Avainsana-arkisto: Guardian

Sammakko rannalla

Bio-Klaanin saari, ranta

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.

Palapeli tehty muistoista

Bio-Klaani

Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.

Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.

”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.

“Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”

:(

Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.

“Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.

Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”

“Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”

”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.

“Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”

”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.

:(

“Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.

:(

”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.

”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”

”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”

“Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
“Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”

Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
“Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
”Mitä te puhuitte?”
“Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”

“Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”

“Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”

“En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”

”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.

“En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”

:(

Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
“Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”

Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.

… mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?

”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.

“Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.

:(

Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.

”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”

”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”

”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?

“En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.

”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”

“Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”

Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.

Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.

Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.

”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
“Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
“Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.

”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
“Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”

Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.

Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.

Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.

Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.

”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
“Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
“Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”

”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.

:(

”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”

Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.

“Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
“Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.

”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.

Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.

Pimeämpi paikka

Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
“Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…

Mierolaiset, moukaroidut ja menehtyneet

Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.

Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.

Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.

Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.

Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.

Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.

Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.

Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.

Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.

Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.


Toinen aika, toinen paikka.

Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.

Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.

Sitä ei tohtinut edes ajatella.


Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.


“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”

“Gamm-Peng-Llang.”

Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.


Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.

“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.

Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.


Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.

Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.

Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.

“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”

Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.

“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.

“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.

“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.

“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”

Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”


Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.

“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”

Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.


Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.

“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”

“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”

“Siltikin tulen jos voin.”


Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.

“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”

“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”

“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”

Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.

“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”

Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.

Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.

Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.

Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.

Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.

Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.

Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.

Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.

Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.

Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.

Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.

Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.

Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.

”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”

Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.

”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”

Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.

Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.

Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.

Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.

Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.

Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.

Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.

Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.

Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.

Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.

Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.

Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.

Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.

“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.

“Minä…”

“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”

“Niin…”

“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”

“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”

“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”


Telakka

Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.

Ei tänä aamuna.

Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.

Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.

Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.

Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.

”Luuletko, että…” vaelsi Visokin yksinäinen miete.

”Ei”, Tawa pysäytti. ”Ei nyt.”

Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.

Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.

Harkel, missä viivyt…

Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.

”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”

Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.

”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”

Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.

Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…

Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.

Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.

Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.

Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.

Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.

“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”

Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.

Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.

Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.

Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.

”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”

“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”

Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.

“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”

Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.

Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.

”Auh!” Tongu mylväisi. ”Ottakaapahan rauhallisemmin!”

Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.

Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.

Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.

”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”

Tawa harjoitti kohtalokkaampaa laskutoimitusta. ”Missä Guardian on?”

”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”

Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”

”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”

Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”

Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”

Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”

Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.

”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”

Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”

Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.

”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”

”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”

Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.

”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”

”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”

Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.

“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”

Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.

“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”

Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”

Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.

”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”

Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.

”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”

Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.

Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.

“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”

”Tuota… en… en ole varma.”

Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.

Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”

“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”

”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.

“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”

”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”

“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”

Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus?
”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”

“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.

“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.

Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.

”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”

Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.

”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”

Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.

“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”


Kaupunki

Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.

”Tawa! Odota!”

Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.

”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”

Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.

He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.

”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.

”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”

Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”

”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken.
”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”

Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.

”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”

Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.

”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”

Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.

”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”

Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.

”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.

”Tawa, puhu minulle.”

Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.

”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”

Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.

”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”

Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.

”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan.
”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”

Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.

”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.

Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.

”Tawa…”

”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”

Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.

”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”

”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”

”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen.
”Ei, Tawa, emme voi-”

”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!

Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi.
”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”

Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”

Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.

”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”

”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”

”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”

”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”

”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”

Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.

Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.

Tuhat pientä veitseniskua

Admin-torni
Komentokammio

Kulu nopeammin.

Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.

Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.

Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.

Helvetti. Kulu nopeammin.

Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.

Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.

Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.

Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.

”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”

”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.

”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”

Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.

”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”

Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.

”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”

Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”

Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”

Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”

Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”

Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.

”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.

”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”

”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”

”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.

”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”

”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”

”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”

Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.

”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”

Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”

”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”

”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”

”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”

”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”

”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”

He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.

Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.

Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.

”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”

”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”

”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”

Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”

”Kun palaat”, Tawa toisti.

”Kun palaan.”

Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.

Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.


Telakka

Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.

Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.

Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.

Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.

Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.

Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”

Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”

Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.

”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:

”Merimiinaluodit. En suosittele.”

Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”

Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”

Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”

Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”

Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.

”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.

”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”

Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.

”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”

Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.

”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.

”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.

Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.

”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.

“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”

”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”

Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.

Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.

”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”

Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.

Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.

”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”

”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”


”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.

Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?

Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?

Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.

Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?

Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.

Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”

Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa