Avainsana-arkisto: Klaani

Iloinen kävelyretki

Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

”Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
”Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. ”Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. ”Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
”Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

”Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
”Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. ”Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

”Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. ”Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
”Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
”Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
”Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. ”Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
”Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
”Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. ”Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
”Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. ”Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
”En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
”Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. ”Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. ”Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
”Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
”Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
”Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. ”Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
”Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
”Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. ”Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. ”Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
”En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. ”Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. ”Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. ”Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
”Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
”Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
”Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
”Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. ”Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
”Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
”Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
”Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
”Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. ”Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

”Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
”Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

”Niin”, Jäätutkija jatkoi. ”Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

”Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. ”Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

”Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. ”Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. ”Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

”Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
”Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. ”Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
”Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. ”…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. ”Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
”Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
”On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. ”Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

”E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
”Mutta niin”, Santor kumahti. ”Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. ”Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.


273 nosti käden otsalleen. ”Ah!”

”MMMMMROOOOOOOOAAAAAAAHHHHHHHH”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.


Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.


”RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”


Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…

Kisuutta tähtitaivaan alla

Bio-Klaani
Menneisyydessä

Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

Ravintola oli vasta kaupunkiin avatun hienostohotellin tornissa. Näköala öiseen Klaanin kaupunkiin oli melko kaunis, ja paikka oli muutenkin sangen viihtyisä. Se oli selkeästi suunniteltu romanttiseksi deittipaikaksi.
Kissabio sen oli valinnut, ei Matoro.

”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

”Mennään vain”, Matoro vastasi edelleen epävarmana koko jutusta. ”Siellä on aika kaunis ilta.”

Kissabio – kuuluen ilmeisesti paikan vakioasiakkaisiin, mikä ei yllättänyt Matoroa – ryntäsi sisään keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Jään toa seurasi ja yritti pohtia hyvää avausta illalliskeskustelulle. ”Miksi sinä oikeastaan olet epäselvä pinkki kissa?” oli ensimmäinen hänen mieleensä tullut kysymys, mutta se liikkui samoilla epäkohteliaisuuden rajoilla kuin äskeinenkin.

Feliini sai neuvottelunsa neuvoteltua ja viittoi Matoroa ylös portaita. Alakerros, täynnä kliseistäkin kliseisempiä kynttilävalaistuksia, vaaleankeltaisia pöytäliinoja ja niin edelleen, jäi taakse. Katolla oli ainakin huomattavasti vähemmän tungosta, huomasi toa ensimmäiseksi. Samanlaista sisustustematiikkaa, mutta suurin tunnelmaero oli pilvettömässä tähtitaivaassa.

Ilma oli tosiaan hyvä.

”Tänne!” huusi kissa ja viittoi kohti pöytää, jonka ääressä oli yksi tuoli. Matoro hämmentyi ennen kuin huomasi, että epämääräinen laatikko pöydän toisella puolella olikin pahvilaatikko, johon Kissabio kävi istumaan.
Ahaa.

Tarjoilija ilmestyi lähes välittömästi parin luo. Kaikilla annoksilla oli tosi siirappiset ja melko hyödyttömät nimet, kuten ”kohtalokkaan illan kau-fileet” tai ”siirappileivokset tähtitaivaan alla.”
Matoro tilasi jotakin melko tavallisen kuuloista. Hänen hurmaava kumppaninsa sen sijaan tilasi listan ohi eilisen kalajäänteitä.


Kun tarjoilija oli poistunut, laskeutui hiljaisuus, jota oli mahdollista kuvata kiusalliseksikin. Kissabio vaikutti samaan aikaan äärimmäisen jännittyneeltä ja rentoutuneelta; harvinainen yhdistelmä. Matoro ei ollut ihan varma, mitä mieltä hänen kuuluisi olla mistään asioista. Yleisesti.

”Taidat käydä täällä aika usein?” Matoro päätti murtaa jään.
Kissa hihitti hermostuneesti takaisin. ”Täältä saa h-hyviä… parisuhdejuoruja.”

