Avainsana-arkisto: Killjoy

Viime nimeämispäivä

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.


”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.


Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.


Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.


Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.


”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.


”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.

Sammakko rannalla

Bio-Klaanin saari, ranta

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.

Deltan pitkä varjo

Bio-Klaani
Vähän aikaa sitten

Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.

Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.

“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.

“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”

”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”

Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.

“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”

Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.

“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”

Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”

“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”

”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”

Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.

“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”

”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”

Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”

Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.

“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”

Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”

“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”

Mustalumi vain huokaisi.
”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”

“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”

Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.

“Ja olen sitten muuten tosissani.”

”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.”
Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.

“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.

“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”

”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”

“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.

“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”

”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”

“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”

Toa pysähtyi.
”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”

“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”

Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.

“He eivät voi auttaa.”

”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.

Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.

Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.

Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.

Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.

Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.

Aivan kuin Delta oli sanonutkin.

Guy Love

Bio-Klaani

“Ja seuraavaksi olisi xialaisen bertta-seiska-mallin hävittäjän elektroniset nousunvakaimet. syöttöloota päreinä, mutta kätevä käsistään johdottaa uusiksi. Lentovehje itsessään löytyy varmaan jostain Kohiki-salmen pohjalta, mutta meillä on tänään ilo ja ylpeys myydä nämä vähät, mitkä joku suuren kaupungin sankari on muinoin pintaan kaapinut.”

Satamakadun torille kerääntyneestä väkijoukosta kuului muutama huvittunut hymähdys, kun hirmuisella nopeudella huutokauppaa sanoillaan pyörittävän po-matoranin assistentti raahasi harmaan laatikon kärryillään väkijoukon nähtäville. Kaupattava tuote oli juuri sen verran marginaalinen, että suurin osa eturiviin ängenneistä, keskimääräistä varakkaamista henkilöistä, jättäytyi kisasta pois hintaakaan kuuntelematta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö väkijoukon keskellä olisi ollut ketään, jonka suosikkiharrastus sisältäisi menneiden vuosien lentovekottimia.

“Lähtöhinnaksi viisikymppiä. Vitosen minimikorotuksella mennään”, matoran kailotti ylisuurine keuhkoineen. Puheensorinan keskeltä odotettiin hetki, kunnes yksi eturivin paikallisista nosti käpälänsä ylös.

“Viiskytäviisi.”

Välittömästi tämän jälkeen jostain joukon takaa nousi hopeinen, paljon matoranin vastaavaa pidempi raaja.

“Kuusikymmentä.”

Torin laitamilta huudettiin ja kauppiaan ga-assistentti vahvisti nyökkäämällä.

“Kuuskytäviisi.”

Hopeinen käsi vastasi tähän hetkeäkään miettimättä. Po-matoran osoitti nuijallaan kohti nousevaa raajaa ja ärjäisi: “Seittemänkymmentä!”

Valmiiksi vähäinen innostus tuotetta kohtaan laski koko ajan, mutta vielä yksi eturivin veikkosista halusi kokeilla onneaan.

“Seittenkytäviisi!”

Mutta hopeinen käsi vastasi jälleen. Tällä kertaa nostaen samalla kolme sormea pystyyn.

“Yheksänkymppiä tarjottu! Tarjoaako joku satasen? Mennäänkö nättiin pyöreään lukemaan?”

Mutta kolmoiskorotus oli muille osanottajille jo liikaa. Muutaman sekunnin odotettuaan kauppias tuli siihen tulokseen, ettei tällaisesta tuotteesta edes kannattanut ruveta kiskomaan enempää.

“No sittenhän se on ensimmäinen… toinen ja kolomas! Myyty retron näköiselle kolistelijalle siellä takana. Huutokaupan jälkeen pöydän taakse ja maksuhan sitten tietenkin käteisellä!”


Codyn matka torilta takaisin telakalle oli kuvailtavissa lähinnä huojuvaksi. Vastavoitetut nousunvakaimet olivat nostaneet komentajan kantamusten määrän sen verran suureksi, että valmiiksi huonon syvyysnäön omaava vahki oli joutunut ottamaan melkoisen rauhassa, etteivät hänen ostoksensa tipahtaneet ja murskanneet vahkin jaloissa pyöriviä matoraneja. Hopeahaarniskaista sotaveteraania vastaan puskenut syystuulikaan ei tehnyt tehtävästä kovin helppoa.

Selkänikamat karmealla tavalla rusahdellen Cody lopulta kumartui ja laski neljä ruskeaa paperipussia, nahkaisen pullollaan olevan laukun sekä nousunvakaimen aivan telakan reunalle parkkeeratun Bettyn ruuman eteen.

Hopeinen käsi riuhtaisi hieman kehnosti toimivan vivun ala-asentoon ja jäi odottamaan, kuinka ruuman ovi laskeutui hitaasti kohti maata. Syntyvää aukkoa pitkin näki aina pommikoneen ohjaamoon asti. Väliseinien rakentaminen oli jäänyt komentajalta kesken.

Yksi nyssykkä kerrallaan Cody alkoi kantamaan ostoksiaan jo valmiiksi mittavan tavarakasan joukkoon. Vahkilta oli kestänyt hyvä tovi tajuta, ettei Klaanin lukuisien kauppiaiden hintalapuissa vaadittu jotain hänelle tuntematonta valuuttaa. Sodastakin huolimatta “eteläisemmän maailman” hintatasot olivat vain jotain ihan toista, kuin mihin Cody oli Xialla viettäminä vuosinaan tottunut.

Ehkä osasyy oli siinä, ettei täällä kenelläkään ollut tarvetta vanhan Xialaisen pommikoneen nousunvakaimelle. Mutta Cody oli varma, että syitä oli loputtomasti enemmänkin. Hän ei vain jaksanut pohtia asiaa liikaa.

Hyväkseen hän tilanteen kuitenkin käytti. Tämä oli täydellinen tilaisuus hankkia perustarpeita hiljattain uudelleenkäynnistettyyn Onu-Metrun tukikohtaan. Klaanin hinnoilla hankinnat olivat osoittautuneet paljon halvemmiksi, mitä Metru Nuilla koskaan. Cody oli melkoisen varma, että Killjoy oli muutenkin tyhjentänyt kaikki Käden tilit sotaretkiään varten. Valuutan käyttöä piti siis oikeasti tarkkailla.

Säkillinen kuivamuonaa laskeutui Nurukanille hankittujen kirjojen ja viskin vierelle. Niiden takana odottivat Xenille hankittu tarvikevyö sekä korulaatikko, jonka sisällöstä varmasti löytyisi nykyistä vankempi ketju Nimdan sirua varten. Mavrahille Cody oli hankkinut jokaisen eri tieteenalan välinesetin, minkä vain oli käsiinsä saanut. Komentaja ei vieläkään ollut ihan varma, että minkä sortin professori matoran oikein olikaan, mutta sen hän tiesi, että jokin hänen löydöistään osuisi oikeaan. Loput voisi vaikka käydä lahjoittamassa Ga-Metruun.

Asetettuaan tavarat paikalleen vahki asteli vielä ulos aluksestaan ja sulki ruuman oven perässään. Hän oli edellisenä iltana havainnut kulkiessaan voileipätiskin, jonka antimia hän halusi kokeilla. Cody lähti astelemaan takaisin kohti keskustaa, tällä kertaa mukavan myötätuulen saattelemana.

