Avainsana-arkisto: Juippi

Mustavisiirit

Nazorak-pesät

”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.

”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.

Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.

”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.

”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.

”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”

”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.

”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.

007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.

Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.


Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.

Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.

Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.

Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.

Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
”Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
”Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. ”Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
”Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
”Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.

”Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”

Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.

Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
”Onko siellä?”

Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
”Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
”Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
Mekaanikko pudisti päätään. ”Enpä ole kuullut hetkeen.”
”Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”

Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
”En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”

Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
”En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. ”Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
”Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
”Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. ”Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”

Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
Se tuntui liian helpolta.

Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
”Totesit hetki sitten olevasi ’Imperiumia arvostava työläinen’ ja ’haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
”Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
”Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ’hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
”273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”

Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.

”Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.

”Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. ”Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.

”No”, silmäpuoli sanoi. ”Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.

Juippi kohotti kaulaansa katsoakseen Arkkiagentin loittonevaa selkää. ”Öh, hei! Mitäs minulle nyt tehdään!?”

Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.


”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.

”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”

”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”

”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”

Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”

”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”

”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”

”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”

”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”

Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.


Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.

Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.

Asiaan oli tulossa muutos.

Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.

Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.

”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.

”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”

Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.

Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.

”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja.
Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.

”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
Teknikkokapteeni nyökkäsi.
”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.

Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.

Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.

Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.

Häkkilintu

Leppäkertun komentosilta

”Kapteeni 666. Vanki on karannut…”
Puhtauden Kapteeni tunnisti tyrimisen pelon tummahaarniskaisen kenttäagentin viimeisen virkkeen epävarmuudessa. 666 pyöräytteli silmiään.
”Ettekö te amatöörit saa pidettyä edes yhtä vaivaista mekaanikkoa sellissä!?” sotilas tuhahti. ”Tutkikaa koko alus! Hänet on löydyttävä ennen laskeutumista maihin. Olemme määränpäässä tunnin kuluessa.”

Tiedustelupalvelun nazorak teki sotilastervehdyksen, jonka jälkeen juoksi ripeästi ulos puoliympyrän muotoisesta ohjaamosta.
666 kääntyi kannoillaan ja katsoi ulos ohjaamon peräseinän suurista ikkunoista yötaivaalle. Ilmalaivan miehistö hääri komentosillan ikkunoiden alla näyttöpäätteiden ja ohjaimiston luona. He olivat Pesäasiaministeriön alaisuudessa työskenteleviä ruskeakuorisia sotilaita, eivätkä Tiedustelupalvelun väkeä.
Mustaan viittaan ja näyttävään sotisopaansa sonnustautunut supersotilas tuijotti pilvistä yötä ja huokaisi itsekseen.

Vai että muka tämän keikan piti olla helppo ja nopeasti ohi. Ja pah! Pesän sisäinen tiedustelu.Tiedustelupalvelu on sössinyt mestarillisesti tämän kapina-jutun alusta asti! Ensiksi ne kapinalliset pääsivät karkuun aivan Arkkiagentin tuntosarvien alta, sitten se puhtauskytän kuvatus alkoi setvimään henkilökohtaisia kalavelkojaan Jäätutkijan kanssa. Olisin voinut tappaa molemmat, ellei taas se yksi visiirinaama olisi estellyt. Ja nyt nämä idiootit onnistuvat hukkaamaan sen panttivanginkin!
666 sulki vihreät silmäluomensa tiukasti ja suki tuntosarviaan teräväkyntisellä metallihansikkaalla varustetulla kädellään. Inhoan kun typerykset pilaavat vaivalla tekemäni työn…


Ilmastointikanavia ei puhdistettu. Se oli asia jonka Juippi oli oppinut vartin ja parinkymmenen ryömityn metrin jälkeen. Ei nazorak tietenkään likaantumista pelännyt, kun hän jo muutenkin mekaanikkona kulki puolet päivästään öljytahrat kasvoillaan. Välillä vain hämähäkin verkot meinasivat estää näkyvyyden.

2905 arveli kulkevansa nyt kahden pienemmän huoneen ylitse. Alhaalta ei ollut onneksi kuulunut mitään hetkeen. Karkulainen oli yrittänyt liikkua hiljempaa aina, kun ilmastointikanavan ympäriltä oli kuulunut liikettä. Putkissa ryömimisestä tahtoi lähteä kova ääni.
Äh, taas risteys.
Mekaanikko päätti kääntyä vasemmalle. Välillä risteykset tahtoivat johtaa umpikujaan, jolloin hänen oli käännyttävä takaisin. Juippi repäisi edestään uuden hämiksen verkon.

Kapteeni Puhtaus ei vaikutakkaan niin siistiltä tyypiltä kuin ajattelin. Toisaalta me näytämme tavallaan olevan eri puolilla…
Juippi ei olisi halunnut myöntää olevansa pettynyt idoliinsa. Julisteet ja elokuvat eivät ilmeisesti kertoneet koko totuutta siitä, että Kapteeni oli kusipää.
Jos totta puhutaan, niin 2905 oli oikeastaan imperiallisen median suurkuluttaja. Vähällä vapaa-ajallaan Pesässä mekaanikko oli lukenut ja keräillyt Totuusministeriön tekemiä Kapteeni Puhtaus –julisteita sekä kuunnellut lyhyitä kuunnelmia Puhtauden sankariteoista keskusradiosta.
Muistuu mieleen se yksi kerta, kun jouduin vaihtamaan kymmenen pulloa harvinaiseen Puhtauden taistelija –lehtiseen, jota Totuusministeriö oli painanut vain 30 kappaletta painovirheen takia. Lehdessä Kapteeni oli ollut ruskeakuorinen.
Kyseisen painovirheen takia joku Propagandaministeriössä oli menettänyt päänsä.

Juippi pysähtyi hetkeksi, kun hän saapui kanavan pohjassa olevan ritilän luo. Mekaanikko kurkisti alapuolellaan olevalle käytävälle. Kaksi mustaa nazorakia juoksi hänen alapuoleltaan.
2905 nielaisi. Parasta jatkaa hiljemmin.

Mekaanikko piti myös tarinoista. Viinaa kaupittelevasta pikkurikollisesta oli aina viihdyttävää kuunnella pelokkaiden työläisten varoituksia Kätösistä sinisistä ja miten hänen oli parannettava tapansa. Juippi ei edes muistanut, kuinka monta erillaista versiota aavekäsilegendasta oli kuullut. Sotilaiden kanssa bisnestä tehdessään taas 2905 oli päässyt usein kuulemaan tarinoita rintamalta, sekä juttuja suurista sotasankareista. Elävämmin Juipin mieleen jääneet legendat kertoivat noin tuhat vuotta sitten eläneestä vänrikistä, joka raivasi sotilaille tietä miekallaan vihollisrintamilla Imperiumin alkuaikoina.

Osa tosin niistäkin jutuista olivat Juipin mielestä aika värikkäitä. Kuten se, että kyseinen miekkamies olisi väistellyt kromidien ohjustulta juosten siksakkia.

Eihän siihen aikaan edes oltu keksitty lämpöhakeutuvia ohjuksia.

2905 hymähti itsekseen. Heh. Ne olivat hauskoja aikoja. Silloin mikään ei tuntunut pysäyttävän minua.
Juippi tuli taas risteykseen ja pysähtyi.

Tulee aivan se yksi kerta mieleen…

Vuoritukikohta kahdeksan kuukautta sitten

”Asento! Riviin järjesty!”

Vuoritukikohdan varuskunta oli kokoontunut aamuvahvuuden tarkistukseen. Maavoimien ruskeat sotilaat seisoivat tukikohdan helikopterikentällä viiteen riviin muodostuneina, kymmenen jokaisessa rivissä. Kymmenet vihreäsilmäiset sotilaat kärvistelivät keskitalven hyytävässä säässä. Sama melkein joka aamu jo kuukauden ajan. Monille käytännössä vaihtölämpöisille ötököille tämä vastarakennettu vartioasema oli jäätynyt helvetti. Vuoritukikohdalla pystyyn jäätyminen oli todennäköisempi kuolintapa kuin viholliskontakti. Sotilaiden kehoissa ei ollut tarpeeksi kylmyydeltä suojaavia proteiineja.

Komennon huutanut kapteenikaan ei pitänyt ilmastosta sen enempää kuin hänen sotilaatkaan. Paksuun vilttiin kääriytynyt joukkueenjohtaja yritti jotenkuten salata värisevänsä peittonsa alla sotilaidensa katseilta. Hänellä oli vankka ruumiinrakenne ja leveät kasvot. Päähän hän oli saanut erityisluvan pukea suuren graalok-karvahatun, ettei hänen tuntosarvensa tippuisi.
Nazorak-kapteeni pyöräytti silmänsä laiskasti katsomaan vasemmalle. Hän silmäili kaiholla sivullaan kohoavan päärakennuksen puolipallomaista upseerihuonetta. Siellä oli mukavan lämmin.

Upseeri ravisti kuitenkin huoneen lämmön ja maistuvan viskilasin mielestään. Hän oli kunnon sotilas ja johtaja, joka halusi olla esimerkkinä joukolleen Imperiumin järjestyneisyydestä ja jämäkkyydestä. Paleltuneet varpaat eivät häntä pelottaneet.
”Minä olen kapteeni 667 ja suoritan tunnistushuudon! Sotilas 1216!?”
”Paikalla!”
Kapteeni nyökkäsi katsellessaan kokoonpanolistaansa, ”2832?!?”
”Paikalla!”
Tunnistushuuto jatkui sotilaallisen kankeana kuin avantoon pudonnut krikcit viimeisen sotanazorakin numeroon asti.
”8678?!”

Pakkasessa vallitsi huljaisuus. Kapteeni kohotti katseensa listasta kummissaan.
”8678?!?!”
Kapteeni katsoi joukkuettaan samalla, kun hänen kasvonsa vääntyivät yrmyyn. Tuuli tuiversi ja kasasi lumidyynejä.

Kapteeni murahti vihaisena. ”Hyvä on. Te kaksi siinä! Etsikää sotilas 8678! Imperiumissa ei sallita tottelemattomuutta ja lusmuilua!”
Upseerin osoittamat, pistimiä kantavat sotilaat poistuivat rivistä kynnekkäät jalat jäiseen betoniin tömähdellen. Kapteeni odotti närkästyneesti saada lintsarin kynsiinsä.

Vuoritukikohdan päärakennuksen takana

Kylmästä tärisevä koura tarttui ojennettuun, valkoiseen paperipussiin käärityyn lasipulloon. Hölskyvä pullo kohosi hyönteisen höyryä hönkivälle suulle.
”Hyrrh!” 8678 totesi värisevällä äänellä. ”Ni-niin, kiitos tästä. Tämä-ähän vuori on oikea pakastin!”
Sotilasta vastapäätä metallisen laatikon päällä istui hymyilevä mekaanikko. Ruskeilla kasvoilla näkyvä pienoinen viherrys ja mairea, poissaoleva hymy paljastivat mekaanikonkin juoneen muutakin kuin Imperiumin keinotekoisesti lisäravinteikasta vettä.
”Nooo, en minä nyt tiedä. Pakkasessa juomia on helpompi tislata. Ei synny metanolia. Heheh-”

SEIS! TE KAKSI SIELLÄ! MITÄ TE TEETTE JA MITKÄ OVAT NUMEROSARJANNE!?
8678 purskautti viinat kurkustaan ja hänen kuorensa kalpeni.
Soltut!” hän kuiskasi huomatessaan rakennuksen nurkalle ilmestyneiden, varuskunnan kitiinisotilaiden nähneen heidät. Hän kääntyi katsomaan hätäisesti mekaanikkoon.

Tai olisi, jos trokkari olisi ollut enää siinä.


Terävät kynnet raapivat lunta ja jäätä, kun Juippi jarrutti käännöksessä. Sotilaat hänen takanaan karjuivat häntä pysähtymään.
Älkää unta nähkö! Syökää lunta ja jäätä!
Mekaanikko kaarsi oikealle. Hän yritti olla liukastumatta luistellessaan jäisellä polulla seinän vierttä. Hän kääntyi vielä kerran, juosten tornimaisen asuinrakennuksen etupihalle.

Toinen nazorakia johdannut sotilas kaarsi kulman takaa kompuroiden, kun Juippi juoksi rakennuksen oven ohitse.
”TYÖLÄINEN! PYSÄHDY JA TUNNISTAUDU!”
Juippi ei yrittänytkään rynniä päärakennukseen. Torni oli sisältä pieni ja siellä oli vähän piilopaikkoja.

2905 katsahti eteensä. Kolmeen eri rakennukseen vievien teiden risteyksessä oli lumitöistä huolehtivia työläisnazorakeja. Yksi heistä aurasi risteystä leveämmäksi punaisella lumilingolla. Juopuneeksi hyönteisen aivot ajattelivat nopeasti. Ehkäpä jopa ripeämmin kuin selvinpäin. Hän hiihti pienen alamäen jaloillaan. Häntä jahdannut sotilas karjui enää vain parin metrin päässä.