Matoro yhdisti lauseen Klaanilehdessä vähän väliä ilmestyviin sarjakuviin, joissa erinäiset klaanilaiset suutelivat toisiaan, mutta oli kuitenkin aika varma, ettei yksikään niistä pareista oikeasti käynyt tässä ravintolassa.
Ainakaan toistensa seuralaisina.
Varsinkaan Guardian ja Umbra.

”Piirrät oikeastaan aika hyvin”, Toa muisti lukeneensa toisinaan Kissabion romanttisia sarjakuvia. Mutta lähinnä silloin, kun Klaanilehdessä ei ollut oikeasti mitään muuta sisältöä kuin Sugan juoruja ja Killjoyn tosi, tosi huonoja arvosteluja.
Joo, vain silloin.

”Mitä itse harrastat?” kysyi Kissabio nopeasti. Kumpikaan ei halunnut lähteä samoamaan niitä pimeitä polkuja, joille kissan sarjakuvista keskusteleminen olisi väistämättä johtanut.
Tänä iltana ei väiteltä Guardianin ja Umbran romanttisesta yhteensopivuudesta.
Ei tänä iltana.

Eikä todennäköisesti minään muunakaan iltana. Matoro tunsi Umbran liian hyvin, että keskustelu olisi ollut mitään muuta kuin kiusallista.

”Sinähän se toimittaja olet”, mies vastasi rennommin. ”Mitä olet selvittänyt minusta?”

Seurasi tauko, jonka jään toa tulkitsi siten, että Kissabio pohti, kuinka paljon uskalsi paljastaa tietävänsä Matorosta.

”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”

Kissabio oli hetken hiljaa. ”Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

”No miltä tuntuu olla täällä nyt?”

Kissabio punastui, vaikkakaan sitä ei ollut helppoa erottaa pimeässä valaistuksessa ja kirkkaan magentan värisiltä kasvoilta. ”Ihan… hyvältä, heh.”
Paitsi tietty jos partnerilla oli sekä infrapuna- että yökiikari kasvoillaan.

Siinä vaiheessa tarjoilija toi heidän ruokansa, jos Kissabiolle tuotua kulhoa täynnä jotain, joka oli saattanut edellisessä elämässään olla kalaa, saattoi edes siksi laskea.
Matoron ateriaan sisältyi sydämen muotoisia kalapaloja ja tosi, tosi värikästä salaattia.

Monet kaupungin valoista olivat sammuneet viilenevän illan edetessä, ja tähtitaivas näkyi jatkuvasti kirkkaampana.

”No, mitä sinulla on tapana tehdä, jos ei lasketa toimittajan hommaasi?” Mustalumi kysyi.
”Istua laatikoissa!” Kissabio sanoi. ”Ja piirrellä! Ja nukkua. Toisinaan nukkua laatikoissa, harvemmin piirrellä laatikoissa. Pidätkö sinä laatikoista, Matoro?”
Neito kysyi sen silmät hohtaen ja täysin viattomasti, kuin olettaen, että tietysti kaikki rakastivat laatikoita.

”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”

”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”

Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.


Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.

Pidit pimeän poissa

Bio-Klaani

Oli hautajaispäivä.

Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.

Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.

Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.

Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.

Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!

Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.

Z.M.A.

Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!

Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.

Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.

Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.

Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.

Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.

Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.

Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.


Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.

Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.

Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.

Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.

Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.

Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.

Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.

He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.

Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.

Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.

Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.

Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.

Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.

Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.

Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.

Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.

Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.

Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.

“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”

Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.

“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”

Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.

“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”

Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.

“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”

Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.

“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”

Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.

Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.

Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.

Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.

Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.

Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.

Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.

Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.

Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.

Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”

Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.

”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”

Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.

”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.

Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.

”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”

Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.

”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”

”Voi olla.”

”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”

”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”

”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”

”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”

”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”

”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”

”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.

”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”

”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.

Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:

Toa Umbra
majakkana pimeydessä


Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:

”Umbra, kuka sinä olit?”







Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.

”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.