Viiden minuutin talsimisen ja kuuden minuutin miettimisen jälkeen kaiken maailman sörsseleillä (ja juustolla) täytetty eines odotti muoveissa, että vahki siirtäisi sen kallonsa aukosta sisään. Elintarvikkeiden nauttiminen oli vahkeille kuitenkin sen verran harvoin tarpeellista puuhaa, että komentaja päätti etsiä rauhallisemman sijainnin aterioinnilleen. Hän halusi nauttia joka haukusta. Vilkkaalta sivukadulta ei kuitenkaan löytynyt liiaksi istumatilaa.

Paikkaa etsiessään yksi kadunkulman suurista kuulutintorneista alkoi rätisemään. Cody oli varma, että luvassa olisi jälleen yksi “Paacoksi” kutsutun veijarin musiikkituokioista. Komentaja ei kiinnittänytkään kuulutuksen sisältöön ensin sen kummemmin huomiota. Kaiuttimista usein raikaava musiikki kun oli vanhan vahkin mielestä “ihan omituista”.

Hopeisen veikon huomio heräsikin vasta, kun yksi kaikelle kansalle kuulutetuista viesteistä kuului: ”Nyt hei, peltikakara! Kohta paukkuu pakarat!”

Vahki ei voinut olla vilkaisematta kohti tolpan päähän istutettua kaiutinta. Eikä voinut olla kovin moni muukaan. Miltei jokainen risteyksessä sillä hetkellä kulkenut klaanilainen pysähtyi ihmettelemään viestin sisältöä.

”Joo. Juuri sinä peltipelle siinä! Olen etsinyt sinua varmaan kohta kolme minuuttia.”

Voileipää vasemmassa kourassaan puristava vahki osoitti itseään kysyvänä.

“Minäkö? Onko tässä vekottimessa muka kamerakin?”, Cody ärjähti ja yritti löytää linssiä katseellaan.

”No sinä, sinä. Siirrähän se kiillotettu olemuksesi aulan puolelle. Isot kihot tahtovat jutella, joten pistäisin vauhtia.”

Risteykseen jääneiden katseet olivat nyt kaikki naulattuna Codyyn. Kaikki tiesivät oikein hyvin, mitä Paacon “isot kihot” tarkoittivat. Cody ei, mutta hän oletti, että tämä olisi se kuulustelu, jota hän oli kirjaimellisesti odottanut päivätolkulla.

Vahki murahti myöntävästi ja otti välittömästi suunnakseen linnoituksen. Päivä oli tähän mennessä sujunut vallan mainiosti. Hän ei osannut edes pelätä, että tuulen suunta olisi kääntymässä.

Bite it like a Bohrokin seitsemännen uudelleenjulkaisun ja tasan kolmen vannoutuneen fanin kiljahdukset jäivät Codyn poistuttua risteykseen. Loput jatkoivat matkaansa pohtien, mikä olisi kohti linnaa kävelevän vahkin kova kohtalo.


Kuulustelutila 1

Codyn päivän erinomainen tuuri näytti toistaiseksi jatkuvan. Kuulusteluhuoneen pöydältä löytyi pieni, olkoonkin että hieman likainen lautanen, joka sopi täydellisesti kesken jääneen voileivän paikallaan pitämiseen. Vahki ei kokenut, että juustopitoisen elintarvikkeen mussuttaminen kuulustelun aikana olisi kovinkaan sopivaa. Eikä hänellä syönnin kanssa varsinaisesti kiirekään ollut. Huvin vuoksi hän ruokaa muutenkin harrasti.

Uusi tapa, jonka hän oli telakan matoraneilta edellisten päivien aikana oppinut, oli peukaloiden villi pyöritteleminen tilanteessa, jossa piti vain tuijotella tyhjiä seiniä. Työn touhussa niitä hetkiä ei onneksi hirveästi ollut. Tyhjässä kuulusteluhuoneessa vahki oli kuitenkin kuluttanut niveliään jo melkoisen tovin. Komentaja yritti painaa muistiinsa, että ostaisi vielä öljyä ennen kotimatkaansa.

Sen aatoksen katkaisi myöskin öljyä kaipaavien saranoiden rääkäisy, joka porautui Codyn kalloon tavalla, joka sai tämän kiittelemään erityistarkoista kuuloreseptoreista. Valosuorakulmiosta harppoi sisään kevyin askelin pitkä ja hoikka, lähemmällä analyysillä selakhiksi osoittautuva kalpea hahmo. Jostain kumman syystä tämä oli sitonut ohuen kankaanpalan otsansa ympärille. Aika hassua. Lämpöarvoa noin pienen pinta-alan vaatettamisella ei juuri ollut.
Tuima kalpea selakhi – auktoriteettiä hohkaava vihreä kivi vyötäröllään – nyökkäsi vahkille ja veti vastapäisen tuolin alleen. Hetken aikaa vahkin piti prosessoida lähinnä yhä tuimempaa tuijottelua. Lyijy vieköön, kuinka tuimaa voisi tuijottelu olla? Näin tuimaa, selakhin katse valisti. Näin tuimaa.

”Iltaa”, Same sanoi.

“No iltaa”, Cody vastasi ja viimein irroitti kätensä toisistaan. Vahkin ainoa silmä räpsähteli kiusallisesti. Silmäniskuja oli hankala vältellä.

”Luutn-”, Same aloitti, mutta korjasi, ”päämoderaattori Same Bio-Klaanin lainvalvonnasta ja ylläpidosta. Minulla ja kollegallani on sinun kanssasi vähän juteltavaa.”

“No jutelkaa”, vahki hymähti tilanteeseen nähden hyvin rennosti, “Vähän tuossa jo aikaisemminkin olisin turinatuokiota odotellut. Ymmärrän kyllä jos on kiirettä pitänyt.”

Samen kireä ryhti rentoutui suorastaan silminnähden, ja hän pujotti kättään haarniskansa rintataskuun.
”Kiire, ja kuusi muuta asiaa. Haittaako, jos tupakoin?”

“Ei haittaa. Tai tuskin minussa on mitään, mitä haittaisi.”

Selakhi nyökkäsi, veti esiin pienen peltisen rasian, nappasi valkean kääreen hammasriviensä väliin ja sytytti sen. Savukiehkurat kiemurtelivat tilan keskitetyssä valossa kuin läpikuultavat käärmeet.
”Alkuperäinen tarkoitukseni oli saada sinusta yksi uusi tarina siitä, miksi Metru Nui meni niin kuin meni”, Same henkäisi sisään saaden kääryleen pään hehkumaan kirkkaammin, ”mutta en tiedä, teemmekö yhdellä uudella tarinalla enää tässä vaiheessa mitään.”

“Olen varma, että saitte muilta paljon kokonaisemman kuvan. Minä en rehellisesti edes ollut mukana kuin puolessa jupakassa”, vahki huomautti.

”Näin käsitin”, Same nyökkäsi. ”Sen sijaan kysynkin, miten hyvin tunnet järjestösi entisen johtajan, Metru Nuin sodan kenraali Killjoyn.”

Codyn rautaiset hampaat kirskahtivat toisiaan vasten ja vahkin suusta pääsi ymmärtävä hymähdys.
“Ah. Niinpä tietenkin. Noh, aika hyvin. Palvelin Metru Nuin ilmavoimissa ihan sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Suoraan Killjoyn alaisuudessa siis. Kyllä siinä miehen oppii tuntemaan.”

”Sotilasarvosi?” Same kysyi.
“Komentaja”, kuului vastaus, kuin kaupan hyllyltä. “Näin nykyään.”
”Luutnantti”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin ennen.”

