Avainsana-arkisto: Kehveli

Operaatio Kehveli osa I: Kohti soidinpesää ja hieman vasemmalle

*HUOM: viesti saattaa sisältää pienoista hahmokerronnallista clusterfuckenia, joten selkeyden nimissä saattaa olla hyvä pitää Amaattien wikisivua auki kaiken varulta. Hyvää päivänkatkoa.*

Vähän matkan päässä Bio-Klaanin linnakkeesta, pari päivää takaperin

Argo tepasteli vetrein askelin ruohikkoisen, metsikön rajalla siaitsevan mäen laelle aamuisen usvapilven yläpuolelle. Äänen matoran ihaili kaunista näkymää suuren Akakunsa linssien takaa. Kaksoisauringoista ensimmäinen nosti lievästi yläreunaansa horisontin takaa maalaten taivaanrannan osittain aamuruskoon. Matoran laski olkalaukkunsa ruohikolle levittäen kätensä sivuille venytellen makeasti.

Raikas aamukasteen tuoksu virtautui de-matoranin hajuaistimiin.
“Tulkaa tekin ihastelemaan tätä uljasta uuden syyspäivän alun loistoa!” Argo railatti railakkaasti olkansa ylitse. Vähän matkan päästä de-matoranin selän takaa alkoi kuulua erilaisten kangaskantamusten möllähtämistä maahan lopun seitsemän matoranin hengähdellessä ja puuskutellessa.

Argo tiiraili yhdellä naamionsa kolmesta monokkelimaisista kiikareista vajaan kahden kulometrin päässä siimittävää linnoitusta. “Tuo on näköjään se Bio-Klaani.”
“Jaa, minä kun jo katselin että sehän voi olla melkein mikä tahansa noista tusinasta hemmetin isosta linnasta mitä tuolla näkyy…” Argon takaa kuuluva näsäviisas ääni torasi. Koukkukätinen Kiro tuntui olevan ryteikössä röpäköimiseen käytetyn yön jälkeen tavallista äksymmällä päällä, puhumattakaan siitä kuinka tämä oltiin ennen lähtöä pakotettu pesulle.

Kaikkein reippaimmin koko yökävelystä selviytynyt vaikutti olevan Tokka, joka harvoin jos koskaan ei ottanut patikoinneista pahakseen, sillä hänellä tuntui aina riittävän eniten tehoa. Puinen jalka kun ei voinut väsyä. Lyan puolestaan tallusteli harmissaan ulos metsän rajalta. Kuka tahansa nämä havulehtisekametsät oli suunnitellutkin ei omannut kyllä minkäänlaista mielikuvitusta. Ohuita ja suoria puupökkelöitä joiden oksat olivat turhan ohuet ja löysät. Huivipään mieli virkistyi hieman matoranin huomattua muuten melko aution mäen alella Argon vieressä lievästi kitukasvuisen puukasvin, jonka oksaston sisuksiin entinen ninjaklaanin jäsen nopeasti vilahti.

Aina yhtä mahtipontisesti tallusteleva Paku kiri kumppaninsa kiinni. Selässään po-matoran kantoi jo vuosia yksilöllisenä ase- ööh, siis työkalunaan toiminutta vanhaa hiekanruskeaa kivistä vasaraansa. Vasemmassa kädessään kakamanaama piti tiukasti matorankokoluokan sarjatulikiväärin nahkaista kantokahvaa. Itse aseesta tiukasti kiinni pitelevä onu-matoran Gatta raahautui maata pitkin elottomana Pakun perässä. Pieni onu-matoran ei ollut tehtävälle lähdön epätavallisen ajankohdan tähden saanut nukuttua kunnolla ja oli mennyt simahtamaan kesken kävelemisen, joten Paku oli päätynyt raahaamaan pientä ystäväänsä mukana loppumatkan. Mutta sehän ei po-matorania hetkauttanut sitten tippaakaan! Gatta puolestaan harvoin päästi rakasta tuliasettaan näpeistään, eikä nukkuminen ollut poikkeustapaus.

“Kauanko mahdoimmekaan kävellä”, Tokka tiedusteli uteliaana.
“Puolisen vuotta?” Paku heitti ilmoille.
“Noh, skakdien leiristä lähdettyämme onnistuimme pitämään yllä melko tasaista kävelytahtia joten matkamme vaikuttaisi kestäneen ennalta arvellun arvion mukaisesti noin kolmisen tuntia”, ko-matoran Koli teorioi.
Argo kääntyi muita matoraneja päin. “Ehkä on viisasta levähtää tässä.”

Sievä kaukaukasvoinen Nany heittäytyi selälleen pehmeälle aamukasteiselle nurmelle. Se tuntui hyvin virkistävältä. Paku käveli muiden likelle laskien pienen maatoverinsa rakkaasta pyssystä irti jättäen onu-matoranin jatkamaan sitkeitä uniaan. Po-matoran tömähti istumaan Gattan ruhon viereen jalat ristiin kädet puuskassa. Kiven kansalainen hymähti itsekseen (ja vähän muillekin) yrittäen piilottaa olevansa muiden tavoin hieman väsähtänyt.

Kiro levitti eteensä nurmikolle valkoisen suorakulmaisen kankaan laske tummansinisen likaisen työkalupakkinsa sen viereen. Fe-matoran istuuntui alas tökkäisten koukullaan pakkinsa etuosassa näkyvää nappia. Työkalupakin kansi aukesi, paljastaen kaksi eritettyä metallikehikkoa, jotka kääntyivät sivuille tehden tilaa kolmannelle. Kunkin kehikon päällyspuolelle oli kiinnitetty niin suorakulkaisia kuin ympyräisiä reikiä mekaanikon tärkeimpiä työkaluja ja niiden eri osia varten.

Silmäpuoli siirtyi kaivelemaan kantokassiaan, kaivaen esille kapteenin antamat radiopuhelimet. Muttei siinä vielä kaikki. Raudan matoran poimi esiin vielä kolmannen, epämääräisen teknisen vempeleen. Utelias Koli käänsi jalon matatunsa silmäpuolen pitelemää esinettä johti.
“Hei, mikäs tuo on?” Ko-matoran tiedusteli.
“Jaa-a, tiedä häntä”, Kiro totesi vaimeliaasti. Esine näytti olevan lähinnä nyrkin kokoinen kuutiomainen metallinen kimpale joka peittyi miltei kokonaan johtojen syövereihin. Yhdestä härvelin sivuista puikotti pieni lautasantenni. “Kapu antoi tämän mukaan vähän ennen kuin lähdettiin laivalta. Kuulemma jotain niiden nazirottien hökötyksiä, joka pitäisi kuulemma asentaa jonnekin tuon linnan viestintäjärjestelmäkompleksiin. Jonkinlainen lähetin vissiin.”

“Propagandaa perseeseen luulen ma”, Paku mietiskeli, “tämähän menee jo jännemmäksi.” Kakamanaama oli alusta asti suhtautunut koko touhuun pienellä seikkailullisella jännityksellä, mutta tuleva underground- operaatio alkoi kutkuttaa yhä enemmän.
“Ai niin, meidän kai piti soittaa ‘herra kapteenille’ tässä ennen kuin mennään sisään”, Nany tuumi. Siinä missä osa ga-matoranin tovereista suhtautui uuteen kapteeniinsa melko heppoisasti, oli kaukau-kasvoinen neitipiraatti itse ajatellut asiaa enemmän hieman skeptisin silmin.

“Ai niin”, Tokkalla välähti. “Mutta itse en ehkä kovin mielelläni vapaaehtoisesti puhu sille…”
Bo-matoranin lause tuntui kiertävän melkein jokaisen muunkin piraatin päässä. Merirosvojoukko ei ollut vieläkään tuntunut tottuneen skakdien ja torakoiden sotilaalliselta tuntuvaan painostavaan ilmapiiriin, eivätkä olleet vielä kovinkaan valmiita mukautumaan siihen. Näin ollen he olivat viettäneet viimeiset viikot melko vaitonaisessa yleismenossa. He olivat puhuneet kaikille muille kuin toisilleen vain silloin kun heitä oli puhuteltu. Heidän uusi kapteeninsa tuntui mukautuvan omalta osaltaan noiden isojen yrmysaurusten toimitatapoihin.

“…joten”, Kiro pohti pidellen toista radiopuhelinta koukussaan, “kuka kilauttaa?”
Argo oli asettumassa ehdolle, mutta “YOINK!”, puunoksalta alas lennähtänyt Lyan oli liian nopea. Le-matoran painoi radioviestimen lähetysnappia.

