Avainsana-arkisto: Kepe

Kapuralla on asiaa

Klaanin käytävät

Askel. Toinen. Kolmas.

Niin nopeasti, että kiire selvästi oli – sen olisi huomannut vastaantulijakin, jos autioilla käytävillä olisi sellaisia liikuskellut.

Mutta silti niin hitaasti, ettei Kapura vahingossakaan herättänyt hänen ohittamissaan huoneissa nukkuvia. Uinukoot ne, jotka pystyivät – hänellä oli tärkeämpää tekemistä, ja kunhan toa ehtisi tavoittelemansa henkilön luokse, niin olisi tälläkin. Yhtäkkinen kohtaaminen Tagunan kanssa oli jo tuhlannut liikaa aikaa, vaikka sen päätteeksi solmittu sopimus olikin sepälle mieluinen.

Nyt Kapuran mielessä oli kaikkea muuta kuin Pajan juoniminen takaisin hänen käyttöönsä.
Passiivis-aggressiiviset kirjeet poliisilaitokselle, admineille ja oikeastaan aika monille muillekin olivat olleet vain turhautunutta, epätoivoista ajanhaaskausta, sillä riistäessään Kapuralta hänen työpajansa viranomaiset olivat samalla vieneet paitsi kallisarvoisen ajanvietteen myös keinon olla hyödyksi järjestölle, joka hänet niin auliisti majoitti ja ruokki.

Uuden hänen huomiotaan vaativan asian ilmaannuttua toan yksityinen sota byrokratiaa vastaan ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.

Kukapa olisi arvannut, että kaikkien niiden hämärien diagrammien ja sekavien taulukoiden jälkeen hänen hakkunsa olisi iskenyt suoraan keskelle salaliittojen ja mysteerien kultasuonta?
Tai että niiden kohde olisi oleskellut niinkin lähellä kuin hänen parhaan ystävänsä päässä?

Tietenkin joku olisi saattanut kyseenalaistaa sen, oliko tulen takojalla todella syytä olla niin huolissaan siitä, että Punaisen miehen loiseliö oli astunut myös Matoron päähän, mutta tähän kellonaikaan ja tässä mielentilassa Kapura ei niin tehnyt. Kahviossa oli liikuskellut huhuja siitä, että administo oli ryhtynyt tutkimuksiin koskien Avden nimeämien petturikandidaattien pääkoppia, mutta kukaan ei ollut maininnut epidemian levinneen sitäkin laajemmalle alueelle.

Oman uhkaavan elementtinsä juttuun toi se, ettei kukaan vaikuttanut tietävän, mikä virka loisilla itse asiassa oli – yhden löytyminen Matoron päästä ainakin vihjasi, että jokin muukin kuin silkka petturiehdokkaiden merkitseminen.

Kapuran mieleen palasi se ainoa varsinainen keskustelu, jonka hän oli käynyt aiheesta – ennen Metru Nuita, ennen Aft-Amanaa, ikuisuus sitten.

Paja
Ennen

PLASMAA AMPUVA MOOTTORISAHA.

Kaikkea sitä voikin keksiä, Kepe mietti rullallinen piirustuksia ja kaavakuvia kainalossaan.

Toa koputti Pajan oveen, ja hetkisen päästä seppä avasi sen, tervehti ja otti piirustukset vastaan.

Tutkailtuaan niitä minuutin tai pari Kapura pudisti päätään epäuskoisena. ”Vau. Enpä olisi uskonut, että noin tehokkaan plasmageneraattorin saa noin pieneen tilaan. Pitää katsoa, ehtisinkö rakentamaan tämän.”

”Pehkui-pakkaamisen pitäisi onnistua plasmageneraattorillekin ilman suurempia ongelmia”, Kepe kommentoi osoittaen sormellaan kutistuskiekoista kehitettyä generaattorin koteloa. ”Kanohi-tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita.”

”Siltä näyttää”, sanoi seppä. ”Tällaista ei siinä hypoteettisessa opistossa opetettu, jossa olen mahdollisesti opiskellut ennen saapumistani tälle saarelle.”

Kepe jätti kysymättä, kärsikö kollega sankaruuden ja insinööriyden aloilla kenties jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei ollut tainnut kuulla tulen toan menneisyydestä sanaakaan heidän vähäisten keskustelujensa aikana.

Kapura jatkoi: ”Hei muuten. Kuulin, että Snowielle… ööh, tapahtui jotain salaperäistä ja epäselvää vähän aikaa sitten? Osaisitko kertoa tarkemmin?”

