko sinä eräänlainen-”

Osittain se johtui siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei voinut olla tuomatta hymyä huuleen.

”… tai mitäpä se minulle kuuluu, hehe! Anteeksi jos tunkeilen, mutta on minun pakko olla utelias! Ei sinun kaltaisiasi ötököitä joka päivä näe, ja onhan se aika sääli! Oho hei! Onpa hieno reppu! Minulla on vähän samanlainen, mutta ei oikeastaan ollenkaan-”

Ja osittain siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei ollut varsinaisesti nopeaa.

”… niin sinä halusit tämän lähetettävän heti? Ykkösluokassa?” hyperaktiivinen tyttö lopulta hihkaisi. ”Käy oikein hyvin!”
”Kiitos kovasti”, GV köhäisi nyrkkiinsä. ”Tiedätkö, ne sinun myöhässä olevat kirjasi…”
”Ai, onko minulla myöhässä olevia? No minähän soitan tässä sitten heti Jindalle, hänellä on avaimet kotiini ja hän lähtee tuomaan niitä tänne sinulle vaikka heti-”
GV ehti hetken visioida itsensä rusentuneena Dinemin kirjapinon alle.
”En minä oikeastaan sitä tarkoita”, hän sanoi äkkiä, ”Päädyimme Vaehranin kanssa tulokseen, että voit vaikka pitää ne. Olet tehnyt niin hyvää työtä, että halusimme-”

Kaikkien maailman tähtien tuike siirtyi yötaivaalta ilmeisesti lopullisesti Dinemin silmiin. Tosin eihän GV sitä nähnyt, sillä ga-matoran oli loikannut pöydän yli ja puristanut hänet tuhannen tuhkakarhun halaukseen.
Kiiiiitoooooos! Olet paras, Kirjatoukka! Paras paras paras paras paras!
Arkistonhoitaja ei saanut henkeä, joten hän päätyi lähinnä taputtamaan postineitiä selkään.

Dinemin otteesta irrottuaan GV poistui postista kiittäen kohteliaasti tieltä väistyviä klaanilaisia. Edetessään jonojen ohi tervehti häntä tuttu sininen Huna. Arkistoherra ja Suga nyökkäsivät toisilleen syvästi. GV:llä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan syvällisemmin.
Hän ehti kuitenkin nähdä jään toan käsissä kirjeen, jossa oli tieto vain lähettäjästä. Ei nimeä, jolle se lähtisi. Ei osoitetta, ei mitään.

Sen paikalla oli vain pieni kultaisen Haun muotoinen sinetti.


Lyhyenlännän kirjatoukan pienet askeleet johtivat tämän lopulta portaita alas Arkistojen kellariin. Siellä tunnelmallisessa kynttilänvalossa hyllyrivistöjen välissä oli nojatuoli, jolla Vaehran istui kirja käsissään siemaillen vesipulloa.
”Terve taas.”
”Hei vain”, toa sanoi nostaen katseensa opuksesta. Vanhasta opuksesta, jonka nahkaiset kannet olivat ajan haukkaamia. ”Sinullahan kuluikin hetki. Missä, tuota, satuit käymään?”
”Postissa vain. Valitsin vain näemmä vähän väärän ajan asioida”, rusettiaan kohentava menninkäinen haukotteli.
Vaehran käänsi varoen yhtä kellanruskeaa sivua kirjassaan. Näytti siltä että vähänkin varomattomampi liike olisi hajottanut koko sivun tomuksi. ”Vai niin. Hakemassa vai lähettämässä?”
”Lähettämässä. Laitoin BS01:n väelle pitkästä aikaa kirjettä.”

Vaehran näytti yllättyneeltä. ”Kas. Vieläkö sinulta sujuu xia?”
GV nyökkäsi ylpeänä.
”No hienoa… mutta miksi ihmeessä heille?”
Hymy hyytyi. ”Ai miksikö? Meidän oma materiaalimme vain loppuu!” pieni miekkonen sanoi lyyhistyen omalle tuolilleen. ”En vain keksi keneltä muultakaan kysyä. Olemme kalunneet kohta koko rakennuksen joka sivun läpi, emmekä ole yhtään lähempänä minkään sortin tietoa Seleciusista saati sitten Nimdasta. Ei meillä ole edes mitään millä avata niiden harvojen asiakirjojen salakieltä. Ja jos nyt rehellisesti sanotaan, minä en usko että Killjoyn mökin raunioilla on enää mitään löydettävää…”
Vaehran nosti naamionsa visiirin, sulki nahkakantisen muinaisopuksensa hitaasti edessään ja laski kirjan pöydälle. Yhtäkkiä hänen sininen ystävänsä näytti huomattavasti alakuloisemmalta.
”Mitä nyt?” kysyi arkistonjohtaja empaattisena. ”Onko jokin hätänä?”
”Äh, ei… Killjoysta tuli mieleen taas Creedy. Tomera pikku kaveri.”
Vaehran nyökkäsi surumielinen hymy kasvoillaan. Hän ei voinut olla hymähtämättä sille, että GV kutsui jotakuta muuta ’pikku kaveriksi’.
”En väitä tutustuneeni häneen, mutta… olihan se kauhean surullista”, toa sanoi vaitonaisesti.
”Niin oli. Minun piti käväistä vielä jättämässä kukkia hänen haudalleen. Siksi kesti vielä pidempäänkin.”

”Ymmärrän kyllä. Creedy, Creedy… muistathan, kuinka hän yritti kaivaa totuutta esiin vaikka se tuntuikin pelottavalta tai epätoivoiselta?” punahopeinen toa kysyi katse kynttilänliekissä. ”Meillä kaikilla olisi paljon opittavaa siltä pieneltä mekaanikolta.”
”Niin”, Gahlok Va melkein kuiskasi. ”Kuten se, milloin ehkä kannattaa lopettaa vanhojen kaivelu.”
Vaehran ei viitsinyt sanoa siihen mitään, vaikka selvästi olisi halunnut.

”Mutta niin. Vielä se, että vaikka Kaya-Wahin kirja olisi koossa, mitä ihmettä me toisaalta voimme siitä löytää?” tokaisi arkistonjohtajista pienempi vielä.”Olkoonkin, että kirjailija on käyttänyt Valheen verhoa lähteenä. Entä jos se on muuten ihan yhtä tyhjän kanssa?”

”Ei, kyse ei suinkaan ole vain siitä kirjasta. Mutta olen kehitellyt teoriaa, jonka uusi lähteemme saattaa parhaimmillaan varmistaa”, Vaehran laski nahkakantisen muinaismuiston käsistään pöydälle. ”Tämä on oikeastaan aika uskalias arvaus, mutta entä jos meillä onkin jo kaikki, mitä tarvitsemme?”
Hyönteispäinen matoran kyräili toan pöydälle jättämää nahkaista järkälettä. ”Vee-teeeee…” sanoi tämä hampaidensa välistä. ”Minä arvostan kyllä sitä, että ideasi ovat lennokkaita, mutta… sinä luet tuota. Tuo on… satukirja.”

Tummanruskean nahkan keskellä ei ollut kirjaimen kirjainta. Ainoastaan kulunut piirroskuva suuresta taikurista, jonka hehkuva käsi piteli kristallipalloa.
”Niin oli Syvä Naurukin ja silti petturimme varasti sen”, Vaehran antoi sanojensa vapautua kuin salaisesta holvista.
”Olen pahoillani, mutta en vain… näe yhteyttä?” GV haparoi. ”Adorium Selecius, tohtori Delek ja turaga Kezen tutkivat Nimdan sirua joskus Xian vanhoihin hyviin aikoihin, en tiedä, joskus tosi kauan sitten? Selecius-säätiön nimellä myytiin kaikkea tankintorjuntapyssyistä Ussal-purkkikeittoon ennen kuin koko sirkus katosi maan alle. Mihin sinä saat tuohon satuolentoja?”

Tulen toa, ”tuplasalama”-Vaehran laski kämmenensä suuren nahkaisen satukirjan päälle kuin tunnustellakseen sitä.
”Katsoin eilen uudestaan sen videon, jonka Tawalta saimme. Sen turaga Kezenin nauhoitteen, josta kaikki alkoi. Ja minua häiritsi jokin todella paljon.”
”Mikä niin?”
”Aika. Ajanlasku.”

Kaappikello kirjahyllyjen synkeässä välissä raksutti hitaasti mutta varmasti. Heiluri liikkui tasaisesti kuin metronomi, kun koneistot puukuoren sisällä pyörittivät koko mekanismia kymmenine rattaineen.
”Suurten olentojen kuudes vuosi”, GV lausui lainaten. ”En kyllä ole ikinä kuullut sellaisesta ajanlaskusta…”
”Aivan. Sitä ei käytetä missään. Emme tiedä, milloin sitä käytettiin, mutta heillä oli ajanlasku, ja ehkä hyvin kehittynyt sellainen.”

Tik. Tok. Tik. Tok. Niin puhui kello.

”Ja se siinä onkin. Miksi tiedämme Selecius-säätiöstä niin vähän, jos he olivat noin kehittyneitä? Muinaisia tiedemiehiä… se ajatus on minusta ihan liian absurdi. He vaikuttavat videossa hyvin nykyaikaisilta. Xian historia on pitänyt huolta, että muu maailma muistaa, jos muistaa, Selecius-säätiön vain Xian teollisuuden esikuvina.

Mutta tiedämme, että he olivat olemassa aikana, jolloin käytettiin aivan toista ajanlaskua!

Tik.

”Ja olivat vasta sen kuudennella vuodella”, sininen olento jatkoi raapien toista kättään.
”Niin. Mieti, kuinka kauan siitä on, GV”, Vaehran sanoi ääni melkein kiihdyksissä. ”Ja silti heille työskenteli ’tohtori Delek’. Tohtori? Missä yliopistossa hän mahtoi väitellä? Metru Nuilla, aikapäiviä ennen sen valmistumista?”
”… minä en nyt ollenkaan tajua, mitä haet.”

Tok.

”Se kaikki kuulostaa niin arkiselta”, Vaehran suorastaan kuiskasi. ”Kuin eilen tapahtuneelta…”
”Siinä ei kieltämättä ole koskaan oikein ollut järkeä, mutta… miten sadut tähän liittyvät?”

”Vihollisemme on yrittänyt piilottaa sen, mitä säätiölle tapahtui… jo alusta asti”, toa sanoi vilkaisten synkeänä kadonneiden kirjojen listaa.

Tik tok.

”On usein väitetty, että paras tapa piilottaa totuuksia on tehdä niistä tarinoita”, Vaehran lausui kuin horjuen jonkin suuren äärellä. ”Mutta kun ajattelen sitä tarkemmin… eihän se ole totta. Tarinat kulkevat eteenpäin, ja voitaisiin suorastaan sanoa, että ne jäävät ainoina henkiin. Satuja kerrotaan kylissä. Ne leviävät ja tarttuvat mielestä toiseen. Amaja-piireillä ja sen ulkopuolella. Aina kun satua kerrotaan eteenpäin, se muuttuu. Kaikki saavat oman henkilökohtaisen versionsa sadusta kertojasta riippuen.

Mutta kertojat pitävät sadun hengissä.

Jos haluaa oikeasti piilottaa jotain, siitä pitää tehdä arkista.”

Tik. Tok. Tik.
”Siitä pitää tehdä vain yksi ratas historian koneistossa.”
”Vau”, GV mutisi. ”Sinäpä olet runollisella päällä.”
”Heh.”

