Avainsana-arkisto: kultti

Kysymykset, kaipuu ja kaiku

Bio-Klaani, kahvio

Snowie istui nojatuolissa vailla seuraa ja katseli ikkunasta ulos. Satoi kaatamalla, ja taisi ukkostaakin. Silti kadut olivat täynnä väkeä. Minnekäs muuallekaan olisivat menneet, kun piti vahtia poroja ja muuta?

Eivät viihdy kahviossa, näemmä, lumimies tuumaili. Hän harmitteli evakkojen puolesta, kun pihalla oli niin märkää. Myös vähän itsensä puolesta, koska hän joutui istuskelemaan aivan yksin. Levolla ja rauhalla oli paikkansa, mutta viime aikoina Snowie olisi mieluusti hukuttanut mietteensä muiden meluun. Oma seura vähän ahdisti.

Valkea klaanilainen kääntyi poispäin akkunasta ja katseli ympärilleen. Todellako kahviossa oli näin vähän asiakkaita? Muutama Snowielle täysin tuntematon klaanilainen (Niitäkin oli!) sekä pari pohjoisen asukkia. Ja sitten… hetkonen, Matoro!

Snowien suu kääntyi hymyyn. Hän ei ollut jutellut itse Bio-Klaanin yliseikkailijalle pitkään aikaan, vaikka olikin suunnitellut yhteisiä illanistujaisia aina siitä lähtien, kun oli kuullut Matoron ja Kapuran palanneen. Kuulumisia kerrottavaksi ja tarinoita vaihdettavaksi!

Snowien suu kääntyi vähemmän hymyyn, kun syy suunnitelmien lykkääntymiseen palasi hänen mieleensä. Lumiukko oli nähnyt Matoron viimeksi Umbran hautajaisissa.
Voi Umbra… Snowie yritti käsitellä ystävän menoa mielessään. Mitä sinulle kävi?

Ja silti, samanaikaisesti… lumiukko häpesi ajatellessaan, että Umbran poisnukkuminen haittasi häntä itsekkäämmistäkin syistä. Nyt Same vastasi moderaattoreista. Ja Snowieta pelotti. Oli kuin hänen ystävänsä lipuisivat loitommas, ilman että lumiukko osasi tehdä mitään.

Ehkä Matorokaan ei kaipaa juttuseuraa…

Lumiukko katseli, kun jään toa hörppi kaakaota ja luki jotain. Matoro näytti poissaolevalta. Jotenkin… tyhjältä?

Katseessa oli jotain samaa kuin Kepellä.

Snowie kääntyi takaisin ikkunan puoleen ja toivoi, ettei Matoro nähnyt häntä. Lumiukko ei ollutkaan juttutuulella. Ei sittenkään.

Eikä hän sitä paitsi ollut kahvioon juttelemaan tullutkaan. Snowie suoritti tärkeää tehtävää. Harmi vain, että aina avulias Sulfrey oli kuulemma vielä Päättisillä, Pär-Nuita evakuoimassa. Eikä hän ollut saanut yhteyttä muihin Harkelin mainitsemiin johtolankoihin Nui-Koron kultista. Snowie yritti miettiä, miten pääsisi salaperäisen ryhmittymän jäljille. Joku katedraalin työntekijä varmaan auttaisi oikeaan suuntaan, mutta mistä hän edes löytäisi heitä…

Mysteerin ratkominen oli ollut kivempaa Kepen kanssa. Snowie kaipasi jotakuta, jolle pompotella ideoitaan. Miksi kaiken oli pitänyt mennä niin vaikeaksi?

Lumiukko tunsi Kepen. Hän tiesi, että Profeetan valtakunta oli ollut kova paikka tiedemiehelle. Kun verho vedettiin syrjään ja alaston totuus paljastui, niin kertoiko se liikaa kaverusten välisistä eroista? Oliko todella niin, että heidän näkemyksensä, uskomuksensa ja maailmansa olivat liian erilaiset?

Kepe, Kepetsie, vanha kunnon Spinny… lumiukko puheli päässään. Minä opin hymyilemään niin paljon nopeammin kaiken sen jälkeen. Vieraannutinko minä sinut? Syytätkö sinä minua siitä, vai oletko kenties kateellinen?