Kepen päähän muistui kuva närhi-ilmiöstä, joka lumiukon sisältä oli purkautunut. Tuore muisto puistatti häntä. ”Snowie sai postipaketin, jonka sisältä häneen päätyi jonkinlainen… loinen?” hän vastasi. ”Hän vaikuttaa onneksi olevan nyt kunnossa, joskin vielä tovin sairasosastolla. Se oli kuitenkin aika karmaiseva tilanne. Tuo loinen onnistui ottamaan Snowien jotenkin hallintaansa ja puhumaan hänen suullaan. Sitten se loikkasi ulos Snowiesta koettaen käydä Tawan kimppuun, mutta tuolloin Same pisti sen kahtia.” Kepe mietti tilanteen absurdiutta. Mikä kumma se olento oli ja mistä se oli tullut?

”Kuulostaa aika pahalta”, sanoi siihen Kapura. ”Mistä se paketti tuli? Oletko tutkinut asiaa? Voisi olla jopa torakoiden juoni.”

”Jotain sensuuntaista minäkin mietin”, Kepe vastasi. ”Paketin alkuperä ei ole vielä selvinnyt. Olen kuitenkin tutkinut sen jäänteitä ja koittanut saada niistä jotain irti. Ensinnäkään loinen ei ollut yksin. Sinä yönä, kun ne lentävät koneet hyökkäsivät, loisia ilmestyi toinen. Olin juuri viemässä pakettia admineille, kun olento loikkasi Geen kimppuun. Sitä mäjäytin vaahtosammuttimella, ja se suli pois samaan tapaan kuin Snowien kimppuun käynyt.”

”A… ahaa?”

”Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta”, Kepe muisteli äskettäin tekemiään kokeita. ”Minulla ei ole vielä mitään hajua mitä se on, mutta hajusta puheenollen, se on vahvasti metallinhajuista. Ja todella kevyttä. Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin. Se tuotti… kummallisia reaktioita, mutta se ei selvästikään ole myrkyllistä.”

Kapura nosti kulmiaan kysyvästi Kepen mainitessa elävillä olennoilla testaamisen selittämättä asiaa sen tarkemmin, mutta Kepe jatkoi. ”Ja ai niin, mikä tärkeintä, loiset eivät itse olleet kaivautuneet paketista ulos. Paketti oli avattu siihen kätketyllä pienräjähteellä. En ole saanut selville, mikä signaali sen laukaisi, mutta se toimi hyvin samaan tapaan kuin se sähköpulssipommi, joka lamautti linnakkeen valot ja sähkölaitteet sinä yönä.”

”Se ainakin viittaa sodan vastapuoleen”, totesi Kapura.

”Jep. Jos se oli jokin nazorakien salainen ase, ei se onneksi onnistunut tuottamaan suurta pysyvää vahinkoa. Mutta tuollaiset hirviöt eivät vaikuta niiden luomuksilta. Luulen, että kyse on jostain muusta, joka toimii heidän puolellaan.”

”Toivottavasti tutkimukset vielä paljastavat, kuka oli kyseessä.”
”Toivon näin. No, nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan matkaani.”
”Matkaa?” Kapura kysyi.
”Tajusin tietäväni Verstaasta, tästä linnakkeesta ja Klaanin saaresta vähemmän kuin saatoin uskoa”, Kepe sanoi kääntyessään jo poispäin. ”Toivottavasti noista piirustuksista on muuten apua! Minun pitää nyt lähteä tekemään listaa kaikista saaren asutuskeskuksista, jotka olivat täällä ennen Klaania… Siru Verstaassa, voiko näin olla… Ja vielä se videonauhakin… Kezen ja Selecius-säätiö… Oi voi, täällä tapahtuu aivan liikaa…” Kepe mutisi tallustaessaan hitaasti käytävää jättäen Kapuran jälkeensä.

”Palataan plasmaisiin asioihin myöhemmin!” huusi seppä tämän perään. ”Olen itsekin lähdössä eräälle matkalle, mutta ehkä vähän vähemmän dramaattisista syistä.”

”Syistä?” Kepe huikkasi päätään kääntäen.

”Ihan henkilökohtainen reissu, en minä noin suuria mysteerejä ole lähdössä tutkimaan.”

”Hehe, no, näkemisiin!”

Nykyhetki

Siitä hänen mieleensä tuli parikin uutta ajatusta. Jos yksi loisista oli jo tehnyt pesänsä Snowien pääkoppaan, lumiukkoa ei ainakaan kohdannut tartunnan vaara, mikä saattaisi olla tehtävässä hyödyksi – olihan loinen Kepen tarinassa yrittänyt tartuttaa muita paikallaolijoita. Kuulosti siltä, että eliö oli lopulta saatu pois Snowiesta, mutta joku mieliasiantuntija saisi varmistaa tilanteen.