2905 saapui risteykseen. Rapujalkaista linkoa työntänyt nazorak melkein kaatui, kun pakeneva mekaanikko hyppäsi lumensiirtokoneen yli sen toiselle puolelle. Ruskea käsi tarttui koneen kyljessä olevaan kahvaan ja väänsi.
”TYÖLÄINEN! PYSÄHDYYY-”
Sotilaan huuto keskeytyi, kun suuntaa vaihtanut lumiryöppy osui kovana häntä kasvoihin. Nazorak kaatui maahan kovan jääkimpaleen leukaansa saaneena.

Pakoa alhaalta helikopterikentältä seurannut kapteeni murahti tympääntyneenä.

”Miten on mahdollista, ettei Imperiumin koulutetut sotilaat saa edes yhtä työläistä kuriin!? Te kolme siinä! Menkää perään ja tuokaa sontiainen minulle! Mitä tahansa hän on tehnytkään, hän ansaitsee pudota jyrkänteeltä sotilasvallan vastustamisesta!”


Metallinen liukuovi tömähti kiinni sihahtaen. Juippi veti hengästyneesti hengeä, nojaten hetken työpajan ulko-oveen. Hän seisoi työrakennuksen ahtaassa aulassa.
Huh huh! Selvisin! Niin kauan kun soltut eivät tiedä numeroitani tai näe kasvojani läheltä, olen kuivilla. Nyt pitää vain piiloutua hetkeksi jonnekin…

Trokkazorak juoksi eteenpäin vievään käytävään. Hämärä käytävä oli tyhjä, ja työläisen hölkkäaskeleet kaikuivat huoneessa. Kaikki muut mekaanikot olivat arvatenkin työhallissa ja sotilaat olivat ulkona pitämässä aamupiiriään. 2905 yritti olla kompastumatta lattialla ainiaan kiemurteleviin johtoihin. Hän yritti muistella käytävän varrella olevia huoneita ja mietti, mihin niistä olisi parhain piiloutua.

Nazorak kohotti tuntosarviaan. Hänen takaansa oli kuulunut kolahdus. Sotilaat olivat tulleet aulaan ja puhuivat hajaantumisesta.
Hitto! Tulee kiire!
Hän seisoi käytävän päässä, kahden oven edessä. Mekaanikko katsoi ensin vasempaa ovea, sitten oikeaa.
Äh, kumpi?! En muista näitä.

Nazorak kääntyi katsomaan oikeaan, viimeiseen oveen. Käytävän päästä kuului ääniä.

Juippi tarrasi kahvasta kaikin voimin, työnsi oven auki ja syöksyi sisään. Ovi tuntui osuvan johonkin, mutta este väistyi nazorakin työnnön tieltä.

2905 huohotti, pidellen käsillään ovea kiinni, ettei kukaan pääsisi sisään. Huoneessan oli hämärää, kun ainoa valonlähde oli pöydän himmeä pöytälamppu.

”Mmngh!”
Ruskea nazorak jähmettyi ja hänen tuntosarvensa nousivat pystöön äänen kuulessaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

Lattialla hänen vieressään makasi selällään valkoiseen työtakkiin pukeutunut tiedemies. Tämä piteli kättään otsallaan, johon ilmeisesti mekaanikko oli yllättävällä sisääntulollaan lyönyt ovella.

Tiedemies ärähti kivusta, mutta sai aukaistua silmänsä.


Siniset silmät katsoivat vihreisiin.

EEEEI HITTO!
Työläinen kohotti kätensä kasvoilleen tajutessaan, että oli rynnännyt juuri tiedemiehen huoneeseen ja vielä kaatanut tämän. Tämä varmasti aikoisi paljastaa sotilaille hänen piilopaikkansa, ellei mekaanikko saisi tyynyteltyä tiedemiestä.
Mikä vielä pahempaa, 2905 tajusi valkoisen nazorakin olevan myös hänen esimiehensä.

”Öh, mi- mitä sinä teet täällä?” albiinorak hieroi päätään ja kohotti tuntosarveaan. Hän vaikutti ärtyneeltä lyötyään päänsä.
”Ööm ääh öö!” Juippi äänteli heiluttaen samalla käsiään ilmassa. ”Tuli, tuota öö, erehdys! Erehdys sotilaiden kanssa! He luulivat että teen jotain – vaikken tehnyt – eivätkä he uskoneet vaikka sanoin ja nyt he haluavat vangita minut! Ja, öh, tiedäthän sinä, tai siis te, millainen arvon kapteenimme on?”
Valkoinen tiedemies oli noussut seisomaan kuunnellessaan työläisen sepitystä. Hän suoristi kaulaansa sidottua violettiä plastronia.

”Joten olisiko mitenkään mahdollista, että saisin piilotella täällä sen aikaa kun sotilas on käytävällä?”

Ennen kuin tiedemies ehti vastata mitään, oveen koputettiin. Juippi jännittyi, liimautuen oven viereistä seinää vasten. Jos ovi avattaisiin, häntä ei ehkä nähtäisi.

Oveen koputettiin taas, entistä kuuluvammin.

Sinisilmäinen nazorak katsoi ensin ovea, sitten Juippia. Mekaanikko nosti sormensa huulilleen, katsoen tiedemiestä aivan aidosti anoen.


Tiedemies puristi leukansa tiukasti yhteen epävarmana. Hän kuitenkin lopulta tarttui ovenkahvaan, ennen kuin sotilas puskisi väkisin sisään.

Juippi pidätti henkeään, kun ovi raottui.

”Arvon Jäätutkija. Oletteko nähneet epäillyttävää työläistä? Hän pakoili sotilaita ja vastusti esivaltaa.”
2905 odotti jännittyneenä tiedemiehen vastausta. Sekunnit tuntuivat ikuisuuksilta.


”En”, kuului hiljainen, väsynyt ääni, ”en ole. Olen ollut viimeiset tunnit huoneessani. En ole kuullut tai nähnyt mitään.”

Ovensuussa kuului kohahdus.
”Hyvä on. Päivänjatkoja, tutkija.”

Kuului kynnekkäiden jalkojen loittonevia marssiaskelia. Huone pimeni taas, kun Jäätutkija sulki oven. Juippi huokaisi syvään.
”Ki- kiitos… kiitos kovasti. Meikä on teille velkaa. Jos tarviitte joskus vastapalvelusta, niin kysykää vain Jui-”
”Minulla ei ole juuri nyt kiinnostusta tai halua joutua selittelemään sotilaille ja kapteenille, miksi olet huoneessani.” Tiedemies huokaisi hiljaa, kylmästi. Hän käänsi selkänsä mekaanikkoon. ”Oman etuni kannalta oli parempi, etten ilmiantanut sinua. Joten voisitko nyt lähteä?”

”Ju- juuh, tietysti…” mekaanikko pahoitteli. Eipä hän kovin tasavertaista juttutuokiota esimiehensä kanssa ollut odottanutkaan. Mekaanikko raotti varovaisesti huoneen ovea. Ruskea kuono kurkisti käytävälle. Kaksi olkanauhoihin sonnustautunutta sotilasta seisoi käytävällä. Toinen pudisti päätään ja sanoi jotain. He kääntyivät yhteistuumin ja lähtivät kävelemään kohti aulaa.

Juippi sulki silmänsä helpottuneena ja kääntyi Jäätutkijaan päin.
”Huh. Juuh, niin kiitos vielä. Minäpä tästä haihdun, etten häiritse teitä enem-”

Hänen lause jäi kesken.

Valkoiset jalat laahasivat maata, kun huoneen omistava tiedemies käveli hitaasti huoneen oikeassa päässä sijaitsevan työpöytänsä luokse. Hitain, väsynein askelin. Liljan valkoinen käsi tarttui toimistotuolin nahkaverhoiltuun selkänojaan ja veti istuimen kauemmas pöydästä. Kädet laskeutuivat käsinojille.
Mekaanikko melkein hätkähti, kun valkea nazorak rojahti työtuolilleen. Juippi oli aina luullut tiedemiesten olevan aina sotilasmaisen ryhdikkäitä ja hienostelevia snobeja.

Mutta Jäätutkijan käytös oli kaikkea muuta. Vain tuntosarvet pilkottivat tuolin selkänojan takaa, kun tutkija makasi tuolillaan. Kädet riippuivat tuolin sivuilla käsinojien yli.

Takaviistosta näytti, että pöytälampun himmeän valon edessä istuva olento olisi ollut vain varjoihin uponnut hahmo. Pää riippui huonoryhtisesti olkapäiden välissä ja silmät olivat sumeat.

Hetken Juipistä näytti, kuin tutkija olisi ollut kuollut kuin kivi. Lopulta tämä kuitenkin kohotti toisen kätensä hitaasti ja tarttui edessään pöydällä olleeseen paperiin. Tiedemies kohotti sen kasvojensa eteen. Ennen kuin Juippi ehti erottaa mitä lappuun oli merkitty, Jäätutkija huokaisi ja laski paperin alas. Sitten valkoisen käden kaksoissormenpäät alkoivat rytistää paperia palloksi. Nazorak nakkasi paperipallon oikealla puolellaan olevaan roskakoriin, kymmenen muun vastaavan joukkoon.

”Vieläkö olet täällä?” Jäätutkija kysyi kääntämättä katsettaan työläiseen. Juippi havahtui tuijotuksestaan.

”Ah, joo en!”
Juippi avasi viimein oven ja luikahti käytävään. Sotilaat olivat ehtineet poistua jo hyvän aikaa sitten.

Kohti aulaa kävellessään 2905 raaputti leukaansa mietteliäänä.
Hmh! Eikös tiedemiesten pitäisi kuulua Imperiumin kermaan? Ei luulisi noin korkeassa asemassa olevan kuuluvan näyttävän noin…


surulliselta?


Talvisin päivän valoisa aika oli lyhyt, ja jo melkein tuntia hyöhemmin kaksoisauringot alkoivat laskeutua kohti horisonttia. Punertavien aurinkojen valo värjäsi Pesävuoren haalean punaiseksi. Vuoritukikohdan mustalla metallilla päällystetty päärakennus imi tehokkaasti aurinkojen harvenevien säteiden lämmön.

Vihreät silmät seurasivat kahden suuren taivaankappaleen matkaa. Ruskeat sormet ruuvasivat hopeisen taskumatin korkin auki. Juippi joi kulauksen.
Mekaanikko istui vakiopaikallaan, päärakennuksen puolipallomaisen ulkoneman katon reunalla. Se oli hyvä piilopaikka, koska alhaalla olevat eivät kovin usein huomanneet katsoa ylös. Katolla ei ollut juuri muuta kuin iso radioantenni ja metalliritilöillä täytettyjä ilmastointiaukkoja, joista tuprusi lämmintä ilmaa ja vesihöyrä ilmaan.

Ohoh, 2901 kaatui taas portaissa. Toinen kerta tällä viikolla, Juippi ajatteli, imien taskumatin metallista suuta tylsistyneenä.

”Tääläkö sinä tälläkertaa piilottelet?”

Juippi kääntyi katsomaan taakseen. Kalpea tiedemies seisoi katolle tuovan porraskatoksen luona.
”No jos totta puhutaan, kyllä”, mekaanikko totesi. ”Mutta mitäs te matalalla katollani? Seurasitteko minua?”
Jäätutkija pyöritteli silmiään. Hän nojasi selällään porraskopin seinään. ”Alhaalla on tukikohdan upseerien kokous. Tulin haukkaamaan happea.”
”Okei…”

Kului kiusallisen hiljainen hetki. Juippi joi taas, vilkaisten sivusilmällään esimiestään. Pieni tuulenvire leikki tiedemiehen työtakilla ja plastronilla, kun tämä nojasi silmät tiukasti kiinni puristaneena ja käsiään puuskassa pitäen seinää vasten.
Nyt hän näyttää pikemminkin tuohtuneelta. Hmm. Pitäisiköhän häntä yrittää piristää? Hän auttoi minua aiemmin…

”Ööm, hei…”
Jäätutkija aukaisi silmänsä ja katsoi mekaanikkoa. Yllätyksekseen ruskea työläinen ojensi taskumattia häntä kohti. ”Otatko?”
Valkoinen nazorak katsoi mekaanikkoa hetken kysyvästi. Juippi oletti tämän miettivän, mistä köyhä mekaanikko oli saanut alkoholia. Lopulta tiedemies nyökkäsi vaitonaisesti. Katolla oleva lumi rasahteli askeleiden alla. Epävarmasti nazorak istuutui mekaanikon viereen ja tarttui ojennetuun taskumattiin. Jäätiedemies kohotti pullon päänsä sivulle, haistellen nestettä sarvellaan. Sitten hän maistoi sitä varovasti.

Albiinonazorak puristi silmänsä kiinni, kun hänen suunsa vääntyi irveeseen. Juoma ei ollut kovin hyvää.
Juippi otti tiedemiehen ojentaman taskumatin takaisin. Toisaalta eipä minulla kamalasti makuaineita olekaan…
Jäätutkija katseli vaitonaisesti rakennuksen alapuolella poukkoilevia työläisiä ja sotilaita, joista jokainen hoiti osaansa Imperiumin suuressa koneistossa. Todennäköisesti suurin osa heistä ei edes tiedostanut sitä. Heidät oli syntyessään kahlittu koneiston rattaiksi ja männiksi, jotka liitettiin yhteen, toimivat niin kuin pitivät, jättivät naarmunsa toisiinsa ja jotka lopulta hajoaisivat ja korvattaisiin uusilla.