Snowie katseli kuvajaistaan sateenpieksemästä ikkunasta. Valkea heijastus istui vain ja tuijotti takaisin.

…vai pelkäätkö sinä minua?

Bio-Klaani, Admin-torni

Hyrr, Kepeä kylmäsi. Ei sillä, että käytävässä olisi erityisen kylmä oikeasti ollut. Oli kuitenkin hiirenhiljaista, ja aivan lievästi vetoisaa. Henkilökuntaa ei näkynyt, vaikka työaika ei ollut virallisesti vielä päättynyt.

Kattovalot räpsyivät hieman. Nurkan takana oli auki unohdettu ikkuna, johon iskiessään tuuli valitti. Ulkona pilvenevä taivas. Ei kummituksia.

Kepe ohitti vielä muutaman oven käytävän varrella, ja saapui portaikkoon, joka johti ylös kohti Tawan toimistoa. Sen puisilla kaiteilla ei levännyt henkiolentojen kämmeniä.

Aavejahti ei ollut asia, johon Kepe olisi maailman nykyisessä tolassa uskonut päätyvänsä. Mutta toisaalta kaikki oli muutenkin viime aikoina ollut niin kummallista ja unenomaista, ettei se tuntunut lainkaan niin tyhmältä puuhalta kuin mitä se olisi joskus ollut. Kuolleiden henget, mitä ne olisivat muka nähneet elävien säikyttelyssä?

Kepe alkoi kavuta portaita ylös. Kerroksia ylöspäin oli vielä aika monta. Portaat kääntyivät ikkunan luokse päästyään satakahdeksankymmentä astetta, seuraavan suoran päässä uudestaan, ja toistivat tätä kaavaa ylös asti.

Kolmannen kerroksen kohdalla Kepe kuuli jonkun tulevan kovalla kiireellä portaita alas. Oliko se varjoja säikkynyt sihteeri vaiko kenties Tawa itse? Askelten töminä kuului suoraan hänen yläpuoleltaan.

Puolen kierroksen kuluttua Kepe odotti näkevänsä jonkun.

Ei. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jyske haipui olemattomiin.

Kepe nielaisi. Vanha puuportaikko kai saattoi elää sen verran, että se päästi hassuja napautuksia aina silloin tällöin, eikös? Varsinkin tällaisella säällä?

Eeeh. Eehehehei, jotain rajaa nyt. Ei tämäkin voi mennä nyt näin oudoksi. Kepe oli saanut yliluonnollisesta jo tarpeekseen. Kyllikseen vaikka koko eliniäksi.

Mitä Nui-Korolaiset oikein olivat tehneet? Kuuluiko kultin perinteisiin tosiaan tuonpuoleisen asukkien takaisinmanaaminen? Miten moinen saattoi kenenkään mielestä olla hyvä idea?

Kepe kaivoi laukustaan astraalisensorin, joka ei edes ollut hänen tyhmimpiä keksintöjään. Se ei siis oikeasti ektoplasma-arvoja mitannut, vaan puhtaasti ilmanpaineen paikallista vaihtelua, sähkömagneettisia ilmiöitä ja radioaktiivista säteilyä. Sen olisi pitänyt havaita kaikki, mitä paljas silmä ei nähnyt. Mutta se ei inahtanutkaan.

Eikun hetki, inahti. Kepen selkäpiitä kiipesi vertauskuvallisesti jokin.

Signaali tuli käytävältä hänen edessään ja loittoni koko ajan. Hän lähti juoksujalkaa sen perään, miltei kompastuen pian portaiden päättymisen jälkeen ilmestyneeseen matonreunaan. Signaali heikkeni vauhdilla, Kepen oli vaikea pysyä sen perässä. Se kääntyi nurkan taakse, sitten toisen, kuin tietoisesti häneltä paeten.

Sen tie tyssäsi käytävän päähän. Jos se oli kummitus, se tosiaan livahti seinän läpi.

Kepe hellitti hölkkään ja sitten pysähtyi. Seinällä roikkunut ryijy liehahti vähän, kummituksen toimesta vaiko hänen itsensä aiheuttaman ilmavirran?