Ja olihan hän sitä paitsi juuri tajunnut hyvän syyn epäillä muuta.

Se toinenkin hyvä puoli lumimiehessä oli, että aika moni muu Avden petturiehdokkaista tuntui kadonneen jonnekin. Killjoy? Domek? Kapura ei muistanut nähneensä kumpaakaan sitten palattuaan Metru Nuilta. Jake ja Gekko linnakkeen seinien sisällä ilmeisesti yhä oleilivat, mutta jälkimmäinen ei ilmeisesti tehnyt niin täysissä mielen ja sielun voimissa, eikä hän tuntenut kumpaakaan erityisen hyvin.

Tärkeä huomio, mutta ei hälyttävin, jonka Kapura osasi keskustelusta tehdä saatuaan Metru Nuilla karvaan muistutuksen erään aineen vaikutuksista.

Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta… vahvasti metallinhajuista…

Vai oli se ollut vahvasti metallinhajuista?

Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin… kummallisia reaktioita…

Ai että ihan kummallisia reaktioita? Niinkö on, että se vaikutti oudosti koe-eläimesi psyykeeseen? Ja itsekin olitte nähneet pelottavia oltuanne kontaktissa mönjään?

Kepe saisi tehdä tarkemmat kemialliset analyysit itse, jos vielä ainetta omisti, mutta sepän ajatukset pyörivät paljastuksen jäljiltä ihan toisaalla. Klaanilaisille järjestetyillä harhanäkymillä saattoi olla vain yksi tarkoitus – saada heidät sekaisin siitä, mitä loiset todella olivat. Usko siihen, että Punaisen miehen lemmikit levittivät tautiaan fyysisillä tartunnoilla, sallisi niiden mellestää vapaasti kenenkään huomaamatta, jos ne eivät ainetta olleetkaan, vaan… vaan…

… jotakin… ei-aineellista? Mieliä? Ajatuksia? Ainakin Kapuran oma oli puhunut hänelle unen välityksellä. Se tuskin onnistuisi olennolta, joka oli piilossa hänen kehossaan fyysisesti.

Tämä herätti välittömästi epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jonkin ei-aineellisen saisi poistettua? Oliko Snowienkaan tartunta sittenkään kadonnut, jos loiseliön fyysinen muoto olikin ollut silkkaa hallusinaatiota?

Ja toiseksi…

… jos joku oli nähnyt niin kovasti vaivaa sekoittaakseen heidän ajatuksiaan aiheesta, miksi hänen oma loisensa oli ryhtynyt puheliaaksi juuri nyt?

Jotenkin tartunta oli heidän huomaamattaan levinnyt, jos se oli ehtinyt Matoroonkin – ehkä juuri siksi, että he olivat olleet varomattomia ja kuvitelleet tartuntojen vaativan fyysisen kulkuyhteyden.

Oliko nyt jo liian myöhäistä estää sitä, mitä loiset yrittivät?

Kapura kiihdytti askeliaan. Matoro saisi unohtaa tervetulotoivotukset – heillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavaksi.
Ja sen lisäksi toan uutinen puhui mainiosti omasta puolestaan.

Joten tervetuloa vaan – siitä Kapura ei ollut täysin varma, mihin, mutta tuskin mihinkään hänen mielipaikoistaan; sen verran uhkaava kohde oli kyseessä.. Tervetuloa, Matoro, hän lausui mielessään. Tervetuloa…

Harmin paikka

Kepen paja

Se huone, joka aiemmin tunnettiin Verstaan eteisenä, oli muuttanut muotoaan. Sen asukki oli järjestellyt paikat, pöydät, hyllyt ja kaapit, uudestaan niin, että kaikki tavara oli mahdollisimman lähellä käsillä. Kalustolaskenta oli selvästi suoritettu vastikään. Monessa paikassa oli kuitenkin tyhjää, ja kalustuksessa oli huomattavissa selviä puutteita. Pesualtaan luona ei ollut hammasharjaa ja kunnon sängyn sijaan oli nurkkaan lattialle asetettu vanha patja. Tyynyn virkaa toimitti purulla täytetty jätesäkki. Sillä seinällä, jolla oli ollut ovi jota ei koskaan ollutkaan olemassa, oli nyt nojatuoli, selkä huoneeseen päin.