Voimakas naksahdus. Tasatunnin pirahdus.
”Joko se on jo kuusi?” Vaehran keskeytti hämillään. ”Välillä minusta tuntuu kuin se olisi aina kuusi.”
GV tuhahti voimakkaasti. ”Sinä olit menossa johonkin pointtiin! Jatka sitä nyt!”
Vaehran kääntyi häkeltyneenä poispäin ajannäyttäjästä. ”Tuota… kyllä, kyllä. Mihin jäin?
”Rattaat historian koneistoissa!” sininen otus ärähti tuohtuneen kärsimättömänä. ”Ja jotain saduista! En minä tiedä, hämmennät minua!”
”Aivan”, Vaehran sanoi painaen kädet mietiskelevän näköisenä toisiaan vasten. ”Olen tutkinut viime aikoina paljon varhais-xialaista mytologiaa. Satuja, loruja, lauluja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kovin paljoa siitä ei ole säästynyt, mutta se vähä, johon olen päässyt käsiksi… herättää minussa kysymyksiä. Silloin kun aloitimme työmme… silloin kun Tawa meille tämän työn antoi, oletimme että Nimda oli syvää tiedettä, josta historiamme on yrittänyt tehdä satua. Mutta entä jos huijaus ja harhautus oli aina eri suuntaan kuin olemme luulleet?”

Punahopeinen tulen toa nieleskeli hetken ja avasi taas pöydällä edessään olevan nahkakantisen suurkirjan.

”Entä jos Selecius-säätiö oli satu, jonka joku on yrittänyt saada näyttämään tieteeltä?”

Arkistonhoitajista sinisempi näytti melko tyrmistyneeltä. ”Velhoja. Taikureita. Henkiä… anteeksi, yritän vain saada pääni tämän ajatuksesi ympärille…”
”En minä usko, että tiede voi selittää kaikkea, GV”, punainen toa sanoi yhä innostuneempana. ”Tiede selittää, mitä olemme. Mutta ei tiede voi selittää kohtaloitamme, ja kyllä minä uskon kohtaloon. Uskon, että Mata Nui on tuolla jossain, ja uskon että hän välittää! Tiede ei kerro meille, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Ehkä ratkaisu kaikkeen oli aina tieteen toisella puolella. Ehkä ratkaisu oli tarinoissa!
Nyt Vaehran vihdoin alkoi etsiä nahkaisesta järkäleestä sivua, jota hän oli aiemmin tuijottanut pitkään nojatuolillaan. Sininen pikkumies hieroi suurikokoista littanaa päätään näyttäen kirjalla päähän läimäistyltä.

Ja niin hänelle lähes kirjaimellisesti tehtiin. Vaehran avasi GV:n eteen satukirjan, ja sadun ensimmäinen sivu loikkasi hänen näkökenttäänsä.
Satu oli kirjoitettu xiaksi hyvin vanhahtavalla tekstillä, ja matoraniksi käännettynä sen nimi oli ”Tulinoita”.

Ja satu kertoi naisesta, joka laskeutui jumalten salaiseen hautaan eikä palannut sieltä samanlaisena. Gahlok Va ei ollut enää millään tapaa varma, mitä ajatteli ystävänsä ja kollegansa mietteistä.
”Oletko aivan varma tästä?”
”En, se ei ole vielä aivan aukotonta… mutta jos Same ja Make löytävät edes jotain, se saattaa kohta ollakin.”
Huokaus. ”Toivotaan niin.”

Koodinimi: LEGIOONA

Syrjäkuja, hyvin syrjässä

Kuja oli pimeä, ahdas ja likainen. Se oli juuri sellainen paikka jossa aivan taatusti tapahtui paljon ikäviä asioita. Hämäriä ja laittomia. Ja epäilyttäviä.

Tätä mieltä oli myös kujalla värjöttelevä epämääräisen näköinen hahmo. Hahmo oli matoran. Tarkalleen ottaen pitkään ruskeaan takkiin pukeutunut po-matoran. Kyseinen matoran oli vetänyt nuhjuisen lierihattunsa syvälle päähänsä. Tarkka katsoja saattoi erottaa matoranin suupielessä hiljaa palavan savukkeen. Yleensä tämä matoran ei polttanut. Mutta nyt hän poltti. Hän oli nimittäin hermostunut.

”Toitko tavaran?”

Halvasta rikoselokuvasta tempaistun näköinen po-matoran oli nielaista savukkeensa kuullessaan taakseen hipihiljaa ilmestyneen kauppatoverinsa äänen. Kauppias kääntyi ripeästi ympäri vain huomatakseen asiakkaansa turkoosit kasvot aivan liian lähellä omaa naamaansa.

”Tervehdys, ystävä hyvä”, Tedni puhui. Vaikutti siltä, että entinen Miekkapirun veljeskunnan viestinviejä näki oikein vaivaa kuulostaakseen mahdollisimman limaiselta.
”Äh”, kauppias aloitti. ”Tai siis öh, tai siis iltaa.”
”Sitäpä juuri”, Tedni vastasi ja liukui sutjakasti kauppiaan toiselle puolelle. ”Kaunis sää ja sellaista”, vihreänturkoosi matoran jatkoi. ”Minulle kuuluu oikein hyvää ja niin varmasti sinullekin. Voimmeko vihdoin mennä asiaan?”

Po-matoran vetäytyi vaistonvaraisesti hieman etäämmäs lipevästä asiakkaastaan. Sitten kauppias raotti takkiaan ja nosti sen alta ruskeaan paperiin käärityn paketin.
”T-tämän hankkiminen ei ollut helppoa”, matoran puhui yrittäen kuulostaa ylpeältä. Tednin ilmeestä ei kuitenkaan paistanut niin minkäänlainen kiitollisuus tai ihailu.
”Taatusti”, Tedni naurahti ja kaappasi paketin vihreään kouraansa. ”Onhan tämä varmasti aito?”
”Saat siitä sanani”, säikky kauppias vastasi pyöritellen peukaloitaan. Kauppias oli kuullut aivan tarpeeksi tarinoita Ämkoon veljeskunnasta, eikä ollut niin tyhmä, että edes harkitsisi yrittävänsä myydä entiselle veljeskuntalaiselle väärennettyä tavaraa.
”No, ei minulla kai sitten muuta. Nähdään!” Tedni puhui ja lähti luikkimaan tiehensä.
”M-mutta! Hei! Maksu unohtui!” matoran huuteli kakama-naamioisen pirulaisen perään. Tedni kääntyikin hetkeksi kannoillaan, ja huikkasi:
”Mitäpä luulet Klaanin ajattelevan jos joku kuulee sinun välittäneen laitonta tavaraa Ämkoon veljeskunnalle? Nii-in, sitäpä minäkin. Mutta minäpä olen niin reilu kaveri, että en lavertele kellekään! Eikö olekin reilua?”
Huiputettu kauppias aikoi sanoa jotain, mutta Tedni oli jo poissa.


Veljeskunnan saari
Kaksi viikkoa aikaisemmin

Aamunkajo pilkisti varoen sisään suurilehtisen päällyskasvuston väleistä. Guardian yritti olla liikkumatta ja hengittämättä tarkastellessaan tummakuorista nazorak-jääkäriä, joka asteli jossain puunrunkojen välissä selkä häneen päin.
Näkyvyys oli huono. Puita, puiden oksia ja puista laskeutuvia köynnöskasveja halkoi valoa. Skakdi siveli varustevyössään olevaa veistä. Jos hän heittäisi ohi, se olisi siinä.

Bakmei oli piilossa jossain skakdin vierellä. Guardian ei tiennyt sen tarkemmin, missä, sillä myös Valkoinen turaga pidätti hengitystään. Kiikarisilmä käänsi päätään hitaasti etsien vanhusta tätä kuitenkaan löytämättä. Miten hän tietäisi, mihin tämä oli maastoutunut? Miten he pystyisivät viestimään toisilleen yhteisen evakuointisuunnan?
Mies käänsi katseensa taas torakkaan. Tämä oli pysähtynyt paikoilleen selvästi kuuntelemaan. Hyönteissotilaan toinenkin kitiinikuorinen koura hakeutui hitaasti tukemaan kivääriä. Aikaa ei olisi välttämättä liikaa.

Guardian kääntyi toisellekin puolelle eikä nähnyt turagasta jälkeäkään.
Päivänvalolla liikkuminen oli huono idea, hän kiristeli hampaitaan vilkuillen sivuilleen intensiivisesti. Hän harkitsi vakavissaan vain lähtevänsä perääntymään varoen takaisin Bakmein vesiputouspiiloa kohti. Ehkä turagakin tajuaisi toimia, ja he voisivat odottaa yötä-
Tämä ajatus keskeytyi väkivaltaiseen rusahdukseen jostain puiden välistä.

Skakdi kääntyi.
Valkoinen turaga odotti kyllästyneen näköisenä siinä pisteessä, missä nazorak-kiertovartija oli äsken seisonut.
Jotain tummanruskeaa lojui tämän jaloissa. Guardian oli melko varma, että se jokin oli lyhentynyt ainakin puolellatoista päällä.
“Kauanko aiot toljottaa siinä?” Bakmei ärähti ja lähti sitten kävelemään viittoen skakdille suunnan. Guardian huomasi, että vanhus raahasi perässään nazorakin irronnutta päätä tämän tuntosarvista.

Skakdi nousi varoen epifyyttimerestä ja otti turagan kiinni. Bakmei tuntui etenevän umpeen kasvaneessa sademetsässä varmoin askelin kuin vainua seuraten. Skakdi ei kyseenalaistanut saaren vanhimman asukkaan suuntavaistoa.
Tuon kyllä kyseenalaistan, hän mietti vilkaisten mättäitä pitkin raahautuvaa irtopäätä.

Kävellessään skakdi kohensi taisteluvyönsä selkäpuolelle sitomaansa pakkausta, jossa oli lähes koko turaga Bakmein vaatimaton maallinen omaisuus. Kaikki paitsi tämän muinaisen tekniikan vanhaakin vanhemmat kääröt, joita ukko kantoi itse.
”Vielä pitkäkin matka?” skakdi kysyi hiljaa vilkaisten olkansa yli.
“Kärsimätön hurtta”, turaga murisi vastaukseksi. “Sinun olisi parempi oppia kärsivällisyyttä, jos haluat peitota Ämkoon. Olemme kohta perillä, mutta …”
Bakmei vilkaisi nopeasti Guardianin suuntaan kuin varmistaakseen, että toa-kivi oli varmasti skakdin mukana.
“… tässä tulee menemään kauan.”
Skakdi ei vastannut siihen mitään. Odotus ei ollut ongelma, mutta hän ei osannut olla vilkuilematta pusikkoihin ja puiden taakse. Päivänvalo paljastaisi heidät jossain odottavan tarkka-ampujan ristikon edessä.
Nyt hänen oli kuitenkin vain luotettava Valkoiseen turagaan. Tämä oli jo suostunut säästämään hänen henkensä, ja ilmeisesti auttamaan häntä. Vaikka ei sitä ehkä suostuisi ääneen myöntämään.

”Ymmärrän. Mihin olemme käytännössä menossa?” hän uskaltautui lopulta kysymään.
“Kiven voima ei ole vielä käytettävissäsi”, Bakmei puhui. “Sitä täytyy jalostaa. Ja täällä metsässä on paikka jossa se on mahdollista.”
Bakmei nosti katseensa hetkeksi ympäröivien valtavien puiden sankkaan latvustoon.
“Tämä saari on vanha, hyvin vanha. Täällä piilee voimia jotka ovat peräisin kaukaa entisaikojen takaa.” Sanat sanottuaan turaga nosti raahaamansa torakan pään kasvojensa tasalle ja tuijotti sitten irtopäätä happamana suoraan sen tiedottomiin silmiin.
“Tämä ei ole paikka säälittäville valloitussodille”, turaga sanoi vihaisena. “Teidän typerä Klaaninne, nämä nazorakit… tämä paikka ei kuulu teistä kellekään.”
”Kuinka kauan olette asuneet täällä?” skakdi kysyi.
Turaga naurahti kuivasti.
“Kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa, rakki”, vanhus murjaisi sitten vastaukseksi.
”En epäile yhtään.” Guardian ei tohtinut kysyäkään, kuinka vanha Valkoinen turaga oli.