“Ovat ajat hieman luistelleet ohi sotilasarvoista”, hopeinen metallikasa pohti. Tupakan savun haju muistutti sota-ajan hiljaisista taukotiloista.

Same toisti sanan ’luistelleet’ äänettömästi huulillaan, jäätyi hetkeksi tuijottelemaan ja veti sitten savukkeestaan syvemmän ja intensiivisemmän henkäisyn kuin koko keskustelun aikana.
Niiiiiin. Tiedät varmasti, että Metsästäjien jälkeen Killjoy liittyi järjestöömme. Millaisena muistat hänet sodasta?”

Codyn ei varsinaisesti tarvinnut harkita sanojaan. Mutta hetken hänen piti oikeasti kaivella hetki muistiaan. Se, mitä Killjoy nykyisin oli peitti tehokkaasti kaiken sen, minkä historia olisi mielellään jo unohtanut.
“Tehokas. Lojaali. Siviilissä rennompi, mitä kukaan enää tänä päivänä uskoisi. Suoritti tehtävänsä joka hiton kerta satanen lasissa, mutta pysähtyi aina pelastamaan toverit hädässä. Esimerkkisotilas hän oli. Sellaiseksi tietenkin luotukin.”

Same hymähti. ”Mies, johon luottaisit?”

“Valitettavasti.”

Selakhin silmät sulkeutuivat hieman mietteliäinä, mutta sitten tämä tuntui hyväksyvän vastauksen. Hän karisti savukkeestaan pieniä tummia hippusia peltirasian kannelle ja juuttui katselemaan tilan kattoon.

”Muistan itse oman joukko-osastoni komentajan hyvin selkeästi. Everstiluutnantti Razel ei välittänyt arvonimistä. Tehokas, lojaali… käyttäisin molempia sanoja hänestäkin. Hänellä oli sellainen katse, josta ei vuotanut pelkoa läpi juuri koskaan. Muistan ikuisesti ensimmäisen keskustelumme.”

Selakhi henkäisi savukettaan.

”Erehdyin kysymään everstiluutnantilta henkilökohtaista mielipidettä joukkueeni puolustuksen ryhmittämisestä. Hän tuijotti minua pienen ikuisuuden, räjähti nauruun ja sanoi”, Same madalsi hieman ääntään, ”’Nuori hai! Älä luota taistelukentällä kurttuisten ukkojen arviointikykyyn enemmän kuin omaasi! He kuolevat joka tapauksessa sinua aiemmin’.”

Codyn hörähdykset olivat aitoja. Mies ei ollut koskaan karttanut sotamuisteloita.
“Meillä ei liiempiä kentällä juteltu. Eipä ollut tarvettakaan, kun suurin osa joukoista oli koneita. Komento välitti viestinsä yleensä kauko-ohjaimella. Turinat säästettiin siihen hetkeen, jolloin oltiin jo kuivilla.”

”Vaikutat hyvältä mieheltä, komentaja”, Same sanoi. ”Miten kuvailisit sinun ja kenraali Killjoyn suhdetta nyt?”

“No olette varmaan lukeneet uutisia. Ja havainneet, että minä olen istunut ihan mielelläni täällä teidän linnoituksessanne samalla, kun maailmalla posahtelee.”

”Olen lukenut. Ja vaikka minulla onkin valitettavia kokemuksia”, Same huokaisi, ”arvon paronin kanssa toimimisesta, ovat viimeiset kehitykset saaneet minut miettimään uudelleen, miten suhtaudumme Killjoyhyn.”

“Ja senkö takia me nyt tässä juttelemme? Meinaan sotatarinat minulta eivät lopu koskaan, mutta pelkään ettei minulla ole ihan hirveästi kommentoitavaa kenraalin nykytilasta.”

Same jätti hiljaisuuden pitkäksi ja arvioivaksi. Tuima tuijotus teki paluutaan.
”Vai niin”, hän sanoi. ”Tarkoitatko siis, että et ole enää hänen palveluksessaan?”

“Teknisesti en kai uudelleenkohtaamisemme jälkeen koskaan ollutkaan”, komentaja mietti asiaa oikeasti ensimmäistä kertaa. “Kenraali Xenin palveluksessa minä olen. Ja opastajana. Killjoy teki hyvin selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan työskennellä enää sen kanssa, minkä te tunnette Mustana Kätenä.”

Same oli sen jälkeen vain savukkeen mittaisen hetken hiljaa. Poltettuaan sätkän aivan lyhyeksi hän tumppasi sen jäänteet peltirasian kanteen, sulki kannen ja sujautti rasian takaisin rintapanssarinsa väliin.
”Vai niin”, Same vastasi nousten tuoliltaan. ”Minä uskon sinua, mutta me taidamme puhua vasta pienen hetken päästä uudelleen. Pidä huolta, että kerrot saman tarinan työtoverilleni.”

Same harppoi ulos huoneesta. Valon suorakulmio oheni viiruksi, kunnes ovi kolahti kokonaan kiinni.

Codyn katse vaelteli hänen syrjään työnnettyyn elintarvikkeeseensa, mutta jäi ensin kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Oli mahdotonta sanoa, oliko Samen mainitsema “työtoveri” jo lähestymässä kuulusteluhuonetta. Huone oltiin äänieristetty juuri sen verran hyvin, ettei porraskäytävästä kuulunut käytännössä mitään.

Komentajan peukalot hakeutuivat uudestaan kierivään liikkeeseen ja yksisilmäinen katse takaisin kohti seinää. Sormiliike oli lopulta hyvin rauhoittava ja vahki ymmärsi, miksi matoranit sitä todellisuudessa harrastivat. Ei Cody itselleen olisi koskaan myöntänyt, että häntä hieman hermostutti. Mutta tämä oli perinteisesti se vaihe, jonka jälkeen kuulustelu muuttui vähemmän tuttavalliseksi.

Ja hetken, joka tuntui pitkältä kuin sekunnit plasmakranaatin sokan irti riuhtaisun jälkeen, tuli räjähdys.

Ovi pamahti auki niin kovalla vauhdilla, että saranat eivät ehtineet huutaa. Sisään viuhui päämoderaattoria huomattavasti teräisämpi – ja äärettömästi vihaisempi – ilmestys.
Skakdi, jonka irvistävä hammasrivi kilpaili terävyydestä tämän veitsimäisten harjaksien kanssa rullasi silmät leimuten sisälle. Se, että zakazlainen oli pyörätuolissa, ei tehnyt tätä yhtään vähemmän uhkaavaksi ilmestykseksi. Harmaan järkäleen hauikset näyttivät siltä, kuin niitä vasten olisi voinut rikkoa tiiliskiviä.
Pyörätuoli tärähti jarruttamatta vasten kuulusteluhuoneen pöytää, ja skakdi sen kyydissä tuijotti Codya räjähdysherkän näköisenä.

”Komentaja Cody”, skakdin muotoisen merimiinan ääni murisi kuin moottoripyörän ja telakissan äpärälapsi. ”Otaksun.”

“No niin totta tosiaan olen”, vahki ähkäisi vaikeana. Hänen arvionsa keskustelun kulusta näyttivät osuvan täysin oikeaan. “Jutellako se sinäkin halusit?”

”Kyllä”, pamahti skakdin suusta. ”Minulla olisi. Vähän kysyttävää.”