Jääkaapin ovi aukesi. Viileä ilma alkoi hitaasti vuotaa huoneeseen. Kaappi oli varsin tyhjä, eikä sen sisältö vaikuttanut edustavan kenenkään tasapainoista ruokavaliota, sekin oli huoneen tapaan jollain lailla vajaa. Tai sitten huoneen asukki vain eli piparitaikinalla ja omituisilla levitteillä. Kepe nappasi hyllyltä aludermiksisen tölkin joka sisälsi … jotain virvoitusjuomaa, Kepe ei vilkaissut tölkin kylkeä ennen kuin napsautti sen auki. Sisältö maistui vadelmalta. Sitten hän palasi päivän polttavaan kysymykseen.

Vai että kummituksia.

Viime aikoina Kepe oli kovasti yrittänyt vääntää ajatuksensa johonkin maallisempaan, pois Verstaan kohtalosta ja Nimdasta. Siinä hän ei ollut onnistunut kovin hyvin. Suurin osa Kepen maallisesta omaisuudesta oli nimittäin kadonnut – tai sitä ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Hän ei vieläkään osannut pureskella tuota ajatusta päässään kovin tehokkaasti. Maallisempi puuhastelu ei myöskään ollut suuremmin auttanut. Kepe ei voinut olla ajattelematta, että tämä kummitusjahti saattoi liittyä jollain tavalla Nimdaan. Tällainen yliluonnolliselta näyttävien tapahtumien ajallinen läheisyys ei voinut olla sattumaa.

Jos mitään hänen viime aikoina kokemaansa oli ylipäätään tapahtunut. Hän ei voinut väistää tällaisia ajatuksia vaikka miten yritti. Koetti hän johdattaa mielensä juoksun mihin tahansa suuntaan, epäilyksen ja eksistentiaalisen skeptisyyden tahmeat kourat yrittivät napata häntä kiinni – ja usein onnistuivatkin. Ne hetket olivat kurjia.

Kuten myös nykyinen ajatusketju joka johti näihin ”kummituksiin”. Jokin asia oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana, jos sitä edes oli. Jokin mysteerin sydän. Tällaisen tapauksen tutkiminen alkoi Kepestä tuntua jonkinlaiselta kosmiselta ivalta. Ensin häneltä vietiin kaikki syyt uskoa siihen, että maailma oli sellainen, millaiseksi hän oli sen koko ikänsä kuvitellut. Sitten, kun hän koetti kaapia kasaan syntyneitä sirpaleita ja liimailla niistä uutta koherenttia maailmankuvaa. Sitten täysin selittämättömät väitetyt aaveolennot ilmestyivät mottaamaan Kepen maailmankuvapeiliä uudestaan. Ja palasten kasaaminen alkaisi taas alusta, ja tämä jatkuisi luultavasti kierteenä hänen loppuikänsä.

Äh. Kepe tunsi taas turhautumisen mielipiteitä odottamattomilla ja jälkikäteen ajateltuna lähinnä ikävillä tavoilla muokkaavan voiman nousevan sisältään. Kaikkea muutakin oli tapahtunut, mihin hän ei voinut mitenkään vaikuttaa. Hän oli saanut vastikään kuulla Harkelista. Hän ei ollut voinut tehdä mitään tämän hyväksi, hän ei ollut edes paikalla, hän ei ollut saanut tietää ennen kuin oli liian myöhäistä.

Entä sitten Snowie? Tämä oli ollut hänen paras ystävänsä koko sen ajan kun hän oli linnakkeessa asunut. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei Snowie kyennyt ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoitti hänelle. Verstaan… tapahtumien jälkeen hän ei montaa kertaa ollut edes puhunut tälle.

Kepe oli tottunut voivansa rakentaa kasaan mitä vain, korjata mitä vain. Mutta nyt hän oli törmännyt karuun, kylmään Totuuteen. Se, mitä hän oli nähnyt ja kokenut Verstaassa – oliko se ollut vain valetta, harhaa ja illuusiota hänen mielessään, jonka herra hän ei edes itse ollut – vai oliko se ripaus jostain peremmästä Totuudesta?

Kepen mekaanikontaidot eivät kuitenkaan auttaneet, kun tehtyjä juotoksia ei voinut enää purkaa. Rikottuja piirejä liimata yhteen.

Äh.

Jälleen kerran, ehkä turhaan, Kepe yritti karistaa nämä ajatukset mielestään. Hän rakentaisi vaikka Eldan ja Idenin avulla koneen, joka havaitsisi ja kaappaisi minkä tahansa entiteetin joka Klaanin linnoituksen käytävillä liikkui. Jonkinlaisen… jonkinlaisen imurin. Kummitusimurin. Hän kaivoi lipastosta kyniä ja paperia, istuutui pöydän äärelle ja otsikoi tulevan kaavakuvan. Säiliö tuohon, hänen edellisellä viikolla käyttämänsä havaitsin tuohon, …

Juuri kun Kepe oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan vajoamassa työskentelyn virtaan, kuului ovelta koputus. Ajatus katkesi. Hän kuitenkin nousi ja suuntasi ovelle.