”Hm? Niin, admin.”

Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.

”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”

Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”

Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”

Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.

”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”

Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.


Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.

Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.

Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.

Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.

Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.

Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.

Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.

Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.

Ja Toa Umbran palanen eläisi hänessä aina.

Äidin päivä

Tawan toimisto

”Kiitos huomioistasi”, Tawa lausui. ”Otamme Vasellin uudelleen käsittelyyn, kunhan meiltä liikenee aikaa.”

Pöydän toisella puolella pieni le-matoran Plaploo kumarsi lyhyesti ja oli jo kääntymässä, mutta muisti jotain. Adminaaliselle audienssille oli toinenkin syy.
”Ai niin vielä, Admin Tawa, mieleeni juolahti jotain. Selleissä… siellä oli sellainen torakka, sanoi olevansa… Mikäköhän se numero nyt oli? Joku kymppi ja jotain?”

Tawa nyökkäsi kannustavasti. ”Jatka toki.”

”Niin, no… Vaikutti aika huonovointiselta. Onko… Tai siis, en minä mitään epäile tai näin, mutta miten heitä tai siis häntä ruokitaan ja hoidetaan?”

Juuriadmin piti pienen miettimistauon, jonka aikana kaivoi kyseisen vangin ajatuksistaan.
Ylikersantti 1034.

”Aivan, kyllä. Muistan hänet”, Tawa vastasi. ”Hän saa samaa ruokaa kuin kaikki muutkin vangit. Viime aikoina se on ollut vähemmän kuin ennen, mutta pidämme heistä huolta. Tällä viikolla ovat tainneet saada perunapuuroa. Kupekin katsoi häntä, eikä löytänyt mitään vikaa… huolestuttava tilanne kyllä, mutta ei sellainen, jolle osaisimme tehdä mitään.”

Plaploo nyökkäili johtajansa sanoille.
”Oliko siinä kaikki?” Tawa vielä kysyi.
”Juu, Admin Tawa!”

Plaploo kumarsi vielä kerran ja käännähti ympäri. Hän asteli toimiston ovelle ja katosi oven heilahduksen myötä Tawan näköpiiristä.
Juuriadmin otti piironginlaatikostaan almanakkansa, johon oli merkinnyt päivän aikataulunsa. Lattialta kuului naputtavaa ääntä. Toan katse laskeutui almanakasta lattialle.
Nöpö seisoi Tawan tuolin vieressä ja pyrki herättämään emäntänsä huomion rummuttamalla pienillä saksillaan toan jalkaa. Sen saatuaan Nöpö vain tuijotti toaa pallosilmillään.

Tawa hymähti. ”No Nöpö, ei sinulla vielä ole ruoka-aika.”
Nöpö vastasi kiehnäämällä adminin jaloissa ja tapittamalla vieläkin intensiivisemmin.
”Hmph”, toa tuhahti. Harva pystyi vastustamaan pienen ussalin tuijotusta, mutta Tawa piti nyt päänsä. Hänen seuraava vieras varmaan odotti jo.

”Seuraava!” admin totesi heleällä äänellään.
Ovi avautui ja huoneeseen kurkisti toimistossa jo tutuksi käynyt olento.

”Helei. Käy istumaan”, Tawa totesi.
”Tervehdys, admin Tawa”, 273 tervehti riisuessaan hattuaan ja naamiotaan. Nazorak istuutui adminia vastapäätä olevalle tuolille. Sinisilmät vilkaisivat huoneen sivulle. Pieni ussalrapu kipitti takaisin omalle tyynylleen. Nöpö tapitti nazorakia takaisin. Taas tuo hassu täti on täällä.