Juippi otti uuden huikan. Hän yritti jälleen rikkoa hiljaisuutta. ”Eikö sinulla ole kiire takaisin?”
Siniset silmät vilkaisivat mekaanikkoa nopeasti. Jäätutkija hymähti, mutta kaikkea muuta kuin iloisesti.
”Eivät he minua kaipaa. Haluavatkin, että pysyisin vain poissa…”

”Ai…” Juippi kohotti tuntosarveaan. ”Miksi?”

Jäätutkija kurtisti kulmiaan työläisen kysymykselle, kuin pitäen sitä typeränä. Hän tuijotti mekaanikkoa.
’Miksi’?”
”Miksi miksi?” Juippi toisti ja kohotti molempia tuntosarviaan.

Jäätutkija tuijotti mekaanikkoa oudoksuvasti. ”Onko sinulla näössä jotain vikaa?”
Nyt oli tiedemiehen vuoro kohotella sarviaan.

Nyt ruskea nazorak kurtisti kulmiaan kaksikosta kalpeamman kysymykselle. Mekaanikko alkoi pälyillä ympärilleen. Lopulta hän kumartui katonreunalla eteenpäin, katsoen alaspäin. Hän mielestään näki tangoissa lepattavien tuulipusseihin painetut heptagrammit tarkasti.

”Ei?” mekaanikko totesi ja katsoi tutkijaa.
Jäätutkija huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä kasvojensa tasalle ja ojensi kaksi sormeaan. Hän osoitti silmiään.
”Minä olen epäpuhas! Mutaatio! Puhtausperiaatteiden vastainen! Tiedät sinä kai, mitä sini- tai turkoosisilmäisistä ollaan yleensä mieltä.”

”Jaaa…” Juippi hoksasi nyt vasta tiedemiehen erikoisuuden, valkean kuoren lisäksi. ”En minä vain niitä kaikkia Pesäasiaministeriön rustauksia ulkoa muista.”
Jäätutkija murahti ja käänsi katseensa kohti horisonttia. Taivaanrannassa siinsi riekaleinen pilviverho joka peitti auringot, jotka saivat pilvet hehkumaan karmiinpunaisina. Nazorak nosti jalkansa betoniselle korokkeelle jolla istui ja puristi käsivarsillaan polvensa rintaansa vasten.

”Voi, älä huoli. Kyllä muut muistavat…”
”Ööm. En välttämättä tiedä kamalasti teistä upseereista”, 2905 aloitti, ”mutta mitä väliä sillä on, jos sotajormat katsoo sinua pahasti? Käsittääkseni 667 on sotilaista täällä korkein ja, noh, teillä on kuitenkin paljon suurempi numero?”
”Ei se toimi aivan niin! Sotilailla on omat ansionsa, kun minä taas-” Jäätutkija oli sanomassa, kunnes lopetti kesken lauseen. Hän käänsi kasvonsa nopeasti pois mekaanikosta ja tiuskaisi: ”Miksi minä näitä sinulle kerron?! Olet kuitenkin vain työläinen. Miksi tämä edes sinua kiinnostaa?!”

Juippi kulautti polttavaa nestettä kurkkuunsa, katsoen itsekin muualle.

”Koska pelastit minut.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan mekaanikkoon yllättynyt ilme kasvoillaan. Hän oli sanonut sen kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia.
”Ja anteeks vain”, Juippi muutti äänensävyään loukkaantuneeksi, ”mutta mitä meinaat ’vain työläisellä’? Kuvitteletko olevasi meikää parempi, häh?!”
”E- en minä sitä-” tiedemies yritti selitellä, mutta mekaanikko oli jo päässyt vauhtiin. Hän nousi seisomaan betonisen kaiteen päälle ja kohotti sormensa ilmaan.
”Me, Nazorak-työläiset, olemme tämän maan ulkoinen tukiranka! Me pidämme koneet käynnissä ja kuskaamme kamaa rintamalle! Meidän kädet tekevät teidän sotilaiden aseet! Tämä mesta ei pysyis kasassa ilman duunareita! Niin! Mietis sitä seuraavilla hienohelmasnobiklubi-illoillasi, niin!”

Ruskea nazorak saarnasi kuin Tiedekunnan opettaja konsonaan. Valkoinen nazorak kuitenkin huomasi Juipin vakavuustason laskevan loppua kohden. Ehkä ensimmäistä kertaa 2905 näki esimiehensä hymyilevän.
”Tule nyt alas siitä, ennen kuin putoat! Olet kuitenkin juonut…” tiedemies naurahti.
Vasta nyt mekaanikkokin tajusi huojuvansa korkean rakennuksen turvakaiteen päällä ja vielä humalassa. Jos hän horjahtaisi, hän vierisi kupolimaisen ulokkeen reunalta alas ja jysähtäisi korkealta jäähän, jollei ehtisi aukaista peitinsiipiään. Juippi laskeutui takaisin istumaan vapisevin jaloin.

”Kuka muuten olet?” Jäätutkija huomasi kysyä.
”Juippi. Tai siis… öh, 2905. Tykkään vain jos minua sanotaan Juipiksi.”
Siniset silmät katsoivat hetken vihreitä. Nazorak hymyili ja ojensi kätensä.

”273.”

Juippi katsoi nazorakia hieman pöllämystyneenä. Halusiko tiedemies tehdä sinunkaupat alemman mekaanikon kanssa? Leveä hymy kuitenkin kiiri mekaanikon ruskeille kasvoille. Hän puristi tiedemiehen kättä.

Taskumatti pistettiin taas kiertoon. 273 kastoi juomalla vain vähän kieltään. Keitos maistui yhtä hirveältä kuin aiemminkin.
”Etkös sinä ole yksi minun mekaanikoistani? Olen mielestäni nähnyt sinut aiemmin.”
”Jeh.”
273 pyöritteli hopeista taskumattia käsissään. Vasta nyt hän kiinnitti huomiota heptagrammiin pullon kyljessä.
”Mistä sinä olet ylipäätään saanut tällaisia asioita? Upseerien taskumatin ja hirveätä viinaa.”
2905 raapi tuntosarviaan. ”Pullo on pitkä tarina. Viinan taas teen itse.”
”Mistä? Ja miten?” 273 kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
”Siitä, mitä sattuu nyt olemaan”, mekaanikko totesi lyhyesti. 273:n ilme vääntyi vinoon vastauksesta. Hän ojensi pullon takaisin mekaanikolle. Juippi otti tämän vastaan virnistäen.

Kaksikko istui vielä siihen saakka, kunnes auringot olivat laskeutuneet horisontin taakse ja talven pimeys laskeutui.


Heh, hyviä aikoja.

Juippi väänsi ilmastointikanavan ritilän auki, joka johti hissikuiluun. Karannut vanki oli muistellessaan onnistunut laskeutumaan kerroksen alaspäin putkissa ja käytävissä.
Juippi pisti päänsä pimeään kuiluun ja katsoi ylöspäin. Hissi oli juuri laskeutumassa häntä kohti kahta kerrosta ylempänä. Mekaanikko ryömi takaisin putkeensa. Hänen täytyi hetken aikaa kiemurrella päästäkseen makaamaan selälleen.

Hissi viuhahti ohi ja Juippi hyppäsi kevyesti sen katolle. Vaijerit jylisivät. 2905 painoi tuntosarvensa hissikopin metallikattoa vasten. Hän erotti juuri ja juuri puhetta hissin sisältä.
Metallikoppi pysähtyi. Juippi odotti ettei enää kuullut puhetta sisältä. Kun hissi ei liikkunut hetkeen mihinkään, nazorak tarttui metallisen kattoluukun kahvasta ja väänsi sen vaivalloisesti auki. Ruskea nazorak pudottautui sisään ja napautti seuraavaa kerrosta paneelissa, joka oli näemmä alin kerros.

Hissi pysähtyi ja liukuovi sihahti auki. Ruskea pää kurkisti varovaisesti ulos. Mekaanikko huomasi tulleensa lastiruumaan, johon vuoritukikohtalaisten ilmatyynyalukset oli parkkeerattu. Vihreät silmät katsoivat viuhasti ympärilleen. Ruumassa oli muutama vartija partioimassa ja vahtimassa lastia.
Tuolla vasemman seinustan vieressä näyttää olevan uusi luukku alemmas. Pitäisi vaan päästä tuon vartijan ohi huomaamatta…

Juippi painui kyyryyn ja hiipi hissin edessä olevien laatikkopinojen taakse suojaan katseilta. Hän vilkaisi uudestaan, missä vartija oli nyt. Tämä näkyi partioivan vasemman seinustan ajoneuvorivien edessä. Luukku sijaitsi hissiseinän ja vasemman seinän nurkassa.
Noniin! Mene nyt siitä.

Juippi odotti, että vartija käveli kauemmas. Lopulta hän lähti nopeasti kipittämään kohti luukkua. Hän pääsi yhden tykkitornilla varustetun aluksen taakse suojaan. Varovasti hän veti luukun auki ja hyppäsi alas. 2905 tippui pieneen huoltokäytävään, jonka seinustat olivat täynnä erillaisia putkia. Hän joutui välillä väistellä venttiileistä purkautuvaa höyryä. Mekaanikko kuuli moottorien jylyn ja ulkona puhaltavan tuulen yhä selkeämmin.

Hän saapui ilma-aluksen laskutelinetilaan. Mekaanikko katseli ympärilleen putkien ja mäntien täyttämässä tilassa.
Kunhan kone ensin laskeutuu, minä pudottaudun laskutelinettä pitkin alas ja juoksen ensimmäiseen mahdolliseen suuntaan. Aika heikko suunnitella, täytyy myöntää, mutta parempaa ei ole.

Kuului kova, mekaaninen kolahdus. Ruskea nazorak horjahti. Kylmä tuuli puhalsi sisään, kun metallilevy Juipin edessä siirtyi syrjään. Mekaanikko tarttui yhdestä metallisesta tukipilarista. Alus alkoi laskeuta Juipin odotuksia nopeammin.

Alkoi kuulua sarvia raastavaa sirinää, kun männät ja pumput alkoivat työntämään hyönteisen jalan mallisia laskutelineitä alas. Karkuri yritti kurottaa yhteen telineistä. Hänen kätensä ei aivan yltänyt. Nazorak kiristeli hampaitaan.
No ei kai se muu auta…

2905 otti muutaman askeleen taaksepäin. Sitten hän ampaisi juoksuun kohti laskutelinettä ja hyppäsi. Hyönteinen tunsi hetken ilmavirran allaan, ennen kuin törmäsi telineeseen onnistuneesti.

Voimakas ilmavirta iski nazorakiin, kun laskuteline laskeutui alemmas kohti maata samalla kun aluksen nopeus hidastui. Oli yö ja pilkkopimeää. Ympärillä kajastivat vain laskeutumiskentän kirkkaat valot ja vähän matkan päässä sijaitsevien rakennusten valot. Mekaanikko ei tiennyt tarkkaan missä oli. Jossain saaren pohjoisrannikolla, hän oletti.

Työläinen päästi irti telineestä ja hyppäsi ilmaan. Siivet pehmensivät laskeutumista. Vihreät silmät katsoivat ympärilleen. Kukaan ei vielä ollut huomannut häntä. Juippi virnisti jännittyneenä. Oli siis aika ottaa ritolat.


Mustat, kynnekkäät jalat tömähtelivät asfalttia vasten. Nazorakin hengitys hörysi kylmässä ilmassa. Hän juoksi kohti edessään siintävää verkkoaitaa.
Hän oli jo lähellä.

Hah… Hah hah. Tervemenoa Imperiumi, agentit ja vartijat. Meikä poika lähtee lätkimään, 2905 huusi mielessään Leppäkertun moottorien jylyn yli. Aidalle oli enää vain vähän matkaa. Mikään ei voisi enää tulla hänen vapautensa eteen.


Mutta sitten syttyi kirkas valo. Sokaiseva valokeila osui nazorakin selkään. 2905 ärähti. Hän kohotti kätensä silmiensä suojaksi ja kääntyi katsomaan taakseen, kuitenkaan pysähtymättä.

Agentit olivat viimein äkänneet hänet Leppäkertun kannella. He seurasivat työläisen pakoa osoittaen tätä valonheittimellä.

Juipin itsevarmuus ei kuitenkaan karissut. Hah, eivät he tuolta etäisyydeltää os-


Työläisen silmät laajenivat, kun valokeilaan ilmestyi jotain.


Musta nazorak.
Se liisi ilmassa peitinsiipensä aukaisseena, läpinäkyvät siivet väristen. Sen hartioilla oleva viitta lepatti ilma-aluksen luomassa ilmavirrassa. Näky oli suoraan Pyhän heptagrammin nazorak-siluetista.
Torakka lensi suoraan Juippia kohti.

Ei… ei ei ei ei! Vielä vähän matkaa.