Ja he hiljenivät kuuntelemaan viidakon kuhinaa. Ehkä jopa tunneiksi. Nazorakin irtopää raahasi maata pitkin ja Guardian jäi kävellessään katsomaan sitä. Hän ei tiennyt, kumpi ajatus häntä pelotti enemmän: Se, että turagalla olisi sille käyttöä, vai se, että hän piti sitä mukana lähinnä huvin vuoksi.

”Sitten kun tämä on ohi… kun olemme takoneet tämän kiven uuteen muotoon”, skakdi puki sanojansa varoen uudelleen, ”saatatte joutua lähtemään täältä.”
Bakmei kääntyi tuijottamaan häntä pistävästi sanaakaan sanomatta.
”Olen vähän pahoillani, mutta ette selviydy täällä kovin pitkään. Ennemmin tai myöhemmin torakat tai skakdit nimittäin kyllä huomaavat, että tiedustelijoita katoilee siellä, missä asutte.”
Bakmein valkoisilla kasvoilla käväisi inho. Vanhus heilautti pitkiä viiksiään kerran vapaalla kädellään, ja puhui:
“Miksi oikein kuvittelet kantavasi omaisuuttani? Aion kyllä lähteä täältä, mutta torakat ja muut typerät valloittajat eivät ole siihen syy.”
Sitten turaga pysähtyi. Bakmei kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi sitten Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään.
“Kuvitteletko, että luotan säälittävän oppilaani kohtalon kokonaan haltuusi? Jos sinä et onnistu Ämkoon nujertamisessa, jonkun muun täytyy.
Vanhus tuijotti skakdia vielä hetken keltaisilla viirusilmillään, ja jatkoi sitten kävelyä.

”Tämä ei varsinaisesti yllätä. Oli miten oli, sitten kun aika tulee, hankin meille kyydin.” Guardian avasi varustevyönsä selkäpuolella olevan taskun ja otti sieltä esiin jotain.

Skakdin sinisellä kouralla istui pieni vihreiden sulkien peittämä ohjus. Tämän ohjuksen kärkeä koristi tummanharmaa nokka, suojalasit sekä pienet silmät, joista paistoi elämään kyllästynyt katse. Pieni rakettilintu oikoi varovasti kaikkia kolmea siipipariaan ennen kuin käänsi surkean katseensa Guardianin kasvoja kohti.
“Piip”, lintu sanoi. Pieni ja koruton naru linnun peräpäässä liikahti.
Valkoinen turaga tuijotti siivekästä melko pöyristyneenä kuin selitystä vaatien.
”Tämä, jos minulle sen antanut veljeskuntalainen oli täysin selvinpäin”, skakdi esitteli.
… mitä kyllä vahvasti epäilen…
”… on ilmeisesti suihkumoottoroitu whakamo-pääskynen. Näitä elää jossain eteläisellä mantereella ja ne kuulemma maistuvat hyvältä kevyesti marinoituna. Täydellä nopeudella lentäessään tämä saavuttaa Klaanin saaren jopa vartissa ja etsii käsiinsä kouluttajansa. Se, mistä meidän täytyy huolehtia sen jälkeen on lähinnä, että olemme koillisessa niemenkärjessä odottamassa kyytiä.”

Suihkumoottoroidulta whakamo-pääskyseltä pääsi pieni ja surullinen ”piip”. Skakdi piti pienen tehostavan tauon ja jatkoi melko ankea ilme sinisillä kasvoillaan.. ”Haluatteko te selittää minulle, mikä tämä Veljeskunnan lintujuttu on. Minä en rehellisesti tiedä.”
Bakmei ei vastannut mitään. Vanhus ainoastaan huokaisi ja pudisti päätään. Turaga kääntyi ja ehti ottaa pari askelta menosuuntaa kohti, kunnes yhtäkkiä.
Za?”, nazorak-pää kysyi.
Valkoinen vanhus jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Nazorak, tai se mitä siitä oli jäljellä, puhui turagalle tuntemattomia sanoja samalla kun vanhus nosti pään helpommin tarkasteltavaksi. Tästä seurasi kenties maailman kiusallisin tuijotuskilpailu.
“Tämä elää”, Bakmei puhui ensimmäistä kertaa rehellisen hämillään. “Kuuluuko näiden elää?”
”Niin joo”, Guartsu puri huultaan tuijotellen vuorotellen päätä ja Bakmeita. ”Noin voi sitten käydä. Aina välillä.”
Bakmei ravisti nazorak-päätä kummastuneena. Torakka ei yllättäen pitänyt tästä, ja se kirosi jotain omalla kielellään. Nazorakin silmät viuhuivat sinne tänne, ja se näytti pahoinvoivalta. Torakan olo ei ainakaan parantunut kun sen katse kohtasi Geen.
Ab Wazerung!”, pää älähti paniikissa. “USSAL-KUNINGATTAREN RAKKI, SILMÄPUOLI SAASTAINEN ELÄIN”, tällä kertaa vihollistensa kielellä.

Guardian mietti miten nazorakin virkoamisen voisi käyttää hyödyksi. Saisiko siitä ehkä irti tietoja? Vai tulisiko se vain vaimentaa? Oli miten hyvänsä, seuraava siirto tulisi harkita tark-

Nazorak-pää sanoi SPLART kun valkoinen turaga läjäytti sen läheistä puunrunkoa vasten. Turagan mielenkiinto puhuvaan irtopäähän lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Nazorakin aivonesteet lensivät iloisessa kaaressa ympäriinsä. Bakmei pudotti torakkapään viimeiset rippeet kädestään, ja pyyhkäisi sitten kätensä vieressään kasvavaan lehtikasviin.
“Matkaa on enää vain vähän”, vanhus murahti ja lähti harppomaan kasvuston kätköihin hieman järkyttynyt skakdi perässään.

”No käyhän se noinkin”, hän lausui kovaan ääneen nyrpeä ilme kasvoillaan.
Mikä helvetti sinua riivaa, hän lausui mutta ei ääneen.


Telakka
Nykypäivä

Tummalla mäntypuisella pöydällä lepäsi sekalainen läjä papereita, pari pientä heittoasetta sekä muutama ahdas lintuhäkki. Pöydän vierelle astellut Tedni pyöritteli ruskeaa pakettia tyytyväisenä käsissään ja laski sen sitten varovasti pöydälle. Vihreänkirjava viestinviejä kiskaisi sen jälkeen pöydän alla lojuvan jakkaran luokseen, ja istahti.

“Sinulla kesti”, puhui ruru-kasvoinen entinen veljeskuntalainen toverilleen katsellen tätä hieman epäilevästi. “Oliko tavaran hankkimisen kanssa vaikeuksia?”
“Huoli pois Otlek, kauppakumppanimme vain päätti ryhtyä hankalaksi”, Tedni valehteli keikkuen jakkarallaan. Sitten matoran yritti vaihtaa puheenaihetta. “Mitenköhän arvon herra Guardianilla menee?
Otlek puuskahti.
“Jos herra Guardian koskaan löysi perille Valkoisen turagan tykö, hän on todennäköisesti kuollut.”
Tednin kakama-kasvoille kipusi leveä virne kun tämä pärskähti railakkaaseen nauruun.

“Kai sinä maksoit tavarasta sovitun summan? Emme tarvitse yhtään enempää huonoa julkisuutta Ämkoon tempauksen jälkeen”, Otlek mutisi loikaten takaisin aiempaan puheenaiheeseen. Tedni nyökkäili koittaen peittää syyllisyytensä. Viestinviejällä ei ollut aikeenaan paljastaa, että hän oli upottanut rahat todellisuudessa erääseen epämääräiseen juottolaan.
Otlek huokaisi ja taputti Tedniä olalle. Matoran oli vähällä sanoa toverilleen jotain, mutta sitten hän huomasi muutaman etäämmällä työskentelevän matoranin viittovan häntä luokseen. Otlek lähti talsimaan näiden tykö jättäen Tednin yksin.

Le-matoran keikahteli vielä hetken levottomasti istuimellaan, ja kyyristyi sitten pöydän ylle ihmettelemään pieniä lintuhäkkejä.
“Kauniit luomukseni”, Tedni sirkutti ja sai vastaukseksi epätoivoista piipitystä. Matoran kiskaisi whakamo-pääskysen häkin lähemmäs itseään, ja alkoi sitten tökkiä lintua pikkuisten kaltereiden välistä. Lintu muuttui levottomaksi.
“Ti-ti-tyy”, Tedni puheli keltaiselle linnulle. “Kuka on ruma lintu, kuka?”
Tapa minut”, piipitti whakamo-pääskynen lintujen kielellä.
Sitten le-matoranin aivot alkoivat raksuttaa.
“Hetkinen, miksi sinä olet häkissä?” Tedni kysyi hiljaa. “Eikö sinun pitäisi olla … o-ou.”

Suihkumoottorilla varustettu whakamo-pääskynen tuijotti Tedniä toivottoman näköisenä pienestä häkistään käsin. Valopanoksilla täytetyn hooata-tiaisen häkki sen sijaan ammotti tyhjyyttään.


Viidakko
Kaksi viikkoa aikaisemmin

Myrkynvihreät köynnöskasvit kiipeilivät pitkin temppelin oviaukkoa ympäröiviä valtavia kivipaasia. Turaga Bakmei asteli hitain askelin yönmustan oviaukon suulle, ja kääntyi sitten katsomaan seurasiko Klaanin admin vielä tämän perässä. Guardian oli kuitenkin pysähtynyt paikoilleen katselemaan hämmästyneenä ympärilleen.

Temppelistä ei näkynyt paljon. Se vähä, mitä rakennuksesta ylipäänsäkään oli rakennettu maanpinnan yläpuolelle, oli miltei kokonaan piiloutunut viidakon kasvuston sekaan. Guardian erotti kuitenkin selvästi valtavat kiviset tolpat, ja niihin kaiverretut puistattavan näköiset hahmot. Pelottavan näköiset irvikuvat näyttivät ensiksi matoraneilta, mutta tarkempi tarkastelu paljasti, että niille oltiin kuvattu siivet. Guardian tunnisti osan siivekkäiden olentojen naamioista, osa taas oli skakdille täysin tuntemattomia. Siitä skakdi kuitenkin oli varma, että kuka hahmot olikaan sitten ikinä kiveen hakannut, oli ne tarkoitettu vartioimaan tätä paikkaa.

Temppelin ovensuuta vartioi kaksi kaksi vielä irvokkaampaa kivistä hahmoa. Kokonsa puolesta ne olisivat voineet olla skakdeja, mutta suurten hampaiden tilalla niillä oli kummallakin korppikotkan kasvot. Kumpikin temppelin vartijoista nojasi valtavaan miekkaan, ja Guardian oli varma, että vartijoiden silmissä hehkui valo.

”Tämä… ei taida olla veljeskuntalaisten rakentama”, skakdi sai vähitellen ulos katse yhä kivijärkäleen tuhatvuotisissa kaiverruksissa. Turaga hymähti.
“Tämä paikka oli täällä jo kauan ennen kuin yksikään matoran astui jalallaan saarelle”, vanhus sanoi skakdille. “Sauvani”, vanhus jatkoi sitten ja ojensi kätensä Geetä kohti.