”Moi!” oven takaa paljastuva Snowie tervehti.
”Öh… hei”, hämmentynyt Kepe vastasi.

Lumiukko vaihtoi painoa jalaltaan toiselle. Ja sitten toiselle.

”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe aprikoi. ”Morjens.”

Kepe ja Snowie katselivat toisiaan.

”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”

Tiedemies astui pois suuaukosta, Snowie tallusteli sisään.
”Enpäs…” lumimies mumisi, ja katseli ympärilleen työhuoneessa. Moni asia oli niinkuin ennenkin, mutta sitten taas toisaalta… ”Enpäs olekaan käynyt täällä sitten… aikoihin.”

Kepe nyökkäsi ja kääntyi takaisin kohti pöytää, jonka äärellä oli aloittanut kummituksenkaappaajan suunnittelun. Hänellä oli ollut jokin hyvä idea muhimassa, mutta nyt se vaikutti kadonneen. Mihin se liittyi?

Normaalisti Snowie olisi hyökännyt uteliaana jollakin lukuisista pöydistä olevan härvelin kimppuun, napannut hyllystä kirjan selattavaksi tai aloittanut kuulumisten utelun ja/tai omiensa kertomisen. Mutta nyt huoneessa leijui hetken aikaa vain kiusaantunut hiljaisuus. Sitten lumimies aloitti, Kepeä sillä hetkellä ärsyttävän kepeällä äänensävyllä:
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi epävarmalla äänensävyllä.
”Mietin vain, että kun tässä on ollut tätä hiipivää elintarvikepulaa…”
”Niin?”

Snowie yritti virnistää velmusti. ”Niin että oletko sinä saanut piparitaikinaa syödäksesi?”
”Äh, älä nyt jaksa.”
”Älä itse jaksa!”
”…”
”…”

Huoneen vilkkuvat härvelit jatkoivat raksuttamista.

”…”
”…”

Mutta se yksi seinä oli edelleen täysin tyhjä.

”…ei, ei tämä oikeastaan sovi. Et sinä voi vain tulla tänne mököttämään”, Kepe poikkesi totutusta käsikirjoituksesta. ”Miksi sinä tulit tänne? Riitelemään?”

Snowien kasvoille levisi hämmentynyt ilme. ”Häh. Miten niin?”
”Miten niin miten niin? Täällä minä istuin, työskentelemässä… ja sitten sinä vain tulet tänne haastamaan riitaa.”
”No enhän, tai siis, kyllähän sinä tiedät… tätähän me teemme…”

Tiedemies kurtisti kulmiaan. Hän asteli muutaman askeleen työpöytänsä taakse ja pudisti päätään. ”Ei. Tätä me teimme. Et sinä voi vain tulla tänne ja käyttäytyä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
”Mutta enhän minä sitä”, lumiukko pisti vastaan.
”Niinkö? Mitä sitten?”

Snowie nosti sormensa pystyyn, sitten laski sen, ja sitten nosti sen taas pystyyn. Ja sitten laski sen. ”Äh. Okei, ehkä en. Kyllähän muutos koskettaa meitä kaikkia. Mutta… Ajattelin, että vähän vanhaa kunnon meininkiä voisi, tai siis… emmekö me voisi vain, en minä tiedä, olla niinkuin-”
”Ei, Snowie. Emme voi!”

Työtilan keskellä seisova kaksikko tuijotti toisiaan. Toviin siivoamattoman tilan pölyhiukkainen leijaili heidän välistään. Snowie yritti:

”Mutta, jos me vaikkapa, ööh, jos me-”’
”Mitä osaa sanasta ’ei’ et ymmärrä?”
”No, entäpäs jos-”
”Aargh!” Kepe parkaisi. Hän heilautti käsiään turhautuneena ilmassa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”

”Hah!” lumiukko äännähti loukkaantuneesti. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”

Snowie astui uhmakkaana eteenpäin ja jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”

Kepe juuri ja juuri hillitsi itseään pyöräyttämästä silmiään.
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, miitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”

Lumiukko nosti kätensä puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies oli aikeissa vasta, mutta lumiukko jatkoi vielä. ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro näyttää loukkaantuneelta. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”

Kepe ei tahtonut purkaa Snowielle enempää niitä ajatuksia, jotka Profeetan valtakunnan tapahtumat olivat hänessä herättäneet – tämä ei selvästikään tahtonut kuulla niistä. Mutta kun hän esitti väitteen panoksestaan todellisen maailman pulmiin, nousi jostain epäilys hänen sanomansa täydestä rehellisyydestä. Ei hän lopulta ollut päässyt juuri eteenpäin, ja eksistentiaaliset pohdinnat täyttivät hänen päivästään suuremman osan kuin hän uskalsi myöntää. Mutta juuri nyt tiedemies ei sitä myöntäisi – ties mihin lumiukko sitten tarttuisi.