Tummaan kokovartalohaarniskaan sonnustaunut sotilas tömähti maahan. Hän kuitenkaan tuhlannut aikaa pysähtymiseen, vaan lähti heti juoksuun laskeuduttuaan. Siivet taittuivat kitiinisen kuvun ja haarniskanpalojen sisään.


Juippi pinkoi minkä jaloistaan pääsi. Aidalle oli enää vain kaksikymmentä metriä.


Kynnekäs koura tarttui varustevyöhön sidottuun kahvaan ja napsautti sen irti. Kahva oli kiinni ympyrän muotoisessa metallilaatassa, josta törrötti noin 40 senttiä pitkä, ohut metallilevy. Metallilevyjä oli oikeastaan monta päällekkäin.


Juippi katsoi taakseen. Jadenvihreät silmät leiskuivat hänen kannoillaan.


Kynnekäs sormi napsautti pientä vipua metelliympyrän pohjassa. Samassa ympyrän kehään kiinnitetyt metalliliuskat pyörähtivät kahvan ympärille, muodostaen kilven.


Kymmenen metriä.
Niin lähellä!


Musta soturi pysähtyi. Hän heilautti kilpeä pitelevän kätensä sivulleen, samalla kun laski painon toisen jalkansa varaan. Soturi pyörähti ympäri.
Ja heitti.

Juippi oli tarttumassa verkkoaitaan, kun voimakas kipu iskeytyi hänen niskaan.

”AAAAAAARRRGH!”
Mekaanikko lyhistyi maahan parkuen.


2905 uikutti. Hän kuuli, kuin haarniskoidut jalat astelivat hänen viereensä. Häntä potkaistiin kylkeen niin, että hän näki vangitsijansa kasvot.

”Kas kas kas. Mitäs meillä täällä on”, Kapteeni Puhtaus sanoi ja hymyili.

”Häkkilintu karkoteillä?”

Vuoritukikohta

Tuuli ulvoi huoneen ulkopuolella. Katosta roikkuvan hehkulampun valo himmeni aika-ajoin.

Nazorakin vatsa kohosi tasaisessa rytmissä syvän kuorsauksen kanssa. Kuolavana valui sohvalle sammuneen vaaleanruskean tiedemiehen leukaa pitkin.

Unessa hän ei kokenut tuskaa. Valveilla hän koki.

Vielä humalassa oleva Kauppatieteiden tutkija ei havahtunut radiolaitenurkkauksesta kuuluvaan puhelimen soittoon.

Kului puolisen tuntia.

Kommunikaattori soi jälleen.

”Kroh- köh köh.”

Vasta kolmannella kerralla nazorak heräsi. Uusi 273 hivuttautu hitaasti istumaan, lasittunut katse silmillään. Hän kuivasi leukansa nyrkkiinsä ja raapi päätään. Tiedemies haukotteli.

”Mh…?” 273 kääntyi katsomaan hänestä katsoen oikeanpuolimmaiselle seinustalle. Radiolaitteistossa välkkyi valo.
Kuka siellä tähän aikaan soittaa…?

Tiedemies nousi vaivalloisesti ylös ja lähti horjahtelevin askelin kohti kommunikaattoripäätettä. Lopulta hän onnistui rojahtamaan puhelimen edessä olevaan tuoliin. Hän otti ison laitteen pöydältä ja veti kokoontaittuvan antennin ylös.
”Haloo…” tutkija vastasi humalaisella äänellä.

”Ha- haloo haloo?” kuului epävarmalta kuulostava ääni puhelimesta. ”Öh, odotas… A- aivan! Onko ’Jäätutkija 273’ puhelimessa?”

Kauppatieteiden tutkija tuijotti jonnekin seinän sisään. Häneltä meni hetki miettiä vastausta.
”Teknisesti ottaen. Kyllä.”

”Ah, hienoa! Arvon Jäätutkija. Minulla saattaisi olla teille vaatiman tarjous, josta -krrrzzh- olla kiinnostunut”, soittaja sanoi.
”Tai no oikeastaan. Tarjoisin teille työpaikka.”

”273” siristeli silmiään. ”Kuka soittaa?”
”Olen -trrzhz-ku-tzzkh-asta. Nimeni on -krrzzhkh-t-zium-a.”
Soittajan puhe peittyi staattisen kohinan alle.

Vaaleanruskea tiedemies kääntyi katsomaan ulos päärakennuksen kupolimaisen upseerihuoneen ikkunasta. Lumimyrsky oli jälleen yltynyt.
”Linja pätkii hieman. Mu-mutta kuka ikinä olettekin tai mitä ikinä siihen työhön kuuluu, otan sen vastaan!”
Tutkija ei ollut kerennyt olla tukikohdassa kuin viikon ja jo nyt hän halusi sieltä epätoivoisesti pois.

”Lo- loistavaa! Voisitteko -trrzz-tulla heti? Voin lähettää aluksen noutamaan -trz-inua.”
273 kohautti väsyneesti tuntosarveaan. ”En suosittele tulemaan nyt lentäen. Myrsky heittää koptrein maahan.”
”Oh. Älä -krrh-jetuksesta huolehdi. Jätä -zrr-inulle. Ole valmiina kah-tzzhk-en tunnin päästä.”
”Sovittu!” tutkija melkein hihkaisi.

Puhelu päättyi.
273 räpytteli pari kertaa silmiään. Sitten hän katsoi eksyneesti ympärilleen.

”Näenköhän minä unta?”

Huomenta

Bio-Klaani, 273:n huone

Aamu valkeni viimein hämmennyksensekaisen yön jälkeen. Taivas oli pilvinen, mutta ulkoilman harmaansininen valo riitti valaisemaan pienen huoneen. Valkoinen nazorak nukkui vielä autuaan tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Valkoinen käsi riippui puolittain sängyn reunan ulkopuolella, kun 273 nukkui vasemmalla kyljellään. Ohut, valkoinen peitto peitti tiedemiehen hintelän ja kitiinisen vartalon vain puolittain, kun sen alapää oli sotkeentunut nazorakin jalkoihin. Jäätutkijan siniset siivet olivat vetäytyneet kupolimaisten peitinsiipien sisään, kuten yleensäkin.

Nazorak hengitti syvään, tuhisten välillä jotain unissaan. Hyönteisen tuntosarvet liikahtelivat ja sivelivät tyynyn pehmeää pintaa. Hän näki unta.

Uni

”Helloo!” Juippi huusi astuessaan huoneeseen. 273 kääntyi katsomaan mekaanikkoa työtuolillaan.
”Hei. Viimeistelin juuri piirustukset siitä jääsädetintankista, josta puhuimme silloin kerran kun olimme keittiövuorossa.”
Nazorakeista pitempi ja värikkäämpikuorinen asteli toverinsa vierelle. Hän laski kätensä Jäätutkijan toimistotuolin selkänojalle ja kumartui katsomaan violettia sinikopiota kirjoituspöydällä.
”Hehee. Toimiihan sen tykki juuri niin, että sen tuottamat ääniaallot kuljettavat kylmyyttä?”
”Jep.”

2905 istahti sinisen huoneen vasemmalla seinustalla olevan unikapselin reunalle. Kone oli jonkinlainen kapselin ja pylvässängyn hybridi.
Juippi työnsi sormensa vyöllään roikkuviin työkalutaskuihin ja veti sieltä esiin pullonkorkin. Mekaanikko alkoi pyörittelemään sitä mietteissään.
”Mennäänkö kohta taas katolle? Auringot alkavat kohta laskea.”
”Mennään vain.”
”Sinulla on puteli.”

273 kumartui tuolillaan tutkiakseen työpöytänsä piironginlaatikoita.
Istuskellessaan Juippi katseli ympärilleen. Hän kurtisti hieman kulmiaan.
”Ovatko nuo sinun uusia vaatteita?”
Jäätutkija kääntyi katsomaan ystävänsä katseen suuntaan, joka oli nauliutunut oven vieressä olevaan vaatetelineeseen. Tiedemies ei tiennyt, mistä hänen uusi hameensa, takkinsa ja hattunsa oli siihen ilmestynyt.
”Ehm, joo… tarvitsen niitä hieman.”
”Ookoo.”

273 kääntyi takaisin pöytälaatikon pariin. Valkoinen käsi tarttui vetolaatikon kahvasta ja vetäisi huolettomasti. Ei olisi pitänyt.


Siniset silmät katsoivat laatikkoon. Hän jähmettyi.


273:n keho jännittyi. Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin ja hän kääntyili sängyssään levottoman oloisesti. Hädin tuskin unessa pysyvä torakka ei hengittänyt enää tasaisesti, vaan huohotti katkonaisesti.

Uni

Jäätutkija tuijotti lamaantuneesti laatikon sisältöä. Hänestä tuntui, ettei voinut hengittää.


Hänen tuntoaistinsa tehostui äärimmilleen. Koko häntä ympäröivä todellisuus tuntui värähtelevän. Se tuntui unessa oudolta ja pelottavalta. Aivan kuin kaikkialle hänen kehoa olisi työnnetty tuhat neulaa, jotka pistivät ja sivelivät pehmeästi lihaa samaan aikaan.
Mutta se sattui.


273 aukaisi suunsa äärimmilleen huutaakseen, muttei kuullut ääntään tuntosarvia särkevän, kaiken ylittävän huminan yli.


Nazorak tuijotti kauhuissaan laatikon sisältöä, vaikkei halunnut. Hän ei uskaltanut kääntää katsetta poiskaan. Silti oli tehtävä jotain.

Hän ei halunnut nähdä sitä.


Laatikko tömähti kiinni.

273 tömähti polvilleen nojaten huohottaen työpöytäänsä. Unta vääristävä värinä loppui ja hän pystyi taas hengittämään.


Uinuva torakanpenikka lopetti kiemurtelun. Hänen kehonsa rentoutui taas ja päästi helpottuneen huokauksen. Uni ei ollut ehtinyt painajaiseksi.

Uni

273 vilkaisi varovaisesti taakseen. Juippi pyöritteli edelleen käsissään pullonkorkkiaan. Hän ei näyttänyt onneksi huomanneen mitään.
Valkoinen nazorak nousi varovasti seisomaan ja siisti työtakkiaan. Hän yritti näyttää siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän veti auki toisen työpöydän laatikon, varoen visusti ensimmäistä. Nazorak poimi hopeisen taskumatin.

”Lähdetäänkö?” mekaanikko kysyi malttamattomana.
”Ju-juuh.”

He olivat Vuoritukikohdan pihalla. Valkoinen nazorak ei muistanut kävelymatkaa sinne. Ulkona kallionulkonemalta avautui näkymä saaren pohjoisosan peittävään koneeseen. Valtavat männät pyörittivät pyöriä ja mustia hammasrattaita. Ketjujen kalahdukset kaikuivat vuorelle saakka ilta-auringossa. 273 muisteli, että iltarusko olisi ollut paljon kauniimpi ennen.

Jäistä pihaa heitä vastaan asteli Pesäasiaministeriön etninen miliisipartio. 219 etunenässä. Jäätutkija piiloutui Juipin selän taakse heidän kävellessään miliisien vierestä. Siniset silmät katsoivat 219:ä sivusilmällä. Torakka ei näyttänyt edes huomaavan häntä.

He kiersivät jostain syystä työpajan taakse sen oikealta sivustalta. 273 muisteli, että tie katolle oli aivan eri rakennuksessa, mutta seurasi Juippia kuitenkin.

He kiersivät rakennuksen takaseinän ja kääntyivät kulman takaa vasemmalle seinustalle.

Tai olisivat kääntyneet.

273:n suu loksahti auki.

Koko seinä nimittäin puuttui. Ja iso osa rakennuksestakin.
Neliskulmaisen rakennuksen vasenta päätyä työpajana hallinnut tehdashalli ja sen ulkoseinä oli yhtäkkiä kadonnut niin, että nazorakkaksikko näki rakennuksen muut tilat poikkileikkauksena.

”Mi-”

”Mitäh?”

Juippi tuijotti myös näkyä.

”jaa.”

Valkoinen nazorak mumisi unissaan jotain, kun himmeä valo osui hänen sinisiin silmäluomiinsa verhojen raosta. 273 käänsi hieman kylkeään. Uni hävisi lopulta kokonaan.

Hän raotti silmiään.


Ja silmien katse osui isoon, siniseen ja hammaksiseen leukaan.


”Huomenta”, tuttu karhea ääni tokaisi.

Siniset silmät revähtivät ammolleen.
“IIIIIIIÄÄÄÄÄK!” nazorak kiljaisi. Hän nousi istumaan sängyllään ja peruutti nojaamaan selkänsä seinää vasten.

Sinihopeinen silmäpuoli sotaskakdi istui puutuolilla aivan hänen nukkumapaikkansa edessä. Admin Guardian nojasi puuskassa olevilla käsillään tuolin vaatimattomaan selkänojaan. Veitsiä ja… jonkinlaisia kranaatteja täynnä oleva taisteluvyö repsotti rennosti auki skakdin yllä. Eikä hammasnaama näyttänyt olevan kovin paljoa tyytyväisempi kuin heidän viime kohtaamisessaan.