Lehu-metsä

Amazua vilkaisi olkansa yli yksityistelttansa vain vienosti avonaisena olevaa sisäänkäyntiä. Ulkona oli jo selkeästi valoisampaa ja läheisen kasvillisuuden tuulessa huojuvat varjot alkoivat painautua teltan sisäseiniin. Aamu oli koittanut. Palkkasoturille omalla tavallaan seuraa pitänyt pieni rapurahi oli vetäytynyt takaisin rosoisen kuorensa suojiin pöydälle palkkasoturin yksityiseen käyttöön tarkoitettujen kommunikaatiovälineiden viereen nauttimaan sikeää unta.

Mustanaamioinen palkkasoturi itse ei ollut nukkunut silmäystäkään. Eikä teltassa edes ollut sänkyä. Koko sisätila oli täysin tyhjillään, pöytää, teknisiä laitteita ja tuolia lukuunottamatta. “Siinä kaikki mitä tarvitsen”, Amazua oli tiedottanut skakdeille ennen lähtöään laivaltaan. Palkkasoturi ei enää jaksanut muistaa, milloin oli viimeksi nukkunut. Saati sitten nähnyt unta. Mutta hän ei edes välittänyt.

Unet. Kasa erilaisia mielen sisällä tapahtuvia subjektiivisia ja toisinaan jopa absurdeja aistimuksia ja mielikuvia. Jotain sellaista, mitä palkkasoturi itse ei kaivannut päähänsä. Jotkut myös sanoivat kuinka unet olisivat mielen tapa jäljitellä muistoja ja menneisyyttä. Jo pelkkä ajatuskin siitä että Amazuan menneisyys lätkäistäisiin hänen naamalleen oli henkisesti puistattava. Hän ei halunnut ajatella sitä. Hyvin usein menneisyydestä kykeni löytämään virheitä joista kykeni oppimaan uutta, muutoin se sisälsi ainoastaan murhetta. Ja kipua.

Monet olivat sanoneet kuinka unien aikana mieli tuntui muuttuvan epämääräiseksi ja haavoittuvaiseksi. Amazua oli kovettanut mielensä keskittymään vain siihen mikä nykyhetkellä oli konkreettista. Vain siten hän tuntui kykenevän pitämään mielensä kasassa.

Palkkasoturi kääntyi tuolillaan takaisin pöydän suuntaan. Punaisen visiirin takainen katse kääntyi pöydällä lepäävää pienrahia kohti.
Mahdatkohan sinä nähdä unia Amazua pohti päässään hopeakuorista niveljalkaa tuijottaessaan.

Palkkasoturin mekaaninen sormi laskeutui elottoman kiven näköisen otuksen kuoren päälle, liikkuen hiljalleen edestakaisin. Ilmeisesti nuoren yksilön selkäkuori oli vielä sen verran pehmeä että sen läpi kykeni tuntemaan jotain. Pöydällä uinuva otus tuntui hykertelevän tyytyväisenä kuorensa sisällä. Ilmeisesti se näki kivoja unia. Mutta mitäpä merkityksellistä sen mielessä voisi tapahtua. Sen lisäksi että pieni kivirapu seurasi palkkasoturia minne tämä ikinä menikin, kaikki mitä se lähinnä teki oli pieneläinten metsästäminen ja nukkuminen. Ja kävi mitä kävi, se tuntui aina osaavan tien takaisin hänen luokseen. Ja vain yksi vilkaisu oli saanut ravun kiinnittymään häneen pysyvästi, olemaan haluton olla lähtemättä, vaikka palkkasoturi oli alkutaipaleella yrittänyt viskata tämän mereen.

Amazua muisteli lyhytkestoista viidakkosaariseikkailuaan, sitä miten oli kohdannut edessään makaavaa yksilöä lievästi isomman ja vihaisemman yksilön, jolla riitti uhkaavuuden ja agressiivisuuden lisäksi myös raakaa voimaa. Ties millainen uinuva jättiläinen hänen pöydällään lepäävän pikkuotuksen sisällä odotti.

Palkkasoturin päässä välähti. Vaikka hän oli tavallaan viettänyt viimeiset viikot aktiivisesti lähinnä tämän pienen pikkurahin seurassa, hän ei ollut vaivautunut keksimään sille nimeä.
Amazuan mieleen juolahti yksi sana; “Leal…?”

Kyseinen sana oli yksi hänen entisen kansansa kehittämästä kielestä, jonka sanavaraston pohjalta hän oli poiminut myös oman nykyisen nimensä. Kyseinen sana oli tarkoitettu kuvaamaan jotain joka oli valmis seisomaan toisten rinnalla ollen valmis olemaan hylkäämättä heitä kertaakaan, joku jonka toiselle uskoutuminen synnytti tahtoa joka kykeni kantamaan läpi minkä esteen tahansa. Joku joka olisi aina paikalla aina kun tarvittaisiin. Joku joka olisi aina vierelläsi, halusit sitä jopa tai et.

Joku uskollinen ja lojaali.

Leal, Amazua päätti.

Pöydällä odottavien viestintälaitteiden sirinä ja rätinä rikkoi teltan hiljaisuuden.
“Hyvä, juuri ajallaan.” Amazua poimi jalustallisen mikrofonin itseään päin.
“Hiio hoi”, kauittimista kuului matoranmerirosvon tervehdys. Epämääräiset häiriöäänet kuitenkin peittivät ison osan puheen selkeydestä. Palkkasoturi alkoi käännellä vapaalla kädellään radiokompleksin vastaanotto- ja singaalisäätimiä.
”Halloota halloota”, matoranin ääni jatkoi, Toimiiko tämä? Yy kaa neljä kuusi viisitoista…
Amazua jatkoi nuppien säätämistä matoranin äänen selkeytyessä. Vielä pikkuisen.


“Helvetin rämmäle…” le-matoran taputti puhelimen alapäätä kämmentään vasten, nostaen sen takaisin päänsä viereen helistellen sitä vaimeasti. Kiro seurasi vierestä skeptisin ilmein toivoen ettei huivipää rikkoisi laitetta ennen aikojaan.

Pieneen hetkeen ei kuulunut mitään.

”Täällä kapteeni”.
Oho, Lyanin ilme viesti.


“Missä olette nyt?” Amazua jatkoi mikrofoniin puhumista. “Uskallan olettaa että olette jo saapuneet määränpäähän.”

”Suometsot lähellä pesää. Toistan, suometsot lähellä pesää. Valmiina soidintansiin…”

“…”
Palkkasoturi hymähti itsekseen välinpitämättömästi. Marakatin kahdesta viimeisestä sanasta kumpusi räikeästi tälle ominainen pikkutuhman naistennaurattajan olemus.


Huivipiraatti antoi Argon poimia radiopuhelimen kädestään. Bo-matoran Tokka seurasi sivusta jännitellen yltyisikö Nanyn murhaavan terävä katse fyysisiin sfääreihin.
Argo kääntyi takaisin horisontissa siintävää linnaketta päin.
“Haloo, herra kapteeni, täällä ‘Nelisilmä’”, äänen matoran aloitti asiallisesti, “kyllä, onnistuimme saavuttamaan määränpäämme. Bio-Klaanin linnoitus näkyy suoraan edessämme.”

”Hyvä. Oletan että ainakin osa teistä muistaa suunnitelman etenemisen.”

Muutama matoraneista ihmetteli hieman oliko kapteenin vihjaus kohdistettu juuri heitä varten.
Akakukasvoinen matoran jatkoi puhumista; “Kyllä vain, herra kapteeni. Arvon ‘Kyklooppi’ on juuri valmistautumassa purkuhommiin. Ajattelimme että samalla olisi hyvä hetki hieman levähtää ennen operaation aloittamista.”

”Olkoon menneeksi”, matoranjoukon kapteenin värähtämätön ääni vastasi myöntävästi. Muutama pikku piraateista näytti jopa hieman yllättyvän miten helppoa kommunikoiminen mystisen palkkasoturin kanssa vaikutti olevan.


Amazua jatkoi. “Joka tapauksessa, kun siirrytte linnakkeen sisään, kommunikointiimme melko varmasti ilmestyy ikäviä solmuja. Paljastumisriskin välttämiseksi on paras etten itse lähde ottamaan teihin yhteyttä, joten haluan luottaa siihen että osaatte yrittää yhteydenottoa omatoimisesti mahdollisimman pian kun jotain merkittävää ilmenee.”