“No sitten kysyt! Sitä varten minun ateriani ilmeisesti keskeytettiin”, Cody puolustautui ja osoitti syrjään työnnettyä voileipäänsä.

Nyt skakdin olemukseen virtasi jotain supistetumpaa. Kuin sen kidasta olisi ollut purkautumassa valtava lieska, joka polttaisi Codyn elävältä, kun skakdi päästäisi sen valloilleen.
Mutta kuulustelijalla ei tuntunut olevan kiire. Se otti takapakkia pöydästä ja alkoi rullailla Codyn tuolin ympäri. Vaanien häntä. Tarkkaillen häntä. Odottaen, että hän putoaisi veneestä, jolloin se alkaisi herkutella.

Skakdi oli kärsivällinen. Se tiesi, että Cody ei pääsisi pakoon. Sillä oli tilanteen valjaat, ja se kiristi niistä niin tiukasti, että vahkin oli turha rimpuilla. Apua ei olisi tulossa.

Sen piinaavan hetken päätteeksi skakdin suu aukesi. Cody valmistautui kipuun.
”MÖRKÖ”, skakdi artikuloi.

Cody tuijotti tätä.

”MÖRKÖ”, vahki toisti.

”Jos 10 on se ainoa todellinen onnen tunne, jota kutsutaan rekyyliksi”, skakdi sanoi, ”ja 1 pyörätuoliin puutunut persaus. Niin miten arvostelisit MÖRKÖ-tykin?”

Cody tuijotti skakdia suoraan tämän punaista leiskuviin silmiin. Hän ei voinut uskoa sitä tapaa, millä häntä lähestyttiin. Se oli ennenkuulumatonta. Täysin mahdotonta. Miten kukaan julkesikaan antaa hänelle niin älyttömät vaihtoehdot?

“Miten olisi 11? Se kaikkein todellisin onnen tunne, joka lähtee siitä, kun viisi tuhatta kutia minuutissa hioo materiaa pois todellisuudestamme?”

Skakdi nosti kulmaa ja haastoi Codya jo olemuksellaan.
”Pirun vaikea uskoa!” moderaattori täräytti. ”Vain Malciremin Jumalmurha 6000 on 11, ja se söpöliini ampuu hylsytkin ulos niin kovaa että ne lentävät tankinkin kuoren läpi!”

“Tankkeja?”, Cody sylkäisi, “MÖRKÖ niittää maihin kymmenen xialaista sotakävelijää sillä aikaa, kun Malciremin pojat murehtivat jostain tavallisista panssariajoneuvoista. Taistelukenttä näyttää metallinkeräämöltä sen jälkeen, kun ollaan päästy käyttämään oikeita aseita.”

Skakdin hampaat natisivat toisiaan vasten kuin telaketjut.
”Skarrararr, Jumalmurhaa ei tarvitse edes osoittaa ksialaisten löntystelijöitä kohti! Ne KÄVELEVÄT sen piippulinjan eteen, koska niin jumalaisen kuolemanjakajan tuhoamaksi tuleminen on kunnia!”

“PAH! Oletko ikinä miettinyt, että miksi ne liskonkutaleet eivät enää valmista niitä? Jätettiin meinaan yksi MÖRKÖ laulamaan kaunista lauluaan ja osoitettiin se laitos vahingossa Xiaa kohti. Se tehdas, missä niitä valmistettiin, muuttui kuule reikäjuustoksi!”, Cody uhosi. Ja uskoi jokaiseen sanaan kaikella vakaumuksellaan.

”HAH!” skakdin virne räjähti nauruksi. ”Sanot kohta varmaan, että MÖRKÖ voi ampua ajassa taaksepäin ja räjäyttää Varjotun hiutaleiksi ennen kuin koko sota alkoi?”

“Kai olet kuullut sen teorian, että Varjottu olisi vaihtunut jossain vaiheessa sotaa? Siitä on ihan pitäviä todisteita! Häiskän kallonmuodot ovat kuulema ihan vinksallaan. Arvaa kolmesti, kenen ansiota. Tai minkä!”

Harmaa skakdi naurahti, ja vakavoitui melko pian. Sitten se rullasi hitaasti lähemmäs Codya. Ja lopulta rikkoi hänen yksityisyyttään tarttumalla vahkia olkapäistä.
Olennon ote vastasi kahta todella vihaista voimapihtiä.
”Hah hah. Nyt lopetetaan tämä skarrarin pelleily”, moderaattori sanoi jääkylmänä. ”Ja kerrot minulle rehellisesti yhden asian, komentaja Cody.”

Vahki irvisti niin vihaisesti, että johdot tämän rikkoutuneen silmän ympärillä miltei hyppäsivät irti kuopastaan.
“Antaa palaa, vihainen skakdi, joka jätti esittäytymästä! Minulla ei ole salaisuuksia! Pistä pahintasi.”
Jämeräleukainen skakdinmörkö nojasi harmaata päätään aivan lähelle Codyn kasvoja. Kurttuiset kulmat nytkähtelivät, kun hammasrivi aukesi hitaasti Annonan lippaan lailla.

”Komentaja Cody”, skakdi puski sanoja piinaavasti ulos, ja muutti äänensä kuiskaukseksi. ”Minä haluan tietää…”

Kuiskailu loppui.

”VIISI TUHATTA KUTIA MINUUTISSA? IRNAKKIN KARVAINEN PERSPIIKKI, OLETKO TOSISSASI? MISTÄ NOITA SAA TILATA?”

Samoin irvistely.

Harmaa naama vääntyi leveään hampaikkaaseen hymyyn, kun skakdi riuhtoi Codya innoissaan olkapäistä.

”SAAKO TÄSSÄ IÄSSÄ VIELÄ TEHDÄ NIMEÄMISPÄIVÄLAHJALISTOJA? SAAHAN? MATANAUTA! ’RAKAS MATA NUI, OLEN OLLUT KILTTI PIKKU PALKKASOTURI! EN TAPPANUT NYKYISTÄ POMOANI, VAIKKA EDELLINEN MAKSOI SIITÄ AIKA HYVIN!, NYKYINEN POMO OLI LIIAN HYVÄ TYYPPI AMMUTTAVAKSI SIITÄ SUMMASTA! TOIVOISIN TÄNÄ VUONNA MÖRKÖ-TYKKIÄ JA MAAILMANRAUHAA, PAITSI ETTÄ MAAILMAAN PITÄÄ JÄÄDÄ SEN VERRAN IKÄVIÄ MULKEROITA, ETTÄ MINUN ON MORAALISESTI OIKEIN AMPUA NE HELVETTIIN UUDELLA MÖRKÖ-TYKILLÄNI! RAKKAIN TERVEISIN, BLADIS!!!'”

Codyn pää yritti vetäytyä niin syvälle raskaasti panssaroitujen olkapäidensä sisälle, kuin vain mahdollista. Täydellisen hämmentynyt komentaja yritti löytää oikeita sanoja, mutta sai ne lopulta suuhunsa kiusallisella hitaudella.

“No siis… eihän niitä enää valmisteta, mutta onhan meillä pari varastossa. Ja uusi kenraalimmekin kovasti haluaisi jotenkin tukea tätä teidän sotaanne… Että ehkä minä voisin… tai siis. Varmaan minä teille saisin… Tai siis, jos haluatte kokeilla?”

Bladis irrotti kätensä Codyn olkapäistä. Hetken pyörätuoliskakdi tuijotti kommandovahkiin silmissään taivaan kaikkien tähtien tuike.
”Kokeilla…?” skakdi haukkoi henkeään.