“Mi- miten te nääsitte tänne!?” 273 sopersi huoneeseensa luvatta tunkeutuneelta adminilta. Loputkin muistikuvat hänen unestaan haihtuivat.

”Ovesta”, skakdi vastasi hiljaa selkänojaa rummuttaen.

273 muisteli lukinneensa oven illalla. “O-onko tämä ryöstö?”

”E-hei, ei laisinkaan”, kulmiaan kurtistava sotilas sanoi. ”Jätän ne hommat sinun kavereillesi. Minä halusin vain vähän jutella.”
273 uskaltautui repimään päältään peittonsa, joka oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa. “Ettekö olisi voinut odottaa suoleen mäivään asti? Ja… k-kuinka kauan te olette istuneet siinä?”
Bio-Klaanin johtajista karskein murahti hiljaa ja jätti 273:n odottelemaan jännittyneenä vastapalloa.

”Mitä jos minä kysyn ne kysymykset ensiksi?” Guardian huokaisi väsyneen kärttyisänä.
Jäätutkijan tuntosarvet painuivat luimuun adminin äänenpainon kuullessaan.
“Öh, ky-kyllä! Mitä asiaa teillä on…?”

”Etkö tosiaan tiedä?” punasilmä kivahti hämillään leukaansa raapien. ”Taisit siinä tapauksessa nukkua aika hyvin viime yön! Ja luulen vähän, että olet ainoa.”
Pieni viherrys kohosi nazorakpakolaisen kasvoille. Adminin sanoista hän kuitenkin tulkitsi jääneensä ilmeisesti jostakin paitsi.
“Onko jotain tawahtunut?” tiedemies tehosti kysymystään kohottamalla toista tuntosarveaan.

Skakdi vastasi työntämällä järeän kouransa taisteluvyönsä taskuun, ja hetken Jäätutkija oli melko varma saavansa heittoveitsestä. Hän ei tiennyt, oliko helpottuneempi kun skakdi veti esiin rullalle käärityn sanomalehden.

Ja läimi sitä toista kämmenpohjaansa vasten kuin selkäsaunaa enteillen.
”Katsos, säätutkija… minä olen sodassa tosi isojen ötököiden kanssa.”

”…”

”Saatat tuntea lajin. Nazorakeja, melko isoja pirulaisia. Nelikätisiä. Aika ilkeitä ja ruskeita. Tosin eivät aivan kaikki.”

”…”

”Yleensä sota niitä vastaan on helppoa… ainakin helppoa ymmärtää. Ne noudattavat sääntöjä. Niiden kenraalilla on jonkinlainen sairas pakkomielle, jota tämä kutsuu kunniakseen, eikä kaduillamme ainakaan juokse itsemurhapommittajia.”

Sininen koura lätkäisi sanomalehden sängylle aivan 273:n eteen. Sinisilmäinen värähti taaksepäin pelästyneenä.
Ja kohta hän tuijotti mustavalkoista kuvaa mereltä nousevasta savupilvestä. Hetken sitä tuijotettuaan hänen oli vaikea olla näkemättä siinä suuren linnun muotoa.

”Ja sitten on nämä hetket, jolloin haluan lähinnä kysyä, että miksi”, Guardian pusersi hammasrivinsä takaa katse 273:a polttaen. ”Miksi skarrararissa?”

Jäätutkija hamuili kädellään eteensä viskattua uutispaperia, pitäen kuitenkin katseensa skakdin pistävässä tuijotuksessa. Hän taittoi lehden täyteen mittaansa ja selasi katseellaan etusivulle kissankokoisilla matorankirjaimilla painetun tekstin:
ALLIANSSIN YLLÄTYSLIIKE – VELJESKUNNAN SAARI POLTETTIIN

273 käänsi sivua jutun pääaukeamalle ja luki sen nopeasti läpi. Guardian saattoi nähdä, kuinka nyt torakan tuntosarvet kohosivat pystyyn hämmennyksestä.
“Kuulin tästä vasta nyt…” nazorak sanoi, edelleen silmät kiinni uutisartikkelissa, “Kuulin eilen kyllä melua käytävällä, m-mutten uskaltanut mennä katsomaan mistä oli kyse…”
273 nosti katseensa lopulta takaisin plasman skakdiin. “Mu-mutta mitä tällä on tekemistä minun kanssa?”

Skakdi tuhahti. ”Kysyitkin seuraavan kysymykseni. Miksi et kertonut tästä meille?”

Nazorak näytti aidosti tuskastuneelta. Admin mitä ilmeisemmin syytti tiedemiestä tapahtuneesta. “En tiennyt tästä mitään! Vastahan itse näitte, miten hämmästyin kun luin tuon jutun?!”

Skakdi ei kummemmin lupia kysynyt. Hän nousi puutuoliltaan, astui kaksi jämäkkää askelta ja istahti rennosti 273:n viereen tämän sängylle polviaan naputellen. Jäätutkija tuijotti adminia hiljaa.
”Oletko aivan varma, kaksi-seitsemän-neljä?” skakdin ääni oli pakkasta ja routaa. Jäätutkija ei uskaltanut korjata tämän sanoja. ”Oletko varma että haluat valehdella kasvojani päin?”
“Herra Eversti… t-te olette sotilas. Kenraali on sotilas. Mutta minä olen vain vahainen tiedemies! Vaikka jos olisinkin tiennyt että Ilmavoimien lissulaiva rystyisikin zolttamaan saaria, – mitä en tiennyt – ei minulla olisi ollut tietoa tästä oqeraatiosta!”

Guardian katsoi pitkään hiljaa poispäin. 273 tunsi sykkeensä otsassaan asti.
”Minulla on ollut pitkä yö. Pystytköhän edes kuvittelemaan tällaisen vaikutusta, päätutkija?”
“H-hän on kylläkin aivan eri tiedemies. Tutkijoista hierarkisesti korkein ja jos oikein muistan, hän taisi olla neurojiologian uranuurtaja…”

Guardiania ei kiinnostanut. Sen huomasi ainakin seuraavasta keskeytyksestä.
”Olen istunut kolmessa eri kriisikokouksessa heti kaupunkiin saapumiseni jälkeen, ja myöhemmin on lisää luvassa. En ole nukkunut tuntiakaan sinun lajitoveriesi pikku tempauksen jälkeen, enkä ole saanut kuppiakaan kahvia. En pidä itseäni väkivaltaisena miehenä, tutkija, mutta jos valehtelet minulle vielä, enköhän löydä itsestäni senkin puolen. Joten kysyn vielä kerran. Miksi?

Nazorakin oli käperryttävä kahden seinän väliseen nurkkaan suojautuakseen adminia ympäröivältä vihamielisyyden auralta.
“EN MINÄ TZIEDRÄ! EHKÄ SHKROVOZOIDAKSEEN, EHKÄ HÄVITTÄÄCZHEEN TEILTÄ VALLOITETTAVAN ALUEEN! EN MINÄ TIDÄ! EN OLE ZOTHIRKHLAS!”
Pakokauhumaisen rääynnän jälkeen nazorak näytti kääriytyvän sikiöasentoon ja alkavan itkemään, jos se olisi ollut lajille mahdollista.
Olen vain tiedemies, en sotilas…

Pitkä hiljaisuus valtasi alaa. Sininen sotasankari tuijotti arvioiden nurkassa sykkyränä värisevää hyönteistä, joka pakoili hänen katsettaan. Sitten skakdi huokaisi ja sanoi:

”Voi pojat, sinähän laulat helpolla.”
Guardian nousi 273:n vuoteelta ja pyyhkäisi kädellä istumapaikkaansa. ”Mitä joku sinusta saisikaan irti salkullisella veitsiä”, hän vielä hymähti kääntäen katseensa nazorakiin. Jäätutkija ei hymähtänyt.

”Kiitä onneasi, että olet meidän vaivanamme.”
Admin naksautti niskojaan ja venytteli raajojaan. Hyönteinen ei uskaltautunut vieläkään edes avaamaan suutaan, mutta skakdi jatkoi rupattelua yhtäkkiä hieman vähemmän jäisesti kuin aiemmin. ”Lähetän jonkun korjaamaan oven.”

”Korjaam-”, 273 inahti hämillään.

”Siinä ei pitäisi kestää kauaa. Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria. Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä. Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”
273 nyökkäsi vain vaivoin. “Ei varsinaisesti mitään uutta…”

Skakdi kääntyi hänestä poispäin. ”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti. Jos pettäisit vähäisen luottamukseni, lopettaisin sinut luodilla. Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”
273 nielaisi.
”Siinä kaikki”, skakdi sanoi kylmästi astellessaan poispäin. ”Hyvää päivänjatkoa.”

Sotilas poistui pienen huoneen puisesta ovesta, jonka lukkomekanismin nazorak vasta nyt huomasi vaurioituneen kovakouraisesti. Ovi jysähti kiinni äänekkäästi, muttei mennyt aivan kiinni repaleisten puusäleiden vuoksi.

Katsottuaan hetken ovea ja varmistuttuaan ettei admin tunkenut uudelleen sisään, 273 rentoutti asentoaan sängyllään. Hän painoi otsansa taitettuja polviaan vasten.
Miksi hän aina kovistelee ja huutaa minulle. Olen osoittanut jo olevani yhteistyökykyinen moderaattoreiden ja muiden adminien kanssa. Jos hän niin karzahnisti haluaa pusertaa minusta tietoja, niin riittäisi jos vain kysysisi…
Sykkyrään käpertynyt nazorak keinui hieman edestakaisin asennossaan.
Hah hah. Taisin olla väärässä, kun ajattelin voivani kotiutua tänne… tosiasia on, että minulla oli vain vuoden ajan oikea koti, jonne kuuluin. Mutta mokasin. Virheeni takia menetin ainoan paikan jossa saatoin olla onnellinen…

Kaikkialla muualla olen vain pohjasakkaa. Maailma on niin päättänyt…

Mietteen rikkoi rikkinäisenä seinää vasten lyövä ovi. Puusäleitä lennähti lattialle.
Sinisen skakdin jalat rynnivät tömisten takaisin huoneen sisään, ja katsoessaan kahta punasilmää ja riviä raateluhampaita halusi Jäätutkija vain käpertyä entistä pienemmäksi palloksi. E-ei kai taas? Mitä hän tällä kertaa oli-

”Nyt hei!” ärtyneeltä näyttävä zakazlainen kivahti väsynein silmin. ”Vilustunut? Vilustunut? Hah hah! Hyvää hyönteistuntemusta, Gee! Loistavaa skarrararrin hyönteistuntemusta!”

”T-tuota…” 273 piipitti, mutta lopetti lauseensa kun metallinen silmä adminin kasvoilla hehkui taas hetken oranssina ennen kuin punertui välittömästi kuin luonto syksyllä.

”Sinä olet vaihtolämpöinen”, skakdi nauroi osoittaen kynsikkäällä sormella kuin tuomiota jakaen. ”Jos olet vaihtolämpöinen, miksi näyit Tawan huoneessa lämpökamerassani naamaani sinisempänä?”
Nazorakin ilme oli pöllämystynyt. “Häh? Mistä ihmeestä nuhutte? Kyllähän nazorakien nitäisi näkyä lämvökameroissa. Onko silmänne sökö?”

Jäätutkija katui kysymystään nähtyään skakdin ilmeen, joka vastasi hänen kysymykseensä. Vastaus oli iso ja liekehtivä ”EI”.
”Mikä piru ruumiinlämpösi edessäni madalsi?” skakdi kysyi kärsimättömästi. ”Oliko se mekkosi? Ei pahalla, mutta ruskea ei pue sinua.”
Enhän minä sitä hametta valinnut, 273 pyöräytteli silmiä päässään. Mutta jotain outoa tilanteessa oli.

Ellei sitten… nazorak raapi leukaansa. Hänen pääkoppaansa kohosi vain yksi asia, mikä saattaisi liittyä tähän.
Gee seurasi, kuinka nazorak kääntyi selin häneen. Tiedemies työnsi kätensä valkoisen tyynynsä alle ja veti sieltä jotain. Hetken ajan entinen metsästäjä odotti siellä olevan piilotettuna ase. 273 kuitenkin nousi seisomaan ja kohotti katseensa adminiin. Torakka avasi nyrkkinsä.

Punaiset silmät tuijottivat sinistä elementtikiveä. Jäätutkijan ilme oli miettivä.
“En tiedä miten… mutta tämä on ainoa minulla oleva esine, joka saattaisi saada ruumiinlämmön heittymisen aikaan.”
Ja ennen kuin hän ehti muuta sanoakaan, kaappasi sininen käsi kiven ripeästi hänen kädestään ja nosti sen oranssihehkuisen konesilmän eteen.

”Elementtikivi”, Guardian pohti ääneen kristallia pyöritellen. ”Selakhialainen. Kiva lelu sinulla.”
”En ilmeisesti tutkinut kiveä targeeksi tarkkaan Vuoritukikohdassa,” 273 totesi, ”tai en tiennyt etsiä vastaavaa ominaisuutta…”
Ja valkoinen hyönteinen tunsi sydämensä jäätyvän, kun Guardian puristi nyrkkinsä hänen kalleimman aarteensa ympärille.