”Ilman muuta, yritämme sitten kommunikointia heti kun olemme löytäneet turvallisen majapaikan linnoituksen sisältä”, äänen matoran vakuutti.
Amazua halusi uskoa äänen matoranin sanoja, mutta palkkasoturi ei voinut olla pohtimatta oliko matoranien lähettäminen matkaan sittenkään viisas ratkaisu. Hän muisteli kuinka äänen matoran oli vilpittömästi kehottanut palkkasoturia luottamaan tuohon pieneen hyvin epämääräiseen piraattijoukkioon.

Vaikka Amazua oli vuosien varrella oppinut luottamaan täysin ainoastaan itseensä, jokin, mikä sai sekalaisen merirosvoryppään yhden niistä muutamasta kokonaan täysjärkisestä matoranista luottamaan noihin muihin omilta osiltaan puutteellisiin ystäviinsä, herätti palkkasoturissa hyvin varovaista luottamuksellisuutta.

“Selvä. Kapteeni kuittaa.”

Palkkasoturi sulki viestintälaitteensa, laskien mikrofonin takaisin pöydälle. Amazua siirsi jälleen painonsa istuimensa selkänojaan sormistaan ristityt kätensä vatsapanssarillaan lepäillen. Tästä eteenpäin kaikki olisi noiden pikku piraattien käsissä. Nyt hän ei voinut muuta kuin odottaa.

Amazua vilkaisi pöydällä heräilevää juuri nimettyä lemmikkiään.

Noh, ehkä jotain muutakin kuin vain odottaa.


Argo ojensi radiopuhelimen takaisin koukkuisen ystävänsä hoiviin.

“Sinä se saat tuon aina tuntumaan niin helpolta” Koli kommentoi.
“Tai sitten te saatte sen tuntumaan turhan vaikealta” de-matoran vastasi ko-matoranin suuntaan.
Nany heilutteli jalkateriään mietteliäänä. “Ei ainakaan vaikuta siltä että se luottaisi meihin vieläkään ihan täysin.”
“Hah” Paku hohotti jättäen imagonsa suojelemiseksi näyttämättä että oli melkein nukahtanut istualteen. “Luottamus ei putoa syliisi kuin lentotaidoton virpojavarpusen poikanen pitää ansaita. Kaikki tämäkin on varmaan jonkinlaista luottamuksen koettelua, ja minä ainakin aion vastata haasteeseen!” po-matoran mahtaili.

“No joka tapauksessa on aika selvää ettemme me sitä muuten kiinnosta yhtään. Se ei edes jaksa muistaa nimiämme. Tuollaiset tökeröt peitenimet tuntuu aika tympeiltä”, ga-matoran jatkoi.
“Taitaa ‘Kimulia’ vähän kismittää”, Paku myhäili.
“Ihme ettei sinua, ‘Nuijapää’…”

“Noniin, minä tässä ryhdyn hommiin, jos suonette anteeksi”, Kiron äänensävy muuttui parin viimeisen sanan kohdalla hieman tekokohteliaaksi matoranin siirtyessä takaisin syrjemmäs. Fe-matoran istuutui selin kaikkiin muihin. Hän oli aina tuntenut työskentelevänsä parhaiten ilman ympärillä tuijottavia silmäpareja.
“Saatte vissiin huilia kunnolla, tässä varmaan menee hetki.”
“Voin avittaa!” Paku marssi vasaransa esillä vaarallisen lähelle.
“Mene nyt hemmettiin sen mäiskyttimesi kanssa!” silmäpuoli ärisi. Hän ei jaksanut aina selittää Kakamanaamalle kuinka purkaminen ja täydellinen tuhoaminen eivät olleet sama asia.

“Hohhoijaa”, oksille takaisin hypännyt Lyan totesi vaitonaisesti. Le-matoran vetäisi huivinsa reunaa silmilleen ottaakseen nokoset.


Kiro asetti viimeisen ruuvimeisselinsä takaisin työkalupakkiinsa. Kehikkohirviö vetäytyi takaisin kasaan ja pakin kansi sulkeutui. Valkoisella, nyt hieman nuhjuuntuneen liinan päällä makasi kasa entisien yhteysvärkkien erikokoisia- ja muotoisia osia. Fe-matoran sitoi (tai ainakin yritti) liinan nätiksi nyytiksi jonka sulloi takaisin kassiinsa metallisten osien kilistessä sen sisällä.
“Valmis tuli”, koukkukäsi kuulutti muiden piraattien suuntaan.

Viereistä puuta vasten makoillut Tokka taivutteli niveliään. Kasvillisuuden matoran oli nousemassa pystyyn, mutta oksilta luodin nopeudella maan kamaralle laskeutununeen Lyanin aiheuttama säikähdys sai jalkapuolen kellahtamaan takaisin maahan. Hän ei useinkaan pitänyt siitä kuinka huivipää onnistui ninjailuillaan säikäyttelemään juuri häntä.

Nany vilkaisi Gattaa, joka ei ollut sen enempää tajunnan rajamailla kuin koko aamuna. “Pitäisiköhän jonkun yrittää herättää tu-”
Paku veti syvään henkeä ennen kuin ga-matoran ehti lopettaa lausettaan; “ÄÄÄÄH KUUSISARVISET HYÖKKÄÄÄÄ!!!”
Onu-matoran ponnahti pystyyn kivääri tanassa. “GÖÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!”

“Turpa kiinni!!” Kiro ärähti.
“Jaa”, Gatta totesi mitättömästi toivuttuaan herätyksestään. Onu-matoran vilkuili hetken sinne sun tänne, niin ympäröivää korpea kuin kookasta kompleksia horisontissa. “No missäs me ollaan? Perilläkö jo? Missäs se linna-astia on?”

“…se on kuule tuo tuolla”, Nany viitoitti selvästi horisontissa näkyvää kookasta rakennelmaa.
Onu-matoran tuijotti linnaketta uudemman kerran epäuskoisena. “Saatanan ruma.”
Osa piraateista rakasti pienen onu-matoranin brutaalin suoria mielipiteitä aamutuimaan, Nany ja Kiro olisivat lähinnä tuttuun tapaansa mieluummin kömpineet takaisin sänkyyn, mutta tällä kertaa ei valitettavasti ollut sänkyjä mihin kömpiä.

Kiro poimi pussistaan mustat käärityt nahkahansikkaat, joita Tokka piteli paikallaan kykloopin yrittäessä tunkea koukkunsa niiden sisään. Fe-matoran hymähti vaimeasti koukistellen käsineiden sormia peittäviä osia kokeilullisesti. Kaippa tähän tottuisi.

“Dodii!” Paku huudahti mahdisti, “viimeinen perillä on kristallikiipijä!”
“Jiee!” Gatta hihkaisi.
“Jahuu!” Lyan yhtyi.
Matorankolmikko otti varaslähdön syöksyen kilpaa mäkeä alas.

Nany ärähti. “Voi nyt taas noiden kanssa”.
“Kunpa eivät vaan kaatuisi ja taittaisi niskojaan…”, Koli tuumi.
Ga-matoran ei myöntänyt ääneen toivovansa samaa.


“HHHUOOOOOH.”
Muurin harjalla istuskeleva Vugle haukotteli jo ties kuinka monennetta kertaa.
“Taitaa väsyttää”, hiilenmustan ta-matoranin taakse talsiva viherhopeinen skakdi tiedusteli.
Matoranin kirkkaanoranssi jalo ruru kääntyi tätä kohti. “Jaah, moikka Tsipak. Mitäs sinä täällä? Sinun vuoronhan ei pitänyt alkaa vielä ainakaan tuntiin.”

“Halusinpa tulla ihailemaan auringonnousua.” Skakdi rämähti takamukselleen ta-matoranin takavasemmalle. Varhaisaamu oli ehkä ainoa näkemisen arvoinen asia tällä puolen linnaketta, muutoin silmissä häämötti lähinnä loputtomasti metsää.
“Entäpä sinä itse? Siirsivät sinut näköjään ylitöihin?” skakdi pani merkille. Yleensä Vuglea ei näkynyt aamuyövuorojen aikaan vartiopaikallaan.
“No joo. Tuossa yön seutuvilla jotkut huligaanit menivät järjestämään pienen kohtauksen ja mäjäyttämään muuria jollain tykintapaisella.”
“Oho. Mietinkin että mitä pirun mekkalaa täältä päin kuului silloin yöllä.”
“Joo. Sitten ihan vaan sen takia päätettiin siirtää osa vartioista ylimääräiseen vuoroon ihan vaan ‘varmuuden vuoksi’. HHHUOOOOOOH.”