Sitten kaikki pysähtyi.

Jos Kepe olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt käytävän päässä leijuvan silmäparin, joka tuijotti häntä.


Tumps, tumps, tumps. Snowien valkeat jalat tamppasivat Bio-Klaanin linnakkeen sinisiä mattoja, kun lumimies hölkötteli halki käytäväin.

Olen kyllä taas tavan toope, hän tuumi kääntyessään kierreportaisiin. Alas vei lumimiehen tie. Tämän olisi pitänyt olla selvää alun alkaenkin!

Vasta hetki sitten alakuloissaan istuksinut lumiukkeli oli nyt innostuksen vallassa. Hän oli istunut kahviossa vielä pienen tovin ja arponut mielessään, josko hänen olisi pitänyt mennä puhumaan Matorolle. Eikä hän ollut lopulta edes mennyt, mutta vaihtoehtoisten keskustelunavausten pohdinta oli osoittautunut tosi hedelmälliseksi – ihan vahingossa!

Lumimies oli miettinyt, kuinka perillä Matoro mahtoikaan olla Bio-Klaanin sisäpoliittisesta tilanteesta: vanhana seikkailijanahan jään toa ei juuri kotomuurien sisällä pysynyt. Snowie oli miettinyt evakkohässäkkää ja osuuttaan siinä, ja sitä, miten Bio-Klaani, erityisesti Laivasto, sekä pohjoisemmat asukit olivat huiputtaneet torakoita oikein olan takaa. Ja sitten Snowie oli miettinyt omaa osuuttaan suuressa evakko-operaatiossa, ja… niin. Olihan se ilmiselvää.

Nui-Koron paha entinen pormestari, Turaga Tahae, oli pitänyt päämajaansa kaupungin katedraalissa. Olkoonkin, että se oli myös Suurkylän maallinen kaupungintalo. Mutta katedraali oli vähän karminut Snowieta alusta asti, eikä taatusti ollut Mata Nuin kunniaksi rakennettu. Sitä paitsi olihan pahan pormestarin korruption verkko kuristanut koko kaupunkia, joten varmasti kulttiinkin oli joku yhteys.

Ja siksipä Snowie nyt kiiruhtikin yhä alemmas, kohti linnakkeen tyrmiä. Koska sinne entinen pormestari oltiin taatusti heitetty – Snowie oli henkilökohtaisesti taluttanut Tahaen selliosaston ovelle asti.


Kepen laite oli pitänyt ääntä tähän asti, mutta nyt se hiljeni.

Hän odotti hetken.

Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut.

Oliko hän kuvitellut tämänkin?

Oli aivan hiljaista.

Hän päätti kurkistaa vielä lähimpiin huoneisiin. Suurimman osan niistä ovet olivat kuitenkin lukossa, eikä hän ollut muistanut kysyä Tawalta avaimia. Yksi ei-lukossa olevista oli siivouskomero. Toinen taas… sauna, suihkuja ja vessa? Ai tämmöinenkin tässä siivessä oli.

Kepe astui sisään päällelyömiensä loisteputkien valaistessa kelmeästi hivenen kosteaa tilaa. Yksi hanoista vuosi pikkuhiljaa tippoja maahan rytmikkäästi.

Vaalea kaakelilattia tuntui hieman liukkaalta. Kepe päätti tarkistaa tilan kaikki nurkat. Huoneen yksi osa nimittäin sijoittui juurikin sen seinän taakse, jonka läpi signaali oli hulahtanut.

Yksi suihku, tyhjä.

Toinen suihku, tyhjä.

Kolmas suihku, tyhjä.

Suihkuja oli vielä kaksi. Viimeisen peitti suihkuverho.

Kepe nielaisi. Verhon takaa kuului hiljaista veden valuntaa.
Hän lähestyi sitä varovaisin askelin.

”Öö, onko täällä joku?”

Ei vastausta. Todennäköisesti verhon takana oli tyhjää.

Sen läpi ei myöskään näkynyt liikettä. Hän riuhtaisi sen sivuun, ja näki vain vuotavan hanan.

Jos Kepe olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt käytävän päässä yksinäisen jalkaparin, joiden omistaja vaikutti tuijottavan häntä.

