Avainsana-arkisto: kaikki sienet

Athismin pitkä oppimäärä

Zeeronin mökki

Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.

”Alussa oli tyhjyys.”

Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.

”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
Aikana ennen aikaa.”

Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.

”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”

Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.

Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja.
”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.

Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.

Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”

Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.

”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
Oli Mata Nui, Suuri henki.”

Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.

”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
Kuoria. Ilman tarkoitusta.

Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”

Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.

”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?

Saako ratas valita oman tiensä?

Tyhjyydestä vastasi ääni.”

Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.

”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
Yhtenäisyytenne on osa teitä.
Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.

Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.

Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.

Mitä sanotte?'”

Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.

Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.

”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
Mata Nui antoi meille elämämme.
Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
Vai jotain muuta.”

Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.

”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
Ath ko relthe Nimda.
Athin rakkaus Nimdasta.

Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”

Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää.
Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.

Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita.
”Kenelle Nimda kuului?

Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.

’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.

Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”

Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.

”Se kuului kaikille.
Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”

Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.

”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.

Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”

Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.

”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.

Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”

Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.

”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.

Henkien lait on tehty paranneltaviksi.

Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.

Mitä sanotte?'”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.

Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.

”Ath vastasi.
Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”

Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.

”Ja Ath puhui Atheonille,
’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’

Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’

’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
Valinta oli aina sinun.
Se on aina ollut sinun.

Se oli lahjani sinulle.’

Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
Se ei koskaan lakannut nauramasta.

Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.

Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
Todellisen rauhan.”

Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.

”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
”Hm?”
”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”

Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
”Juttuja.”
”… juttuja.”
”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
”Sienet olivat.”

Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä.
Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…

”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”

”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti.
… hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…

…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,

muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.

”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
”… no eikö se ollut?”
”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.

Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.

”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”

Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.

Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
”Minä uskon, että hän on Atheon.”

Kylmät väreet valtasivat Kepen niskan.

Mykologian lyhyt oppimäärä

Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.

Pimeys

Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.

Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.

Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.

Kuva läävästä.

”Mikä hiivatin läävä tämä on?”

Joku hiivatin läävä

Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.

Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.

Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-­Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.

Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-­Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio­-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru.  Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.

Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.

Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?

Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.

Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa  ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.

Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?

Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin meri­lutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.

”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.

Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja­
Oksia?

Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.

Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onu­matoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”

Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta ­ vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.

”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onu­matoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onu­matorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.

Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onu­matoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.

Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
MINÄ KUULIN TUON.”

”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.

Snowiella oli se ilme.

”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onu­matorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”

Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.

Kaikki ne.

Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoran­vaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj-­ itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.

”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, Bio­Klaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”

Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onu­matoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onu­matoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”

Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoran­ukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehu­metsässä, edelleen Lehu­metsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamor­sanat eivät ole asia.

”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”

Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onu­matoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon Uzbe­Korolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.

”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”

Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja Ga­Metrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”

Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”

Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoli­istuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-­Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdi­moderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.

Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”

Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalo­otettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”

Hienovaraisuuden ylin huipentuma.

Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onu­matoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”

”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”

”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”