“Niinno, tuossa kulkumatkalla taisinkin ku-KUH – KULLLHHAAAAAAH”, skakdin lause jäi kesken Vuglen haukotuksen tarttuessa. “Pentele. Niin tuossa ohimennen Zvarak taisi mainita onnistuneensa säikäyttämään jotkut hutiloitsijat pois pienellä vastatulella. Ehdin jo miettiä että jokos se ryminä alkaa.”
Vugle hieraisi silmiään toisella kädellään. “Tuollaiset joutaisivat saman tien sinne nazojen tyrmiin kidutettaviksi, mokomat mulkvistit. Mennä nyt sodan aikana tuollaisia temppuja tekemään.”

Tsipak venytteli käsivarsiaan muristen maireasti. “Muistuu ihan mieleen ne ajat kun meillä kotona zakazilla käytännön pila tarkoitti käytännössä sitä että soitettiin naapurien ovikelloa, juostiin piiloon ja odotettiin että tultiin avaamaan, sitten heitettiin kranaatti.”

Vugle vilkaisi sivusilmällä skakdiystäväänsä kummaksuneena, jättäen väsymykseltään huomiotta tämän piristysyrityksen. “No kuitenkin, seuraavan kerran jos joku munapää ryntää tänne huitelemaan pyssyineen miten sattuu niin mieluiten jymäytän ne henkilökohtaisesti täältä suoraa- hmm?”
Ta-matoran vilkaisi alas muurin harjalta. Utelias skakdi nousi pystyyn astellen työtoverinsa taakse vilkaisten tämän yläpuolelta alaspäin.

Muurin juurella seisoskeli kahdeksan matoranin värikäs joukkio. Pienen porukan etummainen, tummansävyinen matoran vilkutteli vartijakaksikolle.
“Hyvää huomenta!” matoranin suusta kuului harjalle hieman vaimea huuto.
“Mikähän sirkusseurue tuo on olevinaan…” Vugle mietti, vilkuttaen takaisin.

Muurin juurella

“Noniin, ilmeisesti saimme heidän huomionsa”, Argo tuumi.
“Vauhtia sitten”, Kiro torasi, “niveliä kolottaa jo maan perkeleesti…”
Oukkei” Gatta totesi itsekseen, kurottaen pakarivärkkinsä muurin harjanteella töllisteleviin mölleihin. “AVATKAA SAATANA!!”

Piraattijoukko hätkähti onu-matoranin kovaa kiljahdusta, joka eittämättä kantautui kahden vartijan korviin…

Muurin harjalla

Tsipak hymähti vaatimattomasti kuulemalleen, siinä missä Vuglen suupielet venyivät nyrpeinä sivuille. Olikohan heillä vielä siellä varastossa niitä sinkoja…

Muurin juurella

“Hemmetin ääliö!” Nany syöksyi tukkimaan onu-matoranin suun kämmenellään.

Argo kohensi kurkkuaan ollakseen valmiina huutamaan vielä vähän pidempään. “Nöyrimmät pahoittelut ystäväni puolesta!” Äänen matoran äänehti mahdollisimman kuuluvasti. “Olemme kulkeneet pitkän matkan ja osa meistä on lievästi uupumuksesta ärtyneitä!”

“Lievästi ilmaistuna…” Paku kuiski vieressään seisovalle Tokkalle viitaten toisella puolellaan seisovaan Kiroon. “Au…” po-matoran sai tuntea kärttyisän silmäpuolen kovan kyynärpään kyljessään.

“Saavumme kaukaa saaren länsiosista”, Argo jatkoi, “Nazorakein ja skakdien uhka on ajanut meidät pois kotiseudultamme, ja olemme matkanneet saaren halki siinä toivossa että arvoisa Bio-Klaani voisi tarjota meille suojaa!”

Muurin laella

“…kuulitko yhtään mitään mitä nuo juuri sanoivat?” epävarma Vugle kysyi skakdilta.
“Varmaan lisää pakolaisia”, Tsipak arveli. “Eiköhän nuo voi mielihyvin päästää sisään.”
“No olkoot, mutta jos noista koituu myöhemmin ongelmia, syytän sinua.”
“Miten vaan”, Tsipak vastasi lepsusti, “Neuvo sinä niille tie, minä mene ilmoittamaan että saadaan kohta lisää ylläpidettäviä.”
Viherhopeinen skakdi kääntyi kannoillaan ta-matoranin poimiessa megafonin.

”Noniin, kuunnelkaas. Läheisin portti sisään löytyy kun kävelette tästä tuonne vasempaan päin.” Vugle viitoitti kädellään vasemmalle sivulleen. “..ööh, siis tuonne teidän vasemmalle. väsynyt muurinvartija vaihtoi kätensä osoittamaan oikealle. ”Ilmoitamme eteenpäin tulostanne, joten siellä on vissiin joku ottamassa teitä vastaan. Alkakaahan painua siitä.”

Muurin juurella

“Paljon kiitoksia!” Argo huusi vilkuttaen, vaikka vartija tuskin kunnolla kuuli häntä. Matoranit nostivat väliaikaisesti lasketut kantamuksensa lähtien kävelemään. Gatta tönäisi nyrpeän ga-matoranin kämmenen hemmettiin suunsa edestä.


Tokka hieraisi korkean muurin seinää, tuijottaen kohti seinämän yläosaa.
“Sitä ei voi ikinä lakata hämmästelemästä miten iso urakka tällaisten suojamuurien eteen tarvitaan…” bo-matoran mietiskeli ääneen.

“Hah, ihan perusjuttuja”, mahtaili Paku. “Muistan yhä kuinka käytimme poikien kanssa aamut ja illat vanhan kotikylän muuraamiseen ihan puhtaasti harrastusmielessä.”

Nany hymähti skeptisesti. “Kas kun et väittäisi että muut olivat paikalla vain muodon vuoksi ja oikeasti sinä hoidit yksin kaikki työt.”
Kakamanaama pöhähti. “Kunniantuntoisuuteni estää minua ottamasta kaikkea kunniaa täysin itselleni! Vaikka muu konkkaronkka olikin suureksi avuksi. Mutta ennen kaikkea niillä mailla kova ja raskas työ oli hupia parhaimmillaan! Ja lisäksi armas koti pysyi hyvin suojassa. Ja ylijääneillä lohkareilla heiteltiin leipiä.”
“Jjjep…”

Tokka laski katseensa muurin huipusta takaisin menosuuntaan. “On se kuitenkin iso sääli että tällaisetkaan mahtiteokset eivät säily ikuisesti”. Tämä porukan toinen kakamakasvoinen henkilö muisteli useita raunioita ja unohdettuja kaupunkeja. Harva kykeni kuvittelemaan miten kauniilta ja loistelialta ne olivat näyttäneet joskus satoja tuhansia vuosia sitten. Ainakin ne varmaan olivat silloin olleet vähemmän täynnä ilkeitä ja tappavia rahipetoja…
“Varmaan tämäkin paikka on varmaan pitkän ajan päästä vain kasa raunioita.”

“Niinnoh, eihän mikään ikuisesti kestä…” Koli tuumi. “Itse asiassa isomman globaalin katastrofihetken edessä tällainen paikka olisi varmaan ensimmäisiä joka jäisi ehkä ison hyökyaallon jalkoihin…”
“No mistäpä niin suuri mullistus nyt yhtäkkiä ponnahtaisi?” heitti Gatta.

Piraattijoukkio alkoi lähestyä linnakkeen muurin sivuporttia. Muurin harjalla partioiva vartija viittoi kädellään muita vartijamatoraneja avaamaan portin, joka narisi siirtyi syrjään suuaukon edestä.
Saisivat rasvata saranat paremmin… Kiro kritisoi mielessään.

Joukon etummaisena kävellyt Argo kääntyi matkakumppaneitaan päin. “Noniin, nyt kun olemme astumassa näin karkeasti ilmaistuna vihollisalueelle, muistetaan sitten olla kunnolla, jookosta?”
“Vankeja ei anneta!” Paku julisti.
“Puhu noin sitten keskellä toria ja päädyt varmasti putkaan” Nany läksytti. “Jos niin käy niin minähän en tule pelastamaan.”
“Niinhän sinä aina sanot”, Gatta tökki pehmeästi ga-matorania kylkeen.
“Ngiängängängängäää.”
“Gönhghöghöghööö.”