Tawa poimi työpöydältään punaisen termarin. ”Otatko teetä?”
”Hm, mikäs siinä”, 273 vastasi, avaten hieman takkiaan. ”Öh, voinko kysyä, miksi halusit juhua minulle?”
Sähkön Toa otti piironginlaatikosta kaksi kuppia ja alkoi kaataa punertavaa nestettä niihin. Juoma hyörysi.
”Tämä on vain rutiinitarkastus. Haluan kuulla, miten elämäsi Klaanissa on alkanut”, Tawa totesi, ojentaen kupin Jäätutkijalle. Nainen laski kyynärpäänsä mahonkipöytäänsä vasten ja kohotti oman teekupin huulilleen. ”Joten näin suoraan sanottuna, mitä sinulle kuuluu?” Toa kysäisi, puhallellen juomaa viileämmäksi.

Nazorak maistoi teetä varovasti kielellään. Hän ei juurikaan välittänyt teestä, mutta aina se välillä maistui. Jäätee oli ollut hyvää kun hän oli sitä kerran päässyt maistamaan. Joskus Pesän upseeriklubilla hän oli kokeillut erilaisia kahveja.
”Ihan hyvää, luulisin…” nazorak ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Tawalle tapaamisistaan Klaanin toien kanssa. Kepen tapaamisesta hän ei uskaltanut kertoa, koska Guardian ei todennäköisesti ilahtuisi jos kuulisi nazorakin sekaantuneen hänen tutkimuksiin. Matorosta puhumisesta ei lienisi haittaa, jos tiedemies ei kertoisi kyselleensä liikaa Nimdasta.

”Tosin… Admin Guardian kävi huoneessani jokunen säivä sitten ja vei elementtikiveni, vaikka moderaattorit olivat antaneet minun ritää sen.”
Tawa kohotti kulmiaan. ”Kertoiko hän syytä?”
”Sanoi egäilevänsä sen olevan vaarallinen, vaikka omien tutkimuksieni mukaan sen ei jitäisi olla. Guardian halusi kuitenkin testata sen Klaanin tieteilijöillä. Anteeksi jos sanon hieman ikävästi, mutta Everstinne vaikuttaa ajattelevan jokaisen vihollisen kädessä käyneen esineen voivan räjähtää. Vaikka lusikan.”
”Geellä on syynsä olla varovainen. Eiköhän hän ennen pitkää ala luottamaan sinuun. Ehkä jonain päivänä huomaatte olevanne parhaat ystävät” Tawa totesi ykskantaan. Pitkä teen siemaus.
”Hmvh. Hankala uskoa. Olen tuntenut hänen laisiaan ennenkin…”

”No… miten olet sopeutunut linnakkeeseen? Oletko tutustunut muihin asukkaisiin?” toa päätti vaihtaa aihetta.
”Hm, tavasin toissatäivänä Kek- öh, Kel-” 273 yritti taivutella suutaan sanoakseen sen oikein, ”no, sen matatukasvoisen tiedemiehen. Vaihdoimme muutaman sanan. Tiedejuttuja… ja eilen tutustuin Matoro-nimiseen jään toaan, kun kävin Suuren Hengen temgelissä.”
”Aa, Kepe ja Matoro. Mukava kuulla. Heilläkin on ollut hieman rankkaa viime aikoina…”

Nazorak katsoi Tawaa kulmiensa alta samalla kun joi. Tiedemies mietti, että olisiko nyt hyvä hetki kysyä.
”Tuota noin.”
”Hmm?”
273 kröhi kurkkuaan. ”Minä satuin katsomaan uutisia ja lukemaan vanhoja lehtiä saadakseni lisää tietoa sodan tilanteesta. Ja sain ensi kertaa kuulla sellaisesta asiasta kuin Nimda. Imleriumi kuulemma tavoittelee sitäkin. Mietin, että onko Nimda sellainen asia, josta minun kannattaisi tietää enemmänkin?”
Tawa vaikutti suoristavan ryhtiään. Hän mietti hetken hiljaa totinen ilme kasvoillaan.
”Mitä… sinä olet jo kuullut siitä?”
”Satuin kysymään siitä juuri Matorolta, joka sattumalta kai on jonkinlainen ekswertti asiassa. Hän väitti kivenkovaan Nimdan olevan vaarallinen kaikille. Ja jos käsitin hänet oikein… niin Nimda on jonkinlainen, öh, ajatuksia todeksi tekevä ase?”