Ei täällä tosiaankaan ollut ketään. Eihän?

Kepe vilkaisi sensoriaan. Kylmä väre kulki taas hänen selkäänsä, kun hän näki neulan liikahtavan ja osoittavan taakseen.

Mutta siellä ei ollut ketään.


Ja siellähän se turaga istuksikin. Aivan kuten Snowie oli aprikoinutkin.

Nui-Koron paha entinen pormestari, turaga Tahae, tuijotti lumimiestä kaltereiden takaa. Ilme ta-turagan Rurulla oli hapan – olihan Snowie sentään osasyyllinen siihen, että veroja kiertänyt pormestari istui nyt sellissä.

Mutta siihen nähden turaga oli yllättävän yhteistyöhaluinen.
”Kyllä, tiedän Nui-Koron kultin. Ja voin neuvoa sinut heidän jäljilleen.”

Valkea porkkananenämies kurtisti kulmiaan. Epäilyttävää toimintaa.

Tahae huomasi keskustelukumppaninsa ilmeen. ”Minulla on muitakin vihollisia kuin sinä!” kriminaali sylkäisi. ”Ja jos voin käyttää sinua heidän kaatamisekseen… no, ajatus ilahduttaa minua.”

Ennen kuin Snowie ehti kysyä, mitä ex-pormestarilla oli kulttia vastaan, Tahae jatkoi ”Vaikutin Nui-Korossa kauan, ja asuin sitäkin kauemmin. Mutta pormestarin paikalle ei pääse tekemättä paria vihollista.”
”Hmm, okei, kuullostaa ihan pätevältä. Mutta en silti luota sinuun, konna ja roisto!”
”Näytänkö minä siltä, että minä välitän? Tunnen heidän rituaalejaan… Mutta juuri siksi en ennä paljastamaan niitä sinulle. Heillä on nimittäin kokous juuri käynnissä. Mutta se päättyy pian.”

Tunnelma tiivistyi, ja tuntui kuin koko selliosasto olisi hiljentynyt kuuntelemaan.

”Tiedän kultin kokoontuvan ihan tässä likellä.”

Samalla kun vanki supatti reittiä lumiukolle, vanginvartija katseli kaksikkoa etäältä. Tulen toa oli päästänyt Snowien sisään nopealla aikataululla, koska luotti tähän. Poikkeuksellisesti Snowie ei ollut kuitenkaan jäänyt vaihtamaan kuulumisia, vaan vaikutti kiireiseltä. Tulenhenki oli itsekin poissaolevalla tuulella… hän valmistautui tärkeään tehtävään.

Vanki vetäytyi loitommas kaltereista. ”Noilla ohjeilla löydät heidät”, Tahae lausui. ”Mutta pidä kiirettä!”
”Kiitti Paha Pormestari!

Valkoinen klaanilainen käännähti kannoillaan ja lampsi pois selliosastolta.

Ainakaan Tahaella ei ole sen synkempiä yhteyksiä kulttiin, Snowie aprikoi. Hän ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Ehkä salaperäinen hengenliike oli vähemmän laajalle levinnyt kuin hän oli pelännyt.

Mutta se saattoi myös tarkoittaa, että kultti oli yksinkertaisesti eri sarjan vastustaja kuin pormestari itse.


Kepe mietti päänsä puhki, mitä singaalit mahtoivat tarkoittaa. Niissä ei ollut järkeä – ei sellaista järkeä, jonka hän olisi tuntenut.

Tiedemies huomasi mutisevansa numeroita ääneen. Auttoi keskittymään… tai ehkä hän oli vain tottunut puhumaan ajatuksiaan ääneen. Valvojalle, tai ehkä Iggylle. Mutta useimmiten Snowielle.

”Singaalit… mitä te tarkoitatte?” Kepe mutisi.

Vastaus jäi kuitenkin pimentoon.


Käytävä oli pimeä, eikä Snowie enää hahmottanut, missä hän oli. Hän oli seurannut Tahen ohjeita tänne asti. Lumimies ei muistanut käyneensä tässä osassa linnaketta koskaan. Ovi täällä kuitenkin oli, aivan kuten Tahae oli luvannut. Mössömies hiippaili lähemmäs.