Matoranporukka alkoi lähestyä porttia yhä enemmän.
“Toivottavasti tässä ei käy hullusti…” Koli epäröi. Ko-matorania alkoi hermostuttaa usein tällaisten tilanteiden edessä tavanomaista enemmän.
“Pää kylmänä”, Tokka päätti yrittää karkottaa ystävänsä ennakkoluuloja, miettien jälklikäteen itsekseen oliko kuulostanut hieman rasistiselta. “Yritä muistaa mitä kapteenimmekin sanoi…”

Yön Timo II, puoli tuntia ennen lähtöä

Amazua avasi kapteenin kajuutan oven astuen laivansa kannelle. Puolet matoraneista oli jo odottelemassa valmiina purtilon yläkannella. Äänen matoran Nelisilmä pakkasi viimeisiä tavaroita ja elintarvikkeita edessään olevaan reppuun Kokin pidellessä edessään tarkistuslistaa pakattavista asioista.
“Missä muut ovat?” palkkasoturi tiedusteli katseltuaan hetken ympärilleen.

Bo-matoran nosti naamionsa muistilapusta. “Nooh, Lyan – siis “Marakatti” on vielä pakkaamassa, ‘Kimuli’ ja ‘Nuijapää’ ovat alakerrassa hoitamassa ‘hoitamassa ‘Kyklooppia’ edustuskuntoon.’”
“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?”, Amazua kysyi.

”Pysy paikallasi nyt! Tämä ei satu yhtään jos et pyristele!”
“Käpälät irti mokomat munavatkaimet!”

Alempaa laivan kannen alta kaikuivat ga- ja fe-matoranien äänet, mitä seurasi raastava ääni joka muistutti etäisesti jonkinlaista laikkahiomakonetta.
“…että sikäli”, bo-matoran totesi osaamatta muiden kannellaolijoiden tapaan kommentoida sen paremmin. Puujalka palasi pidemmittä puheitta takaisin muistilistansa pariin, närkästyen siihen miten yksi muista matoraneista oli tehnyt listaan omia lisäyksiään.
“Lyan”, Tokka kääntyi mastoa pitkin laskeutuvan huivipään suuntaan, “tämä on salainen tehtävä, ei tyttökalenteritapaaminen.”

Kokkia tuijottava Marakatti esitti ensin pettynyttä naamaa, mutta tyytyi kohauttamaan olkapäitään neutraalisti lähtien kiipeämään takaisin kohti maston tähystyskoria purkamaan osan matkatavaroistaan.

Amazua seurasi hetken le-matoranin vaivatonta kiipeilyä. Ainakin palkkasoturi koki voivansa olla tyytyväinen matoranalaistensa täsmällisyyteen. Lähtöön oli aikaa suunnilleen puoli tuntia.
Amazuan kasvomaski kääntyi oikealla istuvaa onu-matorania kohti. Pätkä istui leppoisasti pehmeän säkin päällä kiillottaen konetuliasettaan hymyssä suin, ilmeisesti valmiina ottamaan sen mukaansa.
“Ilmeisesti sinulla on jo kaikki mitä tarvitset”, palkkasoturi totesi.
“Jjep” onu-matoran vastasi ilmoisesti.

Palkkasoturi pelkäsi onu-matoranin ymmärtäneen tehtävänannon jotenkin väärin, mutta vietettyään viikot tämän kanssa hän ei osannut yllättyäkään. Amazua mietti hetken miten oikaisisi asian maakansalaiselle mahdollisimman selvästi.
“Kuulen… Kai sinä tajuat että tämä asia, mihin te olette juuri ryhtymässä, on tarkoitukseltaan olla salainen piilo-operaatio?”

Pätkä nosti katseensa kapteeniaan kohti hieman hämmentyneen näköisenä.
“Kyseessä ei siis ole mikään aseellinen hyökkäys.” Amazua jatkoi. “Teidän siis ei ole alkuunkaan tarkoitus mennä sisään vastustajien linnoitukseen tappamaan tai räjäyttelemään mitään.”

Pakarinaama tuijotti palkkasoturia.
“…herra kapteeni.” Pätkän ääni oli yllättynyt. “Voisi melkein luulla että pidätte minua murhanhimoisena tappokoneena.”
“…no kauniisti ilmaistuna”, Amazua mietti hetken vastausta, mutta katsoi hyväksi puhua suoraan. “Minulta ei ole jäänyt huomaamatta halusi ampua kuoliaaksi jok’ikinen liikkuva asia mikä ei kuulu pieneen merirosvoporukkaasi. Mikä syy minulla olisi olettaa että tajuat olla toteuttamatta ammuntafantasioitasi merkittävällä hetkellä?”

Onu-matoran laski nopeasti sarjatulikiväärinsä nojaamaan olkapäätään vasten siirtyen kaivelemaan vieressään maannutta kantokassia. Se oli täytetty täytetyillä aseeseen sopivilla ammuslippailla. Pakarinaama poimi esille yhden kappaleen kutakin kolmea erilaisilla väreillä merkattuja lippaita; yksi punainen, yksi keltainen ja yksi vihreä, ja avasi niistä jokaisen. Matoran poimi keltaisen ja vihreän vasempaan käteensä nostaen punaisen oikeallaan kapteeninsa nähtäville. Palkkasoturi kumartui hieman lähemmäs nähden ammuslippaiden olevan täynnä tummia kuulia.

“Nämä on sellaisia jotka tekee melko tujua vahinkoa ja joita tulee aina käytettyä kun ympärillä pyörii kaikkea kivaa mölliä mitä käyttää harjoitusmaalina” matoran selosti, vaihtaen punaisella merkityn lippaan tilalle keltaisen. “Nämä taas on Nörtin ja Myrtsin (Kiron) tekemiä erikoislaatuisia paukkuja, joita tulee käytettyä aina silloin jos muita piraatteja tai muita ilkiöitä tulee kiusaamaan. Puhkoutuvat tosi kovaa silloin kun osuu. Ei ne toki tee mitenkään kuolettavasti damakea, mutta aiempien kokeilujen perusteella tekee ainakin ihan hemmetin kipiää.”

Matoran oli jo laittamassa lipaslajitelmaansa takaisin kassiinsa, mutta selostus tuntui palkkasoturin mielestä vielä keskeneräiseltä. “Entä vihreät?”
“Hätävaravälipaloja”, matoran poimi yhden lippaan sisältämistä tummista ja ympyräisistä hedelmäkarkeista ääntä kohti. “Älkää kertoko Nanylle…”

Palkkasoturi suoristi asentonsa. Hän oli pieneksi hämmästyksekseen aliarvioinut pienen pyssymiehen ajattelutapaa. Mutta siitä huolimatta Amazuaa arvelutti matoranin kepeä asenne. “Oli miten oli, on kuitenkin parasta jättää tuo tänn-…”

Onu-matoranin silmä laajenivat järkytyksestä palkkasoturin sanoja kohtaan. Pätkä vetäisi rakkaan tuliaseensa pois kapteenin käsien ulottuvilta käärien omansa tiukasti sen ympärille.

“…” Amazua tuijotti matoranin kauhistuneita kasvoja, hivuttaen kätensä hieman lähemmäs. Pätkän kasvot muuttuivat hätäytymisestä surumielisiksi tämän halatessa asettaan entistä tiukemmin.

Palkkasoturi perääntyi. “Hyvä on. Mutta jos sinut pidätetään aseen hallussapidosta, saat odottaa Klaanin huostassa operaation loppuun asti.”

“Öööh, herra kapteeni…”
Amazua kääntyi toisella puolella kantta lähtöä odottelevaan Tohtoriin.
“En haluaisi esittää epäilyjäni siitä että operaatio saattaisi hyvinkin epäonnistua, mutta jos kävisi niin että kaikki, tai suurin osa meistä jotenkin jäisi kiinni, mitä sen jälkeen tapahtuisi…?”
Ko-matoranin kysymys tuntui saavan myös muun viiden kannella oleskelevan matoranin huomion.

“En tiedä”, palkkasoturi vastasi. “Se, tuletteko jäämään kiinni, ja mitä tapahtuu siitä eteenpäin, riippuu kokonaan teistä itsestänne. Uskon kuitenkin Klaanin olevan siinä määrin armollinen, että suhtautuisivat teidänlaisiinne kovin raa’asti. Riippuen siitä miten hyvin osaatte puhua heitä ympäri. Pahimmassa tapauksessa voitte vaikka väittää että kiristimme teitä. Kaikki riippuu täysin teidän omasta harkintakyvystänne.”