Kullankeltainen neito sulki silmänsä. Voi, kuinka arkaan paikkaan osuitkaan…
Nazorak katsoi, kuinka salaman nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi selkä tiedemieheen päin, katsoakseen ikkunasta ulos aukeavaa näkymää. Hänen äänensä oli vakava.
”Kaikki mitä Matoro puhui sen vaarallisuudesta on totta. Meidän käsityskykemme ei välttämättä pysty käsittämään, kuinka suuri voima Nimdan siruissa piilee…”

”… Joten, Klaani yrittää estää ajatusaseen jalasten jäätymästä nazorakeille?”
”Kyllä. Tai muille Allianssin jäsenille. Tai kenellekään, joka haluaa käyttää sitä viattomia vastaan.”
Tawa ei elettä huomannut, mutta nazorak kohotti hieman toista tuntosarveaan.
”Entä Klaani sitten…? Jos kauhunki saisi ihmeaseen käyttöönsä, käyttäisittekö sitä sodan voittamiseen.”

Oli hetken hiljaista. 273 alkoi jo pelkäämään, että oli ylittänyt rajan valtuuksissaan kysyä aiheesta.
”Ensisijainen suunnitelma on ollut niiden kerääminen ja tuhoaminen, ettei kukaan enää pystyisi käyttää niitä”, Tawa totesi, ”mutta siinä tilassa missä sota nyt on, administo harkitsee lopulta kaikkia vaihtoehtoja.”

Tawa kääntyi taas. Istuutumisen sijaan hän käveli huoneen oikealle sivulle ja nappasi tyynyllä maanneen ussalin syliinsä. Hän käveli pöydän ääreen ja istuuduttuaan laski Nöpön syliinsä.
”Olen pahoillani, Jäätutkija, mutten voi kertoa enempää. Ei siksi, että olet nazorak, vaan siksi että olet jäsen. Emme voi luottaa siihen ettei tieto leviä vieraisiin korviin. Ymmärrät varmaan?”
273 nyökkäsi. ”Ymmärrän. Kiitos ja anteeksi että vaivasin asialla…”
Tawa tuijotti nazorakia. ”E- ei sinun tarvitse pahoitella.”

Tawa silitti sylissään istuvaa Nöpöä. Jäätutkijalle vaikutti edelleen vieraalta puhua esimiehilleen.
”Siitä tulikin mieleen”, 273 sanoi yllättäen. ”Adminaukiolla oli eilen mielenosoitus. Onko niitä useinkin?”
”Ovat lisääntyneet viimeaikoina. Pakolaiskriisi herättää levottomuutta kaupunkilaisissa” Tawa totesi juoden teensä loppuun. Niin teki Jäätutkijakin.
”Hmh, valitettava tilanne. Sota ei säästä ketään helvolla…” nazorak sanoi. Hänen ilmeensä muuttui apeammaksi.

Klaanin äiti kävi mielessään läpi viimeisiä kuukausia. Totta puhut.

”No, ehkäpä päätän sulkea kaikki kuparikaivoksiin ja ostan Nöpölle ussalinruokaa. Pienoinen ei ole koskaan kylläinen”, Tawa hymähti yllättäen ja silitti ravun kuorta. Ussal kehräsi.
”Kuinka kauan olet omistanut hänet?” valkoinen nazorak viittasi ussaliin.
Kysymys sai Tawan hymyilemään. ”Löysin Nöpön, kun tulimme tälle saarelle. Se oli vasta poikanen. Ja kaiken lisäksi orpo, ilman emoa tai muita ussaleita pitämässä siitä huolta.”
Tawa katsoi pientä ussalia hartaasti samalla kun keltaiset sormenpäät silittivät rahin pintaa.
”Joten otimme sen huollettavaksemme. Nöpöstä Klaanin sinilippukin keksittiin.”