Guartsu ojensi nöyrästi Bakmeille tämän turaga-sauvan. Vanhus kopautti valkean sauvansa kärkeä koristavaa kristallia kerran ja se alkoi hehkua. Sitten turaga lähti harppomaan pimeyteen, komentaen adminin mukaansa.

Sammal oli peittänyt lähes kokonaan temppelin jo valmiiksi vihertävät kiviseinät. Siellä täällä seinillä saattoi erottaa omituisia hahmoja, ja ikivanhan näköisiä merkintöjä, kuin kirjoitusta. Guardianilla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä ihmettelemään käytävää koristavia mysteerejä, sillä Bakmei kiihdytti vauhtiaan. Vanhus vaikutti skakdin mielestä nyt jollain tapaa erilaiselta kuin aiemmin.
Gee kiinnitti ensin huomionsa siihen, kuinka poissaoleva vanhuksen katse oli, kuin haamun joka kulki hylätyn temppelin valottomia käytäviä ikiaikaisesti. Mutta hetken turagan lasista katsetta vilkuiltuaan hän mietti, oliko asia sittenkin toisinpäin.

Ehkä täällä Bakmei sai olla elävämpi kuin vuosiin. Hän näytti taas vain turagalta. Tänne hän kuului, keskelle myyttejä ja historiaa.
”Arvon turaga”, skakdi sanoi pitkästä aikaa. Hänen yllätyksekseen sanat eivät saaneet väkivaltaista vastaanottoa. ”Minun täytyy myöntää, että jos on jokin asia, josta Ämkoo ei juuri puhunut, se oli hänen makutansa. Luulen, että se johtui siitä, että hän ei itsekään täysin ymmärtänyt sitä.”
Gee vilkaisi kelmeän vihreänhohtoista toa-kiveä, jota piti tiukasti kourassaan. ”Minulle satuiltiin nuorena Zakazilla, että makutat ovat enkeleitä. Tyhjiä. Eivät eläviä taikka sen enempää kuolleitakaan. Kuolemattomia, mutta ruumiittomia. Täysin käsityskyvyn yläpuolella. Sitten yksi sellainen liittyi Klaaniin ja jouduin muuttamaan vähän käsitystäni.”

Hän ei voinut olla kuvittelematta Manun typerää virnettä.
”Mutta tämä paikka muistuttaa minua siitä, mitä niistä ennen ajattelin”, skakdi sanoi vilkuillen ajan murentamia siivekkäitä seinäpiruja, jotka vartioivat käytäviä. ”Ja alan miettiä, olinko koskaan väärässä niiden suhteen.”
Voi Manu. Olisit vähän uskottavampi kuolevainen, jos et yrittäisi niin paljoa.

“Makutan kanssa veljeily on aina virhe”, Bakmei murahti. “Enkeleitä? Hah! Piruja ne ovat. Viekkaita juonittelijoita.”

Yhtäkkiä ahdas käytävä leveni, ja Guardian saattoi erottaa sen suuaukon turagan kävelysauvan loisteessa. Eipä aikaakaan kun kaksikko astui sisään korkeakattoiseen kivisaliin.
“Harhaanjohdattajia”, Bakmei jatkoi ja asteli eteenpäin. Pian salin varjot ahmaisivat vanhuksen, ja Guardian valmistautui turvautumaan kiikarisilmäänsä.

Mutta sitten Bakmei iski sauvansa luolan lattiaan. Kuului ääni, kuin koko temppeli olisi huokaissut, ja tila alkoi täyttyä valosta. Valo oli himmeää, ja vihreää, mutta se auttoi skakdia kuitenkin näkemään paremmin ympärilleen. Sininen admin erotti ympärillään huoneen koruttomat sammalseinät. Vaan yksipä seinä ei ollut täysin tyhjä.








OooOooo








Valkoisen turagan tyhjyydestä esiin loihtimassa valossa Guardian näki Mata Nuin, Suuren Hengen seesteiset kasvot, ja silmät jotka tuijottivat häntä toismaailmallisella hehkulla.
Ai, terve sinullekin, skakdi mietti katsoen jumalpatsasta silmiin. Siitä onkin pitkä aika kun puhuimme.
Jumalan edessä oli rinki hiekkaa, Pyhä Amaja. Puhtaan valkoiset hiekansirut loivat tasaisen harmonisen pinnan, jota ympäröi kivinen seurakunta.
Siellä vielä? skakdi katsoi vihreää hehkua yhä tiiviimmin vastausta saamatta. Niin, no. En uskonutkaan.

Sotilas huokaisi.
Enpä ole uskonutkaan hetkeen.

Turaga käveli lähemmäs kivien muodostamaa kehää, ja astui lopulta varovasti sen keskelle. Vanhus kääntyi sitten katsomaan Guardiania, ja puhui:
“Makutat herätettiin tähän maailmaan Suuren Hengen sotilaiksi. Kansojen suojelijoiksi. Saarten vartijoiksi.”
Valkoisen vanhuksen silmissä paloi kirkkaankeltainen liekki. Bakmein katse sai kylmänväreet hiipimään sinisen skakdin selkäpiitä pitkin. Turaga jatkoi:
“Yksi varjon hengistä lähetettiin Yuurein tulivuorisaaren vartijaksi, saaren kansalaisten hallitsijaksi.”

Guardian ei ehtinyt nähdä mistä Bakmei otti esiin pitelemänsä sarvipäisen kivihahmon. Vanhus kuitenkin kohotti mustanpuhuvan kiviesineen kasvojensa ylle, ja upotti sen sitten eteensä salin hiekkalattiaan.








OooOooo








“Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.”

Yhtäkkiä Guardian ymmärsi mistä tarinassa oli kyse. Skakdi kohotti kättään aikeenaan sanoa jotain, mutta Bakmein katse sai adminin pysymään hiljaisena.

“Tulivuoren ahne paholainen alisti nopeasti koko saaren valtaansa mustan miekkansa alle”, vanhus puhui, jatkaen: “Kyläläisistä ei ollut hirviölle vastusta. Mustan mestarin otteessa eläneet tohungat rukoilivat hengiltä pelastusta ahdinkoonsa. Legendojen sankaria, joka puhdistaisi heidän saarensa varjojen ylivallalta.”

Bakmei kohotti esiin taas uuden pienoispatsaan ja iski sen sitten Makuta-kiven eteen.








OooOooo








“Asukkaat iloitsivat ja uskoivat saaneensa rukouksiinsa vastauksen kun nuori ilman toa rantautui saaren rannikolle. He ottivat muukalaisen riemuissaan vastaan kertoen, että muukalaisen kohtalo oli nujertaa miekkajumala.”

“Ämkoo”, Guardian kuiskasi hiljaa.

“Ja toa otti tehtävän vastaan. Kukistettuaan ensin varjojen herran kätyrit kohtasi tuulen henki lopulta paholaisen itsensä.”
Bakmein ilme synkkeni.
“Toa ja Makuta taistelivat, kuten oli ennalta kerrottu. Ilman hengen ja varjojen valtiaan miekat kohtasivat, mutta toa ei vienyt paholaisen henkeä.

Ilman toasta ja Yuurein Makutasta syntyi Miekkapiru.”








OooOooo
















OooOooo








“Suva on ainoa paikka jossa kiveä voi muokata menettämättä sen voimia”, Bakmei selitti johdattaessaan Guardiania syvemmälle temppelin kätköihin. “Jos kiven särkee jossain muualla, sen sisältämä energia haihtuu pois.”

Admin uskoi ymmärtävänsä, vaikkei toa-taikuus ollutkaan hänen erikoisalaansa. Gee puristi vihreähehkuista kiveä tiukasti nyrkissään kuunnellen turagan neuvoja.

“Sinä aiot valjastaa Ämkoon toa-voiman aseeksi. Kiviä on vain yksi, joten mieti tarkkaan mitä siitä teet.”

Turaga johdatti skakdin kapeaan portaikkoon ja niiden päässä avautuvaan uuteen huoneeseen. Tämän huone oli Amaja-huonetta suurempi, ja tilan katosta kasvoi sieltä täältä heikosti valaisevia keltaisia valokiviä. Turagan soihtua ei enää tarvittu, ja vanhus sammutti sauvansa loisteen.

Huoneen keskellä kaksikon edessä seisoi ikiaikainen Suva. Punertavasta raudasta rakennettua valtavaa laitetta ympäröi kuusi ammottavaa suuaukkoa. Päältä Suva oli tasainen, ja Guardian erotti sen reunalla jyrkät portaat.

“Sinä et saa sitä toimimaan”, Bakmei puhui ja asteli lähemmäs Suvaa. Vanhus pyyhkäisi harmaata pölyä ikivanhan laitteen päältä tarkastellen sitä rauhallisesti.
“Vahvan elementtivoiman on tarkoitus herättää Suva henkiin. Siihen kykenee ainoastaan toa”, turaga selitti. “Vain toa, tai minä.”

Guardian katseli hieman hämillään ympärilleen. Skakdin katse käväisi huoneen seinustalla lepäävissä työkaluissa ja suuressa alasimessa. Skakdi ei osannut kuvitellakaan mihin Suvaa oltiin joskus käytetty. Ja sillä ei ollut nyt väliä.

Valkoinen turaga kapusi rautaisen koneen päälle ja sulki suunsa. Kuin jääveistoksena mies ajalta ennen aikaa seisoi Suvan päällä sivellen viiksiään. Vielä kerran hän vilkaisi armottomilla mutta reiluilla kullanhohtoisilla silmillään kohti Zakazin miestä antaen tälle yhden pienen äänettömän nyökkäyksen.

Skakdi pyöritteli viherhehkuista kiveä kädessään. ”Olen ilmeisesti tämän jälkeen omillani”, hän sanoi.
Siinä sininen skakdi oli kuitenkin väärässä. Ääntäkään päästämättä vanha mestari päästi kaiken hengen ulos vanhoista keuhkoistaan ja sulki vanhat silmänsä. Hän tuntui vajoavan transsiin, mutta sellaiseen jossa ei ollut pienintäkään liikettä.

Valon ja varjon vanhus antoi Suvalle voimaa.
Ja Suva heräsi henkiin. Jokainen syvän punaisen valurautakupolin kuudesta pyöreäreunaisesta suuaukosta syttyi hohtamaan sokaisevan valkoisella ja Zakazin aurinkoja kuumemmalla liekillä. Guardian tunsi hien tiivistyvän siniselle iholleen sekunneissa.

Sitten liekki rauhottui, mutta jäi hohtamaan karkeapintaisen raudan jokaisesta aukosta. Sulatto oli sytytetty.

Sinä päivänä turaga Bakmei istui Suva-ahjon päälle eikä enää siitä mihinkään liikkunut.

Gee astui lähemmäs ahjoa ja katseli toa-kiveä sen valossa.
Vai että sinusta pitäisi ase takoa.
Veitsi? Tikari? Kumpaankaan Guardianilla ei olisi muottia.
Ei.
Vastaus oli paljon lähempänä.

Mekaaninen silmä kiertyi pois paikaltaan. Sen takakuori aukesi.
Anidiumisen rungon sisällä, siellä minne ei edes huollettaessa ollut usein tarvetta katsoa, oli Vartija-kiväärin punainen plasmakärkiluoti. Itse kivääri ei ollut nyt mukana. Mutta se ei tulisi olemaan ongelma.
Suuri kivi oli luotia moninkertaisesti painavampi ja tiheämpikin. Öljytyt rattaat alkoivat pyöriä adminin aivoissa, kun hän katsoi kättensä sisältöä pohdiskelevana.

Pirut yhdestä luodista, mietti sotilas ja veti taisteluvyönsä remmit auki. Hän laski taktiset henkselit temppelin kivilattialle ja naksautti niskojaan virnuillen jo hieman.