Koli, tai muutkaan matoraneista, ei osannut arvioida oliko piraattipoppoon kapteenin sanojen tarkoitus olla rohkaisevia vai ei…

Nykyhetki

Linnakkeen portti avautui kokonaisuudessaan matoranmerirosvojen edessä. Loputkin matoraneista keräsivät päättäväisyytensä ja astuivat sisään. Muurikäytävän katosta ja seinistä roikkui tusinoittain kirkkaita valokiviä, jotka loivat kiviseinille lämpimää valaistusta. Muurikäytävän seinämillä oli muutamia ovia, varmaankin henkilökuntaa varten. Käytävän päästä erottui lähinnä kirkasta valkoista valoa ja paljon liikkuvia hahmoja.

Argo, Nany ja Kiro onnistuivat pitämään päänsä kylminä. Lyanin ja Pakun jännitys purkautui puolestaan innokkuutena ja seikkailunhaluisuutena. Tokka sekä Koli kokivat pientä hermostuneisuutta, mutta toisaalta uteliaisuus siitä mitä tämä niin kutsuttu “Bio-Klaani” pitäisi sisäällään rauhoitti kahden merirosvon hermoja hieman. Gatta lähinnä tuijotteli ympärilleen välittämättä mistään sen erityisemmin.

“TERVETULOA.”

Kahdeksanpäinen joukko hätkähti kukin omalta osaltaan kylmän loogisen naishenkilön äänen kuuluessa yhtäkkiä. Osa matoraneista käänsi katseensa oikealle nähden pienen vastaanottotiskin ikkunan takana istuvan, ilmeeltään aneemisen naismatoranin.

Matoranien toivuttua yllätyksestä, Argo oli tuttuun tapaansa ensimmäisenä vastaamassa; “Kiitoksia hyvin paljon, neiti…” äänen matoran zoomasi yhdellä Akakunsa monokkelimaisilla linsseillä vastaanottovirkailijan huonosti kiinnitettyä rintamusnimilappua, joka kalahti lattialle.

Matoranvirkailijan ilme ei vaihtunut peruslukemista.

Käytävän päässä oleva ovi avautui. Punasilmäinen, hiekansinihopeinen matoran syöksähti käytävälle tähystellen hetken ympärilleen. Tulokkaan saatua kahdeksanpäisen joukon näköpiiriinsä, matoran ampaisi ylidramaattisen poseerauksen jälkeen loikkaustentäytteiseen juoksuun kuin mikäkin kuusiurheiluosanottaja.

Vauhtihirmu jarrutti matoranpoppoon eteen sattuessaan jota kuinkin yhtä voimakkaasti kuin oli lähtenyt liikkeelle.
Mikä elvistelijä… Paku muodosti uudesta tuttavuudesta kuvan päässään.
“Terrrvetuloa!” punasilmäinen matoran toivotti kuin energiajuomaa nauttinut. “Tuolta vähän matkan päästä tulikin tietoa että joitain uusia tyyppejä olisi havaittu!”

Argo ojensi kohteliaisuuttaan oikean kätensä kätelläkseen ja lausuakseen tervehdyksensä, mutta vauhtipetteri ennätti ottaa eleen vastaan molemmilla käsillään.
“Todella miellyttävää tavata aina uusia naamoja!” punasilmä ravisteli äänen matoranin kättä kuin ollen valmiina repimään sen irti.
Seuraavana tulokkaista innostuneen epelin katse siirtyi keltasilmäiseen ga-matoraniin.
“Hohoo! Tuollaisia täyteläisiä lumikukkasia ei täällä olekaan ollenkaan tarpeeksi!” matoran hypähti tämän eteen suudellen hellästi tämän kättä. Nany kikatteli innokkasti hellästä suosionosoituksesta.

Samalla hetkellä mustasukkainen Lyan puolestaan alkoi murahdella uhkaavasti tämän uuden epämääräisen playboyn suuntaan. Huivipään kädet puristuivat hiljaa melko uhkaaviksi nyrkeiksi. Tokka päätti yrittää rauhoittaa le-matorania taputtamalla tämän olkapäätä toverillisesti.

“Chabo. Älä kiusaa uusia henkilöitä”, tiskin takana istuva nainen saarnasi tunteettomalla ja loogisella äänensävyllään.
“No joojoo”, matoran vastasi, kääntyen takaisin uusien tuttavuuksian puoleen. “Tulkaahan mukaan! Pääsette sisälle heti kunhan käväisette tuolla meidän pikku tullissa! Muodollisuusjuttuja vaan!”

Piraattijoukkio tunsi pientä epävarmuutta kuullessaan t-sanan, vaikka jotain tällaista oli odotettavissa.
“Yrittäkää sitten muistaa…” Argo kuiski muille Chabon kirmatessa hyvän matkaa edellä.
Matoranpoppoo oli ennen lähtöä tarkastellut Bio-Klaanin saaren karttoja ja miettinyt valmiiksi sopivan paikan mitä käyttää pienen peitetarinansa alkupaikkana.

Piraattijoukkio seurasi hyperaktiivista opastaan sisään siitä ovesta mistä tämä oli tullutkin, joka johti pienempään käytävään. Vähän matkan päässä näkyi kuinka yhteen osaan käytävää oli sioitettu odotusistuimia. Chabo kirmasi samassa kohtaa käytävää sijaitsevan sivuoven luokse koputtaen innokkaasti.

Sinivalkoinen salaman matoran astui ovesta sisään, jutellen Chabon kanssa hetken ennen kuin lähetti tämän matkoihinsa.
“Noniin”, naismatoran kääntyi kahdeksan matoranin puoleen, “käydään teidät nopeasti läpi yksi kerrallaan.”
Matoranvirkailija osoitti ensimmäisenä akakukasvoista äänen matorania. “Tule sinä ensin.”


Argo istui tyynenä valkoisen, nelikulmaisen pöydän päädyssä. Vo-matoran seisoi tätä vastapäätä kysyen muutamia yksinkertaisia kysymyksiä. De-matoran oli kertonut lyhyesti saman kuin mitä kahdelle vartijalle aiemmin, mutta muutamilla lisätyillä yksityiskohdilla. Matoranvirkailija leivitt pöydälle saaren kartan.

“Tuolta me lähdimme.” Argo osoitti pientä kohtaa saaren luoteisrannikolla. “Tuo paikka hieman Dapi-korosta etelään.”

Vo-matoran vilkaisi merkittyä paikkaa. “Hmm. Dapi-korolaiset saapuivat tänne jo parisen viikkoa sitten. Mikä mahtaa olla syynä sille että jäitte näin paljon jälkeen?”
“No katsokaas, koska elimme keskenämme hieman syrjemmällä, pistäydyimme kylässä asioilla vain harvakseltaan, emmekä juuri koskaan saaneet vieraita. Siksi emme saaneet heti tietää Allianssin joukkojen etenemisestä ja huomasimme muiden häipyneen vasta vähän aikaa sitten.”

Naisvirkailija hieroi leukaansa mietteliään.
“Hyvä on, en näe erityisemmin syytä epäillä sanojasi, mutta haluan varmuuden vuoksi kuulla myös matkaseuruettasi asian suhteen.

“Kaikin mokomin”, äänen matoran vakuutteli.


Huivipäisen le-matoranin ylävartalo nojasi pöytää vasten matoranin oikean käden kyynärpään nojatessa pöytää vasten kämmenen puolestaan tukiessa tämän leukaa. Tämän kanohi haulla komeili härski virne. Turhautunut virkailijamatoran oli yrittänyt saada huivipäästä jotain konkreettista tietoa ulos, mutta tämä oli käyttänyt aikaa ennemmin erilaisten härskien matkatarinoiden kertomiseen.

“…ja siten melkein jouduin viidakon kätköissä lymyilevien kannibaalien hampaisiin. Oli kuitenkin suuri sääli että siihen joukkoon ei lukeutunut eksoottisia naisia, silloin olisin voinut kuolla onnellisena.”

“…” vo-matoran kaiveli huivipään matkakassia löytäen sieltä lähinnä muutaman metallisen jojon ja useita erillisiä siististi punottuja köysiä. “Ainakaan ylipakkaamisesta sinua ei voida syyttää…”
“Satun pitämään suuresti köysileikeistä. Sanan kaikissa merkityksissä.”