”Ei se kyllä suoraan sanottuna siltä vaikuta! Pikemminkin siltä, että olisit kaiken tällä saarella tapahtuvan yläpuolella! Ihan kuin et ymmärtäisi, mikä on oikeasti tärkeää!”

Aivan pienen hetken verran ainoastaan työhuoneen piipittävät ja surisevat laitteet puhuivat.

”Mitä sinä oikein tahdot minun tekevän?” Kepe älähti väsyneesti.
”No… En minä tiedä! Tee keksintö joka ratkaisee pakolaisongelmamme! Tee sampo joka tuottaa ruokaa nyt kun suurin osa pelloista on menetetty! Väkerrä ja improvisoi! Kuin vanhoina hyvinä aikoina!”
”Luuletko sen olevan niin helppoa? Kyhäelmäni ovat mitättömiä noin suurten ongelmien edessä!”
”Joten käytät aikaasi–” – Snowie vilkaisi pöydällä olevaan paperiin – ”kummitusimurin suunnitteluun? Missä on todellisuudentajusi?”
”Ai todellisuudentajussani on jotain vikaa vai? Kun suoritan Bio-Klaanin adminilta saamaani tehtävää?”
Kummitusimurin??

Iva kiehutti Kepen sisuksia.

”Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat klaanin?”
”No… no… ainakin… autan evakkoja sopeutumaan, ja saamaan ruokaa, ja…”
”Soppatykistö ei tainnut suojata ketään kentällä, vai koitko olevasi hyödyllinenkin sissisotilas?”

Jälleen lumimiehen valkoinen sormi nousi pystyyn, mutta siihen Snowien vastaväitteet sitten jäivätkin. ”…en ollenkaan.”

Kepekään ei viitsinyt enää jatkaa. Oli olemassa mahdollisuus, että nyt oltiin menty liian pit-
”Mutta minäpä tästä sitten lähden, olemaan hyödytön”, Snowie lausui melodramaattisesti. ”Kun täällä ei ilmeisesti saa oleskella.

Valkokasa käännähti kannoillaan ja tepasteli oviaukolle. Uksesta ulos marssittuaan hän kuitenkin vielä kurkisti sisään. ”Mutta mitäpä minä tietäisin, kun en toisaalta ymmärrä mitään.

Ovi sulkeutui.

Se ei mennyt ihan putkeen, Kepe ajatteli, sanomatta kuitenkaan ajatustaan ääneen. Ja hän tiesi, että Snowie ajatteli aivan samoin. He eivät koskaan olleet riidelleet keskenään näin, ja tiedemiehen tuntemukset muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi. Tämä sota tuntui muuttaneen kaiken peruuttamattomasti.

Hän istui nojatuoliinsa ja koetti palauttaa ajatuksensa Tawan antamaan tehtävään. Se kuitenkin osoittautui toivottomaksi; hän ei ollut arvannutkaan, miten suuri merkitys hänen työmoraaliinsa Snowien tuella oli ollut. Nyt hän ei voinut kuin ajatella lumiukon sanoja. Ja hän velloi niissä pitkän aikaa.

Ja Kepe tunsi olevansa nyt yksin, täysin tyhjän seinän kanssa.

Sammakko rannalla

Bio-Klaanin saari, ranta

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.

Nimdan lapset

Bio-Klaani

”Tule sisään”, Matoro tervehti hiljaa. ”Mitä silmällesi on tapahtunut?”
”Seikkailuja”, oviaukkoon ilmestynyt Kepe vastasi. ”… entä sinun naamiollesi?”

Matoro harkitsi hetken vastaavansa vain ’seikkailuja’, mutta se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, mitä hän olisi vastannut, kun oli vielä ollut hilpeä seikkailija.
”Nimda”, Mustalumi vastasi.

”Siinäpä juurikin syy, jonka vuoksi luoksesi tulin. Luulen, että meillä on keskusteltavaa aiheesta, mikäli tutkimuksesi ovat johtaneet yhtään samaan suuntaan kuin omani.”

”En tiedä, haluanko olla enää osallisena Nimda-tutkimuksissa”, Matoro vastasi ja istui työpöytänsä ääreen. ”Istu toki.”
Kepe veti tuolin alleen.
”Minä, veliseni, pohdin joka päivä aivan samaa. Sinäkin olet nähnyt, mitä sirut tekevät. Mutta meidän on silti jatkettava.”