Uksi oli raollaan. Sisältä hehkui liekin loiste.

Olikohan tämä sittenkään niin hyvä idea…

Lumimies muisti kuitenkin, että Nui-Koron entinen pormestari oli kehottanut kiirehtimään. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Hän livahtaisi ovelle ja kurkistaisi sisään. Tietoahan hän oli keräämässä, ei tekemässä pidätyksiä.

Oven takaa kuului kuorolaulua. Uhkaava musiikki voimistui, kun kunniakaartilainen lähestyi kohdettaan.

Snowie asteli hiipivin askelin pahaenteisen oven luo, ja asetti silmänsä ovenraukkoon.

Hän näki kaavutetun selän. Hän näki varjoja seinillä, ja jonkinlaisen kuvion lattiassa. Kultistit istuivat piirissä, valonlähteen ympärillä. Kuorolaulusta Snowie ei ymmärtänyt sanaakaan.

Lumimies tarvitsi lisää tietoa. Ja hänellä oli idea.

Varoen, aivan ääneti, Snowie tarttui mahaansa. Hän kauhaisi osan itsestään irti ja laski lattialle. Toinen kauhaisu, kolmas. Valkea hahmo taputteli reisiään kapeammiksi.

Pian valkea luikku ujuttautui ovesta sisään, kultistien huomion ollessa piiriä kiertävässä maljassa. Snowie huomasi suorakulmaisen pylvään vasemmallaan, ja siirtyi sen varjoon, täysin huomaamatta.

Melkein huomaamatta.

Yksi kultisteista käänsi päänsä Snowieta kohti.


Yksi lukema oli vielä hetki sitten näyttänyt olevan mahdollinen palapelin puuttuva palanen. Mutta edes admintornin huipun katon ja ylimmän kerroksen välisestä, lasivillalla ja pahvilaatikoilla täytetyssä improvisoidussa varastotilassa ei astraalisensorin ektoplasmamittari enää värähtänyt. Havainnot olivat heikentyneet lähes olemattomiin, ja silloin kun niitä näkyi, ne olivat epäsäännöllisiä ja Kepe jopa oli valmis laittamaan ne laitteensa virhemarginaalin piikkiin.

Matkatessaan takaisin portaita alas kohti tornin juurta kohtasi hän ensimmäisen elävän olennon, jonka hän oli tornissa nähnyt. Kepe oli miettinyt jo jonkinnäköisen aaveimurin rakentamista, mutta tuli tulokseen, ettei se a) olisi ollut varmaan kovin käytännöllinen, b) ollut asia jonka hän olisi todellisuudessa osannut rakentaa – asia jonka hän vain harvoin myönsi ja c) ollut asia jota kukaan täysijärkinen olisi rakentanut. Ei sillä, että hänen viimeaikaisten seikkailuidensa aikana ja jälkeen mikään olisi tuntunut täysijärkiseltä.

Ennen kuin Kepe edes havahtui ajatuksistaan huomaamaan vastaantulijaa, oli tämä jo ohittanut hänet. Eikä Kepe huomannut tätä sen jälkeenkään. Jokin todella laiha ja luiseva (kirjaimellisesti, sillä tämän luita eivät peittäneet niin pehmytkudokset kuin panssaritkaan) oli tallustellut hänen ohitseen, katsettaankaan kääntämättä. Sen silmämunat vain tuijottivat kaihoisasti eteenpäin. Se saapui ikkunan luo, ja katseli pihamaalle. Kenties se ei koskaan pääsisi täältä pois. Pian sen luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Jäljelle jäi vain surullinen sähköinen rätinä portaikon mattoon. Eikä tuo eläväinen vieläkään päässyt tähän maailmaan.

Pian Kepe poistui adminsiivestä, lähinnä hämmentyneenä löydöksistään – tai lähinnä löydösten puutteestaan.

Jotain perää hän kuitenkin arveli Tawan kertomuksessa olevan. Olikohan Snowie saanut jo jotain irti Nui-Koron kultisteista? Mikäköhän oli heidän näkemyksensä asiasta.


Kultistin huppu laskeutui.

