Avainsana-arkisto: Japu

Mykologian lyhyt oppimäärä

Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.

Pimeys

Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.

Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.

Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.

Kuva läävästä.

”Mikä hiivatin läävä tämä on?”

Joku hiivatin läävä

Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.

Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.

Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-­Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.

Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-­Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio­-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru.  Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.

Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.

Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?

Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.

Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa  ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.

Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?

Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin meri­lutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.

”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.

Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja­
Oksia?

Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.

Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onu­matoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”

Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta ­ vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.

”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onu­matoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onu­matorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.

Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onu­matoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.

Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
MINÄ KUULIN TUON.”

”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.

Snowiella oli se ilme.

”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onu­matorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”

Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.

Kaikki ne.

Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoran­vaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj-­ itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.

”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, Bio­Klaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”

Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onu­matoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onu­matoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”

Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoran­ukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehu­metsässä, edelleen Lehu­metsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamor­sanat eivät ole asia.

”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”

Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onu­matoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon Uzbe­Korolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.

”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”

Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja Ga­Metrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”

Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”

Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoli­istuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-­Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdi­moderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.

Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”

Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalo­otettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”

Hienovaraisuuden ylin huipentuma.

Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onu­matoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”

”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”

”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”