“Jos lupaat, että sen teidän makutavihulaisen luomuksien määrä tippuu ‘liian monesta’ ‘melkein sukupuuttoon’”, vahki sai taas kasattua olemuksensa.

Bladiksen kädet puristuivat nyrkkeihin ja tämä painoi ne leukaansa vasten. Hänen koko kehonsa tärisi, kun suupielet kapusivat yhä korkeammalle.
”Siis… siis kokeilla… MÖRKÖ… siis… minä… siis minä ja MÖRKÖ… minä!!!”

“Tämänkö takia te minut tänne kutsuittekin?”, Cody aivan aidosti alkoi epäilemään. “Koska jos erinomaisten tuliluikkujen todellinen ystävä kaipaa laatua elämäänsä, niin kyllähän Musta Käsi on aina ollut heikäläisiä auttamassa.”

Kun Bladis puhui taas, hänen äänensä oli noussut ainakin oktaavilla. Hänen silmissään kimalteli kaipuu, kun ne haikailivat jonnekin kauas.

”Siis minun sormi… MÖRKÖ… liipaisin… potku… hylsyn kilahdus vasten kivikkoa… viholliseni huuto… tantereen kasteleva orgaaninen aines… ympäriinsä putoileva kivimurska… minun sormi… MÖRKÖ… minun MÖRKÖ!!!!!!!”

“Nyt kun lähden näin teoriatasolla miettimään”, Cody yllytti nyt jo täysin röyhkeästi, “niin kyllähän sitä jos laittaa toisen jalan toiselle ja toisen siihen toiseen ja kurkottaisi molemmilla käsillä, niin yltäisi ampumaan kahdella samaan aikaan. Ihan vain pohdin tässä sellaisen mahdollisuutta.”

Bladis lopetti hengittämisen kymmeneksi sekunniksi. Kun hän päästi äänen ulos, kuulosti se rehellisesti tässä vaiheessa tyhjenevältä ilmapallolta.
”VIHDOIN, JOKU JOKA PUHUU JÄRKEÄ! Hei! Pysy siinä, missä olet! Minä… minä haluan näyttää sinulle jotain!”

Skakdi pyörähti innostuneella pyörillään ja lähti kiitämään ovea kohti.
”NÄHDÄÄN KOHTA!”

Pam, ovi sanoi. Pyörät ulvoivat hetken sen raon välistä, ja Cody oli taas yksin.

Ei kovin kauaa. Same harppoi sisään sulavasti, vilkaisi oviaukolla vielä kummastuneesti olkapäänsä yli (käytävällä kuului aika paljon kiljuntaa) ja kurtisti kulmiaan.

”Hei…?”, selakhi sanoi vahkille hiljaa.

“No hei taas”, vahki vastasi, mutta ei niin hirveän hiljaa. “Toverisi pisti niin intensiivistä settiä pöytään ettei edes esittäytynyt. Kyllä teillä täällä melko hurjia petoja on linnaketta pyörittämässä.”

Same nyökkäsi melko hämääntyneen näköisenä ja sulki oven. Hän istahti Codyn edellä olevalle tuolille ja laski pöydälle papereita pursuavan kansion.

”Ennen kuin jatkan kysymyksiä”, Same sanoi, ”oletko varma ettet halua lisätä jotain siihen, mitä sanoit aiemmin Killjoysta?”

“En tahdo”, Cody huokaisi ja vakavoitui.

”Hyvä”, Same avasi kansion kumilenkin, ”minulla nimittäin on.”
Hän sujautti vahkin käsiin ensimmäisen paperin. Se oli harmaata valvontakamerakuvaa, jossa näkyi hädin tuskin kaksi hahmoa taistelemassa hehkuvan sulaton yllä. Toinen oli tuttu.

”Kenraalisi ja järjestömme suhde alkoi melko kivikkoisesti. Tänne saavuttuaan ja asetuttuaan asumaan hän hyökkäsi admin Guardianin kimppuun tappoaikeissa. Olkoonkin, että se ei ollut täysin kenraalisi omaa syytä: käsittääkseni metsästäjien kummisetä oli manipuloinut hänet luulemaan, että Guardian oli satuttanut jotakuta hänen läheistään. Jos olet kohdannut sen olennon, joka nykyään kulkee nimellä Killjoy, tiedät kyllä, mitä tuossa taistelussa kävi.”

Same sujautti hänelle toisen kuvan kliinisestä sairaalaympäristöstä, jonka keskellä operoitiin jotain vähemmän kaunista katseltavaa.

“En tohtinut edes kysyä”, Cody myönsi silmäillen vuorotellen molempia kuvia. “Hän ei vaikuttanut siltä, että olisi edes vastannut jos olisin udellut. Luulin Xian visiitin aikaan pelkäksi puvuksi.”

Taistelujen parkkiinnuttama vahki ei hätkähtänyt kuvamateriaalista, mutta se oli tarpeeksi herättämään useita ajatusketjuja joihin vahki olisi ehkä kuitenkin halunnut vastauksia ennen kenraalin korkealentoista poistumista viikkoa takaperin.

”No”, Same jatkoi, ”ylläpidon mielestä Killjoyn kokema rangaistus oli enemmän kuin tarpeeksi siitä rikoksesta, jonka hän yritti meitä kohtaan tehdä, ja lopulta hänelle annettiin anteeksi. Vuosia hän ehtikin tällä saarella asua. Taisteli sotaamme, uhrasi jopa pukunsa taistelussa Avhrak Feterroja vastaan. Killjoy nauttii admin Visokin luottamusta…”

Same otti seuraavat paperit esille. Valvontakamerakuvastoa nekin.
”… mutta en tiedä, kuinka kauan. Kenraalisi hiipparoi pari päivää sitten sisään linnakkeeseemme – ja luota minuun, tiedän yhtä tai toista hiipparoinnista – melko huonosti. Sattumalta myös noin kaksi päivää sitten sain tietää, että hän oli poistanut nimensä listalta, jonka jäsenistä yhden meillä on vakavia syitä olettaa pettäneen Klaanin. Kaiken tämän aikaa hän oli myös piilotellut mökissään nauhoitetta, jolla yksi vihollisistamme lähestyi häntä kaksoisagenttiuden nimissä.”

Cody jäi maistelemaan selakhin sanoja. Niistä paistoi kaiku, jonka olemassaoloa komentaja ei kiistänyt.
“Kovia sanoja, mutta en epäile niitä. En sano etteikö Killjoy olisi tehnyt moniakin asioita, jotka teidän silmissä näyttäisi hämärältä. Mutta sen sanon, että jos vanha kentsu jotain tekee, niin syy on yleensä aika hyvä. Se on vakio. Killjoylla on aina joku syy.”

Same pakkaili valokuvia takaisin kansioon.
”Meidän kahden kesken”, Same sanoi hiljaa, ”minäkään en ole varma, onko kenraalisi petturimme. Mutta hän on vaarallinen, ja meillä ei ole juuri nyt varaa vaaralliseen.”

“Ymmärrän. Enkä yritä puolustella ketään. Olen täälläkin kirjaimellisesti vain työkeikalla. Menen sinne, missä minua tarvitaan ja hetki takaperin se oli Killjoy, joka minua tarvitsi. Villi kortti tai ei, minullakaan ei ole tapana jättää vanhoja sotatovereita pulaan. Ymmärrät varmasti.”