”Snowie? Mitä sinä täällä teet?”

Sulfreyn suuret, vihreät silmät tuijottivat lumimiestä hämillään. Mustaan kaapuun pukeutunut suurkyläläinen näytti yhtä yllättyneeltä kuin lumiukkelikin.

Muutkin kaapuhahmot keskeyttivät kuorolaulunsa ja vetivät huput päästään. Moni kaapujen alta paljastunut matoralainen näytti etäisesti tutulta. Snowie tunnisti näöltä… nui-korolaisen leipurin? Suurkylän raputaksikuskin?

Koko joukko tuiki tavallisia Nui-Koron asukkeja toljotti Snowieta, Nui-Koron kunniakaartilaista.
”Tuota noin…” Snowie aloitti. ”Morjens?”

Hiljaisuus oli kiusallinen. Lumiukko yritti pukea ajatuksiaan sanoiksi.
”Te… olette Nui-Koron kultti?”
”No miltä näyttää?” Sulfrey vastasi. ”Miksi sinä… keskeytit?”
”Koska, ööh, eikun…”

Yksi kaapu-matoralainen käveli huoneen ovelle ja napsautti katkaisimesta valot päälle. Lumimies räpytteli silmiään ja katseli ympärilleen. Lattian keskellä oli mustalla hiekalla piirretty kuvio, ja yhden matoranin edessä oli kulho täynnä punaista nestettä. Huoneen nurkassa oli viljasäkki, ja sen takana… mehupullo?
”Onko tuo marjamehua?” Snowie ei estänyt itseään kysymästä.
”Öh, no joo”, Sulfrey vastasi, yhä hämmentyneenä. ”Niinhän siinä lukee. Eletään tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa. Monet marjat ovat jo kypsiä, ja niitä kasvaa lähimetsissä runsaasti.”
”Aaa, okei”, valkea mössöklaanilainen hyväksyi logiikan. Hän jatkoi ympäristönsä tarkkailua.

Seinällä luki Bio-Klaanin kerhohuone.

Sulfrey huomasi Snowien tuijottavan ilmeen.
”Tein vakiovarauksen”, keltainen matoralainen selvensi tilannetta.

Lumiukko nyökytteli, tooosi hitaasti. Marjamehua, kerhohuoneita. Nui-Koron Siniviittojen ystävällinen mutta ujo virkailija Sulfrey.

Kulteista kuumottavin.

”Ööh, Sulfrey hei, kuulin että sinun piti olla Päättisillä?” Snowie muisti.
”Jep. Palasin vasta tänään. Sain työni siellä tehtyä.”
”Okei, käy järkeen…”

Kultin tilan, tai siis kerhohuoneen, täytti taas hiljaisuus. Mutta, kuten Snowie-pitoiset hiljaisuudet yleensäkin, se jäi aika lyhyeksi.
”Mutta miksi?” lumimies sai lopulta sanotuksi. ”Teikäläiset kuulemma saavat kummia aikaiseksi! Admin-tornissa kummittelee, ja-”
”Anteeksi mitä?” Sulfreyltä pääsi.
”Niin, siis, kun… katsokaas…”

Lumiukko rapsutteli päätään.
”…teillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, vai mitä?” hän lopulta lausui.
”No ei tietenkään! Mitä sinä oikein luulit? Että me olemme joku paha ja taikavoimainen organisaatio, joka varjoista käsin tuo pahuuden maailmaan?”
”No… en minä nyt varsinaisesti…”
”Snowie…” Sulfrey aloitti hitaasti, ja katsoi klaanilaisystäväänsä silmiin. ”Vanhojen, yhteisöllisten tapojen vaaliminen on erityisen tärkeää vaikoina aikoina. Perinteet tuovat turvallisuuden tunnetta ja sitovat meitä yhteen. Vaikka tapamme saattavat näyttää hassuilta, ne silti määrittelevät meidät. Monilla suurkyläläisillä on nyt tosi vaikeaa… Ajattelin aktivoida seurakuntamme toimintaa, hommasin mehutkin itse.”
”Eli sinä siis… olet sillä lailla… kasuaalisti kultisti?”
”Niin?”
”…niin. Ja te vain… laulatte ja juotte mehua ja…?”
”Niin?”