”Myös oikeissa käsissä aika vaarallinen ase. Mitä jos minä vain pidän tämän?”

”… h-herra admin, moderaattori Slidas antoi minun mitää sen, koska niti sitä vaarattomana!”
Nazorak ojensi kätensä Guardianin eteen, kuin anoen kiveä takaisin.

”Minä en tiedä, kuka Slidas on, mutta en ainakaan antanut hänelle moderaattorikiveä”, skakdi sanoi pujottaen kristallin asevyönsä taskuun. ”Toimitan tämän murikan omalle päätutkijallemme. Hän saa luvan vilkaista, minkälaisen pommin päällä olet nukkunut.”

Pommin.

Sininen harja heilahti, kun skakdi kääntyi poispäin taas. Ja ennen kuin 273 ehti kysyä edes klaanilaisen ’päätutkijan’ nimeä, rämähti ovi rikottuine lukkoineen taas kiinni.


Hän tekee tuon tahallaan…

273 ei tiennyt, pitikö hänen yllättyä vai ei, kun sininen skakdi seisoi alle minuutin päästä taas oviaukossa.
Jos admin Guardian halusi hänet rautoihin, tämä olisi voinut vain sanoa sen suoraan.

”Adminin käsky”, skakdi sanoi haudanvakavana naristen heiluvan oven edessä. ”Toista perässä: Po-matoralainen pohatta pulitti pokawistaan pikkusumman.”

273 tuijotti skakdia hetken.

”Ööh. Ho-matoralainen nohatt- s-sohatta nulitti ro- dokawistaan vikkusumman…”
Jäätutkija kävi mielessään edellistä lausetta läpi. Jokin ei tuntunut menneen aivan oikein. Eikä admin Guardiankaan näyttänyt vielä tyytyväiseltä. Suurkenraalin elein hän lausui seuraavat toistettavat sanat.

”Pirullinen piraatti puukotti petturia.”
”Lirullinen muraatti lukotti ketturia?”
”Plasma. Päälle.”
”Laama. Jäälle.”

Ja sille haudanvakava sininen admin ei voinut olla nauramatta, ja Jäätutkija tunsi olonsa yhtäkkiä entistä epämukavammaksi.
”Adminin käsky. Harjoittele p-äännettä”, sininen skakdi tokaisi kääntyen taas ympäri. ”Manu pitää sinulle varmaan ihan mielellään matoranin oppitunnin.”

Pam, sanoi ovi. Guardian oli poissa.

p-äännettä…?

Poliittisten ruumiiden yö

Pesävuori

Kylmä viima puhalsi lumihiutaleita agentin visiirille. Musta visiiri suojasi nazorakin silmiä viimalta ja lumelta, mutta näkyvyys oli silti huono. Tumman nazorakin hengitys höyrysi tuulessa, joka kuljetti sen pian pois.
Agentti nousi varovasti jäisessä kivikkoista. Hän vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei hänen parinsa ollut liukastunut tai eksynyt lumimyrskyssä. Heidät oli pistetty haravoimaan vuoren luoteen ja lännen välisiä rinteitä ja nyt he olivat pienessä rotkossa rinteen alla. Tuuli oli kerryttänyt kinoksia rotkon pohjalle ja agentit joutuivat välillä kahlaamaan lumessa reisiä myöten.

Agentti huokaisi visiirinsä takana. Hän oli aivan jäässä haarniskansa alla ja hän hytisi. Musta nazorak ei ymmärtänyt, miten Tukikohdassa asuvat nazorakit saattoivat elää ikuisen lumen keskellä.
”Näkyykö mitään!?” kuului agentin parin huuto, joka vaimeni tuulessa.
”Tutkin vielä rotkon pään!”
Nazorak jatkoi eteenpäin, jolloin rotkon seinämät alkoivat lähestyä toisiaan ja kulkuväylä käymään yhä ahtaammaksi. Rotkon päätyseinä näkyi jo, mutta sen edessä oli iso lumikasa.
Agentti ei ollut mielissään tästä työstä. Etsinnät vuorella olivat jatkuneet jo viikkoja, eikä muutamaa ruumista oltu vielä löydetty. Vuoren jatkuvat lumisateet alkoivat jo kyllästyttämään agenttia.

Nazorak onnistui kahlaamaan peräseinän luokse. Hän ei vieläkään ollut löytänyt lumessa mitään erikoista. Tumma agentti kääntyi vielä seinämän vieressä olevan lumikinoksen luo ja alkoi kaivamaan sitä taitettavalla lapiollaan. Agentti ei uskonut löytävänsä täältäkään mitään.

Kunnes lapio osui johonkin kovaan.

Nazorak pysähtyi. Hän laskeutui lumeen polvilleen ja alkoi varovaisesti kaivamaa kinoksia käsillään.
”Taisin löytää jotain!”

Agentin pari saapui hänen luokseen, kun torakka oli juuri saanut siirrettyä lumen löytönsä päältä.


Lumesta pilkisti esiin käsi.


Pesävuori, Vuoritukikohta

Nazorak katsoi harmaaseen kaukaisuuteen. Tai ainakin näytti katsovan. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta sitä ei erottanut lumimyrskyn läpi.
Vaikkei vartija edes pystynyt sitä muutenkaan näkemään.

Ruskea nazorak seisoi Vuoritukikohdan kielekkeen laidalla. Hänen väritystään ei olisi saattanut uskoa ruskeaksi, koska suoraan häntä kasvoihin puhaltava tuuli oli peittänyt vartijan lumeen ja jäähän. Hän puristi kankeissa käsissään puista pistimen vartta.
Nazorak ikävöi todella paljon karvahattuaan. Tiedustelupalvelun agenttien otettua tukikohdan johto käsiinsä, vanhoilta vartijoilta oltiin otettu heidän takkinsa ja kiväärinsä, jotka Vuoritukikohdan entinen johtaja oli heille antanut. Vartija ikävöi myös todella paljon valkeaa tiedemiestä.
Nazorakin silmäluomet olivat jäässä, eikä hän uskaltanut räpäyttää niitä, etteivät ne jäätyisi kiinni. Hänen eripituisista hampaista ja tuntosarvista roikkui jääpuikkoja. Vartija kyllä tiesi miksi hänet oli käsketty seisomaan liikkumatta ja tuijottamaan kaukaisuuteen, jonne hän ei edes nähnyt. PST halusi näyttää tukikohdan asukeille, kuka loppupelissä oli pomo.
Ja sen se oli tehnyt hyvin.

Vartija nielaisi vaivalloisesti kuivaa kurkkuaan. Hän taivutti jäistä kaulaansa alaspäin. Suuren kalliokielekkeen, jonka päälle paikan rakennukset oli perustettu, alla oleva rinne näkyi vain vaivoin. Mutta torakan ei tarvinnut siristellä silmiään, koska tiesi, mitä siellä oli.

Kymmenittäin vuorella asuneiden nazorakien ruumiita virui puoliksi hautautuneina kinoksiin.
Kapteeni Puhtaus oli itse henkilökohtaisesti teloittanut monia tukikohdan mekaanikkoja, epäiltyinä Imperiumin vastaisesta toiminnasta tai vain pelkkänä varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen ruumiit oli heitetty kallionkielekkeen laidalta alas. Tulevan talven jatkuvat lumimyrskyt ja vuorella elävät raadonsyöjärahit kyllä ennen pitkää piilottaisivat todisteet tapahtuneesta.

Mutta nyt nazorak kuuli etäisesti voimistuvan äänen, joka erottui tuulesta. Vartija käänsi kohmeista päätään hitaasti vasemmalle, jolloin lumi hänen päältään varisi. Tuiskusta alkoi erottua tumma kohde. Musta armeijatason helikopteri lähestyi tukikohdan helikopterialustaa. Mekaaniset hyönteisjalat kolahtivat jäiselle betonille ja samalla hetkellä ilma-aluksen liukuovet aukaistiin. Kuusi visiiripäistä nazorakia laskeutuivat ulos. Neljä heistä kantoi mukanaan jotakin pitkää, kahvoilla varusteltua säkkiä. Helikopterin propellit alkoivat hidastua kunnes kolme siivekettä lukittuivat toistensa päälle tilan säästämiseksi. Agentit ohittivat vartijan ja raahasivat säkin betoniportaat ylös ja menivät sisään työpajarakennukseen.

Nazorakvartija jäi taas yksin. Hetken ajan hän kuuli taas vain tuulen. Hän muisteli vielä kuukauden takaisia aikoja, kun kaikki Vuoritukikohdalla oli suhteellisen leppoista. Vartija tiesi omasta kokemuksestaan, että tällaisina hämärinä myrskyiltoina saattoi kaukaa vuoren ylärinteiltä kuulla jonkin muinaisen pedon ulvontaa. Ulvontaa, joka muistutti hohotusta.
Puolijäässä olevan nazorakin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli askelia takanaan. Toinen pistintä kantava torakka oli ilmestynyt hänen vierelleen.
”Vahdin vaihto!” toinen vartija huusi tuulen yli.

Tämä oli mukava uutinen. Ruskea nazorak olisi halunnut kiittää, mutta hänen suunsa oli liian jäätynyt auetakseen. Hän sai kuitenkin päällään tehtyä hitaan liikkeen, jota vain tarkasti katsottuna saattoi pitää nyökkäyksenä. Kohmeinen vartija liikutti hitaasti jalkojaan, jotka rasahtivat irti jäisestä maasta. Hän aloitti hitaan kävelemisen kohti päärakennuksen ovea.


Paksu rautaovi sulkeutui mekaanisen sihahduksen ja kolahduksen saattelemana. Ihana lämpö huokui jäistä nazorakia vastaan.
Jäinen vartija oli saapunut päärakennuksen aulaan. Suoraan ovea vastapäätä alkoivat metalliset ritiläportaat, jotka veivät tornimaisen rakennuksen ylempiin kerroksiin ja nukkumatiloihin. Portaiden oikealla puolella aukeni ovi ruokailutiloihin. Laattalattialla kierteli mustia johtoja ja piuhoja portaikon alle sijoitettuun suureen generaattoriin, joka tuotti sähköä rakennuksen tarpeisiin.

Ruskea nazorak käänsi varovasti päätään. Oli ruoka-aika. Hän alkoi laahustamaan ruokailutilan sisäänkäyntiä kohti. Aukinaisen oven molemmilla puolilla seisseet, aseistautuneet mustat agentit katsoivat tukikohdan entistä järjestyksenpitäjää alaspäin visiiriensä takaa. Jäätynyt vartija ei tosin heistä välittänyt. Hän halusi nyt vain ison lasin kuumaa vettä.

Vuoritukikohta oli alkujaan noin yhdeksän kuukautta sitten perustettu sotilastukikohdaksi vartioimaan vuorella tapahtuvaa liikehdintää. Tukikohdan perustuksiksi valitun kallionkielekkeen rajallisen tilan takia päärakennus oli täytynyt rakentaa tornimaiseksi. Sen vuoksi rakennuksen sisätiloissa oli päädytty hieman erikoisiin ratkaisuihin.
Ruokailutila oli korkea huone. Se oli oikeastaan korkeampi kuin leveämpi. Tilaan saapuessa katsojasta saattoi näyttää, kuin ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen katto olisi purettu. Ruokailutilaa oli hankittu lisää rakentamalla katonrajaan aidattu parvi. Katosta roikkuvat vanhat hehkulamput saivat tilan lattian ja seinät näyttämään keltaisilta kelmeällä valoillaan.

Korkea tila oli täynnä ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen mekaanikkojen rauhaisan yksinelon jälkeen. Huoneen ovenpuoleiselta seinustalta oman ruokavatinsa ja vesilasinsa hakenut vartija siristeli silmiään auki. Tiedustelupalvelun väki ja johtohenkilöt olivat asettuneet illallistamaan parvelle. Vuoritukikohdan asukkaat taas istuivat yhdessä rykelmässä huoneen keskellä olevien pöytien ääressä.
Ruskean nazovartijan katse siirtyi huoneen sivuille. Mustat agentit seisoivat huoneen jokaisella seinustalla vartioiden työläisiä. He olivat Tiedustelupalvelun jatkuvan tarkkailun alaisina.

Vartija käveli pöytärivien luokse ja istuutui tyhjänä olevan pöydän reunaan. Hänen vasemmalla puolellaan toisessa pöydässä istui kolmikko mekaanikkoja, jotka tökkivät ja pyörittelivät ruokahaluttoman näköisinä lautasillaan olevaa vihreää massaa lastamaisilla ruokavälineillään. Yksi heistä nojasi päätään nyrkkiinsä ja huokaisi. Sitten nazorak lausui hiljaa tovereilleen:
”Olemme jo kohta kuukauden kököttäneet toimettomina. En uskonut sanovani tätä, mutta haluaisin jo päästä tekemään jotakin.”
Pöydän toisella puolella istuva, pitkähkö nazorak kaapaisi vihreää mössöä lastallaan, vain nostaakseen sen ilmaan ja tiputtaakseen takaisin lautaselle. ”Tiedustelupalvelu haluaa pitää meidät tiukasti valvonnassa ja poissa tieltä, kunnes tutkimukset ovat ohi. He varmasti haluavat varmistaa, ettemme yritä tehdä mitään laitonta tai vastaavaa.”
Nyrkkiinsä nojaavan mekaanikon vieressä istunut nazorak kumartui hieman lähemmäksi toisia. ”Agenttijepet ovat jatkuvasti kyselleet Jäätutkijan olinpaikasta. Mitäs luulette, mihin laittomuuteen pomomme on syyllistynyt?” hän kuiskasi.