Kepe etsi hetken sanoja joilla jatkaa.

”Minun täytyy tietää. Mitä sait Deltasta selville? Missä se on nyt? Ja mitä…. se teki?”
”Minulla oli lyhyen aikaa hallussani yhteensä kolme sirua”, Matoro mietti, mikä olisi tiedemiehen kannalta kiinnostavinta. ”En ole aivan varma, miten kuvailla mitään siitä, mutta athistit sanovat sitä vapaudeksi. Se ei ollut kovin kestävää. Tarina tiivistettynä, kuvittelin voivani estää sen Metru Nuin katastrofin, epäonnistuin ja tajusin, miten sokeaksi sirut olivat tehneet minut. Oikeastaan ne… ne kai sekoittivat pääni täysin. Tiesin, että minun olisi pakko luopua niistä.”

”Minä puolestani etsin Zeetaa tältä saarelta. En ole vieläkään varma, löysinkö sitä koskaan, vai löysikö se vain minut. Mutta minunkin todellisuudentajuni sumeni sen läheisyydessä. Tai näin olen sitä alkanut ajatella. Mutta jossain takaraivossani kalvaa ajatus, josko se todellakin muutti itse todellisuutta. Jolloin kaikki, mitä Nimda näytti, ei ollutkaan vain illuusiota.”

”Se ei ole illuusiota”, Matoro vastasi ja ojensi kämmenensä toa-kollegansa eteen. Siihen oli palanut tasakylkisen kolmion muotoinen arpi.
”Sain tämän, kun ensimmäisen kerran ’käytin’ Nimdaa. Kuulin makuta Abzumon saaneen identtisen kappaleen.”
Toa sipaisi viiltoa huulensa yli.
”Tämä tuli Nimdan todellisuuteen loihtimasta miekasta. Ne sirut pystyvät muuttamaan todellisuutta.”

Kepe mietti hetken. ”Näin uskot itse. Mutta voisiko olla mahdollista, että sait nuo jostain muualta? Ja nyt vain uskot, että Nimda aiheutti ne?”

Matoro ei osannut vastata mitään heti.
Hän ei ollut missään vaiheessa harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.
”Oraakkeli, se athistimunkki, puhui kolmioarvista ’Nimdan merkkinä'”, Mustalumi perusteli.

”Kenties juuri siksi arven muoto saa sinut uskomaan vielä vahvemmin siihen, että se on peräisin Nimdasta.”

”M-mutta- minä- Tarkoitan, olin aivan varma, että-”
Hän hiljeni.
Hänen arpensa olisivat voineet tulla taisteluista. XMS Angoncen ilmaan sinkoamista sirpaleista. Pudotuksesta Ko-Metrun hankeen.
”Mutta- mutta-”

”Mutta ymmärrän kyllä uskosi. Mato. Muistatko Verstaan? Varastoni? Sitä… sitä ei koskaan ollutkaan.”

”… mitä tarkoitat?”

”Siitä on nyt jo pari viikkoa, mutta en ole vieläkään saanut selitettyä sitä itselleni. Se on ylitsepääsemätön este sille, etten voi itsekään uskoa kaiken, mitä Nimda teki, olleen vain pääni sisällä. Minä ja Snowie laskeuduimme työpajani perältä alkavien varastojen ja portaikkojen läpi alas, etsimään Zeetaa, sillä saimme Nui-Korolaisista kirjoituksista selville Verstaan olleen täällä jo ennen Klaania. Ja että siitä oli tullut Zeetan piilopaikka.

Luulimme löytäneemme sirun, mutta sitten kaikki romahti. Emme löytäneet Zeetaa. Emme vastauksia kysymyksiimme, vain pohjattomasti uusia kysymyksiä. Eikä Verstaan ovea sen yön jälkeen enää ollut olemassa.

Me molemmat muistimme Verstaan. Moni klaanilainen tiesi siitä myös. Mutta nyt kaikki jäljet siitä ovat lakanneet olemasta. Tuolloin kaikelta, mihin uskoin, meni pohja.”

Matoro oli näyttänyt hyvin mietteliäältä koko tarinan ajan. Mitä enemmän hän vertasi sitä omiin kokemuksiinsa, sitä pelottavammalta Nimda tuntui.
”Tiedätkö, tuo muistuttaa aika paljon minun kokemaani. Kuvittelin pitkään, että naamiotani asutti jonkinlainen makuta – tiedän, jälkikäteen katsottuna melko typerää. Olin oikeastaan aivan varma siitä. Kuulin sen äänen kuiskivan minulle. Yleensä se rohkaisi minua tekemään asioita siruilla.
Sitten kävi ilmi, ettei sitä ollut olemassa, ja että kyseessä oli Nimda-pohjainen skitsofrenia. Aika masentava lause.”