“. . .”
Naisvirkailijan ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi. Matoran kokeili yhtä metallijojoa kädessään. Se oli normaaleja naruleikkikaluja painavamman ja raskaamman tuntuinen. Mutta ainakin siinä oli kauniita kaiverruksia, minkä johdosta se näytti käyvän enemmän koriste-esineestä.

“Tuollaisten käsitteleminen vaatii voimakkaita otteita ja nopeaa sorminäppäryyttä”, le-matoran opasti. “Nähdään ihmeessä joskus myöhemmin niin voin antaa yksityisoppitunteja.”

“. . .”
Virkailijamatoran kykeni erottamaan kuinka le-matoranin kulmat liikkuivat hyvin häiritsevästi ylös alas tämän tummanpunaisen huivin alla. Tämän virnistys leveni entisestään. Niin myös naismatoranin nyrpeä suuvärkki.

Vo-matoran huokaisi pakaten tarkistamansa matkatavarat takaisin, nostamatta enää katsettaan huivipään kasvoihin ihan vain siltä varalta ettei tämä saisi mitään outoja taka-ajatuksia.
“…ehkä on kuitenkin paras tehdä vielä ruumiintarkastus”, vo-matoran päätti. Hän ei aikonut päästää tuota epämääräistä naistenkaatajaa ohitseen tuosta vain.

“Jihuu!” Lyan kailotti iloisena, heittäytyen komealla voltilla alas tuolilta. “Nyt päästiin asiaan!”
Vo-matoran vislasi takahuoneen puolelle. Kookas yrmyskakdi ilmestyi ovesta sisään kumihanskat valmiina.

Le-matoranin ilme kääntyi pettyneenä ylösalaisin…


Vo-matoran pyöritteli käsiään hetken erilaisten outojen mutterien ja muiden metalliosien seassa.

“Pyytäisin ettette sitten kadottaisi niistä mitään”, kuulustelupallilla istuva raudan matoran sanoi.
“…aika paljon romumetallia”, naismatoran kummasteli. Hän kurkkasi kangasnyytin sisälle vähän tarkemmin erotellen myös joitain antennintapaisia. “Mihin näitä oikein käytetään?”
“Olen yrittänyt kyhätä matkaradiota”, silmäpuoli vastasi vaatimattomasti. “Tykkään askartelusta.”
“Vai niin.”


Viimeisenä kuulusteltavaksi otettu pieni onu-matoran sätki epämääräisesti tuolillaan. Hän oli pettynyt siitä että istuin olikin tympeä rautatankojaloilla tehty eikä sellainen kiva metka yhden varren varassa oleva jossa oli alla pyörät joilla pystyi rullaamaan tosi kivasti.

Vo-matoran hieroi naamionsa ohimo-osaa yrittäen miettiä miten saisi tästä pakarinaamasta mitään konkreettista irti, kun tätä tuntui kiinnostavan ennemmin kuulusteluhuoneen seinustahyllyjen laatikoiden sisältö, ja sekin vain välillä pienen hetken.

“Okei…” naismatoran yritti kysyä, “mikä tämä on?”
Gatta kääntyi vilkaisemaan vo-matoranin osoittamaa asiaa pöydällä. Onu-matoranin suu kääntyi hymyyn. Kyllähän hän sen tunnisti. Olihan se kuitenkin hänen oma rakas ampuma-aseensa. Mutta jostain syystä tämä kovin kyseliäs tyttöishenkilö ei tuntunut tietävän sen funktiota. Mutta eiväthän kaikki maailman möllit voineetkaan olla ampuma-aseista perillä.

“Se on pyssy!” Gatta vastasi iloisesti.
“Huomaan sen kyllä, mutta miksi sinulla on tällainen?”
Gatta mietiskeli taas hieman. Ilmeisesti tämä utelias naikkonen tiesikin ammuntaesineistä sentään jotain. “Metsästämiseen.”

Virkailijamatoranin kulma nousi ihmettelevänä. “Kyllä tämä näyttää vähän tujumpaan tarkoitukseen tehdyltä kuin perus metsästyskiväärit.”
“Siksi ammunkin aina mahdollisimman isoja irviäisiä!” onu-matoran julisti.
“…vai niin.”
“Kerrankin törmäsin yhteen mulkeromurmeliin”, Gatta jatkoi. “Se yritti ryöstää unimyssyni, joten ammuin sitä päähän.”
“…”
Onu-matoran levitti kätensä poikittaisiin suuntiin. “Se oli näin iso…”
“…”


Seitsemän piraattimatoriania odotteli käytävässä onu-matoranin kuulusteluvuoron päättymistä, osa epävarmoina siitä päästettäisiinkö tätä ollenkaan toimenpiteestä läpi.

Kuulusteluhuoneen ovi avautui lopulta. Matoranit nousivat istuimiltaan naismatoranin taluttaessa muina miehinä kipittelevää Gattaa olkapäästä.
“Pitäkääkin häntä visusti silmällä”, vo-matoran kehotti, “ettei hän vain joudu… hankaluuksiin.”
“Eipä hätää, tuttua hommaa”, Nany vastasi. Gatta itse oli sillä hetkellä lähinnä keskittynyt kaivelemaan korvaansa.

“Käymme vielä matkatavaranne kertaalleen läpi, voitte hakea ne sitten tuolta tiskiltä oikealta käytävältä”, vo-matoran selosti osoittaen alle sadan metrin päässä näkyvää käytäväristeystä.

Merirosvojoukkio teki työtä käskettyä kävellen tiehensä.

Naisvirkailija jäi hetkeksi vielä kyykkimään ovelle hieroen ahkerasti otsaansa.
”Tarvitsen vapaapäivän…”


Gatta oli suhteellisen innoissaan matoranjoukon poimiessa kukin vuorollaan tiskin toisella puolella seisoskelevan skakdin ojentamia reppuja ja matkakasseja. Onu-matoranin innostunut hymy kuitenkin laantui nopeasti tämän yrittäessä epätoivoisesti tähystää tavaroiden seasta puuttuessa jotain oleellista.
“…missä Herra Hylsy on??” Gatta kysyi hämmentyneenä.

Skakdi tuijotti onu-matorania hetken kysyvänä tajuten lopulta mitä tämä tuntui tarkoittavan.
“No tuota, tällä hetkellä täälläpäin vallitsevan ilmapiirin takia emme oikein pidä ajatuksesta että uudet tulokkaat kulkevat näillä tiluksilla tuli- tai teräaseiden kanssa, joten joudumme ainakin toistaiseksi takavarikoimaan ne.”

“…EIIIIIIIII!!!!” onu-matoranin koko maailman vääryyttä ja häikäilemättömyyttä vaikeroiva huuto kaikui muurin seinien ulkopuolelle.

Keskustori

Matoranpiraatit vilkuilivat ympärilleen olennontäytteisellä aamutorilla. Minne tahansa matoranit käänsivätkään silmänsä, siellä näkyi jos jonkinlaisia erilaisia hahmoja matoraneista toiin, skakdeihin ja kaikenlaisiin mitä pienen porukan silmät eivät olleet vielä aiemmin nähneet. Erityisesti utelias Tokka huhkui intoa erottaa väkijoukosta aina jokin uudenlainen elämänmuoto.

Argo tiiraili ympäristöä kolmella kiikarillaan, tähystellen jonkinlaista opastaulua tai muunlaista infopistettä. Yhdellä suunnalla erottui selväsi muiden rakennusten takaa kookkaampi linnoitus omine muureineen ja torneineen.
Paku ei ollut ikinä erityisemmin nauttinut suuresta massapaljoudesta. Hän kun tunsi jäävänsä silloin itse vähemmälle huomiolle.
“…hei!” po-matoran ähkäisi epämääräisen, ruskeisiin pukeutuneen kukkahattuisen pitkän hahmon tönäistessä häntä epähuomiossa.
”Anteeksi…” hahmo tokaisi hiljaa jatkaen rautakengillään sipsuttelua kääntämättä syvälle sanomalehden uumeniin upotettua päätään.