Minä haluan aseeseeni kokonaisen toa-tiimin.






Toisenakaan päivänä ei turaga Bakmei värähtänytkään.
Kuten ei kolmantenakaan.
Ei neljäntenä eikä viidentenä.

Guardian kuitenkin takoi. Suva muutti kiven nesteeksi, ja vasara sai verenpunaisena hohtavan raudan taipumaan saven lailla.

Päivät muuttuivat öiksi. Temppelissä sitä ei huomannut. Vartija jatkoi takomista. Muotti alkoi syntyä.
Kohta se totteli Vartija-kiväärin luodin muotoa.

Turaga Bakmei ei liikkunut kuudentena päivänä.

Seitsemäntenä päivänä Zakazin kasvatti ehti hetken ajan luulla nähneensä yksinäisen viiksikarvan värähtävän ärsyyntyneenä.

Hän oli väärässä.
Turaga Bakmei ei liikkunut seitsemäntenä päivänä.

Kahdeksas ja yhdeksäs päivä tuntuivat yhdeltä ja samalta.
Pimeässä aavemaisesti hehkuva sula kivi valui Suvasta muottiin ja täytti sen kuin olisi jo tiennyt, mitä tehdä.

Kylmä vesi höyrystyi muotin alla sekunneissa. Kuumasta nesteestä tuli kiinteää.




Guardian ei tiennyt, kuinka mones päivä oli, mutta turaga Bakmei ei liikkunut silloinkaan.
Mutta Vartija ei lopettanut työntekoa.
Nukkua voi kuolleenakin, oli ajatus, joka pysyi pinnalla.




Turaga Bakmei ei liikkunut sitä seuraavanakaan päivänä.
Ihailtavaa itsehillintää. Mikä helvetti sinua riivaa?

Viimeisenä päivänä Turaga Bakmei kuitenkin nousi.
Vaimea vihreä hehku oli tullut aiemmin yhdestä lähteestä. Nyt se tuli kuudesta.

Enemmän kuin väsyneen näköinen sininen skakdi katsoi turaga Bakmeita silmiin työnsä tehneenä.
Sininen koura keräsi aavemaiset viherhehkuiset luodit lattialta.

Niiden työ olisi vielä edessä.







Kahdestoista päivä
Nykypäivä

Kahdentenatoista päivänä he lähtisivät.

Auringot porottivat entisellä Ämkoon veljeskunnan saarella aivan yhtä kovaa kuin olivat kaiken aikaa porottaneetkin. Guardian oli jo tottunut siihen.
Näiden päivien aikana hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että saaren kutsuminen Veljeskunnan saareksi oli aina ollut väärin. Tämä oli Turaga Bakmein saari ja tulisi sellaisena pysymään turagan lähdettyäkin. Sitä ei mikään muuttaisi.

Skakdi istui raukeana auringonvalossa puunjuurella katsellen syvän metsän temppeliä. Vielä tämän päivän ajan hän ehtisi lepuuttaa silmiään kaiverruksissa, jotka olivat syntyneet aikana ennen aikaa. Hän kuunteli viidakon ääniä ja antoi pienen vihreän viestilinnun syödä suoraan kämmeneltään. Pimeän tullen he lähettäisivät sen matkaan etsimään mestariaan.
Kun auringot vaihtuisivat kuihin, lintu palaisi Klaaniin, ja niin palaisi Geekin.

Mutta tämän päivän ajan he ehtisivät vielä levätä. Valkoinen turaga istui joidenkin metrien päässä nuotiota sytytellen. Metsä temppelin ympärillä ei tarjonnut monipuolisia ruokailumahdollisuuksia. Mutta näin uupuneena ja nälkäisenä skakdille kelpaisi mikä tahansa.

”Turaga”, Guardian sanoi ja tajusi sen olevan ensimmäinen sana, jonka herättyään sai puhuttua. ”Voinko kysyä teiltä jotain?”
Bakmei murahti. Gee ei tiennyt, oliko se hyväksyvä murahdus vai vihainen.
”Miltä teistä tuntuu jättää tämä saari taaksenne?” hän kuitenkin kysyi antaen katseensa vaellella kasvuston ja pikku mönkiäisten täyttämiä puunrunkoja pitkin.

Saatuaan nuotion syttymään nosti vanhus katseensa Guardiania kohti. Turaga tuijotti skakdia hetken kuin maistellen tämän kysymystä, käänsi katseensa sitten metsän loputonta vihreyttä kohti, ja sanoi:
“Saari on ollut täällä aina. Ja tulee olemaan kauan sen jälkeenkin kun minä olen lähtenyt.”
Vanhuksen sanat eivät loppujen lopuksi vastanneet lainkaan skakdin kysymykseen, mutta Guardian ei tohtinut valittaa. Mies menneisyydestä oli päättänyt jättää kotinsa. Kotinsa, jossa hän oli varmasti viettänyt pidemmän ikuisuuden kuin kukaan osasi edes käsittää. Guardian päätti kunnioittaa sitä päätöstä.

”Niin, niin kai”, admin sanoi katsoen vihreän rakettitirpan pomppimista kädellään. ”Minäkin jätin kotini kerran. Mutta koska olin sen valmis jättämään, ei se kai sitten ollut enää kotini.”

Kylmä aavikko. Yksinäinen vartija seisoi yhdentoista haudan edessä.

”Siellä ei ollut enää minulle mitään. Mutta… kai minä lopulta löysin paikan, jossa on. Ja onhan se jotain.”

Guardian ei tiennyt, aikoiko valkoinen turaga vastata hänen mietteisiinsä mihinkään. Jos tämä olisi vastannut, hän ei sitä olisi ehtinyt kuulla.

Kauhistuttava moottorien pauhu lensi metsän yli peittäen kaikki äänet.
Skakdi ja turaga ponkaisivat molemmat pystyyn. Uuden nuotion yllä roikkuva savikippo lensi ympäri singoten keitoksensa mättäille.
He katsoivat toisiaan. Ja sitten suihkumoottoroitua whakamo-pääskystä.

Jos se sulkasatoisen rääpäleen nimi tosiaan oli.
Jaa. Suunnitelmat uusiksi.
Se siitä lounaasta. Matkaan, pikku ystävä.

Suuri sotilaan koura tarttui naruun linnun pyrstössä, ja…

”…”
”…”
Klink.

Vetäisi irti sokan sen mukana.

”Piip?”

Whakamo-pääskyseksi luultu pikkulintu alkoi täristä hysteerisesti ja pomppia pitkin Guardianin sinistä kättä. Hetken ajan näytti siltä, että lintu yritti jahdata omaa pyrstöään. Sitten sen silmät alkoivat hehkua kaikissa sateenkaaren väreissä. Sitten se yski savua. Ja sitten räjähti.

Telakka

Tuskanhiki ja jännitys valuivat Tednin turkooseja kasvoja pitkin samalla kun le-matoran puki pesäpalloräpylää tärisevään käteensä.

Viidakko

Valopanoksilla täytetty hooata-tiainen syöksyi kirkuen kohti taivaita jättäen jälkeensä hehkuvan ja räjähtelevän valo-oksennuksen, joka näkyi taatusti kilometrien päähän. Linnun taivaalle piirtämä valojuova muuttui vuoroin keltaiseksi, vuoroin punaiseksi, ja aivan kuin varmistaakseen tulevansa huomatuksi piti lintu myös mennessään epätasaista pauketta ja ulvontaa.

Guardian ja Bakmei tuijottivat ja kuuntelivat valon, värin ja kammottavan metelin yliammuttua ja kaikin puolin mautonta kabareeta kirkkaalla taivaalla. Ja he tiesivät, että sillä hetkellä tuijotti ja kuunteli aika moni muukin.
”Kerro minulle”, valkoinen turaga sai kuiskauksen lailla lopulta ulos, vaikka pauke jatkui loputtomiin, ”kuka oli se veljeskuntalainen, joka tuon sinulle antoi.”
”Tedni”, Guardian vastasi.

Vihoviimeinen, järkyttävä räjähdys viimeisteli koko esityksen kuin pisteenä i:n päälle. Varmistuksena, että mitään ei lopulta jäänyt epäselväksi.
”Pidätkö hänestä”, Bakmei kysyi.
”No”, Gee joutui harkitsemaan vastaustaan todella pitkään. ”Onhan hänessä. Oma viehätyksensä.”
”Sääli. Minä nimittäin tapan hänet kun tämä on ohi.”
Guardian nyökkäili hermostuneen näköisenä. ”Sääli. Säälipä hyvinkin.”

Erillistä käskyä ei tarvittu.
Viimeinen Vartija ja Valkea Vanhus niinsanotusti pakkasivat ylös ja painuivat pusikkoon.

Guardian ei tohtinut kysyä, kuinka nopeasti viidakkosaari oli koskaan juostu läpi, tai oli ylipäätään mahdollista juosta läpi. Juuri nyt hän ja Bakmei yrittivät joka tapauksessa ennätystä.

Muinaisen ja eloa täynnä olevan viherparatiisin luonnon monimuotoisuus muuttui esteradaksi. Roikkuvat köynnöskasvit yrittivät kuristaa Guardianin suoraan vauhdista – Bakmei vain liukui taidokkaasti niiden kosteiden hirttosilmukoiden alta. Skakdi vetäisi varustevyöstään veitsen ja teki tiellään roikkuvasta köynnöskäärmeestä selvää hidastamatta.

Kun maasto selkeytyi hetkeksi, skakdilla oli aikaa tarkistaa välineistönsä kunto, mutta ei pysähtyä. Hän vetäisi revolverin kylkivyöstä kouraansa ja kilautti rummun toisella kädellään auki. Nopea vilkaisu varmisti, että hänellä oli enää vain yksi zamor. Pienen, vihreän ja kevyesti läpikuultavan kuulan sisällä oli lähinnä… jotain mustaa. Jotain mustaa, josta pinnan läpi tunkeutuva valo ei heijastunut.

Rumpu kilahti kiinni ja iskuri vääntyi taakse.
Minä… en välttämättä halua käyttää tätä.
Tilanne saisi olla aika kamala, että hän edes harkitsisi.
Gee sujautti revolverin takaisin koteloonsa ja jatkoi esteiden hävittämistä veitsellään. Bakmei oli jo ehtinyt huomattavasti edelle.

“Ihan oikeasti”, torakka 5601 selitti tovereilleen. “Se tuhatjalkainen oli ainakin kymmenmetrinen!”
Torakkasotilaan kumppanit eivät uskoneet vartiotoverinsa tarinaa. Viidakko oli kyllä vaarallinen, mutta että jättiläistuhatjalkaisia? Jossain se saaren vaarallisuudenkin raja me-

Nazorakin ajatus jäi kesken kun viiksekäs kuolema syöksyi vihaisen hämähäkkiapinan vauhdilla jostain aluskasvuston kätköstä – syöksyen suoraan nazorakin läpi. Torakan kauhistuneet toverit ehtivät melkein kohottaa aseensa ennen kuin valkoinen turaga ennätti heidänkin kimppuunsa. Kuului huutoa, rutinaa ja raajojen irtoamisen ääniä kun vanhus repi vihollisensa väkivalloin pieniksi kappaleiksi.

Gee ehti tämän pienen hetken aikana juosta Bakmein kiinni. Skakdi katsoi edessään leviävää torakkaveren ja irtonaisten ruumiinosien muodostamaa sekasotkua ja mietti lähinnä, mikä helvetti sitä yhtä vaaria riivasi.
… mutta jos täällä pitää olla jonkun kanssa jumissa, niin sinun kai sitten.