Kolmikosta pisin pudotti ruokailuvälineensä lautaselle ja risti molemmat käsiparinsa rinnalleen. ”En tiedä. Jotain todella vakavaa sen on täytynyt olla. Olin silloin paikalla, kun tiedemies rymisteli sen viisikon kanssa rakennushalliin ja pakeni ilmatyynyaluksella-”

Kolmikko vaikeni äkisti, kun mustaan haarniskaan sonnustautunut agentti käveli pöytärivien välissä heitä kohti. Konetuliasetta pitelevä nazorak pysähtyi hetkeksi kolmikon taakse, mutta jatkoi sitten matkaa kun nämä eivät pukahtaneetkaan.
Visiirinaaman loitottua kauemmaksi pitkä mekaanikko kumartui lähemmäksi pöydän toisella puolella istuvia kavereitaan.
”Kuukausi sitten täällä asui viitisenkymmentä mekaanikkoa ja tusina vartijoita. Saimme elää suhteellisen vapaasti 273:n johtaessa. PST:n tultua meitä työläisiä on enää kolmekymmentäyksi ja vanhoja vartijoita neljä…”
Hän piti pienen tauon ja madalsi ääntään vielä entisestään. Toisten piti melkein lukea hänen sanansa nazorakin suulta.

”Minä luulen, että tätä menoa yksikään meistä ei säily hengissä…”

”He lähtevät tänään.”
Mekaanikot kääntyivät nopeasti katsomaan oikealle. Viereiseen pöytään istuutunut vartija oli kuunnellut hiljaa työläisten keskustelua.
Vartija tarttui tarjottimellaan höyryävään lasiin vettä. Hän kohotti sen päänsä päälle ja antoi kallistua niin, että vesi valui ohuena virtana päälleen. Lumi- ja jääpeite oli jo osittain sulanut pois hänen kasvoiltaan. Kuuma vesi kuitenkin sulatti ja irrotti viimeiset jääliuskat hänen ohimoiltaan. Nazorakin hampaista roikkuneet puikot napsahtivat poikki ja tippuivat pöydälle, paljastean ruskean torakan Imperiumin kauneusihanteiden kannalta rumasti eripituisiksi kasvaneet hampaat. Aiemmin muhkeasta karvalakista tunnistettu vartija 2832 laski lasin pöydälle.
”Agentit ovat koonneet tavaroitaan ja kalustoaan koko päivän. He lähtevät tänä yönä.”


Musta kassi laskettiin varovasti metalliselle pöydälle. Vetoketju vedettiin auki hitaasti niin, että katon putkilampun kylmän valkoinen valo valaisi kassin sisällön. Mustat kasvot kumartuivat pöydän ylle. Kapteeni 666 seurasi jadenvihreillä silmillään, kun pöydän ympärillä häärivät agentit aukoivat mustaa, pitkulaista kassia. Lopulta kassin reunat oli levitetty auki niin, että sen sisältö näkyi kokonaisuudessaan. Kapteeni raapi leukaansa.

Pöydällä makasi nyt nazorakin ruumis.
666 mittaili katseellaan ruumista päästä jalkoihin. Se ei ollut säilynyt aivan kokonaisena. Pää huusi tuntosarvien poissaoloa. Vasemman puolimmaisesta kädestä puuttui suurin osa sormista, oikean puoleisesta taas koko kämmen. Oikea jalka oli täynnä halkeamia ja se oli vääntynyt ympäri lantiosta. Vatsan repeytyneistä kitiinilevyistä saattoi päätellä, että nazorakin ruumis oli jossain välissä taittunut kaksinkerroin.
Jäisestä ruumiista saattoi vielä erottaa torsoa joskus peittäneen vaatteen tummia riekaleita.

”Kapteeni. Yritimme irrottaa ruumiin mahdollisimman hellävaraisesti, mutta se oli jäätynyt kiinni kallioon. Suurin osa kehon vahingoista on kuitenkin varmaan tullut kuollessa”, musta torakka sanoi Imperiumin keulakuvalle ja ihannenazorakille.
666:n katse palasi vainajan päähän. Pää oli kääntyneenä vasemmalle niin, ettei Kapteeni Puhtaus nähnyt nazorakin kasvoja kunnolla tältä puolelta pöytää.

666 tuhahti. Hän ojensi kätensä ja tarttui haarniskoiduilla sormillaan riuskasti ruumiin leukaperistä. Kuului jäinen rasahdus, kun 666 väänsi päätä väkivalloin. Agentit säpsähtivät. He melkein luulivat että Kapteeni yritti tarkoituksella vahingoittaa tutkimusaineistoa. Jäätyneet kaulalevyt rasahtelivat muutaman kerran, ennen kuin 666 sai vainajan pään katsomaan itseensä päin.
Ruumiin kasvot olivat jotenkuten tunnistettavissa. Pää oli litistynyt aavistuksen verran törmätessään pudotuksessa johonkin. Suusta puuttui hammas. Vihreät silmät tuijottivat vainajan omia. Ruumiin silmät olivat mustat ja tyhjät.

Pideltyään vainajan päätä hetken hän hymähti. 666 päästi irti kalmosta, jolloin ruumiin takaraivo jysähti takaisin pöydälle.
”Hah! Typerys itse”, musta sotilas sanoi ja hymyili. Ruumis oli tunnistettu. ”Hän sai maksaa idiotismistaan karvaan hinnan.”
Kapteeni 666 käveli huoneen laidalle ja poimi mustan viittansa, jonka oli laskenut sivupöydälle.
”Pistäkää pillit ja kalmot pussiin. Tehtävänne on tehty!” hän ilmoitti sitoessaan viittaa harteilleen. Agentit ottivat asennon ja alkoivat sen jälkeen käärimään nazorakin jäänteitä uudelleen pakettiin.

Mustahaarniskainen supersotilas astui ulos huoneesta pitkälle käytävälle. Sinisenharmaalla käytävällä oli vilskettä. Tummakuorisia nazorakeja käveli sisään ja ulos käytävän ovista eri huoneisiin. Suurin osa torakoista kantoi pienemmistä huoneista ulos teknisiä laitteita ja muita esineitä. Agentit kiikuttivat laitteistoa käytävän päähän, josta he veivät ne rakennushalliin. Kapteeni 666 taas ei seurannut agentteja sinne. Hän asteli metallisen ulko-oven luo ja painoi terävällä kynnellään paneelia oven vieressä. Raskaat ovet aukesivat ja päästivät lumituiskun lyömään Puhtautta silmiin. Nazoraksoturi vastusti viimaa ja marssi ulos.

Tuuli hulmutti suuren nazoraklaisen sotasankarin viittaa. Oli tullut jo täysin pimeä, mutta lumimyrsky ei ollut lakannut. Rakennusten seinissä olevat valaisimet ja katulamput olivat syttyneet ja valaisivat arktista pimeyttä.
666 laskeutui työpajarakennuksen betonisia portaita. Hän vilkaisi ilmeettömästi ulkona työskenteleviä nazorakeja.
Tukikohdan työläisistä vain Jääpartion annettiin jatkaa töitään, koska Tiedustelupalvelun väki ei alentunut lumenluontiin. Kylmissään värisevät ruskeakuoriset torakat aukoivat rakennuksia yhdistäviä polkuja lunta lapion ja kolia käyttäen. Rapujaloilla varustetut, punaiset lumilingot suihkuttivat valkoista puuterilunta ympäröiviin kinoksiin.

Työläiset huomasivat mustan nazorakin ja alkoivat hiljaa supista keskenään. Suuri Imperiumin sotasankari herätti huomiota haarniskassaan ja kilvellään. 666 ei katseista välittänyt. Päärakennuksen puolipallomaisen yläkerroksenikkunoista kajasti valoa.


Lasinen pinta kilahti toista vasten. Ruskea käsi kallisti neliskulmaista lasipulloa, jolloin kirkkaan ruskea neste valui pullosta lasiin. Pullo laskettiin pöydälle. Ei aikaakaan kun lasi nostettiin hampaikkaalle suulle ja lasi tyhjeni.

273 laski tyhjän viskilasin pöydälle ja röyhtäisi. Hän istui leveästi epäryhdikkäässä asennossa vanhalla sohvalla. Niin epäryhdikkäässä, että laskettiin jo makoilemiseksi.

Pöytä, jolla viskilasi makasi ja sohva, millä tiedemies makasi sijaitsivat päärakennuksen vanhassa upseeritilassa. Huoneen oikealla seinustalla koreili kaksi suurta karttaa Saaresta itsestään, sekä tarkempi kartta Pesävuoren alueesta. Huoneen vasemmalle puolelle taas oli kasattu iso tietokonenäyttö, pitkä näppäimistö ja radiolaitteisto. Tilan pääty oli puoliympyrämäinen uloke tornin ulkoseinästä ulospäin, joka osoitti kohti koillista. Kaarevassa päätyseinässä oli useita leveitä ikkunoita, jotka itsekin muodostivat melkein puoliympyrän.

Pöydälle asetetusta, vanhasta gramofonista soi steltiläinen peikko-ooppera. Vaalean ruskea nazorak katseli ympäröivää huonetta ankean näköisenä. Huoneen oikea nurkkaus, jolla sohvakalusto sijaitsi, oli yritetty tapetoida beigen ruskealla tapetilla viihtyisämmäksi. Tiedemiehestä siinä oltiin onnistuttu surkeasti. Vihreät silmät kiertelivät tilaa. Lopulta ne pysähtyivät huoneen päädyssä olevaan flyygeliin.
Millä ihmeellä tuo on edes saatu tänne ylös…
Ainoat asiat joista hän huoneessa piti, olivat pöydällä olevat viskipullo ja gramofoni. Ne olivat harvoja asioita työpapereidensa lisäksi jotka hän oli saanut tuotua vuorelle. 273 päätti kaataa lasiinsa lisää alkoholipitoista juomaa.

Ruskea tiedemies oli kärsinyt kroonisesta huonosta tuulesta siitä lähtien, kun oli ensikertaa saanut kuulla alennuksestaan nykyiseen arvoonsa. Hänet oltiin nakitettu Vuoritukikohdan johtoon byrokraattisista syistä, koska paikalle tarvittiin uusi johtaja tyhjää sarjanumeroa täyttämään.

Uusi 273 huokaisi syvään ja nojasi päänsä nahkaisen sohvan selkänojaa vasten.
Tämä on niiiiin perin väärin! Raadoin monia vuosia rivitiedemiehenä, ennen kuin sain mahdollisuuden suorittaa Tutkija-tutkinnon. Opiskelin ja tein tutkimustyötä pitkään, kunnes sain arvostetun Kauppatieteiden tutkijan tittelin. Sain omat työtilat sekä ruhtinaallisen tutkimusmäärärahan. Jopa muutaman avustajankin. Vapaa-aikani saatoin käydä lasillisella kollegojeni kanssa siellä viihtyisällä upseeristoklubilla…
Kauppatieteiden tutkija otti välissä taas ryypyn lasistaan. Mutta nyt! Nyt olen jumissa täällä karzahnin vuorella! Täällä on kylmää, ankeaa ja yksinäistä. Pesäänkin pääsen vain harvoin…

Hän paransi ryhtiään sen verran katsoakseen olkansa yli, että saattoi nähdä huoneen päädyn ikkunasta ulos. Lumituisku yltyi entisestään.
Kyllä muiden tiedemiesten kelpaa. Heillä on omat tilavat huoneensa ja pajansa. Kuten vaikkapa sillä johtavalla tutkijalla… hmm, Päätutkijako hänen tittelinsä oli? Kyllä. Hänellä on varmaan kokonainen siipi rakennettu Pesän sisimpiin osiin.

273 pyöritteli kädessään lasia. Tilkka nestettä pyöri lasin pohjalla, yrittäen sopeutua liikkuvaan tilaan.
Noh, ei minun onneksi tarvitse oleskella noiden likaisten ja sivistymättömien työläisten kanssa. Siitä ei muuten tilanne pahene.

Kauppatieteiden tutkija 273:n ajatukset keskeytyvät, kun ovi kolahti. Häntä vastapäiseltä seinältä sisään rymisteli Kapteeni 666.
”Hyviä uutisia! Agenttitolvanat löysivät tänään viimein muutakin kuin ilmaan jäätyneitä nivwkeja.”
273 ei näyttänyt ilahtuvan mahtailevan supersotilaan ilmestyksestä. Hän kaatoi lisää juomaa lasiinsa. Tai olisi kaatanut, ellei musta koura olisi napannut sitä hänen kädestään. 666 kohotti pullon ronskisti suulleen. Tiedemies tyytyi vain heittämään ikävän katseen supersotilaan selkään. Päin naamaa hän ei uskaltanut, koska olisi hyvinkin voinut menettää päänsä.