Sulfrey kallisti päätään. ”Onko kaikki hyvin?”

”Joo, minä… josko minä vaikka… poistuisin häiritsemästä? Teillä näytti olevan hyvä meininki kesken, yhteislaulutkin ja kaikki…”
”Josko sinä vaikka.”

Lumimies poistui kerhohuoneesta, ja jätti mustakaapuisen perinneseuran juomaan marjamehujaan.

Kuoro, kokous ja kaiku

Bio-Klaanin linnake…?

Muodot hukkuivat, kun liekit tanssittivat varjoja. Tulipesän kirkasta lieskaa ympäröi joukko mustia hahmoja, joiden pitkät varjot hiipivät ja hytkyivät seinillä. Tummanpuhuvien vaatekappaleiden pitkät laskokset hävittivät humanoidien siluetit.

Olivatko ne humanoideja? Vain tulipesä toi levotonta valoaan tilaan.

Hahmot hymisivät. Ne lauloivat. Uhkaavan sävellyksen salaperäinen kieli sotkeutui synkän huoneen atmosfääriin. Se oli kulkeutunut aikojen takaa, sen sanojen merkitykset haipuneet historian hämäriin.

”Maje-Ank, iktus! Iktus, jyanus! Maleja-Adminis Kyaa!”

Kuoro lauloi ringissä liikkumatta. Sen mustat jäsenet huojuivat hypnoottisesti.

Huoneen ilma oli imelästä tuoksusta raskasta. Tulipesän ympärillä hopeiset suitsukeastiat levittivät huurujaan ilmaan. Seassa oli myös mädäntynyttä hajua.

Yksi kaavutetuista otti hitaan askeleen eteenpäin. Se piteli käsissään jotain.

Hopeinen astia oli lähes reunojaan myöten täynnä tummanpunaista nestettä. Maljan tummuneeseen pintaan oli kaiverrettu jotain… oliko se kuu? Astia, aivan kuten kaikki muukin huoneessa, oli vajota valon ja varjon levottomaan heiluntaan. Maljaa kantanut bassoääni laski sen varovaisesti huoneen puulautaiselle lattialle.

Se päätyi näin keskelle kuviota, joka lattialle oli piirretty mustalla hiekalla.

Kaksi ympyrän kehää, kaksi vastakkaista kolmiota ja niiden keskellä silmä. Ympärillä auringon säteet.

”Kya-zeeten, Kya-zeeten! Orondes, Orondes, Kyakethan gorgolis!”

Seurakunta asettui hiekkaympyrän ympärille. Yksitellen he istuutuivat paikoille, joiden väleihin auringon säteet jäivät. Jokainen paikka täyttyi, kaikki kaksitoista.

Kaiken aikaa laulu jatkui.

Merkkinä toimivan säkeen jälkeen laulunjohtaja kurotti kohti astiaa, otti sen ja nosti huulilleen. Tämä kiitti henkien maailman asukkeja tästä saaliista, ja joi. Nestettä oli paljon, ja sitä valui yli värjäten tämän leuan verenpunaiseksi.

Elettiin tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa.

Astia kiersi kehää vastapäivään, ja kukin hahmo vuorollaan lausui saman kiitoslitanian. Muut jatkoivat hypnoottista lauluaan.

”Ank, ’Lla! Rokya, Gajon! Saldya, Nichat! Kon-yee Nichat vala’je Kya-zeeten!”

Tyhjä astia palasi laulunjohtajan kohdalle, joka otti sen vastaan ja kumarsi. Hän (se?) kaivoi kaapunsa uumenista pienen lasipullon, joka oli täynnä mustaa nestettä. Pian tumma litku virtasi säiliöstään laulunjohtajan eteensä laskemaan hopeakulhoon.

Kultistien edessä oleva neste levittäytyi täydellisen pyöreään muotoon astiansa mukaisesti. Aine oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.