Same ei vastannut taas hetkeen, vaan tuijotti lähinnä kansiota pöydällä. Hän tarttui sen reunoista hiljalleen ja nappasi sen otteeseensa.
”Mihin Killjoy tarvitsi sinua?” selakhi kysyi.

“Mihin Killjoyn käytännössä kuollut ruumis tarvitsi minua?”, komentaja tarkensi. “Kaavin sen mitä hänestä oli jäljellä tuolta etelästä sen jälkeen, kun makuta Abzumo oli tiputtanut sen ehkä koko maailman kovimman sekopään armoille. Että jos minua haluatte jostain syyttää, niin syyttäkää siitä, että kenraali Killjoy on hengissä ainoastaan erinomaisen ajoitukseni ansiosta.”

”Emme syytä”, Same sanoi nousten seisomaan.

Hän lähti astelemaan taas kohti ovea.

”Toivon vain meidän kaikkien puolesta, että pelastit oikean miehen.”

Saranat. Kolahdus. Hiljaisuus.

Vahki huokaisi syvään. Se vuoristorata, joksi kuulustelu oli osoittautunut sai Codyn energiahakuisen ruokahalun hiipumaan pisteeseen, jossa voileipä oli alkanut jo tuntumaan huonolta idealta.

Komentajan usko entisen kenraalinsa tekemisiin oli yhä kunnossa. He olivat kuitenkin molemmat sodan kasvatteja. Cody ymmärsi, että joskus piti tehdä vaikeita päätöksiä sen eteen, minkä uskoi olevan oikein. Jossain vahkin takaraivossa kuitenkin kalvoi pieni pelokas ajatus siitä, että Killjoy olisi tehnyt taas yhden kuuluisista peruuttamattomista virheistään.

Se ajatus hautautui jotenkin aina vain kovaäänisemmän oven pamauksen ja kirskuvien renkaiden alle.

… niin kumpi näistä oli nyt se paha kyttä…?

”KOMENTAJA CODY!” skakdi mylvi. ”Katso! Katso katso katso!”

Ensin Cody halusi kysyä, että mikäs sinun nimesi sitten onkaan, äänekäs skakdi. Sitten hän halusi kysyä, että haluatko jarruttaa ettet kolahda taas pöytään. Sen jälkeen hän halusi kysyä, että MIKÄ ON TUO KAUNOTAR, JOTA KANNAT SISÄÄN KÄSIVARSILLASI?

”Katsos, komentaja”, skakdi sanoi, ”minä olen luonteeltani rakentaj- hei mitä häh. Tuo ei ole totta! Otetaan alusta. KATSOS, KOMENTAJA. MINÄ TYKKÄÄN AMPUA JUTTUJA. Sitten välillä minä tykkään KASATA juttuja, mutta vain että voisin AMPUA TOISIA JUTTUJA. No niin, nyt kuulostaa jo joltain!”

Pöytä vapisi, kun sen ylle laskeutui jotain, joka näytti viideltä yhteen hitsatulta metallitangolta. Lippaita jonkin sortin tuomionpäivän koneesta sojotti ainakin viisi. Ainakin. Jos se olisikin loppunut siihen, olisi Cody lähinnä kohauttanut olkapäitään, sillä viisihän nyt oli vielä aika peruskauraa, mutta siitä kohtaa, missä jollain käytännöllisellä(tylsällä) tuliaseella olisi ollut kahva ja liipaisin, alkoi suuri kirves. Aseen ergonomiaa oltiin lyömäaseen sisällyttämisestä huolimatta kuitenkin ajateltu. Tämän vuoksi liipaisimia löytyikin laitteesta kolmesta eri paikasta. Ja jokainen niistä satavarmasti toimi, kuten kuuluikin. Kädet eivät kramppaisi tällä kaunokaisella räiskiessä. Kaikin puolin käytännöllisen tuliluikun kyljessä oli kaiverrus hehkeästä skakdinaisesta ampumalla samalla aseella ilmeisesti jonkinlaisen ohjuksen selästä. Värkin piippujen koko oli sellaista luokkaa, että se olisi hyvinkin voinut sylkeä ohjuksia sisältään. Ja niitä naisia myös. Sen verran suurikokoisista aukoista puhuttiin.

“Sano nyt, että tällä kaunokaisella on sen arvolle sopiva nimi!”, Cody vaahtosi ja imi itseensä ainoalla silmällään sen, minkä suurin osa olisi imenyt kahdella.

”En ole aivan varma!” skakdi virnuili. ”Olen makustellut hieman TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000X: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: SPECIAL EDITION:ia, mutta siitä tuntuu jotenkin… puuttuvan vielä jotain!”

“Ehkä enemmän äksiä sen kolmetonnisen perään”, Cody pohdiskeli. Hänen nuoruusvuotensa Mustan Käden asepajalla kirposivat vahkin mieleen. “Tai lisää satunnaisia xialaisia sanoja sinne keskelle. Mikään ei saa tuliluikkua kuulostamaan siistimmältä, kuin ripaus monikulttuurisuutta.”

”Pentele, se saattaisi hoitaa homman!” skakdi riemuitsi. ”Toinen ongelmani on, että tämän muoto on siinä mielessä kelju, etten ole löytänyt oivaa paikkaa kantohihnalle.”

“Ehkei hihnaa lainkaan. Olen aika varma, että yksi noista teidän torin kummajaisista piilottelee laatikollista painovoimakanokoita. Ei mitään priimaa, mutta kyllä niillä yhden aseen leijumaan saa”, vahki jatkoi tuotekehittelyä.

”Leijumaan”, skakdi toisti lumoutuneena, ”kyllä… ja mitä jos…”, hän kolautti päällimmäistä putkea nyrkillään, ”asentaisin tuohon vaikka istuimen… ja tuohon sarvet… ja tuohon polkimen…”

“Ja sivuille!”, Cody innostui, “Sivulle sellaiset itämaiset taikasiipijutut. Ne sellaiset, mitkä luovat lämmön avulla nostetta. Voisit polkea itsesi vihollisten yläpuolelle ja syöstä kuolemaa heidän joukkoonsa!”

Bladiksen lasittunut katse oli lukittunut vahkin ainoaan silmään.
”Ja sitten kun vedän tuosta liipaisimesta”, hän hehkui intoa, ”niin pääsen eteenpäin rekyylin voimalla! Ja jos haluan laskeutua, vedän tuosta liipaisimesta! Komentaja Cody! Tämähän perkele toimii! Tämä niin toimii!”

”Tämä niin toimii!”

”TÄMÄ NIIN TOIMII!”

”Tämä niin toimii!”

”Mutta”, äänekäs skakdi vielä raotti silmäkulmiin asti venyvää virnettään, ”jos sen päällä ratsastaisi, niin sehän jättäisi ainakin toisen käden vapaaksi…”

“… mukaan liitetyn MÖRKÖ-tykin liipaisimelle!”, Cody täydensi innoissaan. “Suorastaan nerokasta!”

”Tietenkin on huomioitava”, skakdi rullaili Codyn puolelle pöytää antaen kätensä vaeltaa pyssyhirviön piippua pitkin, ”että vain yksi MÖRKÖ tekisi niin paljon rekyyliä, että tämä mopo pyörisi kuin väkkärä, eli…”

“… meidän täytyy tasapainottaa sitä lisäämällä MÖRKÖ laitteen jokaiselle sivulle. Rekyylit kumoaisivat toisensa. Olen ihan varma, että se toimii niin”, vahki melkein hihkui.