273 nojasi leukansa nyrkkiinsä. Huoleton rahi hymyilytti häntäkin, jonka suuret, tappien päissä olevat silmät näkyivät pöydän ylitse. Ussal näytti olevan ihanan tietämätön sodasta, Nimdasta, kuin Sinertävistä käsistä.
”Sinänsä on hieman kadehdittava ajatus, että suvullisesti lisääntyvillä raheilla on herheet ja huoltajat, jotka hoivaavat soikasiaan. Me kanistereissa tulleet jäädymme yksin kylmään maailmaan…”
Tawa ei voinut kuvitellakaan, kuinka suurta tahatonta ironiaa nazorakin sanat sisälsivät.
”Mutta onhan meillä yhteisömme ja ystävämme tukemassa meitä.”
273 tuijotti lattiaan ja huokaisi. ”Silti aina jotkut suurissa yhteisöissä ovat niin yksin.”

Tawa nosti vihreät silmänsä valkeaan nazorakiin. ”Hei muuten. Tuosta sinun puheestasi tuli mieleen. Sinä olet varmaan huomannut, öh, aksenttisi?”
273:n kasvot vihersivät, kun hän nyökkäsi. ”Kyllä. Everstinne siti hieroa sitäkin naamaani…”
”Ehkäpä sinun pitäisi hieman harjoitella ääntämistä.”
273 kohotti taas tuntosarveaan. ”M- miten muka?”
”Jos minä yrittäisin hieman auttaa siinä?”
”E- ei sinun tarvitse-”
”Höpön löpön”, Tawa totesi tiukasti ja hymyilin. Toa tarttui Nöpöä kyljistä ja nosti rahin ilmaan. Nöpö räpytteli silmiään kummissaan.
”Yritä lausua ’Nöpö’. ’Nö – pö’.”

273 mietti pähkäili hetken, ennen kuin yritti. ”Nö- n- nöhö…”
Tawan suupieli painui vinoon. ”Kokeillaan uudestaan. Nö – pö.” Tawa heilutti rapua kevyesti ylös ja alas painottaessaan tavuja. Ussal oli lähinnä kummastunut.
”Nö – sö…”
”Nö – !”
”Nö – rö.”
Nazorak näytti oikeasti pinnistelevän löytääkseen puuttuvan äänteen suustaan.
”Tawa, ei tämä onnistu”, tiedemies tuskastui. Toa nyökkäsi lopulta kannustavasti. Hän ei halunnut uuden jäsenen pahoittavan mieltään enempää.

Tawa oli jo laskemassa rapua takaisin syliinsä, kun se alkoi vikisemään ja napsuttelemaan saksiaan.
”Noh, mikäs nyt?”
Nöpön tappisilmät tapittivat nazorakia. Rahi yritti sännätä kohti klaanilaista, mutta sen äitinsä kädet pidättelivät rahia ilmassa.
”Öh?” 273 kysyi.
Tawa nousi ylös ja käveli nazorakin eteen, kannatellen Nöpö ilmassa.
”Onko sinulla asiaa Jäätutkijalle?” nainen kysäisi rahiltaan. Valkoinen nazorak yritti säilyttää pokkansa, kun mustat pallosilmät tuijottivat häntä. Nöpön sakset kuitenkin hapuilivat jonnekin ylemmäs, torakan pään ylle.
”Haittaako?” sähkön neito tajusi kysyä ensin.
”E- ei kai…?”

Tawa nosti Nöpöä vielä ylemmäs, tiedemiehen pään ylle, jonne ussalin pihdit hapuilivat. Nöpö alkoi välittömästi nuuhkimaan nazorakin tuntosarvia. Ne taisivat muistuttaa ussalia tämän omistaan.
Mutta missä on silmät?

