Avainsana-arkisto: Kaya-Wahi

Kaksityisetsivä

Bio-Klaani

Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.

Helvetin läpi. Ei kylmyyden.

Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.

Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.

Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.

Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.

”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.

”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.

”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”

Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.

”En minä pelosta piiloudu, Seran.”

”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”

”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”

”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”

”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.

”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”

”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”

”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”

Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.

”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”

Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.

”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”

”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”

”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”

”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”

”Odotamme”, Killjoy virnisti.

”Odotamme?”

”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”

Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.

”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”

”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.

”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”

”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.

”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.

”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.

Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.

”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-

”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”

”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”

”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”

Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.

”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”

Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.

”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.

Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.

”Tunnistikohan hän sinut?”

Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.

”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”

”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”

”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”

Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.

”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.

”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”

Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.

”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”

”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”

Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.

”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.

”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.

”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”

Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.

”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”

”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”

”Että… että mitä?”

”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”

Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.

”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”

”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”

”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.

Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.

”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.

”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.

Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.

”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”

Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.

”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”

”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”

”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”

”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.

”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”

Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.

”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”

”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”

”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”

Killjoy hiljeni hetkeksi.

”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”

”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”

Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.

”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”

”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”

”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”

”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”

”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.

”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”

Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.

”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”

”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”

Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.

”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”

”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”

”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.

”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”

”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”

”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.

”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.

”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”

Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”

Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.

”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”

Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”

”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”

”… minä.”

”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”

”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”

”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”

Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.

”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”

”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”

Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.

”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”

Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.

”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”

”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”

”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”

”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”

”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”

”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”

”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”

”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”

Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.

”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”

”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”

”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”

”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”

”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”

”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”

”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”

Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.

”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”

”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”

”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.

”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”

”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”

Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”

”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”

”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”

Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.

”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”

Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.

Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten

Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.

Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.

Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather'”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.

”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…


DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
makuta ärähti.

Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”

Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.

Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.


”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”

”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)

”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”

”Purifier mainosti kranasysteemiä varmaan jonkinlaisena sielujen Pudotusboksi™:na.”

”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”

Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.

”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”

Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.

”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”

”Ahaa.”

Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.

Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.

”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.

”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.

‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”

”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.

”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”

”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.

”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”

Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.

Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.

”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.

”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”

Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?

Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.

”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”

”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.

Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.

Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.

Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.

”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”

punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.

”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.

”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”

Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.

”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”

”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”

Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.

Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.

”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”

Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.

”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”

”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”

Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.

”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”

Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.

”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”

Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.

”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.

”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”

”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”

”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.

”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”

Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”

Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.

”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”

”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”

”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.

”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”

Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.

”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.

”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”

Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.

”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”

”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”

”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”

”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”

”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.

Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.

Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…

Yksityisetsivän päiväkirja

Toinen viikko

Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!

Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.

Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.

Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.

Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.

Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!

Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.

Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”

Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.

Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!

Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!

Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.

Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!

Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.

Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!

Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!

Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!

Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?

Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.

Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.

Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?

Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!

Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.

Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.

Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.

Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.

Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.

Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.

Jäljellä on enää yksi nimi.

Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.

Menen käymään.

Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.

Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana

Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.

Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.

”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.

”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.

Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.

Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.

”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.

Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.

”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”

Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.

Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.

”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.

Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.

Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”

Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.

”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”

Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.

Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.

Neljäs ja viides.

Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.

Kuudes. Seitsemäs.

Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.

Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.

Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.

Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.

Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.

”Olet alkanut remontoimaan?”

Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.

Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.

”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.

”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”

Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.

”Hyvä.”

Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.

Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.

Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.

”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”

Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.

”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”

Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.

”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”

Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.

”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”

Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.

”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”

Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.

Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.

Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.

Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.

Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.

Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.

”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.

”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”

Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.

Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.

Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.

Hän lupasi muistaa.

Bio-Klaani, eilen

Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.

”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”

Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.

Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.

Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.

Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.

Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.

Milloin koittaisi hänen vuoronsa?

Meri

Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.

”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”

Hän muistaisi.

”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”

Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.

”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”

Hän muistaisi itsensä vuoksi.

”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”

Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.

Bio-Klaani, eilen

”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”

”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”

Ja Killjoy hengitti syvään.

Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.

Musta Nimeämispäivä

Kaya-Wahi

He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.

Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.

Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.

Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.

Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.

Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.

Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.

Mutta maassa oli yksi lehti.

Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.

Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.

Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.

Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.

Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.

”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.

Lienee parasta palata hahmon päähän.

Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.

”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.

Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.

Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.

Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.

Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.

Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.

Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.

Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.

Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.

Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.

Niin.

Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.

Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.

Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.

Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.

Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.

”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.

Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.

”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.

Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.

Ja harava alkoi liikkua uudestaan.

Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.

Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.

Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.

Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.

”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.

”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.

”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.

”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.

”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.

Heillä oli kyllä nälkä.

Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.

Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.

Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.

картофелькартофелькартофель

Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.

Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.

Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.

Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.

Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.

Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.

Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.

Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.

Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.

Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.

Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.

Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.

Eikä kolmea.

Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.

Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.

Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.

Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.

Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.

Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.

“Пришло время”, hän julisti.

Moderaattorit nyökkäsivät.

“Okei.”

Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.

“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”

“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.

“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.

Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.

IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.

“где огонь?”, se kysyi.

Make kohautti olkiaan.

“Tjaa-a”, Same vastasi.

Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.

Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.

Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.

Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.

Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.

“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.

“царапина, царапина, царапина.”

Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.

Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.

Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.

Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.

Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.

Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.

Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?

Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.

Ruukussa oli myös paljon vettä.

Ei ollut kauaa.

Eikä ollut muuten kasviakaan.

Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.

Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.

Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.

Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.

Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.

IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.

Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.

He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.

IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.

Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.

Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.

IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.

IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.

Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.

Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.

No ei.

Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.

Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.

IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.

Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.

Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.

Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.

IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.

Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.

Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.

IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.

”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.

Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.

Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”

Same tuijotti Makea.

”Siihenhän on vielä kuukausia.”

Make tuijotti talon omistajaa.

”Nyt on vielä syksy.”

IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.

IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.

Sitten oltiin todella, todella hiljaa.

Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.

”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.

”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.

Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.

”JДД.”

Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.

картофелькартофелькартофель

Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.

ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.

Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.

Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.

Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.

Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.

IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.

Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.

Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.

Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.

Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.

Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.

Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?

Eipä ollut.

Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).

Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.

Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.

Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.

Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.

Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.

Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.

Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.

Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.

Tai mistäpä sitä tiesi.

Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.

Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.

картофелькартофелькартофель

Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.

Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.

Kylmyys oli tulossa.

картофелькартофелькартофель

Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.

Jolloin taivas aukesi.

Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.

Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.

”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.