”Totta helvetissä se toimii niin!” skakdi paukautti nyrkillään pöytää. ”Komentaja Cody, sinä vaikutat mieheltä, johon kannattaa luottaa tässä asiassa! Siinä tulee ehkä se pieni ongelma, että jokainen MÖRKÖ lisää vekottimeemme painoa pienen laivan verran… mutta ehkä jos suuntaamme pari sellaista suoraan alaspäin, eikö rekyylin pitäisi KUMOTA PAINOVOIMA?”

“Voi hitto. Meidän pitää olla todella varovaisia tämän kanssa”, Cody miltei vakavoitui. “Jos työntövoimaa on liikaa, saatamme työntää koko maan altamme pois. Jos kumoamme painovoiman, mutta rekyyli työntääkin KOKO MAAILMAN SIJOILTAAN.”

”Uuuh! Uuuh! Minulla on ratkaisu, minulla on ratkaisu!” skakdi hakkasi käsiään yhteen ja siirtyi kaivelemaan varustevyöltään jotain nahkataskusta vihreähehkuisen murikan vierestä. Skakdi läimäisi pöydälle Codyn esiin pienen muistiinpanolehtiön ja alkoi selata vauhdilla sen läpi. Pari sekunnin ajan komentajan tarkka konesilmä nappasi sivuilta sellaisia muistiinpanoja kuin ”olet Tagunalle tuopin velkaa” ja ”rumat kyborgirussakat menkää kotiinne”, kunnes esillä oli tyhjä sivu.

Skakdi nappasi mustekynän käteensä ja alkoi luonnostella melko ronskilla otteella kaaviota pöydälle lepäävästä hirvityksestä siihen jo nyt visioiduilla lisäyksillä. Lopuksi skakdi lisäsi aluksen sivuille sojottamaan kuusi sahalaitaista uloketta, joihin hän koki tarvetta raapia rutkasti vauhtiviivoja.

Skakdi repäisi luonnoksen lehtiöstä ja osoitti sen ylpeänä vahkille.
”Laitetaan siihen moottorisahoja!” hän hihkui.

“Kai teillä on niitä sellaisia, jotka syöksevät tulta?”, Cody tahtoi varmistaa. Jos näin hienovaraiseen suunnitelmaan lisäisi näin paljon liikkuvia osia, olisi tärkeää, että ne olisivat ‘totaalisen siistejä’.

Skakdi läimäisi kätensä vasten poskiaan ja pudotti leukansa.
”SINÄ TULET NIIN TYKKÄÄMÄÄN TÄSTÄ. Odota hetki, komentaja Cody!”

Muutamassa sekunnissa skakdi oli ulkona tilasta. Ovi ehti tuskin paukahtaa kiinni ja palaneen kumin haju ehti tuskin hälventyä, kun se törmäsi taas vasten kuulustelupöytää. Nyt skakdilla oli käsissään-

MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!

Vahki pamautti pöytää molemmilla käsillään ja potkaisi suosiolla tuolinsa syrjään. Tämä uutinen vaati seisoma-asennon.

“Olen tullut kotiin!”, Cody julisti, “Modernin sotateknologian kehtoon!”

Skakdi puristi tiukasti kädessään suuriteräistä tuliasetta ja metsänraivausvälinettä-

MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!

… ja päästi punaisesta silmästään valumaan yksittäisen, 99-prosenttisesti testosteronipitoisen kyyneleen. Se valui kauniisti hänen karskeja kasvojaan pitkin, viipyili hetken hänen leuallaan kuin sanoen jotain miehekkään lakonista ja lopulta loikkasi lattialle kalahtaen kuin joku olisi pudottanut tankinpysäytysammuksen.
Ja silloin he kaksi jakoivat pienen, syvän yhteisen hetken. Ei, he kolme. Vahki, skakdi ja MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA juuttuivat keskelle jämerää, onnellista halausta, jonka vain kaksi miestä ja moottorisaha, joka ampuu plasmaa, voisivat jakaa.

Ja kun mies irtautui koneesta ja kone miehestä, vallitsi kuulusteluhuoneessa hetken täydellinen ymmärrys. Codyn sammunut silmä loisti puhtaasti tämän vielä toimivan näköelimen keskustelun aikana koko ajan voimistuneesta hohteesta. Katarsis sai komentajan lopulta laskemaan metallisen olemuksensa takaisin penkkiin. Näin oli hyvä.

Eivätkä kaksi karjua kiinnittäneet huomiota siihen, että Same seisoi avonaisessa oviaukossa ja oli todennäköisesti seisonut jo hetken. Niin vahva oli yhteys, jonka skakdi ja vahki jakoivat moottorisahan, joka ampui plasmaa, kanssa.

”Oletko valmis?” selakhi kysyi moottorisahaa, joka ampui plasmaa, yhä tiukasti halaavalta skakdilta.

”Moottorisaha, joka ampuu plasmaa”, vastasi tämän rakastava ääni.

Same nyökkäsi ja sulki oven perässään kävellen Codyn eteen. Vihreät silmät laskeutuivat skakdin pöydälle jättämään asiaan jossa oli paljon piippuja ja vähän tylsää käytännöllisyyttä ja realismia. Sitten niiden katse siirtyi epäuskoisesti skakdiin, jonka jälkeen taas vahkiin.

Same istahti kollegansa viereen ja näytti olevan pahasti uuden savukkeen tarpeessa.
”Kuten kollegani varmasti jossain vaiheessa teki selväksi”, hän lausui hiljaa, ”meillä ei ole mitään syytä olla luottamatta sanaasi, komentaja.”

“Arvostan kovasti. Ette tekään hirveän huonosti ole itseänne esitelleet. Vaikka en olisi laittanut pahakseni sitä, että te kaksi viettäisitte enemmän aikaa tässä huoneessa samaan aikaan”, Cody naljaili.

Same yritti turhaan jakaa katsekontaktia skakdin kanssa.
”Kuulen, mitä sanot. Rehellisyyden nimissä, komentaja… meillä ei ole näinä aikoina liikaa tukijoukkoja. Nyt, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että se kansainvälinen terroristi, joka on vielä jäsenlistoillamme, ei välttämättä enää kuulu niihin.”

“En ainakaan julkisesti menisi myöntämään”, Cody tuumi myötätuntoisesti. “Vaikka siihen pukuun menee kyllä enemmän tulivoimaa, kuin pitäisi olla mahdollista. Ja sain vähän sellaisen kuvan, että sellaista pitäisi kohta osoittaa pohjoista päin?”

Same nyökkäsi monipiippuista kirveshirviötä kohti, vaikka näytti siltä kuin haluaisi vain jättää sen koko olemassaolon huomioimatta.
”Kollegani ei ole ainoa, joka pitää tuollaisista. Hänelle ne ovat tosin myös harrastus ja elämäntapa. Minä? Minä haluan myös tulivoimaa. Ja vaikka kristallisaarten ylpeyteeni sattuukin, on minun kysyttävä sinulta…”

Same sulki silmänsä ja huokaisi.
”… seisooko Musta Käsi vierellämme, jos niin pyydämme?”

Cody puhalsi kaiken ilman ulos keinotekoisista keuhkoistaan ja veti seuraavan henkäyksensä hyvin rauhallisesti.