”Tutkimukset on päätetty lopettaa. Pesän Sisäinen Tiedustelu on pistänyt välineistönsä kasaan ja varmistanut 007:n asetilauksen. Tunnin kuluessa ilma-alus vie meidät takaisin Pesään ja sinä saat tämän vihoviimeisen muakankolon itsellesi”, 666 sanoi ja laski viskipullon pianon päälle.

Terve menoa, ruskea tieteilijä ajatteli. Hänen ryhtinsä rapistui entisestään sohvalla.
”Huomaan, että nautit olostasi. Oletan, että pidät uudesta työstäsi uutena… jäätutkijana, arvoisa 273.”
”Olen Kauppatieteiden tutkija.”
666 hymähti. ”Kauppatieteet ovat turhuutta. Meidän ei ole tarkoitus käydä kauppaa, vaan me otamme, mitä tarvitsemme – ja mitä haluamme. Aivan kuten sinä haluat tämän työn.”
273 huokaisi, ”Miksei tätä paikkaa voitu lakkauttaa? Ei täällä ole edes tiedemiestä jonka tarvitsee tutkia lämmön puutetta kuono lämpömittarissa kiinni!”
”Arkkiagentti haluaa pitää vaarallisen aineksen kasassa ja eristyksissä Pesän työläisistä. Hän ei kaiketi halua huhujen tämän paikan tapahtumista leviävän. PST toivoo, että hiljalleen ja ajan myötä mekaanikkojen sanaiset arkut aukeavat ja lipsauttavat tietoja siitä, mitä me emme vielä saaneet selville. Ja siihen saakka, sinä leikit Vuoren Jäätutkijaa ja pidät yllä kuria ja kulissia.”

Tiedemies oli sanomassa tähän jotakin, mutta sitten kommunikaattori Kapteenin vyöllä piippasi. 666 nosti Zokia-merkkisen laitteen päänsä tasalle ja veti puhelimen päässä olevan antennin ylös.
”Niin?” 666 vastasi osoittamatta erityistä mielenkiintoa soittajalle.
”Kapteeni. Saimme viestin että Leppäkerttu on saapumassa laskeutumispaikkaan tunnin kuluttua.”

666:n suu vääntyi hymyyn, ”Hyvä. Aloittakaa joukkojen ja tavaran siirto kohtaamispaikkaan.”
Kapteeni painoi punaista nappia ja puhelu katkesi. Hän nappasi pullon flyygelin päältä ja otti taas hörpyn.
”Hyvästi, Tutkija 273! Emme todennäköisesti tapaa enää”, hän huudahti marssiessaan huoneen ovelle.
Tiedemies suoristautui ensimäistä kertaa melkein tuntiin. ”Hei! Se pul-”
Ovi jysähti kiinni.
273 tuijotti hetken ovea. Sitten hän lysähti jälleen makaamaan sohvan selkänojaa vasten. Päivä ei tästä pahenisi.


Mustat nazorakit juoksentelivat ripeästi mutta järjestelmällisesti ympäri suurta rakennushallia. Suikkapäinen agentti huuteli megafoniin ohjeita katonrajassa olevalla sillalla. Kasvonsa peittäneet nazorakit kantoivat vielä viimeisiä tavaroita, laatikoita ja varusteita hallin perällä odottaviin pitkulaisiin aluksiin. Ilmatyynyalusten kansille oli kasattu riveittäin Imperiumin ja Tiedustelupalvelun logoilla varustettuja laatikoita, jotka oli kiinnitetty tukevasti toisiinsa remmeillä.

666 saapui hallin reunalle. Kaikki näytti alkavan olevan valmista. Ruskeaa nazorakia talutettiin toiseen ja mustaa ruumiskassia toiseen alukseen. Ilmatyynyalusten moottorit humisivat.
Kapteeni Puhtaus juoksi etummaisena olevan kulkuvälineen luo ja kiipesi sen kannelle. Miehistö teki kunniaa, kun 666 asteli ohjaamoon.
”Noniin. Älkää sitten kolhiko näitä. Arkkiagentti pulitti aluksista sievoisen summan.”

Aluksen kannella seissyt agentti heilautti kättään merkiksi. Hallin ulkoseinällä odottanut torakka nyökkäsi ja painoi vinssiä laskuoven vieressä. Vinssi alkoi pyörittämään oven yläpäähän asti yltävää kettinkiä ja ovi alkoi nousta. Mitä enemmän hallin ovi nousi, sitä enemmän ulkoa puhaltava tuuli toi lunta sisään.
Käynnissä jyrisevät ilmatyynyalukset sytyttivät ajovalonsa. Ne leijuivat yksi toisensa jälkeen pimeään myrsky-yöhön. Ulkona niiden letkaan yhtyivät ulkona odottaneet alukset, jotka oli parkkeerattu työpajan taakse tilasyistä. 18 kulkupelin letka laskeutui suuren kalliokielekkeen vasenta reunaa alas loivemmalle rinteelle. Tykkitornein varustetut leijualukset laskeutuivat aluksi rinteitä varovasti alas. Heidän onnekseen ajoneuvot oli tehty pärjäämään lumisessa maastossa.

Lumimyrsky ujelsi, kun saattueen ainoa ruskea nazorak istui aluksen kannella laatikon päällä ja katsoi kuinka ylempänä Vuoritukikohdan valot loittonivat.

Ilmatyynyalusten jono kääntyi lopulta oikealle ja alkoi kipuamaan loivia mäkiä ylös kohti luodetta. Lopulta se saapui kohtaamispaikalle: ennen kallionrinnettä aukeni suurempi tasainen alue. Lumikenttää valaisivat valonheittimet, jotka etukäteen paikalle moottorikelkoilla ajaneet agentit olivat asettaneet.
Lumi pöllysi, kun melkein kaksikymmentä tankista käyvää alusta muodostivat rivin jyrkän pudotuksen ja kiviseinämän väliin. Kansilla seisovat nazorakit yrittivät huutaa tuulen yli kelkkojensa päällä odottaville agenteille.
666 istui kädet puuskassa aluksen ohjaamossa. Hän katsoi punaisena hehkuvaa näyttöä koelaudassa. Kello oli kaksi yöllä. Supersotilas ei pitänyt odottelemisesta. Hän nousi ylös seinästä taitettavasta tuolilta ja käveli ohjaamon ovelle. Hän painoi kahvan alas ja työnsi ovea. Hänen täytyi työntää ovea koko painollaan, koska myrsky pisti vastaan.

Lopulta Kapteeni sai työnnettyä oven auki ja hän astui ulos. Tuuli lepatutti hänen tummaa viittaansa. Jaden vihreät silmät yrittivät siristellen etsiä tuiskuavalta yötaivaalta jotakin.

Ja pian hän löysikin sen. Jotain isoa lähestyi vuorenrinnettä. Agentit käänsivät muutaman kohdevaloista sitä kohti. Yksi valokeiloista osui Pyhään heptagramiin.
Suuri ilma-alus työntyi myrskyseinämän läpi kohti laskeutumispaikkaa. Lumeen laskeutuneet agentit viittoilivat ja ohjastivat sen laskeutumista. Tuisku sai aluksen välillä vavahtelemaan ja poikkeamaan kurssistaan, mutta lopulta se osui oikealle kohdalle. Aluksen pohjasta erottui liikettä. Jotain mustaa tippui alas. Lukuisten ketjujen päissä olevia ankkureita jysähti lumiseen kallioon. Monet agentit riensivät tarttumaan niihin. He kiinnittävät ne tukevammin maahan ja ilmalaiva alkoi laskeutua.

Leppäkerttu ei ollut Tiedustelupalvelun tiedustelukone eikä Ilmavoimien pommikone, vaan PST oli saanut sen Pesäasiaministeriöltä lainaan. Punaharmaa rahtizeppeliini oli tarkoitettu erinäisten sotakaluston ja ajoneuvojen siirtämiseen paikasta toiseen.

Leppäkerttu leijui nyt jyrkänteen reunalla. Kumean kolahduksen ja mäntien surinan saattelemana aluksen pohja aukesi ja työntyi maata kohti rampiksi. Kirkas keltainen valo laskeutui lumikinoksiin. Ilmatyynyalukset alkoivat välittömästi työntymään sisään jättimäiseen lentokoneeseen. Moottorikelkat pärisivät, kun niiden ajurit ajoivat viimeisinä metallista ramppia ylös.

Ankkurit nostettiin taas ylös. Vuoren rinne hiljeni.


Leppäkerttu

”Ääää!”
Juippi kaatui kivuliaasti metalliselle lattialle. Visiiripäinen nazorak lukitsi kalterioven hänen takanaan.
2905 kompuroi välittömästi ylös. Hän syöksyi takomaan kaltereita käsillään. ”Hei! Minne minut viedään! Haluan kuulla oikeuteni!”
Oven toisella puolella seisova agentti tuhahti. ”Jollet ole sattunut huomaamaan, olet syntynyt Nazorakein Imperiumiin. Sinulla ei ole oikeuksia.”
Mekaanikko oli hetken hiljaa.
”Ai niiin…”

Molemmat hieman eriväriset nazorakit tunsivat aluksen tärähtävän. Ilmalaiva nousi taas korkeammalle.
Agentti painoi ohimoillaan olevaa mikrofonilla varustettua kuulokkeita, joihin visiiri oli kiinnitetty.
”Vanki on sellissään. Kuuntelen.”
Agentti oli hetken aikaa kuunnellen ohjeitaan. Sitten sanaa sanomatta hän lähti kävelemään selliosaston käytävää poispäin.

”No perhana…” Juippi totesi itsekseen. Hän istahti sellinsä metalliselle lattialle. Tässäkään vankihuoneessa ei ollut muuta kuin oikealla sivulla oleva nukkumiskapseli. Joidenkin seinien metallilevyjen välistä pilkotti johtoja ja putkia, samoin käytävän puoleisella seinällä. Höyry kohisi jossakin putkessa.
2905 nojasi leukansa kämmenpohjaansa. Vaikutti siltä, että kitiinisen pikkurikollisen ura oli tullut päätökseensä.
Äsh. Lakunazot hoitavat työnsä tiukemmin kuin luulin. Lahjominen ei tehoa heihin.
Juipin katse kiertelin sellin kulmissa.
Vuoritukikohta oli ollut Juipille, niin kuin monille muillekin paikan mekaanikoille, melkein oma koti yhdeksän kuukautta. Nyt pakollinen lähteminen sieltä tuntui nazorakista yllättävän raskaalta.

Oispa kaljaa, alkoholisti mietti haikeana. Hän oli ollut pakostakin muutaman päivän selvin päin, sillä häntä oli pidetty muutaman päivän eri sellissä, kuin missä yleensä lusi. Mekaanikon salakätkö sijaitsi hänen vakioputkansa lattialevyn alla.

Ja taskumattinikin on jossakin hukassa. Voi kurjuutta.
Lopulta nazorakin aatteet siirtyivät muuhunkin kuin maallisiin asioihin. Ja missähän se 273:kin on. Siitä on kauan kun viimeksi sitä näin… Onkohan kuollut…

Juippi nousi hitaasti seisomaan. Hän käveli kalterioven eteen ja vilkuili käytävän molempiin suuntiin. Kettään vartijaa ei näkynyt.
Hm, Pesään menee lentäen varmaan parisen tuntia. Minun on siis yritettävä karata ennen sitä.
Mekaanikko tutkaili ovessa olevaa lukkoa. Avain oli mennyt agentin mukana, mutta se ei haitannut. Moisen lukon tiirikoiminen ei ollut hänenlaiselle kahlekuninkaalle temppu eikä mikään.

Tarvittiin vain tiirikka.

Juippi käveli kauemmaksi ovesta. Hän meni sellinsä nurkkaan unikapselin viereen ja avasi sen kannen. Hän laskeutui toisen polvensa varaan ja kumartui kapselin ylle.
Tämä on aina inhottavin osuus…

Sitten hän aukaisi suunsa ja survaisi sormensa kurkkuun. Hänen vatsansa painui sisään ja tuntosarvet nousivat pystyyn oksennusrefleksin aiheuttamina. Nazorak köhi kurkkuaan ja veti kätensä pois hetkeksi. Hän veti syvään henkeä.
Sama toistui muutaman kerran, ennen kuin työläinen antoi ylen punkkaansa.

Juipin pää värisi inhosta. Hän sylki mahanestettä suustaan ja räpytteli silmiään. Suu irveessä hän noukki sössöstä, joka vielä äsken oli ollut hänen sisällään, jotakin. Pienen rautalankakerän.
Onneksi kokki oli minulle velkaa, neuvokas torakka mietti taitellessaan lankaa sopivaan muotoon. Sitten hän hiippaili takaisin ovelle ja varmistuttuaan ettei kukaan nähnyt, alkoi tiirikoimaan lukkoa tekemällään avaimella.

Kului muutama minuutti, ennen kuin rautainen lukko napsahti. 2905 tönäisi oven auki.

”Ehhehhhehhhe…” Juippi hekotti ilkikurinen ilme kasvoillaan.