Kauaa hän ei sitä ehtinyt miettiä. Tuskanhuutojen ja kuorten rusahtelun äänet olivat ymmärrettävästi herättäneet kummastusta toisessa torakkapartiossa.
Tällä oli pitävämpi strategia. Ne avasivat jostain metsiköstä tulen.
Guardian veti välittömästi matalaksi metsämaahan ja tunsi kyynärpäänsä kolahtavan johonkin. Ensiksi hän löysi altaan huomattavan kasan ex-torakkaa, mutta sitten tajusi tämän vyötäröllä roikkuvan zamor-pistoolin.
”Amatöörit”, hän murahti ja vetäisi pyssyn käsiinsä.

Skakdi alkoi jakaa laukauksia epäreilun paljon kookkaamman joukon kanssa. Metsikön siimekseen ei nähnyt, mutta sieltä kyllä kuului ja kuului lujaa. Puunrungot säpälöityivät ja lyijy ja zamorit satoivat vaakasuunnassa halki aukean. Guardian ei ollut ehtinyt nähdä, mihin Bakmei oli suojautunut. Juuri nyt hän lähinnä keskittyi äänekkäästi komentoja jakavaan nazorak-ryhmänjohtajaan, jonka kallon sisältö koristeli yhden osuman jälkeen nopeasti ja kivuttomasti metsämaaston.

Nopeus kuului myös Bakmein toimintaan.
Kivuttomuus ei.

Kukaan ei tiennyt, miten turaga tarkalleen ottaen ilmestyi ammuskelevan torakkajoukkion keskelle. Kukaan ei myöskään ehtinyt kysyä, sillä Bakmei teki oitis maineelleen kunniaa ja kiskaisi lähimmän nazorakin kiväärin tämän käsistä. Ennen kuin torakka ehti reagoida tilanteeseen mitenkään, tyrkkäsi turaga kiväärin piippuun kiinnitetyn pistimen väkivalloin suoraan nazorakin silmien väliin.

Viimeistään siinä vaiheessa muut torakat ymmärsivät tuijottavansa varmaa kuolemaa.

Bakmei päätti käyttää sekasorron ja pakokauhun hyväkseen. Valkoinen vanhus repäisi seuraavaksi kuolemaa tekevän nazorakin jalan irti, ja loikkasi ilmaan. Sitten vanhus päätti olla vain hieman inhottava. Nazorak-irtojalka tavoitti nopean ranneliikkeen siivittämänä toisen nazorakin kasvot, ja torakka putosi voimakkaan iskun voimasta kanveesiin. Bakmei pudottautui kaatuneen nazorakin päälle, ja murskasi tämän pään vielä varmuuden vuoksi maassa maannutta kiveä vasten. Turaga ei halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.

“Seis!” yksi nazorakeista huusi, tähdäten kiväärinsä piipulla vanhusta kohti. Tai niin torakka ainakin yritti tehdä. Pian sotilas kuitenkin huomasi aseensa piipun olevan kierolla mutkalla, ja vanhuksen olevan poissa.

Sitten torakan niska rusahti sijoiltaan.
Sitten sen ruumis kaatui maahan.

Sitten Valkoinen turaga polki sen päätä maassa lojuvaa puunrunkoa vasten pari kertaa yli tarvittavan rajan. Kova kuori muuttui mössöksi ja mössö nesteeksi. Viimeisen pusikosta tähtäilevän jääkärin viimeisellä nazorak-pistoolin ammuksellaan pudottanut Guardian oli astellut varoen Bakmein taakse, ja lähinnä katsoi ylen antamisen partaalla vihreää aivopuuroa, jota vanhus polki.

”Minä olen aika varma, että se ei enää tuosta puhu”, Gee tokaisi.
Bakmei tarttui vielä päätöntä ruumista rinnuksista, nosti sen ylemmäs ja ravisti sitä hetken epäluuloisena. Sitten vanhuksen kasvoille levisi vihainen irvistys.
“Hah!” turaga huudahti ja pudotti raadon maahan. Pakomatka jatkui.


Klaanin ilmatila
Jossain telakan yläpuolella

Hooata-tiainen, tai se savuava broileri mitä linnusta oli jäljellä, syöksyi törkeää ylinopeutta pitkin taivasta. Ääni linnusta oli loppunut jo aikoja sitten, ja nyt rahi lähinnä yski savua ja höyheniä syöksyessään käsittämättömällä vauhdilla kohti Klaanin telakkaa.

Ja suorastaan käsittämättömän pian lintu oli siellä.

Veljeskunnan viestinviejä seisoi kyyryssä haara-asennossa pesäpalloräpylä kohotettuna kasvojensa eteen. Sitten kuului vaimea splörf, kun hooata-tiainen löysi maalinsa. Tedni vilkaisi räpyläänsä kuollutta linnun irvikuvaa vielä varmistaakseen virheensä, ja kyllä, hän oli antanut admin Guardianille väärän linnun.
”Ei ei ei ei”, Tedni parkui. ”Tämä ei voi mennä näin, ei voi, ei vo-”

”Mitä sinulla on siinä?”

Tedni tunki entisen tiaisen hätäpäissään suuhunsa sillä samaisella sekunnilla kun kääntyi ympäri. Matoran Enki seisoi Tednin rinnalla hämmentyneen näköisenä.
”Sinä laitoit jotain suuhusi”, Enki puhui uteliaana ja otti askeleen lähemmäs kummallista toveriansa.
”HMMMMRRH!!!” Tedni ulvahti palanut höyhen suupielessään. Sitten viestinviejä tönäisi kumppaninsa sivummas ja pinkaisi kiireellä juoksuun. Enki jäi tuijottamaan hämillään kakama-naamioisen kaverinsa perään.

Tednin naamio muuttui pikkuhiljaa punaiseksi, ja matoranin oli pakko sylkäistä palanut lintu suustaan. Pikkuinen hooata katsoi mestariaan syyttävästi sammuvilla silmillään, ja sen katseesta saattoi lukea sanat: miksi, oi miksi teit tämän minulle. Tämä ei kuitenkaan Tedniä kiinnostanut. Sen sijaan Tedniä kiinnosti se, että hän tulisi saamaan arviolta koko Bio-Klaanilta kerran jos toisenkin turpaansa jos onnistuisi tapattamaan Klaanin sinisen adminin.

Tedni kaarsi käytävää vasemmalle, ja syöksyi sitten lintuhalliin. Ensimmäisenä le-matoran pinkaisi haukkahäkkien kohdalle, vain huomatakseen niiden olevan tyhjillään.
”Harjoituslennolla juuri nyt? Ette ole tosissanne!”
Valtava merimetsohäkki ammotti myös tyhjyyttään.
Muutama lentokyvytön drontti näkyi olevan tallella. Niihin jopa Tedni tajusi olla turvautumatta.

Lopulta Tedni pysähtyi mustalla verholla peitetyn häkin luo. Matoran nielaisi ja raotti hieman häkin suojakangasta, ja kavahti kauemmas kuullessaan verhon takaa vihaista kurinaa.
Tedni astui hieman taaemmas ja luki häkin varoituskyltin ääneen:

KOODINIMI: LEGIOONA
VAROITUS: ÄÄRIMMÄISEN EPÄVAKAA
(EI SAA RUOKKIA PÄHKINÖILLÄ)

Tednin silmät kostuivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.


Viidakko

Hälytystila 4 oli päällä, ja pientä leiriä purettiin. Saaren yllä kaikuivat ilmalaivaston Tulikärpäsen sotahuutomaiset hälytystorvet.
”Okei, ötökät!” violetti huonohampainen skakdikersantti karjui heiluttaen sapeliaan. Harjaselkäiset irvinaamat olivat saapuneet moottoripyörineen ja asemoituivat naurettavan kokoisten konekivääriensä kera tasaisin välein keskelle puustolabyrinttiä.
”Jos parin le-matoranin litistäminen ei teiltä onnistu, painukaa vaikka pesään ja antakaa meidän-”
”Idiootti!” leirin perustanut nazorak-luutnantti rääkäisi. ”Onko teillä törkyverillä aavistustakaan, kuka tuolla havaintojen mukaan on? Itse viimeinen Vartija on vaivautunut paikalle!”

Skakdi hörähti suureen nauruun. ”Vai aivan yksin? Sitä parempaa. Antakaa meidän hoitaa homma.”
Luutnantti ei vaikuttanut tyytyväiseltä tilanteeseen, vaan mutisi jotain zankrzoraksi ja asteli ohjaamaan oman leirinsä evakuointia.

Plasmakonekiväärit valmistautuivat metsikössä. Vihollisen olisi pakko kulkea tämän alueen läpi, jos se yritti pohjoisrannikolle tai jopa niemenkärkeen asti.
Kuudentoista Nektann-nesteyttimen yhtäaikainen tuli tappaisi mitä tahansa.

Viidakosta kuului rapinaa. Skakdi-kiväärien piiput nousivat ilmaan valmistautuen klaanin johtajan perusteelliseen rei’ittämiseen. Eräs skakdeista katsoi oletettua maalia kohden kiväärinsä kiikarin läpi, ja yllättyi.
“Hei, tuo ei ole Var-”

Pieni valkomusta vanhus lensi hyppyvoltin voimin ilmojen halki ja laskeutui sitten skakdin kiväärin päälle. Ensimmäiseksi skakdi mietti, että olipas vanhus kevyt. Sitten skakdi mietti, että kylläpäs tuntuu ikävältä, kun kiväärin kiikari työntyy silmän läpi. Skakdi huusi.
”Ei olekaan”, huusi tuttu ääni metsikön toiselta puolelta. ”Tämä on.”

Skakdikersantti muuttui isoksi palloksi raivoa ja älähti ilmoille tulituskäskyn. Helvetillinen pauke täytti metsän.
Mutta käsky oli virhe, sillä nyt Bakmei tiesi, kuka oli skakdijoukon johtaja. Tungettuaan tarkkuuskiikarin ensin huolellisesti ensimmäisen uhrinsa aivoihin saakka, hyppäsi vanhus alas tämän päältä kiitäen sitten leveäleukaisen kersantin kimppuun.

“Kirottu kääpiö!” kersantti huusi joukkionsa tykkitulen alta ja tarttui sapeliinsa. “Teen naamiostasi tuulikellon!”
Uhkaus jäi pelkäksi uhkaukseksi. Skakdi tähtäsi yhden väkivaltaisen miekaniskun vanhusta kohti, mutta turaga mursi vastustajansa ranteen oitis vaivattomalla kädenliikkeellä. Tartuttuaan vihollistaan ranteesta heilautti turaga itsensä tämän olkapäälle. Sitten vanhus tähtäsi nyrkkinsä skakdin hammasriviin.
Kersantti parahti ja nielaisi samalla etuhampaansa. Skakdi yritti hädissään tarttua kimpussaan pyörivään tuhokoneeseen, mutta turhaan. Turagan nopea käsi kävi kertaalleen skakdin vyötäisillä, ja tarttui lyhytteräiseen puukkoon. Tumma veri purskahti ulos haavasta, kun Bakmei katkaisi skakdin kaulajänteet.

Joukko torakoita tarttui lyömäaseisiinsa syöksyen sitten turagan kimppuun. Bakmei vilkaisi nopeasti lähestyviä taistelijoita kohti ja tarttui sitten juuri kukistamansa skakdin raskaaseen teräaseeseen. Sapeli lensi pyörähtäen pari kertaa ilmassa, kunnes se tavoitti ensimmäisen torakan rintakehän. Bakmei syöksyi varmuuden vuoksi vielä samaisen torakan pään kimppuun, sillä turaga ei todellakaan halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.