“Minä sanoin jo ennen tänne lähtöäni, että tämä keskustelu on liian aikainen käytäväksi. Olemme hädin tuskin päässeet jaloillemme ja mikäli Matoroon on uskomista niin saamme puolustaa mestojamme kohta mustien mössökasojen lisäksi makutaakin vastaan.”

Komentaja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan seuraavia sanojaan. Hänen mielestään asia oli edennyt jo Metru Nuilla liian nopeasti, mutta toisaalta hänen uskonsa Xenin aitoon lähestymistapaan oli vahva. Ja tässä tilanteessa näemmä juuri tarpeeksi vahva.

“Mutta. Muttamutta. Kenraali Xen oli vahvasti sitä mieltä, että jos haarniskamme eivät ihan pahasti kärähdä, on mahdollista, että voimme auttaa. Siis enemmälläkin, kuin muutamalla varastomme pohjalla homehtuvalla tuliaseella.”

Viimeinen huomio oli selkeästi osoitettu enemmän skakdille, kuin selakhille.
”Komentaja Cody on järjen mies”, skakdi sanoi leveästi hymyillen. ”Katso vaikka, mitä hänen kanssaan suunnittelimme!”

”Hieno”, Same sanoi mahdollisimman nopeasti kääntyen taas Codya kohti. ”Klaani arvostaa apuanne. Voin jo nyt sanoa niin adminien puolesta. Joudun kuitenkin esittämään hyvin raa’an ja armottoman kysymyksen, eikä sitä voi pehmentää. Joten en yritä.”

Selakhi nojasi pöytään tiukemmin.
”Pysyykö se siru otteessanne?”

“Sen ja muun maailman välissä on maailman tiivein kiteytymä motivaatiota ja antaumusta. Siru ei ole karkaamassa mihinkään”, Cody puhkui luottamusta.

”Kun voitte olla varmoja, että pystytte tekemään niin turvallisesti”, Same sanoi, ”tuokaa se meille. Minulla ei ole mitään tapaa vaatia tätä, mutta toivon että voimme edes saada teidät harkitsemaan.”

“Sen keskustelun jätän ihan suosiolla Xenille ja teille. Mutta näin toistaiseksi, Matoro uskoi sen haltuumme ja perusteli itsensä ihan kelvollisesti. Minun korvaani ainakin kuulostaa siltä, ettei useampaa sellaista saisi ikinä tuoda lähellekään toisiaan. Jos Xen uskoo, että siru on turvallisempi Metru Nuilla niin olen valmis uskomaan häntä.”

Same huokaisi pettyneenä.

”Ymmärrän täysin”, hän kuitenkin sanoi nousten seisomaan. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että sirunne on syötti samalle viholliselle, joka loi meidän vihollisemme. Samalle hirviölle, joka on satuttanut meidän omiamme tämän konfliktin alusta asti. Ja parasta, mitä juuri nyt – meidän molempien järjestöjen kannalta – voisitte tehdä, olisi lähettää se olento takaisin helvettiin.”

“Siihen”, Cody virnisti, “lupaukseen minullakin riittävät valtuudet. Ruosteessa tai ei, Mustan Käden erikoisalaa on aina ollut muilta mailta tunkeilevien kusiaisten esittely loputtomalle tulivoimalle. Sitä paitsi. Kansa tahtoo yhä syyllisen taannoisille tapahtumille. Ja me annamme heille sellaisen enemmän, kuin mielellämme.”

Selakhi nyökkäsi tyytyväisenä ja ojensi kämmenensä komentajalle.
”Olet minun puolestani vapaa menemään. Toivon, että voimme pitää yllä keskusteluyhteyden, jos meille tulee uusia kysymyksiä entisestä kenraalistasi.”

Codyn hopeinen koura tarttui selakhin ojennettuun ja puristi sitä lujasti.
“Pistän Xenin soittelemaan joskus. Hänkin varmasti juttelisi mielellään teikäläisten kanssa”, Cody tuumi. Joskin tuumi myös, että luultavasti lähinnä Matoron kanssa.

”Aluksellesi on tehty lähtötilaa telakan hangaarissa”, Same vastasi. ”Olet vapaa lähtemään heti, kun olet tehnyt kaikki tarvitsemasi valmistelut.”

Codyn oli tarkoitus vastata “kiitos”, mutta hänen uteliaisuutensa otti voiton kohteliaisuudesta.
“Yksi juttu vielä”, kuuluikin siis vahkin suusta. Hänen ainoa silmänsä oli koko keskustelun loppupuolen vilkuillut Bladiksen sylissä istuvaa metallihirvitystä.

“Ehtisikö tuota testaamaan?”

Kun Same katsoi kollegansa kasvoille kipuavaa hymyä, hän tiesi että halusi olla missä tahansa muualla.


Betty, ilmatila

Kansan osoittavat sormet ja ihmettelevät katseet seurasivat jälleen yhden kierroksen linnoituksen ympäri tekevää pommikonetta. Paksu savuvana seurasi xialaista saastuttajaa, kun Codyn hurjapäiset syöksyt kiusasivat taas muutamaa muurien harjoilla kauhusta kumartelevaa vartijaa. Lopulta vahkin ohjaus alkoi viemään konetta kohti merta. Yksi rautajätin sivuovista aukesi paljastaakseen köysillä paikalleen sidotun pyörätuolin ja tuulen yli karjuvan skakdin.

Cody tasasi lentoradan ja nosti yhden robottisen peukalon tuomion metallikasaa kourissaan pitelevälle, pyörätuolissa istuvalle virneelle.

Kun Bladiksen liipaisinsormi osui pohjaan, liittyi Bettyn moottorien raivokkaan ulinan seuraan ääni, joka muistutti kahtakymmentä samanaikaisesti rääkyvää, teuraan alle joutunutta teknomyyrää. Moderaattorin luomuksessa vain vaivoin kiinni pysyvä kirves värähteli, kun ilma täyttyi luotien lisäksi hauleista ja satunnaisista terävistä esineistä, jotka näemmä toimivat ammuksina siinä missä muutkin.
Jokainen metallinen putki hitsaussaumojen kehystämässä piikikkäässä ilmatorjuntaurussa kajahti ontosti, kun sen sisus lennähti maailmaan. Metriset suuliekit leimahtivat ulos vuoron perään laulaen ilmoille musiikkiaan siinä herkässä balanssissa, johon skakdin liipaisinsormi ne ohjasti. Jos skakdilta kysyttiin, sanat ’herkkä’ ja ’balanssi’ voisivat saman tien painua vaikka helvettiin, mutta aika harva erehtyi kysymään skakdilta kummastakaan mitään.

Hylsysade kolisi meren ylle saaden tyrskyjen pinnan rikkoutumaan ja ropisemaan kuin kauniissa syyssateessa. Testosteronia uhkuvat kajahdukset pudottivat puolen kilometrin päähän merelle epäspesifiä rautaa, joka räjähti tulenpunaisin liekein sen pinnassa ja sinkosi kymmeniä kiloja kalaa kauniille aamutaivaalle.

Skakdi nauroi, kuin hullu professori. Vahki tuijotti olkansa ylitse, kuin oppilas konsanaan. Sitten hänkin puhkesi nauruun. Bettyn lentäessä kohti auringonlaskua ja allaan vilistävän meren täyttyessä TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000XXXX: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: ULTRA-LIMITED SPECIAL EDITIONin sylkemästä metallista, olivat molemmat löytäneet rauhan.

Tai siis eivät. Rauha on todella väärä sana.

Mutta jotain kaunista.

Miehisen rakkauden.