Tawa yritti kätkeä hymyään. 273 oli lähinnä todella hämmentynyt.

Yhtäkkiä rapu tarrasi tuntosarven tiukkaan pihtiotteeseen.

”AAAAAAAAAAAAAARRH!” 273 parkaisi. Tawa säikähti niin että pudotti Nöpön, joka jäi roikkumaan pihdillään torakan sarvesta. 273 kompuroi ylös kasvot irveessä.
”Aiaiai! Otazezoisotazezoisotazezois!” tiedemies kiljui, kun rapu roikkui tämän tuntoelimestä koko painollaan.
”Voi ei Nöpö-kulta päästä irti ei Nöpö ei mitään hätää äiti on tässä älä revi hänen sarvea irti…” Tawa rauhoitteli, saaden napattua pienen ravun syliinsä. Pitkän maanittelun jälkeen Klaanin maskotti päästi irti torakan ulokkeesta.

Pelästynyt rahi laskettiin suosiolla maahan, josta se tuhahtaen kipitti takaisin tyynylleen.
”E- et kai satuttanut itseäsi?” Tawa kysyi huolissaan ja järkyttyneenä välikohtauksesta.
Nazorak oli vajonnut kyyryyn tuolilleen, pidellen tuskaisesti päätään. ”E- en. Sa-sarvet ovat vain a-aika herkkä alue…”

Tilanne rauhoittui ja toa ja nazorak keskustelivat vielä tovin, kunnes Juuriadminin oli palattava takaisin tärkeämpiin töihin. 273 oli jo pukenut päälleen ja menossa kohti toimiston ovea.
”Oli mukava jutella. Toivottavasti alat tuntea olosi kotoisaksi Klaanissa”, Tawa sanoi.
”Joo. Kiitos samoin. Näkemiin, arvon admin.”
Juuri ennen kuin nazorak oli tarttumassa ovenkahvaan, keltainen nainen mieleen palasi se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi puhuessaan Plaploon kanssa.
”Hei! Odotatko hetken.”
273 kääntyi katsomaan Tawaa. ”Hm, mitä?”

Tawa mietti hetken, ennen kuin sanoi asiansa. ”Klaanin vankiosastolla on kaksi nazorakia sotavankeina. Ylikersantti 1034 Rautasiiveltä ja luutnantti 1002, hävittäjäpilotti. He ovat olleet Klaanissa jo pitkään. Olemme kuulustelleet heitä, mutta he eivät joko tiedä mitään tai eivät ole suostuneet kertomaan. Mietin, että saattaisitko sinä heidän maamiehenä käydä jututtamassa heitä, jos he puhuisivat sinulle paremmin?”
273 vaikutti hämmästyneeltä. Nazorakeja Klaanissa. Mit- tai, hmph. Tietysti. Kyllähän sodassa sotavankeja otetaan…

”Öh, minä mietin asiaa. En ole varma onko hyvä että yksikään nazorak tietää elossa olostani.”
”Ymmärrän”, Tawa nyökkäsi. ”Ilmoita päätöksestäsi moderaattoreille. He ohjaavat sinut selliosastolle.”
”Okei. Näkemiin.”
”Helei. Muista juoda vettä.”
”…”

273 astui käytävään. Ovi naksahti kiinni.
Yhtäkkiä Jäätutkija voihkaisi. Hän kompuroi vasten edessä olevaa seinää. Hän kohotti käden ohimoilleen.


hhhhhhHHHHHHMMROOOOOOOAAAAAAAHHHHHHmmmm!
Maa vapisi
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!

Nazorak katsoi kiivaasti ympärilleen. Hän hengitti syvään.

Olivatko Klaanin äiti ja ussalpoikanen kuulleet saman? Nazorak pudisti päätään. Hänen täytyi selvittää ajatuksia huoneessaan.