Aamuyön muaka oli tehokas, joskaan ei kaunis taistelutaito. Bakmei teki tekniikalleen kunniaa räimien kimppuunsa hyökänneiden torakoiden päitä vuoron perään paljain käsin kappaleiksi. Nazorakit tekivät tilanteen hirveydestä huolimatta urheaa vastarintaa, mutta se oli turhaa. Turaga Bakmeita vastaan kaikki oli turhaa.

Turagan teurastusta huomioimaton orkesteri naurettavia tuhon urkuja soittavia skakdeja jatkoi Guardianin äänen suuntaan ampumista. Jatkoi muuten aika kauan. Jatkoi niin kauan, että metsikkö oli käytännössä puunsäleitä.
Sääli että he eivät olleet vain osuneet sillä mihinkään. Tykkituli oli raivannut suuren aukion heidän eteensä, mutta Klaanin saastainen admin tai tämän irtonaiset ruumiinosat loistivat poissaolollaan.
Ja nyt loisti myös Nektann-nesteyttimien koko panosvyö.

”Idiootit”, kuului samainen ääni tykkirivistön takaa. Suuren piikkirenkaisen moottoripyörän selästä, johon loikkasi myös rivistön takana loputtomasti verta vuodattanut viiksekäs vanhus.
Viimeisenä kohteliaisuuden eleenä pyörän käyntiin polkaissut admin ampui koko joukon moottoripyörien renkaat entisiksi yhdellä näiden omista kivääreistä.

”Mu-mutta”, yksi heistä sopersi.
”Terkkuja Metorakkille”, Gee huusi perin pettyneelle murhaajajoukolle. ”Oikeastaan, sanokaa sille että haistaa minun puolestani-”
BRNNNNN.
Moottoripyörä murahti käyntiin ja oli hetkessä poissa.


Ilmatila

Radioliikenteen kohina alkoi muistuttaa tuhotulvaa.

Varis 4 kaikille yksiköille! Hälytystila 5! Hälytystila 5!

Puunlatvat viuhuivat ali. Viiltävä viima porautui rakettijääkärin kuoreen ja kitiiniin suojahaarniskankin läpi. Kahden siipiparin välissä rääkyvä moottori sylki tulta ja plasmaa punahehkuiseksi hännäksi, joka seurasi kaksitasorepun ja sen pilotin kiitoa.

Torakan ylempi käsivarsi veti ilmojen nelisiipisen kuolemanjakajan etummaiset sarjatuliaseet valmiuteen. Alempi kalibroi rintapaneelin tähtäysjärjestelmää. Kirkkaan sinisenä hohtavat tähtäimet ja tutkapisteet piirtyivät sähköisille suojalaseille, joiden läpi lentäjä maailman näki.

”Korppi 5, sain.”
”Naakka 6, näköyhteys kohteeseen menetetty. Palaan 11C:hen.”

Seuraavilla viesteillä kesti ehkä elintärkeitäkin sekunteja pidempään, sillä ne tulivat kauempaa. ”Närhi 2, sain!
”Harakka 3, tuen Närhi 2:a.
”Kuukkeli 1”, lausui muita järeämpi ääni. ”Edelleen Tulikärpäsen kannella. Tankkaan ja lataan.

”Varis 4; Korppi 5 ja Naakka 6!” mekanisoitu kiitäjä karjui radioon. ”Ryhmittykää 17B:lle!”
”Korppi 5, sain.”
”Naakka 6, sain.”

Pieni ääni piippasi liitojääkärin kypärässä, ja hän vetäisi reppunsa vivusta. Kaksi kappaletta teräväkärkisiä rakettiammuksia asettui raidetta pitkin repun sisältä alemmalle siipitasolle laukaisua odottamaan.
”Varis 4; Närhi 2! Ryhmity 22B:lle ja liity muodostelmaan!”
”Närhi 2, sain.”
”Harakka 3! Koukkaa 37F:n kautta!”
”Harakka 3, sain.”

”Ja Kuukkeli 1”, ryhmänjohtaja sanoi ja laski ylemmillä käsillään kasvojensa eteen takaraivollaan olevan metallisen ampumasuojan. ”Heti kun olet valmis, päästä helvetti irti 20A:ssa.”
”Kuukkeli 1. Sain. ”

Rakettiritari kiihdytti vauhtiaan. Jahti sai alkaa.


Metsikön siimes
Moottoripyörän selkä
Helvetinmoinen kiire

“Me olisimme voineet tappaa ne kaikki!”, Bakmei karjui syyttävästi. “Kaikki ne!”
”Mutta emme tappaneet!” Guardian huusi moottorin yli harja tuulessa viilettäen. ”Eli meillä on moraalinen yläasema, ja jonain päivänä ne muistavat että säästimme ne! Miksi sinun pitää olla tekemässä kaikesta aina veripirtelöä?”
Teitittely taisi jäädä siihen.
“Veripirtelö ei kysele typeriä kysymyksiä!” vanhus huusi vastaukseksi. Guardian ei ollut aivan varma, oliko se uhkaus.
”Mikä helvetti sinua riivaa!” oli skakdi huutamassa, vihdoin ääneen.

Sen pysäytti se kiusallinen fakta, että pyörä lähti alta metsikön yli pyyhkäisevän sarjatulen räimimänä. Skakdi paiskautui maahan, joka osoittautui paljon kovemmaksi kuin hän oli odottanut. Hetken tajunnan rajamailla harhailtuaan hän nosti päänsä ja näki punahehkuisen hohtavan vanan seuraavan jotain, joka kiisi ilmojen halki aika kiireellä.

”Korppi 5, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Ai niillä on noitakin”, skakdi mutisi mullalle. ”Hyvä tietää tässä vaiheessa.”
Toinenkin rakettijääkäri suhahti puiden välistä. Guardian heittäytyi sivuun ja jo aivan liian tutuksi käynyt zamor-sade räjäytti metsää sytytysmateriaaliksi.
”Nyt matanauta!” skakdi huusi maassa kuuloelimiään pidellen. ”Eikö tuo jo riitä? Kuinka monta teitä vielä siellä on?”
”Naakka 6, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Kuusi? Teitä ei kyllä ole luovuudella pilattu! Naakka helvetin kuusi? Loppuivatko lintulajit, jotka jaksoitte opetella vai-”

Taas yksi rakettijääkärin sarjatulirypäs raapi metsään suunnattomat jäljet. Guardian kyykistyi puunrunkoa vasten, ja näki vihdoin Bakmein. Turaga odotti kaatuneen puun alla suojassa muristen jotain, josta skakdi ei saanut selvää.
Skakdi laski ammuksiaan. Se oli helppoa. Niitä oli lähinnä yksi.
… jos ei nyt kuitenkaan vielä.

Hänen varustevyön taskussaan odotti kuusi lisää, mutta ne olivat liian isoja revolverille – ja liian tärkeitä ammuttaviksi nyt. Aivan liian tärkeitä.
On minulla kyllä yksi ammus, jonka voin käyttää.

Hän katsoi Bakmeita silmiin. Ja viittoi tätä kevyesti luoksensa.
”En suostu siihen”, vaari ärähti jo etukäteen.
”Kokeilisit nyt!” sininen sotilas virnuili. ”Se voi olla hauskaakin. Lasken kolmeen. Yksi…”
Heidän välistään suhahti jokin, joka näytti lähinnä pienoisohjukselta. Suuri tulipallo ja repivä ääni muuttivat tuhatvuotisen puunrungon pelkäksi tuhkaksi ja lämpöaalloksi jossain kymmenen metrin päässä.
”Hyvä on, tuo kyllä kuolee”, Bakmei myöntyi.
”Tiesin että suostuisit. Yksi…”
Rakettitorakan moottorit pauhasivat yhä kovempaa yläpuolella. Ne lähestyivät, ja kohta konetuliaseet laulaisivat rakkausserenadiaan.
”… kaksi…”

Gee asettui tukevasti selkä puunrunkoa vasten ja asetti kätensä yhteen. Ääni koveni, ja Bakmei nousi kumaraan valmiusasentoon. Puolessa sekunnissa he näkisivät rakettijääkärin mustan varjon.
”Kolme!”
Sekunnin ensimmäisellä kolmasosalla turaga Bakmei ponkaisi puunrunkoon nojaavan Guardianin kämmenten päälle. Sen toisella kolmasosalla skakdi antoi kaikilla voimillaan vauhtia iäkkään tuhontuojan loikalle suoraan ylöspäin.
Viimeisellä kolmasosalla Korppi 5:n lentäjä havaitsi jotain valkoista, viiksekästä ja vihaista kolahtavan alempaan siipitasoonsa.
”… za?

Valkoinen turaga kiipesi ripein liikkein Korppi 5:n selkää pitkin kunnes tavoitti nazorakin niskan. Liikkuessaan eteenpäin turaga repi villisti torakan siipilaitteistoa kappaleiksi. Nazorak-lentäjä kieppui villisti taivaan halki yrittäen ravistaa vihaisen turagan kimpustaan, mutta turhaan. Tehtyään ensiksi selvää torakan siipivehkeen kriittisimmistä osista iski valkea vanhus nyrkkinsä vahvassa kaaressa – suoraan nazorakin kypärän läpi.

Torakkalentäjä sätki ja hytkyi aikansa, ja alkoi sitten kaartaa vahvasti vasemmalle. Se oli todella huono juttu vierelle avuksi lentäneen Naakka 6:n kannalta.

Bakmei hyppäsi alas. Naakka 6:n pilotti rääkäisi viimeisen kerran.

Taivaalla räjähti.

”No, oliko se edes vähän kivaa?” Guardian kysyi puunrunkoa pitkin maan tasalle liukuvalta turagalta.
”Ole hiljaa ja seuraa.”
Rakettitorakoiden rautalintujen jyly koveni kaikkialla ilmoissa. Viidakon puusto alkoi muuttua harvalukuisemmaksi. Ranta oli aivan lähellä.
Skakdi ja turaga pysähtyivät metsän reunalle. Leveä hiekkaranta – sama ranta, jolle Guardian oli rantautunut – kimalteli auringonvalossa heidän edessään, ja niin teki merikin.
Oli vain sääli, että sen yllä liiteli korppikotkain lailla kolme entistä vihaisempaa rakettijääkäriä. Eikä kyytiä näkynyt siinä niemenkärjessä, jossa sen jo piti olla.

Kaukana merellä näkyi kuitenkin jotain.
”Pentele!” skakdi riemastui. ”Ehkä siihen lähentelijään voi sitten luottaa. Mutta… mikä vene on tuon muotoinen?”
Bakmei ei sanonut siihen mitään.
Eikä kohta Geekään. Kysymys sai nimittäin vastauksen.






Se ei ollut hyvä vastaus.






Mutta se oli yksiselitteinen.

mitä vittua





Mereltä lähestyi jokin.

Jokin.







AAAEEEOOOEEEAAAAA

“AAAEEEOOOEEEAAAA”, kuului Tednin pelonsekainen sotahuuto LEGIOONALLA ratsastavan veljeskuntalaisen kiitäessä suoraa kyytiä viidakkosaaren rantaa kohti. Tuhatpäisen LEGIOONAN äänten kuoro mylvi ja ulvoi raivoisasti Tednin repiessä epätoivoisena ratsunsa suitsia. Näky olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa aika hulvaton.

“Miksi”, Bakmei aloitti, mutta jätti kysymyksensä kesken. Turaga ei oikeastaan halunnut tietää.
”Minua kiinnostaa enemmän”, Gee pudisti päätään, ”että mikä.”
Sitten hän katsoi pitkään eteenpäin veden pintaa pitkin vyöryvää massaa, joka vaikutti koostuvan linnuista. Hän ei tiennyt, mistä linnuista. Mutta hän pelkäsi tietävänsä sen kohta.