Gatta kulki matoranjoukon keskellä jottei kaiken varalta olisi eksynyt torin aamumelskeeseen. Mutta onu-matoran ei jaksanut välittää koko ajatuksesta. Tämän pakarilla paistoi tyhjä ja elämään kyllästynyt ilme. Hän ei edes jaksanut kävellä suorassa, saati katsoa eteensä. Matoranin pää ei jaksanut pysyä ylhäällä ja tämän päämäärätön katse koihdistui suoraan maahan. Hän ei katsonut eteensä. Hän olisi hyvinkin voinut kompastua katukivetykseen, kaatua naama edellä maahan ja murtaa kallonsa. Mutta häntä ei kiinnostanut…

Tokka juoksi haltioituneena viereisen kanohinaamuopuodin näyteikkunan luo. Siinä missä useammista samankaltaisista liikkeistä sai lähinnä sellaisia yksivärisiä naamioita mitä moni matoran tuntui käyttävän, tämän liikkeen näyteikkunassa komeili joko normaaleja, arkisia kanoheja kauniilla sekä räikeillä koristuksilla värjättynä, tai täysin customvalmistettuja sekä ilmeisesti muualta hommattuja eksoottisimpia naamioita.

Omalaatuinen tarjonta pisti myös muutaman muun piraatin silmään.
“Hei Nany”, Paku sanoi, “pitäisiköhän sinun harkita uuden maskin hommaamista? Eikö kaukau ole vähän turhan geneerinen vesinaamio?”
“Paraskin puhuja”, ga-matoran hieroili leikkisästi po-matoranin kakaman poskiritilää.

Tokka kävi mitä erilaisimpia näyteikkunan naamioita läpi. Kukin niistä oli toinen toistaan komeampi, mutta ymmärrettävästä syystä myös normaalia kalliimpi. Puujalka osui lopulta tummanvihreän, pinnaltaan kuluneen näköisen, ehkä jopa vähän puiselta näyttävän naamion eteen. Sen alaosa näytti melkein samanlaiselta leveältä virneeltä kuin suuressa mirussa, mutta sen yläosa oli täynnä mielenkiintoisia sarvimaisia koristeita. Naamion hyvin vihaisten silmäreikien kulman olivat hyvin korostettuja ja naamion katse itsessään oli harvinaisen vihainen.

“Hei, Gatta”, bo-matoran vilkaisi matorania olkansa yli, “muistuttaako tämä sinua mistään?”
Onu-matoran tuijotti näyteikkunan naamiota hetken apeilla silmillään.
“…siitä kun ammuin Herra Haulin ensimmäisen lippaan tyhjäksi ja vaihdoin sen ensi kertaa…” Gattan naama painui takaisin maahan. “Nyyh…”
”…mmmiten edes?” puujalka mietti hämmentyneenä.

Keskisuuren kasteen aukio

Aamupäivä lähestyi.

Seitsemän matorania istui nurmimättäällä puoliringissä. Argo oli parhaillaan suorittamassa kromidilaista tasajakoa piraattijoukkion mukaansa varaamalle rahasummalle.
Ainoastaan Gatta oleskeli erillään muista kiemurtelemassa yksikseen nurmea vasten. Vaikka onu-matoranin särkynyt sydän ja tahto olivat jo hieman paremmat, tällainen odottelu oli aina tuntunut hänestä hyvin puuduttavalta, joten hän oli päättänyt kuuttaa aikaansa tekemällä ruohoenkeleitä. Tai ruohosaatanoita, tässä vaiheessa kumpikin kelpasi.

Yksinäinen pulu laskeutui onu-matoranin lähelle murkinoimaan maahan pudonneilla ruuantähteillä, erityisesti leivänmuruilla. Gatta taivutti päätään katsoakseen lintua, joka oli selällään makaavan matoranin näkökulmasta ylösalaisin. Onu-matoran tuijotti siivekästä. Se nautti herkkupaloja muina miehinä, ennen kuin käänsi pienen, nokkavan päänsä (täysin tarkoituksellinen sanaleikki) suoraan matoranin kasvoja päin.

Siipiveikon katsekontakti näytti ulkopuolisista täysin viattomalta, mutta Gatta itse kykeni tuntemaan kuinka linturahin ivaava katse painautui hänen sieluunsa. Tuo lintu pilkkasi häntä. Tuo lintu pilkkasi häntä siitä, että hänet oli riisuttu aseistaan. Tuo mokoma rotjake tuli hänen alueelleen. Eikä hän voinut tehdä sille mitään.

Onu-matoran vakavoitti ilmeensä kääntyen kylmän viileästi vatsalleen. Hän kykeni kuulemaan päässään miten tuo lintu nauroi hänelle.

Höööhöhööö. Gatta kuuli sen päässään.
Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen, hyvin pilkkaavaan sävyyn.
Mikä hätänä? Potuttaako?
Gattan ilme muuttui yhä vihaisemmaksi.
Mitä muka aiot tehdä? Ampua minut?? Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin.
No mitä sitten odotat? Annan mennä…

“GRAAAH!” onu-matoran raivosi ryömien kaikilla neljällä raajallaan ruohikkoa vasten ennen kuin hyppäsi siivekästä kohti.

“Grlurlrlrl?”, yllättynyt pulu lennähti pois onu-matoranin raivokkaan hyökkäyksen tieltä. Lintu lensi vähän matkaa sivummalle yrittäen ateriointia uudelleen, mikä kuitenkin oli omalaatuisen Gattan läsnäollessa melko lailla liikaa pyydetty…

“No niin”, Argo sai rahalaskentansa valmiiksi ojentaen toisen kahdesta rahapussista Kiron matkakassiin.
“Mitäs seuraavaksi”, fe-matoran tiedusteli.
“Teemme mitä kapteeni käski”, äänen matoran ehdotti. “Vaikka operaation täysi toimeenpano onkin tässä vaiheessa turhan aikaista, tuskin alustava tiedustelu on niinkään pahasta.”

“Eli ennalta määrätty tehtävänjako?” Koli tuumi.
Tokka oli ensimmäinen joka pisti lähellä temmeltävän onu-matoranin puuhat merkille.
“Hei, Gatta, lopeta tältä erää viattomien luontokappaleiden kiusaaminen ja tule tänne.”
Onu-matoran reagoi nopeasti puujalan kutsuun jättäen siivekkään pottunokan rauhaan tällä kertaa.

Argo alkoi muistella; “Elikkäs, minä, Nany, Lyan ja Koli jäämme tiedustelemaan linnaketta, Gatta, Paku ja Kiro menevät ‘Telakalle’.”
“Entä kauanko aiomme viipyä”, mietti Nany.
Argo vilkaisi etäämmällä näkyvää pientä kellotaulua. “Ehdottaisin että tapaamme ‘Admin-aukion’ kellotornin luona suunnilleen viiden tunnin päästä. Ehkä sen jälkeen voimme yrittää löytää jostain jonkin ensisijaisen majoituspaikan.”
“Sopii, olisi mukavaa nukkua pitkästä aikaa mukavalla patjalla.” Nany totesi.

“Minä voin olla patja tänä yönä…” Lyanin häiriintynyt naama ilmestyi ga-matoranin olkapäälle.
“Siinä tapauksessa luovutan sinut Kiron käyttöön.”
“Jaa.” Kiro vastasi aneemisesti.

Koli kääntyi Tokkan puoleen. “Entäpä sinä sitten?”
Bo-matoran muisti että kapteeni Amazua ei ollut antanut hänelle mitään sen erityisempää ohjetta kumman joukon mukaan lähteä.
Puujalka pohti hetken. “Noh, kai minullekin ‘Telakan’ meri-ilma kelpaisi.”

“JIPPII!” Gatta hihkaisi iloisimmillaan sitten tullikohtauksen jälkeen; “Ryhmä Pakara on koossa jälleen!”

“…voi perkele”, Kiro murahti. Raudan matoran oli jo onnekseen melkein ehtinyt unohtaa onu-matoranin keksimän kaikkein epämieluisamman ryhmänimen ikinä.
Tokkaa alkoi jo ehkä vähän kaduttaa.
“Tuotah, olisikohan vielä myöhäistä vaiht-…” bo-matoran oli tuskin ehtinyt sanoa lausetta loppuun ennen kuin toinen matorannelikko oli ehtinyt lähteä etsimään sisäänkäyntiä Klaanin linnakkeeseen.

“Pitäkää hauskaa!” Nanyn ivallinen ääni toivotti.

“Noniin, ei kun menoksi!” Paku otti komennon.
Kahden kakama- ja kahden pakarikasvoisen matoranin ryhmä lähti talsimaan ‘Telakkaa’ kohti.
Tokka alkoi jo elätellä toiveita, että tästä tuskin tulisi niin kammottava reissu. Kiro jaksoi olla hyvin vahvasti eri mieltä…