Kepe nyökkäsi. ”Olen koettanut koostaa päässäni jonkinlaista teoriaa siitä, miten Nimda toimii. Kanohi Nimda – tiesitkö muuten, että se on Kanohi…” – Matoro nyökkäsi Kepen suureksi hämmennykseksi – ”…oli joskus kauan sitten luotu johonkin tarkoitukseen – mutta mihin, sitä voimme vain arvuutella. Sitä tuskin tietää kuin sen luoja itse, oli se sitten kuka hyvänsä, suuri henki tai kuolevainen. Jos Zeeronin athismin pitkää oppimäärää on uskominen, muinainen ritari löi sen rikki, kuuteen tuntemaamme osaan, sillä voimanahneudessaan kaikki tahtoivat sen itselleen. Jos yksittäisten sirujenkin voima on näin valtava, en tohdi edes kuvitella, mitä se tekee, jos sirut saatetaan jälleen yhteen.

Mielen naamio. Jo se, että se kantaa noin tärkeää titteliä kertoo jotain sen voimista. Kuten me olemme saaneet kantapään kautta tuta, se kykenee vaikuttamaan kaikkien sen sirujen lähellä olevien mieliin aivan… mielivaltaisilla tavoilla. Se kykenee luomaan esineitä ja paikkoja. Henkilöitä ja muistoja. Ja niistä mistään ei voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, sillä sirujen voima on niin absoluuttinen. Me voimme juuri nytkin olla sirun luomassa unessa, emmekä voisi ikinä tietää siitä, ennen kuin heräämme.

Emmekä me voi siis varmasti tietää, mikä sirujen todellinen muoto on. Nimda, tai sen takana oleva voima, on voinut saada meidät näkemään sen sellaisena kuin me sen näemme. Ja miksi sirut tekevät sen, mitä ne tekevät kantajilleen? Säteilevätkö ne vain luonnostaan jotain, mikä tekee alitajunnan syvimpien kolkkien asukeista todellisia? Vai manipuloiko niitä joku, joka voi päättää kaikesta, mitä me tiedämme ja uskomme? Saako se, joka saattaa sirut yhteen, tämän voiman?”

”Minusta tärkein kysymys on se, mitä me oikeastaan tällä tiedolla teemme. Ja ennen kaikkea, mitä me teemme niillä kirotuilla siruilla.”

”Olettaen, että me edes todella voimme tehdä niille mitään. Olettaen, että meillä ylipäätään on niistä minkäänlaista varmaa tietoa. En tiedä”, Kepe myönsi. ”Tawa on ehkä oikeassa tahtoessaan tuhota sirut. Mutta en tiedä, onko se edes mahdollista. Me olemme molemmat nähneet Nimdan tiedostavan oman olemassaolonsa. Vaikka selviäisimme Allianssista, voi Nimda itse ehkä estää sen. Ehkä parempi olisi haudata kukin kymmenen kilometrin syvyyteen Viisisakaraisen tähden joka nurkkaan. Vaikka sekin olisi ehkä vain väliaikaisratkaisu…”

”… mutta eihän viisi sakaraa riitä kuudelle sirulle”, Matoro huomautti.

”Et keskity nyt olennaiseen. Vaikka en normaalisti profetioista perustakaan, voi Nimdan legendassa olla vinha perä. Ehkä sirut tekevät kaikkensa päästäkseen jonain päivänä taas yhteen. Emmekä me ehkä voi estää sitä. Saati voi tietää, kuuluuko meidän. Kenties on vain hyvä, että niin tapahtuu, vaikkemme voi tietää sitä.”

”Niin. Minusta tuntuu siltä, että meidän ei pitäisi puuttua Nimdan vaiheisiin liikaa. Jos olen sirujen historiasta jotain oppinut, kaikille, jotka tarttuvat niihin, käy huonosti. Kukaan ei voi saada niillä aikaan mitään pitkällä tähtäimellä kannattavaa.”

”Ehdotatko, että meidän täytyy vain estää Allianssia saamasta niitä ja muutoin… vain antaa niiden olla?”

”No, jos teoriani pitää paikkaansa, Allianssi tuhoaisi itsensä, jos saisi sirut. Kuten vaikka Makuta Abzumo tällä hetkellä.”
Matoro todella toivoi, että asia oli niin, ja jatkoi: ”Minusta meidän kannattaisi vain pysyä erossa siruista.”