Enempää kyselemättä kaksikko syöksyi rantakaislikosta hiekalle. Ja havaitsi sen samassa virheliikkeeksi, kun muodostelmassa rantaa kohti lentävä liitonazorak-aura avasi samanaikaisesti tulen. Auran keskimmäinen liitäjä valmisteli siivillään kahta paria mustia ja nuolimaisia rakettiammuksia.

Guardian mietti viimeistä zamoriaan. Olisiko nyt tosiaan sen aika?
Eiiii vielä … hän päätti pinkoen ammusten välistä pää kolmantena jalkana märällä hiekalla Bakmei perässään. Valkoinen turaga ei voinut olla katsomatta hieman typertyneenä, kun skakdi ryhtyikin pakenemisen sijasta yhtäkkiä kaivamaan märkään hiekkaan kuoppaa.

“Aiotko kaivaa meille pakoreitin, rakki?” turaga pilkkasi vilkuillen samalla nyrpeänä taivaalle.
”Ole kiltti äläkä kysy minulta, mitä olen tekemässä”, skakdi huusi paniikinomaisesti. ”Kyseenalaistan sen muuten kohta itse.”
Lintujen vyöry tuli kohti. Rakettirepputorakoiden aura sitä nopeammin. Lopulta skakdi sai märästä hiekasta napattua pienen kaasupullon, jossa roikkui letkun päästä puolet kasvoista peittävä happinaamari.

Pullo käsissään skakdi kääntyi Bakmeita kohti. ”Vasemmanpuolimmaiseen!” Hän huusi ja heitti pullon suoraan ukkoa päin.

Bakmei otti kopin ja pyörähti ympäri. Vanhus tarkensi katseensa vasemmalla puolella lähestyvään lentäjänazorakiin, jännitti kehonsa lihakset ja pudotti sitten pullon jalkojensa juureen. Kuului terävä osuman saaneen metallin ääni, kun turagan jalkaterä lennätti kaasupullon korkealle taivaalle.

Silmäpuoli sotasankari kääntyi kaaressa lentävää kaasupulloa kohti, sulki oikean silmänsä, tarkensi katseensa ja-
Plasma. Päälle.

Johonkuhun sattui aika lailla.

Metallin repeämisen kimeä narahdus. Vankilastaan vapautuva kaasuräjähdys räjäytti Närhi 2:n kasaksi hyvin kypsennettyä lihaa ja romumetallia, ja repun moottorin raato törmäsi liekehtivänä auran keskimmäiseen torakkaan.

Johonkuhun sattui kovempaa. Moottori porautui Varis 4:n lentäjän kehon läpi, ja ontoksi jäänyt rakettijääkäri siipirunkoineen lähti syöksymään merta kohti.
Molskis.

Kaasuräjähdyksen paineaalto heitti viimeisen taivaalle jääneen hävittäjän villiin syöksykierteeseen, mutta se sai oiottua kurssinsa ja jatkoi synkeää syöksyään kohti Bakmeita ja Geetä.
Guardian oli vetämässä revolverinsa ja käyttämässä viimeisen zamorinsa. Mutta sitten hän muisti, mitä matematiikka sanoi.
Eiiii vieeläääää…
Hetken odotus palkittiin, ja torakka räjähti rantametsikköä vasten.

Tedni huusi ja parkui edelleen kuin viimeistä päivää. Suuri LEGIOONA matki kouluttajansa ääntelehtimistä kaikilla tuhannella nokallaan. Meteli oli kammottava. Hetkeksi kuitenkin valtavalla pingviinivyöryllä ratsastava matoran sai koottua itsensä, ja puettua hätänsä sanoiksi.
“Heeeeerraa Guuuaaardiiiiaaan!!” Tedni huusi. “Tääässää oooliisii väähään kiir-”

Silloin Tedni hoksasi, että admin ei ollut pakenemassa yksin. Tednin itkuinen katse lasittui kauhistuneiksi peuransilmiksi kun tämä katsoi rannalla seisovaa turaga Bakmeita.
“Miihiinää kuuooleeheheeennn…”, le-matoran vollotti ja oli vähällä pudota LEGIOONAN kyydistä.
“Kᴜᴜᴏᴏʟᴇᴇʜᴇʜᴇᴇᴇɴɴɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

LEGIOONA vyöryi rantaan. Muutama kuhisevan massan pingviineistä irtosi joukkiosta ja tömähti rantahiekalle. Hetken ajan ne kaakattivat hädissään, ja sukelsivat sitten nopeasti takaisin hyllyvään lintuvuoreen.

“H-herra Guardian! Ja arvon herra T-turaga herra Bakmei!” le-matoran rääkyi. “Olkaa hyvät ja kyyytiiiin sieltä ja ääääkkiiiäää!”
“Kʏʏʏᴛɪɪɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”Missä… merimetso on”, Guardian lausui heikosti kuin tyhjä kuori tuijottaen pingviineistä koostuvaa tietoista lihavuorta. ”Mikä vika merimetsossa on. Minä pidin merimetsosta.”
“Mᴇʀɪᴍᴇᴛsᴏsᴛᴀ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
“Syömässä! Harjoituslennolla! Pelaamassa bingoa, EN MINÄ TIEDÄ!” vinkui Tedni vastaukseksi ja viittoi rannalla seisovaa kaksikkoa astumaan kyytiin. Kunnioitus ja tittelit varisivat matoranin äänestä, kun tämä huudahti:
“Nyt tänne ja kyytiin sieltä! Tämä ei pysy koossa pitkään!”
“Kʏʏᴛɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Sen enempää epäröimättä (vaikka syytä ehkä oli) turaga ja skakdi lähtivät loikkimaan ylös allaan hyllyvää pingviiniportaikkoa. Yksittäiset massan pingviinit kiemurtelivat skakdin suurten varpaiden välissä ja räpyttelivät keltaisia silmiään. Läpyttivät aina välillä räpylöitään villisti. Hyllyivät.
”Älä kerro minulle tästä mitään”, Gee sanoi yrittäen etsiä tukevaa pistettä muuntuvasta massasta, joka irtosi yhdellä hyllyvällä töytäisyllä rantahiekasta. ”Ei tarvitse, oikeasti.”
“Haha, hauska juttu itse asiassa!” Tedni aloitti parkunsa keskeltä. “Ihailette juuri etelän saarilta kotoisin olevaa Kur-Maglya-pingviiniä! Ja kyllä, niitä on teknisesti ottaen vain yksi! Katsokaas, tällä koko laumalla sattuu koostaan huolimatta olemaan yhteinen tietoisuus, ja tavallaan voimmekin ajatella, että surffaamme takaisin Klaaniin valtavien pingviiniaivojen pääl-”
Tednin irvokas tietoisku keskeytyi, kun Turaga Bakmei tarttui matorania kurkusta.
“Vie. Meidät. Pois. Täältä.” turaga komensi.
“M-me annoimme sille nimeksi LEGIOONA!”, Tedni vastasi koittaen olla tukehtumatta.
“Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀ!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Ja hyöky lähti liikkeelle. Se tuntui yrittävän epätoivoisesti pysytellä kasassa yhtenä amorfisena pingviiniyden massana, joka vyöryi aaltojen päällä muuttaen jatkuvasti muotoaan. Jostain kaukaa rannalta katsottuna olisi voinut luulla, että meren yllä liikkui valtava kaikennielevä muotoaan hakeva meduusa, ja se olisi silti ollut rauhoittavampi ajatus.
”Aᴊᴀᴛᴜs!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Guardian olisi halunnut vain rauhoittua. Hän etääntyi viidakkosaaren hiekkarannasta sekunti sekunnilta nopeammin, ja olisi kohta turvassa. Jo pelkän matkustuskeinon hyväksyminen oli tarpeeksi vaikeaa, mutta pieni matemaattinen epäkohta kalvoi edelleen skakdin aivoja.

Kuusihenkiseen rakettijääkäritiimiin kuului yleensä nimittäin kuusi jäsentä. Ei viisi.
Ja moottorien sietämätön pauhu takaa vaikutti siltä, että epäkohta korjaisi kohta itsensä.
”Tulikärpänen, tässä Kuukkeli 1. Kohde paikallistettu. Tuhoan.”
Guardian kääntyi hitaasti. Ja puristi kätensä pistoolinsa ympärille.

Tedni rääkäisi kauhusta. Bakmei laski kulmakarvansa. Yhteismielellä varustettua muodotonta pingviinigolemia jahtasi meren yllä isoin Guardianin näkemä rakettirepputorakka. Se oli hädin tuskin torakka, enemmän kuin valtava hävittäjä, jonka kuudesta siivestä jokainen oli varustettu aikansa kehittyneimmällä ohjusteknologialla. Kuukkeli 1 oli nazorak-imperiumin ilmavoimien ehdoton ylpeys, taivaat takanaan polttava metallikauhu, joka nauroi metallisesti visiirinsä takaa.

Mutta Guardiania ei juuri silloin kiinnostanut. Ennen kuin nazorak ehti edes uhota, skakdi veti liipaisimesta.

Zamor upposi torakan haarniskaan, ja tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan. Ei, ennen kuin zamor vapautti sisältönsä.

Ja sitä muuten oli.
”Mitä luojan nimeen-”
Kuukkeli 1:n ohjaaja ehti hetken kauhuissaan katsella, kun valtava yönmusta, piikikäs xialainen merten kauhu pullistui ulos sen haarniskasta murtaen metallilevyt tieltään. Ja kilahtaen kuin jotain olisi virittynyt.

”Tunnette jo Manun”, skakdi karjui. ”Tässä on toinen ystäväni, Miina.”

Torakka rääkäisi.
”Maihin!”
Gee, Bakmei ja Tedni suojautuivat pingviinimassaan.

FU-TUMM.


Bio-Klaani
Satama

Klaanin satamassa koettiin kauhunhetkiä, kun tuhatpäinen pingviinimassa valui erästä pitkää laituria päin imaisten sen itseensä. Sataman asukit kirkuivat ja juoksentelivat ympäriinsä, eivätkä he huomanneet lainkaan pingviinihirviöllä ratsastavaa Klaanin adminia, taikka tämän erikoisia matkakumppaneita.
“LEGIOONA!”, Tedni torui ja potkaisi yhtä pingviineistä pyrstöpuolelle. “Jätä laituri rauhaan!”
“Lᴀɪᴛᴜʀɪ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.

Skakdi ja turaga loikkasivat pois lintumassan kyydistä. Tedni yritti epätoivoisesti sitoa hyllyvää ratsuntapaistaan kiinni yhteen laituritolpista, mutta huonoin tuloksin. Lopulta le-matoran luovutti, ja siirtyi itsekin huokaisten kuivalle maalle.
“Herra admin, herra Turaga”, Tedni puhui. “Mukavaa, että selvisitte saarelta yhtenä kappaleena.”

Turaga Bakmei otti askeleen lähemmäs Tedniä ja tarttui matorania olkapäästä. Vanhus vetäisi le-matoranin lähemmäs, ja kuiskasi tämän korvaan:
“Sinä olet siis Tedni?”
“Kyllä herra! Palveluksessanne, herra!” viestinviejä vastasi.

Klaani
Sairasosasto

“Sattuu”, yltäpäältä kipsiin kääritty Tedni valitti.


”Niin, no”, lasin toisella puolella tuijottava skakdi sanoi vaitonaisesti.
”Niin”, Bakmei sanoi.
”Hän kyllä pelasti henkemme…”
”Siksi mursinkin vain hänen raajansa.”

Odotushuoneen kello tikitti hiljaa.
”Niin, no. Onhan se reilua.”