Laulunjohtajan vasemmalla puolella istuva kaavutettu nousi seisomaan, ja käveli huoneen nurkkaan, siellä odottavan viljasäkin luo. Hän poimi kourallisen jyviä ja kääntyi ympäri. Kaavun piilottamat askeleet johtivat hänet takaisin paikalleen ringissä, jossa hän nosti viljalla täytetyn nyrkkinsä rintansa korkeudelle. Hän lausui jotain, mutta kuorolaulu peitti sanat. Viljaa kantava polvistui ja ojensi nyrkkinsä mustan nesteen yläpuolelle. Hän avasi kämmenensä ja jyvät putosivat astiaan. Mustuus nieli ne, ja uhrin antanut hahmo asettui paikoilleen.

”Nishe, nishe, okyeegaza Athjoon wana’je Kyaa!”

Suitsukkeet tekivät huoneen ilmasta yhä raskaampaa, hengittämisestä yhä työläämpää.

Rituaali jatkui taas laulunjohtajan toimesta. Hän kaivoi jälleen jotain kaapunsa uumenista. Hämärässä aine jäi mysteeriksi, mutta sekin päätyi astian mustaan nesteeseen. Samassa aine roihahti liekkeihin.

Valon määrä moninkertaistui ja näkyvyys parani. Huone oli ikkunaton ja kolkko. Mustat piirrokset levittäytyivät huoneen seinille, lattiasta kattoon. Suurin osa merkeistä oli abstrakteja, vailla selvää muotoa. Mutta osa piirroksista esitti selvästi jotain. Toistuvia teemoja olivat tuli ja kuu. Suuri osa piirroksista esitti maahan langenneita matoralaisia, joiden keskelle piirtyi muraalin tärkein osa: sarvipäinen hahmo kaavussaan, kirja kourissaan.

”Zangi-nishe, Athjoon-ya Avgellan okyeegaza Nichat!”

Uuden liekin valossa myös kultistien muodot muuttuivat erotettavammiksi. Ringin hahmot olivat selviä humanoideja, joiden kasvot jäivät pitkien huppujen varjoihin. Varreltaan he olivat matoranin mittaisia.

Mutta vaikka valon määrä lisääntyi, tilan yleinen tunnelma kävi hetki hetkeltä epätodellisemmaksi. Suitsukkeet… mitä niihin oli lisätty? Piirrokset, laulu, liekit. Huone pyöri.

Laulunjohtaja nousi seisomaan, muut seurasivat perässä. Kaikki tarttuivat toisiaan käsistä, muodostaen täyden piirin. Kaavutetut ottivat lyhyen askelman eteenpäin, sitten toisen. Kaiken aikaa laulu kiihtyi…

”Orondes, maja-mani gorgolis, Ank! Okyeegaza Ank! Athjoon-wara, Athjoon-zaye!”

Admin-torni

Käytävä oli öiseen aikaan tyhjä. Melkein koko Bio-Klaanin linnake oli kokenut merkittäviä käyttötarkoituksenmuutoksia, kun kaupungin väkimäärä kasvoi ja sotilaalliset näkökulmat korostuivat. Admin-torni oli kuitenkin kaikesta väestä ja enimmistä remontoinneista tyhjä.

Toisella seinällä sijaitsi suuria ikkunoita, joista avautui näkymä kaupunkiin. Niitä vastapäätä oli muutama ovi ja pari taulua. Lattialla oli kaikessa hulinassa hieman pölyisäksi päässyt matto, katossa yksinkertaisia lamppuja.

Kaupungin melu ei kuulunut käytävälle. Rauha vallitsi vielä.

Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut täydellistä. Pieni ääni, juuri ja juuri erotettavissa, kaikui jostain. Aivan kuin… ulvontaa?

Ääni voimistui.

Käytävän päästä, nurkan takaa, valui esiin hahmo.

Jos joku olisi ollut tarkkailemassa, olisi tämä huomannut, että olento ilmestyi täysin tyhjästä. Hieman heikkoa sähköistä rätinää, sitten alkoivat kutoutua kädet, torso, jalat ja pää.

Hahmo otti muutaman, horjuvan askelen käytävällä hakiessaan olemustaan. Sitten se ei enää kestänyt, se alkoi murentua, kunnes se oli pelkkä tomupilvi vain. Eikä tänäkään päivänä se päässyt tähän maailmaan.

Pian Admin-tornin käytävällä vallitsi jälleen rauha.